Aukon läpi Aramis huomasi hänet, käsittämättä, miksi hän noin pysähtyi.
"Tule, Portos", huusi Aramis, "tule! Riennä!"
"Oh", vastasi jättiläinen, turhaan ponnistaen ruumiinsa jokaista jänterettä, "minä en voi!"
Nämä sanat lausuessaan hän lysähti polvilleen, mutta rotevilla käsillään tarttuen kiinni kallioista pääsi jälleen ylös.
"Riennä, riennä!" toisteli Aramis, kumartuen rantatöyrästä kohti ikäänkuin vetääkseen Portoksen käsivarsilleen.
"Tässä olen", sopersi Portos, kooten kaikki voimansa astuakseen vielä askeleen.
"Taivaan nimessä, Portos, joudu, joudu, tynnyri räjähtää!"
"Tulkaa, monseigneur!" huusivat bretagnelaiset Portokselle, joka kamppaili kuin unessa.
Mutta oli jo myöhäistä. Räjähdys jymähti, maa halkeili; isoista kallionraoista syöksyvä savu tummensi taivaan; meri kuohahti rannalta tulihenkäyksen ajamana, joka purskui luolasta kuin jättiläislohikäärmeen kidasta. Pakeneva vesi kuljetti aluksen kahdenkymmenen sylen päähän, kaikki kalliot järähtivät alustoillaan ja jakousivat kuin kiilatut pölkyt. Kuin nopeasti vedetyillä köysillä nostettuna paiskautui osa rotkon kivikattoa taivasta kohti; rikin punervanvihreät liekit ja sulaneen saven musta laava vyöryi ja kamppaili hetkisen majesteettisen savuholvin alla. Pitkien kallionharjojen, joita räjähdyksen rajuuskaan ei ollut kyennyt heittämään ilmaan vuosisataisilta jalustoiltaan, nähtiin ensin horjuvan, sitten vuoronsa jälkeen kaatuvan; ne tervehtelivät toisiaan kuin vakavat ja hitaat vanhukset ja lankesivat maahan, vaipuen ikipäiviksi pölyiseen hautaansa.
Tämä hirvittävä täräys näkyi antavan Portokselle hänen menetetyt voimansa jälleen; hän kohosi jättiläisenä jättien keskeltä. Mutta samassa kun hän pakeni graniittihaamujen kaksoisrivin välitse, viimemainitut, joita eivät enää vuorijonojensa yhdyshaarakkeet kannattaneet, alkoivat jyskyen vieriä tämän titaanin ympärille kuin hän olisi ollut taivaan suistama kallionlohkareitten keskelle, joita hän oli itse sinkautellut sitä vastaan.
Portos tunsi tuon pitkällisen repeytymisliikkeen tärisyttämän kamaran vapisevan jalkainsa alla. Hän ojensi valtavat kouransa oikealle ja vasemmalle, työntääkseen sortuvia kallionlohkareita takaisin. Mahtava möhkäle painautui hänen kummallekin ojennetulle kämmenelleen; hän taivuttausi kumaraan, ja kolmas graniittijärkäle laskeusi hänen hartioilleen.
Hetkeksi olivat Portoksen käsivarret taipuneet; mutta Herakles kokosi kaikki voimansa, ja sen vankilan kiviseinäin, johon hän oli hautautumassa, nähtiin verkalleen väistyvän hänen tiellään. Hetkiseksi hän ilmestyi näihin graniittisiin pihtipieliin, muistuttaen muinaista sekasorron enkeliä; mutta työntäessään sivukallioita hän menetti tukikohtansa voimakkailla hartioillaan lepäävää järkälettä vastaan, joka nyt rasitti häntä koko painollaan ja pakotti jättiläisen polvilleen. Kotvaseksi siirrähtäneet sivupaadet lähenivät uudestaan, lisäten painonsa alkuperäiseen taakkaan, joka olisi riittänyt rusentamaan kymmenen miestä.
Jättiläinen kaatui avunhuutoa päästämättä. Hän sortui vastaten Aramikselle rohkaisun ja toivon sanoilla, sillä tuokion hän käsiensä vipuvoimaan luottaen kai luuli Enkeladoksen tavoin voivansa ravistaa päältänsä tämän kolminkertaisen painon. Mutta vähitellen Aramis näki lohkareen painuvan; hetkiseksi puristuneet kourat, viimeisen ponnistuksen pingoittamat käsivarret taipuivat, jännitetyt olkapäät vaipuivat runneltuina, ja kallionlohkare yhä laskeusi vähitellen alemmaksi.
"Portos, Portos!" huusi Aramis repien tukkaansa. "Missä olet, Portos?Puhu!"
"Täällä, täällä!" mutisi Portos sammuvalla äänellä. "Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!"
Tuskin oli hän lausunut viimeisen sanan, kun lausumisesta johtuneen siirrähdyksen enentäessä painoa mahtava möhkäle laskeutui alemmaksi molempien toisten päältäpäin työntämänä ja peitti Portoksen lohkarekumpuun.
Kuullessaan ystävänsä voipuvan äänen oli Aramis hypähtänyt maalle. Kaksi bretagnelaista seurasi häntä vääntökanki kädessä; yksi mies riitti venettä vartioimaan. Uljaan taistelijan kuolonkorahdukset opastivat heitä raunioissa.
Säteilevänä, ylväänä, nuorekkaana kuin kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan Aramis hyökkäsi kolmen kivimöhkäleen muodostamaa röykkiötä kohti, ja naisellisen hennoilla käsillään hän ihmeellisen tarmokkaasti kohotti suunnattoman graniittisen hautaholvin syrjää. Silloin hän tämän onkalon pimennossa vilahdukselta näki ystävänsä vielä loistavan silmän, sillä hetkiseksi kohautettu taakka oli palauttanut hänelle hengityksen. Heti riensivät molemmat muut, ja tarraten rautakankeen he kolmisin koettivat yhdistynein voimin elleipä kivimöhkäleitä nostaa, toki pysyttää ne paikoillaan. Kaikki oli turhaa: nämä kolme miestä uupuivat vähitellen tuskanhuudoin, ja Portoksen karhea ääni, kun hän näki heidän nääntyvän hyödyttömässä punnerruksessa, mutisi leppoisen ilkkuvasti viimeiset sanansa:
"Liian raskas!"
Senjälkeen silmä hämärtyi ja ummistui, kasvot kävivät kalpeiksi, käsi vaaleni, ja titaani laskeutui lepoon, huoahtaen viimeisen kerran.
Hänen mukanaan luhistui kallio, jota hän vielä kuolinkamppailussaan oli kannatellut!
Nuo kolme miestä päästivät kangen käsistään, ja se vierähti hautakivelle. Läähättäen, valjuna, otsa hikeä valuen Aramis kuunteli hetkisen, kouristus rinnassa, sydän särkymäisillään.
Ei mitään enää! Jättiläinen nukkui ikuista unta haudassa, jonka Jumala oli hänelle suonut mittansa mukaisen.
257.
Portoksen hautakirjoitus.
Äänettömänä, jähmettyneenä, vavisten kuin pelokas lapsi, Aramis nousi kylmin värein tältä kiveltä. Kristitty ei kulje hautojen päällä.
Mutta vaikka hän kykeni pysymään pystyssä, hän ei kyennyt kävelemään.Olisi voinut sanoa, että Portoksen kanssa kuoli jotakin hänessä.
Hänen bretagnelaisensa ympäröitsivät hänet. Aramis antautui heidän tuettavakseen, ja nuo kolme merimiestä veivät hänet veneeseen.
Asetettuaan hänet sitten tuhdolle peräsimen luo miehet ponnistivat airoillaan, pitäen viisaampana poistua soutamalla kuin nostaa purjeen, joka olisi voinut antaa heidät ilmi.
Entisen Locmarian luolan hävityksestä tasoittuneella paikalla, koko tällä litteäksi lyödyllä rannalla vain yksi kumpunen pisti silmään. Aramis ei voinut siitä kirvoittaa katsettaan, ja heidän etääntyessään ulapalle näytti uhkaava ja ylväs kallio hänestä kohoavan, kuten vastikään oli kohonnut Portos, nostaen hymyilevää ja voittamatonta päätänsä taivasta kohti, niinkuin oli tehnyt hänen rehellinen ja uljas ystävänsä, väkevin neljästä ja kuitenkin ensimmäisenä tuonelaan temmattu.
Omituinen oli näiden rautaisten miesten kohtalo! Sydämestään yksinkertaisin liittyneenä älykkäimpään ja viekkaimpaan, ruumiin raaka voima hengen hienon terävyyden johtamana, ja ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelkkä rotevuus saattoi pelastaa sielun ja ruumiin, kivimöhkäle, kallionjärkäle, halvan aineen raskas paino vei voiton lihasvoimasta ja sortuen ruumiin päälle karkoitti siitä sielun.
Kunnon Portos, syntyneenä muita auttamaan, aina valmiina uhrautumaan heikkojen pelastukseksi, ikäänkuin Jumala olisi antanut hänelle voimaa yksistään tätä varten, hän luuli kuollessaan täyttävänsä vain Aramiksen kanssa tekemänsä sopimuksen ehdot, sopimuksen, jonka Aramis kuitenkin oli yksinään sanellut ja jonka Portos oli tullut tuntemaan ainoastaan vaatiakseen osansa sen kauheasta vastuunalaisuudesta.
Jalo Portos! Mitä hyödyttivät upeasti sisustetut linnat muhkeine huonekaluineen, riistaa vilisevät metsät, kalaiset lammikot ja runsasvaraiset kellarit? Mitä hyödyttivät loistavapukuiset lakeijat ja niiden keskellä Mousqueton ylpeänä sinulta saamastansa vallasta? Oi, jalo Portos, joka niin huolellisesti kasasit aarteita, tarvitsiko sinun niin paljon puuhata elämäsi sulostuttamisessa ja kuristamisessa, tullaksesi ojentamaan jäsenesi autiolle rannalle, missä merilinnut kirkuvat kylmän kiven alle murskaantuneiden luittesi yllä! Ja tarvitsiko, jalo Portos, kerätä niin paljon kultaa, kun et voinut sillä ostaa edes runoilijapahaisen sepittämiä säkeitä hautapatsaallesi!
Uljas Portos! Hän nukkunee vieläkin unohdettuna, nimettömänä kiviröykkiön alla, jota nummen paimenet luulevat muinaiskelttiläisen hautakummun jättiläiskatoksi.
Ja niin paljon vilunviileätä kanervaa, niin paljon sammalta, jota valtameren kirpeä tuuli hyväilee, niin paljon elinvoimaista jäkälää on kasvanut kytkemään hautaholvin maahan, että ohikulkija ei koskaan aavistaisi kuolevaisen olkapään voineen kannatella moista graniittimöhkälettä.
Yhä kalpeana, yhä kylmänä, sydän kurkussa Aramis katseli päivän viime säteeseen asti näköpiiristä häipyvää rantaa. Hänen huulensa eivät hiiskuneet sanaakaan, ei ainoatakaan huokausta kohonnut hänen syvästä rinnastaan. Taikauskoiset bretagnelaiset katselivat häntä vavisten. Tuollainen äänettömyys ei ollut ihmisen, vaan kuvapatsaan.
Ensimmäisten harmaitten juovien valahtaessa taivaalta oli vene nostanut pienen purjeensa, joka tuulen suutelosta pyöristyen kuljetti venettä nopeasti rannikolta. Se viiletti uljaasti — keula Espanjaa kohti käännettynä — peloittavista myrskyistään kuuluisalle Biskajan lahdelle.
Mutta tuskin oli purjeen nostamisesta kulunut puolta tuntia, kun joutilaiksi jääneet soutajat kumartuen teljoillaan ja varjostaen kädellään silmiänsä osoittivat toisilleen taivaanrannalle ilmestynyttä valkoista pistettä, niin liikkumatonta kuin näennäisesti on aaltojen huomaamattoman huo'unnan keinuttelema kalalokki.
Mutta sen, mikä olisi näyttänyt liikkumattomalta tavallisille silmille, huomasi tottunut merimies kulkevan nopealla vauhdilla; mikä näytti hievahtamattomalta laineilla, kiitikin keveästi niiden harjojen yli.
Nähdessään, mihin syvään horrostilaan heidän herransa oli vaipunut, merimiehet eivät rohjenneet häntä vähiin aikoihin havahduttaa, vaan tyytyivät keskenänsä vaihtamaan arveluja matalalla ja levottomalla äänellä. Niin, valpas ja virkeä Aramis, jonka silmä alati valvoi kuin ilveksen, nähden paremmin yöllä kuin päivällä, Aramis todellakin uinui sielunsa epätoivossa.
Täten kului tunti, jonka aikana aurinko vähitellen vaipui alemmaksi, mutta myöskin näkyviin tullut alus voitti niin paljon matkaa, että Goennec, yksi noista kolmesta, rohkaistui sanomaan jokseenkin äänekkäästi:
"Monseigneur, meitä ajetaan takaa!"
Aramis ei vastannut mitään; laiva tuli yhä lähemmäksi.
Silloin kaksi merimiestä isäntänsä Yvesin käskystä vetivät purjeen alas, jotta tämä ainoa aaltojen pinnalla näkyvä merkki lakkaisi opastamasta heitä vainoavan vihollisen silmää.
Laivan puolelta päinvastoin joudutettiin takaa-ajoa kahdella uudella pikkupurjeella, joiden nähtiin kohoavan mastojen huippuihin.
Onnettomuudeksi oli nyt vuoden kauneimmat ja pisimmät päivät, ja tätä turmiollista päivää seurasi kuu kaikessa loistossaan. Pientä purtta ahdistavalla, myötätuuleen kulkevalla laivalla oli siis käytettävänään vielä puolen tunnin hämärä ja sitten kokonaisen yökauden puolivalaistus.
"Monseigneur, monseigneur, me olemme hukassa!" huudahti laivuri."Katsokaa, he näkevät meidät, vaikka olemme poistaneet purjeemme."
"Se ei ole ihmeellistä", jupisi eräs merimiehistä, "koskapa kaupunkilaisten sanotaan paholaisen avulla valmistaneen kojeita, joilla he näkevät kaukaa yhtä hyvin kuin läheltä, yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin."
Aramis otti aluksen pohjalta kaukoputken, pani sen ääneti kuntoon ja ojensi merimiehelle.
"Kas tässä", hän virkkoi, "katsokaa!"
Merimies epäröitsi.
"Olkaa huoleti", tyynnytti piispa, "se ei ole synnillistä, ja jos olisikin, niin minä otan synnin vastuulleni."
Merimies nosti kaukoputken silmälleen ja päästi huudahduksen. Hän luuli, että laiva, joka hänestä näytti olevan hyvinkin tykinkantaman päässä, jonkun ihmeen kautta oli äkkiä ja yhdellä ainoalla nykäyksellä siirtynyt tuon pitkän välimatkan. Mutta ottaessaan kojeen pois silmältään hän näki, että laiva tässä lyhyessä hetkessä mahdollisesti kulkemaansa tietä lukuunottamatta oli vielä yhtä etäällä.
"Siis", mutisi merimies, "he näkevät meidät niinkuin mekin näemme heidät?"
"He näkevät meidät", vahvisti Aramis.
Ja hän vaipui lakaisin tunteettomuuteensa.
"Mitä, näkevätkö he meidät?" huudahti Yves laivuri. "Mahdotonta!"
"Ka, katsokaa, isäntä", sanoi merimies, ojentaen hänelle kaukoputken.
"Monseigneur vakuuttaa minulle, että tässä eivät ole paholaisen sormet pelissä?" kysyi laivuri.
Aramis kohautti olkapäitänsä.
Laivuri nosti kaukoputken siimalleen.
"Oh, monseigneur", sanoi hän, "millainen ihme! Tuolla he ovat, minusta näyttää kuin olisin heihin koskemassa. Vähintään viisikolmatta miestä! Ah, näen kapteenin keulassa! Hänellä on kädessään samanlainen pitkäsiima, jolla hän meitä tähystelee… Kah, nyt hän kääntyy antamaan määräyksen; he vierittävät kanuunan laivan keulaan, panostavat sen, tähtäävät… Auta armias, he ampuvat meitä!"
Ja koneellisella liikkeellä laivuri laski kaukoputken syrjään, jolloin esineet taivaanrantaan työntyen kuvastuivat jälleen luonnollisessa näkökulmassaan.
Laiva oli vielä parin meripenikulman matkan päässä, mutta Yvesin ilmoittama liike ei silti ollut vähemmän todellinen.
Kevyt savupilvi näyttäytyi purjeitten alapuolella, niitä sinisempänä ja puhkeavan kukan tavoin laajeten; sitten huomattiin tuhatkunnan jalan päässä pienestä veneestä kuulan katkaisevan harjan parilta kolmelta aallolta, kyntävän valkoisen vaon mereen ja häviävän tuon vaon päähän, vielä haitattomana kuin kivi, jolla leikittelevä koulupoika heittää voileipiä. Se oli samalla kertaa sekä uhkaus että varoitus.
"Mitä tehdä?" kysyi laivuri.
"Ne aikovat upottaa meidät", sanoi Goennec. "Antakaa meille synninpäästö, monseigneur."
Ja merimiehet polvistuivat piispan eteen.
"Te unohdatte, että ne näkevät teidät", virkkoi tämä.
"Se on totta", sanoivat merimiehet häpeissään heikkoudestansa."Käskekää, monseigneur, olemme valmiit kuolemaan edestänne."
"Odottakaamme", sanoi Aramis.
"Mitä! Odottaisimmeko?"
"Niin, ettekö näe, kuten sanoitte juuri äsken, että jos yritämme paeta, ne ampuvat aluksemme upoksiin?"
"Mutta ehkä", uskalsi laivuri, "ehkä yön avulla voimme päästä heidän käsistään?"
"Oh", sanoi Aramis, "kaiketi heillä on mukanaan kreikkalaista tulta, valaistakseen omansa ja meidän tiemme."
Ja samassa, ikäänkuin pieni laiva olisi tahtonut vastata Aramikselle, toinen savupilvi kohosi verkalleen taivaalle, ja sen keskeltä syöksyi tulinen nuoli, joka lentäen sateenkaaren kaltaisena heittoviivana putosi mereen, missä se jatkoi palamistaan, valaisten ympärillään neljänneslieuen kehän.
Bretagnelaiset katselivat pelästyneinä toisiaan.
"Näette hyvin", toisti Aramis, "että on parempi pysähtyä heitä odottamaan."
Merimiehet päästivät airot käsistään, ja kulustaan lakannut pieni alus keinui liikkumattomana aaltojen harjalla.
Yö saapui, mutta laiva läheni yhä.
Näytti siltä kuin se olisi pimeän tullen enentänyt vauhtiaan.
Kuten korppikotka kurkoittelee verinokkaista päätänsä pesästään, sinkautteli se tuon tuostakin kupeistaan valtamereen valkohohtoisen lumen lailla hehkuvaa kreikkalaista tulta.
Vihdoin se ehti musketinkantaman päähän.
Kaikki miehet olivat komentosillalla aseet käsissä ja tykkimiehet kanuunainsa luona; sytyttimet paloivat.
Olisi voinut luulla olevan kysymyksessä nousta fregattiin ja taistella lukumäärältään suurempaa miehistöä vastaan eikä vain anastaa nelihenkinen pursi.
"Antautukaa!" huusi laivan päällikkö äänitorvellaan.
Merimiehet katsahtivat Aramikseen. Tämä nyökäytti päätänsä. Laivuri Yves kohotti koukkuseipään päähän sidotun, valkoisen kankaan lippuna liehumaan.
Laiva kiiti lähemmäksi kuin kilparatsu. Se sinkautti uuden kreikkalaisen tuliraketin, joka putosi kahdenkymmenen askeleen päähän pienestä aluksesta ja valaisi sen kirkkaammin kuin hehkuvimman auringon sädekimppu.
"Ensimmäisestä vastarinnan merkistä", huusi päällikkö, "laukaiskaa!"
Sotamiehet laskivat muskettinsa.
"Mutta ilmoitetaanhan teille, että antaudumme!" huusi laivuri Yves.
"Elävinä, elävinä, kapteeni!" kirkuivat muutamat innostuneet sotamiehet. "Heidät on otettava elävinä!"
"Niin, niin, elävinä", sanoi kapteeni. Sitten hän kääntyi bretagnelaisten puoleen. "Te saatte kaikki pitää henkenne, hyvät miehet", huusi hän, "kaikki muut paitsi herra chevalier d'Herblay!"
Aramis säpsähti huomaamattomasti.
Hetkisen hän tuijotti silmillään valtameren syvyyksiin, jonka pintaa kreikkalaisen tulen viime heijastukset valaisivat kiiveten aaltojen sivuja, leikkien töyhtöinä niiden harjalla ja tehden peittämänsä kuilut vielä synkemmiksi, salaperäisemmiksi ja peloittavammiksi.
"Kuuletteko, monseigneur?" äännähtivät matruusit.
"Kyllä."
"Mitä te käskette?"
"Suostukaa."
"Mutta te, monseigneur?"
Aramis kumartui edemmäksi, leikkien valkoisten ja ohuiden sormiensa päillä meren vihreässä vedessä, jolle hän hymyili kuin ystävättärelle.
"Suostukaa!" toisti hän..
"Me suostumme", vastasivat merimiehet; "mutta minkä takuun saamme?"
"Aatelismiehen sanan", virkkoi upseeri. "Upseeriarvoni ja nimeni kautta vannon, että jokainen, joka ei ole chevalier d'Herblay, saa pitää henkensä. Sen takaa kuninkaan fregatinLa Pomonenluutnantti Louis-Constant de Pressigny."
Nopealla liikkeellä Aramis, joka jo oli kumartunut mereen päin puoliksi ulos veneestä, kohotti päänsä ja nousi seisomaan hehkuvin silmin, säteilevänä ja hymy huulilla.
"Heittäkää portaat, messieurs", hän käski, ikäänkuin komentaminen olisi kuulunut hänelle.
Toteltiin.
Silloin hän tarttui köysitikkaisiin ja nousi ensimmäisenä; mutta pelon asemesta, jota oli odotettu kuvastuvan hänen kasvoillaan, laivan miehistö näki kummastuksekseen hänen astuvan päällikön luo varmana, katsahtavan häneen tiukasti ja tekevän hänelle kädellään salaperäisen ja tuntemattoman merkin, josta upseeri kalpeni, vapisi ja painoi otsansa alas.
Sanaa lausumatta Aramis kohotti kätensä päällikön silmien tasalle, näyttäen hänelle vasemman nimettömässä olevan sormuksen kantaa.
Ja tämän eleen tehdessään Aramis kylmäkiskoiseen äänettömään, ylvääseen majesteettisuuteen verhoutuneena muistutti keisaria, joka tarjoo kätensä suudeltavaksi.
Päällikkö oli hetkiseksi jälleen kohottanut päänsä, mutta kumarsi toistamiseen mitä syvimmän kunnioituksen osoitukseksi.
Sitten hän viittasi laivan perään päin eli kajuuttaansa kohti ja väistyi sivummalle, päästääkseen Aramiksen astumaan edellä.
Nuo kolme bretagnelaista, jotka olivat nousseet laivaan piispansa perässä, katselivat toisiansa ihmeissään. Koko laivan miehistö oli vaiti.
Viisi minuuttia myöhemmin päällikkö kutsui toista luutnanttiansa, joka piammiten palasi kannelle, määräten suunnan muutettavaksi La Coruñaa kohti.
Tätä määräystä toteutettaessa Aramis saapui uudestaan kannelle, mennen istumaan kaidevantteja vasten.
Yö oli tullut, eikä kuutamo vielä ollut alkanut, ja kuitenkin Aramis itsepintaisesti tähysti Belle-Islen taholle. Silloin Yves lähestyi päällikköä, joka oli jälleen asettunut paikalleen laivan perään.
"Minnekähän tässä nyt matkataan, kapteeni?" hän kysyi hyvin hiljaa ja nöyrästi.
"Me purjehdimme hänen ylhäisyytensä ohjeiden mukaan", vastasi upseeri.
Aramis vietti yönsä nojaillen vantteihin.
Lähestyessään häntä aamupuhteella Yves huomasi, että yön oli täytynyt olla hyvin kostea, sillä kaidepuu, johon Aramis oli tukenut päätänsä, oli kuin kasteesta lionnut.
Kuka tietää? Kukaties tuon kasteen olivat jättäneet ensimmäiset kyyneleet, mitä Aramiksen silmät koskaan olivat vuodattaneet!
Mikä hautakirjoitus olisi ollut tämän arvoinen, kunnon Portos?
258.
Gesvresin herttuan kierto.
D'Artagnan ei ollut tottunut sellaiseen vastusteluun, jota hän oli nyt saanut kokea. Hän saapui Nantesiin kovin kiihdyksissään.
Tämän tarmokkaan miehen kiihtymys purkausi aina huimaksi hyökkäykseksi, jota harvat tähän asti, olivatpa he sitten kuninkaita tai jättiläisiä, olivat kyenneet vastustamaan.
Aivan kuohuksissaan d'Artagnan meni suoraa päätä linnaan puhuttelemaan kuningasta, — kello seitsemän vaiheilla aamulla, ja Nantesiin tultuaan olikin kuninkaalla tapana nousta varhain.
Mutta ehdittyään meille tunnettuun pieneen käytävään d'Artagnan tapasi siellä herra de Gesvresin, joka pysähdytti hänet hyvin kohteliaasti, pyytäen häntä puhumaan hiljaa, jotta kuninkaan lepo ei häiriytyisi.
"Nukkuuko kuningas?" sanoi d'Artagnan. "Minä jätän hänet siis nukkumaan. Mihin aikaan luulette hänen nousevan?"
"Oh, noin kahden tunnin päästä; kuningas on valvonut koko yön."
D'Artagnan otti hattunsa, kumarsi herra de Gesvresille ja meni kotiinsa.
Hän palasi puoli kymmeneltä. Sanottiin kuninkaan olevan aamiaisella.
"Se sopii mainiosti", vastasi hän. "Minä puhun kuninkaalle hänen syödessään."
Herra de Brienne huomautti d'Artagnanille, että kuningas ei ateriainsa aikana halunnut ottaa ketään vastaan.
"Mutta", virkkoi d'Artagnan katsellen Briennea alta kulmain, "kenties ette tiedä, herra sihteeri, että minulla on vapaa pääsy kaikkialla ja joka hetki?"
Brienne tarttui kapteenin käteen ja selitti hiljaa:
"Ei Nantesissa, paras herra d'Artagnan; tällä matkallaan on kuningas kokonaan muuttanut kotijärjestyksensä."
Leppyen kysyi d'Artagnan, mihin aikaan kuningas päättäisi ateriansa.
"Sitä ei tiedä", vastasi Brienne.
"Mitä, eikö tiedä? Mitä se merkitsee? Eikö tiedetä, kauanko kuninkaalta kuluu aikaa aterioimiseen? Tavallisesti siihen riittää tunti, mutta edellyttäen, että Loiren ilma antaa ruokahalua, sanokaamme puolitoista; se toki lienee kylliksi. Minä odotan siis täällä."
"Oh, paras herra d'Artagnan, on kielletty päästämästä enää ketään tähän käytävään. Minä olen täällä sitä vartioimassa."
D'Artagnan tunsi äkäännyksen toistamiseen nousevan aivoihinsa. Hän lähti hyvin nopeasti, jotta ei pahentaisi asiaa huonotuulisuuden puuskahduksella. Ulos päästyään hän alkoi miettiä.
— Kuningas, — ajatteli hän, — ei tahdo ottaa minua vastaan, se on selvää. Se nuori mies on nyreissään; hän pelkää, mitä hänelle saattaisin sanoa. Niin, mutta sillävälin saarretaan Belle-Isle ja vangitaan, ehkä surmataankin molemmat ystäväni… Portos-parka! Mitä mestari Aramikseen tulee, hän on perin neuvokas, enkä ole hänen suhteensa levoton… Mutta, ei, ei, Portos ei ole vielä raihnainen, eikä Aramis mikään hassahtanut ukko. Toinen käsivarsillaan, toinen älykkyydellään antavat he vielä työtä hänen majesteettinsa sotureille. Kuka tietää, vaikka nuo kaksi uskalikkoa vielä tekaisisivat kaikkein kristillisimmän majesteetin opettamiseksi pikku Saint-Gervaisin?… Minä en joudu epätoivoon. Heillä on tykkejä ja varusväkeä.
— Kuitenkin, — jatkoi d'Artagnan päätänsä pudistaen, — luulen, että olisi parasta ehkäistä taistelu. Omasta puolestani en sietäisi kuninkaalta ynseyttä enkä petosta; mutta ystävieni tähden on minun alistuttava tiuskumiseen, loukkauksiin, kaikkeen. Entä jos menisin herra Colbertin luo? — tuumiskeli hän. — Siinä on mies, jolle minun on totuttava tuottamaan pelkoa. Lähtekäämme herra Colbertin pakeille.
Ja d'Artagnan pani reippaasti tuumansa toimeen. Herra Colbertin asunnossa ilmoitettiin hänelle, että tämä työskenteli kuninkaan kanssa Nantesin linnassa.
— Haa, — ajatteli soturi, — olenpa jo palannut niihin aikoihin, jolloin sain harppailla herra Trévillen luota kardinaalin asuntoon, sieltä leskikuningattaren puheille ja leskikuningattaren kammiosta Ludvig XIII:n luo. Syystä sanotaan, että ihmiset vanhemmiten tulevat jälleen lapsiksi. Palatsiin!
Hän palasi sinne. Herra de Lyonne tuli ulos. Hän puristi d'Artagnanin molempia käsiä ja ilmoitti hänelle, että kuningas työskentelisi koko illan, vieläpä yönkin, ja että oli kielletty päästämästä ketään sisälle.
"Eikö edes päiväkäskyä ottavaa kapteenia?" huudahti d'Artagnan. "Se on jo liikaa!"
"Ei edes häntä", vakuutti herra de Lyonne.
"Näin ollen", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta loukkaantuneena, "koska muskettisoturien kapteeni, joka aina on päässyt kuninkaan makuusuojaan, ei saa astua edes työhuoneeseen tai ruokailusaliin, on kuningas kuollut tai kapteeni joutunut epäsuosioon. Kummassakaan tapauksessa hän ei minua enää tarvitse. Olkaahan niin ystävällinen, herra de Lyonne, joka olette suosiossa, ja sanokaa kuninkaalle aivan suoraan, että lähetän hänelle eronpyyntöni."
"Varokaa, d'Artagnan!" huudahti ministeri.
"Menkää ystävyydestä minua kohtaan."
Hän työnsi virkamiestä säveästi työhuonetta kohti.
"Minä menen", myöntyi de Lyonne.
D'Artagnan odotti harppaillen käytävässä.
Ministeri palasi.
"No, mitä kuningas sanoi?" kysyi d'Artagnan.
"Kuningas sanoi, että oli hyvä niin", vastasi de Lyonne.
"Että oli hyvä niin!" purkausi kapteenilta. "Hän siis suostuu? Hei, näinhän olen vapaa! Nyt olen porvari, herra de Lyonne. Näkemiin! Hyvästi palatsi, käytävä, odotushuone! Vihdoinkin hengähtämään pääsevä porvari tervehtää teitä."
Enempää odottamatta kapteeni pyörähti parvekkeelta portaisiin, mistä oli löytänyt Gourvillen kirjeen palaset. Viisi minuuttia myöhemmin hän astui vierashuoneisiin, joista hän kaikkien linnassa majailevien korkeampien upseerien tavoin oli valinnut itselleen niin sanotun kaupunkiasumuksensa.
Mutta siellä hän ei riisunut miekkaansa ja viittaansa, vaan otti pistooleja, sulloi rahansa isoon matkamassiin ja lähetti noutamaan hevosensa linnan tallista, aikoen ehtiä yön kuluessa Vannesiin.
Kaikki kävi hänen toivomuksensa mukaan. Kello kahdeksalta illalla hän kohotti jalkansa jalustimeen; samassa herra de Gesvres saapui vierashuoneiston edustalle kahdentoista henkivartiosoturin saattamana.
D'Artagnan näki kaiken silmänurkastaan; hän ei voinut olla huomaamatta näitä kolmeatoista ratsastajaa ja kolmeatoista hevosta. Mutta hän ei ollut mitään näkevinänsä, vaan istahti satulaan. Herttua saapui hänen luokseen.
"Herra d'Artagnan!" hän sanoi kovalla äänellä.
"Kah, herra de Gesvres, hyvää iltaa!"
"Taidatte nousta ratsaille?"
"Enemmänkin, — olen jo noussut, kuten näette."
"Olipa hyvä, että tapasin teidät."
"Etsittekö te minua?"
"Hyväinen aika, kyllä."
"Kuninkaan puolesta, löisinpä vetoa?"
"Niin."
"Kuten minä pari kolme päivää sitten etsiskelin herra Fouquetia?"
"Oh!"
"No, mitäpä siitä sievistelemään! Turhaa vaivaa vain! Sanokaa, että tulette minua vangitsemaan."
"Teitä vangitsemaan? Hyvä Jumala, en suinkaan!"
"No, miksi sitte piiritätte minut kahdellatoista ratsumiehellä?"
"Minä olen vartiokierrollani."
"Eipä hullumpaa! Ja te otatte minut tällä kierrollanne?"
"Minä en ota teitä, vaan tapaan teidät ja pyydän tulemaan mukanani."
"Mihin sitten?"
"Kuninkaan luo."
"Hyvä!" virkkoi d'Artagnan pilkallisesti. "Eikö kuninkaalla siis enää ole mitään tehtävää?"
"Herran tähden, kapteeni", sanoi herra de Gesvres hiljaa muskettisoturille, "älkää vaarantako itseänne; nuo miehet kuulevat puheenne!"
D'Artagnan puhkesi nauruun ja vastasi:
"Marssikaa. Vangittavat asetetaan kuuden etummaisen ja kuuden perimmäisen vartijan väliin."
"Mutta kun minä en teitä vangitse", puolusteli herra de Gesvres, "niin te tulette minun takanani, jos suvaitsette."
"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "se on sievää menettelyä, herttua, ja oikein teettekin; sillä jos minun olisi koskaan ollut saavuttava vahtikierroillani teidän kaupunkiasunnollenne, olisin ollut teille kohtelias, sen vakuutan aateliskilpeni kautta! Nyt vielä yksi suosionosoitus. Mitä kuningas tahtoo?"
"Oh, kuningas on raivoissaan!"
"No, jos kuningas on viitsinyt raivostua, ottaa hän vaivakseen jälleen tyyntyäkin, siinä kaikki. Minä en siitä kuole."
"Ette; mutta…"
"Mutta minut lähetetään pitämään seuraa Fouquet-paralle?Mordioux, hän on viehättävä mies! Me elämme hauskasti hyvässä sovussa, sen teille vannon."
"Nyt olemme perillä", sanoi herttua. "Malttakaa nyt mielenne kuninkaan edessä, taivaan tähden, kapteeni!"
"Kas, kuinka kelpo mies olette minua kohtaan, herttua!" ihmetteli d'Artagnan katsellen herra de Gesvresiä. "Minulle oli sanottu, että te pyritte yhdistämään kaartilaisenne minun muskettisotureihini. Luullakseni tämä on mainio tilaisuus!"
"Minä en sitä käytä hyväkseni, Jumala minua siitä varjelkoon, kapteeni!"
"Ja miksette?"
"Ensiksikin monesta syystä; ja sitten vielä sentähden, että jos teidät vangittuani ottaisin paikkanne muskettisoturien päällikkönä…"
"Ah, te myönnätte vangitsevanne minut?"
"En, en toki!"
"Sanokaa sitten tavattuanne. Jos, sanotte, tavattuanne minut seuraisitte minua muskettisoturien päällikkönä…?"
"Niin teidän muskettisoturinne ensimmäisessä ampumaharjoituksessa laukaisisivat vahingossa minua kohti."
"Hoo, sitä en tahdo kieltää! Ne veitikat pitävät minusta paljon."
Herttua antoi d'Artagnanin astua edellä, vieden hänet suoraan työhuoneen eteen, missä kuningas odotti muskettisoturiensa kapteenia, ja asettui itse virkaveljensä taakse etuhuoneeseen. Kuultiin selvästi kuninkaan puhuvan kovalla äänellä Colbertin kanssa samassa työhuoneessa, missä Colbert muutamia päiviä aikaisemmin oli kuullut hänen puhuvan äänekkäästi d'Artagnanin kanssa.
Vartiosotilaat jäivät ratsuvahdiksi pääportaiden eteen, ja vähitellen kaupungilla levisi huhu, että muskettisoturien kapteeni oli kuninkaan käskystä vangittu.
Silloin nähtiin kaikkien näiden miesten alkavan liikehtiä, kuten ennen vanhaan Ludvig XIII:n ja herra de Trévillen aikoina. Muodostui ryhmiä, porraskäytävät täyttyivät; epämääräinen sorina nousi pihoista ylempiin huonekertoihin asti ikäänkuin nousuveden laineiden kumeasti valittavana meuruna.
Herra de Gesvres oli levoton. Hän katseli kaartilaisiaan, jotka heidän seuraansa lyöttäytyneiden muskettisoturien kyselyistä alkoivat väistellä näitä, osoittaen myöskin hieman rauhattomuuden merkkejä.
D'Artagnan oli varmasti vähemmän levoton kuin henkivartioston päällikkö herra de Gesvres. Sisään tultuaan hän oli istahtanut erään ikkunan reunukselle ja näki kaiken tämän kotkankatseellaan, itse räväyttämättä silmäänsäkään.
Mikään näistä kuohunnan ilmauksista, jotka huhu hänen vangitsemisestaan oli aiheuttanut, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Hän aavisti hetkeä, jolloin räjähdys tapahtuisi, ja tiedetään, että hänen aavistuksensa olivat varmoja.
— Olisipa hullunkurista, — ajatteli hän, — jos pretoriaanini tänä iltana tekisivät minusta Ranskan kuninkaan. Kyllä minä silloin nauraisin!
Mutta kauneimmalla hetkellä kaikki pysähtyi. Henkivartijat, muskettisoturit, upseerit, sotilaat, mukinat ja levottomuuden merkit hajaantuivat, haihtuivat, hävisivät. Ei mitään myrskyä, ei mitään uhkausta, ei mitään kapinallisuutta enää. Yksi ainoa sana oli tyynnyttänyt aallot. Kuningas oli antanut Briennen huutaa: "Hiljaa, hyvät herrat, te häiritsette kuningasta!"
D'Artagnan huokasi.
— Se on lopussa, — sanoi hän, — nykyiset muskettisoturit eivät ole samoja kuin hänen majesteettinsa Ludvig XIII:n aikuiset. Kaikki mennyttä.
"Herra d'Artagnan kuninkaan luo!" huusi muuan palatsinvartija.
259
Ludvig XIV:n kuninkuus.
Kuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin oveen. Puuhailevasti pöyhiessään papereitansa hän silti vilkaisulla vastapäiseen kuvastimeen kykeni näkemään tulijat. Hän ei muuttanut asentoaan d'Artagnanin saapuessa, mutta käänsi kirjeittensä ja asiakirjainsa päälle sen leveän, vihreän verankaistaleen, jota hän käytti tärkeimpien kirjoitelmiensa peittelyyn. D'Artagnan ymmärsi pelin ja jäi taammaksi, niin että kun kuningas ei saanut nähdyksi sivulle eikä kuullut mitään, hänen oli pakko huutaa tuokion kuluttua:
"Eikö herra d'Artagnan olekaan saapuvilla?"
"Tässä olen", vastasi muskettisoturi astuen esiin.
"No, monsieur", virkkoi kuningas tähdäten häneen terävän silmäyksen, "mitä teillä on minulle sanottavaa?"
"Minullako, sire?" vastasi tämä vaanien vastustajan ensi iskua hyvän vastaliikkeen osuttamiseksi; "minulla? Ei mitään ole minulla sanottavaa teidän majesteetillenne, paitsi ehkä, että olette vangituttanut minut ja että siis nyt seison tässä."
Kuningas oli huomauttamaisillaan, että hän ei ollut vangituttanut d'Artagnania, mutta hän pidättyi ajatellessaan, että se olisi tuntunut puolustelulta.
D'Artagnan pysyi itsepintaisessa vaiteliaisuudessaan.
"Monsieur", aloitti kuningas jälleen, "mitä minä olin antanut tehdäksenne Belle-Islellä? Sanokaapa se minulle."
Ja sitä tiukatessaan kuningas tähysti kapteeniansa kiinteästi.
Nyt d'Artagnan oli peräti hyvillään: kuningas antoi hänelle heti sievän tilaisuuden vallata!
"Teidän majesteettinne suo minulle sen kunnian, että kysytte, mitä tekemään minä läksin Belle-Islelle?" hän sanoi.
"Niin, monsieur."
"No, ka, en enää ollenkaan tiedä, sire. Minultahan sitä ei sovikaan tiedustaa, vaan siltä epälukuisella kaikenarvoisten upseerien paljoudelta, jolle oli annettu loputtomasti jos jonkinlaisia määräyksiä, kun sitävastoin minä — retkikunnan päällikkö — en ollut saanut mitään yksityiskohtaisia ohjeita."
Kuningas tunsi loukkaannusta ja ilmaisi sen vastauksellaan:
"Monsieur, määräyksiä on annettu ainoastaan uskollisiksi arvostelluille miehille."
"Niinpä minua hämmästyttääkin, sire", huomautti d'Artagnan vastaan, "että valtakunnanmarskin tasalle kuuluva muskettisoturien kapteeni on saanut havaita olevansa viiden kuuden luutnantin tai majurin komennossa, jotka mahdollisesti kylläkin kelpaavat vakoojiksi, vaan eivät millään muotoa sotaretkien johtajiksi. Tähän seikkaan minä tulin pyytämään teidän majesteetiltanne selitystä, kun minulta evättiin puheillepääsy, — mikä viimeinen häväistys kunnon soturia kohtaan on saanut minut jättämään teidän majesteettinne palveluksen."
"Monsieur", muistutti kuningas, "te luulette aina elävänne sitä aikaa, jolloin kuninkaat olivat alempiensa määräysten ja harkintavallan alaisina niinkuin te nyt valitatte olleenne. Te tunnutte minusta liiaksi unohtavan, että kuningas on ainoastaan Jumalalle velvollinen tekemään tiliä toimistansa."
"Minä en unohda yhtään mitään, sire", virkahti muskettisoturi, vuorostaan loukkaantuneena ojennuksesta. "En vain näe, mitä sopimatonta siinä on, että rehellinen mies tiedustaa kuninkaalta, missä kohden hän on tätä palvellut huonosti."
"Te olette palvellut minua huonosti, monsieur, asettumalla vihollisteni puolelle minua vastaan."
"Kutka teidän vihollisenne ovat, sire?"
"Ne, joita rankaisemaan teidät lähetin."
"Kaksi miestä! — teidän majesteettinne armeijan vihollisia! Se on uskomatonta, sire."
"Teidän asianne ei ole määritellä minun tahtoani."
"Minun on määriteltävä ystävyyssiteitteni velvoituksia, sire."
"Ken palvelee ystäviään, hän ei palvele herraansa."
"Sen olenkin oivaltanut niin hyvin, sire, että olen kunnioittavasti esityttänyt eronpyyntöni teidän majesteetillenne."
"Ja minä olen siihen suostunut, monsieur", sanoi kuningas. "Ennen kuin eriän teistä, olen tahtonut osoittaa teille, että kykenin pysymään sanassani."
"Teidän majesteettinne on antanut minulle enemmänkin kuin lupasitte, koska olette minut lisäksi vangituttanut", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisen leikkisästi.
Kuningas ei pitänyt tästä pilapuheesta, vaan virkkoi totisena:
"Siinä näette, monsieur, mihin tottelemattomuutenne on minut pakottanut."
"Tottelemattomuuteni?" huudahti d'Artagnan punastuen pahastuksesta.
"En lievempääkään sanaa keksi", jatkoi kuningas. "Minun ajatukseni oli otattaa kiinni ja rangaista kapinoitsijoita; pitikö minun arastella sitä, että he olivat teidän ystäviänne!"
"Mutta minun piti, minun", vastasi d'Artagnan. "Oli julmaa teidän majesteettinne lähettää minut sieppaamaan ystäviäni hirsipuihinne ripustettaviksi."
"Minun on koeteltava palvelijoikseni lukeutuvia, jotka syövät leipääni ja joiden tulisi puolustaa loukkaamattomuuttani, monsieur. Teidän kohdassanne koe tuotti huonon tuloksen, herra d'Artagnan."
"Yhden huonon palvelijan sijaan, jonka teidän majesteettinne menettää", haastoi muskettisoturi karvaasti, "on tarjolla kymmenenkin sellaista, jotka ovat samaan aikaan suoriutuneet kokeista häikäilemättömästi. Kuulkaa minua, sire; minä en ole tottunut tämänlaiseen palvelukseen. Olen tosiaan kapinahenkinen soturi, kun minun pitäisi toimia pahasti. Paha oli minun lähteä vainoamaan — kuolemaan asti — kahta miestä, joiden henkeä teidän majesteettinne pelastaja herra Fouquet oli teiltä anonut. Lisäksi nuo kaksi olivat ystäviäni. He eivät tavoittaneet teidän majesteettinne henkeä; he olivat sortumassa sokean vimmastuksen puuskaan. Sitäpaitsi, miksi heidän ei olisi voitu antaa paeta? Minkä rikoksen he olivat tehneet? Myönnän kyllä, että te ette katsonut minulla olevan oikeutta arvostella heidän menettelyänsä. Mutta miksi epäillä minua ennen toimintaa? Miksi ympäröidä minut vakoojilla, miksi häväistä minut armeijan silmissä? Ja kun olitte siihen asti osoittanut mitä täydellisintä luottamusta minuun, joka olin syntymästänne asti liittynyt teihin ja antanut teille lukemattomia uskollisuuden todisteita, — sillä minun sopii se sanoa nyt syytetyksi joutuessani, — miksi nöyryyttää minut näkemään kolmetuhatta kuninkaan sotilasta marssimassa taisteluun kahta miestä vastaan?"
"Luulisi teidän unohtavan, mitä nuo miehet ovat tehneet?" sanoi kuningas kumealla äänellä; "eikä riippunut heistä, että minä en joutunut perikatoon."
"Sire, luulisi teidän unohtavan, että minä olin paikalla!"
"Riittää, herra d'Artagnan, — sikseen jo vaativaisuus, jollainen himmentää minun pyrkimysteni loistoa. Minä rakennan valtion, jossa on vain yksi herra, niinkuin olen varemmin vakuuttanut teille; hetki on tullut sen vakuutukseni täyttämiselle. Te tahdotte olla mielitekojenne ja ystävyyssuhteittenne mukaisesti vapaa estelemään minun suunnitelmiani ja pelastamaan minun vihollisiani? Niinpä murran vastarintanne tai hylkään teidät. Etsitte mukavampaa isäntää? Tiedän hyvin, että toinen kuningas ei menettelisi niinkuin minä teen, vaan kyllästyessään antamaan teidän vallita itseänsä hän toimittaisi teidät herra Fouquetin ja muiden seuraksi. Mutta minulla on hyvä muisti, ja minusta on kaikilla tehdyillä palveluksilla pyhä oikeutensa kiitollisuuteen, rankaisemattomuuteen. Luopumuksenne kurista saakoon vain tämän opetuksen, herra d'Artagnan; minä en ole jäljitellyt edeltäjiäni suosiollisuuden jakelussa enkä toimi pahastuksenkaan vallassa niinkuin he. Ja muutkin syyt saavat minut noudattamaan suopeutta teidän asiassanne: te olette ensiksikin järkevä mies, peräti järkevä mies, ja tervetunteinen mies, ja sellaisesta soturista voi taltuttaa hyvän palvelijan; toisekseen teillä poistuvat niskuroimisen aiheet. Olen tuhonnut tai syössyt hukkaan ystävänne. Olen toimittanut häviämään nuo tukikohdat, joihin teidän oikullinen henkenne vaistomaisesti nojausi. Tällä hetkellä ovat sotilaani joko ottaneet kiinni tai surmanneet Belle-Islen kapinoitsijat."
D'Artagnan kalpeni.
"Ottaneet kiinni tai surmanneet?" hän huudahti. "Oi, sire, jos ajattelisitte mitä sanotte ja jos olisitte varma sanojenne totuudesta, niin minä unohtaisin kaikki, mitä puheessanne on oikeamielistä ja ylevää, sanoakseni teitä raakalaiskuninkaaksi ja luonnottomaksi ihmiseksi. Mutta minä annan teille nuo sanat anteeksi", hän lisäsi ylpeästi myhäillen; "annan ne anteeksi nuorelle valtiaalle, joka ei voi käsittää, mitä lajia miestä sellaiset ihmiset ovat kuin herra d'Herblay, du Vallon tai minä. Otettu kiinni tai surmattu? Ohoi, sire, sanokaa minulle, — jos se uutinen on tosi, — paljonko väkeä ja varoja se on tullut teille maksamaan. Saamme sitten laskea, onko siinä pelissä voitto ollut panoksen arvoinen."
Hänen vielä puhuessaan kuningas astahti kiukustuneena lähemmäksi ja tiuskaisi:
"Herra d'Artagnan, ihanhan tuo on kapinoitsijan puhetta! Suvaitkaapa siis sanoa minulle, kuka Ranskassa on kuningas? Tiedättekö toista majesteettia?"
"Sire", vastasi muskettisoturien kapteeni kylmäkiskoisesti, "muistan eräänä aamuna teidän esittäneen sen kysymyksen Vauxissa useillekin henkilöille, jotka eivät osanneet vastata, mutta minä vastasin. Jos sinä päivänä tunsin kuninkaan, kun se ei ollut helppoa, niin lienee tarpeetonta kysyä minulta samaa tänään, ollessani kahden kesken teidän majesteettinne kanssa?"
Ludvig XIV loi silmänsä alas. Hänestä tuntui kuin onnettoman Filipin varjo olisi häilähtänyt d'Artagnanin ja hänen välitse herättämään tuon kamalan seikkailun muiston jälleen eläväksi.
Melkein samassa astui sisälle muuan upseeri ja ojensi kuninkaalle ilmoituksen, jota lukiessaan Ludvig vaihtoi väriä.
D'Artagnan huomasi sen. Luettuaan sanoman toistamiseen kuningas jäi alalleen äänettömäksi. Äkkiä hän sitten näkyi tekevän päätöksen.
"Monsieur", hän sanoi, "myöhemmin saisitte kuitenkin tietää, mitä tässä ilmoitetaan; on parempi minun sanoa se teille ja teidän kuulla se kuninkaan suusta. Belle-Islellä on tapahtunut taistelu."
"Vai niin!" virkkoi d'Artagnan näköjään tyynesti, mutta hänen sydämensä pamppaili pakahtumaisillaan. "No niin, sire?"
"No, olen menettänyt satakuusi miestä, monsieur."
Ilon ja ylpeyden salama leimahti d'Artagnanin silmissä.
"Entä kapinoitsijat?" hän kysyi.
"He ovat paenneet", sanoi kuningas.
D'Artagnanilta pääsi voitonriemuinen huudahdus.
"Mutta laivastoni saartaa Belle-Isleä tiukasti", lisäsi kuningas, "ja on täydet takeet siitä, että ainoakaan alus ei vältä tarkastusta."
"Niin että", virkkoi muskettisoturi synkkiin mietteisiinsä palautuen, "jos nuo kaksi herrasmiestä saadaan kiinni…?"
"Heidät hirtetään", vastasi kuningas levollisesti.
"Ja he tietävät sen?" huomautti d'Artagnan hilliten väristyksensä.
"Tietävät luonnollisesti, koska se on kaiken aikaa ollut ehdottomana määräyksenä, josta teidänkin on täytynyt heille kertoa."
"Sitten heitä ei saada elävinä, sire, sen takaan."
"Hm!" lausui kuningas huolettomasti; "niinpä heidät saadaan kuolleina, herra d'Artagnan, ja se merkitsee samaa, koska heidät vangittaisiinkin vain heti hirtettäviksi."
D'Artagnan pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.
"Olen sanonut teille", jatkoi Ludvig XIV, "että minusta vielä tulee teille kiintynyt, aulisluontoinen ja tunteissani horjumaton isäntä. Te olette nyt ainoa entisyyden mies, joka on joko nurjamielisyyteni tai ystävyyteni arvoinen. En säästele teiltä kumpaistakaan, mikäli käyttäytymisenne valitsee. Kykenisittekö te, herra d'Artagnan, kaikella tarmollanne palvelemaan kuningasta, jolla olisi valtakunnassa sata muuta kuningasta, vertaistaan? Voisinko minä, sanokaa, sellaisessa heikkoudessa suorittaa suuria aikeitani? Oletteko koskaan nähnyt taiteilijan luovan vastustavilla työkapineilla täysiarvoisia tuotteita? Loitolle jo meistä läänityslaitoksen haittojen vanha hapatus! Frondelaisliike, jonka piti tuhota yksinvalta, on sen vapauttanut pidäkkeistä. Minä olen nyt isäntä talossani, kapteeni d'Artagnan, ja saan palvelijoita, joilta kenties puuttuu teidän nerokkuuttanne, mutia hekin kehittävät intoaan ja kuuliaisuuttansa sankaruuteen asti. Mitä sillä on väliä, kysyn teiltä, — mitä sillä on väliä, että Jumala ei ole antanut nerokkuutta käsivarsille ja säärille? Päälle Hän sitä antaa, ja te tiedätte, että muu tottelee päätä. Minä olen pää!"
D'Artagnan säpsähti. Ludvig pitkitti niinkuin ei olisi mitään huomannut, vaikka hän kyliä pani merkille, että kapteeni oli saamassa toisenlaisia käsityksiä:
"Päättäkäämme nyt me kahden se sopimus, jonka tekemisestä annoin lupaukseni sinä päivänä kun havaitsitte minut Bloisissa varsin vähäiseksi valtiaaksi. Olkaa minulla kiitollinen siitä, että minä en pane silloin vuodattamiani häpeän kyyneleitä teidänkin maksettavaksenne. Katselkaa ympärillenne: korkealla olleet päät ovat painuneet alas. Kumartukaa tekin tai valitkaa itsellenne se turvapaikka ulkomailta, mikä teille soveltuu parhaiten. Kenties asemaa harkitessanne kuitenkin ajattelette, että sillä kuninkaalla on jalomielinen sydän, joka siinä määrin luottaa rehtiyteenne, että hän antaa teidän mennä menojannekin, vaikka olette tyytymätön ja tiedätte hyvin tärkeän valtiosalaisuuden. Te olette kunnon mies, olen selvillä siitä. Mutta minkätähden olette arvioinut minut ennen määräaikaa? Arvostelkaa minua tästä päivästä alkaen, d'Artagnan, ja olkaa silloin kuinka ankara hyvänsä."
D'Artagnan seisoi huumaantuneena, mykkänä, ensi kertaa elämässään häilyvänä. Hän huomasi tavanneensa itsensä arvoisen vastustajan. Tässä ei ilmennyt enää vain oveluutta, vaan laajaperäistä laskeskelua; väkivaltaisuuden sijalla esiintyi voimakkuus, pikamielisyys osoittautui vakaaksi tahdoksi, kerskaukset olivat muuttuneet viisaaksi neuvonnaksi. Tämä nuori mies, joka oli nujertanut Fouquetin ja kykeni tulemaan toimeen ilman d'Artagnania, mullisti kaikki muskettisoturin laskelmat, joihin oli sekaantunut hiukan itsepintaista ennakkoluuloa.
"No, mikä teitä pidättelee?" kysyi kuningas suopeasti. "Olette jättänyt eronpyyntönne; tahdotteko, että hylkään sen? Myönnän kyllä, että vanhan kapteenin on työläs tointua pahantuulisuuden puuskasta."
"Oh, siinä ei ole pahin pulani", vastasi d'Artagnan raskasmielisesti. "Eronpyyntöni peruuttamisessa epäröitsen siitä syystä, että minä olen teihin verraten vanha ja piintynyt tottumuksiin, joista on vaikea päästä. Te tarvitsette tästälähtien hoviherroja, jotka osaavat huvittaa teitä, ja hupsuja, jotka kykenevät surmauttamaan itsensä niin sanomienne suurten aikeittenne hyväksi. Suuriksi ne ilmenevätkin, sen tunnen ennakolta; mutta entä jos sattumalta en aina huomaisikaan niitä sellaisiksi? Minä olen nähnyt sotaa ja rauhaa, sire; olen palvellut Richelieuta ja Mazarinia; olen isänne kanssa kärventynyt La Rochellen tulessa, saanut reikiä kuin seula, muodostaen nahkani kymmeneenkin kertaan uudestaan niinkuin käärmeet. Nöyryytysten ja alituisen kohtuuttomuuden jälkeen olen saanut arvosijan, joka entiseen aikaan merkitsi jotakin, antaessaan oikeuden puhutella kuningasta miten mieli teki. Mutta teidän muskettisoturienne kapteeni on tästälähtein vain upseeri, joka vartioitsee alaovia. Totisesti, sire, jos sen pitää tästalkain olla toimena, niin käyttäkää nyt saatua keskinäistä ymmärtämystämme sen ottamiseen minulta. Älkää ollenkaan luulko, että minulle on jäänyt mitään kaunaa; ei, te olette taltuttanut minut, kuten sanotte. Mutta on tunnustettava, että vallitessanne minua olette vähentänyt varmuuttani; saadessanne minut kumartumaan olette avannut silmäni heikkoudelleni. Jospa tietäisitte, kuinka hyvin käy pitää päätänsä pystyssä ja kuinka surkean näköisenä minä nuuhkisin lattiamattojenne pölyä! Oi, sire, minä kaipaan vilpittömästi — ja te kaipaisitte minun asemassani — sitä aikaa, jolloin Ranskan kuningas näki etuhuoneissaan kaikkia noita suorasukaisia, jänteviä, ainiaan sadattelevia aatelismiehiä, äkäisiä vahtikoiria, jotka taistelupäivinä purivat kuolettavasti. Sellaiset miehet ovat mitä parhaita hovilaisia ruokkijalleen; he nuolevat hänen kättänsä, mutta kehnosti käy sille, joka pyrkii niitä hosumaan! Tarvitsisi vain antaa hiukan kultaa noiden viittojen nauhuksiin, hiukan pyöristystä housuihin, hiukan harmautta jauhoittamattomiin hiuksiin, niin näkisitte komeita herttuoita ja päärejä, ylväitä Ranskan marskeja siten ilmestyvän! Mutta miksi haastankaan tätä kaikkea? Kuningas on minun herrani, — hän tahtoo, että sepustelen runosäkeitä, että kiilloitan hänen odotussuojiensa mosaiikkeja satiinianturoilla;mordioux, se on vaikeata, mutta vaikeammastakin olen selviytynyt. Minä teen sen. Minkätähden sen teen? Koskako rakastan rahaa? Sitä minulla on. Kunnianhimostako? Mutta urani on saanut rajansa. Hoviinko kiintyneenä? En. Minä jään siitä syystä, että olen tottunut kolmenkymmenen vuoden mittaan kuulustamaan kuninkaan päiväkäskyä ja kuulemaan hänen lausuvan: 'hyvää yötä, d'Artagnan', huulillaan hymy, jota en ole kerjännyt. Sitä hymyä ryhdyn kerjäämään. Oletteko tyytyväinen, sire?"
Ja d'Artagnan painoi hitaasti kumaraan hopeahapsisen päänsä, jolle kuningas laski valkoisen kätensä hymyillen ja ylpeänä.
"Kiitos, vanha palvelijani, uskollinen ystäväni", hän sanoi. "Koska minulla tästä päivästä alkaen ei enää ole vihollista Ranskassa, jää minun lähetettäväkseni sinut vieraalle alueelle perimään marskinsauvasi. Luota minuun sen tilaisuuden saamisessa. Odottaessasi syö parasta leipääni ja nuku rauhallisesti."
"Hyvä niin!" virkkoi d'Artagnan liikuttuneena. "Mutta nuo Belle-Islen poloiset? Varsinkin toinen, niin hyväsydäminen ja rehti?"
"Yhäkö pyydätte heille armoa!"
"Polvillani, sire."
"No, menkää viemään se heille, jos on vielä aikaa. Mutta te olette sitten vastuussa heistä!"
"Vastaan hengelläni!"
"Menkää. Huomenna lähden Pariisiin. Palatkaa siksi, sillä minä tahdon nyt pitää teidät lähelläni."
"Olkaa huoletta, sire", huudahti d'Artagnan, ja hän suuteli kuninkaan kättä.
Riemastuksissaan hän sitten ryntäsi ulos palatsilinnasta ja riensi matkalle Belle-Isleä kohti.
260.
Herra Fouquetin ystävät.
Kuningas oli palannut Pariisiin, hänen kanssaan d'Artagnan, jokaneljässäkolmatta tunnissa mitä huolellisimmin hankittuaan kaikki tiedotBelle-Islellä ei aavistanut mitään Locmarian kallionlohkareen,Portoksen sankarihaudan säilyttämästä salaisuudesta.
Muskettisoturien kapteeni tiesi ainoastaan, miten nämä hänen kaksi urheata ystäväänsä, joita hän oli niin ylevästi puolustanut koettaen pelastaa heidän henkensä, olivat kolmen uskollisen bretagnelaisen avustamina kunnostautuneet kokonaista armeijaa vastaan. Hän oli saanut nähdä läheiselle nummelle paiskautuneina ihmisruumiiden jäännöksiä, jotka olivat verellä tahranneet hajalleen kanervikkoon sinkoilleet liuskakivilohkareet.
Hän tiesi myöskin, että kaukana merellä oli huomattu vene ja että kuninkaallinen laiva oli petolinnun tavoin lähtenyt ajamaan sitä takaa, saavuttaen ja ahmaisten tuon siivet sojossa pakenevan pienen kyyhkysraukan.
Mutta tähän päättyi d'Artagnanin tietojen varmuus. Hän oli joutunut rajalle, josta otaksumat alkoivat. Mitä oli nyt ajateltava? Laiva ei ollut palannut. Tosin oli ollut kolme päivää jokseenkin myrskyistä, mutta korvetti oli sekä hyvä purjehtija että vankkarakenteinen. Tuskin se tuulispäitä pelkäsi, ja kaapattuaan Aramiksen olisi sen jo pitänyt d'Artagnanin laskelmien mukaan ehtiä Brestiin tai laskea takaisin Loiren suulle.
Tällaisia olivat ne epämääräiset, mutta hänelle omakohtaisesti melkein rauhoittavat uutiset, jotka d'Artagnan esitti Ludvig XIV:lle, kun kuningas kaiken hovinsa seuraamana palasi Pariisiin.
Mielissään menestyksestään, suopeampana ja herttaisempana, kun tunsi itsensä voimakkaammaksi, Ludvig ei ollut hetkeksikään herjennyt ratsastamasta neiti de la Vallièren vaununoven vieressä. Kaikki olivat kiirehtineet huvittamaan molempia kuningattaria, saattaakseen heidät unohtamaan pojan ja puolison laiminlyönnin. Kaikki huokui tulevaisuutta; kukaan ei enää välittänyt menneisyydestä mitään. Ainoastaan muutamille hellille ja hartaille sieluille tiesi hiljakkoin tapahtunut kivistelevää ja verta vuotavaa haavaa. Siitä sai kuningaskin liikuttavan todistuksen, heti kun oli ehtinyt asettua huoneisiinsa.
Ludvig XIV oli juuri noussut ja nauttinut ensimmäisen ateriansa, kun muskettisoturien kapteeni astui hänen eteensä. D'Artagnan oli hiukan kalpea ja näytti tuskastuneelta.
Kuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien kasvojen muuttuneen ilmeen.
"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?" hän kysyi.
"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus."
"Hyvä Jumala! Mikä sitten?"
"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra duVallonin."
Lausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä LudvigXIV:teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.
"Minä tiedän sen", vastasi kuningas.
"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?" huudahti muskettisoturi.
"Mitä se olisi hyödyttänyt? Teidän murheenne, hyvä ystävä, on niin kunnioitettava! Minun täytyi olla hienotuntoinen. Ilmoittaa teitä kohdanneesta onnettomuudesta, d'Artagnan, olisi teidän silmissänne ollut riemuitsemista. Niin, minä tiedän, että herra du Vallon hautautui Locmarian kallioiden alle; tiedän, että herra d'Herblay anasti minulta laivan miehistöineen, saatattaakseen itsensä Bayonneen. Mutta toivoin teidän itse saavan noista asioista välittömästi selon, vakuuttautuaksenne siitä, että ystäväni ovat minulle kunnioitettavia ja pyhiä ja että minussa ihminen aina uhrautuu ihmisille, joskin kuninkaan usein täytyy uhrata ihmiset majesteetilleen ja voimalleen."
"Mutta, sire, miten tiedätte…?"
"Miten te itse tiedätte, d'Artagnan?"
"Tästä kirjeestä, sire, jonka Aramis lähettää minulle Bayonnesta vapaana ja vaaran välttäneenä."
"Katsokaa", virkkoi kuningas, vetäen lippaastaan pöydältä, läheltä tuolia, johon d'Artagnan nojasi, täsmällisen jäljennöksen Aramiksen kirjeestä, "tässä on sama kirje; sen toimitti Colbert minulle kahdeksan tuntia ennen kuin te saitte omanne… Minua palvellaan hyvin."
"Niin, sire", jupisi muskettisoturi, "te olitte ainoa, jonka onni kykeni taltuttamaan kahden ystäväni onnen ja voiman. Te olette sitä käyttänyt, sire, mutta ettehän kaiketi nyt käytä sitä väärin?"
"D'Artagnan", lausui kuningas perin hyväntahtoisesti hymyillen, "minä voisin vangituttaa herra d'Herblayn Espanjan kuninkaan alueella ja tuottaa hänet tänne elävänä, käyttääkseni hänen suhteensa oikeuttani. Mutta uskokaa, d'Artagnan, en anna perään tälle ensimmäiselle, hyvin luonnolliselle ajatukselle. Hän on vapaana. Olkoon hän edelleenkin vapaa."
"Oh, sire, te ette aina jää noin laupiaaksi, noin yleväksi, noin jalomieliseksi kuin nyt näyttäydytte minun ja herra d'Herblayn suhteen. Te löydätte luotanne neuvonantajia, jotka parantavat teidät tästä heikkoudesta."
"Ei, d'Artagnan, te erehdytte syyttäessänne valtioneuvostoani halusta yllyttää minua ankaruuteen. Neuvo säästää herra d'Herblayta tulee Colbertilta itseltään."
"Kah, sire!" äännähti d'Artagnan kummastuneena.
"Teille taasen", jatkoi kuningas ihan harvinaisen sydämellisesti, "minulla on useitakin hyviä uutisia ilmoitettavina, mutta te saatte ne kuulla, rakas kapteenini, sitten kun olen suoriutunut laskuistani. Sanoin haluavani rakentaa ja rakentavani teidän onnenne. Se lupaus täytetään."
"Tuhannet kiitokset, sire; minä jaksan kyllä odottaa. Mutta pyydän, että sillävälin kun minä lähden kärsivällisesti odottelemaan, teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa huomioonne ne ihmisraukat, jotka ovat jo kauan oleksineet odotushuoneessanne, päästäkseen nöyrästi laskemaan anomuksen hallitsijansa jalkain juureen."
"Keitä he ovat?"
"Teidän majesteettinne vihamiehiä."
Kuningas kohotti päätänsä.
"Herra Fouquetin ystäviä", korjasi d'Artagnan.
"Heidän nimensä?"
"Herra Gourville, herra Pélisson ja muuan runoilija Jean de laFontaine."
Kuningas pysähtyi hetkiseksi miettimään.
"Mitä he haluavat?"
"En tiedä."
"Miten he esiintyvät?"
"Syvän murheen vallassa."
"Mitä he sanovat?"
"Eivät mitään. Itsekseen kyynelehtivät."
"Astukoot he sisälle", virkkoi kuningas rypistäen kulmiaan.
Kääntyen nopeasti kantapäillään d'Artagnan kohotti oviverhoa ja huusi viereiseen saliin:
"Esittäkää puhutteluun!"
Pian ilmestyi ovesta kabinettiin, jossa kuningas kapteenin keralla oli, d'Artagnanin mainitsemat kolme miestä.
Heidän lähtiessään liikkeelle vallitsi syvä hiljaisuus. Kovaonnisen raha-asiain yli-intendentin ystäväin lähestyessä hovimiehet väistyivät ikäänkuin kartellen epäsuosion ja onnettomuuden tartuntaa. Nopein askelin tuli d'Artagnan itse ottamaan näitä kuninkaallisen työhuoneen ovella epäröiviä ja vapisevia tulokkaita kädestä, vieden heidät hallitsijan nojatuolin eteen. Erääseen ikkunakomeroon paenneena kuningas odotti esittelemisen hetkeä ja valmistautui antamaan anojille ankarasti diplomaattisen vastaanoton.
Etummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää itkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että kuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.
Gourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta kuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja ainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki, että hän eli.
Kuningas oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa. Hänen kasvonsa olivat järkkymättömät. Otsakin oli vielä samoissa rypyissä, jotka olivat ilmestyneet d'Artagnanin ilmoittaessa hänen vihollisensa. Hän viittasi tulijoita puhumaan ja jäi seisoalleen, tuijottaen syvällä katseella näihin kolmeen epätoivoiseen mieheen.
Pélisson kumarsi maahan asti, ja La Fontaine polvistui kuin kirkossa.
Tämä itsepäinen, ainoastaan huokausten ja surullisten voihkausten häiritsemä äänettömyys ei alkanut herättää kuninkaassa sääliä, vaan kärsimättömyyttä.
"Herra Pélisson", virkkoi hän lyhyeen ja kuivasti, "herra Gourville ja te, herra…" Hän ei lausunut la Fontainen nimeä. "Minulle tuottaisi tuntuvaa mielipahaa nähdä teidän tulevan rukoilemaan erään suurimman rikollisen puolesta, jota minun oikeuteni täytyy rangaista. Kuningas heltyy ainoastaan kyynelistä ja katumuksesta: viattomuuden kyynelistä, syyllisten katumuksesta. Minä en uskoisi herra de Fouquetin katumusta enkä hänen ystäviensä kyyneliä, koska edellinen on sydämestään turmeltunut ja paatunut ja koska jälkimmäisten on kaihdettava herjaamasta minua kotonani. Sentähden pyydän teitä, herra Pélisson, herra Gourville ja teitä, herra… olemaan lausumatta mitään, joka ei todistaisi korkeata kunnioitustanne tahtoani kohtaan."
"Sire", vastasi Pélisson vavisten näistä peloittavista sanoista, "me emme ole saapuneet lausumaan teidän majesteetillenne mitään sellaista, mikä ei olisi kaikilta alamaisilta kuninkaalleen tulevan syvimmän ja vilpittömimmän kunnioituksen, vilpittömimmän rakkauden ilmaisua. Teidän majesteettinne oikeus on pelättävä; jokaisen täytyy alistua sen lausumiin tuomioihin. Me taivumme kunnioittavasti sen edessä. Olkoon kaukana meistä ajatus tulla puolustamaan sitä, joka onnettomuudekseen on teidän majesteettianne loukannut. Teidän epäsuosioonne joutunut saattaa olla meidän ystävämme, mutta hän on valtakunnan vihollinen. Kyynelsilmin luovutamme hänet kuninkaan ankaruudelle."
"Sitäpaitsi parlamenttini saa vielä harkita asiaa", keskeytti kuningas tämän rukoilevan äänen ja näiden vakuuttelevien sanojen tyynnyttämänä. "Minä en iske ennen kuin olen punninnut rikosta. Oikeuteni ei käytä miekkaansa ilman vaakaa."
"Ja täydellisesti me luotammekin kuninkaan puolueettomuuteen ja uskallamme toivoa teidän majesteettinne suostumuksella saavamme heikot äänemme kuuluviin, jahka syytetyn ystävän puolustamisen hetki on meille lyönyt."
"No, hyvät herrat, mitä sitten haluatte?" kysyi kuningas palautuen mahtavaan sävyynsä.
"Sire", jatkoi Pélisson, "syytetyltä on jäänyt vaimo ja perhe. Hänen vähäinen omaisuutensa riitti tuskin velkojen suoritukseen, ja hänen miehensä vangitsemisen jälkeen ovat kaikki hylänneet rouva Fouquetin. Teidän majesteettinne käsi iskee kuin Jumalan käsi. Kun Herra lähettää johonkin perheeseen spitaalin tai ruton vitsauksen, niin jokainen pakenee ja karttaa turman saastuttamaa kotia. Joskus, mutta ani harvoin, vain jalomielinen lääkäri uskaltaa lähestyä kirottua kynnystä, jonka yli hän rohkeasti astuu, vaarantaen elämänsä taistelussa kuolemaa vastaan. Hän on kuoleman viimeinen apu; hän on taivaallisen laupeuden välikappale. Sire, me rukoilemme teitä ristissä käsin, polvillamme, niinkuin rukoillaan Jumalaa. Rouva Fouquetilla ei ole enää ystäviä, ei enää tukea. Hän itkee kodissaan kurjana ja hyljättynä, kaikkien niiden unohtamana, jotka myötäkäymisen päivinä saarsivat hänen taloaan; hänellä ei ole enää luottoa, ei toivoa! Tälläkin hetkellä se onneton, jota vihanne raskaana painaa, saa teiltä jokapäiväisten kyyneltensä kostuttaman leipänsä syyllisyydestään huolimatta. Yhtä suuren murheen murtama rouva Fouquet on vielä kipeämmin elämän välttämättömimpien tarpeiden puutteessa kuin hänen puolisonsa. Rouva Fouquetilla, jolla oli kunnia tervehtiä teidän majesteettianne pöytäänsä, rouva Fouquetilla, teidän majesteettinne entisen rahaministerin puolisolla, rouva Fouquetilla ei enää ole leipää!"