Viimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui luettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö ei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko lukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli saanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen sielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle rakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä itsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa katseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut väkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan.
Malicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi niinikään osattomalle Montalaisille:
— Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei meitä unohda?
— Hoo, varmastikin! — vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily.
Arpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa arvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa oli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle hovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä verkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan kumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan:
"Koska meillä kumpaisellakin on numero, mademoiselle, niin yhdistäkäämme kaksi mahdollisuuttamme. Teille rannerenkaat, jos minä voitan; minulle teidän voittaessanne vain yksi ainokainen katse kauneista silmistänne?"
"Ei toki", epäsi Athénais; "pitäkää te vain rannerenkaat, jos voitatte.Kukin puolestaan."
"Te olette heltymätön", valitti de Saint-Aignan, "ja minä rankaisen teitä pikku säkeistöllä:
"Voi, Iris, liikaa kapinoitmun valojani vastaan…"
"Hiljaa!" kovisti Athénais; "estättehän minut kuulemasta voittonumeroa."
"Numero 1", lausui samassa nuori tyttö, katsahdettuaan helmiäistauluun, jonka oli ottanut sahviaanimassista.
"Kuningas!" huudahti leskikuningatar.
"Kuningas voitti!" kertasi kuningatar riemastuneena.
"Oi, kuningas! Teidän unenne!" kuiskasi Madame, ihastuksissaanItävallan Annalle.
Ainoastaan kuningas ei ilmaissut mitään erityistä ilostumista. Hän vain kiitti Onnetarta hieman kumartamalla nuorelle tytölle, joka oli esiintynyt tämän häilyvät jumalattaren edustajana, ja otti sitten äidiltänsä vastaan rannerenkaat lippaassaan, koko yleisön soristessa mielittelevänä.
"Ovatko ne siis todellakin niin sievät?" kysyi hän.
"Katsokaa niitä ja päättäkää itse", vastasi Itävallan Anna.
Kuningas tarkasteli koruja.
"Kyllä tosiaan", myönsi hän; "ja medaljongit ovat ihastuttavia.Tekotapa on hyvin hieno."
"Hyvin hieno!" toisti Madame.
Kuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että kuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt sen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten. Kuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat perätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla piankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat huudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta. Naiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän ritareilla.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", huomautti teräväkatseinen kuningas, "niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset: luovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää kykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te."
Nämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja hän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle aavistelulleen.
Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:
"Uhkeita!"
Naiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli, antaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle.
Tällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa, enemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla on ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa sellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista vain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava. Hänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin harhailivat.
Neiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu osallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat hänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden saapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto jo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan noin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia hätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki muhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin kultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi joutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän olisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin vaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei välinpitämättömästi.
"Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!" huudahti Montalais. "Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis olekaan nainen?"
"Kyllähän", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. "Mutta onhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa."
Kuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö sanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa, kun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la Vallièren luo.
"Mademoiselle", sanoi hän, "te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus koristautua."
"Oi, sire", vastasi la Vallière, "eikö teidän majesteettinne siis tahdo uskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?"
"Uskon teillä olevan kaikki hyveet, mademoiselle, vilpittömyys niihin luettuna. Pyydänkin teitä siis sanomaan suoraan, mitä ajattelette näistä rannerenkaista."
"Ne ovat niin sirotekoiset, sire, että sellaisia voivat vain kuningattaret saada."
"Minua ilahduttaa, että se on teidän mielipiteenne, mademoiselle.Rannerenkaat ovat teidän, kuningas pyytää teitä vastaanottamaan ne."
Ja kun la Vallière ikäänkuin säikähtyneesti liikahti ojentamaan lipasta kuninkaalle, työnsi Ludvig tytön vapisevan käden säveästi takaisin.
Hämmennyksestä syntyi salissa haudan hiljaisuus, vaikka kuninkaallisten naisten ryhmässä ei ollutkaan kuultu tai käsitetty, mitä oli tapahtunut. Neiti de Tonnay-Charente otti ystävällisesti levittääkseen tietoa, kun Madame viittasi häntä lähestymään.
"Oi, hyvä Jumala", huudahti hän, "mikä onni suotiinkaan la Vallièrelle!Kuningas lahjoitti hänelle rannerenkaat!"
Madame puri huultansa niin lujasti, että verta tihkui esille. Nuori kuningatar katseli vuoroin la Vallièrea, vuoroin Madamea, ja puhkesi nauramaan. Itävallan Anna nojasi leukaansa kauniiseen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa sieluansa jäytävän aavistuksen ja sydäntänsä runtovan julman säjöilyn valtaan. De Guiche näki Madamen vaalenevan ja arvasi, mikä siihen oli syynä; hän poistui pikaisesti seurueesta ja katosi. Malicorne pääsi pujahtamaan Montalaisin luo ja huomauttamaan tälle yleisen puheensorinan suojassa:
"Aure, sinulla on huostassasi meidän menestyksemme ja tulevaisuutemme."
"Niin", vastasi tämä.
Ja hän syleili hellästi la Vallièrea, vaikka hänen olisi kateellisena tehnyt mielensä kuristaa hänet.
140.
Malaga!
Kunnianhimon ja rakkauden täten käydessä pitkällistä kilvoitteluansa oli muuan henkilömme, jota kenties kaikkein vähimmin sopi syrjäyttää, joutunut kovin huomaamattomaksi, unohdetuksi, onnettomaksi.
Niin, d'Artagnan!
D'Artagnan oli tosiaan ikäänkuin lakannut olemasta. Hänellä ei ollut mitään tekemistä tässä loistokkuuden ja kevytmielisyyden maailmassa. Kaksi päivää saateltuaan kuningasta Fontainebleaussa ja katseltuaan hallitsijansa esiintymistä milloin haaveellisessa paimenosassa, milloin koomillisena muinaisuuden urhona, oli muskettisoturi tuntenut, että tämä kujeilu ei riittänyt antamaan hänen elämälleen sisältöä.
Alituiseen hänet pysähdytti joku kysymyksellä:
"Miten tämä puku teidän mielestänne sopii minulle, herra d'Artagnan?"
Hän vastaili rauhallisen ivallisella äänellään:
"Kas, tehän olette komea kuin punatakkinen apina Saint-Laurentin markkinoilla."
Sellaisia kohteliaisuuksia d'Artagnan jakeli ollessaan sillä tuulella; muiden asiaksi jäi päättää, kannattiko niistä kiittää.
Harrastusta herättävänä kysymyksenä oli myös:
"Miten te pukeudutte täksi iltaa, herra d'Artagnan?"
Vastaus kuului:
"Minä riisuudun."
Ja sille naisetkin nauroivat.
Mutta kun muskettisoturi kahden tuollaisen päivän perusteella oivalsi, että koko leiskumiseen ei kätkeytynyt mitään vakavaa ja että kuningas oli näköjään täydellisesti unohtanut Pariisin, Saint-Mandén ja Belle-Islen; että herra Colbert hautoi mielessään pelkkiä värillisiä lyhtyjä ja ilotulituksia; että naiset olivat valmistautuneet vähintään kuukaudeksi vain antamaan ja ottamaan vastaan silmäniskuja; d'Artagnan pyysi kuninkaalta lomaa yksityisasioitansa varten.
Kapteenin esittäessä hänelle anomuksensa oli kuningas tanssimisen voivuttamana juuri menemässä makuulle.
"Tahdotteko jättää minut, herra d'Artagnan?" kysyi hän hämmästyneenä. Ludvig XIV ei milloinkaan käsittänyt, että kukaan saattoi hänestä eritä saatuansa ylhäiseksi kunniakseen oleskella hänen läheisyydessään.
"Sire", selitti d'Artagnan, "minä jätän teidät, kun en voi millään tavoin hyödyttää teitä. Oi, jospa edes voisin tanssiessanne pidellä tasapainotankoa, niin asia olisi toinen!"
"Mutta, hyvä herra d'Artagnan", huomautti kuningas ihan vakavasti, "vain nuorallatanssijat käyttävät tankoa."
"Kah, niinkö!" jatkoi muskettisoturi hienolla ivallaan; "sitä en tiennyt."
"Ettekö siis ole nähnyt minun tanssivan?" kysyi kuningas.
"Kyllähän; mutta minä olen luullut, että tämä kaikki oli vasta vaikeampien tehtävien harjoittelua. Olen erehtynyt; sitä suurempi syy minun poistua. Sanon vieläkin, sire: te ette tarvitse minua, ja jos asiat muuttuvat, niin teidän majesteettinne tietää kyllä, mistä minut saa käsille."
"Hyvä on", vastasi kuningas ja myönsi loman.
Niinpä emme etsikään d'Artagnania Fontainebleausta; se olisi turhaa. Mutta lukijan luvalla tavoitamme hänet Rue des Lombardsin varreltaKultaisesta Huhmaresta, arvoisan ystävämme Planchetin asunnosta.
Kello on kahdeksan illalla; on lämmin, välikerrassa on ikkuna avoinna. Muskettisoturin sieraimiin kohoaa mausteiden tuoksua, johon sekaantuu katuloan huurua vähemmän hienona, mutta voimakkaampana hajuhermojen kutkuttimena.
D'Artagnan loikoo suunnattomassa matalaselkäisessä nojatuolissa, jalat läheiselle jakkaralle laskettuina, koko mies niin tylppänä kulmana kuin mittausoppi voi koskaan tuntea. Kädet ovat liittyneet ristiin pään yli, joka on retkahtanut vasemmalle olkapäälle. Tavallisesti niin ovelat ja eloisat silmät tuijottavat melkein verhoutuneina, ja niiden muuttumattomana näköpisteenä on savupiippujen väliin jäänyt pikku nurkkaus sinitaivasta, — juuri parahultainen kaistale paikkatilkuksi sellaiseen linssi- tai papusäkkiin, jotka olivat pohjakerran myymälän päävarastona.
Siten ojentautuneena, siten tylsistyneenä ikkunantakaisessa tirkistelyssään, d'Artagnan ei enää ole soturi, ei enää kuninkaallisen palatsin upseeri, vaan poroporvari siinä röhöttää sulatellen päivällistänsä illallissyönnin valmisteluksi tai kuluttelee aikaansa makuullemenoon asti, aivot puutuneina umpeen kaikilta ajatuksilta, kun aineellisuus ankarasti vartioitsee älyn pääsyteitä ja pitää visusti huolta siitä, että pääkuoreen ei hiivi ulkoisen mielteen sanaakaan.
Kuten sanottua, oli jo yö tulossa. Valoja sytytettiin myymälässä, samalla kun yläkerran ikkunat suljettiin; palovartion epätasaista tömistelyä kuului kadulta. Mutta d'Artagnanille ei yhä ollut olemassa muuta kuin tuo sininen kaistale taivasta.
Muutaman askeleen päässä hänestä makasi Planchet kokonaan varjossa rähmällään maissisäkin päällä, käsivarret leuan tukena, ja katseli, kuinka muskettisoturi mietti, uneksi tai nukkui silmät auki. Tätä tarkkailua oli kestänyt jo varsin kauan, ja viimein Planchet yritti saada kohtaukseen vaihtelua.
"Hm, hm!" äänteli hän.
D'Artagnan ei hievahtanut.
Maustekauppias käsitti, että oli turvauduttava tehokkaampaan keinoon, ja perusteellisen harkinnan jälkeen hän näissä olosuhteissa katsoi viisaimmaksi kierähtää säkiltä lattialle, saadakseen sadattaa:
"No, minua epattoa!"
Mutta putoamisen jyrähdyksestä huolimatta ei d'Artagnan, joka elämänsä varrella olikin kuullut monenlaista melua, näyttänyt olevan millänsäkään siitä. Koko mätkähdys sitäpaitsi miltei huventuikin jyhkeiden vankkurien jyrinään, jotka kivillä lastattuina tulivat Saint-Médéric-kadulta.
Kuitenkin oli Planchet huomaavinaan d'Artagnanin suupielissä jotakin hymyn värettä äänettömänä hyväksymisenä hänen määritelmälleen. Se rohkaisi häntä kysymään:
"Nukutteko, herra d'Artagnan?"
"En, Planchet, enedesnuku", vastasi muskettisoturi.
"Minua kovasti surettaa, kun sanotteedes", pahoitteli Planchet.
"Ka, miksi? Eikö se ole siisti sana, Planchet?"
"On toki, herra d'Artagnan."
"No, missä vika?"
"Se sana vain huolestuttaa minua."
"Selitä minulle se huolesi, Planchet", pyysi d'Artagnan.
"Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä ei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte minulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä."
"Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?"
"Paitsi nykyisin."
"Joutavia!"
"Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte takaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut mitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te kaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta; kyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän."
"Planchet", vastasi d'Artagnan, "vakuutan sinulle, että viihdyn mainiosti."
"Vaikka makailette siinä kuin kuollut?"
"Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, — niin, ja sinä myös, — no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä muuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä. Hän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi oliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut hyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan niinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä torvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri ohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän tyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla, kuolleena kuin makuulla.'"
"Se oli kolkko murjaani sekä karvaltansa että puheissaan", sanoi Planchet; "kyllä muistan hänet hyvin. Hän katkoi protestanttien päitä suureksi nautinnokseen."
"Aivan oikein, ja palsamoitsi niistä sitten ehjät."
"Niin, ja siinä puuhatessaan yrtteineen ja ruohoineen hän oli kuin vasuntekijä pujottelemassa punonnaisiaan."
"Niin, Planchet, niin, varmastikin sama mies."
"Onhan sitä minullakin muistia."
"Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?"
"Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä hyvin sitä voi sanoa typeräksi."
"Selitähän lähemmin, Planchet."
"No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun ihminen on väsynyt, — ja erityisinä hetkinä…" Planchet hymyili veitikkamaisesti. "Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin istualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena kuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman etusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette ikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille."
"Tunnethan Lafontainen, Planchet?"
"Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?"
"Ei, vaan satusepon."
"Ahaa, — 'Korppi kerran istui puussa'?"
"Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä."
"Onko häneltä siis jäniskin?"
"On kaikenkaltaisia eläimiä."
"No, mitä se jänis tekee?"
"Uneksii."
"Ka, ka!"
"Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, — minä unelmoitsen."
"Te unelmoitte?" virkahti Planchet levottomana.
"Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen miettivälle päälle, Planchet?"
"Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur."
"Pardieu, kehutko sitä, häh?"
"On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä ikävyst… tuota, mietityttäisi vielä enemmän."
"Ma foi, enpä tiedä, Planchet."
"Mutta jos", virkkoi maustekauppias, "jos tuumittelunne olisikin sitä lajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II:n takaisin valtaistuimelle…" Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli todellista merkitystäkin.
"Voi, Planchet-veikkoseni", sanoi d'Artagnan, "sinä käyt kunnianhimoiseksi!"
"Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra d'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?"
"Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään valtaistuimellaan… kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä tuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat."
Ja d'Artagnan huokasi.
"Herra d'Artagnan", ilmoitti Planchet, "ihan minun tulee teitä surku."
"Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet."
"Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon."
"Mitä niin?"
"Että te laihdutte, herra d'Artagnan."
"Ohoh!" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin tyhjä haarniska; "mahdotonta, Planchet."
"Ja katsokaas", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, "jos te alatte riutua minun luonani…"
"No, entä sitten?"
"Silloin tekisin onnettoman tekosen."
"Älähän!"
"Kyllä vainkin."
"Mitä tekisitkään? Annas kuulla!"
"Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta."
"Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!"
"Kyllä teitä sapettaa."
"Ei, Planchet, ei."
"Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte."
"Olenko laihtumassa? Näinköhän!"
"Ihan silmin nähden…malaga!Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin säiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun poikki."
"He-heh!" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; "mitä sanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun pippuripussiesi seassa?"
"Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee; muttamorbleu, minä tiedän mitä tiedän."
Planchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten, ettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän istui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan maustekauppiaaseen päin.
"Kuules nyt", tiukkasi hän, "selitähän vähän ja sano minulle, kuinka saatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen esimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt muskettisoturi — kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?"
"Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa."
"Herra d'Herblay, aatelismies!"
"Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne. Ja pahat unet kuihduttavat.Malaga!Minä en tahdo, että herra d'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan."
"Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle huonoja näkyjä? Selitä, selitä, — noh!"
"Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen."
"Minulla?"
"Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! LuihuAramis!'"
"Kah, olenko hölpötellyt sellaista?" virkahti d'Artagnan rauhattomana.
"Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!"
"No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa."
"On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'"
"Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta ystävästä?" sanoi d'Artagnan.
"Ei surkastuaksenne sentään."
"Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani."
"Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö sanaanne!"
"Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta."
"Sepä erinomaista!"
"En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä."
"No, kaikki on sitten kunnossa!"
"Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."
"Puhukaa, monsieur."
"Teen aina huomioita…"
"Sen tiedän hyvin."
"Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana…"
"Malaga!Niinkö?"
"Aivan."
"No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."
"Kyllä vainkin, — kuivatun rusinalajin nimenä."
"Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä lausahdan:malaga!"
"Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä kirousta."
"Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."
Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä, kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.
"Ohoi!" äännähti hän.
"Hei vaan!" vastasi Planchet.
"Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"
"Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te, minä en tahdo elää mietiskellen."
"Siinä teet väärin."
"Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme; miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"
"Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"
"Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä; hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur…"
"No mitä, Planchet?"
"No, sitä juuri…" lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.
D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.
"Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut hämmästyksellä."
"Kuinka niin?"
"Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."
Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan käsistään.
"Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla olevan laisinkaan aivoja."
"Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"
"Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoiPlanchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."
"No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan.
"Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi."
"Ja sinä lohduttelet itseäsi?"
"Niin juuri."
"Kerrohan, millä tavoin?"
"Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni, minä haen hauskutusta."
"Eikö se ole sen pulmallisempaa?"
"Ei."
"Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?"
"Ihan itsekseni."
"Ihme ja kumma!"
"Mitä sanotte siitä?"
"Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko maailmassa."
"No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni."
"Tunnen kyllä kiusausta."
"Tehkää kuten minä."
"En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri ikävystyisinkin hirmuisesti…"
"Joutavia! Koettakaahan aluksi!"
"Miten siis menetteletkään?"
"Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?"
"Olen kylläkin."
"Erityiseen tapaan?"
"Niin, säännöllisin väliajoin."
"Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?"
"Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa? Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?"
"Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, — olen kuin ruumis ilman sielua."
"No, sen todettuamme siis jatkakaamme."
"Minä aikoina minä katoan?"
"Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä."
"Ja kauanko viivyn?"
"Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää."
"Mitä olette luullut minun hommailevan?"
"Liikkuvan liikeasioissa."
"Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?…"
"Hyvin tyytyväiseltä."
"Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?…"
"Hyvistä kaupoista, — siitä että riisisuurimain, luumujen, jauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut mieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu, Planchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan alaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia liikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia luonnontuotteita."
"Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan erehdyitte!"
"Mitä — erehdyinkö?"
"Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä varastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan mieleenne! Ho, ho, hoo!"
Ja Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi saada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä.
"Minun täytyy tunnustaa", sanoi muskettisoturi, "etten ole sinun tasallasi."
"Se on totta, monsieur."
"Onko?"
"Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti edelleenkin pidän teitä."
"Hei, se on toki hyvä!"
"Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta, väijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, — hitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne; mutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän ryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle neromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä."
"Hyvä, Planchet!" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta; "sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti."
"Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?"
"Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun ruvettuasi juttusille."
"Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!"
"No, se kelpaa!"
"Annatte minun koettaa?"
"Heti paikalla."
"Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?"
"On: kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä."
"Sellaista määrää emme tarvitse, kaksi vain."
"Ne ovat käytettävissäsi, Planchet."
"Hyvä! Minä otan teidät mukaani."
"Milloin?"
"Huomenna."
"Minne?"
"Hei, te kysytte liikoja."
"Myöntänet kuitenkin, että on tärkeätä minun tietää, minne matkustan?"
"Pidättekö maaseudusta?"
"Keskulaisesti."
"Olette siis kiintynyt kaupunkilaiselämään?"
"Miten milloinkin."
"No, minä vien teidät paikkaan, joka on puolittain kaupunkia ja puolittain maaseutua."
"Hyvä!"
"Sellaiseen paikkaan, missä teillä on hauskaa, siitä olen varma."
"Erinomaista!"
"Ja on merkillinen sattuma, että juuri samasta paikasta on ikävystyminen teidät vastikään karkoittanut."
"Minut?"
"Kuolettava ikävystyminen."
"Fontainebleauko siis onkin matkamme määränä?"
"Niin, Fontainebleau."
"Sinä poikkeilet Fontainebleaussa, — sinä?"
"Niin oikein."
"Mutta mitä peijakasta sinä Fontainebleaussa teet?"
Planchet vastasi d'Artagnanille hyvin ilkikurisella silmäniskulla.
"Sinua hyväkästä, olet hankkinut sieltä maatilan?"
"Oh, vain palstan ja pikku pöksän."
"Nyt sain sinut kiinni!"
"Mutta se on totisesti siisti asumus."
"Minä pääsen Planchetin huvilaan!" huudahti d'Artagnan.
"Milloin vain suvaitsette."
"Etkö sanonut huomenna?"
"Olkoon menneeksi huomenna; sehän on jo 14. päivä eli sen päivän aatto, jona pelkään kylläännykseni alkavan. Se on siis sovittu."
"Sovittu on."
"Te lainaatte minulle hevosen?"
"Parhaani."
"Ei, otan mieluummin säyseimmän. En ole milloinkaan ollut etevä ratsastaja, kuten tiedätte itse, ja kauppiaana olen vielä jäykistynyt. Sitäpaitsi", lisäsi Planchet taaskin vilkuttaen silmäänsä, "en tahdo päätyä perille väsyksissä."
"Mikset?" kysäisi d'Artagnan umpimähkään.
"Sentähden että minulle ei siitä tulisikaan hauskaa", vastasi Planchet.
Hän nousi maissisäkiltä ja oikoi itseään niin että kaikki niveleet peräkkäin natisivat jonkunlaisena sopusointuisena rätinän sarjana.
"Planchet, Planchet!" huudahti d'Artagnan, "eipä toden totta ole koko maailmassa sinun vertaistasi nautiskelijaa! Voi, Planchet, kyllä näkee, että me emme ole vielä tynnyrillistä suolaa kuluttaneet yhdessä!"
"Kuinka niin, monsieur?"
"Kun minä en vielä tunne sinua", vastasi d'Artagnan, "ja kun alanlopullisesti uskoa, mitä jo hetkisen ajattelin silloin kun sinäBoulognessa kuristit melkein hengiltä herra Wardesin kamaripalvelijanLubinin, nimittäin että sinä olet neuvokas mies, Planchet."
Planchet remahti itseluuloiseen nauruun, toivotti muskettisoturille hyvää yötä ja meni alas puotikamariinsa, jota hän käytti makuuhuoneenaan.
D'Artagnan otti entisen asentonsa nojatuolissa, ja hänen otsansa, joka oli tuokioksi kirkastunut, kävi nyt miettiväisemmäksi kuin milloinkaan.
Hän oli jo unohtanut Planchetin hupsutukset ja haaveet.
— Niin, — tuumi hän jälleen tarttuen niiden ajatusten lankaan, jotka vastikään kertomamme rattoisa haastelu oli keskeyttänyt, — niin, siinä ongelma:
1. saada tietää, mitä Baisemeaux merkitsee Aramikselle;
2. minkätähden Aramiksesta ei kuulu mitään;
3. missä Portos oleksii.
Näissä kolmessa kohdassa piilee koko salaisuus. Ja koska ystävämme eivät ilmaise meille mitään, — jatkoi d'Artagnan, — niin turvautukaamme omaan heikkoon älyymme. Täytyy tehdä, mitä voipi,mordioux— taimalaga!kuten Planchet sanoo.
141
Herra de Baisemeauxin kirje.
Edellämainittuun päätökseen johduttuansa d'Artagnan seuraavana päivänä pistäysikin käymään herra de Baisemeauxin luona.
Bastiljissa oli siivoamispäivä; kanuunat oli puhdistettu ja kiilloitettu, portaat huosittu, ja vanginvartijat ahersivat avaintensa hankaamisessa. Varusväkeen kuuluvat sotamiehet sitävastoin kävelivät pihoillaan sillä verukkeella, että he olivat jo ennestään kyllin siistissä kunnossa.
Vankilanpäällikkö vastaanotti d'Artagnanin erittäin kohteliaasti, mutta sulki olemuksensa niin umpinaiseksi, että d'Artagnanin oveluus ei saanut häneltä sanaakaan heltiämään. Mitä enemmän hän pysytteli muodollisena, sitä pahemmin yltyi d'Artagnanin epäluulo. Olipa muskettisoturi oivaltavinansa, että vankilanjohtaja toimi jonkun hiljakkoin annetun ohjeen mukaan. Palais-Royalissa d'Artagnania puhutellessaan ei Baisemeaux ollut suinkaan osoittautunut kylmäkiskoiseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi, mutta kun d'Artagnan vasiten yritti saada hänet haastelemaan noista kiireisistä raha-asioista, jotka olivat pakottaneet Baisemeauxin tavoittelemaan sinä iltana Aramista, oli vankilanpäällikölle ilmestyvinään määräyksiä annettavaksi sisäsuojissa. Hän jätti muskettisoturin niin pitkäksi aikaa kiusaantumaan odottelussa, että tämä jo uskoi yrityksensä turhaksi ja lähti tiehensä Bastiljista ennen kuin Baisemeaux palasi asioiltansa.
Mutta d'Artagnan oli käynyt epäluuloiseksi, ja kerran aavistelevaksi herättyään ei hänen mielensä enää uinahtanut.
Hän oli ihmisten parissa samaa kuin kissa nelijalkaisten seassa, — yhtaikaa levottomuuden ja kärsivällisyyden perikuva. Rauhaton kissa pysyy yhtä vähän alallaan kuin silkkihahtuva, jota jokainen tuulen hengähdys heiluttaa. Vaaniva kissa istuu kuin eloton havaintopaikallaan, eikä sen väijyntää keskeytä nälkä eikä jano. D'Artagnan hehkui maltittomuudesta, mutta hän pudisti äkkiä pois sen tunteen niinkuin liian raskas viitta pudotetaan hartioilta. Hän päätteli, että asia jota häneltä salattiin, oli juuri se, jonka selvillesaaminen oli hänelle tärkeintä. Hän tuli niin ollen ajatelleeksi, että Baisemeaux varmaankin lähettäisi tästä käynnistä tiedon Aramikselle, jos tämä oli antanut hänelle siltä varalta ohjeita. Ja niin tapahtuikin.
Baisemeaux oli tuskin saattanut ehtiä takaisin vankitornista, kun d'Artagnan jo oli asettunut väijyksiin Rue du Petit-Muscin tienoille, mistä hän sai tarkatuksi kaikkia, jotka tulivat ulos Bastiljista. Tunnin seistyäänKultaisen Karhinporraskatoksen suojassa näki d'Artagnan vartiosoturin pistäytyvän kadulle Bastiljista. Sen parempaa merkkiä hän ei olisi voinut toivoa. Jokaisella vanginvartijalla ja ovensulkijalla oli vakinaiset lomapäivänsä ja määrätyt palvelustuntinsakin, heillä kun ei kellään saanut olla vaimoa eikä asuntoa Bastiljissa; he saattoivat siten liikkua ulkosalla vankilasta, mitään uteliaisuutta herättämättä. Mutta kasarmipalvelukseen komennettu sotamies suljettiin vartiovuorolleen vuorokaudeksi kerrallaan, ja sen tiesi d'Artagnan paremmin kuin kukaan. Tämäkään sotamies ei siis ollut voinut palvelusasussaan päästä ulos muutoin kuin nimenomaista ja tärkeätä asiaa toimittamaan.
Vahtisoturi läksi astelemaan hyvin verkalleen kuten onnellinen kuolevainen ainakin, joka on odottanut joutuvansa vielä monet tunnit seisoksimaan vuorollaan kolkon vartiokopin edessä tai yhtä ikävystyttävällä vallinsarvella, mutta saakin aavistamattomaksi lahjaksi vapaahetken ja kävelyn, jotka huvikkeet vielä vähennetään palvelusajasta. Hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, hengittäen raitista ilmaa, nauttien päivänpaisteesta ja tähystellen tyttöjä.
D'Artagnan seurasi häntä loitolla. Hänellä ei ollut vielä mitään suunnitelmaa.
— Minun täytyy ensin nähdä tuon miekkosen kasvot, — ajatteli hän. —Naamasta tiedän arvioida, mikä hän on lajiansa.
D'Artagnan joudutti askeleitansa ja sivuutti sotamiehen, mikä ei ollut vaikeata. Hän havaitsi miehen muodon jokseenkin älykkääksi ja päättäväiseksi, mutta pani myös merkille hieman punaisen nenän.
— Se peijakas ei sylje lasiin, — tuumasi hän itsekseen. Samassa hän keksi sotamiehen vyössä valkoisen paperin. — Ahaa! Hänellä on kirje! lisäsi d'Artagnan. — Mutta sotamies on varmastikin liian ylpeä siitä, että Baisemeaux on valinnut hänet lähetikseen; hän tuskin myisi sanomaansa.
D'Artagnanin pureskellessa kynsiään eteni sotamies yhä syvemmälleSaint-Antoinen esikaupunkiin.
— Hän tietysti menee Saint-Mandéhen, — älysi muskettisoturi nyt, — ja silloin en saa tietää, mitä kirje sisältää…
Se oli kerrassaan sisuttavaa.
— Jos olisin univormussa, — mietiskeli d'Artagnan, — niin otattaisin tuon penteleen kiinni kirjeineen. Ensimmäisestä vahtikojusta saisin siihen käskyläiset. Mutta lempo minut periköön, jos ilmaisen nimeäni tällaista temppua varten. Ryypyn tarjoamisesta hän taasen kävisi epäluuloiseksi ja joisi minut humalaan…Mordioux, minulla ei ole enää nokkeluutta, minusta on tullut vanha nauta… Voisin karata tuon raukan kimppuun, pakottaa hänet paljastamaan miekkansa, surmata hänet saadakseni kirjeen. No, se kävisi päinsä, jos olisi kysymyksessä kuningattaren kirje jollekulle lordille tai kardinaalin kirje kuningattarelle. Mutta hyvä Jumala, kuinka viheliäisiä täytyykään niiden vehkeiden olla, joissa herrat Aramis ja Fouquet kilpailevat Colbertin kanssa! Ihmishenkikö siitä, hoh, ei kymmentä kultarahaakaan.
Siten miettiessään viiksiänsä sivellen näki hän pikku ryhmän kaupunginvartijoita ja poliisikomisarion retuuttamassa mukanaan säätyhenkilön näköistä miestä, joka rimpuili kaikin voimin vastaan. Kaupunginvartijat olivat repineet hänen vaatteensa ja laahasivat häntä matkassaan. Pidätetty vaati säällisempää kohtelua, väittäen olevansa aatelismies ja soturi. Hän huomasi sotamiehemme kadulla ja huusi tälle:
"Hoi, tänne, veikkonen!"
Sotamies astui suoraa päätä avuntarvitsijaa kohti, ja väkijoukko seurasi kintereillä. Silloin d'Artagnanin mieleen juolahti aatos, eikä aivan huonokaan.
Aatelismies alkoi valittaa tulijalle, että hänet oli eräässä talossa äsken vangittu varkaana, vaikka hän oli ollut siellä vain armasteluaikeissa. Sotamies säälivästi lohdutteli häntä ja antoi neuvojaan niin arvokkaasti kuin ranskalainen sotilas aina tyydyttää itserakkauttansa ja toveruushenkeään. Sillävälin d'Artagnan hiipi tungoksessa hänen taakseen ja sieppasi näppärän äkillisesti paperin hänen vyönsä alta. Se temppu oli mukava suorittaa, kun riepoiteltu herrasmies parhaillaan nyki sotamiestä hihasta ja komisario kiskoi pidätettyä käsipuolesta.
D'Artagnan asettui kymmenen askeleen päässä pylvään taakse ja luki osoitteen:
'Parooni du Vallon, herra Fouquetin luona, Saint-Mandéssa.'
— Oivallista! — ajatteli hän ja avasi sinetin repimättä sitä rikki. Hän otti kotelosta nelitaipeisen paperin, joka sisälsi ainoastaan sanat:
'Hyvä herra parooni! Suvaitkaa ilmoittaa herra d'Herblaylleettä hän on käynyt täällä Bastiljissa kyselemässä.
Ystävällisestide Baisemeaux.'
"Kas niin", huudahti d'Artagnan, "tämähän on varsin selkeätä. Portos on mukana juonessa!"
Mutta päästyään siten tarkoituksensa perille ajatteli muskettisoturi:
—Mordioux, mutta nyt Baisemeauxin hylky raivostuksissaan antaa miespoloisen kalliisti maksaa pikku pilastani… Jos hän tulee takaisin ilman kirjettä… miten käykään hänelle silloin? Toden teolla en tarvitse tätä lappua; kun muna on imetty, mitä silloin kuorella?
D'Artagnan näki komisarion ja kaupunginvartijan saaneen sotamiehen uskomaan, että he olivat oikeassa, ja lähteneen jälleen raahaamaan vankia korjuuseen. Ihmisjoukon ympäröimänä tämä jatkoi valitteluansa. Muskettisoturi pistäysi tungokseen, pudotti kirjeen kenenkään huomaamatta ja poistui sitten nopeasti. Sotamies käänsi jälleen askeleensa Saint-Mandéta kohti ja ajatteli vain aatelismiestä, joka oli rukoillut hänen suojelustaan.
Yhtäkkiä hän muisti kirjeen, ja katsahtaessaan vyöhönsä hän huomasi sen kadonneeksi. Hänen pelästynyt huudahduksensa sai d'Artagnanin hymyilemään. Miesparka pälyi tuskissaan joka taholle ja keksi viimein kahdenkymmenen askeleen päässä takanaan tuon siunatun kirjeen. Hän syöksähti siihen käsiksi kuin haukka saaliin kimppuun.
Kotelo oli hiukan tomuttunut ja rypistynyt, mutta välipä sillä nyt. D'Artagnan havaitsi, että auki väännetty sinetti kuitenkin pani miehen aprikoimaan hyvin totisena. Kelpo sotilas lohduttausi lopuksi ja pisti paperin takaisin vyöhönsä.
— Menehän siitä vain, — tuumi d'Artagnan; — minulla on nyt aikaa. Näyttää siltä, että Aramis ei olekaan Pariisissa, koska Baisemeaux kirjoittaa Portokselle. Kunnon Portos, kuinka hauskaa onkaan taas tavata hänet… ja pakista hänen kanssaan! — iloitsi gascognelainen.
Hän sovitti käyntinsä sotamiehen mukaan, saapuakseen herra Fouquetin taloon neljännestuntia myöhemmin kuin hän.
142
Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä voimissaan.
D'Artagnan oli tapansa mukaan laskenut, että jokaisessa tunnissa oli kuusikymmentä minuuttia ja jokaisessa minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Täsmällisen arvioimisensa ansiosta hän saapui yli-intendentin talon edustalle juuri kun sotamies tuli tyhjin vöin ulos.
Muskettisoturi astui portille, jota kirjailupukuinen ovenvartija piteli vielä puoliavoinna. D'Artagnan olisi mielellään astunut sisälle nimeään ilmaisematta, mutta se ei käynyt laatuun. Hän lausui senvuoksi nimensä. Tämän myönnytyksen olisi pitänyt poistaa kaikki vaikeudet, kuten ainakin d'Artagnan arveli, mutta ovenvartija epäröitsi yhä. Kun tulija sitten toistamiseen pontevasti esittäytyi kuninkaallisen henkivartion kapteenina, saavutti hän kuitenkin edes sen edun, että virkailija ei suorastaan sulkenut häneltä tietä, vaikka hän ei jättänyt sitä aivan avoimeksikaan. D'Artagnan oivalsi siitä, että vieraista oli annettu ankarat määräykset.
Niinpä hän päätti käyttää hätävaletta, mikä ei tuntunutkaan hänestä tukalalta, milloin hän katsoi sen keinon edistävän valtion parasta tai hänen omakin menestyksensä saattoi olla kysymyksessä. Hän lisäsi siis äskeiseen selitykseensä, että hän oli vastikään lähettänyt sotamiehen tuomaan parooni du Vallonille kirjeellisen ilmoituksen tulostaan. Se tieto poisti kaikki esteet. Muuan lakeija tahtoi saattaa hänet perille, mutta hän vastasi, ettei hänen tähtensä tarvinnut vaivautua, sillä hän tiesi kyllä, missä parooni oli tavattavana. Siihen ei kellään ollut mitään sanomista, kun vieras oli niin selvillä kaikesta; d'Artagnan sai liikkua vapaasti.
Muskettisoturi katsasteli porraskäytäviä, saleja, puutarhoja, neljännestunnin ajan vaeltaen tässä kuninkaallista ylellisemmässä talossa, jossa oli yhtä paljon ihmeitä kuin huonekalujakin, yhtä monta palvelijaa kuin pylvästä ja ovea.
— Totisesti, — tuumi hän itsekseen, — tällä talolla ei ole muita rajoja kuin itse valtakunnan ääri. Onkohan Portos saanut päähänsä palata Pierrefondsiin, lähtemättä herra Fouquetin luota?
Viimein hän saapui etäiseen linnan osaan, joka oli eristetty hakatuista kivistä rakennetulla kehämuurilla; tämän juurelta kiemurteli ylös määrätön paljous upeita köynnöskasveja, kirjavanaan kukkasista, jotka olivat isoja ja täyteläisiä kuin hedelmät. Muurilla kohosi määrättyjen välimatkain päässä kuvapatsaita kainoissa tai salaperäisissä asennoissa, — Vestan neitsyitä suuripoimuisissa vaatetuksissa, valppaina vartijattarina marmorihuntujensa suojasta pitäen vaivihkaa silmällä linnan ympäristöä, — veitikkamainen Hermes sormi suulla, siipiänsä levittelevä Iris, unikoilla kukitettu yön jumalatar. Tällaiset henkiolennot hallitsivat puutarhaa ja rakennuksia, jotka pilkoittivat puiden takaa; patsaiden valkoiset ääriviivat kuvastuivat korkeita kypressejä vasten, joiden tummat latvat nousivat suoraan taivasta kohden. Kypressien juurilla rehoitti vuosisataisia ruusupensastoja, kietoen tuoksuvia kukkakiehkuroitansa niiden alempiin oksiin ja patsaiden jalustoihin. Nämä viehättävät piirteet tuntuivat muskettisoturista ihmisneron lumoavimmilta näytteiltä. Hän haltioitui runolliseen mielentilaan. Ajatellessaan Portoksen asuvan tällaisessa Edenissä hän sai vanhasta kumppanistaan paljon korkeamman käsityksen; järkevimmätkään luonteet eivät ole riippumattomia ympäristön vaikutuksesta.
D'Artagnan löysi portin ja siitä jonkunlaisen joustimen, jota painamalla veräjä avautui. Itsenäinen vieras astui sisälle, sulki portin ja lähestyi pyöreämuotoista huvimajaa, josta ei kuulunut muuta ääntä kuin suihkukaivon kohinaa ja lintujen viserrystä.
Huvimajan ovella hän kohtasi lakeijan.
"Täällähän parooni du Vallon asuu?" sanoi d'Artagnan empimättä.
"Niin, monsieur", vastasi palvelija.
"Ilmoittakaa hänelle, että chevalier d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteeni, odottaa häntä."
D'Artagnan osoitettiin vierashuoneeseen, missä odotus ei käynytkään pitkälliseksi: hyvin tutut askeleet piankin notkahduttelivat viereisen huoneen lattiaa, ovi avautui tai oikeastaan paiskattiin auki ja Portos heittäysi ystävänsä syliin, ilmaisten sävyssään jonkunlaista epäröimistä, joka hyvin soveltui hänelle.
"Sinä täällä?" huudahti hän.
"Entä sinä sitten?" vastasi d'Artagnan. "Parooni suvaitsee piileskellä!"
"Niin", sanoi Portos hymyillen jossakin määrin hämmentyneenä, "niin, sinua kai hiukan ihmetyttää että tapaat minut herra Fouquetin luona?"
"Ei toki; mikset sinä voisi kuulua herra yli-intendentin ystäviin? Hänellähän on paljon ystäviä, etenkin lahjakkaiden miesten keskuudessa."
Portos oli siksi vaatimaton, ettei omaksunut tätä kohteliaisuutta itselleen.
"Olethan sitäpaitsi nähnyt minut Belle-Islellä", sanoi hän vain.
"Sitä suurempi syy minun uskoa, että olet herra Fouquetin varsinaisia ystäviä."
"On kyllä totta, että minä tunnen hänet", myönsi Portos ilmeisen neuvottomana.
"Voi, veikkoseni", valitti d'Artagnan, "oletpa käyttäytynyt minua kohtaan kovin pahasti!"
"Kuinka niin?" huudahti Portos.
"Kuinkako? Sinullahan oli niin kaunis työ tekeillä kuin Belle-Islen linnoittaminen, etkä antanut minulle mitään tietoa siitä!"
Portos punastui.
"Eikä siinä kaikki", jatkoi d'Artagnan; "sinä näit minut siellä, tiesit minun olevan kuninkaan palveluksessa, etkä silti tahtonut käsittää, että kuningas oli käynyt halukkaaksi kuulemaan, kuka ansiokas mies siten oli toteuttamassa suunnitelmia, joista hänelle oli annettu mitä loistavimpia kuvauksia, — sinä et ottanut oivaltaaksesi, että kuningas oli lähettänyt minut vasiten tiedustamaan, kenen työtä se kaikki oli?"
"Mitä? Kuningasko oli lähettänyt sinut tiedustamaan…?"
"Pardieu!Mutta jääköön se nyt jo silleen."
"Ei perhanassa!" innostui Portos; "puhukaamme päinvastoin juuri siitä!Kuningas siis tiesi, että Belle-Isleä linnoitettiin?"
"Kah, eikö muka kuningas tietäisi kaikkea?"
"Mutta hän ei tiennyt, kuka linnoitustöitä johti?"
"Ei kylläkään, mutta kuvauksista päättäen hän kuitenkin aavisteli, että sen täytyi olla etevä soturi."
"Voi pentele!" virkahti Portos; "kunpa olisin sen tiennyt!"
"Silloin et olisi livistänyt Vannesista, vai mitä?"
"En totisesti. Mitä ajattelitkaan, kun et enää saanut minua siellä käsiisi?"
"Mietiskelin yhtä ja toista, veikkonen."
"Vai niin, vai mietiskelit… Ja mihin johduit tuumittelussasi?"
"Käsittämään asiain oikean tilan."
"Kas vain, sinä olet käsittänyt?"
"Olen kuin olenkin."
"Mitä olet käsittänyt? Annahan kuulua!" sanoi Portos asettuen nojatuoliin ja tekeytyen hyvin umpinaisen näköiseksi.
"Käsitin ensiksikin, että sinä linnoitit Belle-Isleä."
"No, se ei ollut kovinkaan vaikeata, kun näit minut hommassa."
"Maltahan, käsitin muutakin, nimittäin että sinä linnoitit Belle-Isleä herra Fouquetin toimesta."
"Se on totta."
"Ja enemmänkin; vauhtiin päästessään ei aprikoimiseni pysähdy puolitiessä."
"Kunnon d'Artagnan!"
"Minä käsitin, että herra Fouquet tahtoi pitää linnoitustyöt visusti salassa."
"Se lienee tosiaan ollut hänen tarkoituksensa", tunnusti Portos.
"Niin, mutta tiedätkö, minkätähden hän niitä niin salaili?"
"Hitto vieköön, jotta asia ei tulisi tietoon!" vastasi Portos.
"Ensiksikin siitä syystä. Mutta se halu liittyi erääseen kohteliaisuuden suunnitelmaan…"
"Niin", tokaisi Portos, "olenkin kuullut sanottavan, että herra Fouquet on peräti kohtelias mies."
"Hän tahtoi nyt osoittaa erityistä kohteliaisuutta kuninkaalle."
"Ohoh!"
"Se ihmetyttää sinua?"
"Niin."
"Sinä et tiennyt siitä?"
"En."
"No, minä tiedän sen, minä."
"Olet siis ihan velho?"
"En, kaukana siitä."
"Miten olet saanut sen tietää?"
"Varsin yksinkertaisella tavalla: kuulin herra Fouquetin itse sanovan sen kuninkaalle."
"Sanovan mitä?"
"Että hän oli kuninkaan hyväksi linnoituttanut Belle-Islen, luovuttaakseen varustukset lahjaksi hallitsijalleen."
"Kas, kuulit herra Fouquetin sanovan niin kuninkaalle?"
"Kirjaimellisesti. Lisäsipä hän vielä: 'Belle-Islen on linnoittanut eräs ystäväni, hyvin lahjakas insinööriupseeri, jonka pyytäisin saada esitellä teidän majesteetillenne.' 'Hänen nimensä?' kysyi kuningas. 'Parooni du Vallon', vastasi Fouquet. 'Hyvä', sanoi kuningas, 'esitelkää hänet'."
"Sanoiko kuningas todellakin niin?"
"Niin totta kuin nimeni on d'Artagnan!"
"Kah, kah!" lausui Portos. "Mutta miksei minua sitten ole esitelty?"
"Eikö sinulle ole lainkaan puhuttu siitä?"
"On kylläkin, mutta odotella olen vain saanut."
"Ole huoletta, kyllä sitten esittelyhetkikin tulee."
"Hm, hm!" mutisi Portos.
D'Artagnan ei ollut kuulevinansa; hän muutti puheenainetta.
"Mutta sinähän näyt asuvan täällä jotensakin yksinäisenä, hyvä ystävä?" virkkoi hän.
"Olen aina pitänyt rauhallisuudesta. Luonteeni on taipuvainen raskasmielisyyteen", selitti Portos huoaten.
"Sepä merkillistä", huomautti d'Artagnan; "sitä en ole ennen huomannut."
"Niin olen ollut siitä asti kun aloin lueskella", ilmaisi Portos huolestuneesti.
"Mutta toivoakseni ei sielullinen rasitus ole sentään vahingoittanut ruumiillista vointiasi?"
"Hoo, ei millään muotoa."
"Olet yhä hyvissä voimissa?"
"Liiankin, veikkonen, liiankin."
"Katsos, kuulin sanottavan, että ensimmäisinä päivinä tännetulosi jälkeen…"
"En kyennyt jäsentäkään liikuttamaan, niinkö?"
"Mitä peijakasta!" virkahti d'Artagnan hymyillen; "ja mikä sinut niin jäykistytti?"
Portos huomasi puhuneensa tyhmästi ja yritti parantaa ajattelemattomuuttaan.
"No, näes, sain taipaleella huonoja hevosia, ja ne väsyttivät minut."
"Enpä sitten enää ihmettelekään, että minä sinun perässäsi tullessani näin seitsemän tai kahdeksan ratsua pakahtuneina tiepuolessa."
"Minä olen painava, katsos", huomautti Portos.
"Ja ruhosi sai liiaksi pehmitystä?"
"Minusta suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi."
"Portos-parka!…. Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?"
"Hyvin kyllä… Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan minua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi."
"Kuinka niin?"
"Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa."
"Onko se mahdollista?"
"Niin ainakin sanottiin… Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen."
"Ja siellä pääsit hengittämään?"
"Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään toimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan paikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma."
"Tapaturma? Älähän!"
"Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen määräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan, suostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua palvelevan lakeijan tuoda vaatteeni."
"Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?"
"Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä, ja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi; mutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot."
"Olipa sekin!"
"Ja saappaani liian ahtaat."
"Jalkasi olivat vielä turvoksissa."
"Oikein arvasit."
"Parbleu!Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?"
"Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä tuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet minulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin kerta."
"Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut järkevästi."
"Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa saapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja tein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja jalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus."
"Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyväPortos!"
"Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki. Veikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi tavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita, seinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!"
"Lempo soikoon!"
"Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli posliinilaudakko."
"Jonka sinä survaisit kumoon?"
"Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle."
Portos puhkesi nauramaan.
"Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!"
Ja d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä raikuvammin.
"Minä murskasin", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä äänellä, "hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia — ho, ho, ho!…"
"Suurenmoista!" änkkäsi d'Artagnan.
"Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet… ha, ha, ha!…"
"Istu ja pala!"
"Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi, hi!"
"Päähäsi!" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen.
"Keskelle nup… nuppia!"
"Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?"
"Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi, jota se olikin!"
"Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?"
"Venetsialaista lasia, — harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa vailla, kahdensadan naulan möhkäle."
"Ja se putosi suoraan päähäsi?"
"Kes-kel-le… kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla somisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla öljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja."
"Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?"
"Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt."