"Ja nyt litistyikin vain pääsi?"
"Eihän toki."
"Eikö?"
"Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin tavattoman vankka holvikatos."
"Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?"
"Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse PariisinNotre-Damen kirkkoa."
"Ohoh!"
"Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut."
"Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten muodostunut, mutta ei muiden."
"Ehkä", myönsi Portos itsetyytyväisesti; "mutta se ainakin on varmaa, että kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus, kristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika lammikkoon…"
"Verissäsi, Portos-parka?"
"Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma. Tuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä huumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?"
"Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja menit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?"
"Mutta kummallisinta kaikesta, — ja lääkäri on kunniasanallaan vakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista…"
"Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?" keskeytti d'Artagnan.
"Sain viisi kuhmua."
"Mitenkä viisi?"
"No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua koristetta."
"Ai, ai!"
"Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten näet."
"Onneksi."
"Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa — sellaista sattuu ainoastaan minulle… sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen lovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi selittää sitä minulle."
"Mutta minä selitän, minä."
"Silloin teet minulle totisesti palveluksen", sanoi Portos, vilkuttaen silmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä.
"Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä tutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian täyteen tietoja."
"Niinkö luulet?"
"Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu halkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään uutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen pinnalle."
"Ahaa!" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin lääkärin lausuma.
"Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin älynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle."
"Niin taisi todellakin olla", myönsi Portos, "sillä kipukin oli sitten enemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun päähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen tapaan, minun täytyi tarkoin suhditella lyöntiä tai muutoin tunsin ihan kamalan läjäyksen."
"Sen arvaan."
"No niin", kertoi jättiläinen, "huomatessaan rakennuksen haurauden herra Fouquet päätti antaa minulle toisen asunnon, ja siten tulin siirtyneeksi tänne."
"Tämähän lienee yksityinen puisto?"
"Niin on."
"Se salaisten kohtausten paikka, joka on niin kuuluisa yli-intendentin lempijutuista?"
"Sitä en tiedä; minulla ei ole ollut täällä mitään rakkausseikkailuja, mutta puistossa saan harjoittaa lihaksiani, ja sitä lupaa käytän tempoakseni puita juuriltaan."
"Mitä varten?"
"Käsivarsieni voimisteluksi ja myöskin puhdistaakseni linnunpesiä: se on minusta mukavampaa kuin kavuta ylös."
"Vietätpä todellista paimenelämää, hyvä Portos."
"Niin, minä pidän pienistä munista, — paljon enemmän kuin isojen lintujen. Et voi aavistaakaan, kuinka herkullisen munakkaan saa neljästä- tai viidestäsadasta keltasirkun, peipposen, kottaraisen ja rastaan munasta."
"Mutta viisisataa munaa — voi tavatonta!"
"Ne mahtuvat kohtalaiseen vihannesmaljaan", sanoi Portos.
Hyvinkin viisi minuuttia d'Artagnan ihaili Portosta aivan kuin nähden hänet ensi kerran. Portos puolestaan alkoi ihan säteillä mielihyvästä ystävän katseen lämmittämänä. Edellinen kuitenkin ilmeisesti samalla mietti uutta käännettä keskustelulle.
"Onko sinulla täällä paljonkin huviketta, Portos?" kysyi hän viimein, kaiketi keksittyään siinä sopivan pohjustuksen.
"Eipä aina."
"Sen voin käsittääkin; mitä aiot tehdä ikävystyessäsi liiaksi?"
"Ka, enhän viivy täällä enää pitkääkään aikaa. Aramis odottaa vain viimeisen kuhmuni siliämistä, esitelläkseen minut kuninkaalle, joka ei kuulu sietävän sarvia."
"Aramis on siis yhä Pariisissa?"
"Ei."
"Missä hän sitten on?"
"Fontainebleaussa."
"Yksinään?"
"Herra Fouquetin kanssa."
"Vai niin. Mutta tiedätkös mitä?"
"En; sano minulle, niin saan tietää."
"Minä luulen, että Aramis on unohtanut sinut."
"Mitä hittoa!"
"Siellä, katsos, ilakoidaan, tanssitaan, juhlitaan ja maistellaan Mazarinin viinejä. Tiedätkö, että siellä esitetään joka ilta tanssikuvaelmia?"
"Penteleen pentele!"
"Sentähden voin vakuuttaa, että kelpo Aramis ei siinä tuoksinassa ehdi pitää sinua mielessään."
"Saattaa olla niin, ja toisinaan olen sitä jo ajatellutkin."
"Ja voisipa se koirus puijatakin sinut!"
"Älä nyt sentään!"
"Tiedäthän, että Aramis on ovela kettu."
"Kyllä niin, mutta pettämään minua…"
"Kuules nyt: pitäähän hän sinua ensiksikin korjuuseen toimitettuna…"
"Mitäh! Korjuuseen? Olenko muka telkien takana?"
"Olet, lempo soikoon!"
"Senpä saisit todistaa minulle!"
"Mikään ei ole helpompaa. Käytkö ulkosalla?"
"En kylläkään."
"Ratsasteletko?"
"En ollenkaan."
"Sallitaanko ystäviesi käydä tervehtimässä sinua?"
"Ei nähtävästi."
"No niin, hyvä ystävä, kun et siis käyskentele ulkosalla, et ratsastele etkä tapaile seuraa, niin olethan suljettuna."
"Mutta minkätähden Aramis pitäisi minua vankina?" kysyi Portos.
"Vastaa sinä minulle ensin vilpittömästi erääseen kysymykseen, Portos", virkkoi d'Artagnan.
"En minä mutkittele."
"Aramishan laati Belle-Islen linnoitusten suunnitelman, eikö niin?"
Portos punastui.
"Kyllä", vastasi hän, "mutta siinä onkin kaikki, mitä hän on tehnyt."
"Aivan oikein, ja minun nähdäkseni se ei ole kovinkaan suuri saavutus."
"Niin minäkin ajattelen."
"No, sepä hauskaa, että olemme samaa mieltä."
"Hän ei ole koskaan edes käynyt Belle-Islellä", huomautti Portos.
"Kas sitä!"
"Minä se aina kävin Vannesissa, kuten olet itsekin saattanut nähdä."
"Näinhän tietenkin. No niin, siinähän se koko juttu onkin. Aramis tahtoo käydä insinööristä, vaikka onkin laatinut vain suunnitelman, ja siinä pyrkimyksessään hän koettaa painaa pelkäksi rakennusmestariksi sinut, joka olet kivi kiveltä nostanut muurit, tornit ja vallinsarvet."
"Rakennusmestariksi, — siis muurariksi?"
"Muurariksi, juuri niin."
"Savensotkijaksi?"
"Ihan."
"Päiväläiseksi?"
"Se on aivan oikea sana."
"Ohoo, rakas Aramis, näyttääpä siltä kuin luulisit aina olevasi viidenkolmatta vanha!"
"Eikä sillä hyvä: hän luulee sinun olevan samalla viidenkymmenen vuoden painostama."
"Olisinpa tahtonut nähdä hänet siinä työssä."
"Sanoppas muuta."
"Luuvaloisine säärineen!"
"Niin juuri."
"Rakkokivineen!"
"Aivan."
"Kolme hammasta hemmetissä!"
"Neljäkin."
"Kun minulla sitävastoin… katsoppas!"
Portos veti paksut huulet levälleen ja näytti kahta hammasriviä, jotka eivät kylläkään olleet lumivalkoiset, mutta sileät, kovat ja terveet kuin norsunluu.
"Et voi uskoakaan, Portos, kuinka suuressa arvossa kuningas pitää kauniita hampaita", tiesi d'Artagnan. "Sinun hampaasi saavat minut tekemään päätöksen: minä esittelen sinut kuninkaalle."
"Sinä?"
"Miksen? Luuletko minun olevan hovissa vähemmän vaikutusvaltainen kuinAramis?"
"En suinkaan."
"Luuletko minun vähimmälläkään tavalla pyrkivän tekeytymään Belle-Islen linnoittajaksi?"
"Hoo, enhän toki!"
"Vaikuttimenani saattaa siis olla vain sinun etusi."
"Sitä en epäile."
"No niin, minä olen kuninkaan likeisimpiä miehiä, kuten voit huomata siitä, että kun hänelle on ilmoitettava jotakin epämieluista, se jätetään aina minun toimekseni."
"Mutta, hyvä ystävä, jos sinä esittelet minut…"
"No, entä sitten?"
"Niin Aramis pahastuu."
"Minulle?"
"Ei, vaan minulle."
"Joutavia! Kun esittelyä hommataan sinulle, niin onhan samaa, kumpainen meistä kahdesta osuu välittäjäksi."
"Minulle pitäisi teettää pukuja."
"Sinullahan on uhkea asu ylläsi."
"Oh, sinun sietäisi nähdä ne, jotka olen tilannut, — niistä tulee paljon komeampia vaatekertoja."
"Varo liiallisuutta; kuningas pitää yksinkertaisuudesta."
"No, esiinnytään sitten vaatimattomasti. Mutta mitä herra Fouquet sanoo nähdessään minun poistuneen?"
"Kökötätkö täällä siis kunniasanasi perusteella?"
"En juuri niinkään. Mutta olen luvannut, etten lähde täältä ilmoittamatta hänelle."
"Sen seikan minä toimitan selväksi. Onko sinulla mitään toimitettavaa täällä?"
"Minulla? Ei mitään tärkeätä ainakaan."
"Ellet ole Aramiksen asiamiehenä missään tähdellisessä tehtävässä?"
"Ma foi, en."
"Kysyn sitä luonnollisesti ainoastaan omaa hyvääsi harrastaen. Olisithan esimerkiksi saattanut lupautua toimittamaan sanomia ja kirjeitä Aramiille."
"Kah, kirjeitä, niin! Minä tosiaan lähetän hänelle eräitä kirjeitä."
"Minne?"
"Fontainebleaun linnaan."
"Onko sinulla nyt mitään lähetettävänä?"
"Mutta…"
"Älähän huoli. Onko sinulla sellaisia kirjeitä?"
"Juuri sain yhden."
"Tärkeän?"
"Arvatenkin."
"Sinä et siis lue niitä?"
"En ole utelias."
Ja Portos otti taskustaan sotamiehen tuoman kirjeen, jota hän ei ollut lukenut, mutta kyllä d'Artagnan.
"Tiedätkö, mitä sinun tulee tehdä?" sanoi d'Artagnan.
"Hitto, lähettää tämä hänelle niinkuin aina teen."
"Eipäs."
"Pitäisinkö sen muka hallussani?"
"Ei niinkään. Mutta eikö sinulle ole ehkä sanottu, että se on tärkeä kirje?"
"Kyllä, hyvin tärkeä."
"No niin, sinun pitääkin itse viedä se Fontainebleaun linnaan."
"Aramikselle?"
"Niin."
"Sinä olet oikeassa."
"Ja kun kuningas on nyt siellä…"
"Niin tahdot käyttää tilaisuutta…?"
"Esitelläkseni sinut kuninkaalle."
"Ah,corne de boeuf, d'Artagnan, sinä olet koko peijooni keksimään keinoja!"
"Sen sijaan että lähettäisimme ystävällemme enemmän tai vähemmän luotettavan sanansaattajan, me siis viemmekin itse perille kirjeen."
"Sitä en olisi tullut ajatelleeksikaan, vaikka se on hyvinkin mukava tapa."
"Ja kun kirje on kiireellinen, hyvä Portos, niin lähdemmekin heti."
"Todellakin", huomasi Portos, "mitä pikemmin lähdemme. Sitä vähemmän viivästyy Aramikselle tarkoitettu sanoma."
"Portos, sinä järkeilet aina erinomaisesti; terävä johdonmukaisuus auttelee sinulla nopeata ajatuskykyä."
"Siltäkö sinusta tuntuu?" sanoi Portos.
"Niin, se tietenkin johtuu perusteellisesta opiskelustasi", vastasi d'Artagnan. "Kas niin, tulehan nyt."
"Mutta", esteli Portos, "lupaukseni herra Fouquetille?"
"Mikä niin?"
"Etten lähde Saint-Mandésta hänelle ilmoittamatta."
"Voi, hyvä Portos, oletko nyt hajamielinen!" oudoksui d'Artagnan.
"Kuinka niin?"
"Sinähän tulet Fontainebleaun linnaan, vai mitä?"
"Niin."
"Siellähän tapaat herra Fouquetin?"
"Kyllä."
"Luultavasti kuninkaan luona."
"Kuninkaan luona", toisti Portos majesteettisesti.
"Ja sinä astut hänen luokseen sanoen: 'Teidän ylhäisyytenne, minulla on kunnia ilmoittaa teille, että tulen nyt Saint-Mandésta'."
"Ja", lisäsi Portos yhä majesteettisesti, "nähdessään minut Fontainebleaussa kuninkaan luona ei herra Fouquet voi sanoa minun valehtelevan."
"Olin juuri avaamassa suuni sanomaan samaa, hyvä Portos, mutta sinä ehätät kaikessa edelleni. Voi, Portos, kuinka onnellinen luonne sinulla onkaan, — ei paina sinua ikä!"
"Eipä erityisesti."
"Asia on siis puhuttu."
"Niin kai sitten."
"Sinulla ei ole enää mitään epäröimistä?"
"Ei pitäisi olla."
"Niinpä siis vien sinut matkassani."
"Hyvä juttu! Lähden toimittamaan hevoseni satuloiduiksi."
"Onko sinulla hevosia täällä mukanasi?"
"On viisi."
"Jotka olet toimittanut tänne Pierrefondsista?"
"Ei, herra Fouquet on lahjoittanut ne minulle."
"Mutta, hyvä Portos, me emme kahteen mieheen tarvitse viittä hevosta; sitäpaitsi minulla on jo kolme Pariisissa, ja kahdeksassa olisi ihan liikaa."
"Siinä ei olisi liikaa, jos minulla olisi saattueeni täällä, mutta valitettavasti on heidät pitänyt jättää!"
"Sinä kaipaat palvelijoitasi?"
"Kaipaan etenkin Mousquetonia. Mousquetonin puutetta tunnen alati."
"Sinulla on verraton sydän!" sanoi d'Artagnan; "mutta kuule neuvoani: jätä vain tänne kaikki hevosesi, niinkuin jätit sinne Mousquetonin."
"Minkätähden?"
"Syystä että tuonnempana, näes…"
"No?"
"Ka, tuonnempana saattaa olla hyväkin, että sinä et ole vastaanottanut mitään herra Fouquetilta."
"Nyt en ymmärrä sinua", sanoi Portos.
"Ei tarvitsekaan."
"Kuitenkin…"
"Selitän sen sinulle myöhemmin, Portos."
"Lyönpä vetoa, että se on politiikkaa."
"Ja vielä korkeinta laatua."
Portos taivutti päänsä politiikalle; hetkisen mietittyään hän sitten lisäsi:
"Tunnustan sinulle suoraan, d'Artagnan, että minä en ole mikään politikko."
"Sen kyllä tiedän, hiisi vieköön!"
"Mutta ei voi sentään tietää, mihin kohtalo miestä ajaa. Olet itse sanonut minulle, että ihmisellä on erilaisia aikoja, ja minäkin olen huomannut sen. On päiviä, jolloin tuntuu vähemmän hauskalta vaihtaa miekaniskuja kuin muulloin."
"Niin kyllä minustakin."
"En silti juuri usko kuolettaviin iskuihin."
"Perhanassa, olethan sentään itsekin surmannut ihmisiä!"
"Kyllä, mutta minuun ei asevoima ole niin pahasti ottanut."
"Se on todellakin pätevä huomautus."
"Sentähden en usko konsaan kuolevani miekanterään tai pyssynluotiin."
"Et siis pelkää mitään?… Ahaa, kenties vettä?"
"Ei, minähän uin kuin saukko."
"Horkkaako ehkä?"
"Sitä minulla ei ole milloinkaan ollut, enkä usko sitä milloinkaan saavani, mutta sanonpa sinulle erään seikan…"
Portos alensi ääntänsä.
"Sano pois", kehoitti d'Artagnan, sovittaen sävynsä ystävän mukaan.
"Tunnustan sinulle", ilmaisi Portos, "että pelkään politiikkaa ihan kamalasti."
"Hoh, turhia!" huudahti d'Artagnan.
"Älä sano!" jyräytti nyt Portos mahtavalla bassolla. "Olen nähnyt hänen ylhäisyytensä kardinaali de Richelieun ja hänen ylhäisyytensä kardinaali de Mazarinin; toisen politiikka oli punaista, toisen mustaa. En ole milloinkaan ollut sen paremmin tyytyväinen toiseen kuin toiseenkaan laatuun: edelliseen kuului katkaista kaula sellaisilta miehiltä kuin de Marillacilta, de Thoulta, Cinq-Marsilta, Chalaisilta, Bouttevillelta, Montmorencylta, ja toisen mukaista oli hakata maahan joukoittain frondelaisia, joita mekin olimme, veikkoseni."
"Joita me päinvastoin emme olleet", oikaisi d'Artagnan.
"Olimme tietenkin, sillä joskin paljastin miekkani kardinaalin puolella, jakelin iskuja vain kuningasvallan tukemiseksi."
"Sinä olet kunnon mies, Portos!"
"No niin, tuommoisten huomioiden perusteella minä pelkään politiikkaa siinä määrin, että jos nyt tässä piilee mitään valtiollista, minä mieluummin pyörrän takaisin Pierrefondsiin."
"Saattaisit tehdäkin siinä oikein, jos niin olisi asian laita; mutta minun seurassani, hyvä Portos, ei ole puhettakaan politiikasta, se on selvä totuus. Sinä olet työskennellyt Belle-Islen linnoittamisessa; kuningas tahtoo tuntea sen taitavan insinöörin, joka on ne työt suorittanut; sinä olet vaatimaton kuten kaikki todella ansiokkaat miehet, ja Aramis kenties tahtoo panna sinun kynttiläsi vakan alle; mutta silloin minä tapaan sinut ja selitän asian, vedän sinut esille, ja kuningas palkitsee sinua, — siinä kaikki minun politiikkani."
"Ja minun myös,morbleu!" vakuutti Portos ojentaen d'Artagnanille kätensä.
Mutta d'Artagnan tunsi vanhastaan Portoksen kouran; hän tiesi, että tavallinen käsi paroonin viiden sormen vangiksi joutuneena ei rutistumatta pääsisi pihdeistä. Sentähden hän ei antanutkaan ystävälleen kättä, vaan nyrkin, ja Portos ei edes huomannut tätä varokeinoa. Sitten he kaksistaan lähtivät Saint-Mandésta.
Vartiopalvelijat kyllä pistivät päänsä yhteen ja supattelivat toisilleen huomautuksia, jotka d'Artagnan hyvin ymmärsi, mutta hän varoi tulkitsemasta niitä Portokselle.
— Ystävämme, — ajatteli hän, — oli koreasti Aramiksen vankina. Saa nähdä, mitä seurauksia tämän salaliittolaisen vapauttamisesta koitunee!
143.
Rotta ja juusto.
D'Artagnan ja Portos samosivat jalkaisin, kuten d'Artagnan oli tullut.
Kun muskettisoturien kapteeni astui edelläKultaisen Huhmarenmyymälään ja ilmoitti Planchetille, että parooni du Vallon oli tulossa mukaan heidän retkeilylleen, ja kun sitten Portos sisälle työntyessään huiskautti hattunsa töyhdöllä puukynttilä-kyltin kalisemaan oven päällä, häiritsi joku tuskallinen aavistus sitä raton odotusta, joka seuraavan päivän varalle virkisti Planchetin mieltä.
Mutta maustekauppiaallamme oli kultainen sydän sen hyvän ajan kallisarvoisena jäännöksenä, jollaisena nuoruuden päivät ainiaan kuvastuvat ihmisen vanhetessa ja esi-isien vanhuus hänen ollessaan vielä nuori. Sisällisestä väristyksestään huolimatta, jonka Planchet taltutti yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, hän siis tervehti Portosta sydämellisen kunnioittavasti. Tämä oli alussa hieman jäykkä säätyeroituksen takia, joka siihen aikaan oli hyvin suuri paroonin ja maustekauppiaan välillä, mutta suli piankin hyväntuulisen tuttavalliseksi, kun havaitsi Planchetin esiintyvän peräti kohteliaasti ja ymmärtäväisesti. Hän oli hyvillään etenkin siitä, että hänelle suotiin tai oikeanimin tarjousi vapaus kaivella isoilla kourillaan hedelmä- ja makeislaatikoita, manteli- ja pähkinäsäkkejä sekä rusinakukkuja. Kunnon kauppias saikin niin ollen turhaan kehoitella harvinaista vierastansa nousemaan välikertaan; Portos valitsi vakinaiseksi olopaikakseen myymälän, joutuessaan asustamaan maustekauppiaan luona ehtoopäivän, ja siellä hänen sormensa varsin vikkelästi kopeloivat aina käsille, mitä vain nenä vainusi tai silmä näki.
Mehevät Provencen viikunat, maukkaat lambert-pähkinät, muhkeat Tourainen luumut kiinnittivät Portoksen mieltä niin hyvin, että hän maisteli niitä viisi tuntia yhteen menoon. Myllynkivinä rauskuttelivat hänen hammasrivinsä rikki luuhedelmien kiviä, joista lattia peittyi narskumaan kävelijäin jaloissa; huulet riipivät kerrallaan runsaita sinipunaisia muskattirypäle-terttuja, joista solui marjoja nieluun puolen naulan erinä. Puotipalvelijat olivat kauhuissaan kyyristyneet loukkoon ja katselivat toisiaan rohkenematta hiiskahtaakaan. He eivät tunteneet Portosta eivätkä olleet milloinkaan nähneet häntä. Se jättiläisten rotu, joka oli kantanut Hugo Capetin, August Filipin ja Frans I:n viimeisiä haarniskoja, alkoi jo tyyten hävitä. Sentähden he ihmettelivätkin itsekseen, eikö heidän edessään ollut sadun ihmissusi, joka aikoi suoltaa pohjattomaan mahaansa Planchetin koko varastot, kaikki tynnyrit ja laatikot tyhjilleen.
Nakertaessaan, haukkoessaan, murskatessaan, imiessään ja ahmiessaan huomautteli Portos silloin tällöin maustekauppiaalle:
"Teillä on hyvää tavaraa, Planchet-ystäväiseni."
"Ei pitkällekään, jos tätä kestää", mutisi ensimmäinen puotipalvelija, jonka Planchet oli luvannut ottaa seuraajakseen. Ja epätoivoissaan hän lähestyi Portosta, jonka ruho sulki tien puotikamarista myymälään. Hän toivoi saavansa täyttymättömän makustelijan nousemaan ja siten kääntävänsä tämän harrastukset muuhun hommaan.
"Mitä tahdot, ystäväiseni?" kysyi Portos suopeasti.
"Haluaisin päästä tästä ohi, monsieur, ellei siitä ole teille liiaksi vaivaa."
"Pitäähän kulkemaan päästä", sanoi Portos, "eikä siitä ole minulle vähintäkään haittaa."
Samassa hän tarttui puotipalvelijaa vyötäisistä, nosti hänet ilmaan ja laski hiljaa alas toiselle puolelleen, yhä myhäillen leppoisan kohteliaasti. Säikkyneen puotipalvelijan jalat pettivät Portoksen asettaessa hänet lattialle, niin että hän lyyhistyi taaksepäin korkkikasalle. Nähdessään kuitenkin, kuinka säyseä tämä jättiläinen oli, uskalsi hän yrittää uudestaan.
"Voi, olkaa varuillanne, monsieur!" sanoi hän.
"Mitä pitäisi varoa, hyvä mies?" kysyi Portos.
"Voi saada poltteen ruumiiseensa."
"Kuinka niin, ystäväiseni?" tiedusti Portos.
"Nuo ovat kaikki kuumentavia aineksia, monsieur."
"Mitkä ainekset?"
"Rusinat, pähkinät, mantelit."
"Niin, mutta jos mantelit, pähkinät ja rusinat ovat kuumentavia…"
"Se on kieltämätöntä, monsieur."
"Niin jäähdyttäähän hunaja."
Hän ojensi kätensä avonaista hunajanassakkaa kohti, pistäen siihen kauhan, jolla ostajia palveltiin, ja siemasi kelpo kulauksena puolen naulan verran tuoretta mettä.
"Nyt pyytäisin sinua tuomaan vettä, hyvä ystävä", sanoi hän sitten.
"Sangolla, monsieur?" kysyi puotipalvelija teeskentelemättömästi.
"Ei, kyllä karahvillinen riittää", vastasi Portos hyväntahtoisesti.
Hän asetti karahvin suulleen niinkuin torvenpuhaltaja soittimensa ja tyhjensi sisällön yhdellä henkäyksellä.
Planchetilla vavahtelivat kaikki ne tuntojänteet, jotka vastasivat omistuksen ja itserakkauden sielullisia säikeitä. Vanhanaikaisen vieraanvaraisuuden kelpo edustajana hän oli kuitenkin vain haastelevinaan hyvin huomaavaisesti d'Artagnanin kanssa ja hoki alituiseen:
"Voi, monsieur, tämä oli minulle suuri ilo!… oi, monsieur, osoititte minulle liiallista kunniaa!"
"Mihin aikaan illastamme, Planchet?" kysyi Portos; "minua jo hiukaisee."
Vanhempi kauppa-apulainen liitti kätensä ristiin. Toiset kaksi ryömivät myymäläpöydän suojaan, vaistomaisesti peläten, että Portos kenties mielisi tuoretta lihaa.
"Me syömme täällä vain keveän aterian", sanoi d'Artagnan, "ja illastamme varsinaisesti vasta Planchetin huvilassa."
"Ahaa, me lähdemme siis teidän maataloonne, Planchet?" virkkoi Portos; "sitä parempi!"
"Te olette minulle kovin suosiollinen, herra parooni."
Herra parooniteki suurenmoisen vaikutuksen puotipalvelijoihin, jotka hämmästelivät tuollaista ruokahalua yhä enemmän, kun se elätti niin ylhäistä henkilöä. Toiselta puolen se arvonimi rauhoittikin heitä. He eivät olleet milloinkaan kuulleet ihmissudesta puhuttavanherra paroonina.
"Otankin vähän korppuja eväiksi", sanoi Portos huolettomasti ja tyhjensi ruukullisen maustekorppuja nuttunsa avariin taskuihin.
"Puotini on pelastunut!" henkäisi Planchet.
"Niin, kuten se juusto", huomautti ensimmäinen puotipalvelija.
"Mikä juusto?"
"Se hollanninjuusto, johon rotta oli nakertanut tiensä, niin että meille jäi pelkkä kuori."
Planchet silmäsi ympärilleen, ja nähdessään mitä Portoksen hampailta oli säästynyt katsoi hän vertauksen liioitelluksi.
Vanhempi kauppa-apulainen luki isäntänsä silmistä, mitä tämä ajatteli.
"Varokaa, ettei hän tule toistamiseen", kuiskasi hän.
"Teillä on kai hedelmiä?" sanoi Portos noustessaan välikertaan, johon pikku iltanen ilmoitettiin katetuksi.
— Voi! — ajatteli maustekauppias ja loi d'Artagnaniin rukoilevan katseen, jonka tämä puolittain oivalsikin.
Aterian jälkeen suoriuduttiin taipaleelle.
Oli jo myöhä, kun nämä kolme ratsastajaa, jotka olivat kuuden aikaan lähteneet Parisista, saapuivat Fontainebleaun katukiveykselle.
Matka oli kulunut hauskasti haastellen. Portos viihtyi varsin hyvin Planchetin seurassa, kun tämä osoitti hänelle suurta kunnioitusta ja innokkaasti puheli hänelle niityistään, metsistänsä ja kaniinitarhoistaan. Portoksella oli tilanomistajan harrastukset ja ylpeä kiintymys maatalouteen. Nähdessään noiden kahden joutuneen vilkkaasti juttusille ratsasti d'Artagnan toiselle puolelle tietä, heitti ohjakset hevosen kaulalle riippumaan ja irtausi koko maailmasta kuten Portoksesta ja Planchetistakin.
Kuu lipui hiljaa metsän sinertävien lehvien lomitse. Tasangon suloiset tuoksut kohosivat hevosten sieraimiin ja saivat elukat korskumaan virmasti hypähdellen.
Portos ja Planchet alkoivat keskustella heinänteosta.
Planchet kertoi Portokselle, että hän kypsyneemmällä iällä oli kyllä jättänyt syrjään maanviljelyksen ja antautunut kauppahommiin, mutta hän oli viettänyt lapsuutensa Picardiessa, sen kauneilla apilasmailla, missä ruoho ylettyi polviin, sekä vihreiden, punahedelmäisten omenapuiden siimeksessä, ja hän oli vakaasti vannonut palaavansa luontoon heti kun saisi varman taloudellisen pohjan, päättääkseen päivänsä kuten oli aloittanutkin, — mahdollisimman lähellä maata, joka kuitenkin viimein korjaa puoleensa kaikki ihmiset.
"Kas, kas", sanoi Portos, "vetäydyttekin rauhaan siis jo piakkoin, hyvä herra Planchet?"
"Kuinka niin?"
"Näyttehän olevan hyvässä vauhdissa sievoisen omaisuuden hankkimiseksi."
"No, kyllä minua on vedellyt", myönsi Planchet.
"Sanokaahan minulle, kuinka pitkälle kunnianhimonne ulottuu ja minkä summan olette arvioinut peräytymisenne ehdoksi?"
"Herra parooni", sanoi Planchet vastaamatta kysymykseen, "tässä pahoittaa nyt mieltäni muuan seikka, niin mielenkiintoinen kuin se muuten onkin kauppamiehelle."
"Mikä niin?" kysyi Portos katsahtaen taaksensa ikäänkuin nähdäkseen, mikä huolestutti Planchetia, ja torjuakseen häneltä sen kiusan.
"Entiseen aikaan", huomautti maustekauppias, "te puhuttelitte minua vain lyhyeen Planchetiksi ja silloin olisitte sanonut: 'Miten pitkälle ulottuu kunnianhimosi, Planchet, ja paljonko sinulla pitäisi olla ennen kuin luovut liikkeestäsi?'"
"Aivan oikein, totta kyllä; niin olisin menneinä päivinä sanonut", vastasi rehellinen Portos hienotuntoisen hämmentyneesti, "mutta siihen aikaan…"
"Siihen aikaan minä olin herra d'Artagnanin lakeija, tahdoitte sanoa?"
"Niin."
"No, ka, jos en nyt olekaan enää suorastaan hänen lakeijansa olen vieläkin hänen palvelijansa, ja sitäpaitsi minulla on sittemmin…"
"Mitä, Planchet?"
"Minulla on sittemmin ollut kunnia olla hänen yhtiökumppaninaan."
"Ohhoh!" äännähti Portos. "Mitä! Onko d'Artagnankin ryhtynyt maustekauppaan?"
"Ei, ei", selitti d'Artagnan, jonka nämä sanat herättivät unelmistaan ottamaan osaa keskusteluun niin nokkelasti ja nopeasti kuin hänen sielunsa ja ruumiinsa toiminta aina esiintyi. "D'Artagnan ei ole ryhtynyt maustekauppaan, mutta Planchet on puuttunut politiikkaan, niin päin on asia."
"Niin", lausui Planchet ylpeän tyytyväisesti, "me olemme suorittaneet yhdessä pikku hankkeen, joka tuotti minulle satatuhatta ja herra d'Artagnanille kaksisataatuhatta livreä."
"Kas peijakasta!" sanoi Portos ihailevasti.
"Ja sentähden, herra parooni", jatkoi maustekauppias, "minä pyydän teitä uudestaan puhuttelemaan minua Planchetiksi ja sinuttelemaan kuten muinoinkin. Ette voi uskoa, kuinka suuresti se ilahduttaisi mieltäni."
"Sen teen, jos niin on asia, kunnon Planchet", lupautui Portos.
Ja ratsastaessaan ihan Planchetin vieressä hän kohotti kätensä taputtaakseen häntä olkapäälle sydämellisen ystävyyden merkiksi. Onneksi hevonen liikahti samassa hiukan syrjään, niin että paroonin käsi mätkähtikin Planchetin ratsun lautasille. Eläimeltä luhistuivat polvet koukkuun.
D'Artagnan alkoi nauraa, ajatellen ääneen:
"Ole varuillasi, Planchet, sillä jos Portos alkaa pitää sinusta liian paljon, niin hän taputtaa sinua, ja sellaisiin hyväilyihin sinä litistyt, sillä Portos on yhä julman voimakas, näetkös."
"Oh", vastasi Planchet, "Mousqueton ei ole kuollut, ja kuitenkin herra parooni pitää hänestä hyvin paljon."
"Se on totinen tosi", myönsi Portos huokaisten niin että kaikki kolme hevosta yhtaikaa karkasivat pystyyn; "tänä aamunakin sanoin d'Artagnanille, kuinka kovasti kaipaan Mousquetonia. Mutta sanohan minulle, Planchet…"
"Kiitos, herra parooni, kiitos!"
"Annahan olla, kelpo poikaseni! Montako tynnyrinalaa sinulla on puistoa?"
"Puistoa?"
"Niin. Sitten arvioitset minulle niittymaat ja metsät."
"Missä, monsieur?"
"Kartanosi alueella."
"Mutta, herra parooni, eihän minulla ole kartanoa, ei puistoja, ei niittyjä eikä metsääkään."
"Mitä sinulla sitten on?" kysyi Portos; "ja miten siis puhutkaan maatilastasi?"
"Minä en ole sanonut sitä maatilaksi, herra parooni", vastasi Planchet jossakin määrin nöyrtyneenä, "vaan pienoiseksi huvilapaikakseni vain."
"Ahaa, minä ymmärrän!" tuumasi Portos; "sinä olet pidättyväinen puheissasi."
"Ei, herra parooni, minä sanon silkan totuuden: minulla on ainoastaan kaksi vierashuonetta pöksässäni."
"Mutta missä sinun vieraasi siis kävelevät?"
"Ensiksikin kuninkaan metsässä, joka on hyvin kaunis."
"Niin, se on tosiaankin komeata metsää", vahvisti Portos; "melkein yhtä komeata kuin minun metsäni Berryssä."
Planchetin silmät suurenivat.
"Onko teillä metsä, joka vetää vertoja Fontainebleaun metsälle, herra parooni?" sopersi hän.
"On oikeastaan kaksikin, mutta berryläiseen alueeseen olen enemmän mieltynyt."
"Mistä syystä?" kysyi Planchet hyvin nöyrästi.
"Sentähden etten ole vielä saanut tutkituksi sen koko pinta-alaa, ja toisekseen, koska siellä ihan vilisee salametsästäjiä."
"Mutta mitenkäs se riistanvarkaiden paljous voi saattaa teille metsän niin mieluisaksi?"
"No, katsos, ne pyytävät minun riistaani ja minä metsästän heitä; rauhan aikana se on minulle pienoiskuva sodasta."
Tähän kohtaan oli keskustelu ehtinyt, kun Planchet katsahtaessaan ylös näki Fontainebleaun ensimmäiset talot jyrkkinä ääriviivoina kuvastumassa taivasta vasten, samalla kun tiheästä ja muodottomasta ainejoukosta yleni linnan terävähuippuinen katto, jonka liuskakivet kimmelsivät kuunvalossa kuin suunnattoman kalan suomut.
"Hyvät herrat", sanoi Planchet, "minulla on kunnia ilmoittaa, että olemme nyt Fontainebleaussa."
144.
Planchetin huvila.
Ratsastajat kohottivat katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet oli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat Lyon-kadulla vastapäätäKomean Riikinkukonmajataloa. Tuuheiden seljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana läpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi valkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli kaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla oli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen korkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie.
Planchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta näkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä kolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat häntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi asetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta perässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju ilmaisi navetan läheisyyttä.
"Täällä on ihana tuoksu", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas satulasta; "voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin takapihalla."
"Minulla on ainoastaan yksi lehmä", kiirehti Planchet vaatimattomasti valaisemaan.
"Minulla on kolmekymmentä", ilmoitti Portos, "tai oikeastaan en niiden lukua tarkoin tiedäkään."
Molempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän jälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan, hengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä niittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman lehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia herneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli kokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen vajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha nuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti isäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi.
"Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin", käski Planchet.
"Kyllä vain… kyllä minä!" vastasi vanhus. "Ja noin komeat eläimet!Niiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen."
"Älä nyt helkkarissa, hyvä mies", puuttui d'Artagnan puheeseen; "kohtuutta tässä tarvitaan. Kauroja ja silppua, ei mitään muuta."
"Ja raikasta vettä minun hevoselleni", määräsi Portos, "sillä se tuntui joutuvan kovin lämpimiinsä."
"Olkaa vain huoletta, hyvät herrat", huomautti Planchet; "ukko Célestin on ollut santarmina Ivryssä. Hän ymmärtää kyllä hevosten hoitoa; tulkaahan taloon, tulkaa."
Hän vei ystävykset tuuhealehväistä kujaa pitkin vihannestarhan ja apilastilkkusen halki pieneen puutarhaan, jonka takaa itse rakennus jo oli näyttänyt heille varsinaista kadunpuolista julkisivuaan. Lähemmäksi tultaessa saattoi alakerran kahdesta avoimesta ikkunasta jo nähdä Planchetin kamariin, kun pöydälle sytytetty lamppu osoitteli tätä huonetta kauas puutarhaan hymyilevänä rauhan, viihtymyksen ja rattoisuuden perikuvana. Kaikkialla, missä se valoi hohdettaan jollekulle vanhalle fajanssiesineelle, puhtauttaan kiiltelevälle huonekalulle tai seinässä riippuvalle aseelle, kaikkialla se kohtasi puhtaalle kirkkaudelleen puhtaan valoheijastuksen, joka antoi esineille herttaisen lämpöisyyden vaikutelman.
Jasmiinien ja piippuruohojen reunustamista ikkuna-aukoista näkyi lampun loisteessa siten myös huikaisevan lumivalkoinen damastinen pöytäliina kahdelle hengelle katettuna. Kellertävä viini välkkyi pitkässä, särmäiseksi hiotussa kristallipullossa, ja suuressa, sinisessä, hopeakantisessa fajanssiruukussa vaahtosi omenaolutta. Lähellä pöytää uinaili korkeaselkäisessä nojatuolissa noin kolmenkymmenen ikäinen nainen, jonka kasvot säihkyivät terveyttä ja raikkautta. Hänen helmassaan oli iso punaisenruskea kissa kiertynyt keräksi, koukistaen käpälät alleen, ja mirrien luonteenomaisella tavalla siinä kehrätessään puoleksi ummistunein silmin se selvästi haastoi: Minä olen täydellisesti onnellinen.
Ystävykset pysähtyivät ikkunan eteen ihastuneen hämmästyksen naulitsemina, joka täytti Planchetin sielun hiljaisella riemulla.
"Voi, sinua veitikkaa!" sanoi d'Artagnan; "nyt ymmärrän, mikä sinua vetää retkillesi!"
"Ja onpa siinä huikean valkoista aivinaa!" sanoi Portos jyrisevällä äänellä, joka säikäytti kissan pakosalle ja hätkähdytti emännöitsijän hereille. Planchet vei nyt vieraansa varsin arvokkaasti huoneeseen, johon pöytä oli katettu, ja tervehti:
"Salli minun, kultaseni, esitellä sinulle herra chevalier d'Artagnan, suojelijani."
D'Artagnan tarttui naisen käteen hovimiehen tavoin ja niin ritarillisen soreasti kuin olisi siinä tutustunut Madameen.
"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Planchet.
Portoksen juhlalliseen kumarrukseen olisi itse Itävallan Anna ollut tyytyväinen, tai muutoin häntä olisi sanottu kovin vaateliaaksi.
Nyt oli Planchetin vuoro. Hän syleili mielitiettyänsä hyvinkin sydämellisesti, ensin kuitenkin puolustautuvalla eleellä näyttäen pyytävän vieraitten herrain lupaa siihen. Näillä ei tietysti ollut mitään sitä vastaan.
D'Artagnan onnitteli Planchetia.
"Kas siinä mies, joka osaa järjestää elämänsä!" sanoi hän.
"Monsieur", vastasi Planchet hymyillen, "elämä on pääoma, joka ihmisen on sijoitettava mahdollisimman edullisesti…"
"Ja sinä korjaat siitä hyvää korkoa", tokaisi Portos nauraen niinkuin ukkonen jyrisee.
Planchet astui takaisin emännöitsijänsä luo.
"Rakas ystäväiseni", sanoi hän, "nämä kaksi herrasmiestä ovat paljon vaikuttaneet elämääni. Olen usein maininnut heidän nimeään sinulle."
"Ja vielä kahta muutakin", virkkoi nainen ilmeisellä flaamilaisella korostuksella.
"Onko rouva hollantilainen?" kysyi d'Artagnan, Portoksen kiertäessä viiksiään, kuten d'Artagnan huomasi, hän kun tavallisesti tarkkasi koko ympäristöään.
"Ei, olen Antwerpenistä", vastasi nainen.
"Ja hänen nimensä on Gechter", ilmoitti Planchet.
"Mutta sinä et kai puhuttele rouvaa siksi?" sanoi d'Artagnan; "minusta tuntuu kuin sellainen nimi vanhentaisi häntä joka kerta kun sitä käyttäisit."
"Ei, minun puheessani hän on Trüchen."
"Sievä nimi", kiitti Portos.
"Trüchen", jatkoi Planchet, "tuli luokseni Flandriasta hyveineen ja rahasäästöineen, joita oli kaksituhatta floriinia. Hän oli paennut kelvottoman aviomiehen luota, joka pieksi häntä. Picardielaisena olen aina pitänyt naapuri-maakunnan — Artoisin — tyttäristä, ja Artoisista on Flandriaan vain kukon askel. Hän tuli valittamaan kummi-isälleen, joka oli minun edeltäjäni Rue des Lombardsin varrella; hän pani liikkeeseeni kaksituhatta floriiniansa, jotka toimitin tuottaviksi, niin että summa on nyt kasvanut kymmeneksituhanneksi."
"Hyvä, Planchet!"
"Hän on vapaa, hän on varakas, hänellä on oma lehmä, apunaan palvelijatar ja ukko Célestin. Hän ompelee minulle kaikki paitani, kutoo sukkani, tapailee minua vain kahdesti kuukaudessa ja vaatimattomuudessaan pitää itseään onnellisena."
"Olen todella perin onnellinen", vakuutti Trüchen hyvin avomielisesti.
Portos kiersi viiksiensä toista puoliskoa ylöspäin.
— Mitä lempoa! — ajatteli d'Artagnan, — olisikohan Portoksella jo heti aikeita…?
Siekailematta Trüchen ryhtyi toimekkaaksi emännäksi ja hoputti palvelijattarensa avukseen, järjestäen vielä kahdelle hengelle tilat pöytään ja toimittaen esille oivallisia ruokalajeja, jollaisilla saa illallisesta kemut ja kemuista juhlan. Siinä oli tuoretta voita, suolattua häränlihaa, anjovista ja makrillia, kaikkia Planchetin myymälän herkkuja. Maaseutu tarjosi omina lisinä kananpoikia, vihanneksia, monenlaista tuoretta kalaa ja metsänriistaa, ja kostukkeeksi Planchet kantoi kellarista kymmenen viinipulloa, joita peitti paksu, harmaa tomukerros. Tämä näky virkisti erityisesti Portoksen sydäntä.
"Minun onkin nälkä", sanoi hän murhaavin katsein istuutuen Trüchenin viereen. D'Artagnan asettui hänen toiselle puolelleen, samalla kun Planchet vaatimattomana ja hilpeänä otti sijansa vastapäätä.
"Älkää panko pahaksenne, hyvät herrat", huomautti hän, "jos Trüchen aterioidessamme nousee useinkin pöydästä; hänen on pidettävä huolta yösijoistanne."
Emännöitsijä pistäysikin monta kertaa tehtäviinsä, ja yläkerrasta kuului sänkyjen siirtelemistä kitisevillä pyörillään. Sillaikaa miesten seurue söi ja joi, Portos parhaiten. Sitä reippautta kelpasi katsella. Nuo kymmenen pulloa olivat tyhjinä, kun Trüchen palasi alas tuomaan juustoa.
D'Artagnan oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa, kun Portos sitävastoin oli hiukan höllentänyt omaansa. Tarinoitiin muinaisista taisteluista ja laulettiin sydämen kyllyydestä. D'Artagnan esitti sitten uutta pistäytymistä viinikellariin, ja kun Planchetin astunta ei enää ollut yhtä varmaa kuin entiseen aikaan rintamassa, tarjousi muskettisoturien kapteeni hänen seurakseen. He läksivät retkelleen loilotellen sellaisia sepitelmiä, että ne olisivat karmineet flaamilaisen paholaisenkin pintaa, ja jättäen Trüchenin pitämään Portokselle seuraa pöydässä. Noiden kahden viinintuntijan tehdessä valintaansa talon uumenissa kajahti ruokailuhuoneesta sellainen läiskäys kuin kahden huulen rivakasti irtautuessa hyväillystä poskesta.
— Portos kai luulee olevansa la Rochellessa, — ajatteli d'Artagnan.
He toivat ylös uuden kantamuksen pulloja. Planchet ei laulelunsa innossa nähnyt mitään, mutta d'Artagnan, jolla aina oli silmät auki, huomasi heti, että Trüchenin vasen poski oli punaisempi kuin oikea. Portos myhäili Trüchenin vasemmalla puolella ja kierteli viiksiään nyt molemmin käsin yhtaikaa, emännöitsijänkin hymyillessä tälle muhkealle herrasmiehelle.
Kipinöitsevä anjou-viini teki kolmesta kumppanuksesta ensin remuavia tuulihattuja ja sitten jokeltavia taulapäitä. D'Artagnan vielä hädin kykeni ottamaan kynttilän ja valaisemaan Planchetille tietä tämän omaan huoneeseen ylös portaita. Planchet laahasi mukanaan Portosta, jota Trüchen työnteli takaa, hyvin hilpeään mielialaan päässeenä hänkin. D'Artagnan löysi itsenäisesti makuusijat ja otti selon vuoteista. Portos retkahti omalle makuusijalleen ystävänsä riisumana, ja sitten d'Artagnan heittäysi pitkäkseen omallensa, jupisten:
"Mordioux, olinhan vannonut, etten enää maistaisi tuota keltaista viiniä, joka on kuin tulikiveä! Hyi, lempo, jos muskettisoturit saisivat nähdä kapteeninsa tällaisessa tilassa!"
Ja vetäessään vuodeuutimia kiinni hän lisäsi:
"Onneksi ei niitä osu tähän taloon."
Planchet pääsi levolle Trüchenin kantamana, joka riisui hänet, lukitsi ovet ja veti verhot eteen.
"Kyllä maalla on hauskaa", sanoi Portos ojentaen säärensä sängyn jalkopään puhki. Mutta sitä räiskähdystä ei kukaan kuullut, — niin hauskaa oli Planchetin huvilassa pidetty.
Kello kahden aikaan yöllä koko talo kuorsasi.
145.
Mitä Planchetin huvilasta näki.
Päivän koittaessa kaikki kolme urhoamme vielä nukkuivat hyvässä rauhassa. Trüchen oli sulkenut ikkunaluukut ihan kuin peljäten nousevan auringon ensimmäisen tervehdyksen ehkä tekevän kipeätä heidän raukeille silmilleen. Musta yö siis vielä vallitsikin Portoksen vuodeuutimien takana ja Planchetin makuusijan silkkikatoksen alla, kun d'Artagnan ensimmäisenä havahtui uteliaan auringonsäteen pilkistäessä ikkunasta ja hypähti vuoteestaan vikkelänä kuin tahtoen joutua etummaisena hyökkäykseen. Ja rynnäköllä hän valtasikin Portoksen huoneen, joka oli hänen makuusuojansa vieressä. Kunnon jättiläinen uinaili omassa ukkosenjyrinässään, ylväästi levitellen mahtavaa ruhoansa hämyssä, turvonneet nyrkit valahtaneina vuoteen laidalta alas matolle.
D'Artagnan herätti kumppaninsa, joka jotensakin hyväntuulisena hieroi silmiään. Sillävälin oli Planchetkin päässyt jalkeille ja tuli toivottamaan hyvää huomenta kahdelle vieraalleen, jotka yhä hoippuivat edellisen yön hummauksesta. Oli vielä varhainen aamu, mutta talossa jo hyörittiin puuhakkaasti. Keittäjätär toimitteli armotonta teloitusta kanatarhassa, ja ukko Célestin poimi kirsikoita puista.
Portos ojensi suopeasti kätensä Planchetille, ja d'Artagnan pyysi saada syleillä Trücheniä. Tämä ei kantanut mitään kaunaa voitettuja kohtaan, vaan lähestyi Portostakin, jolle suotiin sama suosionosoitus. Portos muiskautti häntä kädelle syvään huokaisten. Sitten Planchet tarttui ystävyksiä kädestä ja sanoi:
"Nyt näytänkin teille taloni; tullessamme oli täällä pimeä kuin leivinuunissa, niin että me emme voineet nähdä mitään, mutta päiväseen aikaan kaikki näyttää toiselta, ja toivoakseni se katsastelu maksaa mielestänne vaivan."
"Aloittakaamme näköalasta", esitti d'Artagnan, "sillä se on minulle aina mieluisinta katseltavaa; olen joutunut vakinaisesti oleskelemaan kuninkaallisissa asunnoissa, ja ruhtinaat eivät kovinkaan huonosti valitse näkökohtiansa."
"Näköalalle minäkin annan suuren merkityksen", virkkoi Portos. "Olen Pierrefondsissa raivauttanut metsään neljä kujaa, jotka päättyvät erilaisiin taustoihin."
"Minun taustani saatte heti nähdä", sanoi Planchet johtaen vieraansa erään ikkunan ääreen.
"Kas, sehän on Lyon-katu!" huudahti d'Artagnan.
"Niin, kaksi ikkunaa esittää näin mitättömän nähtävän, — pelkästään tuon majatalon, joka hyörinässään ja melussaan on ikävä naapuri. Tällä puolella oli neljäkin ikkunaa, mutta toiset kaksi katsoin parhaaksi toimittaa umpeen."
"Siirrytään edelleen", ehdotti d'Artagnan.
He astuivat makuusuojien yhteiseen käytävään, ja Planchet työnsi ikkunaluukut syrjään.
"Hei, hei!" ihastui Portos; "mikä tuolla onkaan?"
"Metsä", selitti Planchet; "siinä kyllä on viihdyttävä näköpiiri ainiaan sankkana viiruna, joka keväisin hohtelee kellertävänä, tummenee kesällä vihannaksi, syksyllä saa punaisia laikkuja, ja talvella peittyy valkoiseksi."
"Se kyllä kelpaa, mutta samallahan se on esirippuna, joka estää näkemästä loitommalle."
"Niin", myönsi Planchet, "mutta tuolta näkee…"
"Ahaa! Siinäpä on juhlallinen tanner!…" äännähti Portos. "Mutta… mitä hittoa… ristejä, kivipatsaita —"
"Pahus, sehän on hautuumaa!" huudahti d'Artagnan.
"Aivan oikein", sanoi Planchet, "ja minä vakuutan, että se on hyvin mielenkiintoinen paikka. Ei mene päivääkään jonkun joutumatta sinne saatetuksi. Fontainebleau ei ole niinkään pieni pesä. Milloin sinne ilmestyy nuoria, valkopukuisia neitosia lippuineen, milloin kaupungin valtuusmiehiä tai varakkaita porvareita veisaajien ja kirkonpalvelijain kera, ja toisinaan näkee töyhtöhattuisen upseerinkin."
"Minä en osaa viehättyä sellaiseen", tuumasi Portos.
"Ei se minustakaan ole erittäin hauskaa", yhtyi d'Artagnan.
"Mutta siitä saa hartaita ajatuksia", vastasi Planchet.
"No, sitä en kiellä."
"Täytyyhän meidän kaikkien kerran kuolla", jatkoi maustekauppias, "ja olen jostakin lukenut mietelmän: 'On terveellistä ajatella kuolemaa.'"
"Kaiketi, miksei", myönteli Portos.
"Mutta", huomautti d'Artagnan, "terveellistä on toki myös kohdistaa huomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin virtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin…"
"Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni", selitti Planchet. "Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku hautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja rauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia, esimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat kuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin puolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään."
"Elävien sentään", tokaisi Portos, "elävien!"
"Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita", muistutti Planchet arasti.
"Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin maustekauppiaaksi", virkahti d'Artagnan.
"Monsieur", lausui Planchet, "olen niitä säyseitä olentoja, jotka Jumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet kaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa."
D'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan elämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä.
"Pardieu!" huudahti Portos; "meillehän jo aletaankin tuolla esittää sitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?"
"Kyllä siellä veisataan", vahvisti d'Artagnan.
"Oh, se on vain köyhänhautaus", selitti Planchet halveksivasti. "Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi kuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan mahtavia."
"Niin, saattuetta ei ole ollenkaan."
"On sentään", oikaisi Portos, "tuolla takana kävelee joku mies."
"Se on totta, — viittaan kääriytyneenä", huomasi d'Artagnan.
"No, eipä kannata katsella sitä toimitusta", arveli Planchet.
"Päin vastoin se kiinnittää minun mieltäni", vakuutti d'Artagnan vilkkaasti nojaten kyynärpäillänsä ikkunalautaan.
"Kas vain, te jo tartutte kiinni", sanoi Planchet ilahtuen. "Niin kävi minullekin: ensimmäisinä päivinä ihan tuskaannuin tekemään ristinmerkkejä pitkin päivää, ja ainaiset virret tunkeusivat kuin nauloina aivoihini; mutta sitten veisuu alkoi tuuditella minua, eikä mikään lintusien livertely nyt viihdytä minua paremmin kuin tuo hautuumaan laulu."
"Ei minusta ole siihen hupiin", arveli Portos; "minä lähden mieluummin alas."
Planchet hypähti valmiina johdattamaan paroonin puutarhaan, tarjoten hänelle kätensä.
"Mitä! Siihenkö sinä jäätkin?" oudoksui Portos silmätessään taaksensa d'Artagnaniin.
"Niin, veikkoseni, niin; tulen jälkeenpäin."
"Ka, kai Herra d'Artagnan ei valitse hullummin", sanoi Planchet. "Joko siellä haudataan?"
"Ei juuri vielä."
"Ahaa, niin, hauturi kiinnittää köysiä arkun ympäri… Mutta katsokaas, tuolta kirkkomaan toiselta kulmalta tulee nainenkin."
"Niin, niin tekee, hyvä Planchet", haastoi d'Artagnan kiihtyneesti; "mutta jätä minut vain, jätä, alan joutua terveellisiin mietteisiin, älähän huoli häiritä."
Planchetin poistuttua d'Artagnan tiukasti tähysteli puolittain suljetun ikkunaluukun takaa, mitä hänen edessään tapahtui.
Molemmat arkunkantajat olivat päästäneet paarihihnat irti ja soluttivat taakkansa hautaan. Murheellisen kohtauksen ainoana katselijana seisoi viittaan kääriytynyt mies muutaman askeleen päässä selin isoa kypressiä vasten, pitäen kasvojansa kokonaan kätkettyinä hautauksen toimittajilta. Viidessä minuutissa kirkon edustajat suoriutuivat tehtävästään ja poistuivat haudan tultua luoduksi umpeen. Haudankaivaja virkkoi heille jonkun sanan ja läksi itse perässä. Viitan suojelema mies tervehti heitä ohimennessä ja pisti haudankaivajan kouraan jotakin juomarahaksi.
"Mordioux!" jupisi d'Artagnan; "se on totisesti Aramis!"
Muskettisoturin vanha ystävä oli tosiaan tunnettavissa tältä taholta, mutta tuskin oli hän kääntänyt päänsä, kun tieltä hänen lähellään kuului naisen askeleita ja hameen kahinaa. Hän kääntyi heti sille suunnalle ja otti hatun päästänsä juhlallisen kunnioittavasti kuin hovimies; sitten hän johti naisen muutamien kastanjapuiden ja lehmuksien suojaan, jotka siimestivät pramealta näyttävää hautasijaa.
"No jo nyt otti lempo!" tuumi d'Artagnan; "Vannesin piispako lemmenkohtauksessa! Hän on ainiaan sama abbé Aramis, joka öisin retkeili teikarina Noisy-le-Secissä. Niin", lisäsi muskettisoturi, "mutta hautuumaalla hän tietenkin harrastaa pyhää rakkautta!"
Ja paatunut kapteeni purskahti nauruun.
Puhelua kesti runsaasti puoli tuntia. D'Artagnan ei kyennyt näkemään naisen kasvoja, kun tämä oli kääntynyt selin häneen; mutta hän saattoi helposti havaita haastelijain jäykästä ryhdistä, muodollisista eleistä ja taitavasti sovitellusta esiintymisestä yleensä, että he vuoroin ahdistivat toistansa ja puolustausivat eivätkä suinkaan olleet siellä rakkauttansa tulkitsemassa. Keskustelun lopulla nainen nousi seisoalle, ja hän nyt niiasi syvään Aramiksen edessä.
"Ohoo!" mutisi d'Artagnan; "tämähän kuitenkin päättyy niinkuin lemmenkohtaus!… Ensin polvistuu teikari, sitten neitonen tulee suostutelluksi ja viimein rukoilee vuorostaan… Kuka tuo kaunoinen onkaan? Antaisin yhden kynteni hänen näkemisestään."
Mutta se oli mahdotonta. Aramis poistui ensimmäisenä paikalta; sitten nainen veti hilkan silmilleen ja läksi vastakkaiselle suunnalle.
D'Artagnan ei voinut enää hillitä itseään. Ensin hän hyökkäsi Lyon-kadun puoliseen ikkunaan ja näki Aramiksen katoavan majataloon. Sitten muskettisoturi vielä tuokion tarkkasi naista, joka nähtävästi aikoi mennä metsänlaidassa odottaviin vaunuihin. Hän käveli hiljaa, pää kumarassa ja mietteisiin vaipuneena.
"Mordioux, mordioux, minun pitää saada selko tästä naisesta", päätti muskettisoturi, ja sen enempää ajattelematta hän riensi ulos tavoittamaan tuntematonta. Matkalla hän hätimiten aprikoitsi, millä keinoin saisi naisen pakotetuksi kohottamaan linnikkoansa.
— Hän ei ole nuori, — tuumi hän, — ja hän on hienoston nainen. Mutta tuon ryhdin minä hitto vieköön tunnenkin!
Kiireinen vauhti sai hänen kannuksensa ja saappaansa nostattamaan katukivetykseltä sellaisen oudon hälytyksen, että hän ei muuta apukeinoa tarvinnutkaan ongelman ratkaisemiseksi; nainen nimittäin hätääntyen luuli olevansa takaa-ajettu, mikä olikin totta, ja kääntyi päin tavoittajaansa.
D'Artagnan ponnahti tiepuoleen kuin olisi saanut haulipanoksen pohkeisiinsa, kiersi kaaressa takaisin tielle ja mutisi hämmennyksissään:
"Chevreusen herttuatar!"
Hän ei palannut huvilaan ennen kuin sai vanhan Célestinin vielä kuulustamaan haudankaivajalta, kuka äsken oli haudattu.
"Fransiskaanilainen kerjäläismunkki vain", ilmoitti ukko, "jolla ei ollut koiraakaan kumppaninaan tässä maailmassa ja saattajanaan viimeiseen leposijaansa."
— Jos niin olisi asia, — ajatteli d'Artagnan, — ei Aramis olisi tullut maahanpanijaisiin saapuville. Uskollisen kiintymyksen puolesta ei Vannesin piispa ole mikään koira, — mutta vainun, vainun!
146.
Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä ystävyksinä.
Planchetin huvilassa eleltiin reimasti.
Portos katkaisi yhdet tikkaat ja kaksi kirsikkapuuta ja riisti paljaiksi vadelmapensaat, mutta ei muka vyöltänsä päässyt kumartumaan käsiksi mansikkoihin. Trüchen, joka oli jo tuttavallisella kannalla jättiläisen kanssa, huomautti hänelle kuitenkin:
"Ei siinä vyö ole tiellä, vaan teidän vatsanne."
Ihastuksissaan Portos syleili Trücheniä, joka poimi hänelle kukkurakourallisen mansikoita ja antoi muhkean vieraan syödä ne hänen kädestään. D'Artagnan, joka oli tällöin saapunut puutarhaan, soimasi Portosta laiskuudesta ja säälitteli itsekseen Planchetia.
Vankan aamiaisen nautittuaan väkevä parooni sanoi Trücheniä katsellen:
"Minä kyllä viihtyisin täällä pitempäänkin."
Trüchen hymyili.
Planchet teki samoin, mutta hiukan väkinäisesti.
"Sinun ei sovi, veikkoseni", muistutti silloin d'Artagnan, "Capuan herkkujen takia unohtaa matkamme varsinaista päämäärää."
"Minun esittelemistäni kuninkaalle?"
"Niin juuri. Käväisen nyt kaupungilla valmistelemassa asiaa. Älä sillaikaa liiku täältä, minä pyydän."
"Enpä toki!" huudahti Portos.
Planchet katsahti pelokkaasti d'Artagnaniin.
"Viivyttekö kauan poissa?" kysyi hän.
"En, hyvä ystävä, ja tänä iltana vapautan sinut kahdesta vieraasta, jotka ovat sinulle hiukan liian vaivaloisia."
"Voi, herra d'Artagnan, kuinka saatattekaan sanoa niin?"
"Niin, katsos, sinulla on avara sydän mutta taloutesi on suppea. Joku tosin voisi kahdenkin tynnyrinalan huvilatilalle ottaa vieraaksensa kuninkaan ja mukavasti saada hänet hoivatuksi; mutta sinä et ole syntynyt suurellisena miehenä sinä."
"Herra Portos ei sen paremmin", mutisi Planchet.