"Hän on tullut siksi myöhemmin, hyvä ystävä; hänellä on ollut kaksikymmentä vuotta sadantuhannen livren vuositulot, ja viisikymmentä vuotta on hänellä ollut kaksi nyrkkiä ja selkä, joilla ei ole koskaan ollut vertaansa koko Ranskan kauniissa kuningaskunnassa. Portos on hyvin suuri herra sinun rinnallasi, poikaseni, ja… enpä sanokaan sinulle enempää, kun tiedän, että olet älykäs mies."
"Ei, ei, monsieur, — minä pyydän, selittäkää tarkemmin ajatuksenne."
"Katso siis tuhottua hedelmätarhaasi, tyhjää ruoka-aittaasi, rikkipotkaistua vierassänkyäsi, kuivilleen ehtynyttä viinikellariasi; katso… rouva Trücheniä…"
"Hyvä Jumala!" äännähti Planchet.
"Portos, näetkös, on kolmenkymmenen kylän valtias; niissä on kolmisensataa sievää alustalaisneitoa, ja Portos on peräti komea mies."
"Voi, hyvä Jumala!" toisti Planchet.
"Rouva Trüchen on erinomainen nainen", jatkoi d'Artagnan; "säilytä hänet taatusti itsellesi, ymmärrätkö?"
Ja hän löi maustekauppiasta olalle.
Juuri sillä hetkellä huomasi Planchet Trüchenin ja Portoksen istuvan loitompana lehtimajassa. Aito flaamilaisena veitikkamaisuudessaan Trüchen laittoi kaksoiskirsikoista korvarenkaita Portokselle, joka nauroi viehättyneesti kuten Simson Delilalle. Planchet puristi d'Artagnanin kättä ja riensi lehtimajaa kohti.
Meidän tulee oikeudenmukaisesti Portosta kohtaan mainita että hän ei liikahtanutkaan… Epäilemättä hän ei katsonut olevansa missään luvattomissa hommissa. Eikä Trüchenkään häiriytynyt, — mikä kyllä häiritsi Planchetin mielenrauhaa; mutta hän oli myymälässään nähnyt siksi paljon hienoston tapoja, että hänkin osasi säilyttää hyvää sävyä mielipahoissaan.
Planchet pisti Portoksen käden kainaloonsa ja esitti, että he pistäytyisivät katsomaan hevosia. Toinen esteli olevansa väsyksissä. Silloin maustekauppias kysyi, eikö parooni du Vallon tulisi maistamaan likööriä, jota hän itse valmisti ja piti verrattomana. Se tarjous toki kelpasi paroonille. Täten Planchetin onnistui kiinnittää kilpailija omaan seuraansa, uhraten kaikkea maisteltavaansa kodin kunnian hyväksi.
Kahden tunnin kuluttua d'Artagnan tuli takaisin.
"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Tapasin hänen majesteettinsa pikimmältään hänen lähtiessään metsästysretkelle; kuningas odottaa meitä tänä iltana."
"Kuningas odottaa minua!" huudahti Portos suoristautuen. Ja täytyy myöntää, — miehen sydän on kuin häilyvä laine —, että Portos ei nyt enää omistanut Trüchenille samaa riuduttavaa herttaisuutta, joka oli sulatellut kauniin flaamittaren sydäntä. Planchet piti hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään parhaansa mukaan lämpiminä, kertoen tai oikeammin muistutellen kaikkia edellisen hallituskauden loistokohtia, — sen maineikkaita taisteluita, piirityksiä ja juhlahuvituksia; erityisesti hän tällöin veti entisessä kunniassaan esille ne neljä sankarillista toverusta, joista d'Artagnan oli alussa halpa-arvoisin ja lopulta kohonnut muskettisoturien kapteeniksi. Hän hurmasi Portosta kuvauksillaan tämän menneestä nuoruudesta, ylisti taitavasti tämän hienoluontoisen ylimyksen siveyttä ja ylen tunnollista käsitystä ystävyyden velvoituksista ja innostui tässä kaikessa henkevän kaunopuheiseksi. Hän ihastutti Portosta, sai Trüchenin hytisemään liikutuksesta ja herätti d'Artagnanissa haaveellista mietiskelyä.
Kello kuuden aikaan muskettisoturi käski satuloida hevoset ja toimitti myös Portoksen pukeutumaan. Hän kiitti Planchetia hyvästä vieraanvaraisuudestaan ja vihjaisi muutamin epämääräisin sanoin toimesta, joka voitaisiin hankkia tälle hovissa. Se heti kohotti Planchetin arvoa Trüchenin silmissä, sen jälkeen kun suopean, jalomielisen ja uskollisen maustekauppias-poloisen osakkeet jo olivat melkoisesti laskeneet noiden kahden hienon vieraan ilmestyttyä vertailtaviksi. Sillä sellaisia ovat naiset; he tavoittelevat sitä, mitä heillä ei ole, ja väheksyvät ennen kaipaamaansa sitten kun ovat sen saavuttaneet.
Tehtyään tämän palveluksen Planchet-ystävälleen virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle:
"Sinullahan, veikkoseni, on tuossa hyvin sievä sormus."
"Niin, se on kolmensadan pistolin sormus", vastasi Portos.
"Rouva Trüchen hellii muistoasi paljon paremmin, jos annat hänelle tuon sormuksen", huomautti d'Artagnan.
Portos epäröitsi.
"Se ei ole mielestäsi kyllin kaunis?" oli muskettisoturi arvaavinaan. "Niin, kyllähän ymmärrän: sinunlaisesi suuri herra ei poikkea vanhan palvelijan luokse maksamatta runsaskätisesti vieraanvaraisuudesta; mutta usko minua, Planchet on niin hyväsydäminen, ettei hän ajattele sinussa sadantuhannen livren vuositulojen haltijaa."
"Tekeepä mieleni", sanoi Portos imartelun pöyhistämänä, "lahjoittaa rouva Trüchenille eräs pieni syrjätalo, joka minulla on yhdysviljelyksessä Bracieuxin kanssa; se on yhtä hyvä kuin sormuskin… kaksitoista tynnyrinalaa maata."
"Se olisi liikaa, hyvä Portos, ainakin tällähaavaa ihan liikaa…Säästä se tuonnemmaksi."
Hän otti timanttisormuksen ystävänsä sormesta ja lausui lähestyenTrücheniä:
"Hyvä rouva, parooni ei tiedä, miten pyytäisi teitä hänen muistokseen ottamaan tämän pikku sormuksen. Herra du Vallon on anteliaimpia ja hienoluontoisimpia miehiä, mitä tunnen. Hän tahtoi tarjota teille syrjätalon, joka hänellä on Bracieuxin alueella, mutta minä neuvoin häntä luopumaan siitä esityksestä."
"Voi!" sanoi Trüchen haltioituneena katsellen timanttia.
"Herra parooni!" huudahti Planchet heltyneenä.
"Rakas ystävä!" sopersi Portos ihastuksissaan siitä, että d'Artagnan oli niin hyvin tulkinnut hänen ajatuskantansa. Ja nämä ristiin osuneet huudahdukset olivat herttaisena loppuna päivälle, joka olisi saattanut päättyä jonninjoutavaan selkkaukseenkin. Mutta d'Artagnan oli saapuvilla, ja kaikkialla hän osasi järjestää asiat sellaiselle kannalle kuin katsoi soveliaaksi.
Niin sitten hyvästeltiin. Paroonin muistolahjan ylellisyys oli asettanut Trüchenin oikealle sijalleen, ja hän tunsi nyt oman asemansa, ujona ja punastuen ojentaen vain otsansa suudeltavaksi suurelle herralle, jota kohtaan hän oli äskettäin ollut niin tuttavallinen. Itse Planchetkin tunsi pelkkää nöyryyttä.
Anteliaisuuden osoittamisessa kerran alkuun päästyään olisi parooni Portos mielellään tyhjentänyt taskunsa keittäjättären ja Célestinin palkitsemiseksi, mutta d'Artagnan pidätti hänet.
"Minun vuoroni", sanoi hän ja antoi palvelijattarelle yhden pistolin sekä talonmiehelle kaksi, saaden tästä osakseen kiittelyä, joka olisi voinut riemastuttaa itse Harpagonin[5] sydäntä ja tehdä hänestä tuhlarin.
D'Artagnan antoi Planchetin saattaa heitä linnalle asti ja vei sitten Portoksen siihen huoneistoon, joka oli varattu muskettisoturien kapteenille; hänen onnistui päästä sinne niiden näkemättä, joita hän tällähaavaa vähimmin halusi tavata.
147.
Portoksen esittely.
Samana iltana kuningas kello seitsemältä otti suuressa salissa vastaan Alankomaiden lähettilään; puhuttelua kesti neljännestunnin. Sitten hän soi tervehdyksensä muutamille aatelismiehille ja neitosille, jotka esiintyivät ensi kertaa hovissa. Eräässä salin loukossa seisoivat Portos ja d'Artagnan pilarin takana keskustellen, odotellessaan vuoroansa.
"Tiedätkö tuoreimman uutisen?" kysyi muskettisoturi ystävältään.
"En."
"No, katso tuonne!"
Portos kohosi varpailleen ja näki herra Fouquetin juhlapuvussaan johdattelevan Aramista kuninkaan luo.
"Aramis!" ihmetteli Portos.
"Herra Fouquet esittelee hänet nyt kuninkaalle."
"Haa!" äännähti Portos.
"Sillä perusteella, että hän on linnoittanut Belle-Islen", jatkoi d'Artagnan.
"Entä minä?"
"Sinä? Ka, kuten minulla jo on ollut ilo sanoa, sinä olet kelpo Portos, jumalaisen hyvänahkainen Portos, jota senvuoksi pyydetäänkin pysymään kiltisti alallaan Saint-Mandéssa."
"Haa!" kertasi Portos.
"Mutta onneksi minä olen mukana", sanoi d'Artagnan, "ja kohtsiltään on minunkin vuoroni."
Samassa Fouquet kääntyi kuninkaan puoleen.
"Sire", sanoi hän, "minulla on suosionosoitus pyydettävänä teidän majesteetiltanne: Herra d'Herblay ei ole kunnianhimoinen, mutta hän tietää, että hänestä voi olla hallitsijalleen hyötyä. Teidän majesteettinne tarvitsee asiamiestä Roomassa, — vaikutusvaltaista asiamiestä; saattaisi olla hyvä toimittaa herra d'Herblaylle kardinaalin hattu."
Kuningas liikahti.
"Minä en usein esitä anomuksia teidän majesteetillenne", lisäsiFouquet.
"Sitä sopii miettiä", vastasi kuningas, jolla oli tapana siten ilmaista epäröimisensä. Siihen ei ollut sen enempää sanomista. Fouquet ja Aramis katsahtivat toisiinsa. Mutta kuningas jatkoi:
"Voisihan herra d'Herblay Ranskassakin palvella meitä, — esimerkiksi arkkipiispana."
"Sire", muistutti Fouquet taitavana hovimiehenä, "teidän majesteettinne on ylenpalttisen armollinen herra d'Herblayta kohtaan: arkkipiispan arvo soveltuu kuninkaan hyväntahtoisessa järjestelyssä kardinaalin hatun täydennykseksi, toisen tekemättä mahdottomaksi toista."
Kuningas ihaili ministerinsä mielenmalttia ja hymyili.
"Itse d'Artagnan ei olisi vastannut paremmin", virkkoi hän.
Se nimi oli tuskin mainittu, kun d'Artagnan astui esiin.
"Teidän majesteettinne kutsui minua?" sanoi hän.
Aramis ja Fouquet siirrähtivät askeleen syrjään.
"Sallikaa, sire", lausui d'Artagnan vilkkaasti, antaen tilaa Portokselle, "sallikaa minun esitellä teidän majesteetillenne parooni du Vallon, muuan Ranskan urheimpia aatelismiehiä."
Portoksen nähdessään Aramis kalpeni; Fouquet kouristi kätensä nyrkkiin kalvosimien suojassa. D'Artagnan hymyili heille kumpaisellekin, samalla kun Portos silminnähtävän liikutettuna kumarsi kuninkaalle.
"Portos täällä!" kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.
"Hiljaa, — tässä on petos!" vastasi tämä.
"Sire", sanoi d'Artagnan, "minun olisi jo kuusi vuotta sitten pitänyt esitellä herra du Vallon teidän majesteetillenne, mutta jotkut ihmiset ovat tähtien kaltaisia: he eivät liiku paikoiltaan ystäviensä olematta heille saattolaisina. Sikermä on eroittamaton; sentähden valitsin herra du Vallonin esittelemiseen sen hetken, jolloin teidän majesteettinne sai nähdä herra d'Herblayn hänen rinnallaan."
Aramis oli menettää mielenmalttinsa. Hän silmäili d'Artagnania korskeasti kuin vastaanottaakseen haasteen, jonka tämä näytti tahtovan hänelle antaa.
"Ahaa, nämä herrat ovat hyviä ystävyksiä?" sanoi kuningas.
"Mitä likeisimpiä ystävyksiä, sire, ja toinen menee vastuuseen toisesta. Teidän tarvitsee esimerkiksi vain kysyä Vannesin herra piispalta, miten Belle-Isle linnoitettiin."
Fouquet hätkähti taaksepäin.
"Belle-Islen linnoittamisen suoritti monsieur", virkkoi Aramis kylmäkiskoisesti, osoittaen Portosta, joka kumarsi toistamiseen.
Ludvig ihmetteli ja päätti olla varuillaan.
"Niin", tokaisi d'Artagnan, "mutta kysykää herra paroonilta, kuka häntä ohjaili tässä työssä."
"Aramis", sanoi Portos ripeästi ja osoitti piispaa, joka itsekseen aprikoitsi:
— Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee, ja mikä ratkaisu tälle ilveilylle koituneekaan?
"Kuinka?" kummeksui kuningas; "herra kardinaalin… tarkoitin piispan… nimi on Aramis?"
"Vanha soturinimi", selitti d'Artagnan.
"Minua puhutellaan siksi ystävien kesken", huomautti Aramis.
"Miksi turhaan kainostella!" huudahti d'Artagnan; "tuossa hengenmiehen asussa esiintyy valtakuntanne etevin upseeri, pelottomin aatelismies ja laajatietoisin jumaluusoppinut."
Ludvig kohotti päätänsä.
"Ja vielä insinööri", sanoi hän ihaillen Aramiksen todellakin ihailtaviksi muuttuneita kasvoja.
"Insinööri tilapäisesti, sire", virkkoi viimemainittu.
"Minun entinen kumppanini muskettiväessä, sire", haastoi d'Artagnan innokkaana, "mies, jonka neuvot ovat hyvinkin sata kertaa edistäneet isänne ministerien suunnitelmia… sanalla sanoen, herra d'Herblay kuului herra du Vallonin, minun ja teidän majesteetillenne tunnetun herra kreivi de la Fèren kanssa toverusryhmään, josta monet kuulivat puhuttavan edesmenneen kuninkaan ja holhoushallituksenkin aikana."
"Ja on nyt linnoittanut Belle-Islen", kertasi kuningas syvällä äänenpainolla. Aramis astahti lähemmäksi.
"Palvellakseni poikaa", sanoi hän, "niinkuin isääkin palvelin."
D'Artagnan katseli tarkoin Aramista tämän lausuessa nuo sanat. Piispa sai niihin niin paljon todellista kunnioitusta, sydämellistä uskollisuutta ja vääjäämätöntä vakaumusta, että hän, d'Artagnan, ikuinen epäilijä, hän, erehtymätön ihmistuntija, antoi pettää itsensä.
— Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, — päätti hän itsekseen.
Ludvig tuntui saavan saman vaikutelman.
"Siinä tapauksessa", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odottitämän koettelemuksen tulosta, "katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi.Herra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä.Kiittäkää herra Fouquetia."
Nämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän poistui nopeasti salista.
"Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon…" sanoi kuningas. "Mielelläni palkitsen isäni uskollisia palvelijoita."
"Sire", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle.
"Sire", tokaisi d'Artagnan, "tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa teidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt tuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän ajattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan tulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua muuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän majesteettianne."
"Te aterioitsette minun luonani tänä iltana", sanoi kuningas tervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti tummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään hyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi.
"Istuudu sinä minun viereeni pöytään", kuiskasi Portos hänen korvaansa.
"Kyllä, veikkonen."
"Aramis taitaa olla minulle nyreissään?"
"Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin nyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle kardinaalinhatun."
"Se on totta", myönsi Portos. "Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas, että hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?"
"Se imartelee häntä", sanoi d'Artagnan, "sillä hänellä itsellään on kuninkaallinen ruokahalu."
"Sepä sattuu hyvin!" virkkoi Portos.
148.
Välien selvittelyä.
Aramis oli tehnyt nokkelan kierroksen tavatakseen d'Artagnanin jaPortoksen. Hän tavoitti paroonin pilarin takana ja puristi tämän kättä.
"Olet karannut vankilastani?" sanoi hän.
"Älä toru häntä", pyysi d'Artagnan; "minä se päästin hänet vapauteen, hyvä Aramis."
"Voi, hyvä ystävä", virkkoi Aramis katsellen Portosta, "oletko voinut jo pitkästyä odotukseesi?"
D'Artagnan tuli Portoksen avuksi, paroonin jo tuntiessa kuumenevansa.
"Te kirkonmiehet olette suuria politikkoja", huomautti hän Aramikselle."Me miekkamiehet sitävastoin käymme suoraan kohti päämäärää. Asianlaitaon sellainen, että minä olin lähtenyt tervehtimään kunnonBaisemeauxia…"
Aramis heristi korviaan.
"Hei!" virkahti Portos; "tuosta johtuu mieleeni, että minulla onBaisemeauxilta kirje sinulle, Aramis."
Ja Portos ojensi piispalle kirjeen, jonka jo tunnemme.
Aramis pyysi saada lukea sen, d'Artagnanin olematta millänsäkään tästä seikasta, johon hän oli täysin valmistautunut. Aramiskin muuten tutustui sanomaansa niin tyynin ilmein, että d'Artagnan ihaili hänen itsehillintäänsä enemmän kuin milloinkaan. Luettuaan kirjeen piispa pisti sen huolettomasti taskuunsa.
"Niin, mitä olitkaan sanomassa, hyvä kapteeni?" tiedusti hän.
"Minä sanoin", jatkoi muskettisoturi, "että olin pistäytynytBaisemauxin luo virkatoimissa."
"Virkatoimissa?" toisti Aramis.
"Niin", vastasi d'Artagnan. "Ja luonnollisesti johduimme puhelemaan sinusta ja muista ystävistämme. Minun täytyy tosin tunnustaa, että Baisemeaux otti minut vastaan hieman kylmästi, ja sentähden sanoin piankin hyvästi. Mutta paluumatkalla tuli luokseni eräs sotamies ja sanoi (hän kun nähtävästi tunsi minut siviilipuvussanikin): 'Herra kapteeni, tekisittekö minulle sen palveluksen, että lukisitte minulle tähän koteloon kirjoitetun nimen?' Ja minä luin: 'Parooni du Vallonille, herra Fouquetin luona Saint-Mandéssa.'Pardieu!tuumasin itsekseni; Portos ei olekaan palannut Pierrefondsiin tai Belle-Islelle, kuten luulin, vaan oleskelee Saint-Mandéssa herra Fouquetin palatsissa. Mutta herra Fouquet ei nykyään ole Saint-Mandéssa, ja Portos on siis yksin tai Aramiksen seurassa. Minäpä käyn tervehtimässä Portosta. — Ja niin läksin käymään ystävämme luona."
"Oikein!" sanoi Aramis miettiväisenä.
"Tästä sinä et kertonut minulle", huomautti Portos.
"Ei ole sattunut aikaa, ystäväiseni."
"Ja sinä otit Portoksen mukaasi tänne?"
"Niin, ensin Planchetin luo."
"Asuuko Planchet Fontainebleaussa?" kysyi Aramis.
"Asuu, ja ihan lähellä hautuumaata", tokaisi Portos.
"Vai ni-in! Lähellä hautuumaata?" kertasi Aramis epäluuloisesti.
— Kas niin! — ajatteli muskettisoturi; — siinä on muutakin haudattuna!
"Niin aivan", selitti Portos. "Planchet on totisesti oiva mies, ja hänellä on maukkaat varastot, mutta hänen huvilassaan on ikkunoita hautuumaan puolella. Niistä on murheellinen näköala! Tänäkin aamuna…"
"Tänä aamuna?…" kertasi Aramis yhä enemmän kiihdyksissään. D'Artagnan kääntyi selin ja lähestyen ikkunaa alkoi rummuttaa ruutuun pikku marssinsävelmää.
"Tänäkin aamuna sinne meidän nähtemme juuri mullattiin joku köyhä raukka", kertoi Portos.
"Vai niin!"
"Kolkkoa se on semmoinen… Minä en vain saisi eletyksi talossa, josta alinomaa näkee ruumiita! Mutta d'Artagnanin mieltä se näytti hyvinkin kiinnittävän."
"Ahaa! D'Artagnan jäi katselemaan?"
"Ei katselemaan, vaan ihan ahmimaan kuin mitäkin silmänherkkua."
Aramis hätkähti ja kääntyi tähystämään muskettisoturia, mutta tämä oli jo vilkkaassa keskustelussa Saint-Aignanin kanssa. Aramis jäi sentähden vielä urkkimaan Portokselta; sitten hän puserrettuaan kaiken mehun tästä jättiläissitruunasta viskasi kuoren syrjään, siirtyi d'Artagnania kohti ja löi häntä olalle, kun Saint-Aignan jo oli poistunut kuninkaan illallismääräystä toimittamaan.
"Kuulehan, ystäväiseni!" sanoi hän.
"Niin, rakas ystävä?" vastasi d'Artagnan.
"Me toiset emme syö illallista kuninkaan seurassa, me."
"Ja minä kyllä puolestani."
"Voitko haastella kanssani kymmenen minuuttia?"
"Kaksikymmentä. Kestää varmaan sen aikaa, ennen kuin hänen majesteettinsa istuutuu pöytään."
"Missä meidän sopisi keskustella?"
"Vaikka tuolla penkillä; kuninkaan mentyä täällä saa istuakin, ja sali on tyhjä."
"No, istahtakaamme siis."
He istuutuivat. Aramis tarttui d'Artagnanin käteen.
"Tunnusta pois, hyvä ystävä", aloitti hän, "että sinä olet istuttanutPortokseen hiukan epäluuloisuutta minua kohtaan."
"Sen myönnän, mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Minä huomasin Portoksen ikävystyneen ihan kuollakseen, ja esitelläkseni hänet kuninkaalle tahdoin hänelle ja sinulle tehdä sen, mihin te itse ette olisi koskaan ryhtyneet."
"Mitä niin?"
"Tahdoin pitää teistä ylistyspuheen."
"Sen olet todella tehnyt etevästi; kiitos siitä!"
"Ja minä toimitin kardinaalinhattusi lähemmäksi, kun se oli jo luisumassa loitolle."
"Niin kylläkin", sanoi Aramis omituisesti hymyillen; "sinä olet todella aivan erikoinen edistämään ystäviesi menestystä."
"Huomaat siis, etten ole toiminut muussa mielessä kuin Portoksen uran edistämiseksi."
"Oh, minäkin puolestani olin siinä hommassa, mutta sinulla on pitemmät käsivarret kuin meillä."
Nyt oli d'Artagnanin vuoro hymyillä.
"Kuulehan", jatkoi Aramis, "meidän tulee aina olla avomielisiä keskenämme: pidätkö minua vielä likeisenä veikkonasi, hyvä d'Artagnan?"
"Olen siinä kohden aivan entiselläni", vastasi d'Artagnan sitoutumatta sanoissaan liiaksi.
"Kiitos siitä, ja olkaamme täysin vilpittömiä toisillemme" lausuiAramis. "Sinä tulit Belle-Islelle kuninkaan asioissa?"
"Niin,pardieu!"
"Tahdoit siis riistää meiltä ilon tarjota kuninkaalle Belle-Islen valmiiksi linnoitettuna?"
"Mutta, hyvä ystävä, voidakseni riistää teiltä sen huvin olisi minun ensin täytynyt tietää aikomuksenne."
"Tulitko siis Belle-Islelle mitään tietämättä?"
"Sinusta? No, ihan! Miten hitossa olisin voinut kuvitellakaan Aramista niin taitavaksi insinööriksi, että hän suunnittelisi linnoituksia kuin Polybios tai Arkimedes?"
"Totta kyllä. Mutta aavistelit kuitenkin, että minä olin siellä?"
"Niin, siitä minulla oli vihiä."
"Ja Portoksen tiesit myös siirtyneen Bretagneen?"
"Parahin ystäväiseni, minä en aavistanut, että sinusta oli tullut insinööri, ja vielä vähemmän saatoin ottaa lukuun, että Portos työskenteli samalla alalla. Joku roomalainen sanoi: 'Puhujaksi tullaan, runoilijaksi synnytään'. Mutta hän ei vainkaan olisi sanonut: 'Portoksena synnytään ja insinööriksi tullaan.'"
"Sinulla on sukkela hyväntuulisuutesi yhä säilynyt", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti. "Mutta jatkakaamme."
"Tehkäämme niin."
"Keksittyäsi meidän salaisuutemme sinä riensit ilmoittamaan siitä kuninkaalle?"
"Riensin sitä kiivaammin, veikkonen, kun huomasin sinun kiirehtivän vielä vimmatummin. Kun mies, joka painaa kaksisataaviisikymmentäkahdeksan naulaa kuten Portos, ratsastaa tiheään vaihdettavilla vuokrahevosilla; kun luuvaloinen — suo anteeksi, sinä olet itse valittanut sitä minulle — kun luuvaloinen kirkkoruhtinas jouduttautuu päätähavin pitkälle ajotaipaleelle, silloin otaksun minä, että näillä kahdella ystävyksellä, jotka eivät ole tahtoneet antaa minulle tietoa pikaretkestään, on äärimmäisen tärkeitä asioita salattavina minulta, ja tietysti minä silloin säntään liikkeelle niin vinhasti kuin minun laiha ja nivelsäryltä säästynyt ruhoni suinkin sallii."
"Etkö tullut ajatelleeksi, rakas ystävä, että sinä olisit saattanut tehdä minulle — minulle ja Portokselle — mitä huonoimman palveluksen?"
"Kyllä otin lukuun senkin, mutta te kaksi, Portos ja sinä, olitte panneet minut esittämään surkeata osaa Belle-Islellä."
"Suo anteeksi", sanoi Aramis.
"Älä sinäkään ole nyreissäsi minulle", pyysi d'Artagnan.
"Nyt siis olet selvillä kaikesta?" jatkoi Aramis.
"Ma foi, en suinkaan."
"Käsitäthän, että minun oli annettava vihjaus herra Fouquetille, hänen ehättäytyäkseen sinun edelläsi kuninkaan luo?"
"Sepä juuri on hämärä kohta."
"Ei ollenkaan. Herra Fouquetilla on vihollisia, senhän myönnät?"
"Ka, on kyllä."
"Ja erittäinkin yksi…"
"Vaarallinen?"
"Suorastaan verivihollinen. No, taistellakseen sen miehen vaikutusvaltaa vastaan on herra Fouquetin pitänyt antaa kuninkaalle suuren kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden todisteita. Niinpä hän oli päättänyt hämmästyttää hänen majesteettiaan lahjoittamalla hänelle Belle-Islen. Jos sinä olisit saapunut Pariisiin ensimmäisenä, niin yllätyksestä ei olisi ollut puhettakaan, vaan koko lahjoitus olisi jälkeenpäin tapahtuneena näyttänyt johtuneen pelosta."
"Minä ymmärrän…"
"Siinä koko salaisuus", lopetti Aramis tyytyväisenä, kun luuli saaneensa muskettisoturin uskomaan.
"Mutta", huomautti viimemainittu, "yksinkertaisempaa olisi ollut viedä minut syrjään Belle-Islellä ja lausua: 'Hyvä ystävä, me linnoitamme tätä saarta lahjaksi kuninkaalle. Sanohan meille, kenen asioilla kuljet? Oletko herra Colbertin vai herra Fouquetin ystävä?' Kenties en olisi vastannut mitään, mutta sinä olisit silloin lisännyt: 'Oletko minun ystäväni?' Ja siihen olisin minä vastannut: 'Olen.'"
Aramis painoi päänsä alas.
"Sillä tavoin", pitkitti d'Artagnan, "sinä olisit herpauttanut minut toiminnassani, ja minä olisin palannut kuninkaan luo sanomaan: 'Sire, herra Fouquet linnoittaa Belle-Isleä, ja oivallisesti; mutta Belle-Islen kuvernööri lähettää teidän majesteetillenne tällaisen kirjelmän.' Taikka myöskin: 'Tässä tuleekin herra Fouquet itse puhumaan toimistansa.' Minä en olisi silloin joutunut esiintymään typeränä nahjuksena, te olisitte saaneet pitää yllätyksenne, ja meidän ei olisi tavatessamme tarvinnut katsoa toisiamme kieroon."
"Ja nyt sitävastoin", virkkoi Aramis, "sinä olet toiminut täydellisesti kuin herra Colbertin ystävä. Oletko sinä hänen miehiään?"
"En mitenkään!" huudahti kapteeni. "Herra Colbert on viheliäinen myyrä, ja minä vihaan häntä niinkuin aiemmin Mazarinia, kuitenkaan häntä pelkäämättä."
"No, minä taasen pidän herra Fouquetista", sanoi Aramis, "ja olen hänen miehiään. Sinä tunnet asemani… Minulla ei ole mitään varallisuutta. Herra Fouquet on toimittanut minulle kunnolliset tulot, hiippakunnan; hän on kohdellut minua erinomaisen ystävällisesti, ja minä muistan kyllin hyvin maailman tapoja, osatakseni antaa arvoa sellaiselle suopeudelle. Herra Fouquet on siis voittanut sydämeni, ja minä olen asettunut hänen käytettäväkseen."
"Se on kuten pitääkin. Sinulla on siinä hyvä isäntä."
Aramis puristi huulensa yhteen.
"Luullakseni parhain, mitä minulla voisi olla."
Sitten piispa vaikeni hetkiseksi. D'Artagnan varoi keskeyttämästä äänettömyyttä.
"Portokselta olet kai kuullut, miten hän on sekaantunut tähän kaikkeen?" aloitti Aramis jälleen.
"En", vastasi d'Artagnan; "olen todella utelias, mutta minä en milloinkaan kysele ystävältä, kun hän tahtoo piiloittaa minulta todellisen salaisuutensa."
"Minä siis selitän sen sinulle."
"Ei kannata, jos se luottamus velvoittaa minua johonkin."
"Ole huoletta; Portos on mies, johon olen kiintynyt kaikkein enimmin, syystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani etsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut rakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua."
D'Artagnan siveli viiksiään.
"Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa muistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä nykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra Fouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että Portos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin ensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus."
"Minä en käytä sitä väärin", sanoi d'Artagnan.
"Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa suuremmassa määrässä kuin sinulla."
"Se on minulle imartelevaa, Aramis."
"Ja nyt…" kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun… "puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra Fouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä tarkoitan."
"Minä kuuntelen."
"Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita miljoonan arvoista läänitystä?"
"Mutta, hyvä ystävä", sanoi d'Artagnan, "mitä sen kaiken saavuttamiseksi pitäisi tehdä?"
"Ruveta herra Fouquetin mieheksi."
"Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni."
"Et kaiketikaan yksinomaan?"
"Hoo, d'Artagnan on jakamaton."
"Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä."
"Onhan kyllä."
"No niin?"
"No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi, pääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas."
Aramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin.
"Eikö kuningas ole valtias?" sanoi d'Artagnan.
"Sitä ei kukaan kiellä, — niin oli myöskin Ludvig XIII."
"Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII:n välillä ei ollut mitään d'Artagnania", huomautti muskettisoturi tyynesti.
"Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä", lausui Aramis.
"Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?"
"Eipä kyllä; mutta…"
"Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä milloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla häntä."
"Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?"
"Sitä pelkäävät ainoastaan heikot."
"Oletpa hyvin varma itsestäsi."
"Olen kuin olenkin."
"Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua."
"Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän kuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen jonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi toimittaakseen? Tämä… ainoastaan tämä koko Ranskassa."
Ja d'Artagnan läimäytti miekkaansa.
"Sinä olet oikeassa", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi d'Artagnanin kättä.
"Nyt kutsutaan illalliselle", virkkoi muskettisoturien kapteeni; "sallinet siis…"
Aramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle:
"Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa." Sitten he erosivat.
— Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, — ajatteli d'Artagnan.
— Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, — arveli Aramis; — d'Artagnan on haistanut sytytyslangan.
149.
Madame ja de Guiche.
Olemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä päivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la Vallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat.
Kreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen ja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion vastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti puoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut olla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja päätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat:
"Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää säikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta hartaalle kunnioitukselle, jolla" j.n.e.
Hän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan taitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten miehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi joukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen kanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat täyttäneet leskikuningattaren kabinetin.
Madame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin välttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä de Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos kahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti, ja ovelleen päästyänsä hän huusi:
"Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle selostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä käymään luonani."
De Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame oli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän tekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle, jotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti.
"Ah, Madame tavoittaa minua!" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti kokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi.
"Herra kreivi", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, "on onnellista, että tapaamme teidät."
"Mikä on, messieurs?"
"Tulemme Madamen käskystä."
"Madamen käskystä?" huudahti de Guiche muka ihmeissään.
"Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä saapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle selostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?"
"Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä."
"Suvaitkaa siis seurata meitä."
Saapuessaan prinsessan luo de Guiche tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä. Ovella oli Montalais näköjään hiukan levottomana siitä, mitä hänen emäntänsä mielessä liikkui. De Guiche astui esiin.
"Ah, te tulitte jo, herra de Guiche!" virkkoi Madame. "Olkaa hyvä ja käykää sisälle… Neiti de Montalais, teidän palvelusvuoronne on päättynyt."
Entistä uteliaammaksi jännittyneenä Montalais kumarsi ja läksi. Madame ja de Guiche jäivät kahden.
Kreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet kohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua hyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella korkeudellaan oli niin häilyväinen luonne!
Pian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti:
"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"
De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi — sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin runoilijat ja profeetat — hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.
"On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista."
"Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi.
"Niin, madame."
"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa."
De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen tunkevan tähystyksen edessä.
"Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan."
"Nuhteettoman? Sen hävyttömän!" tokaisi prinsessa korskeasti.
"Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", sanoi de Guiche kunnioittavan lujasti, "että neiti de la Vallièrea rakastaa mies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari."
"Oh, Bragelonne ehkä?"
"Minun ystäväni. Niin, Madame."
"No, mitäpä se kuningasta liikuttaa, että hän on teidän ystävänne?"
"Kuningas tietää, että Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa, ja koska Raoul on uljaasti palvellut kuningasta, ei kuningas mene aiheuttamaan korvaamatonta onnettomuutta."
Madame purskahti kaikuvaan nauruun, joka teki de Guicheen tuskallisen vaikutuksen.
"Toistan teille, madame, etten usko kuninkaan hullaantuneen la Vallièreen; uskomattomuuteni todistuksena on, että tahdoin teiltä kysyä, kenen itserakkautta kuningas tässä kohden yrittänee ärsyttää. Te, joka tunnette koko hovin, auttanette minua sen seikan selvittämisessä, sitäkin varmemmin tuloksin, koska — niinhän kaikkialla puhutaan — teidän kuninkaallinen korkeutenne on hyvin sydämellisissä väleissä kuninkaaseen."
Madame puraisi huultansa ja keksimättä sopivaa vastausta muutti puheenaineen.
"Todistakaa minulle", virkkoi hän, luoden de Guicheen sellaisen katseen, jossa koko sielu näkyi kuvastuvan, "todistakaa minulle, että aikomuksenne oli tulla minulta kyselemään, minulta, joka kutsuinkin teidät puhuteltavakseni."
De Guiche veti vakavana muistikirjansa välistä kirjoittamansa lehtisen, näyttäen sitä.
"Sielujen sopusointua", mutisi Madame.
"Niin", vastasi kreivi vastustamattoman hellästi, "niin sielujen sopusointua. Mutta minä olen selittänyt teille, miten ja miksi teitä tavoittelin, jotavastoin te, madame, ette ole minulle vielä sanonut, minkätähden kutsutitte minut luoksenne."
"Se on totta." Madame epäröitsi. "Nuo rannerenkaat saavat minut suunniltani", virkkoi hän yhtäkkiä.
"Te kai odotitte, että kuningas tarjoaisi ne teille?" arvasi de Guiche.
"Miksipä ei?"
"Mutta eikö kuninkaalla ennen teitä, kälyään, madame, ollut kuningatar ajateltavanaan?"
"Eikö hänellä ennen la Vallièrea", tokaisi Madame äkäisesti, "ollut minua, ollut koko hovia?"
"Vakuutan teille, madame", sanoi kreivi kunnioittavasti, "että jos teidän kuultaisiin puhuvan noin, jos nähtäisiin punehtuneet silmänne ja — Jumala suokoon minulle anteeksi! — tuo silmäripsillenne nouseva kyynel, niin, ah, kaikki sanoisivat, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on mustasukkainen."
"Mustasukkainen!" huudahti prinsessa ylväästi. "La Vallièrelleko mustasukkainen?"
Hän odotti taivuttavansa Guichen eleellä ja sävyllään.
"Mustasukkainen la Vallièrelle, niin, madame", toisti tämä urheasti.
"Luulen, monsieur", sopersi prinsessa, "että julkeatte herjata minua?"
"Minä en sitä usko, madame", vastasi kreivi hiukan kiihtyneenä, mutta jyrkästi päättäneenä taltuttaa tämän tulisen suuttumuksen.
"Menkää ulos!" käski prinsessa ylimmilleen ärtyneenä de Guichen kylmäverisyydestä ja mykästä kunnioituksesta, jotka saivat hänen sappensa kiehumaan raivosta.
De Guiche peräytyi askeleen, kumarsi hitaasti hyvästiksi, suoristausi valkeana kuin kalvosimensa ja virkkoi hieman muuttuneella äänellä:
"Ei olisi kannattanut kiirehtiä tänne kokemaan näin ansaitsematonta tylyyttä."
Ja hän käänsi tyynesti selkänsä.
Tuskin oli hän edennyt viittä askelta, kun Madame hyökkäsi kuin tiikeri hänen jälkeensä ja tarttuen häntä hihasta käännytti hänet takaisin.
"Teeskentelemänne kunnioitus", virkkoi hän vimmasta vapisten, "on loukkaavampaa kuin herjaus. No, herjatkaa minua, mutta puhukaa toki!"
"Ja te, madame", vastasi kreivi säveästi, vetäen miekkansa huotrastaan, "lävistäkää rintani, mutta älkää kiduttako minua kuoliaaksi heikolla tulella."
Kreivin katseesta, joka kuvasti rakkautta, päättäväisyyttä ja epätoivoakin, käsitti prinsessa, että mies, joka näennäisesti oli niin tyyni, survaisisi miekan rintaansa, jos hän lisäisi sanankin.
Hän tempasi kreivin käsistä säilän ja puristi hänen käsivarttaan hurmaannuksessa, jota saattoi pitää hellyytenä.
"Kreivi", sanoi hän, "säästäkää minua. Te näette, että kärsin, eikä teillä ole mitään sääliä."
Kyyneleet, jotka alkoivat tihkua tämän valtavan mielenjärkytyksen viimeisenä vaiheena, tukahduttivat hänen äänensä. Nähdessään hänen itkevän de Guiche sieppasi hänet käsivarsilleen ja vei hänet nojatuoliin. Hän tuskin enää kykeni hengittämään.
"Miksi", sopersi de Guiche polvillaan, "ette tunnusta minulle tuskianne? Rakastatteko jotakuta? Sanokaa se minulle. Minä kuolisin siitä, mutta vasta sitten kun ensin olen tuottanut teille lohtua ja huojennusta, vieläpä teitä palvellutkin."
"Ah, te rakastatte minua niin paljon!" vastasi prinsessa voitettuna.
"Niin, minä rakastan teitä siinä määrin, madame."
Prinsessa tarjosi hänelle molemmat kätensä.
"Minä rakastan todellakin", kuiskasi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti.
De Guiche kuuli sen.
"Kuningastako?" kysäisi hän.
Prinsessa pudisti lempeästi päätänsä, ja hänen hymyilynsä muistutti niitä kirkkaita kohtia pilvien välissä, joista myrskyn jälkeen luulee näkevänsä paratiisin avautuvan.
"Mutta", lisäsi hän, "jalosyntyisessä sydämessä on muitakin intohimoja. Rakkaus on runoutta, mutta sydämen elämä on ylpeyttä. Kreivi, minä olen syntynyt valtaistuinta varten, olen ylpeä ja arka arvostani. Miksi kuningas laskee arvottomia lähelleen?"
"Vielä!" nuhteli kreivi. "Te herjaatte yhä tyttörukkaa josta tulee ystäväni vaimo."
"Olette kyllin yksinkertainen sitä uskomaan?"
"Ellen sitä uskoisi", virkkoi nuori mies hyvin kalpeana, "niin huomenna Bragelonnea varoitettaisiin, — niin, jos otaksuisin tämän la Vallièren-paran unohtaneen Raoulille vannomansa valat. Mutta ei, olisi halpamaista pettää naisen salaisuus, olisi rikos häiritä ystävänsä rauhaa."
"Uskotteko", kysyi prinsessa puhjeten hurjaan nauruun, "että tietämättömyys on onnea?"
"Uskon", vastasi toinen.
"Todistakaa, todistakaa toki!" kehoitti prinsessa vilkkaasti.
"Se on helppoa, madame: Koko hovissa kerrottiin, että kuningas rakasti teitä ja että te rakastitte kuningasta."
"Entä sitten?" virkkoi toinen vaivalloisesti hengittäen.
"Niin, otaksukaamme, että ystäväni Raoul olisi tullut minulle sanomaan:'Kuningas rakastaa Madamea, kuningas on voittanut Madamen sydämen.'Silloin olisin ehkä surmannut Raoulin!"
"Olisi tarvittu", intti prinsessa itsepintaisena kuin aina nainen, joka pitää itseään voittamattomana, "että herra de Bragelonnella olisi ollut todistuksia, voidakseen teille noin puhua."
"Joka tapauksessa on totta", vastasi de Guiche huoahtaen, "että kun minulle ei mitään ilmoitettu, en saanut mistään tietää, ja tänään on tietämättömyyteni pelastanut henkeni."
"Menisittekö itsekkyydestä ja kylmäkiskoisuudessa niin pitkälle", sanoi Madame, "että jättäisitte tuon onnettoman nuoren miehen yhä rakastamaan la Vallièrea?"
"Kyllä, madame, siihen päivään asti, jolloin la Vallièren syyllisyys paljastuisi minulle."
"Entä rannerenkaat?"
"Ah, madame, koska te odotitte saavanne ne kuninkaalta, mitä olisin minä voinut sanoa?"
Todiste oli voimakas, se mursi prinsessan. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää yrittänyt vastaväitteitä.
Mutta kun hän oli hyvin yleväsydäminen ja kiihkeässä sielussaan nopea käsittämään, ymmärsi hän de Guichen suuren hienotuntoisuuden.
Hän luki selvästi kreivin sydämestä, että hän epäili kuninkaan rakastavan la Vallièrea, mutta ei tahtonut alentua halpaan keinoon vahingoittaa kilpailijaa naisen ajatuksissa, vihjaamalla tai vakuuttamalla tälle, että kilpailija mielisteli toista naista. Hän tajusi de Guichen epäilevän la Vallièrea, mutta tahtovan antaa tytölle aikaa kääntymään, jotta asia ei kävisi korjaamattomaksi, toistaiseksi pidättyen suoranaisesta toiminnasta ja selvemmistä huomautuksista.
Sanalla sanoen, prinsessa luki niin paljon todellista suuruutta, niin paljon jalomielisyyttä rakastajansa sydämestä, että hän tunsi omansa syttyvän tämän puhtaan liekin kosketuksesta. De Guiche, joka pelätessään käyvänsä rakastetulleen epämieluiseksikin, pysyi hartaana ja johdonmukaisena, kasvoi hänen silmissään sankariksi ja alensi hänet itsensä mustasukkaiseksi ja vähäpätöiseksi naiseksi. Hän rakasti kreiviä sen johdosta niin hellästi, ettei voinut pidättyä antamasta hänelle siitä todistusta.
"Olemme hukanneet paljon sanoja", lausui hän tarttuen hänen käteensä. "Epäluuloja, levottomuutta, uhmailua, tuskaa — luulenpa, että olemme maininneet kaikki nuo sanat."
"Ah, niin, madame!"
"Poistakaa ne sydämestänne, kuten minäkin ne karkoitan omastani. Hyvä kreivi, rakastakoon tuo Vallière kuningasta tai älköön rakastako, rakastakoon kuningas la Vallièrea tai olkoon rakastamatta, tehkäämme tästälähin eroitus näyteltävissämme kahdessa osassa. Te tuijotatte silmät suurina; löisin vetoa, että te ette ymmärrä minua?"
"Te olette niin vilkas ja herkkä, madame, että alati vapisen pahastuttamisenne pelossa."
"Kas vain, miten hän vapisee, se komea pelkuri!" sanoi prinsessa viehättävän leikkisästi. "Niin, monsieur, minulla on kaksi osaa näyteltävinä. Olen kuninkaan kasvatussisar ja hänen vaimonsa käly. Eikö minun näin ollen ole puututtava perhejuoniin? Teidän mielipiteenne?"
"Niin vähän kuin mahdollista, madame."
"Myönnetään, mutta tässä on kysymys omasta arvostani, — ja sitten, olenhan Monsieurin puoliso."
De Guiche huokasi.
"Ja sen seikan", virkkoi prinsessa hellästi, "pitää kehoittaa teitä aina puhuttelemaan minua mitä suurimmalla kunnioituksella."
"Oi!" huudahti de Guiche langeten hänen jalkojensa juureen ja suudellen niitä kuin hän olisi ollut jumalatar.
"Oikeastaan", kuiskasi tämä, "luulen, että minulla on vielä yksi osa.Sen unohdin."
"Mikä? mikä?"
"Minä olen nainen", virkkoi prinsessa vieläkin hiljemmin. "Minä rakastan."
De Guiche nousi. Prinsessa avasi hänelle sylinsä; heidän huulensa yhtyivät.
Verhon takaa kuului askeleita. Montalais koputti.
"Mikä on, mademoiselle?" tiedusti Madame.
"Herra de Guichea kysytään", vastasi Montalais, joka ehti hyvin nähdä noiden neljän osan esittäjän hämmingin, — sillä, olihan de Guichekin kaiken aikaa sankarillisesti näytellyt omaansa.
150
Montalais ja Malicorne.
Montalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri tahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan kaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä suuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan sentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän — hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi vertaistenkin kesken vaatinut — syöksähti ulos huoneesta hehkuvin sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.
Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä päättää itsekseen:
— Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen voi haluta tietoonsa!
Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa. Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä: "hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea.
Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja kysäisi:
"No, mitä uutta?"
"Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne.
"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän."
"Ja mitä tiedät?"
"Että Madame rakastaa de Guichea."
"Toinenhan on toisen seikan seuraamus."
"Eipä aina, herraseni."
"Minunko varalleni se huomautus?"
"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa."
"Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti edelleen.
"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de laVallièrea."
"No, miten kävi?"
"Hän ei tavannutkaan."
"Mitä! Eikö?"
"Ovi oli lukittu."
"Niin ettäkö…"
"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut kojeensa."
"Kas, kas!"
"Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan.
"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo."
"Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.
"Miksi niin hyvä?"
"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten."
"Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta."
"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään kolme kirjelmää päivässä yhteensä."
"Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä! Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta. Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen. Mutta meillä päin… kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden lajia, Aure-kulta!"
"No, no, lopeta jo", sanoi Montalais kärsimättömänä. "Voidaan tulla."
"Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää esitettävinä."
"Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan", tuskastuiMontalais.
"Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. — Sanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia, ja se vaatii aikaa."
"Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään saamiansa kirjeitä."
"Sitä en minäkään usko."
"Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan."
"Se on kyllä luultavaa."
"No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään tietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista."
"Mutta sepä juuri on mahdotonta", arveli Malicorne.
"Ja miksi muka?"
"Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon kamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään sitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, — leskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja lopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti espanjalaista."
"Ja Monsieurkin on otettava lukuun", huomautti Montalais.
"Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche, Bragelonnen varakreivi ja neljäntenä — kuningas! Hän ei ainoastaan ole kaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!"
"Entä sitten!"
"Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!"
"En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua."
"Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta vetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa."
"Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden vehkeiden johtoon."
"Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi", epäiliMalicorne.
"Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun oikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin salamanteri liekeissä."
"Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen kuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei ensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei kärventymättä suoriudu tulesta."
"Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta he eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de Montalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin etevimmäksi diplomaatiksi!"
"Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle."
"Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy."
"Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä."
"Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni."
"Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?"
"Että Madame yhä rakastaa kuningasta."
"Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?"
"Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta lähellään."
"Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?"
"Mitä hyvänsä, — la Vallière on meidän vallassamme."
"Meidän vallassamme?"
"Kahdelta puolen."
"Kuinka niin?"
"Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia."
"Selitä."
"Muistathan toki, että herra de Bragelonne on lähettänyt paljon kirjeitä neiti de la Vallièrelle?"
"Minä en unohda mitään."
"Ne kirjeet olen minä saanut tallettaakseni."
"Joten ne ovatkin nyt sinun huostassasi?"
"Yhä."
"Missä? Täälläkö?"
"Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka tunnet."
"Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan tiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä ne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?"
"Tietysti, — samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani kirjeitä."
"Kah, mainiota!" virkahti Malicorne.
"Mistä noin tyytyväisenä?"
"Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä noutamaan. Minulla on ne täällä."
"Oletko tuonut lippaan mukanasi?"
"Se oli minulle rakas, sinun muistonasi."
"Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä kirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia."
"Sen käsitän,parbleu, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta sydämestäni."
"Nyt vielä viimeinen sana."
"Miksi viimeinen?"
"Tarvitsemmeko apureita?"
"Emme ketään."
"Lakeijoita, palvelijattaria?"
"Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei tässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät hoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän niitä johtelemaan."
"Lienet oikeassa."
"Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa."
"Livistäkäämme!"
Ja salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon.
Kreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa Madamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin mietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi de Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli lukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
"Kummallista, kummallista!" mutisi hän. "Millä mahtikeinoilla kohtalo siis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?" Ja jälleen lähestyen valoa hän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen sieluaan kuten silmiänsäkin:
'Calais.
Rakas Guiche!
Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa. Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan, ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta, samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi.
Näin on kuitenkin asia:
Hän on muka saanut sanomia hovista, — tietenkin vain Lotringin junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden mukaanhuhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta. Niissä muka puhuttiin myöshovineidosta, joka oli antanut paljon aihetta häijyihin huomautuksiin.
Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini. Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, — ja minusta tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan kykenin harkitsemaan selvemmin.