Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta. Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä. Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut, ota sinä toimiaksesi.
Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin.
Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden. Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani, ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle.
Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti ajatuksissani, kuten syleilen sinua.
Bragelonne.
J.K. — Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, — sillä kaikkeahan on ajateltava, rakas ystävä, — niin lähetä minulle pikaviestinä vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.'
De Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen taskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea sitä yhä uudestaan.
— Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! — ajatteli hän. — Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä kreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän varoittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. "Haa!" jupisi de Guiche tehden uhkaavan liikkeen; "sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes? No, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän huoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni."
Sen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä hetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua erityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken ollut Montalaisin kanssa.
Mitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta, sitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla kun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta välittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin keskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja kuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin oli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että Raoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein kalleuden ystävänsä vartioitavaksi.
De Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia nyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de Wardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan luona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche kiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä.
151.
De Wardesin vastaanotto hovissa.
Monsieur oli kohdellut de Wardesia sillä erinomaisella suosiollisuudella, jota mielen virkistyminen aiheuttaa kaikissa keveissä luonteissa, kun jotakin uutta tapahtuu.
De Wardesia ei tosiaankaan ollut nähty kuukauden aikaan, joten hänessä oli uutuuden viehätystä. Mielistellä häntä oli ensiksikin uskottomuutta entisiä seuralaisia kohtaan, ja uskottomuudella on aina tenhonsa. Sitäpaitsi oli hänelle annettava korvausta. Monsieur esiintyi siis mitä armollisimpana hänelle. Lotringin junkkari pelkäsi pahoin tätä kilpailijaansa, mutta samalla piti arvossa hänen luonnettaan, joka oli muuten täydellinen toisinto hänen omastaan, mutta vain rohkeampi. Senvuoksi hän liehakoitsi de Wardesia vielä maireammin kuin Monsieur.
De Guiche oli saapuvilla, kuten sanoimme, mutta pysytteli vähän syrjempänä, odottaen kärsivällisesti näiden sydämellisten tervehdysten päättymistä. Puhuessaan muille ja itse Monsieurillekin de Wardes ei ollut päästänyt de Guichea näkyvistään. Vaisto sanoi hänelle, että tämä oli siellä hänen tähtensä.
Toisista suoriuduttuaan hän astuikin heti de Guichen luo. He kaksi vaihtoivat mitä kohteliaimmat tervehdykset, ja sen jälkeen de Wardes tuli jälleen Monsieurin ja muiden herrojen puheille. Kun parhaillaan onniteltiin tulokasta tämän paluusta, ilmoitettiin Madame.
Prinsessa oli kuullut de Wardesin saapuneeksi. Hän tiesi yksityiskohtia myöten hänen matkansa vaiheet ja kaksintaistelunsa Buckinghamin kanssa, eikä ollut pahoillaan, että oli kuulemassa, mitä vihollisekseen tietämänsä mies ensi sanoikseen lausuisi. Hänellä oli pari kolme hovineitoa mukanaan.
De Wardes tervehti Madamea mitä kunnioittavammin ja ilmoitti — heti aloittaen vihollisuudet — olevansa valmis kertomaan ystävilleen uutisia herra de Buckinghamista. Tämä oli suoranainen vastaus kylmäkiskoisuuteen, jolla Madame oli häntä tervehtinyt.
Hyökkäys oli kiivas, Madame tunsi iskun, vaikka salasikin sitä saaneensa. Hän loi nopean silmäyksen Monsieuriin ja de Guicheen. Edellinen punastui, kreivi kalpeni. Ainoastaan Madamella ei piirrekään värähtänyt kasvoissa, mutta käsittäen mitä ikävyyksiä tämä vihollinen saattaisi hänelle aiheuttaa noiden kahden kuuntelevan henkilön takia, hän kumartui hymyillen matkustajan puoleen.
Tämä puhui nyt muusta. Madame oli urhoollinen ja yltiöpäinenkin: jokainen peräytyminen kannusti häntä eteenpäin. Ensimmäisen sydämenkouristuksen jälkeen hän palasi tuleen.
"Oletteko paljon kärsinyt vammoistanne, herra de Wardes?" kysyi hän."Sillä me olemme kuulleet, että te onnettomuudeksenne haavoituitte."
Nyt oli de Wardesin vuoro säpsähtää; hän puristi huulensa yhteen.
"En, madame", sanoi hän, "en mainittavasti."
"Mutta näin hirvittävän helteisillä ilmoilla…"
"Meri-ilma on raikasta, madame, ja sitäpaitsi minulla oli eräs lohdutus."
"Oo, sitä parempi!… Millainen?"
"Tieto, että vastustajani kärsi enemmän kuin minä."
"Kas, haavoittuiko hän pahemmin kuin te? Siitä en tiennyt", virkkoi prinsessa aivan tunteettomasti.
"Te erehdytte, madame, tai pikemminkin olette käsittävinänne sanani väärin. Minä en tarkoita, että hän ruumiillisesti olisi kärsinyt enemmän kuin minä; mutta hänen sydämeensä oli isketty pahasti."
De Guiche käsitti, mihin taistelu oli kääntymässä; hän rohkaisi itsensä antamaan Madamelle merkin, jolla rukoili tätä luopumaan ottelusta.
Mutta vastaamatta de Guichelle, olematta häntä näkevinään, Madame yhä hymyili.
"Mitä!" kysyi hän. "Osuiko herra de Buckinghamia siis sydämeen? Minä en tähän asti ole uskonutkaan, että sydämeen sattunutta vammaa voidaan ollenkaan parantaa."
"Ah, madame", vastasi de Wardes sievistelevästi, "kaikki naiset luulevat niin, ja sepä tekeekin heidät meitä etevämmiksi rohkeassa luottamuksessa."
"Ystäväni, te käsitätte väärin", puuttui puheeseen prinssi kärsimättömänä. "Herra de Wardes tietysti tarkoittaa, että Buckinghamin herttuan sydämeen on koskenut muu kuin miekka."
"Vai niin, vai niin!" huudahti Madame. "Ah, herra de Wardes laskee leikkiä; oivallista! Tahtoisinpa sentään tietää, pitäisikö herra de Buckingham tästä pilasta. On ihan vahinko, että hän ei ole saapuvilla, herra de Wardes."
Salama välähti nuoren miehen silmistä.
"Oh", sanoi hän hammasta purren, "mielelläni hänet tapaisinkin!"
De Guiche ei liikahtanut. Madame näkyi odottavan, että hän tulisi apuun. Monsieur epäröitsi.
Lotringin junkkari astui esille ja otti suunvuoron.
"Madame", virkkoi hän, "de Wardes tietää hyvin, että sydämen haava jollekulle Buckinghamille ei ole mitään uutta ja että sellaista on ennenkin nähty."
"Liittolaisen asemesta kaksi vihollista", mutisi Madame, "kaksi hellittämätöntä, yhtynyttä vihollista!"
Ja hän muutti puheenainetta. Keskustelun kääntäminen toiselle tolalle on, kuten tiettyä, ruhtinaallinen etuoikeus, jota sovinnaisuus vaatii pitämään arvossa. Haastelun jatko oli senvuoksi hillittyä; päähenkilöt olivat näytelleet osansa. Madame vetäytyi aikaisin pois, ja Monsieur, joka tahtoi häneltä kysellä, tarjosi hänelle käsivartensa.
Junkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä yhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän läksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja hävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame oli saattanut kylvää hänen sydämeensä.
De Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivatympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. DeWardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet.Vieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä.
De Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin haastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan tervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain.
"Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?" virkkoi kreivi muodollisen vierastavasti.
"Hyvässä kunnossa, kuten näette."
"Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?"
"Enemmän kuin koskaan."
"Se on suuri onni."
"Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki niin hullunkurista ympärillämme!"
"Olette oikeassa."
"Kah, oletteko te samaa mieltä?"
"Parbleu!Ja te tuotte sieltä meille uutisia?"
"Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan."
"Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään ystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika."
"Ihmisiä… ystävämme?…."
"Teillä on lyhyt muisti."
"Ah, todellakin, Bragelonne?"
"Aivan."
"Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo."
"Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle sanonut…?"
"Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä hänelle en sanonut, sen kyllä tiedän."
De Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja arvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli kääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi, mutta olla varuillaan.
"Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?" tiedusti deGuiche.
"No, la Vallièren juttua."
"La Vallièren… Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan siellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut sellaisesta selvillä?"
"Tosissanneko tuota kysytte?"
"Mitä vakavimmalla mielellä."
"Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon alituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme suosikki!?"
De Guiche punastui suuttumuksesta.
"Mistä prinsessasta te puhutte?" kysyi hän.
"No, enhän minä tunne kuin yhden, hyvä ystävä. Minä puhun Madamesta.Onko teillä täällä hovissa joku toinenkin prinsessa? Mitä?"
De Guiche oli unohtamaisillaan varovaisuutensa, mutta hän oivalsi vastustajansa tempun. Riita oli ilmeisesti syntymässä näiden kahden nuoren miehen välillä. Mutta de Wardes tyrkytti taisteluhaastetta Madamen nimiin, jotavastoin de Guiche tahtoi hyväksyä aiheeksi ainoastaan la Vallièren. Tästä hetkestä lähtien he olivat kuin miekkasilla, ja leikki jatkuisi, kunnes jompaankumpaan sattuisi.
De Guiche kokosi siis kaiken kylmäverisyytensä.
"Tässä ei ole vähimmässäkään määrin kysymys Madamesta, hyvä herra deWardes", sanoi hän, "vaan siitä, mitä juuri äsken sanoitte."
"Ja mitä minä sanoin?"
"Että olitte salannut Bragelonnelta jotakin."
"Minkä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin", vastasi de Wardes.
"En, kunniasanallani!"
"Mitä joutavia!"
"Jos te sanotte sen minulle, niin sen tiedän; muutoin en sen vannon!"
"Mitä! Minä saavun kaukaa, kuudenkymmenen lieuen päästä; te ette ole täältä liikahtanut; te olette nähnyt silmillänne, minkä vain kuulopuhe on minulle kertonut, ja kuulen teidän vakavasti väittävän, että te ette tiedä? Oh, kreivi, te olette kovapintainen!"
"Kuten tahdotte, de Wardes; mutta minä toistan teille, etten mitään tiedä."
"Te ette ole tietävinänne: se on varovaisuutta."
"Siis ette sano mitään, — enempää minulle kuin Bragelonnellekaan?"
"Te tekeydette kuuroksi. Olen varma, että Madame ei hillitsisi itseään yhtä hyvin kuin te."
"Haa, kaksinkertainen teeskentelijä", hymähti de Guiche itsekseen, "oletpa palannut oikealle alallesi."
"No sitten", jatkoi de Wardes, "koska meidän on niin vaikea käsittää toisiamme la Vallièren ja Bragelonnen suhteen, haastelkaamme omista asioistamme."
"Mutta", väitteli de Guiche, "minulla ei ole omia asioita. Ette kai ole minusta sanonut Bragelonnelle mitään, jota ette voisi toistaa minulle itselleni?"
"En. Mutta ettekö ymmärrä minua, de Guiche? Yhtä tietämätön kuin olen muutamista asioista, yhtä kahlehdittu olen toisten suhteen. Jos esimerkiksi olisi kysymyksessä herra de Buckinghamin suhteet Pariisissa, niin — koska olen matkustanut yhdessä herttuan kanssa — voisin teille kertoa mitä mielenkiintoisimpia seikkoja. Haluatteko, että kerron?"
De Guiche nosti kätensä hiestä kostealle otsalleen.
"Ei", virkkoi hän, "sata kertaa ei, minä en ole utelias siitä, mikä ei koske minua. Herra de Buckingham on minulle vain tuttava, Raoul sitävastoin sydämellinen ystäväni. Minä en siis ollenkaan ole utelias tietämään, mitä herra de Buckinghamille on sattunut, sensijaan kun minulle on peräti mielenkiintoista tietää, mitä on sattunut Raoulille."
"Pariisissako?"
"Niin, Pariisissa tai Calaisissa. Minä, näettehän, olen täällä saapuvilla: jos jotakin sattuu, on minulla tilaisuus pitää puoliani, jotavastoin Raoul on poissa, ja ainoastaan minä olen häntä edustamassa. Siis Raoulin asiat ennen omiani."
"Mutta Raoul tulee takaisin."
"Niin, tehtävänsä suoritettuaan. Sillaikaa, ymmärrättehän, en voi olla puuttumatta tutkimaan niitä ilkeitä huhuja, joita hänestä saattaa liikkua."
"Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän viipyy jonkun aikaa Lontoossa", sanoi de Wardes irvistäen.
"Arveletteko niin?" kysyi de Guiche yksinkertaisesti.
"Parbleu!Luuletteko, että hänet on lähetetty Lontooseen vain mennäkseen ja tullakseen? Ei suinkaan; hänet on toimitettu Lontooseen oleskelemaan toistaiseksi."
"Haa, kreivi", sanoi de Guiche tarttuen voimakkaasti de Wardesin käteen, "sepä on Bragelonnelle hyvin ikävä arvelu ja oikeuttaa täydellisesti, mitä hän minulle kirjoitti Calaisista."
De Wardes kylmeni jälleen. Ivailunhalu oli tempaissut hänet mukaansa, ja varomattomuudessaan hän oli joutunut kiikkiin.
"No, mitä hän sitten kirjoittikaan?" kysyi hän.
"Että te olitte lausunut muutamia katalia vihjauksia la Vallièrea vastaan ja tuntunut pilkkaavan hänen suurta luottamustaan tähän nuoreen tyttöön."
"Niin kyllä tein", myönsi de Wardes, "ja odotin kuulevani Bragelonnen varakreivin sanovan minulle, mitä mies sanoo miehelle, kun tämä häntä suututtaa. Jos siis esimerkiksi etsisin riitaa teidän kanssanne, niin sanoisin, että suotuaan suosionsa herra de Buckinghamille Madame nykyisten puheiden mukaan lähetti pois komean herttuan vain teidän hyväksenne."
"Hoo, se ei minua loukkaisi rahtuakaan, hyvä herra de Wardes", vakuutti de Guiche, hymyllä salaten väristyksen, joka tällä hetkellä tulisuihkun tavoin kiiti hänen suonissaan, "peijakas, sellainen suosiohan on hunajaa."
"Myönnetään; mutta jos välttämättömästi tahtoisin rakentaa riitaa kanssanne, minä etsisin vastaväitöstä ja puhuisin teille jostakin metsiköstä, missä teillä oli kohtaus tuon maineikkaan prinsessan kanssa, polvistumisista, kätten suutelemisista, — ja te, joka olette umpimielinen, herkkä ja närkäs mies…"
"Eipä niinkään, sen vannon", virkkoi de Guiche, keskeyttäen hänet yhä hymyillen, vaikka kalman kaivelu sydämessä. "Ei, minä vannon teille, että se ei koskisi minuun, — en tekisi teille mitään vastaväitteitä. Näettekös, parahin kreiviseni, minä olen nyt kerran sellaiseksi luotu; omissa asioissani olen kylmä kuin jää! Mutta aivan toisena esiinnyn, kun on kysymyksessä poissaoleva ystävä, joka lähtiessään on uskonut etunsa haltuuni. Haa, sellaisen ystävän tähden, näettekös, de Wardes, minä olen pelkkää tulta!"
"Minä ymmärrän teitä, herra de Guiche. Mutta sanokaa mitä sanotte, meidän keskemme ei tällähaavaa voi tulla kysymystä Bragelonnesta eikä siitä vähäpätöisestä tyttösestä, jota nimitetään la Vallièreksi."
Tällöin muutamat aatelismiehet astuivat salin poikki. Kuultuaan jo viimeksi lausutut sanat he saattoivat eroittaa tulossa olevan jatkonkin. De Wardes huomasi sen ja pitkitti äänekkäästi:
"Oh, jos la Vallière olisi keimailijatar kuten Madame, jonka kaiketi kylläkin viaton veikistely on ensiksi aiheuttanut herra de Buckinghamin lähettämisen takaisin Englantiin ja sitten teidän karkoituksenne hovista, — sillä olittehan hullaantunut hänen veikistelystään, monsieur?"
Herrasmiehet lähestyivät, de Saint-Aignan etunenässä ja Manicamp kintereillä.
"Eh, hyvä ystävä, mikäpä siinä auttoi!" virkkoi de Guiche hymyillen; "minä olen narri, kuten kaikki tietävät. Otin pilan vakavalta kannalta ja toimitin itseni häädetyksi. Mutta minä olen nähnyt erehdykseni, olen taivuttanut turhamielisyyteni sen edessä, jolla on oikeus, ja tullut kutsutuksi takaisin, kun esitin kunniallisen anteeksipyynnön ja lupasin itselleni parantua viastani. Ja kuten näette, olenkin täysin parantunut, voiden nykyisin nauraa sille, mikä neljä päivää sitten oli murtaa sydämeni. Mutta hän, Raoul, on rakastettu; hän ei naura onneaan uhkaaville huhuille, joiden tulkiksi te, kreivi, olette antautunut, vaikka tiedätte yhtä hyvin kuin minä ja koko maailma, ette ne ovat pelkkää panettelua."
"Panettelua!" huudahti de Wardes raivoissaan siitä, että toisen kylmäverisyys ajoi hänet satimeen.
"Niinpä niin, panettelua.Dame, tuossa on hänen kirjeensä, jossa hän sanoo, että olitte puhunut pahaa neiti de la Vallièresta ja kysyy minulta, onko totta, mitä te olette tästä nuoresta tytöstä puhunut. Tahdotteko, de Wardes, että otan nämä herrat tuomareiksemme?"
Ja aivan kylmäverisesti de Guiche luki ääneen la Vallièrea koskevan kohdan kirjeestä.
"Nyt", jatkoi kreivi, "olen päässyt selvyyteen, että tahdoitte häiritä kelpo Bragelonnen mielenrauhaa ja että aikeenne olivat häijyt."
De Wardes katsahti ympärilleen nähdäkseen, saisiko miltään taholta tukea. Mutta kun kuultiin, että Wardes joko suoraan tai välillisesti oli herjannut päivän epäjumalaa, jokainen ravisti päätänsä, ja de Wardes näki ainoastaan paheksuvia kasvoja.
"Messieurs", huomautti de Guiche vaistomaisesti arvaten yleisen mielipiteen, "keskustelumme herra de Wardesin kanssa koskee niin arkaluontoista asiaa, että kukaan ei saisi kuulla siitä sen enempää kuin te olette kuulleet. Vartioitkaa siis ovia, pyydän, ja jättäkää meidät päättämään puheemme kahden kesken kuten tulee kahden herrasmiehen, joista toinen on väittänyt toista valehtelijaksi."
"Messieurs, messieurs!" huudahtivat läsnäolijat.
"Teenkö mielestänne väärin puolustaessani neiti de la Vallièrea?" kysyi de Guiche. "Siinä tapauksessa alistun tuomioon ja peruutan ne loukkaavat sanat, jotka olen saattanut herra de Wardesia vastaan lausua."
"Peste", kirosi de Saint-Aignan, "ette suinkaan!… Neiti de la Vallière on enkeli."
"Itse hyve, itse puhtaus", vakuutti Manicamp.
"Näette, herra de Wardes", sanoi de Guiche, "etten ole yksinäni tyttörukan puolella. Hyvät herrat, vielä kerran pyydän teitä jättämään meidät. Näettehän, että on mahdotonta olla tyynempi kuin me olemme."
Hoviherrat poistuivat hyvin kernaasti, mennen eri oville. Molemmat nuoret miehet jäivät kaksistaan.
"Hyvin pelattu", virkkoi de Wardes kreiville.
"Eikö olekin?" vastasi tämä.
"Mitä tehdä? Minä olen ruostunut maaseudulla sillaikaa kun te, herra kreivi, olette ihmeellisesti edistynyt malttavaisuudessa. Aina sitä jotakin naisten seurassa oppii. Ottakaa siis vastaan onnitteluni."
"Kiitän."
"Ja minä esitän sen myös Madamelle."
"Hoo, nyt, paras herra de Wardes, voimme puhua asiasta niin äänekkäästi kuin haluatte."
"Älkää uhmatko minua."
"Uhmaan ihan huoletta! Te olette tunnettu pahanilkiseksi mieheksi. Jos tuon teette, niin teitä pidetään halpamaisena raukkana ja Monsieur hirtättää teidät tänä iltana ikkunan koukkuun. Puhukaa, paras de Wardes, puhukaa."
"Minua on lyöty."
"Niin, mutta ei vielä tarpeeksi."
"Näen, että te ette kavahtaisi mukiloimasta minua perinpohjin."
"Ehei, vielä paremminkin."
"Lempo soikoon, tulette pahaan aikaan, herra kreivi! Äskettäin suorittamani leikin jälkeen ei uusi erä sovellu minulle. Olen menettänyt liiaksi verta rannikolla. Pienimmästäkin ponnistuksesta haavani avautuisivat ja te suoriutuisitte minusta tosiaan liian helposti."
"Se on totta", myönsi de Guiche, "ja kuitenkin te tullessanne näytitte kukoistavan naaman ja kelpo käsivarret."
"Niin, käsivarrethan kyllä vielä menettelevät, mutta koivet ovat heikot, ja sitäpaitsi en ole pitänyt miekkaa kädessäni sen kirotun kaksintaistelun jälkeen. Te taasen, siitä olen varma, miekkailette joka päivä saattaaksenne väijytyksenne hyvään loppuun."
"Kautta kunniani, monsieur", vastasi de Guiche, "on jo kulunut puoli vuotta siitä, kun olen harjoitellut."
"Ei, näettekös, kreivi, ajateltuani asiaa joka puolelta minä en taistele, en ainakaan teidän kanssanne. Minä odotan Bragelonnea koskapa sanotte, että hän se kantaa minulle kaunaa."
"Oh, ettepä suinkaan, ette te jää Bragelonnea odottamaan", huudahti deGuiche äärimmilleen kiihtyneenä, "sillä omien sanojenne mukaan saattaaBragelonne viipyä kauan, ja sillävälin teidän häijy sisunne tekisitehtävänsä."
"Ottakaa toki huomioon, että minulla on pätevä este."
"Annan teille viikon toipuaksenne."
"Tuo on jo parempaa. Viikon kuluttua saamme nähdä."
"Niin, niin, minä ymmärrän: viikossa voi päästä viholliseltaan pakoon.Ei, ei päivääkään."
"Te olette hullu, monsieur", vastasi de Wardes, vetäytyen askeleen taaksepäin.
"Ja te olette kurja pelkuri, ellette vapaaehtoisesti suostu taistelemaan!"
"Heh?"
"Minä ilmoitan kuninkaalle, että herjattuanne la Vallièrea kieltäydytte kaksintaistelusta."
"Haa", äännähti de Wardes, "te olette vaarallisen kavala, herra kunniallinen ritari."
"Mikään ei ole vaarallisempaa kuin sen kavaluus, joka aina menettelee muotojen mukaan."
"Antakaa minulle siis ensin terveet koivet tai isketyttäkää suontanne, että mahdollisuutemme tasaantuvat."
"Ei, nyt keksin hyvän ehdotuksen."
"Puhukaa."
"Me nousemme molemmat ratsaille ja vaihdamme kolme pistoolinlaukausta. Te saatte ampua ensimmäisenä. Olen nähnyt teidän luodilla näpsäyttävän pääskysiä, ajaessanne täyttä laukkaa. Älkää kieltäkö, olen sen nähnyt."
"Taidattepa olla oikeassa", myönsi de Wardes; "siten on mahdollista, että surmaan teidät."
"Siinä tekisitte minulle palveluksen."
"Koetan parastani."
"Onko asia sovittu?"
"Kätenne."
"Tässä… Kuitenkin yhdellä ehdolla: te vannotte minulle, ettette anna tästä mitään kuninkaan tietoon."
"En mitään, sen vannon."
"Minä menen noutamaan hevoseni."
"Ja minä omani."
"Mihin ajamme?"
"Tasangolle; tiedän siellä oivallisen paikan."
"Lähdemmekö yhdessä?"
"Mikä estäisi?"
Ja kävellen tallirakennuksia kohti he astuivat Madamen heikosti valaistujen ikkunain alitse. Pitsiverhojen takaa heijastui haamumainen varjo.
— Siellä on nainen, — hymyili de Wardes itsekseen, — joka ei aavistakaan, että me hänen tähtensä käymme kohti kuolemaa.
152.
Kaksintaistelu.
De Wardes ja de Guiche valitsivat kumpainenkin ratsunsa ja satuloitsivat ne itse. De Wardesilla ei ollut pistooleja, mutta hänen vastustajallaan oli kotona kaksi paria, jotka hän käväisi noutamassa ja panosti, antaen de Wardesin sitten valita. Tämä otti sen parin, jota hän oli entisen ystävänsä seurassa jo parikymmentä kertaa käyttänyt, — saman, jolla de Guiche oli nähnyt hänen pudottelevan varpusia lennosta.
"Te ette ihmettele", virkkoi hän, "että noudatan kaikkia varokeinoja.Aseenne ovat teille tuttuja, joten minä vain tasoitan mahdollisuuksia."
"Se oli turha huomautus", vastasi de Guiche; "teillä on siinä oikeus puolellanne."
"Nyt pyydän teitä hyväntahtoisesti auttamaan minua satulaan", sanoi deWardes, "sillä minun on vielä vaikeanlainen nousta."
"Mieluummin sitten taistelkaammekin jalkaisin."
"Ei, kyllä minussa on miehen vastus, kunhan vain saan asettuneeksi ratsun selkään."
"Hyvä, hyvä, ei siitä sen enempää."
Ja de Guichen tukemana pääsi de Wardes satulaan.
"Mutta toisemme hengen tavoittamiseen innostuessamme olemmekin unohtaneet erään seikan", pitkitti nuori mies.
"Minkä niin?"
"Että nyt alkaa jo olla pimeä, joten meidän on tapeltava ihan käsikopelolta."
"Mitäpä siitä, — niinkin saa surmatuksi."
"On sentään vielä otettava huomioon sekin, että kunnialliset aatelismiehet eivät lähde kaksinkamppailuun todistajitta."
"Hoo, teillä on yhtä hyvä halu kuin minullakin suoriutua työstä kunnollisesti!" huudahti de Guiche.
"Kyllä; mutta minä en soisi mahdollisesti jälkeenpäin sanottavan, että te olette murhannut minut, tai toisessa tapauksessa itse joutuvani syytetyksi rikoksesta."
"Onko mitään sellaista puhuttu kaksintaistelustanne herra de Buckinghamin kanssa?" kysyi de Guiche. "Tapahtuihan se samanlaisissa olosuhteissa kuin tätäkin suunnittelemme."
"Kah, silloin oli vielä valoa, ja me seisoimme reisiin asti vedessä; rannalle oli sitäpaitsi kertynyt paljon väkeä katselijoiksi."
De Guiche mietti tuokion, mutta se harkinta vain vahvisti hänen sielussaan jo herännyttä ajatusta, että de Wardes tahtoi saada todistajia johtaakseen puheen jälleen Madameen ja antaakseen kaksintaistelulle toisen luonteen. Hän ei senvuoksi vastannut mitään, ja de Wardesin vielä luodessa häneen kysyvän silmäyksen hän ilmaisi pään liikkeellä, että oli parempi pysyä tänällään.
Kiistakumppanukset siis läksivät matkaan linnasta, käyttäen takaporttia, jonka lähellä Montalais ja Malicorne tavallisesti kohtailivat toisiaan. Ikäänkuin käydäkseen taisteluun päivän jättämää hellettä vastaan oli yö kerännyt sankkoja pilvijoukkoja äänettöminä ja raskaina vyörymään lännestä itää kohti. Salamoitsematon ja jyrisemätön kupu alkoi laskeutua kaikella painollaan maan päälle ja rakoilla tuulen puuskahtelussa niinkuin palteestaan repeytynyt suunnaton purje. Siitä herahteli haileita ja isoja sadepisaroita, jotka kokoilivat pölyä kieriviksi pallosiksi. Janoisista kukkasista, lehtevistä puista ja tiheistä pensasaidoista leijui tuhansia tuoksuja, jotka nostatat mieleen suloisia muistoja, nuorekkaita mielikuvia, ikuisen elämän, onnen ja rakkauden aatoksia.
"Maa tuoksuu hyvältä", virkkoi de Wardes; "se koettaa tenhota meitä puoleensa."
"Minulla on johtunut mieleen muutamia seikkoja, jotka esitän harkittaviksenne", sanoi de Guiche.
"Mitä ne koskevat?"
"Taisteluamme."
"Lieneekin jo tosiaan aika ryhtyä lähemmin järjestämään sitä."
"Ottelemmeko yleiseen vakiintuneiden ja tavallisten sääntöjen mukaan?"
"Mitä tarkoitatte tavallisilla?"
"Me laskeudumme ratsailta jollakin tasaisella paikalla, kiinnitämme hevoset jotenkuten, astumme aseettomina yhteen ja etäännymme sitten sataviisikymmentä askelta kumpainenkin, lähestyen siitä ahdistamaan toisiamme. Siten minä kolmisen viikkoa takaperin surmasin Follivent-paran Saint-Denisissä."
"Suokaa anteeksi, mutta te ette ota lukuun erästä seikkaa. Kaksintaistelussanne Folliventin kanssa, kuten olen kuullut, te marssitte jalkaisin toisianne vastaan miekka hampaissa ja pistooli kädessä."
"Se on totta."
"Mutta kun minusta ei ole tanakasti kävelemään, kuten myöntänette, niin taistelkaamme satulassa loppuun asti, karauttaen vastakkain, ja ampukoon ensimmäisenä se joka tahtoo."
"Niin kai sitten on parasta; mutta on yö jo tulossa, sattuu hukkalaukauksia helpommin kuin päivänvalolla."
"No, kumpainenkin ampukoon ensin kaksi laukaustaan ja panostakoon uudestaan kolmatta varten — sen pitäisi riittää."
"Se sopii! Mistä valitsemme kiistatantereen?"
"Onko teillä mitään erityistä paikkaa mielessänne?"
"Ei."
"Näettehän tuon pikku metsikön edessäpäin?"
"Rochin-lehdon? Hyvin."
"Tunnetteko sen?"
"Täydellisesti."
"Tiedätte siis, että sen keskellä on aho?"
"Kyllä."
"Ratsastakaamme sinne."
"Olkoon menneeksi."
"Se on ikäänkuin luonnon laatima kilpa-aitaus teinensä, polkuineen, kuoppineen ja ojineen, penkereinensä ja puistokujineen. Siellä meidän kelpaa otella kaikessa rauhassa."
"Minulle paikka soveltuu mainiosti, jos kerran te hyväksytte sen. Nyt sitten lienemmekin perillä?"
"Niin. Katsokaa tätä mukavaa tienristeystä. Mitä hohtoa tähdistä tuikkii, kuten Corneille sanoo, se keskittyy tähän; luonnollisina rajoina on metsän kehä maisemaesteineen."
"Hyvä on. Sopikaamme siis vielä lopullisista ehdoista."
"Minä esitän seuraavaa järjestelyä, — jos tahdotte jotakin toisin, niin sanokaa vain."
"Kuuntelen ehdotustanne."
"Hevosen kaatuessa on ratsastajan taisteltava jalkaisin."
"Se on kieltämätöntä, koska meillä ei ole varahevosia."
"Mutta se ei pakota vastustajaa laskeutumaan maahan."
"Vastustaja saakoon toimia kuten hyväksi näkee."
"Jos taistelijat joutuvat yhteen, niin he eivät saa uudestaan etääntyä, vaan lopettavat ottelun lähekkäin."
"Suostun siihen."
"Kolme laukausta, eikä enempää, niinhän?"
"Se kyllä riittää mielestäni. Ottakaa tästä ruutia ja luoti kolmatta laukausta varten; minä teen samaten. Mitallinen kumpaisellekin, ja lopun ruudin ja varaluodit me heitämme pensaikkoon."
"Ja vannomme Kristuksen nimessä", lisäsi de Wardes, "että meillä ei ole hallussamme mitään ylimääräisiä ampumatarpeita?"
"Se on sovittu; minä vannon sen."
De Guiche ojensi kätensä taivasta kohti. De Wardes teki samoin.
"Ja nyt, hyvä kreivi", sanoi hän, "sallikaa minun huomauttaa teille, että minua ei eksytetä: te olette Madamen rakastaja tai tulemassa siksi. Olen saanut selville sen salaisuuden, ja te pelkäätte minun kertovan; vaitioloni varmentamiseksi te tahdotte surmata minut. Se on varsin luonnollista, ja teidän sijassanne minä menettelisin samaten."
De Guiche taivutti päätänsä.
"Mutta sanokaahan minulle", jatkoi de Wardes voitonriemuisena, "kannattiko toimittaa niskoilleni vielä tuo ilkeä Bragelonnenkin juttu? Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, ärsytetty villikarju raivostuu vaaralliseksi, ahdistettu kettukin saa jaguarin notkeuden. Niinpä minä teidän kiusaamananne umpikujaan tavoitankin vain jommankumman ehdotonta kuolemaa, jotta jutut loppuvat."
"Siihen teillä on oikeus."
"Niin, mutta ottakaa huomioon, että minä nyt teen kaikkea pahaa, mihin kykenen. Arvannettehan ensiksikin, että minä en ole typerästi lukinnut salaisuuttani tai oikeastaan teidän salaisuuttanne sydämeeni? Muuan ystäväni, varsin sukkela mies, jonka te tunnette, on ajoissa päässyt siihen osalliseksi, niin että jos minut surmataankin, teille ei ole siitä suurtakaan hyötyä. Jos minä sitävastoin surmaan teidät, niin kaikkea mahdollista voi tapahtua jälkeenpäin, hiisi vieköön, — ymmärrättehän?"
De Guiche värähti.
"Jos te kaadutte luodistani", jatkoi de Wardes, "niin te olette toimittanut Madamelle kaksi sisukasta vihamiestä, jotka panevat kaikkensa hänen asemansa kukistamiseksi."
"Haa, monsieur", karjaisi de Guiche vimmastuneena, "älkää perustako liikaa minun kuolemani mahdollisuuteen! Noista kahdesta vihamiehestä on toivoakseni toinen hetimiten kylmänä, ja toisestakin suoriutunen ensi tilassa."
De Wardes vastasi niin pirullisella naurulla, että taikauskoinen ihminen olisi siitä säikähtynyt. Mutta de Guiche ei ollut herkkä siinä kohden.
"Kaikki on luullakseni järjestettyä, herra de Wardes", sanoi hän."Suvainnetteko siis etääntyä vai siirrynkö minä?"
"Ei, mielelläni säästän teiltä sen vaivan", vastasi de Wardes ja kannusti hevosensa laukkaan. Hän ratsasti koko ahon poikki ja asettui aukion vastapäiseen laitaan, de Guichen jäädessä alalleen omaan reunaansa. Suunnilleen sadan askeleen päässä olivat kiistakumppanit jo ihan näkymättömiä toisilleen, kun saarnit ja kastanjat loivat sankan varjonsa kauas aholle.
Kului minuutti syvässä hiljaisuudessa. Sitten kumpainenkin kuuli varjonsa suojassa pistoolin hanan raksahtavan vireeseen.
Tavallista taistelumenetelmää noudattaen de Guiche pani ratsunsa laukkaamaan siinä käsityksessä, että juoksun joutuisuus ja hypähtelevä liike olisivat kaksinaisena takeena sattumiselta. Hän suuntasi kulkunsa suoraan sitä pistettä kohti, missä vastustajan piti hänen arvionsa mukaan olla. Hän odotti kohtaavansa de Wardesin puolitiessä, mutta erehtyi. Olettaen nyt, että vastustaja olikin jäänyt paikalleen odottamaan, hän pitkitti ratsastustaan, mutta jätettyään taipaleesta kahden kolmanneksen verran taakseen näki risteyksen äkkiä leimahtavan valoisaksi, ja samassa luoti viheltäen katkaisi hänen hattusulkansa. Heti seuraavassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin edellisen leimahdus olisi ollut toiselle valaistuksena, pamahti uusi laukaus, ja toinen luoti osui de Guichen ratsua päähän vähän alapuolelle korvan.
Eläin sortui maahan.
Nämä kaksi laukausta olivat kreiville suurena yllätyksenä, tullen aivan toiselta suunnalta kuin missä de Wardesin piti olla. Ollen hyvin kylmäverinen mies vaaran kohdatessa hän kuitenkin ehti sovittamaan suistumistansa, niin että ainoastaan toinen jalkaterä likistyi hevosen alle. Onneksi elukka henkitoreissaan vielä teki liikkeen, joka auttoi kreiviä vapauttamaan raajansa.
Hän nousi, tunnusteli itseään ja huomasi säilyneensä eheänä.
Tuntiessaan hevosensa myötäävän hän oli pistänyt molemmat pistoolinsa satulakoteloihin, jotta kaatuminen ei saisi jompaakumpaa tai molempia hyödyttömästi laukeamaan ja hän joutuisi turvattomaksi. Nyt jalkeille päästyään hän sieppasi pistoolit ja kiirehti sille taholle, missä oli laukausten välähtäessä nähnyt de Wardesin. Hän oli heti oivaltanut vastustajansa tempun, joka olikin varsin yksinkertainen.
Sen sijaan että olisi karauttanut de Guichea kohti tai jäänyt asemapaikalleen odottamaan, de Wardes oli parinkymmenen askeleen verran kiertänyt syrjään varjokehässä, joka peitti hänet vastustajansa näkyvistä, ja tämän paljastaessa sivustansa oli hän paikaltaan mukavasti kaikessa rauhassa tähdännyt tarkkaan ja siten käyttänyt de Guichen ratsun laukkaamista edukseen. Niinpä olikin ensimmäinen luoti hämystä huolimatta viistänyt tuskin tuumaa de Guichen päästä. De Wardes oli niin varma tähtäyksestään, että hän odotti vastustajansa heti suistuvan maahan, mutta lähetti vielä varoiksi perään toisen luodin, jolloin käsi vavahti sen verran, että ratsu saikin surmansa.
Tämä hankala sattuma saattoi kääntyä onnelliseen loppuun, jos de Guiche jäi kykenemättömäksi liikkumaan, kunnes de Wardes ehti panostaa kolmannen laukauksensa, jolloin vastustaja olisi hänen armoillaan. Mutta de Guiche pääsikin tuota pikaa jalkeille, ja hänellä oli molemmat pistoolit panostettuina.
De Guiche käsitti aseman, oli oltava de Wardesia rivakampi. Hän juoksi kohti, ehtiäkseen taatulle tähtäysviivalle ennen kuin toinen saisi pistoolinsa kuntoon.
De Wardes näki hänen lähestyvän kuin myrskytuulena. Luoti oli tiukkaan mahtuva ja pyrki juuttumaan kiinni latasimen tielle. Hätäinen panostus saattoi haaskata hukkaan viimeisen laukauksen. Huolellinen panostus merkitsi ajanhukkaa ja hengen menettämistä sillä tavoin.
Hän hypähdytti ratsunsa sivulle. De Guiche kiepahti kannoillaan ja laukaisi juuri kun hevonen laskeusi neljälle jalalle. Luoti vei de Wardesilta hatun.
Toinen oivalsi saaneensa hetkisen aikaa ja panosti pistoolinsa vireästi. Nähdessään vastustajansa pysyvän satulassa de Guiche heitti hyödyttömäksi käyneen pistoolinsa pois ja kohotti toisen, jälleen hyökäten kohti. Mutta jo kolmannella askeleella de Wardes äkillisesti tähdäten ampui. Kuului kiukkuinen ärjähdys; kreivin käsivarsi koukistui ja putosi alas, hellittäen pistoolin. Mutta de Wardes näki kreivin heti kumartuvan, tempaavan aseensa vasempaan käteen ja rynnistävän uudestaan.
Se oli ratkaiseva hetki.
"Olen hukassa", jupisi de Wardes; "hän ei ole kuolettavasti haavoittunut."
Mutta juuri kun de Guichen pistooli oli noussut tähtäykseen, kreivi lyyhistyi yhtäkkiä kasaan. Hän oihkaisi tuskaisesi ja kierähti de Wardesin ratsun jalkoihin.
"Kas sitä!" mutisi voittaja, nykäisi ohjaksista ja iski molemmat kannukset hevosen kupeisiin. Elukka loikkasi elottoman ruumiin yli ja kiidätti ratsastajansa nopeasti linnaan.
Sinne saavuttuaan de Wardes neljännestunnin ajan aprikoitsi äskeistä. Malttamattomasti rientäessään pois taistelupaikalta hän ei ollut varmistautunut siitä, oliko de Guiche todella kuollut. De Wardesin kiihtynyt mieli kohdistui nyt kaksinaiseen pulmaan. De Guiche oli joko saanut surmansa tai ainoastaan haavoittunut. Jos hän oli hengetön, niin oliko hänen ruumiinsa siten jätettävä susien raadeltavaksi? Se oli tarpeetonta julmuutta, koska vainaja ei voinut mitään puhua. Mutta jos hän oli vain haavoittunutkin, sopiko hänen olla toimittamatta apua, kun häntä muussa tapauksessa pidettäisiin villinä, jolla ei ollut mitään parempia tunteita — sillä itse kaksintaistelu tuskin oli salattavissa?
Tämä näkökohta oli määräävä. De Wardes tiedusti Manicampia ja kuuli tämän menneen levolle sitten kun oli turhaan kysellyt de Guichea yhtyäkseen hänen seuraansa. De Wardes läksi herättämään nukkujaa ja kertoi hänelle tapauksen. Manicamp kuunteli sanattomana, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat yhä lisääntyvää tarmokkuutta, jota niiden ei olisi luullut kykenevän kuvastamaan. Ja toisen lopetettua hän virkahti vain yhden sanan:
"Lähtekäämme!"
Matkalla Manicamp tuntui hyvin miettiväiseltä, ja hänen katsantonsa synkistyi sitä mukaa kuin de Wardes lähemmin selitteli kohtausta.
"Luulette siis, että hän on kuollut?" hän viimein virkkoi.
"Voi, valitettavasti!"
"Ja te taistelitte sillä tavoin ihan ilman todistajia?"
"Hän tahtoi niin."
"Se on kummallista!"
"Kuinka niin kummallista?"
"Se ei ole lainkaan de Guichen luonteen mukaista."
"Ettehän kai epäile sanaani?"
"Hm, hm!"
"Te olette epäuskoinen?"
"Hiukan… Mutta huomautan jo ennakolta, että käyn vielä epäuskoisemmaksi, jos näen poikaparan hengettömänä."
"Herra Manicamp!"
"Herra de Wardes!"
"Te tunnutte loukkaavan minua!"
"Miten vain tahdotte kantani käsittää. Mitä voinkaan? En ole koskaan sietänyt herrasmiehiä, jotka tulevat ilmoittamaan: 'Olen surmannut herra sen ja sen eräässä sopessa; se on ikävä onnettomuus, mutta tapahtui rehellisessä taistelussa.' On kutakuinkin pimeä yö sellaiseen taisteluun, herra de Wardes!"
"Hiljaa, nyt olemme perillä."
Pikku aukio alkoikin jo näkyä; keskemmällä häämöitti hevosen jäykistyvä raato. Ratsusta oikealle virui kreiviparka tummalla nurmella verissään, kasvot maata vasten. Hän oli jäänyt paikalleen eikä näyttänyt liikahtaneenkaan.
Manicamp heittäysi polvilleen, kohotti ystävänsä ruumista ja havaitsi sen kylmäksi ja hurmeiseksi. Hän laski taakkansa alas ja ojentausi pitkäkseen koettelemaan viereltä, kunnes löysi de Guichen pistoolin.
"Morbleu!" äännähti hän nousten vaaleana kuin haamu, pistooli kädessään; "morbleu, te ette erehtynyt, hän on kuollut!"
"Kuollut?" toisti de Wardes.
"Niin, — ja hänen pistoolinsa on panostettu", lisäsi Manicamp sormellaan koettaen sankkia.
"Mutta sanoinhan teille, että minä laukaisin juuri kun hän hyökkäsi kohti ja tähtäsi minuun."
"Oletteko ihan varma siitä, että teillä oli kaksintaistelu hänen kanssaan, herra de Wardes? Minun täytyy tunnustaa pahoin pelkääväni, että te vain teitte murhan. Hoo, siivolla nyt, — te olette ampunut pistoolinne tyhjäksi, mutta hänen pistoolissaan on luoti! Te olette surmannut hänen hevosensakin, ja de Guiche, Ranskan parhaita ampujia, ei ole satuttanut teihin eikä teidän ratsuunne! Kuulkaapas nyt, herra de Wardes, teille oli onnetonta, että toitte minut tänne: kaikki tuo veri on nousut päähäni, olen hieman päihdyksissä, ja kautta kunniani luulenkin, että näin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa lasketan luodin otsaanne! Herra de Wardes, uskokaa sielunne Jumalan haltuun!"
"Ettehän toki ajattele sellaista, herra de Manicamp?"
"Ajattelenpa juuri lujasti."
"Te murhaisitte minut?"
"Ilman tunnonvaivoja, ainakaan tällähaavaa."
"Oletteko aatelismies?"
"On tullut olluksi paashina, joten kokeet on kyllä kaikki suoritettu."
"Antakaa minun siis puolustautua."
"Kyllä kai, tehdäksenne minulle saman kuin Guiche-poloiselle!"
Ja kohottaen pistoolin Manicamp suuntasi sen de Wardesin rintaa kohti, käsivarsi ojennettuna ja silmäkulmat päättäväisesti rypistyneinä.
De Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä. Kamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui vuosisadalta, kuului silloin huokaus.
"Hei", huudahti de Wardes, "hän elää, hän elää! Auttakaa, herra deGuiche, minut tahdotaan murhata!"
Manicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana kreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp viskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän hien kostuttamaa otsaansa.
"Olipa jo aika!" mutisi hän.
"Miten on laitasi?" kysyi Manicamp de Guichelta; "millä tavoin olet haavoittunut?"
De Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa.
"Kreivi!" huudahti de Wardes; "minun syytettiin murhanneen teidät. Puhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen kaksintaistelu!"
"Se on totta", vastasi haavoittunut, "herra de Wardes taisteli rehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta vihamiehen."
"No, monsieur", sanoi Manicamp, "auttakaa minua nyt ensin kantamaan ystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain haluatte, — tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme paremminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja käyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä."
"Ei kiitos", kieltäysi de Wardes. "Kahdesti olen tunnin kuluessa katsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan vastaan anteeksipyyntönne."
Manicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili.
Toiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä itse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen sivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut enemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä kumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin luo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen edeltäjää.
153.
Kuninkaan illallinen.
Kuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä vähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin puolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua.
Vaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin yksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista jo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen sydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV:n päivinä; sen oli Ludvig XIII:n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle suurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista juhlallisuutta ympäristökseen.
Kuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka neuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien; sitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se kuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin sitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, — kalaa, metsänriistaa, kotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman monessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera metsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien bourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka edistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli peloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen antaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni ylenpalttisena.
Kuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko hämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai oikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän söi nopeasti ja ahnaanlaisesti.
Portos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä d'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan rivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja sanoi puoliääneen:
"Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää esimerkkiä? Katsohan vain!"
"Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa", vastasi d'Artagnan; "pidä varasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole suu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä."
"Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään", arveli Portos. "Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu ärsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua."
"Älä ajattelekaan olla syömättä", sanoi d'Artagnan; "siten pahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että ken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että hänen pöydässään vain makustellaan."
"Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole täynnä?" Portos huolestui.
"On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas suvaitsee puhutella", neuvoi muskettikapteeni.
"Hyvä!"
Ja Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon tuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille tämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset.
"Herra du Vallon!" sanoi hän.
Portos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli pistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä mainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan ja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas.
"Sire" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä.
"Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää", sanoi kuningas."Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?"
"Minä pidän kaikesta, sire", vastasi Portos.
D'Artagnan kuiskasi apuna:
"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota."
"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa", kertasi Portos.
Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi.
"Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä", lausui hän hyvillään siitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri.
Portos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen.
"No, mitä pidätte siitä?" kysyi kuningas.
"Erinomaista", vastasi Portos tyynesti.
"Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?" jatkoi kuningas.
"Sire", vastasi Portos, "minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin kaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en syö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne."
"Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?"
"Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena."
"Koko karitsan kerrallaan?"
"Niin sire."
"Ja millä tavoin?"
"No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä Strassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin leivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi pois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan, joka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee paistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä tihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle herkullista."
Ja Portos ihan maiskautti suutansa.
Kuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua fasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän:
"Sellaista haluaisin minäkin maistaa, herra du Vallon. Kuinka? Karitsa kokonaisena?"
"Niin, ihan kokonaisena, sire."
"Tarjotkaa toki fasaania herra du Vallonille: huomaan hänen osaavan arvostella ruokia." Määräys täytettiin. Lampaaseen palaten jatkoi kuningas: "Mutta eikö siitä tule liian rasvaista?"
"Ei, sire, rasva sulaa ja nousee mehun pinnalle; siitä leikkelijäni kuorii sen pois hopeakutrilla, jonka olen teettänyt vain sitä varten."
"Ja te asutte…?" kysyi kuningas.
"Pierrefondsissa, sire."
"Pierrefondsissa? Missä se on? Belle-Islenkö tienoilla?"
"Ei, sire, Pierrefonds on Soissonnaisin maakunnassa."
"Minä vain luulin, että laidunnatte lampaitanne rannikon suolakentillä, kun sanoitte niitä niin herkullisiksi."
"Ei, sire, mutta kyllä minun niittyni ajavat saman asian."
Kuningas siirtyi väliruokiin, päästämättä silti näkyvistään Portosta, joka jatkoi hommaansa entistä halukkaammin.
"Teillä on mainio ruokahalu, herra du Vallon", virkkoi kuningas; "te olette mieluisa pöytäkumppani."
"Totisesti, sire, jos teidän majesteettinne jolloinkin suvaitsisi tulla Pierrefondsiin, niin kyllä me kahteen mieheen söisimme lampaan, sillä teidän majesteetiltannekaan ei puutu ruokahalua."
D'Artagnan antoi Portokselle nasevan potkaisun pöydän alla. Portos punastui.
"Ollessani teidän majesteettinne onnellisessa iässä", sanoi Portos parantaakseen, "minä palvelin muskettisoturina enkä mielestäni koskaan saanut syödä kyllikseni. Teidän majesteetillannekin on hyvä ruokahalu, kuten minulla oli kunnia sanoa, mutta te valikoitsette niin huolellisesti, että teitä ei voi sanoa suursyömäriksi."
Kuningas näytti ihastuvan vastakumppaninsa kohteliaisuudesta.
"Ettekö koettele tätä hyytelöä?" sanoi hän Portokselle.
"Sire, teidän majesteettinne kestitsee minua niin armollisesti, että minä rohkenen puhua suoraan."
"Kyllä, sanokaa, herra du Vallon, sanokaa vain mielipiteenne."
"No niin, sire, makeiden ruokien alalla minä pidän ainoastaan piirakantapaisista, ja niidenkin tulee olla tukevia; kaikenkaltainen vaahto paisuttaa vatsaa ja ottaa tilaa, joka minusta on turhaa siksi tyhjille aineksille."
"Hei, hyvät herrat", virkkoi kuningas osoittaen Portosta, "tässä näette esikuvallisen aterioitsijan. Sillä tavoin meidän esi-isämme söivät, jotka osasivat hoidella ruumistaan hyvin", lisäsi hänen majesteettinsa, "kun me sitävastoin vain nokimme."
Niin sanoessaan hän otti eteensä annoksen kinkulla silavoitua kalkkunanrintaa. Portos puolestaan saalisti kulhollisen peltopyytä ja rantakanaa.
Juomanlaskija täytti vireästi hänen majesteettinsa lasin.
"Kaatakaa herra du Vallonille minun viiniäni", sanoi kuningas.
Tämä oli suurimpia kunnianosoituksia kuninkaallisessa ruokapöydässä.D'Artagnan puristi ystävänsä polvea ja kuiskasi:
"Jos vain jaksat syödä puoletkin tuosta villikarjun päästä, jonka näen tuolla, niin ennustan, että vuoden kuluttua olet herttua ja pääri."
"Ryhdyn siihen kohtsiltään", vastasi Portos levollisesti.
Karjunpään vuoro tulikin pian, sillä kuningasta huvitti koetella hauskan pöytäkumppaninsa voimia; hän ei lähettänyt Portokselle mitään ruokaa ennen kuin oli itse sitä maistanut, Joten hän otti sirpaleen karjuakin. Portos kunnostautui erinomaisesti; sen sijaan, että olisi syönyt puolet, kuten d'Artagnan oli häntä kehoittanut, hän jätti muille vain neljänneksen.
"Ei voi muuta ajatella", sanoi kuningas puoliääneen, "kuin että aatelismies, joka lopettaa kaikki päivänsä noin vankalla aterialla ja hyvällä ruokahalulla, on ehdottomasti valtakuntani parhaita alamaisia."
"Kuuletko?" kuiskasi d'Artagnan ystävänsä korvaan.
"Kyllä, lienen tosiaan päässyt hiukan suosioon", vastasi Portos keinuttaen tuoliaan.
"Niin, sinulla on tuulta purjeissa. On, on ihmeellisesti!"
Siten kuningas ja Portos yhä pitkittivät syöntiänsä muun seurueen suureksi huviksi; jotkut olivat koettaneet kilpailla heidän kanssaan, mutta väsyneet kesken.
Kuningas alkoi punehtua; tämä veren virtaaminen kasvoihin oli merkkinä siitä, että hän oli saamassa kyllikseen. Viini ei silloin vaikuttanut kuninkaaseen elähyttävästi, kuten maistelijoihin yleensä, vaan teki hänet synkäksi ja vaiteliaaksi. Portos päinvastoin kävi iloiseksi ja puheliaaksi. D'Artagnanin jalan täytyi useaan kertaan huomauttaa hänelle siitä seikasta.
Kun jälkiruoka tuotiin sisään, ei kuningas enää ajatellut Portosta; hän tuijotteli pääovelle, ja hänen kuultiin tuon tuostakin kysyvän, mikä saattoikaan viivyttää herra de Saint-Aignania.
Vihdoin, kun hänen majesteettinsa juuri syvään huoaten lopetti keitettyä luumuannosta, ilmestyi kreivi saliin. Kuninkaan silmät, jotka olivat vähitellen himmentyneet, kirkastuivat heti. Kreivi astui kuninkaan pöytää kohti, ja hänen lähestyessään Ludvig XIV nousi pöydästä.
Kaikki tekivät samoin, — Portos hädin ehti ahmaista mantelikakun, jonka siirappisisus olisi kytkenyt krokotiilin leukapielet yhteen. Illallinen oli päättynyt.
154.
Illallisen jälkeen.
Kuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.
"Kauanhan viivyitkin, kreivi!" sanoi kuningas.
"Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire", vastasi de Saint-Aignan.
"Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!"
"Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti de la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla."
"Säkeitä, Saint-Aignan!" huudahti kuningas. "Anna tänne, anna tänne!"
Ludvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne säkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin kykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi ilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti Ludvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan sopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin.
Hän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä harppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat kokoontuneet.
"Herra du Vallon", sanoi hän, "olen suureksi mielihyväkseni nähnyt teidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin."
Portos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois salista.
"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningas, "te jäätte odotushuoneeseen palvelusvuorolle; olen teille kiitollinen siitä, että toimititte minulle tilaisuuden tutustua herra du Valloniin… Hyvät herrat, palaan huomenna Pariisiin Espanjan ja Hollannin lähettiläiden hyvästelyä varten. Näkemiin."
Sali tyhjentyi heti.
Kuningas tarttui de Saint-Aignanin käsivarteen ja pani hänetkin lukemaan la Vallièren sepitelmän.
"No, miltä se tuntuu sinusta?" kysyi hän.
"Tenhoavalta, sire!"
"Niin minustakin, ja jos nämä säkeet tulisivat tunnetuiksi…"
"Ne herättäisivät runoilijain kateutta. Mutta heidän näkyviinsähän ne eivät joudu."
"Ja sinä näit hänen lukevan minun sepitykseni?"
"Voi, sire, hän ihan ahmi silmillään rivejänne."
"Pelkään niiden kyllä olleen heikkoja."
"Sitä ei neiti de la Vallière niistä ajatellut."
"Luuletko säkeitteni siis miellyttäneen häntä?"
"Aivan varmasti, sire."
"Minun pitäisi siis nyt jälleen vastata."
"Oh, sire… näin hetikö… illallisen jälkeen? Teidän majesteettinne rasittuisi."
"Saatat olla oikeassa; on vahingollista työskennellä kylläisenä."
"Olletikin runoilla, — ja kreivittärenkin piirissä ollaan nyt kuohuksissa."
"Mitenkä niin kuohuksissa?"
"Kah, sire, kaikki naiset ovat hädissään de Guiche-parkaa kohdanneesta onnettomuudesta."
"Hyvä Jumala, onko kreiville tapaturma sattunut?"
"On, sire, hän on menettänyt toisen kätensä, saanut suuren haavan rintaansa ja makaa kuolemaisillaan."
"Voi toki! Keltä sitä kuulit?"
"Manicamp oli vastikään kantanut hänet erään Fontainebleaun lääkärin luo, ja huhu on levinnyt sieltä tänne."