Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.
"Hiljainen voimakas henkilö meluavassa maassa."
Seuraavana sunnuntaiaamuna, joka oli syyskuun ensimäinen, suuri kello "Clemens" soitteli kutsujaan varhaiseen jumalanpalvelukseen P. Pietarin tuomiokirkossa, missä oli määrä toimittaa kristityn kirkon vakavin ja pyhin jumalanpalvelusmeno, pyhän ehtoollisen jakaminen. Kaikki kirkkoon johtavat kadut olivat tungoksellaan sanankuulijoita tai ainakin kirkkoon mielijöitä. Erittäin tänään — Genevessä hyvin muistettavana päivänä — nuo joukot tarjosivat iloisemman ja vaihtelevamman näön kuin tavallista. Siellä oli paljo siivoja kansalaisia tummissa puolivillaisissa tai verkaisissa puvuissa, paljaspäisiä oppipoikia, puseroihin puettuja poikia ynnä palvelustyttöjä hopeisine puolivöineen, hyvin tärkättyine kulmikkaine päähineineen ja korkeine nahkakenkineen. Mutta oli toisia aivan erilaisia henkilöitä, verrattain harvalukuisia vaan hyvin huomattuja vaatetuksensa loistosta ja komeudesta, samettiviitoista, höyhenhatuista ja miekoista, jotka riippuivat heidän kupeillaan. Muutamat saattelivat naisia, joiden puvuissa silkki ja pitsit loistivat kaupungin ylellisyyslakien uhalla. Heidän ohi kulkiessaan rypistyivät monet kasvot, ja moni ääni kuului mutisevan, jopa Raamatun vakavilla lausetavoilla, heille vähemmän imartelevia ennustuksia tuomiosta, joka jumalattomia libertineja odottaa tulevassa maailmassa. Kuultiin viittauksia "pöyhkeistä narreista", "löylyn lyömistä hetaleherroista" j.n.e., jotka olematta erittäin sopivia, kumminkin joka tapauksessa kevensivät puhujien mieliä. Mutta kohteliaisuudet nakattiin kernaasti takasin. Libertinit laskettelivat ivaa, pilkkaa, halveksivia katseita ja häväistyssanoja "uudestasyntyneille", "kuoletetuille" ja "pyhimyksille".
Eräät pojankasvot katselivat heitä kumminkin ystävällisesti, eräs nuori sydän riemuitsi heidän oivista juhlapuvuistaan, humusta ja liikkeestä, jonka ne synnyttivät ikäville kaduille. Norbert de Caulaincourt oli ollut ainoastaan kuusi päivää kaupungissa, kumminkin oli hän jo tullut siihen johtopäätökseen, että paikat hänestä tuntuivat hyvin epämiellyttäviltä. Ei siltä että hän olisi katunut valinneensa isänsä kohtalon tai lausunut moitteen sanaa hänestä, — sellaista eivät edes villit hevosetkaan olisi voineet kiskoa hänestä! Mutta alkaaksemme hänen murheittensa sarjaa, oli ensin kirjansitoja herra Antoine Calvin, joka asui Rue Cornavinin varrella Berthelierien vierellä, avannut heille talonsa tarjoten Jumalan nimessä heille leipää ja suojaa. Epäilemättä sangen ystävällisesti tehty kirjansitojan puolelta. Norbert aavisti hänen sillä tahtovan itselleen ansiota ja odottavan korvausta tulevassa maailmassa. Mutta hänestä, Norbert Caulaincourtista ja hänen isästään, ranskalaisesta aatelismiehestä, joka oli kuin ruhtinas näiden porvarien, näiden tolvanoiden joukossa — tuntui aterioiminen tuon ammattilaisen, hänen vaimonsa ja poikiensa parissa, joista vanhemmat työskentelivät isiensä "orjan ammatissa", suorastaan onnettomuudelta ja häväistykseltä. Totta oli että pakolaisia kohdeltiin kunnioitettuina vieraina. Perheen pojat auttoivat oppipoikaa palvelemaan ja osottivat nuorelle ranskalaiselle seuralaiselleen hienoon kunnioitukseen yhdistettyä kohteliaisuutta, mutta tämäkään tuskin lievensi hänen ylenkatsettaan.
Ja vielä enemmän, hän oli alkanut käydä koulua, ja se henki millä hänen opettajansa ja koulutoverinsa häneen vaikuttivat, tuntui, vaikkakin kaukana ivasta, kuitenkin yhtä epämiellyttävältä. Hänen täytyi myöntää että nämä pikkuporvarit, samanikäiset ja nuoremmat kuin hän, tiesivät paljon enemmän yleisistä asioista kuin hän. Ensin hän koetti kohdella opettajiaan, joita piti itseään paljon alempiarvoisina, miltei hävyttömyyteen vivahtavalla välinpitämättömyydellä, mikä kyllä oli käynyt laatuun eräitten hänen edellisten kasvattajiensa suhteen. Mutta hän huomasi hyvinkin pian että hänen täytyi muuttaa käytöstään, jos tahtoi välttää sietämätöntä häpeää saamalla julkista rangaistusta seuraavana lauvantaiehtoona.
"Mutta olenhan ranskalainen aatelismies", sanoi hän eräälle ystävälliselle pojalle, joka ollen pakolainen itsekin, koetti varottaa häntä.
"Niin minäkin olen", vastasi Louis de Marsac. "Mutta vaikka molemmat olemme Ranskan poikia — ja vaikkakin olisimme kuninkaan lapsia — ei se tee vähintäkään erotusta."
Siksipä tuona sunnuntaiaamuna, hänen käydessään kirkkoon isänsä vierellä, hänen nuori sielunsa oli katkeruutta täynnä. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli sulettu liian pieneen ja sen pahempi hyvin rumaan häkkiin. Tuskinpa voi herra Berthelierinkään näkeminen, tämän astuessa ohitse kauniin tyttärensä (niin hän luuli), paraaseen pyhäpukuun puetun Margaretan kanssa käsikkäin, lohduttaa häntä, vaikka hän nostikin heille lakkiaan kuten tapa vaati. "Täällä on kaikki niin surullista", hän sanoi itsekseen, voimatta hillitä ikävystynyttä ilmettä kasvoillaan.
"Mikä sinun on, poikani?" kysyi De Caulaincourt irtautuen siitä ylevästä mielialasta, jota tunsi tänä pyhänä juhlana — niin harvinaisena hänelle, joka vain henkensä uhalla tähän asti oli uskaltanut sellaisesta nauttia.
"Ei minua mikään vaivaa, isäni. Mutta katsohan! Tuolla menee komea herrasmies, joka on puettu samaan tapaan kuin meillä kotona." Ja Norbert loi koreaan nuoreen libertiniin, joka pöyhkeili heidän sivullaan silkissä ja sametissa, ystävällisemmän silmäyksen kuin mitä herraparka oli pitkään aikaan saanut.
Viimein hän saapui isänsä kanssa tuomiokirkkoon. He tulivat varhain, mutta se oli kumminkin miltei täynnä kansaa. Seurakunta näytti levottomalta ja rauhattomalta, ikäänkuin olisi odottanut tai aavistanut jotakin tulevaksi. Norbert ei tuntenut suurtakaan kunnioitusta häntä ympäröivää sekalaista kansalaisjoukkoa kohtaan, ja pian hän mielensä kevennykseksi antoi vikkelän iskun erään ison oppipojan kylkiluille, koska luuli tämän aiheettomasti sysänneen hänen isäänsä. Nuorukainen olisi ehkä maksanut samalla mitalla takasin, jollei muuan mies heidän vierellään olisi varoittavasti ojentanut kättään.
"Muista", hän sanoi, "että tämä on Jumalan huone."
"Ken olisi voinut niin luulla?" vastasi Norbert, katsellen väsymättä yksinkertaista sisustusta, josta oli poistettu kaikki mikä saattoi muistuttaa roomalaista loistoa. "Ma foi!jos tämä on geneveläistä kohteliaisuutta — —"
Hänen päättämätön lauseensa häipyi erään kookkaan vanhan vaimon viittaan, tämän rajusti törmätessä häntä kohtaan. Ja nyt jokainen hänen ympärillään sysi tai sai sysäyksiä, työntäen naapuriaan tai, koettaen antaa tälle tietä, vaikk'ei mitään tietä ollut annettavissa. "Vai niin, tämäkö on Jumalan huone!" ajatteli Norbert itsekseen. "Jotakin erinomaista lienee tekeillä".
Sitte hän tungoksessa tunsi erään hienoista herroista juhlapuvussaan. Erään oppipojan vyönkiemuraan tarttui kultahetale, ja tämä tempasihe irti repien kalliin koristeen. Herrasmies siitä huolimatta tunkeutui eteenpäin, mutta muuan syrjäinen sanoi aivan ääneensä: "Seisokaa tiheässä, hyvät ystävät! Pysyttäkää ne ulkopuolella". Iskuakaan ei sattunut, kättäkään ei kohotettu, mutta kansa liittyi lujasti yhteen, seisoen hiljaa yhtenä lihas- ja jännemuurina vastustaen väkivaltaista tunkeutumista.
Norbertin veri kiehahti. Hänen mielensä oli tykkänään sisääntunkijoiden puolella. Mitä oikeutta oli kellään pidättää heitä, jos he olivat niin hulluja että tahtoivat tulla sisälle? Jos hieno herrasmies näki hyväksi mennä kirkkoon — ja sitten mokomaan kirkkoon — oli se ainoastaan hänen oma asiansa. Huomattuaan olevansa lähellä verkapukuista miestä hän yhtyi häneen ja työnsi täydestä sydämestään hänen kanssaan.
Hän näki piankin että oli läsnä useita herrasmiehiä, jotka valloittivat itselleen tien kirkkoon yhtenäisessä ryhmässä, huolimatta äänettömästä päättäväisestä vastarinnasta. Hän oli kadottanut isänsä kokonaan näkyvistään. Siksi hän kulki toisten kanssa, jotka seisahtuivat onnistuttuaan viimein asettumaan näkyville niin kutsutun "alttarin" eteen.
Mutta oliko se mikään alttari? Norbertin kummastelevat silmät voivat nähdä vain sievän valkean liinavaatteen, joka verhosi jotakin — hän ei tiennyt mitä. Hän ei ollut koskaan ollut läsnä reformeerattujen ehtoollisella. Jo asian uutuus ja esineiden yksinkertaisuus antoi hänelle lievän kunnioituksen tunteen. Erään lähellä seisovan libertinin lausuma huomautus karkoitti kumminkin äkkiä sen. "Arvelen että tällä kertaa olemme voittaneet nuo pyhät miehet".
"He ovat vallin juurella, mutta ilman tikapuita", sanoi toinen kovemmalla äänellä.
"Hiljaa!" keskeytti kolmas. "Me olemme voitolla. Näytelkäämme osamme kauniisti ja antakaamme mustatakkien viettää hartauttansa."
Silloin Norbert huomasi jumalanpalvelusta paraillaan pidettävän. Pappi jymyytti pöydän takaa jonkinlaista lukua, rukousta tai varoitusta — hän ei oikein tietänyt mitä eikä siitä välittänytkään. Mutta rajattoman pitkä se oli. Lähinnä seuraava kumminkin herätti hänetkin. Clement Marotin virsi suuren seurakunnan laulamana pani vanhan kirkon seinät kajahtamaan. Norbert yhtyi lauluun. Hän tunsi nämä virret, joita Ranskassa usein katoolilaisetkin lauloivat. Sitten seurasi yhä enemmän lukemista ja rukoilemista, mikä oli vallan käsittämätöntä välinpitämättömälle kuulijalle.
Toisen virren aikana tummapukuinen, hoikka olento astui saarnastuoliin. "Hän on isä Calvin", virkkoi Norbert itsekseen, "isäntämme, hyvän herra kirjansitojan, veli, joka ei ole lainkaan suosittu. Semmoinen laiha ja kalpea mies, mustatukkainen, piikkipartainen ja pitkänenäinen. Silmät hänellä ovat läpitunkevat kuin kaksiteräinen miekka."
Seurakunta kiintyi tykkänään häntä kuuntelemaan. Vieläpä libertinitkin, häirityn kärpäsparven lailla kohistuaan, vaipuivat jonkinlaiseen vastenmieliseen äänettömyyteen, ollen aivan kuin pakotettuja kuulemaan puhetta jota vihasivat. Niin oli Norbertinkin laita. Hänen täytyi kuunnella. Nuo kylmät, selvät ja kiihkottomat sanat tulivat syvästä vakaumuksesta, tunteiden syvyydestä, syvemmältä kuin kiihkon lähteistä. Teräs on kylmää, mutta ahjon kova kuumuus sen valmistaa. Jokainen sana oli mitä sattuvin tarkoitukseensa ja tarkoin sovitettu kuin kivi mosaikkiin. Norbert tunsi tajuttomasti sen voiman. Vaikkei hän välittänytkään itse aineesta, joka käsitteli Herran ehtoollisen oikeata vastaanottamista, ja vaikka toistikin itsekseen ettei se häneen lainkaan kuulunut, hän ei kumminkaan voinut siirtää siitä huomiotaan.
Hän koetti pudistautua sen vaikutuksesta ja ajatella muita asioita. Hän yritti katsoa ympärilleen tunteakseen mikä noista hienosti puetuista herroista olisi herra Philibert Berthelier, libertinien johtaja ja läheisen naapurin, kaunistyttärisen ja ramman miehen sukulainen?
"Vie sun, miten tuimilta he kaikki näyttävätkään ja miten päättäväisiltä! Miten he käsillään tapailevat miekkojaan! Jollei tämä olisi kirkossa, niin tapahtuisi pian kuuma löyly täällä! Ah, ehkäpä niin tapahtuukin, sillä eihän tätä juuri voida kirkoksi kutsua."
Mutta tällöin tuo voimakas ääni tempasi hänet taasen mukaansa ja piteli häntä jättiläisen otteella. Ääni oli kylmä, miltei matala, mutta kumminkin se täytti joka tuuman suuresta rakennuksesta.
"Minä ohjaan itseäni mestarini säännöillä", sanoi Calvin, "joka on minulle selvä ja hyvin tunnettu. Koska pian tulemme vastaan ottamaan Herramme pyhän aterian, niin jos joku jonka konsistorium on siitä kieltänyt lähenee tätä pöytää, tahdon menetellä vaikka se maksaisi henkenikin niin kuin minun tulee."
Seurasi vakava rukous. Sitten saarnaaja kylmästi astui alas saarnastuolin rappuja, tuli esiin ja otti paikkansa Herran pöydän luona. Kunnioittavasti hän kohotti valkean liinan ja paljasti leivän ja viinin. Se oli Norbertille harvinainen näkö. Hän oli tottunut ottamaan vastaan rippileivän ja kunnioittamaan kalkkia, vaan ei koskaan uneksinutkaan maistamista. Hartaan vakavasti Calvin siunasi aineet ja seisoi sitten odottavasti.
Syntyi äkkiä kohahdus, kilinä ja jalkain töminä. Asestetut libertinit virtasivat eteenpäin, jokainen ojentaen oikean kätensä ottamaan leipää ja vasemmalla pitäen miekan kahvasta.
"He ottavat sen", oli Norbert sanomaisillaan. Mutta hän tukahdutti sanansa hämmästyneenä. Leivän ja viinin yli ojennettiin kaksi kättä — suojelevaa kättä — hentoja ja heikkoja kuten sairaan vaimon tai kuolevan lapsen. Mutta äänessä, joka kaikui täyteen ahdetun kirkon halki, ei ollut heikkoutta. "Nämä kädet te voitte rusentaa, nämä käsivarret silpoa, tämän henkeni te voitte riistää, mutta ette koskaan voi pakoittaa minua antamaan pyhää ainetta siihen soveltumattomille ja häpäisemään Herrani pöytää!"
Painostava ja kauhea oli äänettömyys joka valtasi joukon. Norbert pidätti henkeään, kun hän tenhottuna tarkasti libertinien nolostuneita kasvoja. Heidän ojennetut kätensä vaipuivat alas, ja he katsoivat epäillen toisiinsa. Viimein hänen ihmeekseen ja luultavasti heidän omaksikin kummastuksekseen nämä voimakkaat asestetut miehet kääntyivät vaijeten poispäin ja astuivat hitaasti ulos kirkosta. Ääneti kansa teki heille tietä. He olivat poissa.
Sitten, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, isä Calvin piti rukouksen toisen papin avustamana. Sen jälkeen kansa astui kunnioittavasti esiin ja kukin seisten paikallaan söi palan leipää ja joi vähän viiniä. Tämä oli kaikki mitä Norbert näki, mutta hän tunsi jotakin mitä hän ei nähnyt — Jumalan voiman läsnäoloa.
Myöhemmin isä ja poika seisoivat yhdessä makuuhuoneessaan, ainoassa paikassa ovien sisäpuolella, joka oli sopiva heille yksityisiä keskusteluja varten.
"Mieleni on raskautettu puolestasi", sanoi hra De Caulaincourt.
"Miksi niin, isä?" Norbert kysyi katsahtaen ylös kengästä, jonka nauhoja aukoi.
"Sinä tiedät etten Gourgollessa koskaan käskenyt sinua. Minä annoin sinun palvella Jumalaa äitipuolesi kanssa. Mutta täällä on asianlaita toisin. Olet sanonut: 'Jumalasi on minun Jumalani'."
"Minä pidän siitä kiini, koska pidän sinusta. Kumminkin tunnustan että vanha tapa minua miellyttää paremmin."
"Minä tahtoisin sinun mielistymään minun tapaani — ei ainoastaan sen vuoksi, että se on minun, vaan koska se on oikea. Siihen luulin sinun kääntyvän Jumalan armon kautta, tämän päivän vakavan jumalanpalveluksen, rukoustemme, saarnan ja vakavan ja juhlallisen menomme kautta, erittäinkin katsellessasi Herran ehtoollisen nauttimista. Mutta Jumala ei ole nähnyt hyväksi täyttää tätä mielihaluani. Mitä sinä tänään näit — minä sanon sen surulla ja häpeällä — sopi paremmin taistelukentälle kuin Jumalan huoneeseen."
Norbert seisoi suorana isänsä edessä ja katsoi häneen säkenöivin silmin.
"Isä", hän sanoi, "olen nähnyt taistelukentän tänä päivänä. Ja olen nähnyt parhaan miehen voittavan. Tuo nälkiytynyt pitkänaamainen mustatakki voi saarnata mitä tahtoo, ja tosiaankin ymmärsin tuskin sanaakaan hänen puheestaan, mutta hän on oikeassa, koska hän puolustaa sitä ja saa kaikki ihmiset kunnioittamaan itseään — siksi on hän mies ja kunnollinen mies. Mutta, isä", hän lisäsi hetkisen perästä, "ole niin kiltti ettet puhu tästä mitään talonväelle. Nuo ynseät toverit, kirjansitojan nulikat, tulisivat vallan sietämättömiksi, jos saisivat tietää että minun täytyi sanoa niin paljo kiittävää heidän sedästään, jota muutenkin kunnioittavat kuin kuningasta."
"Hänestä tulee Geneven kuningas, ennenkun kaikki on ohi", vastasi De Caulaincourt. "Mutta minä tahdon kunnioittaa luottamustasi, poikani", hän lisäsi hymyillen.
"Tämä on taasen esimerkki Jumalan teistä ja nuhde uskottomalle sydämelleni", hän ajatteli jälestäpäin. "Juuri minkä luulin saavan harhateille joutuneen poikani kuohuksiin on koskettanut häntä oikeaan paikkaan. Jumala suokoon minun joskus nähdä kaiken toivoni hänestä toteutuvan."
Caulaincourtin kaksi ystävää.
Calvin muiden tähden poltatti Servetuksen. — Oh, ihminen erehtyy!
E.B. Browning.
De Caulaincourtista kuten hänen pojastaankin Geneven elämä oli uutta ja kummallista, mutta hänestä se oli myöskin ilahduttavaa. Isäntänsä esitti hänet oitis omallepiirilleeneli "abbayelle", johon kuului kirjanpainajia. Nämä piirit muistuttavat nykyajan klubeja. Miltei joka ammatilla eli käsityöllä oli oma piirinsä, jossa yleisistä asioista väiteltiin, kerrottiin uutisia tai keskusteltiin kaikesta mikä vaati yhteistoimintaan, sekä päätettiin sen johdosta. Hän teki pian tuttavuutta useiden maanmiestensä kanssa, jotka kuten hänkin olivat uskonpakolaisia. Useat heistä olivat ihmeteltävän lahjakkaita ja yleviä henkilöitä. Kumminkin hän omituisen luonteensa oikun vuoksi tuli lähemmin tuttavaksi — vaikkakin oli ystävällinen kaikkia kohtaan — ainoastaan kahden kanssa, nimittäin isäntänsä, Antoine Calvinin ja viereisen naapurin Ami Berthelierin kanssa. Näitä kahta hän kuvaannollisesti kutsui aamuksi ja illaksi, koska toinen oli alati alakuloinen ja pisteliäs, toinen aina toivorikas ja herttainen. Kuvaus oli todempi kuin hän luulikaan. Berthelier edusti vanhoja asioita, vanhoja käsitteitä ja harrastuksia. Suuren uskonpuhdistajan veli taasen oli aamun lapsi — tulevaisuus oli hänen mukanaan ja hänen omansa. Kumminkin tuli aamusta ja ehtoosta yksi päivä. Yhtä varmaan johtaa ilta yöksi kuin jälleen yö aamuksi. Vanhassa, rammassa hugenotissa oli ajatuksia, jotka kuuluivat menneisyyteen ja nykyisyyteenkin, mutta kestävät vielä vuosisatoja. Ei kukaan sellaista arvannut odottaa. Kaikki arvelivat, ja enimmän hän itse, että hän oli jälellä ajastaan ja että hänen oikea paikkansa oli menneen sukupolven seurassa.
Eräänä lokakuun iltana, kun De Caulaincourt söi illallista Berthelierin luona, hänen isäntänsä jonkinlaisella ylpeydellä kehoitti häntä ihailemaan sitä mielenlujuutta, jota neuvosmiehet samana päivänä olivat osottaneet Mikael Servetin asiassa. Jokainen Geneven asukas tiesi että tämä mies — jonka nimi on ijäksi yhdistetty omaan onnettomuuteensa ynnä häpeään, joka ei ollut hänen omaa ansiotansa — oli vangittu syytettynä vääräoppisuudesta, Jumalan pilkkaamisesta ja kapinasta. "Mitähän he nyt ovat tehneetkään?" De Caulaincourt kysyi huomaten Berthelierin iloitsevan kaikesta mikä oli Genevelle kunniaksi.
"Wienistä tuli tänne lähettiläitä vaatien kuninkaan nimessä, että Mikael Servet annettaisiin heille. Niin kutsuttu pyhä inkvisitsiooni oli jo tuominnut ja langettanut hänet poltettavaksi elävältä vienolla valkealla."
"Entä sitte?"
"Neuvosmiehet lähettivät noutamaan miestä ja kysyivät häneltä, tahtoiko hän jäädä luoksemme ja vartoa tuomiotamme, vaiko mennä niiden kanssa, jotka häntä vaativat? Hän rukoili itkien heitä menettelemään suhteensa miten vain tahtoivat, mutta ei suinkaan toimittamaan häntä hirttomiesten kanssa takaisin."
"Entä mitä he tekivät?"
"He kieltäytyivät jättämästä häntä, Geneven muurien sisällä on kaikilla sama turva, olkoon mies viaton tai syyllinen, kunnes hän on tuomittu oikeuden mukaan ja langetettu sen omien lakien perusteella."
"Mutta ken on tämä Servet eli Servetus, josta jokainen puhuu?"
"Hän on espanjalainen. Hänen tapaistensa harhaoppisten, kuten heitä kutsutaan, sanotaan uskovan että kaikki on Jumalaa ja Jumala on kaikki."
"Mikä Jumalaa häpäisevä joutavuus?"
Berthelier kohautti olkapäitään. "Omasta puolestani", hän sanoi, "on vaikeata uskoa Jumalan olevan kaikki ja joka paikassa —"
Hänet keskeytti kauhistunut ilme ystävänsä kirkkaissa, rehellisissä silmissä. Laskien kätensä ystävällisellä, anovalla liikkeellä hänen käsivarrelleen De Caulaincourt sanoi surullisesti: "Suokaa anteeksi. Minä unhotin! Totta on, että aina olette ymmärtänyt niin hyvin, mitä minä sanon ja joskus sitäkin, jota en sano. Olin kiusauksessa rikkoa vaitiolosääntöä vastaan ja lausumaisillani noita kummia ajatuksia, jotka pitävät minua toisista ihmisistä yksinäni ja syrjäisenä."
De Caulaincourt toipui. Hän arveli löytäneensä järjellisen ajatuksenjuoksun siinä, mikä ensin hänestä näytti ainoastaan käsittämättömältä häväistykseltä.
"Ymmärrän", hän sanoi. "Tahdoitte sanoa, että tuntuu vaikealle käsittää Jumalan läsnäoloa, että hän on ottanut pois suosionsa valon teiltä. Olkaa lohdutettu, ystäväni. Samoin on ollut usein niidenkin laita, joita hän rakastaa, jopa joskus suurimpien pyhimystenkin laita. Olen kuullut että sellaisetkin ovat pitäneet itseään unhotettuina ja hyljättyinä. Mutta mitä sanoo pyhä kirja silloin kun kuljemme pimeässä? Eikö siellä ole, 'Luottakaamme Herraan ja pitäkäämme itsemme Jumalan luona'?"
Berthelier ei vastannut, sillä De Caulaincourtin osanotto oli omiaan soihdun lailla vain näyttämään sen virran syvyyden ja leveyden, mikä ammotti heidän välillään. Kuinka usein syntyykään äänettömyys samalla tavalla melkein kaikissa ihmisoloissa! Mutta lopuksi hän virkkoi:
"Mitä Servetukseen tulee, niin pidän häntä vähemmän vaarallisena ollessaan vääräuskoinen; mutta libertinien aseena hän on vaarallinen. Jos hän pääsee vapaaksi, niin he riemuitsevat."
"Ettekö te tahdo sitä?"
"Uskoni kautta, en! vaikkakin heidän johtajallaan on nimeni ja he ovat vanhoja ystäviäni ja tovereitani. Parempi on pyhimysten hallitus, kuin raakalaisten ja räyhääjien. Siten, monsieur De Caulaincourt, näette mihin olen joutunut — kuten sanoin yksikseni ja syrjäiseksi. Isä Calvinin ja konsistoriumin mielestä minä olen pakanallinen ihminen ja publikani, jonka pitäisi olla kiitollinen päästyään vankilasta ja maanpaosta; sukulaisteni ja vanhojen ystävieni mielestä olen pelkuri ja luopio, joka on hyljännyt vapauden asian. Mutta teidän ainakin pitäisi rukoilla Philibert Berthelierin, Mikael Servetuksen ja toisten senlaisten kukistumista. Heidän huutonsa on: Geneve geneveläisille! Jos he voittavat, lopettavat he lyhyeenfrancillonit, ranskalaiset."
"Semmoisetko kuin minä?"
"Semmoiset kuin te ja ne ovat jotka teitä suojaavat."
De Caulaincourt läksi äkkiä pois. Hän oli hämmästynyt ja surullinen mielessään, ei siksi, että hän aavisti vaaraa itselleen, vaan ajatellessaan ystäväänsä, johon hänen mielensä taipui tietämättään. "Ystäväni on niin oikeassa useissa asioissa", hän sanoi, "ja kumminkin niin väärässä yhdessä ainoassa, tuossa kaikesta suurimmassa. Kumminkin minä rakastan häntä enemmän kuin useata hyvää kristittyä. — Arvelen ettei se ole synniksi minulle luettava. En ole Koskaan nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Ei näytä olevan paikkaa minne hänet asetettaisiin. Hänen elämänsä on kunnon miehen elämää, ja kumminkin —. No niin, Jumala sen kaikki tietää! Kaikessa tapauksessa hän on onneton. Voin rukoilla hänen puolestaan."
Siten hymisten hän astui sisään työhuoneeseensa, jossa, vaikkakin oli myöhäistä, Antoine Calvin yhä istui, tehden lampun valolla kultakirjailua paksuun nidokseen niin taiteelliseksi kuin suinkin. Antoine oli yksin, erotettuaan aikoja sitten apulaisensa. De Caulaincourtin astuessa sisään hän katsahti ylös ja hymyili. Hänen kasvonsa muistuttivat samalla tavalla kuuluisata veljeään, kuin jäljennös jostakin mestarimaalauksesta muistuttaa alkuperäistä. Piirteet olivat vähemmän selvät, vähemmän uurretut sekä säännöttömät. Niissä oli paljoa vähemmän yksilöllisyyttä, niistä puuttui tuota sisällistä tulta, joka on erinomaisen neron ulkonainen ja näkyvä tuntomerkki.
"Kas tässä, herrani", hän sanoi näyttäen De Caulaincourtille melkein valmista työtään, "luulenpa veljeni olevan tyytyväisen asettaessaan tämän aarteittensa joukkoon. Olen tehnyt parhaani, koska teos on määrätty lahjaksi jollekin prinssille tai suurelle henkilölle. — Kenelle, sitä en tiedä."
"Se on kaunis", De Caulaincourt vastasi, katsellessaan ihailevasti Espanjan nahkaista, harvinaista ja kaunista sitomusta ja taiteellista kultausta, joka oli tehty erinomaisella huolella ja tarkkuudella.
"Jean ei lähetä yhtään teostaan ulos maailmaan ilman, että minunkin osani siihen tulee kuten hänenkin", virkkoi Antoine, ja hänen hymyilynsä levisi! nauruksi.
"Maailma ei siitä tiedä", vastasi De Caulaincourt.
"Mitä siitä on väliä? Jeanhan saarnaa meille, että Jumala on valinnut meidät jo ennen maailman perustamista. No hyvä, hän valitsi Jeanin kirjoittamaan teoksia ja minun sitomaan niitä."
"Hänen hyvän tahtonsa mukaan", sanoi De Caulaincourt vakavasti.
"Hyvän tahtonsa ja hyvän suosionsa mukaan, monsieur de Caulaincourt. Eipä minua olisi miellyttänyt saarnata P. Pietarin kirkossa, kirjoittaa 'Kristinuskon perusteista' ja hallita konsistoriumissa, vaikkakin minulla olisi näppäryyttä ja taitoa jota minulla ei siihen ole. Niin, minä olen hyvin kiitollinen, että hän sattui haluamaan jotakuta sitomaan veljeni kirjoja ja sallii minun tehdä sitä. Ja vieläkin enemmän — eikö pyhä raamattu kerro meille että veli on syntynyt onnettomuuteen?"
"Niin se on. Kumminkaan ei se näy tässä olevan paikallaan, koska sen jälkeen, kun veljenne on esiintynyt, Genevessä tuskin on ollut onnettomuuden hetkeä — pikemmin vaan iloa."
"Mitä hyvänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä hänellä lieneekin, ja useinhan niitä on, ei kumminkaan ollut onnettomuutta niin kauvan kuin Jumala salli hänen pitää rakastavan vaimonsa Ideletten", sanoi Antoine. "Mutta siitä on kulunut neljä vuotta kun Hän otti takasin lainansa. Idelette oli niitä, joista maailma ei tietänyt mitään. Mutta teidän on tietäminen, että hän oli sitä laatua, ettei koskaan paavilainen tai libertiini, joka sanoi moitteita ja sadatuksia kaiket päivää veljestäni, löytänyt pahaa sanaakaan hänestä. Mutta nyt, kun hän, on mennyt, luulen Jeanin tarvitsevan minua. Ei, se on liian ylpeä sana, sillä hän ei tarvitse ketään paitsi Jumalaansa. Mutta hän pitää siitä että olen lähellä ja että hän saa silloin tällöin puhella kanssani.".
Sitten Antoine taivutti päänsä taasen rakkaan työnsä yli. "Kukaties", hän arveli, "olen puhunut liian paljon itsestäni".
"Elkää unhottako lupaustanne", De Caulaincourt sanoi nousten lähteäkseen; "huomenna otatte minut oppilaaksenne."
De Caulaincourt vastoin pakolaistoveriensa neuvoa oli yritellyt kirjanpainamista, vaikkakin vähällä menestyksellä. Hänen näkönsä ei ollut vahva. Pienet metallikirjasimet hän huomasi vaikeiksi erottaa. Vielä enemmän kaipasivat tottumattomat sormet vikkelyyttä. Hän arveli menestyvänsä paremmin kirjain ulkoasun, kuin sisäpuolen kanssa.
"Minä en kehottaisi teitä, herrani, luopumaan työstä, joka on miellyttävää eikä kovin raskasta, mutta kumminkin —. Kerronkos luvallanne, mitä ajattelen?"
"Tietysti, ystäväni."
"Silloin ajattelen, ettei Jumala ole valinnut teitä sitomaan kirjoja."
"Miten niin voitte sanoa?"
"Puheestanne ja kaikista tavoistanne päättäen lienette yksi Jumalan taistelijoista, herrani."
"Mutta nyt ei ole uskonsotaa."
"Aina on olemassa uskonsota, vaikkei aseet aina ole aineellisia. Usea pakolainen tultuaan tänne uskon tähden menee jälleen pois levittääkseen valoa omassaan tai vieraissa maissa."
De Caulaincourt hämmästyi. "En ollut sitä ajatellut", hän sanoi.
"Eikä teidän tarvitse sitä nytkään eikä milloinkaan ajatella, jollei Jumala itse kuiskaa sitä korvaanne. Sillä välin, herrani, jos haluatte nähdä mitenkä täällä työskennellään ja tahdotte koetella työaseissa sormianne, olen pitävä seuraanne kunnianani. Minä pidän kunniallista työtä ilonani ja samalla kertaa armona itselleni."
Kun he ja toiset puuhasivat joka päivä toimissaan tuossa Genevessä, jota rakastivat ja jonka puolesta he työskentelivät, tuli reformatsionin valkealle vaatteelle musta tahra, jota ei vieläkään ole pois huuhdottu. Valkealla pohjalla jokainen tahra näkyy hirveän selvästi; mustan levyn voitte kastaa musteeseen ilman huomattavaa muutosta. Vaikka ei vaino, ei martyriuskaan voinut tehdä mainittaviksi Rooman lukemattomia uhreja, tai löytää edes paikkaa heidän niinilleen ahtailla historian lehdillä, niin tuo yksi ainoa nimi, Mikael Servetus, astuu esiin tuliroviohenkilöiden joukosta, häviämättömänä, kaikille laillistettuna. Sen surullinen kuuluisuus on kosto meille. Jos protestanttisuuden uhrit olisivat olleet lukuisammat, heitä vähemmän muistettaisiin. Mutta tuhansista, jotka tuntevat tapauksen, kuinka moni tietääkään mitään miehen todellisesta luonteesta ja ajatuksista tai sekavista syistä, jotka johtivat tuohon hirveään näytelmään du Champel-torilla? Eikä tämä olisikaan paikka väitellä niistä. Erittäin on huomattava, että henkilöt, aikansa lapset, joiden elämää koetamme kuvata, näkivät asiat, yhdellä poikkeuksella, sen ajan kannalta, eikä meidän. Mutta huomattava seikka ansaitsee mainitsemista. Juuri se mies, jonka päälle jälkimaailma on liittoutunut asettamaan häpeän näytelmästä, sattui olemaan ainoa mies, joka koetti välttää sen kauhuja. Johan Calvin, yhdessä melkein kaikkien aikalaistensa, katolilaisten ja protestanttien kanssa, arveli että Servetuksen piti kuolla. Mutta hänen vakava vaikkakin hyödytön rukouksensa oli, että tulikuolema vaihdettaisiin lievempään tuomioon — telottajan kirveeseen.
Muuan Norbert De Caulaincourtin ystävä.
"Ja koska pelastit sen kukoistavan elämän, puree se kaunista kättäsi."
Rudyard Kipling.
"Miten uskallat koskea koiraani?"
"Miten uskallat kutsua sitä tuolla nimellä?"
"Kutsun koiraani millä nimellä itse haluan. Tule tänne Kain, Kain!"
"Sinä et saa koskea siihen. Miten sinä uskallat, kysyn?"
"Taidat pitää ensimäisestä murhaajasta, koska panet pahaksesi jos kutsun eläintä hänen mukaansa."
"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sanoessasi Kainin nimeä tarkoitat — —."
"Oh, sepä hyvä! Silloin pitäköön piski hänen nimensä ja loputkin siitä.Tule tänne, Calvin!"
"Kas tässä sinulle! Ja tuo tuossa saakoon lääkkeeksi pitkän köyden ja lyhyen kirjotuksen."
Tämä vihainen keskustelu tapahtui eräänä lauvantai-iltana isolla "Plain-palais'iksi" kutsutulla kentällä. Tänne saapuivat Geneven nuorukaiset leikkeihin eli pilkka-ammuntaan ja muihin miehellisiin harjoituksiin ja urheiluihin. Heidän jokapäiväisessä elämässään muuten olikin kovin vähä virkistystä ja huvia. Kahden kiistelijän ympärille oli kerääntynyt piiri. Suuri Perrin niminen poika, huomatun libertinin Ami Perrinin serkku ja akademian oppilas, vannoi viimeisen tuomion pahan näköiselle sekarotuiselle piskille. Libertininuorukainen oli antanut sille puolueensa tavan mukaan loukatakseen ja ivatakseen Calvinin nimen. Toinen, pitäen koiraa kulkusta yhdellä kädellä, antoi Perrinille vasten kasvoja huumaavan iskun toisella kädellä. Se maksettiin nopeasti. Samalla muita liittyi leikkiin. Pian oli syntynyt kaunis taistelun alku. Libertinit olivat heikompana puolueena. Jo siitäkin syystä täytyi nuoren Norbert de Caulaincourtin, joka oli paikalla, mennä heidän puolelleen. Koira rukka oli riidan esine, ja näytti luultavalta että se kuristettaisiin tai revittäisiin kappaleiksi mylläkässä. Viimein Norbert, ollen aina keskellä kuohua, heittäytyi elukan päälle ruumiineen ja jalkoineen, kuten englantilaiset pojat tapaavat jalkapallo-kahakassa hyökätä pallon yli. Oli ihme ettei pojalta ja koiralta henkeä litistetty. Norbert oli varma että ainakin tusina huonoja seuralaisia oli hänen päällään tukehduttaen hänen hengitystään. Koirarepale alimaisena, tuntematta ystävää vihollisesta, teki hurjia ponnistuksia saadakseen päänsä vapaaksi. Sitten se puri. Norbert jo arveli viimeisen hetkensä tulleen.
Yht'äkkiä paino väheni, näytti vierevän pois. Hän taisi jälleen hengittää. Viimein hän näki valon niin hyvin kuin voi erottaa silmistään sinkoilevilta säkeniltä. "Nouskaa ylös", sanoi ääni hänen korvassaan. Sitten käsi koski häneen ja auttoi hänet lopulta jaloilleen seisomaan. Hän koetteli katsella ympärilleen, mutta oli vielä sekaisin ja pyöröpäinen.
Hän näki pelastajansa olevan erään akademian etevimmistä oppilaista, saman nuoren ranskalaisen, joka jo alussa oli varoittanut häntä tottelemattomuutta seuraavista rangaistuksista. Varteva, kauniskutrinen nuorukainen, auringonpaiste kasvoillaan, kumartuen piestyn koiran yli, muistutti häntä p. Mikaelin taistelusta louhikäärmeen kanssa, jollaisia kuvia joskus oli nähnyt.
"Kiitoksia, de Marsac", hän sanoi. "Vieköön tuon koiran! Se puri minua." Sitten kävivät he käsittäin.
"Se on kuollut", sanoi toinen ääni, "tai ainakin sietäisi kuolla.Lopetetaan se!"
"Mitä se hyödyttäisi", välitti de Marsac. "Jos joku yksinkertainen poika on antanut elukalle liian suuren nimen, onko sen vuoksi syytä tappaa se? Antakaa sen olla, tai päästäkää se isäntänsä luo, joka näkyykin tulevan tuolla. Caulaincourt, oletteko pahoin loukkautunut?"
"Enpä juuri mainittavasti", Norbert kerskui. "Kiittämätön otus! Seuraavalla kerralla ne puolestani saavat hirttää sen", hän lisäsi yrittäen naurahtaa.
"Sallikaa minun olla haavurina", sanoi De Marsac vetäen kauniin, valkean liinan esille.
Nyt koira nousi ja ravisteli itseään totuttuun tapaansa. Ehkäpä se näki omistajansa lähestyvän puoli vihassa, puoli lemmessä. Louis de Marsac nosti kohteliaasti hänelle hattuaan.
"Tässä on koiranne, herra Perrin", hän sanoi. "Ei ollut sen vika, että nimensä aiheutti ikävyyttä eräälle meistä. Löytyy viljalti hyviä nimiä valita. Voisihan kutsua koiraa Caesariksi, vaikkapa Aleksanteriksi, sillä ketäkään loukkaamatta. Täällä Genevessä olisi viisaampaa, ettei leikittäisi sen suuren nimen kanssa, joka sillä nyt on. Tällä kertaa kyllä ei ole vahinkoa tullut, paitsi että ystäväni tässä suojellessaan sitä on saanut kätensä purruksi."
"Olen hyvin pahoillani", sanoi Perrin. "Kiitän häntä ja teitä. Uudestasyntyneeksi puhutte sangen sievästi. Jos kaikki olisivat teidänlaisianne, voisimme paremmin tulla toimeen heidän kanssansa."
Hän läksi pois, koira lyyhäten perässä lohdutonna. De Marsac käänsi huomionsa Norbertiin ja sitoi hyvin taitavasti ystävänsä haavat, jotka eivät olleetkaan vaaralliset.
"Minä kävelen kanssanne kotianne", hän sanoi. "Seuraavassa ovessa teistä Rue Cornavin varrella asuu tuttaviani. Olen hyvin iloinen nähdessäni heitä tänään juhlailtana."
"Te tulette pian valmiiksi koulusta, eikö niin?" Norbert kysyi.
"Kyllä akademiasta, mutta minun on vielä käytävä jumaluusopillinen koulu."
"Arvelen teidän olevan iloinen päästessänne pois. Tiedän vaan, että minä ainakin olisin."
"En iloitse poispääsystäni, vaan siitä minne menen." Noiden kirkkaiden kasvojen yli kulki silloin ilme, joka teki ne vieläkin kirkkaammiksi.
He olivat nyt saapuneet Porte Neuvelle, jonka kautta he astuivat kaupunkiin useiden Plain-palaisilta palaavien kanssa. Käytävää pitkin kulkiessaan he kohtasivat Berthelierin ja Gabrielien, jotka nauttivat siksi vuodenajaksi erittäin ihanasta ilta-ilmasta.
Kumpikin nuorukainen tervehti. De Marsac punastuen hymyili onnellisena.
"En tiennyt teidän tuntevan heitä", sanoi Norbert.
"Oh, tunnen toki. Kerroinhan teille olevani menossa katsomaan heitä. Herra Berthelierin sisar, neiti Claudine, ja minä olemme hyviä ystäviä. Muutama vuosi sitten, kun saavuin tänne vielä melkein lapsena, olin eräänä päivänä torilla katsellen ympärilleni ja ostellen kirsikoita ynnä muuta sellaista. Silloin näin tämän neitiparan vihaisten, toruvien kalaämmien pelottamana joutuvan miltei pois tunnoiltaan. Se oli ennen kuin hyvä järjestys oli toimitettu torille ja koko kaupunkiin, josta kiitos isä Calvinille. Gabrielle oli sanonut heille, aivan oikein, että häntä oli koetettu pettää. Minä taistelin hänen puolestaan kaikin voimini, jotka todella eivät olleet suuret, ja viimein toin hänet riemusaatossa kotia. Hän oli paljon kiitollisempi kuin tilaisuus vaatikaan, ja on aina siitä saakka ollut erittäin hyvä ystävä minulle. Minä — he — he ovat kaikki hyviä minulle, vaikkakin viime aikoina, ollessani kovin kiinnitetty lukuihini, olen nähnyt heitä ainoastaan harvoin."
"Ettekö pidä nuorta neitiä hyvin kauniina?" Norbert kysyi. "Minusta hän on."
"Hän on kaunis", Louis vastasi hiljaa. Aine raukesi.
"De Marsac", sanoi Norbert hetkisen äänettömyyden jälkeen, "saanko tehdä teille kysymyksen?"
"Noh, luonnollisesti."
"Sanoitte heti iloitsevanne siitä minne menette, kun jätätte koulun. Ettehän voi tarkoittaa noita isä Calvinin pitkiä luennoita. Mitä se on, joka seuraa koulun jälkeen?"
"Minä menen jälleen maahani, Ranskaan, saarnaamaan evankeliumia siellä."
Norbert pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä häneen. "Mikä saa teidät tekemään niin?" hän kysyi viimein.
"Miksi en tekisi niin?"
"Miksi ette? Kun kerran olette turvassa leijonan pesästä, miksi pistätte päänne uudestaan sinne?"
"Siksi että olen Hänen asiallansa, joka voi sulkea leijonan kidan." Norbert vaikeni, hän aavisti jotakin. Hän oli kuullut isä Calvinin, isä Bonnan ynnä toisten pappien puhuvan semmoisista asioista. Mutta että tämä poika, hänen oma koulutoverinsa, aikoi toimia sen mukaan, se oli aivan eri asia.
Kumminkin, heidän käännyttyään Rue Cornaville, hän sanoi:
"Ette kai tahdo mennä kauemmaksi nähtyänne, että ystävänne ovat ulkona kävelemässä."
"Minun ystäväni on neiti Claudine, joka luultavasti on kotona. Käyn kysymässä häntä.". Sitten hän saattoi Norbertin ovelle saakka.
Siten alkoi taasen yksi noista poikain ystävyyssuhteista, jotka ovat niin ilahuttavia nuoruudessa ja avuksi usein jälestäpäinkin. Kukaties se on silloin täydellisin, kun toinen ystävistä juuri on jättämäisillään lapsuuden ja toinen juuri tulemaisillaan miehuuteen. Heille tulee koulupojan toveruustunteen lisäksi miltei ihaileva kunnioitus nuoremman puolelta ja suojeleva hellyys vanhemman puolelta. Norbert varmasti ihaili Louis de Marsacia. Hän noudatti tämän tapoja niin pitkälle kuin voi, koettipa seurata omia luennoitaan kunnollisesti ollakseen seuraavassa promotsionissa niin lähellä ihannettaan kuin mahdollista, päästyään korkeammalle luokalle. Vieläpä hänen mieltymyksensä meni niin pitkälle, että koetti kuunnella tarkkuudella isä Calvinin saarnaa. Hänellä oli siihen useita tilaisuuksia. Sunnuntaisin Calvin toisten pappien kanssa piti vuorostaan saarnan kaupungin kirkoissa, ja sitten hän usein oli P. Gervaisissa, Rue Cornavin asukkaiden seurakuntakirkossa. Paitsi sitä, joka keskiviikko akademian kaikkien oppilaiden piti kuunnella hänen luennoitaan pääkirkossa. Norbert halusi keksiä tuon kumman, tenhoavan salaisuuden, joka voi pitää hänen uljaita, elämää ja voimaa uhkuvia ystäviään ihastuneina, liikkumatta tarkkaavina usein melkein hietalasin kaksi tuntia. Mutta se yritys meni vallan tyhjiin. Hän piti isä Calvinia ihmisenä mitä suurimmassa kunniassa, mutta saarnojen asemasta hän Norbert de Caulaincourtin mielestä olisi voinut yhtä hyvin puhua kreikkaa.
Pitkät saarnat eivät ehkä olleet vaikein osa yleisestä ikävyydestä tässä ikävässä, surullisessa Genevessä. Hän kaipasi joka päivä urheiluja ja huveja "La belle France'ssa", vilkkaita tansseja, naamiaisia ja riemunpitoa. Täällä oli kaikki niin kylmää, väritöntä. Ja kuinka hän vihasikaan ikävää, yksitoikkoista luentojen, saarnojen ja katumuskehoitusten sarjaa! Tuskin vähemmän vastenmielisiä olivat yksinkertaiset ateriat, jolloin keskustelu varmaan kääntyi kysymyksiin, joista hän ei välittänyt eikä voinut ymmärtääkään. Samoin ruoka, vaikka aina terveellinen ja riittävä, kumminkin oli hyvin kohtuullinen. Muiden lapsellisten oikkujen ohella lapsen halu imelään ja makeisiin yhä säilyi hänessä. Hän ei voinut salata ylenkatsettaan ja tyytymättömyyttään kun ilmoitettiin, että lailla oli tarkasti rajoitettu niitten ruokalajien luku, mitä kukin sai pitää päivällisellä tai illallisella. Tämä ylenkatse luultavasti johtui pikemmin porvarineuvosten ja raatiherrain halveksumisesta, kuin rakkaudesta herkkuihin. Se oli osa samasta lapsellisuudesta, joka koulussa hänestä teki laiskan, vastahakoisen ja vallattoman, vieläpä joskus kapinallisenkin. Tässä de Marsacin vaikutus tuli erittäin otolliseksi. Hänen ystävällinen apunsa ja suora, veljellinen neuvonsa pelasti Norbertin muutamien hairahduksien seurauksista ja pidätti häntä toisista, vielä pahemmista.
Hänen johdollaan Norbert alkoi miehistyä ja miehistyessään hän huomasi, että Genevessäkin oli saatavissa muutamia huvituksia. Oli kumminkin — ja niin aina ennenkin — hyvä olla hänen isänsä kanssa, jolle hän pahimmillakin tuulillaan oli aina tasapuolinen ja kuuliainen. Olipa hauskaa nähdä de Marsacin joka päivä koulussa vaihtavan sanoja tai katseita hänen kanssaan milloin vaan järjestys salli sen, tai heidän menevän yhdessä sunnuntaisin hiljaiselle kävelylle Crétsiin tai virran rannalle, ja juhlapäivien ehtoopuolina Plain-palaisiin urheiluihin, joissa de Marsac paukutteli käsiään Norbertin voitoille ja oli joskus osallisenakin niissä.
Olipa vielä jotakin, mitä Norbert piti parempana kuin ehkä kaikkea muuta yhteensä. Silloin tällöin isänsä otti hänet mukaansa, kun hän pistäysi illalliselle ystävänsä Berthelierin luo. Silloin Norbert nautti mitä suurimmasta onnesta istuessaan pöydässä vastapäätä viehättävää Gabrielle Berthelieriä. Joskus hän sai palvellakin tyttöä tarjoomalla leipää ja suolaa. Vieläpä hän sai vaihtaa sanan tai parikin. Usein myös he kohtasivat kadulla, jolloin hän tervehti ja sai joskus sanan vastaukseksi. Kukaan ei arvannut, minkä arvoiset nämä kohtaukset olivat hänelle ja kuinka hän odotti niitä. Eikä hän olisi sietänytkään kenenkään tietävän siitä, ei edes isänsä tai de Marsacinkaan.
Siten aika kului ja talvi oli melkein mennyt. Vielä oli ilma ankara ja paksu lumi maassa.
Oli kaikkein kylmimpiä, pimeimpiä ja surullisimpia maaliskuun öitä, kun kerran Norbert de Caulaincourt maaten työntövuoteellaan isänsä vieressä kuuli kadulta huudon "La four chauffe" (uuni on kuuma). Hän oli ollut sikeässä unessa, mutta hänellä oli hyödyllinen kyky herätä mielen mukaan, silloin kun hänen tahtonsa oli tarpeeksi vahva kuten tässä tilaisuudessa. Hän oli edellisenä iltana päättänyt tarkkaan mitä tehdä. Hän kiiruhti ylös — olikin maannut vaan puolipukeessa — heitti puseron päälleen ja kiinnitti sen, otti kengät käteensä, ja sitten hyvin varovasti, peljäten herättävänsä isänsä, joka nukkui paljoa keveämmin, hän hiipi ulos huoneesta ja alas rappuja.
Eikä hän ollut ainoa liereillään olija talossa. Jeannette, palvelija, oli jo keittiössä kirkastaen lyhtyä illallistulen hiiloksella, johon hän tätä tarkoitusta varten oli puhaltanut liekin. Sen edessä oli aimo joukko tavallista eilen illalla sotkettua ruisleipätaikinaa, joka oli jätetty, kuten emännät sanovat, nousemaan. Tämän hän asetti varovasti suureen puumaljaan aikoen kulettaa sen "korttelin" yhteiseen leipomauuniin, joka aamu lähetti määrätty luku perheitä taikinansa, tavallisesti tois'illan varaston, tähän yhteiseen leipomoon. Huuto kadulla "uuni on kuuma" kutsui heitä.
"Taivaan nimessä, herra Norbert, mikä saa teidät vuoteestanne tänä jäätävänä yönä? Mutta koska olette täällä, auttakaapas minua tässä työssä kuten hyvä poika ainakin."
Iso, raskas malja, joka oli lujasti sidottu kierretyllä olkiköydellä, piti nostettaman vahvan palvelusvaimon selkään. Norbert auttoi häntä siinä ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kerroitte minulle että Berthelierin Margareta oli kipeä ja että nyt, kun ei kukaan muu ollut tilaisuudessa tekemään sitä, neiti Gabrielien piti tuoda leipä uunille."
"Vai sieltä päin tuulee! Sinunlaisesi lapsi! No niin — nuoret ovat nuoria vaan yhden kerran. Tule siis matkaan. Tässä, pidä lyhtyä kunnes avaan oven!"
Viima, kylliksi kylmä jäätämään luihin asti, kohtasi heitä heidän astuessaan lumiselle kadulle. Mutta Norbert ei tuntenut kylmää, sillä juuri silloin seuraavan talon ovi avautui ja keveä, hento olento astui arasti ulos. Gabrielien kori ei ollut läheskään niin raskas kuin Jeannetten, koska talous oli paljo pienempi, ja hän voi helposti kantaa sen käsissään. Hänellä ei ollut lyhtyä — luultavasti oli luottanut Jeannetteen.
"Olkaa hyvä, neitini", alkoi Norbert läheten. Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Hänen kuvaamattomaksi kiukukseen kookas olento astui esiin varjosta ja sanaa sanomatta otti tytöltä korin.
Se oli vallan sietämätöntä. Joutuen äkkinäiseen raivoon Norbert hypähti vastustajansa luo ja iski häntä armotta kasvoihin.
"Korjaa luusi, lurjus!" huusi hätyytetty koettamattakaan kostaa, mutta pitäen kiini korista. "Se on varas", arveli hän, "tahtoisi varmaan että laskisin leivät, saadakseen juosta pois niiden kanssa."
Mutta Norbert tunsi Louis de Marsacin äänen. Louis, hänen sankarinsa,hänen ystävänsä, hänen Jonathaninsa — niin hänen kuninkaallinenDavidinsa tämän nimen korkeammassa merkityksessä, sen loistossa — tämäLouis oli auttamassa häntä!Et tu Brute!
"Oh, Louis!" hän huusi kovaa, äänessä syvä katumus. "Ja sinä tiesit, että minä tahdoin tämän tehdä!"
"En", sanoi toinen hämmästyneenä ja kummastellen, "miten minä voin siitä tietää? Vasta eilen luennoiden jälkeen kuulin palvelijan sairastuneen."
"Tulehan pois, tulehan pois!" Jeannette huusi kärsimättömänä. "Gabrielle, sinä menetät paikkasi uunin luona ja herra Berthelierin taikina jää leipomatta."
"Neitini", sanoi Louis tyynesti, "olkaa hyvä ja sanokaa kumpi meistä saa seurata ja kantaa korianne."
Gabrielle epäili, mutta ainoastaan silmänräpäyksen. Sitten hän lausui:
"Herra de Marsac on kävellyt kaupungin läpi Rue de Riveltä asti, kun sitä vastoin herra de Caulaincourt tuli lähimmästä ovesta. Sentähden herra de Marsac saa jos tahtoo tulla kanssani ja kantaa korini. Herra de Caulaincourt, nyt on hyvin kylmä, teidän pitäisi mennä oitis takaisin vuoteeseenne."
Gabrielle ei ollut ensimäinen eikä viimeinenkään sukupuolestaan, joka ei olisi pilannut säädyllistä puhetta liikanaisella sanalla. Louis oli käynyt pitkän matkan, siinä oli selvää järkeä, joka Norbertin täytyi myöntää; mutta sitten — tulla lähetetyksi takaisin vuoteeseen kylmästä kuten lapsi!
Kumartaen — kuten hän imarteli itseään, miehevän arvokkaasti — mikä temppu kuitenkin hävisi pimeään, hän vetäytyi takaisin, palasi hiljaiseen huoneeseensa ja saavutti vuoteen. Hänen voimakas, nuori vartalonsa oli kylmentynyt luihin asti, mutta sydän hehkui povessa. Hän oli vihainen koko maailmalle ja hyvin suuttunut Louisiin. — Minkätähden, sitä hänen olisi ollut vaikea selittää. Gabriellelle oli hän samoin vihainen, ja kumminkin hänen sekavista tunteistaan ei varmaankaan viha ollut valtaavin. Hänen maatessaan pimeässä ja kylmässä, kenties ensi kerran eläessään voimatta nukkua, astui muuan ajatus hitaasti esiin sekavuudesta ja esiytyi hänen sielussaan kirkkaana ja selvänä. Se oli niin suuri ajatus, että näytti nielevän kaikki muut. "Kun kerran olen mies, en ole jäävä tähän ikävään, kylmään Geneveen", hän ajatteli. "Menen ulos maailmaan, taistelen ja voitan kunniaa ja mainetta. Tahdon olla onnettaren sotamies. Semmoisia tarvitaan paljo. Ja kun on hyvä miekka kelpo kädessä, tarjoutuu hyviä tilaisuuksia joka päivä. Sitten tulen takaisin ja nain Gabrielle Berthelierin."
Tämä päätös häntä hyvin lohdutti; siksi hän koetti tehdä sen niin vakavaksi kuin mahdollista. "Minusta tulee pian mies", hän jatkoi, "silloin saan menetellä oman mieleni mukaan. Sen vannon!" Hän pisti kylmän kätensä paitansa sisäpuolelle ja tempasi esiin pienen kultaristin, jonka oli saanut äitipuoleltaan. Isänsä tietämättä ja hyvin vähän itsekin sitä ajatellen hän yhä kantoi sitä kaulassaan. "Vannon tämän kautta", hän sanoi; "ja koko maailma tietää, että mitä on vannottu ristin kautta se pitää välttämättömästi suorittaa ja on tapahtuva."
Hänen päästyään tähän onnelliseen varmuuteen uni hänet valtasi. Ensimäinen mitä hän aamulla näki oli isänsä kumartuneena hänen ylitseen. Tämä sanoi aamujuoman jäähtyvän sekä kysyi, aikoiko hän maata koko päivän.
Sillä välin Louis de Marsac ajatteli lievästi katuen, ettei hän ollut kohdellut aivan jalosti nuorta ystäväänsä. "Ja hänellä on niin vähän", hän ajatteli, "samalla kun minulla on niin paljon." Hänen oma sydämensä tiesi — liiankin hyvin — mikä olisi tulos vetoamisesta Gabrielleen. Se tuskin oli kauniisti tehty ja sitä paitsi liian pahoin Norbert raiskaa kohtaan. "Vaikkakaan hän tietysti", hän edelleen ajatteli, "koska on vaan poika — ja vielä paremmin lapsi — ei tunne tappiotaan kuten muut, tuskinpa sitä ymmärtääkään. Mutta kumminkin se oli kovaa hänelle. Olisin voinut olla ystävällisempi. Sitä minun olisi pitänyt olla, koska minulla itselläni on niin kovin paljon."
Kun he kohtasivat toisensa samana päivänä koulussa, oli hän avomielinen ja herttaisen ystävällinen. Norbert puolestaan tunsi, että hän oli miltei käyttäytynyt narrin tavoin ja oli kovin iloinen uudistaessaan vanhat hyvät välit. Siten pieni haava heidän ystävyydessään pian parani eikä jättänyt arpeakaan jälkeensä.
Sisar Claudine.
"Vanha järjestys vaihtui antaen tilaa uudelle."
Tällä välin aika kului Genevessä tuoden mukanaan edistystä ja muutosta. Yksi muutos oli jo tapahtunut Berthelierin talossa. Sivullisesta se tuskin tuntui suuriarvoiselta, mutta tuotti suurta tuskaa eräälle pelokkaalle, hennolle sielulle. Claudine parka, pitäen sydämestään vielä kiini omasta uskonnostaan, luopui surullisena oikeudestaan martyyrikruunuun ja jätti sen kirkon, jota rakasti. Ei siltä että todellinen marttyyrius olisi seurannut, vaikkakin hän olisi edelleen lujasti kieltäytynyt mukaantumasta oleviin oloihin. Semmoiseen kohtaloon ei saanut tilaisuutta ainoakaan kiihkokatolilainen Calvinin kaupungissa, mutta hänet olisi voitu sakottaa ja vangita, ja jos pysyi edelleen uppiniskaisena, lopulta pakottaa lähtemään kaupungista. Mutta mikä häneen enimmän vaikutti, oli pelko että sen kautta hän tuottaisi ikävyyksiä veljelleen, eikä suinkaan ajatus omasta turvallisuudestaan.
Berthelierin asema oli jo ennestään sietämätön. Totta on että varma määrä suvaitsevaisuutta osotettiin hiljaisuudessa hänelle kärsimystensä vuoksi vapauden asiassa. Siitä huolimatta pastorin vuotuinen kotitervehdys, jolloin hänen tapanaan oli kysyä kansalaistensa uskoa ja siveyttä, oli kauhistus Claudinelle ja Margaretalle. Hän itse näytti pikemmin nauttivan saadessaan hämmästyttää ja sekaannuttaa noita arvon naisia. Nämä pastorit olivat kaikki kunnon miehiä, muutamat heistä todella kyvykkäitä, vaikkakin yleisen mielipiteen silmissä he kärsivät Calvinin varjosta — tuosta jättiläisestä, joka sai suuret miehet näyttämään kääpiöiltä. Berthelierin suosikki heidän joukossaan oli eräs Abel Poupin, joka kulkutaudin raivotessa noin kymmenen vuotta sitten oli valittu sairaiden papiksi. Hän alkoi hyvällä menestyksellä, mutta viimein ruttohuoneen kauhut voittivat hänet ja hän rukoili vapautusta. Tämän heikkouden sijaan, jota hän katkerasti katui, hän korvaukseksi koetti herkeämättömällä huolella hoitaa tehtäväänsä ja elää vakavassa, yksinkertaisessa hurskaudessa.
Hänelle Berthelier selitti, ettei hänellä ollut halua häiritä vallitsevaa järjestystä, että hän ottaisi osaa saarnoihin niin usein kun hänen terveytensä sallisi ja käyttäytyisi joka suhteessa kuten lainkuuliainen kansalainen ainakin. Mutta pelastukseen uskominenhan oli, kuten isä Calvin itsekin opetti, mahdollinen vain erityisen armon avulla, joka annettiin ainoastaan valituille. Koska sitä ei oltu annettu hänelle, mitä mahtoi hän sille.
"Te voisitte rukoilla sitä", sanoi Poupin.
"En, jollei minulla sitä jo ole", vastasi Berthelier.
Poupin huomautti hyvin vakavasti: "Herra Berthelier, te vain saivartelette kanssani. Te tiedätte sangen hyvin, että näissä kysymyksissä jokainen voi puhua itsensä umpipohjukkaan, mutta ken etsii, hän aina löytää tien ulos siitä. Etsitteköte?"
Berthelier kumarsi päätään ja sanoi vakavasti, "Jumala tietää".
Pastori lisäsi vakavia sanoja ajan lyhyydestä ja iankaikkisuuden läheisyydestä. Kun Berthelier näki hänen menevän pois, sanoi hän sydämellisesti:
"Siinä on todellinen mies."
Muutamia päiviä jälestäpäin Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä neuloen. Huone oli mukavasti sisustettu, sillä Berthelier varoi ettei hänen sisareltaan puuttuisi mitään. Kumminkin oli vältetty kaikkea koreata ja loistoon vivahtavaa. Yksi kaunistus oli huoneessa kumminkin: nuori tyttö, joka istui jalkapallilla vanhemman naisen tuolin vieressä, näytti keränneen kasvoihinsa kuten maljaan ihanuutta kylliksi komeata palatsiakin varten. Hänen kauneutensa oli etelämainen, hiukset kuin kiillotettua eebenpuuta, silmät kuin tummat auringot pitkien mustien ripsien verhossa, hipiä hienosti ruskahtava, piirteet jalomuotoiset, hempeys hieno. Juuri tällöin nuo kukankaltaiset kasvot kumartuivat silminnähtävästi huolestuneina vaikeasti kirjailtavan kohdan yli.
Claudinella oli oma neuloksensa, mutta hän näkyi enemmän ajattelevan Gabrielien työtä. Hän näytti heikolta ja huonolta, hänen mieliharminsa olivat kovin kohdelleet hänen ennestään heikkoa terveyttään.
"Luulen rupeavan hämärtämään", huomautti Gabrielle.
"Se nyt on hullua! Silmäni ovat vanhat, mutta kumminkin erotan vielä varsin hyvin päivän valon. Vaan sinä kyllästyt pian neulomiseen. Luostarissa työskentelimme aina aivan ehtooseen saakka. Minua huvittaisi tietää mitä olisi tapahtunut, jos joku noviisi olisi ilmoittanut olevansa väsynyt ja tahtonut lopettaa työnsä kesken, kuten sinä usein teet, Gabrielle."
"Niin, mutta luostarissa te olitte orjia, totellen toisen tahtoa. Nyt olemme vapaat."
"Vapaat? Jos oppilaat olisivat vapaita mestaristaan, kuinka paljo oppisivatkaan he ammatistaan sinun luullaksesi?"
"Varmasti tottelisin teitä, tätini", Gabrielle vastasi nöyrästi, "vaikkakaan en oppisi teiltä alottelijan tavalla."
"Oppisit minulta —? Onpa kauan siitä kun minulta olet tahtonut oppia."Claudinen äänessä oli hieman tuskallinen väre.
"Opin paraikaa tätä kirjailua teidän johdollanne, ja tahdon sen täydelleen oppia."
"Se kyllä on vaivan arvoinen. Johtajamme oppi sen eräältä läheiseltä sukulaiseltaan, joka oli saanut opin eräältä Savoijan ruhtinatarvainaan — Jumala olkoon hänelle armollinen — seuranaiselta. Se oli niinä vanhoina hyvinä aikoina, jolloin armollinen herttuamme usein kävi meitä katsomassa, ja piispa mielellään asui hiippakunnassaan ja kaupungissa vallitsi suuri humu ja ilo."
"Mutta nyt", sanoi Gabrielle, "olemme päässeet eroon savoijalaisista.Ja kiitämme siitä Jumalaa."
"On helppo puhua eroonpääsemisestä savoijalaisista, mutta se ei ole yhtä helposti tehty. Tiedätkö kuinka monta parasta perhettämme on savoijalaista verta ja rotua? Tiedätkö sitäpaitsi —. Oi, mutta luulen ettet tiedä, eikä minun olisi pitänyt siitä puhuakaan."
"Mitä sinä, rakas täti, tarkoitat?" kysyi Gabrielle. "Mitä minä en tiedä?"
"Ah, ei mitään — ei mitään sen tärkeämpää."
"Onko joku ystävistämme polveutunut savoijalaisesta verestä, kuten sanot, tätini? Niinpä niin, tiedän niin olevan laidan. Mutta mitä se haittaa, jos he ovat hyviä ja uskollisia, kuten Rosetit, Vandelit ja Aubertit. Ja tiedättehän, että Ranskan pakolaiset ovat paraita joukossamme."
Miksei Claudine ottanut varteen tätä tilaisuutta siirtyäkseen vaarallisesta aineesta, sen sijaan että palasi siihen? Oli varmaankin paha onni, joka sai hänen sanomaan:
"Jos savoijalainen veri on hyvää, pidän siitä enemmän kuin ranskalaisesta. Sitä on meidänkin joukossamme. Vieläpä myös —. Mutta arvelen etten sano sen enempää."
"Miksette, täti Claudine? Mitä vaaraa siitä on? Nyt olen Geneven lapsi. Mitäpä siitä surisin jos kuulisin, että isoisäni-isoisä on ollut savoijalainen?"
"Surisitko, lapsi, jos se sattuisi sinua lähemmäksi?" — "Kaikessa tapauksessa", ajatteli Claudine, "saa hän kerran tietää totuuden, eikä Ami ole koskaan kieltänyt minua kertomasta sitä hänelle." Kumminkin hän vaikeni, ikäänkuin epäillen.
"Mitä tarkoitatte, tätiseni? Puhukaa vain, minä pyydän teitä", sanoi Gabrielle mielenkiinnolla, minkä puhumatapa "voisin, jos tahtoisin" aina herättää.
"Sinä olet veljeni ottolapsi ja hän on aina ollut sinulle aivan kuin isä. Arvelen ettei hän pidä siitä, että hänelle itselleen tahi sinulle sanotaan ettet ole hänen oma lapsensa. Kumminkin luulen hänen rakastavan sitä, että kaikki asiat jotka ovat totta lausutaan julki, vaikk'eivät ne olisikaan mieluisia tai virkistäviä. Mutta ajattelevathan miehet aina ristiriitaisesti."
"En tahdo omata isää tai ystäviä, paitsi niitä jotka Jumala on antanut minulle. Kellään lapsella ei koskaan ole ollut niitä parempia kuin minulla", sanoi Gabrielle lämpimästi.
"Eikö sinulle ole koskaan johtunut mieleen ajatella omia vanhempiasi, keitä he olisivat?"
"Ei koskaan", vastasi Gabrielle nopeasti. "Mitä sillä on väliä? Vaikka oletan", hän lisäsi, "heidän olleen talonpoikia, 'harmaajalkoja', kuten niitä kutsutaan, kotoisin maalta tai vihollisen pelosta hävitetyistä esikaupungeista. Isäni otti heidät vastaan rakkaudesta Jumalaan —. Ja sitte he kuolivat. Se on kaikki mitä heistä tiedän tai haluan tietää. Olen Geneven lapsi."
"Tiedätkö, rakkaani, minun olevan miltei varman siitä, että oletSavoijan lapsi?"
Gabrielle hämmästyi. "Oi ei, ei!" hän huudahti, "se ei voi olla totta. En ole savoijalainen. Minä olen geneveläinen, minä! En tahdo olla savoijalainen. He ovat julmia ja kelvottomia. He ryöstävät ja murhaavat viattomia ja kiduttavat ja polttavat Jumalan marttyyrin!"
"Etkö luule Jumalan luoneen savoijalaiset kuten geneveläisetkin? Eivätkö sitte Geneven lapset ole koskaan toimittaneet ikäviä tekoja? Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa, sinä et voi parantaa syntyäsi. Ja onhan kaikilla asioilla kaksi puolta. Tyydytä itseäsi tiedolla, että olet korkeampaa syntyperää kuin arvaatkaan. Korkeampaa — niin, yhtä jaloa kuin ylhäisin henkilömme. Köyhät vanhempasi, jotka kuolivat täällä, olivat, kuten Margareta on kertonut minulle, ainoastaan kasvatusvanhempiasi. Eräästä esineestä päättäen — paperikääröstä, joka silkkikankaaseen verhottuna koristi hentoa kaulaasi — olisit sinä heidän puheensa mukaan savoijalainen ja jaloa sukuperää."
Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä ja ihmetellen, mutta paljoa enemmän kiusattuna kuin huvitettuna. Hän kysyi kuten luonnollista:
"Täti, missä tämä paperikäärö on? Minä haluaisin nähdä sen."
"Nyt et voi sitä nähdä — sen pahempi. Isäsi — tunnethan hänet — kertoi minulle sitä kysyessäni polttaneensa sen erehdyksestä. Se on niin miesten huolimattomuuden tapaista! Kukatiesi hän siten hävitti jonkun sinun kauniin perintösi."
"No niin", sanoi Gabrielle tarmokkaasti, "hän on tehnyt minulle hyvän työn ja minä kiitän häntä. Savoijalaisten kanssa ei minulla ole mitään tekemistä enkä minä sitä tahdokkaan."
"Sitä et vielä tiedä. Ajattelin kaikkea tätä eilen illalla, kun herra de Caulaincourt oli illallisella kanssamme ja puhui mennäkseen Savoijaan."
"Luulin hänen ajattelevan vaan mennä maalaisten pariin", sanoi Gabrielle. "Toivon ettei hän liittyisi libertineihin. Se olisi liian vaarallista."
"Kenpä tietää vaikka hän ajattelisi yhtä vähän vaaraa kuin tuo nuori de Marsac raukka, jonka puolesta voisin itkeä", sanoi Claudine. "Lapsi, Gabrielle, mikä sinua vaivaa?" Hän näki tytön käsien vapisevan ja hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Vaistomaisesti hän puhui hitaasti ja miellyttävästi kuten se joka pakottaa itseään johonkin tehtävään. "Herra de Marsac on hyvin ystävällinen nuorimies ja minä kunnioitan häntä hyvin suuresti ystävänä. Mutta me emme ole hänen heimoaan, eikä hänellä ole täällä ketään isää tai holhoojaa hillitsemään hänen toimiaan. Siksi meidän ei tarvitse puhua hänestä enempää. Ihmettelen miten herra de Caulaincourt ranskalaisena tuntee niin hyvin savoijalaisten kielen. Hänen pitänee huomata se sangen mukavaksi käyttää täällä, missäpatoispuhutaan niin yleisesti."
"Norbert kertoi minulle —"
"Puhu kovemmin, rakkaani, en voi oikein kuulla sinua. Mikä ääntäsi vaivaa? Mitä Norbert sinulle kertoi?"
"Että hänen isänsä nuoruudessaan oli ollut vankina Savoijassa", sanoi Gabrielle vaivaloisesti, painaen kasvonsa syvään työnsä yli, jota hän teki hyvin huonosti.
"Tiesin hänen pian väsyvän kirjain painamiseen ja sitomiseen, sillä semmoiset ammatit eivät sovellu herrasmiehille. Vielä enemmän hän väsyisi tyhjäntoimittamiseen. Siten paljaasta toiminnanpuutteesta hän olisi pakotettu kulkemaan ympäri maakuntaa kuten vaeltava munkki. Paitsi sitä hän on harhaoppinen, koska levittelee isä Calvinin oppia. Se on kaikki minulle vierasta. Mutta sitten — kaikki on täällä vierasta, kaikki on muuttunutta."
"Ei vierasta — ei", sopersi Gabrielle.
"Ei sinulle, lapseni. Sinähän myöskin olet unhottanut vanhat polut, mitkä olivat tarpeeksi hyvät isillemme ja isoisillemme, jotka lepäsivät Jumalassa. Se on kovaa minulle, joka opetan ja rakastan sinua."
"Terakastatteminua", Gabrielle sanoi hellästi asettaen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Niin, lapseni, minä rakastan sinua. Siksi toivon mitä hartaimmin näkeväni muutoksen sinussa. Minä niin mielelläni toivoin, että olisit minulle kuin rakas tytär, iloni ja lohdutukseni tässä uudessa, kylmässä, uskottomassa maailmassa. Mutta nyt sinä et enää tahdo oppia enempää minulta. Pidät tosiaan parempana vannan palvelijattaren opetusta kuin minun. Minun täytyy myöntää hänen olevan hyvä taloudenhoitaja ja uskollinen palvelija. Mutta tietämätön, ennakkoluuloinen, suuriluuloinen tunkeilija näkymättömiin asioihin, turhamaisesti pöyhistynyt lihallisessa mielessään, kuten pyhä kirja sanoo, hän on. Haluaisin nähdä johtajamme — ei, ei hänen, hän oli liian lempeä — apujohtajamme ottavan Margaretan käsiinsä."
"Täti rakas, en ole oppinut mitään Margaretalta vaan teiltä."
"Se on lörpötystä, lapseni! Olet heittänyt opetukseni tuuleen."
"En tahallani, sillä siitä olin kauvan aikaa surullinen ja murheissani.En tietänyt mitä ajatella."
"Miksi et ajattele sillä tavalla kuin kaikki hyvät miehet ja naiset ennen meitä?"
"Niin sanoinkin itselleni. Ja minä koetin — oi, kuinka vakavasti — lukea kaikki rukoukset, jotka te olitte opettanut minulle ja ajatella aivan kuin tekin."
"Kuin minä —. En pidä lukua ken minun kuulee sanovan niin. Olenhan asunut niin kauan tässä harhaoppisessa kaupungissa ja olenhan ollut pakoitettu mukaantumaan sen tapoihin ja laiminlyömään kirkon sakramentit välttääkseni suurempaa pahennusta."
"Margareta, sen tunnustan, toimitti erään asian puolestani", Gabrielle sanoi matalalla äänellä. "Hän antoi minulle uuden testamentin ja rukoili minun lukemaan sitä, koska ei itse osaa lukea. Mutta te teitte enemmän, te opetitte minun rakastamaan sitä josta se puhuu."
Claudinen surullisille kasvoille tuli iloisempi ilme. Gabrielle oli koskettanut kieltä, joka värähti vastaten. Hän risti silmänsä äänetönnä.
"Silloin kirja saattoi minun rakastamaan Häntä enemmän", Gabrielle sanoi. "Se osoitti minulle, että Hän oli kaikki mitä minä halusin. Sinä päivänä jona pappi tuli meille puettuna teurastajan takkiin ja esiliinaan ja te tahdoitte minun tunnustamaan uskoni hänelle — miten sitä voin tehdä? Sydämeni oli juuri täynnä Herramme itsensä rauhaa ja anteeksiantamusta enkä tarvinnut toista. Siksi menin P. Gervaisiin, jossa silloin oli jumalanpalvelus. Ja te olitte murheellinen ja suruinen puolestani. Aina siitä asti olen halunnut kertoa teille mitä silloin tunsin."
"Sinä puhut hyvin, lapseni", sanoi Claudine. "Mutta sinä et ole oppinut enkä minäkään. On toisia Jumalan määräyksiä, jotka eivät ole kirjoitetut Hänen kirjassaan. Mutta minä olen vaan tietämätön nainen enkä tunne mitä ne ovat. Papit opettivat meitä. Nyt en tiedä mitään. Tunnen ainoastaan olevani oikeassa."
"Minä myös tunnen olevani oikeassa", aikoi Gabrielle nopeasti vastata, mutta se ei olisi ollut soveliasta, ja tyttö kuudennellatoista sataluvulla saattoi olla kaikkea muuta vaan ei epäkohtelias vanhempia ihmisiä kohtaan. Hän vaikeni, kenties ajatellen jotakin Louis de Marsacin joskus lausumaa ajatusta. Hänen tietämättään kaikki hänen ajatuksensa saivat värinsä Louis de Marsacin mielipiteistä, erittäinkin hänen parhaimmat ja ylevimmät aatteensa. Hänen oma uskonsa sai tähän aikaan paljo iloa ja kirkkautta hänen kosketuksestaan henkilöön, jonka sisäinen elämä oli puhdasta päiväpaistetta. Puolittain huomaamatta hän lausui: "Muistelen jotakin mitä Louis sanoi —."
"Ken sanoi?" täti kysyi terävästi.
"Herra de Marsac", Gabrielle korjasi punastuen. "Eräänä iltana hänen ollessa täällä vieraana hän ja isäni olivat eri mieltä jossakin asiassa ja hän sanoi: 'Herrani, tiedätte että toisella puolen maailmaa on ihmisiä, joiden yö on päivä meille ja joiden päivä on yö meille, ja yhtä kaikki näemme saman auringon'. Silloin isäni vastasi hiljaisella hymyllään: 'Herra de Marsac, jos ymmärrätte oman vertauksenne ja seuraatte sitä minne se teitä johtaa tulette olemaan paljoa viisaampi mies kuin isä Calvin'."
"Sitä en todellakaan ymmärrä. Mutta, Gabrielle, sen käsitän aivan hyvin ettei herra de Marsac saisi käydä täällä niin usein. Tahi jos hän käy, ette sinä ja hän saisi puhua yhdessä kuten teille viime aikoina on tullut tavaksi. Et ole enää lapsi, vaan nuori neiti, jonka pitää olla viisas ja varovainen."
"Koetan olla viisas", sanoi Gabrielle vapisevin huulin.
"Tiedän sen, lapseni. Olet suuresti edistynyt viisaudessa ja ajattelevaisuudessa. Ei kukaan enää tuntisi sinua tuoksi ynseäksi lapseksi, jonka usein panin arestiin, koska leikit vasten kieltoani kirjansitojan poikien kanssa."
Gabrielle ajatteli että oli vallan eri asia puhella Louisin kanssa, joka oli hyvä ja viisas ja jolta hän aina oppi niin paljo, kuin leikkiä raakojen poikain kanssa, kuten kauan sitten lapsena ollessaan. Mitä täti saattoikaan tarkoittaa? Kysymyksen mukana tuli häneen ennen tuntematon vavahdus. Tietoisen ajatuksen "purppuraisessa sarastuksessa" heräsi hänessä jotakin hänelle tuntematonta.
"Minä kehityn nyt", hän sanoi. Hän tunsikin sen.
"Et vielä ole täysin kehittynyt, mutta kehityt nopeasti. Ja tahtoisin sinun tietävän, että nuoren neidon polulla löytyy paljoa vaarallisempia pauloja kuin ne, jotka lasta uhkaavat. Sen pahempi", hän lisäsi hieman katkerasti, "on uusi uskonne riistänyt varmat turvapaikat koetelluilta, kiusatuilta ja murheellisilta neidoilta."