"Täti, senkö vuoksi tulitte nunnaksi St. Claireen, että sydämenne oli murrettu?" Gabrielle äkkiä kysyi, siten rohkealla iskulla johtaen sodan vihollisen omalle alueelle.
"Sydämeni oli murtunut veljeni tähden, jolle olin kokonaan antautunut.Sitäpaitsi minulla ei ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä."
"Ajattelin", sanoi siihen Gabrielle, "että olisi ollut joku —."
"Varmasti ei", sanoi Claudine innostuneena, ikäänkuin torjuen väärää syytöstä. "Olenhan Kristuksen morsian. Tai oikeammin: minä olin", hän lisäsi, syvään huoaten. Äkkiä hän jatkoi muuttuneella äänellä: "Mitä minä nyt olen, tietää ainoastaan Hän. Hän ainoastaan tietää, antaako Hän anteeksi?"
"Hän on uskollinen ja oikea antaessaan syntimme anteeksi", Gabrielle rohkeni kuiskata.
"En epäilekään sitä. Mitä minä epäilen, on se että antaako hän minulle anteeksi. Ei, elä puhu minulle. On enää vain vähä aikaa, kunnes kaikki nämä himmeät asiat minulle tulevat selviksi. Olen iloinen vaikken menekään rauhaan, vaan vaivaan. Tämän suhteen tiedän mitä sanoisit. Muiden asioiden mukana olette suoriutuneet kiirastulenkin puhdistavista liekeistä. Samoin olette poistaneetvidamen, jonka tapa oli toimia piispan puolesta ja rangaista rikoksianne. Mutta te tiedätte ettävidameon mennyt eikä voi palata. Kuka teille on noussut kuolleista kertomaan kiirastulen liekkien sammumisesta?"
"Kristus on noussut meidän vanhurskauttamiseksemme", Gabrielle sanoi lempeästi, "puhdistetulla ihmisellä ei ole enää kärsimystä synnin tähden."
"Olkoon tämän asian laita kuten Hän tahtoo", Claudine vastasi. "Sinun rakastavaa palvelustasi isäsi voi tarvita tulevina päivinä. Ethän hylkää häntä?"
"Minäkö? Enkö minä rakasta häntä niin kuin ikänä lapsi on rakastanut isäänsä?"
"Ole siis hänen luonaan ja auta ja vaali häntä niin kauan kun voit. En mitenkään sano sinulle, 'Elä mene naimisiin'. Ne ovat asioita, joita me naiset emme voi järjestää oman tahtomme ja mielemme mukaan. Mutta mikä hyvänsä osasi on, elä jätä häntä hyljätyksi. Muista että hän pelasti elämäsi, ja että kaikki, mitä sinulla on, olet saanut häneltä. Mutta nyt kuulen hänen askeleensa portailta. Pane pois työsi, Gabrielle, ja mene auttamaan Margaretaa illallisen valmistamisessa."
Uusi Geneve.
Sillä välin tuo kaupunki järven rannalla, jossa Claudine, Gabrielle ynnä muut viettivät hiljaista, tasaista elämää, oli tullut ihmeellisten tapausten näyttämöksi. Ei kaikki asukkaat kumminkaan, vaan paras osa heistä ja se osa, joka sai yhä enemmän yleistä vaikutusta, oli taipuva perustamaan sinne puhtaan jumalaisvallan, jota tarkasti hallittaisiin Jumalan lain mukaan niiden toimesta, jotka katsoivat olevansa Hänen palvelijoitaan ja lähettiläitään maan päällä. Tätä suurenmoista yritystä oli koeteltu ennenkin. Savonarola oli Florensissa opettanut muutamia vuosia selvästi ja loistavasti, vaan onnistumatta, että Kristus yksin oli sen herra ja kuningas, kunnes lapsetkin huusivat kaduilla "Viva il Re Gésu!" (Eläköön kuningas Jeesus!) Me tiedämme miten tämä päättyi — miten onnettomuuksien ja useiden erehdysten jälkeen profeetta, kuten oli odotettavissakin, kuoli kielletyn ja hyljätyn kuninkaansa puolesta. Geneven profeetan työ kesti kauemmin. Hän säästyi lopullisesta murhenäytelmästä, joka kaikesta huolimatta olisi rajattomasti korottanut hänen mainettansa. Mutta olikin useita yhteisiä, jos vastakkaisiakin, kohtia innokkaan, kiihkoisen italialaisen ja kylmän, voimakkaan ranskalaisen välillä, jonka tuli oli voimakkaampaa, koska se poltti sisällisesti.
Se seikka että ranskalaisen työ ei ainoastaan kestänyt kauvemmin, vaan tunkeutui syvemmällekin kuin toisen, johtuu epäilemättä osaksi siitä tosiasiasta, että häntä avustivat muutamat henkilöt, joissa todella oli "hengen elämä lakina", uutena elämänä, joka tarkoittaa oikeudellisuutta, voimaa ja voittoa.
Mutta myöskin ulkopuolella libertinipuoluetta, jonka kanssa meillä on vielä enemmän tekemistä, oli Genevessä aina semmoisia, jotka jäivät osattomiksi tästä salaperäisestä vaikutuksesta, kuten Ami Berthelier ja hänen sisarensa sekä nuori Norbert de Caulaincourt. Kumminkin oli useita, jotka avasivat sielunsa alttiiksi sille, kuten vanuttaja levittää vaatteensa aurinkoon valkenemaan. Norbertin isä oli yksi niistä. Hänen elämänsä siitä saakka, kun hän otti vastaan uuden uskonnon, oli ikävää. Ne tilaisuudet olivat hyvin harvoja, jolloin hän saattoi tavata Gourgollesissa jonkun matkustavan hugenottipapin, tai salapuvussa lähteä johonkin kenttäkokoukseen, tahi salaa nauttimaan pyhää ateriaa. On totta että hänellä oli aina Jumalan sana tarjona ja että henkinen elämä voidaan säilyttää hyvin korkealla menemällä suoraan lähteelle ilman mitään johtavaa virtaa tai kanavaa. Kumminkin ovat säännöllisessä kristityn elämän kulussa virrat ja kanavat Jumalan siunauksen teitä.
"Minä olen toinen mies, senjälkeen kun tulin tänne", hän sanoi ystävälleen Antoine Calvinille.
"Nyt te menette levittämään valoa", Antoine vastasi, nitoen ahkerasti veljensä uutta teosta 'Kristinuskon perusteet'.
"Olen siihen kyllä halukas, mutta minne mennä, mitä tehdä?"
"Kysykää veljelläni."
"En mielelläni häiritsisi häntä vierasten ihmisten asioilla."
"Se juuri on hänen ammattinsa. Hän sanoo yhdelle ihmiselle 'mene' ja hän menee, toiselle 'tule' ja hän tulee, samoin palvelijalleen — se on, jokaiselle geneveläiselle — 'tee tämä' ja hän tekee."
De Caulaincourt vaikeni hetkeksi, ennenkun vastasi: "Lähettäköön hän sitten minut minne tahtoo. Sillä", hän lisäsi mielenliikutuksella, "kaikki paikat ovat samanlaisia minulle. Olen kerran koettanut asettua yhteyteen rakkaitteni kanssa, jotka jätin jälkeeni Gourgollesen. Mutta turhaan. Ei sanaa, ei merkkiäkään tule minulle. Näen että olen kuollut heille, kuten he näyttävät olevan minulle. Sentähden minulla ei ole muuta kotoa maan päällä, paitsi minkä teidän ystävyytenne antaa minulle täällä."
Niinpä hän kääntyi Calvinin puoleen ja lähetettiin ensin evankeliselle lähetysmatkalle talonpoikain luo Geneveä lähinnä olevaan savoijalaisalueeseen. Hänen taitonsa heidänpatois-murteessaan — niin harvinainen Ranskanmaalla — oli erikoinen puolle toimeen, ja koska puheena oleva paikka oli lähellä, voisi hän helposti palata saamaan neuvoa, ohjausta ja rohkaisua; — jos hän nimittäin enää palaisi ollenkaan. Sillä jokainen reformeerattu lähetyssaarnaaja matkasi alituisessa hengenvaarassa. Hän tiesi itse sen.
Koko uusi Geneve paloi ja hehkui lähetysinnosta. Ei ainoastaan malttamattomat nuorukaiset kuten Louis de Marsac, vaan ikämiehet kuten de Caulaincourt, leimahtivat liekkiin ja halusivat kuluttaa ja kulua — niin, jopa tulla uhratuiksi — Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti.
Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti! Tätä juuri reformatsioni, tätä protestantismi — niin, tätä kalvinismikin sisälsi heille. Ei se sisältänyt mitään rautaista logikanjärjestelmää, vaan elävän, ikuisen ystävän kasvot, Hänen joka — niin se tunnettiin — rakasti ja oli valinnut jokaisen ennen maailman perustamista "kunnioittamaan Jumalaa ja hänestä aina nauttimaan". Dogmit, jotka meistä tuntuvat ankarilta, vieläpä vastenmielisiltäkin seurata, tuntuivat heistä — tuon toisen Jumalan äänen ankaran tyttären tavalla, josta runoilija laulaa — olevan
"Jumalan kasvoin hellin hempi,Joidenka hymy suloisempiKuin mikään muu on maailmassa."
Näiden sankarisielujen uskossa oli sanomatonta suloutta, siinä oli timantin lujuutta, jota maailman aseet ei voi kukistaa. — "Sinä ohjaat minua Sinun neuvollasi ja jälestäpäin otat kunniaan. Ketä minulla on taivaassa paitsi Sinä? Ja maan päällä ei ole ketään, mitä minä halajan paitsi Sinua?" Ei ole maailma koskaan nähnyt voimakkaampia, vaan ei myöskään jalompia eikä pyhempiä tai hellempiä sieluja kuin ne, jotka tuolla tavalla käsittivät, eikä luultavasti koskaan tule näkemäänkään.
Heidän siveyslakinsa eivät sulkeneet pois maallisia, puhtaita ja pyhiä iloja, vaikkakin ne joskus olivat liian vakavia ottaakseen huomioon pientä kauneutta. Louis de Marsacin kaltaiset nuorukaiset, jotka tavoittelivat marttyriutta, kuten nykyaikaiset innokkaat nuoret sotamiehet haluavat urhoollisuusmitalia, eivät aina pysyneet henkisen innostuksen korkeudessa. Tai pikemminkin ylämaat, missä ilma oli kirkas ja puhdas ja missä oli nähtävänä ihmeellisiä maisemia, missä laaksot olivat kukkapeitteisiä ja sulovirtaisia, olivat heille ainoastaan osia samasta matkasta, jolla sama ystävä astui heidän rinnallaan ja sama koti oli matkan määränä.
Eräänä päivänä Claudine Berthelier palasi kotiin lyhyeltä kävelyltä kovin kiihoittuneessa mielentilassa.
"Olen juuri tavannut rouva de Maisonneuven", hän selitti Gabriellelle ja Margaretalle. "Hän vaatii aivan välttämättömästi, että menisimme heidän luokseen huomenna illalliselle, jonka he antavat herra de Vezelayn kunniaksi, joka on juuri saapunut Ranskasta."
Maisonneuvet — oikeammin Baudichon de Maisonneuvet — olivat Geneven varakkain suku ja hartaita protestantteja.
"Isäni ei ainakaan mene", sanoi Gabrielle.
"Totta se on. Herra de Maisonneuve ei voinut vakuuttaa häntä, vaikkakin koetti parastaan. Rouva sanoo, että sinun pitää tulla, hän ei salli mitään estelyitä. Ja onnettomuudeksi täytyy minunkin mennä, niin vähän kuin pidänkin sellaisista kutsuista; ethän voi mennä yksin. Jumala tietää, lapseni, ettei minun tarkotukseni ole saattaa tyhjiä ajatuksia päähäsi. On kumminkin selvää että näillä 'uudestasyntyneillä' on kylliksi maailmaa ympärillään voidakseen vaatia kauniita kasvoja illallispöytäänsä nähtävikseen. Minkä puvun tahtoisit panna päällesi?"
"Mikseikäs pyhähameeni, hopeavyöni ja isäni antamat siniset silkkinauhat", vastasi Gabrielle, jonka silmät alkoivat sädehtiä.
"No hyvä", sanoi Claudine vaikkakin vain puolittain tyytyväisenä. "Rutto periköön nämä uudet ylellisyyslait, jotka eivät kai salli sen enempää yksinkertaisen porvarin tyttärelle edes juhlapäivinäkään. Mitä minuun tulee, tulen hyvin toimeen musliiniliinallani ja kankeaksi silitetyllä päähineelläni. Rouva de Maisonneuve on noutava meidät ja saattava takaisin riittävän turvan kera."
"Onpa hyvä asia ett'ette tarvitse minun turvaani", sanoi Margareta."Täytyy täälläkin aina joku olla pitämässä huolta herran tarpeista.Vaikken yleensä paljoa pidäkään juhlimisesta ja kemuilemisesta, niinsuon mielelläni lapselle hieman huvia edes kerran elämässään."
Tuo tilaisuus Maisonneuvein luona olisi kumminkin näyttänyt hyvin laimealta huvilta kahdennenkymmenennen vuosisadan neidosta. Ateria, ruokalajit lain määräyksellä tarkkaan rajoitettuina, tarjottiin pitkällä, kapealla pöydällä, joka oli tehty kiilloitetuista laudoista. Miehet istuivat sen toisella, naiset toisella puolen. Mutta vaikkei ruokalajeja ollut useita, olivat ne runsaat ja erittäin hyvät. Viini myöskin oli hyvää, ja sitä nautittiin vapaasti, vaikka kohtuullisesti. Ensimäisenä oli pöydälle asetettuna vanha geneveläinen laite,pot au feu, hyvin iso malja sisältäen jäniksiä, salvukukkoa, metsänriistaa ja muuta lihaa omassa runsaassa mehussaan, joka oli veden sijasta tehty viiniin. Paistetut ja keitetyt viilekkeet seurasivat ja viimeksi oli aimo kasat makeisia, joista Geneve yhä oli kuuluisa, vaikkakin uuden hallituksen aikana niiden kauppaaminen oli laimentunut. Ei ollut monta nuorta läsnä, mutta niistä, jotka olivat, tämä osa juhlatilaisuutta tuntui kyllin arvokkaalta.
"Toivoisin Norbertin olevan täällä", virkkoi tuttu ääni.
Gabrielle katsahti ylös ja tapasi Louis de Marsacin hymyilevän katseen. Tämä istuen vastapäätä tahtoi hänen katsomaan erittäin maukasta manteli- ja juustokakkua. Tietysti Gabrielle tiesi koko ajan, että Louis oli siellä. Tyttö oli kahden verroin iloinen siitä että tämä puhutteli häntä, sillä tätinsä oli vanhemman oikeudella saanut paikkansa yläpuolella ja nuori väki molemmin puolin oli vierasta. Hän ojensi kätensä kakkua kohden.
"Tämä on parempaa", sanoi Louis, antaen hänelle toisen.
"Onko oikein ottaa parasta?" hän epäili.
"Varmaan, koskei kukaan muukaan halua sitä."
Juuri silloin eräs läsnäoleva pastori luki loppurukouksen. Kaikki nousivat pöydästä ja hajosivat saliin, muodostaen pieniä keskusteluryhmiä.
Gabrielle seisoi epävarmana, tuntien olevansa jotenkin yksinäinen ja turvaton näiden kaikkien vieraiden joukossa. Hän oli kiitollinen de Caulaincourtille, joka tuli hänen sivulleen ja osotti muutamia läsnäolevia henkilöitä, joita Gabrielle ei ennestään tuntenut.
"Mutta missä on", hän kysyi, "herra de Vezelay?"
"Ettekö tunne häntä? Se on tuo kookas, kaunis mies nahkareunustaisessa samettiviitassa."
"Arvelin että se on tohtori Theodore Beza."
"Ken on herra de Vezelay?" sanoi de Caulaincourt hymyillen. "Oppinut mies, runoilija ja samalla kertaa suurten tilusten ja rikkauksien herra. Ja kaikki mitä hänellä on, kulta, oppi ja nero, kaikki nämä hän mieluimmin tahtoo laskea hänen ja meidän Herramme jalkain juureen."
"Tiedän että hän on isä Calvinin hyvä ystävä", sanoi Gabrielle."Arvelin ettähänolisi tahtonut olla täällä tänään."
"Hänet kutsuttiin, mutta hänellä oli liian kiirettä tullakseen. Mutta täällä on yhdeksästä pastorista neljä ja neljästä neuvoksesta kolme, joten luullakseni kirkko ja valtio ovat hyvin edustettuina."
"Olen etsinyt teitä, de Caulaincourt", sanoi talon emäntä tullen samalla paikalle. "Tahdon esittää teidät tohtori Theodorelle. Hän tuntee erään, joka on nykyjään ollut lähellä Gourgollesta, ja hän voi antaa tietoja teidän perheestänne, tosin ei paljon vaan kaikki hyviä." Siten de Caulaincourt vietiin pois ja Gabrielle jäi vielä kerran yksin. Mutta Louis oli odottanut tilaisuutta ja lähestyi häntä.
"Pyydän, neitini", hän sanoi, "koettakaamme yhdessä avainleikkiä."
Sitten johti hän Gabrielien pienen pöydän luo, jolla oli suuri, raskas avain tai metallipala tehty merkkien ja kuvioiden avulla sen näköiseksi. Koettaa lykätä niin pitkälle kuin mahdollista pöydän kulman yli tätä avainta ilman että se putosi, oli Geneven asukkaiden yksinkertainen, kiihkoton ajanviete, jolla he lepuuttivat väsyneitä aivojaan paljon valtiollisen ja jumaluusopillisen väittelyn jälkeen. Tarina kertoo että itse isä Calvinkin olisi nähty jonain harvinaisena lepohetkenä työntävän avainta. Kaksi muuta nuorukaista yhtyi leikkiin ja tarjoutui opettamaan Gabriellea, joka enimmäkseen antoi avaimelle liian kovan työnnön, niin että se putosi lattialle kilisten hänen omaksi pelästyksekseen ja toisten huviksi. He kaikki kumartuivat yhdessä ottamaan sitä ylös. Ken ensin avaimen tapasi, sai opettajan toimen. Mutta pian molemmat toiset menivät pois. Leikkiä jatkaessa Gabrielle sanoi Louisille: "Miksen minä opi tätä?"
"Siksi, neitini, että teette sen liian hyvin. Te käytätte enemmän voimaa kuin tarvitaan."
"Sen kyllä huomaan. Mutta useimmat asiat täytyy tehdä niin hyvin kuin vaan voi, aivan kaikin voimin."
"Minä en luule niin. Tuskin useampi kun yksi tahtoisi antaa kaikki rahansa kerjäläiselle. Sillä seuraavalle ei jäisi mitään, ja mikä kaikesta pahinta, itse joutuisi kerjäläiseksi."
"Arvelen niin olevan. Mutta kukaan ei sano meille: 'elkää antako liian paljo'. Kaikki sanovat: 'anna, jaa omasi, kiellä itsesi'. Tämä viimeinen käsky kumminkin mahtaa olla aina oikein, herra Louis."
"Ei, neitini — eihän mitenkään!"
Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä noihin kirkkaisiin, nuoriinkasvoihin edessään. Hän tiesi vallan hyvin miksi Louis aikoi tulla.Varmasti tämä oli outo oppi — hänen suustaan. Siksi virkkoikinGabrielle lempeästi:
"Ei Kristuskaan palvellut itseään."
"Hänen tarkoituksensa ei ollut huvittaa itseään eikä myöskään kieltää itseään, vaan tehdä Jumalan tahto."
"Mutta se tahtohan määrää meitä ottamaan ristimme."
"Ei aina ristiä. Usein se on riemuakin. Herra istuu pöydän päässä ja kaataa viiniä juhlimista varten. Hän tarjoo meille juomaa ja kiitoksia."
Nuoren miehen kasvot loistivat, hänen kirkkaat silmänsä kohtasivat Gabriellen katseen. Niissä oli jotakin, joka vaikutti neitoon melkein liian voimakkaasti. Hän turvautui jokapäiväiseen puheenaineeseen.
"Tätini ja pastori, jotka kyllä eivät aina sovi keskenään, ovat kumminkin yhtämieltä siinä, että pitävät paastoa juhlia parempina. Arvelen tätini iloitsevan, ettei minulla ole sopivaa juhlimispäivää, koska kukaan ei tarkkaan tiedä, milloin olen syntynyt tai kastettu. Mutta isäni vastustaa sitä ja tahtoo välttämättömästi minun syntymäpäivääni pidettävän ensi sunnuntaina."
He pysähtyivät kuuntelemaan virttä, jota joukko onnentoivottajia lauloiMaisonneuven perheen kunniaksi akkunan ulkopuolella. Sitten seurasiraamatunlukua ja rukouksia, joita johti Beza ja joku pastoreista.Sitten seurue hajosi, ja de Caulaincourt ja de Marsac saattoivatBerthelierit heidän kotiinsa.
Seuraavana sunnuntaina pistettiin pieni käärö Gabriellen käsiin. Siinä oli norsunluinen, hopeakoristeinen taulu, erään tunnetun italialaisen taiteilijan ja Geneveen asettuneen uskonpakolaisen mestariteos.
Hän muisti polttavin kasvoin huomaamattaan kertoneensa Louis de Marsacille, että tämä päivä oli oleva hänen juhlapäivänsä. Lahjat olivat siksi harvinaisia esineitä hänelle, ettei hän ollut koskaan uneksinutkaan saavansa sellaisia. Ja kumminkin ne joskus voivat tulla kallisarvoisiksikin.
* * * * *
Siten kului aika. Sattui tapaus, jolle Geneven ahtaaksikirjoitetussa aikakirjassa tuskin on riviäkään jätetty, vaan jolla kumminkin oli ratkaiseva merkitys eräille nuorille henkilöille. Muuanna päivänä keskitalvella oli P. Pietarin kirkossa juhlallinen jumalanpalvelus. Rukousten, siunausten ja katumusvirsien jälkeen presbyteri asetti kätensä kahden nuoren pään päälle, jotka olivat kumartuneet hänen eteensä syvässä kunnioituksessa. Denis Poquelin ja Louis de Marsac määrättiin pastoreiksi ja lähetyssaarnaajiksi viemään elämän leipää synnyinmaahansa Ranskaan.
Isä Calvin saarnasi hyvin soveltuvasta aineesta: "Katso, minä lähetän teidät kuten lampaat susien sekaan". Ja täyteen ahdetussa kirkossa oli useitakin, jotka eivät tahtoneet voida kuulla itkun tähden. Nuorilla lähetyssaarnaajilla ei ollut sukulaisia siellä. Louis de Marsacin toi Geneveen pienenä lapsena hänen kauan aikaa sitten kuollut, uskonnon tähden maanpakoon ajettu, isänsä. Denis Poquelin, samoin ranskalainen synnyltään, oli vasta hiljattain tullut Lausannesta, missä hän oli kasvatettu. Mutta noina päivinä kaikki uskovaiset olivat toisilleen sukulaisia.
Berthelier ei ollut läsnä, hän oli kieltäytynyt menemästä kirkkoon. "Ihmisuhrit eivät ole mieleeni", hän sanoi, "yhtä vähän paavin kuin isä Calvininkaan toimittamat." Claudine kumminkin oli siellä. "Viimeinkin", hän sanoi, "voin lausua rukouksen näiden kahden viattoman lapsiraukan puolesta, jotka viskataan tuleen toisten ihmisten syntien puolesta."
De Caulaincourt oli poissa Savoijassa. Norbert oli mennyt kirkkoon akademian oppilaiden kanssa, mutta koska oli puolittain juhlapäivä, palasi hän kotia Berthelierien seurassa. Heidän tultuaan ulos kirkosta ja saavuttuaan "nousevan auringon kadulle" Claudinen viha, haavoitetun kyyhkysen raivo, puhkesi vallan harvinaisella tavalla ilmi.
"Jumala armahtakoon tuota pitkänenäistä, pahapuheista, vääräoppista saarnaajaa, jolle te kaikki olette myöneet sielunne!" hän sanoi. "Siinä hän seisoo vapaana ja turvattuna koko Geneve takanaan ja pyytää noita kahta poikaparkaa lähtemään poltettaviksi vienolla tulella, aivan yhtä kylmästi kuin minä sanoisin Margaretalle: mene kyökkiin ja tuo minulle pesuriepu. Jos hän tarkoittaa sitä mitä puhuu marttyriuden kunniasta, miksei hän itse mene voittamaan sitä?"
"Sitä samaa minäkin joskus ajattelen", yhtyi Norbert häneen. "En tahtoisi lähettää häntä Ranskaankaan, vaan ainoastaan Savoijan soille, minne isäni on mennyt. Voi olla hyvin viisasta, hyvin järkevää istua täällä ja saarnata meille kaikille. Tiedän kumminkin hänen olevan kunnon miehen. Näinhän hänen kohtaavan libertinejä tuona muistettavana päivänä tuomiokirkossa."
Hunnun takaa, joka verhosi Gabriellen kasvoja, tuli matala, vapiseva ääni:
"Kenties se ei ole vaikein paikka minne mennä."
Norbert erosi Bertheliereistä heidän omalla ovellaan ja käveli sitten hitaasti Rue Countancelle. Hänen sydämessään oli hiljainen toivo, joka pian toteutuikin. Hän tapasi de Marsacin, joka tarttui hänen käteensä ajan tavan mukaan sanoen:
"Olin sinua etsimässä."
Norbert aikoi kääntyä ympäri. "Oletan että menet Berthelierien luo?"
"En. Olen lausunut siellä jäähyväiseni. Etsin sinua. Tule kanssani."
"Lähtösi on määrätty huomenaamuksi, eikö niin?"
"Aivan oikein."
"Minä tahdon saattaa sinua. Salli minun kohdata sinua."
"Kiitän sinua. Tiesin että olisit siellä. Mutta niin tekevät toisetkin. Denisillä, vaikka hän on ollut täällä niin lyhyen aikaa, on täällä myöskin ystäviä."
Norbert ymmärsi ystävänsä. Louis tarkoitti että tämä olisi heidän varsinainen jäähyväishetkensä. Heillä oli niin paljo puhumista toisilleen, ett'eivät pitkään aikaan tahtoneet päästä alkuun. Sitten Louis yritti antaa Norbertille muutamia neuvoja hänen opinnoittensa suhteen.
"Teen mitä voin", Norbert sanoi surullisesti, "mutta tulen vihaamaan täst'edes koulua. Kaikki hyvä on kaikonnut siitä sinun mukanasi."
"Oi ei! Sinä voit ajatella minua ja työskennellä minun tähteni."
"Oh! — Kun vaan tahtoisit minun tekemään jotakin puolestasi, sinun itsesi tähden."
"Kääntykäämme tässä Rue des Chanoinesille. Siellä lyö P. Pietarin kirkon kello, ja nyt on se hetki, jolloin isä Calvin odottaa minua sanoakseen 'Jumalan haltuun!' Tahdotko odottaa minua ulkopuolella, Norbert? En viivy kauan."
"Kaikesta sydämestäni", sanoi Norbert mieli huojennettuna, sillä hän oli pelännyt aivan suotta Louisin ehdottavan, että he menisivät sisään yhdessä.
Louis koputti ja Norbert kiiruhti pujahtamaan pois näkyvistä, ennenkun ovi aukaistiin. Hän käveli edestakaisin, mutta hänen kärsivällisyytensä ei joutunut suureen koetukseen. Ei kestänyt kauvan ennenkun Louis palasi kirkkaat kasvonsa synkistyneinä ja silmissä kyynelet välkkyen. Miehet siihen aikaan varoivat paljoa vähemmän kuin nykyään salaamasta tunteenpurkauksiaan.
"Mikä sinua vaivaa?" Norbert kysyi osanottavasti.
"Ei mikään. Kaikki on hyvin. Jos kyyneleet tulevat, tulevat ne riemusta, riemusta sen johdosta, että minulle on osotettu kunnia tulla katsotuksi sopivaksi sellaiseen toimeen. Kumminkin on mukana tuskaakin —. Rakas isäni Jumalassa! Mutta elkäämme enää puhuko siitä. Tule tuomiokirkon pihalle, siellä on kaikki hiljaista."
He tekivät niin ja kävelivät hetken edestakaisin äänettöminä.
Silloin Louis kysäsi äkkiä: "Sanoitko, että minun pitäisi pyytää sinua tekemään jotakin puolestasi?"
"Ah, koettele minua."
"Sinä et tiedä, et ole arvannutkaan, kenen koko Genevessä, koko maailmassa pidän kaikkein rakkaimpana."
"Kyllä, sen olen arvannut. Vaikka myönnän, että kummastelen makuasi."
"Mitä? Sinä kummastelet! Luulin että itsekin pidit häntä arvossa ja ihailit häntä."
"Arvossapitäminen ja ihailu eivät vastaa tunnettani. En koko elämässäni ole peljännyt ketään niin paljon."
"Peljännyt? — Häntä, joka on itse lempeys ja hellyys!"
"Hän voi olla lempeä sinulle, josta hän pitää, vaan ei pahoille oppilaille kuten minulle. Mutta rakastettava! — Taivas auttakoon sinua, Louis, missä ovat sinun silmäsi!"
"Kenestä sinä puhut?" kysyi Louis, seisattuen hiljaan.
"Kenestä puhuisin jollen miehestä, jonka ovelta juuri olet palannut? Tiedän sinun rakastavan häntä siksi paljo, että se minusta tuntuu kummalta."
"On olemassa toisenkinlaista rakkautta, joka ei tunnu niin oudolta. Ah, Norbert, etkö jo ole arvannut? Olethan nähnyt hänet niin usein, ja olet nähnyt meidät molemmat yhdessä useammin kuin kerran tai kahdesti. Etkö muista tuota aamua, jolloin kumpikin meistä nousi ennen kukonlaulua ylös kantamaan hänen koriansa? Emme tosin ole juoneet samasta kupista. Minä en ole puhunut herra Berthelierin, vielä vähemmän hänen itsensä kanssa. Sillä katsos, minä menen pois, antamaan henkeni alttiiksi, ja palaanko minä vai en, se on Jumalan tahdossa. Vaan jos palaan, ja arvelen että niin tapahtuu, tahdon sitte puhua. —Hän arvaa sen. Norbert, minä pidän sinua, kuten ritari pitäisi kallista ja rakastettua toveriaan, nuorena veljenäni, nyt sydämen, kenties myöhemmin aseittenkin puolesta. Tahdotko tehdä veljen, toverin osan puolestani, niinkauan kuin olen poissa, palvellen lemmittyäni kaikessa, missä hän tarvitsee todellista apuasi?"
Tätä puhetta kuullessaan poika tunsi kuin olisi vahva manner horjunut hänen jalkainsa alla. Jos hän olisi ollut vanhempi eikä vaan poika, luonteeltaan puoleksi vielä lapsi, olisi hän huomannut tämän seikan jo pitkän aikaa sitten. Mutta hänen onnettomuutensa oli, ettei toiselta puolen hän ollut enää lapsi. Vähintäin hänen omasta mielestään sykki miehen sydän jo hänen rinnassaan. Hänen kaunis tuulentupansa oli vavissut kosketuksesta ja hajonnut hänen ympärillään muodottomiksi raunioiksi. Hetkeen hän ei uneksinutkaan vastausta. Hän ei voinut.
Louis, joka oli niin paljoa kookkaampi, katseli ystävällisesti, vieläpä hellästi poikaa vierellään. Hän näki että tämä jostakin syystä oli vaivattu ja loukattu, mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta mistä syystä.
"Mikä nuorta toveriani vaivaa?" hän kysyi. "Olenko loukannut sinua, Norbert, täten puhuttelemalla?" Sillä hän tiesi, että poika ikäistensä tavalla olisi mielellään kuulunut miesten kirjoihin.
"Ei, oh ei!" Norbert karkaisi itseään sanoakseen: "Louis, minä tahdon tehdä sen. Sinä voit luottaa minuun."
Vielä hetken puheltuaan he erosivat toisistaan de Marsacin asunnon ovella. Louis piti Norbertia vielä poikana ja oletti, että tämän äänettömyys ja surullinen katse johtuivat lähenevästä erosta. Hänen oma sielunsa oli liikutettu aina syvyyksiinsä asti, koska hän jätti taaksensa niin paljo semmoista, jota hän rakasti. Hän oli myöskin kovin kiitollinen rakkaudesta, jota kaikilta tahoilta tuli hänen osakseen. Tämän tunteen täyttämänä hän otti nuoren veikkonsa vahvoihin käsiinsä, kuten silloin oli tapa miestenkin kesken, syleili häntä hellästi ja suuteli huulille.
Onnettomuus ja vetoomus.
Sä säästämättä lähetätParaasi tyranneja vastaan,Elämän kylvöö siemennät —
Oi, kirkas tähti loistava,Tunnetko tuskaa taistossa?
H. Hamilton King.
Miltei kaikki mitä Norbert jälestäpäin muisti tuosta ikävästä talvesta oli se, että oli kylmää — kylmää sisällä ja ulkona. Pimeässä, joka aamu ennen kuuden lyöntiä, hän nousi työntövuoteeltaan ja nakkasi päälleen vaatteet, jotka hyvin olisivat voineet olla lämpöisemmätkin. Sitten hän kiiruhti keittiöön, nautti aamukeitoksensa toisten kanssa ja sai Calvinin emännältä palan leipää juustoviipaleen kera tahi kourallisen viikunoita tai rusinoita toiseksi aamiaisekseen, jonka oppilaat söivät luokalla läksyjään lukiessa. Kirja ja taulu kädessä hän kiiruhti pimeiden katujen halki vaihtaen koulutoveriensa kanssa huomautuksia ja tervehdyksiä, joiden piti käydä latinaksi, vaikkakin sen laatu jätti paljon toivomisen sijaa. Kouluun saavuttuaan hän otti paikkansa suuressa, tyhjässä, himmeästi valaistussa etusalissa ja seisoi tai polvistui alkuharjoituksissa, väristen kylmästä ja heitellen kaipaavia silmäyksiä sille paikalle, jossa Louis de Marsacin tapana oli ollut seista. Luennoissa ja kertauksissa, jotka sitte seurasivat — pääasiassa kreikan ja latinan kielillä, joita erinomaisesti opetettiin — hän oli vallan tarkkaamaton. Mutta kun hänellä oli hyvä muisti ja erinomaiset luonnonlahjat, hän aina sattui tietämään tarpeeksi paljon päästäkseen kokeiden ohi ja välttääkseen rangaistusta. Oli kahden tunnin väliaika päivällistä ja virkistystä varten, sitten tunti virsien veisuuta varten, josta hän paljon piti. Kello neljältä kaikki luokat kokoontuivat isoon saliin, jossa aina kolme oppilasta vuoroonsa lausui uskontunnustuksen, isämeidänrukouksen ja kymmenen käskysanaa ranskaksi. Johtaja luki sitten siunauksen ja jokainen meni kotiaan, Norbert sitä mieluummin jos hänen isänsä sattui olemaan kotosalla. Keskiviikko ja sunnuntai olivat puolijuhlapäiviä, vaikka Norbertin mielestä edellinen oli hyvin kalliisti ostettu, koska silloin piti kuunnella pitkää saarnaa tuomiokirkossa. Enimmän osan loma-ajastaan hän halusta käytti urheiluihin ja harjoituksiin Plain-palaisissa. Siellä hän saavutti paljo enemmän kiitosta kuin koulussa. Sillä vaikka ijälleen pieni ja näköjään hyvin lapsellinen, oli hän väkevä ja näppärä, joten pian oppi taitavasti käyttämään käsijousta ja kaaripyssyä.
Jollei hänen isänsä vaikutusta ottanut lukuun (mutta isä oli alinomaan poissa), oli kaikki tähän aikaan omiaan karkaisemaan häntä. Hän oli kadottanut ystävän ja toverin, jota hän kunnioitti ja ihaili ja joka asettumatta ylemmä oli onnistunut pitämään hänet hyvän ja säännöllisen käytöksen siteissä. Samaan aikaan hän kadotti lempiunelmansa, ainoan salaisen ja romantillisen säteensä, joka valaisi synkät, autiot paikat hänen jokapäiväisessä elämässään. Sillä hänelle ei koskaan johtunut mieleenkään olla petollinen ystävälleen tai kiistellä hänen kanssaan palkinnosta, jota kumpikin halusi. Louis oli heistä parempi, ja tietysti paremman piti voittaa. Se oli juuri Norbertinkin onni, mutta hänen täytyi unohtaa se. Täällä, kylmässä, ikävässä, ilottomassa Genevessä kääntyi kaikki häntä vastaan. Miten hän sitä vihasikaan! Kuinka hartaasti hän toivoikaan pääsevänsä takaisin ihanaan Ranskaansa! Jospa hänen vain tarvitsisi viipyä Genevessä ainoastaan kasvatuksensa päättääkseen, voisi hän sitte lähteä Parisiin, nähdä kuninkaan ja hovin, olla läsnä tanssiaisissa ja naamiaisissa, taistella kuninkaan puolesta ja voittaa kunniaa ja mainetta. No niin — kukaties jonakin päivänä! Kuka voi sanoa?
Kun hänen isänsä oli kotona, oli asianlaita parempi. Hän lohduttihe sillä ajatuksella, että oli saanut tulla hänen kanssaan Geneveen. Tavallisesti he kävelivät yhdessä Crêtsissä tai menivät niihin seurapiireihin, minne Ranskan pakolaiset kokoutuivat, kuullakseen päivän uutisia protestanttisuuden levenemisestä. Isä mielellään oli läsnä katselemassa pojan urotöitä Plain-palaisin leikeissä.
Germain de Caulaincourt oli yksi niistä viidestäkymmenestä huomatusta Ranskan pakolaisesta, joille tähän aikaan oli myönnetty kansalais-vapaus Geneven kaupungissa. Hänen työnsä sai suurta tunnustusta osakseen, ja hän tottui yhä enemmän pitämään ja iloitsemaan siitä. Se kehitti hänessä voimia ja kykyjä, joista hän ei koskaan ennen ollut tiennyt. "Jumala tekee minut hedelmälliseksi maanpakolaisuuteni maassa", hän usein ajatteli kiitollisena.
Hänen pitkä poissaolonsa varhain keväällä ei ollut hänen pojalleen mikään iloinen aika. Tähän asti oltiin Norbertia koulussa kohdeltu pikemmin säälien. Häntä pidettiin nuorempana kuin hän todellisuudessa olikaan. Mitään vakavia virheitä ei osattu epäilläkään tuossa hiljaisennäköisessä, tyttömäisen kauniskasvoisessa pojassa löytyvän. Niinpä hämmästyikin jokainen kun herra de Caulaincourtin "lapsi", kuten häntä kutsuttiin, joutui melkoisen vakavaan pulaan. Väitellessään toisen pojan kanssa jo itsessään laittomasta onnenpelistä hän kadotti malttinsa ja vannoi Jumalan pyhän nimen kautta, jota tapaa hän oli tottunut kuulemaan Ranskassa liian keveästi käytettävän. Joku sattui sen kuulemaan ja ilmoitti siitä hänen korttelinsa kymmenysmiehelle ja hänet kutsuttiin rangaistavaksi, ei kouluun, vaan maistraatin eteen.
Geneven uusien lakien mukaan sai kehno kiroilija ensi rikoksesta maksaa pienen sakon ja hänen piti julkisesti anoa rikostaan anteeksi Jumalalta ja kaupungilta polvistuen ja suudellen maata. Norbert tarjoutui maksamaan sakon myöden tarkoitusta varten erään koulukirjoistaan, mutta päättävästi hän kieltäytyi toimittamasta julkista anteeksipyyntöä. Kuullessaan että uusittu rikos rangaistaisiin päivän vankeudella, teki hän sen paikalla vannomalla ettei koskaan myöntyisi semmoiseen nöyryytykseen. Hän sai sen johdosta virua neljäkolmatta pitkää tuntia — niin, hyvinkin pitkää — piispanpalatsin pimeässä maanalaisessa kopissa. Häntä ei olisi vapautettu silloinkaan, koska hänen julkeutensa oli lisätty rikos, mutta säälistä lapsiparkaa kohtaan, jonka isä juuri silloin oli hengenvaarassa Savoijassa evankeliumin tähden, niin kuitenkin tehtiin. Hänet lähetettiin takasin kouluun huomauttaen, että häntä oli tarkasti pidettävä silmällä. Tämän opettajat tekivätkin ja ilmoittivat tuloksena havainnoistaan, ettei poika osottanut vähintäkään halua henkisiin harrastuksiin, että hänen koulutyönsä oli huolimatonta, että hänen luonteensa oli kiivas ja että hän useammin kuin kerran oli tapellut ratkaisten vanhalla Geneven tavalla nyrkkivoimalla riitansa. Tätä tapaa kovasti ahdistettiin uudessa Genevessä.
Viimein talvi kului ja maa sai kevään kultaisen perinnön. Norbert tunsi aivan tietämättään vuodenajan vaikutusta. Eräänä kauniina huhtikuun iltana hän tuli hyppien kotiin koulusta, ikäänkuin pitäen maailman, vieläpä Genevenkin maailman, jotenkin hyvänä elämisen paikkana.
Antoine Calvin seisoi ovellaan keskustellen vakavasti kolmen muun henkilön, pastori Poupinin, Ami Berthelierin ja sinitakkisen kaupunginlähetin kanssa. Norbert tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään, sillä hänestä tuntui varmalta että juuri hänestä oli puhe. Mitähän ne nyt taas olivatkaan saaneet ilmi? alkoi hän tiedustella omaltatunnoltaan, joka ei ollut vallan puhdas. Oliko se hänen taistelunsa Jean Amblarden kanssa, Ambard-neuvoksen lesken ikkunan rikkominen, vaiko hänen salaiset kohtauksensa turmeltuneen nuoren libertinin Ami Perrinin kanssa? Jotakin sellaista se varmaan oli, sillä kun hän lähestyi katsoi pastori häneen murheellisesti ja Berthelier ja Antoine Calvin kuiskasivat jotakin toisilleen. He eivät näyttäneet vihaisilta, vaan surullisilta ja hämmentyneiltä. Hän kuuli Antoine Calvinin sanovan:
"Tehkää te se, herra Berthelier, minä en voi."
Hän kääntyi omaan huoneeseensa. Poupin meni hänen kanssaan ja lähettiläs poistui.
"Seuraa minua", sanoi Berthelier Norbertille.
Tämä totteli kummastellen. Gabrielle oli huoneessa, johon he saapuivat, mutta poistui isänsä viittauksesta.
Berthelier nojautui uuninreunustaan ja käänsi kasvonsa pois.
"Mitä se on, herra?" kysyi Norbert, alkaen ensi kertaa aavistaa jotakin pahempaa kuin häpeää poikamaisista erhetyksistä. Sitten hän sanoi äkkinäisen pelon vavistuttamana: "Onko kysymys — isästäni?"
"Niin on, poika raukka."
"Mitä? Oh, mitä?" Norbert kysyi hengittämättä.
"Se on sitä mikä oli todennäköistä, mitä me pelkäsimme."
"Eihän hän vain ole kuollut?"
"Ei, hän on vanki."
"Ah, siis on toivoa!"
"En voi sanoa niin. Ole mies, Norbert, ja kohtaa pelotta totuutta. Se on parasta, eikö niin?"
Norbertin huulet mutisivat tuskin kuuluvasti: "Kyllä". Sitte hän karkaisten itseään lisäsi:
"Mistä sen tiedätte? Kuka teille siitä kertoi? Kenties se ei olekaan totta."
Berthelier pudisti päätään. "Muuan 'harmaajalka' Libertiesen toiselta puolen, mennessään asioilleen Chamberyyn, näki hänet sidottuna hevosen selässä aseellisten miesten keskellä, jotka kantoivat Lormayeurin kreivin värejä."
Epätoivon huuto pääsi Norbertilta. Hän tiesi harhaoppisten kohtalon, jotka joutuivat Savoijan julman ja kiihkoisan ylimystön käsiin. Hän tiesi sitäpaitsi Lormayeurin kreivin julmimmaksi ja kiihkoisimmaksi kaikista.
Berthelier laski kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen. "Ole rohkea, poikani. Kestä tämä — niin kuin Hän sinulta sitä tahtoisi."
"Minä en voi!" huusi Norbert. "Jos se edes olisi kuolema keskellä taistelun melskettä, se olisi kaunista ja miehen täytyy pelotta kohdata sitä! Mutta tämä — kidutus, maineettomuus — oh, Jumalani!" Pojan ääni kohosi intohimoiseksi huudoksi: "Miksi koskaan tulimmekaan tähän vihattuun paikkaan, josta miehet lähetetään tuommoisille asioille?!"
"Jumalalla on mielestäni hyvin vähä tekemistä sen suhteen", sanoi Berthelier katkerasti. "Tämä rintani väsyi avuksihuutamasta tai syyttämästä Häntä. Sitä ei voida auttaa, mutta kärsiä. Se on ankara koulutus erittäinkin sinun ikäisellesi nuorukaiselle. Isäsi olisi ylpeä nähdessään sinun kantavan suruasi kuten kunnon miehen tulee."
Tuli hetkisen hiljaisuus; sitten Norbert huudahti kärsimättömänä:
"En tahdo sietää sitä, tahdon oikeutta!"
"Oikeuttako, poikani? Silloin sinun pitäisi matkata kauvaksi saadaksesi sitä."
"Tahdon mennä — minä vetoon — rukoilen polvillani huutaen ja itkien."
"Kehen vetoot? Savoijalaiseenko? Et voi päästä hänen luoksensa. Jos pääsisitkin, niin hän, semmoinen hän on, hyväksyisi ainoastaan yhden lunnaan harhaoppisesta — lunnaan, joka voidaan maksaa vain itsensä uhraamisella. Isäsi pitäisi sen liian korkeana hintana. Vetoaisitko neuvostoon tai valtuustoon? Ne ovat yhtä voimattomia kuin mekin."
"Niitä hallitsee ainoastaan yksi mies."
"Mutta hänen valtansa lakkaa L'Arven siltaan. Norbert, Norbert! Mitä sinä tahdot? Minne menet?" Norbert oli kääntynyt nopeasti ympäri, kiiruhtanut rappusia alas ja oli jo kadulla ennenkun Berthelier oli päättänyt puheensa.
Yksi mies on tehnyt kaiken tämän. Hän hallitsee Geneveä ja on lähettänyt hänen isänsä ulos kärsimään ja kuolemaan. Norbert lapsellisessa sydämessään uskoi tämän miehen kaikkivaltiaaksi. Hän oli kohtalo itse, sallimus — järkähtämätön, voimakas, vastustamaton, kaikkivoittava kohtalo. Pelastakoon tämä mies nyt hänen isänsä!
Koko Norbertin pelko häntä kohtaan oli kadonnut. Jos tuo suuri mies tunti sitten olisi puhunut hänelle, hän olisi tuskin rohjennut vastata. Nyt Norbert vain halusi katsoa häntä silmästä silmään ja vuodattaa koko sielunsa hänelle.
Hän lentämällä riensi alas Rue Cornavinia, yli sillan, pitkin Rue de La Citetä ja Grande Ruetä aina Rue des Chanoinesille. Hänen koputukseensa hyvin tunnetulle ovelle vastasi naispalvelija, joka kertoi jokaisen tietävän, että isä Calvin luennoitsi fransiskanisalissa jumaluusopin oppilaille. Pari minuuttia sen jälkeen Norbert oli vanhassa fransiskaniluostarissa tuomiokirkon takana. Ylös ensimäisiä rappuja yhdelle monipylväisen salin suletuista ovista, jonka takana Geneven suuri neuvosto tavallisesti istui, hän kiiruhti. Tällä kertaa innokkaiden äänien ja meluavien keskeytysten siasta tunkeutui kylmä, tasainen, kiihkoton ääni hänen korviinsa. Hän työnsi ovea hiljaan. Se antoi perään ja hän astui sisään.
Jokainen raju ajatus keskeyttää puhuja kuoleutui hänessä silmänräpäyksessä paikan hengen vaikutuksesta. Suuri sali oli täyteen sullottuna kuulijoita. Kaikkien kasvot olivat kääntyneet sen yläpäässä olevaan tuoliin ja sillä istuvaan hentoon, tummaan olentoon, joka kohotti kätensä ylös ja jonka huulilta virtasivat elämän ja kuoleman tuomiosanat. Jean Calvin selitti siellä loistavalla tavallaan ja käyttäen verrattomasti kotoista ranskankieltään oppiaan "puhdistumisesta uskon kautta". Voimakkaille, syvämielisille miehille, jotka häntä kuuntelivat, tämä oli elämän tai kuoleman kysymys, ensimäinen kaikista kysymyksistä. "Miten voin minä suoriutua elävän Jumalan tuomioistuimen edessä?" kysyi jokainen itseltään, ja jokainen kuuli nyt vastauksen.
Norbert, vaikkei hän voinut kuunnella, jäi kunnioituksesta äänettömäksi. Puhuja piti hänet sidottuna kuten koiran, joka vihaa kahlettaan vaan ei kykene murtamaan sitä, sillä isännän käsi pitelee sitä. Mutta hänen silmänsä olivat vapaat ja ne siirtyivät esineihin, joiden kanssa järjellä ei ollut mitään tekemistä. Ikkunalla hänen lähellään oli iso, harmaa hämähäkki verkkoineen, jossa oli avuton kärpänen. Ei, sitä hän ei tahtonut katsella, se oli liian hirmuista katsella. Muuan juuri hänen edessään istuva oppilas oli saanut laajat hihansa aivan rikki ja ne muistiinpanot, joita hän oli pistellyt niihin, tippuivat toinen toisensa perästä lattialle. Toisella oli silmälasit, kuten tuomarilla tai lääkärillä. Miksikähän hänen kalttaisensa nuori poika sellaisia tarvitsi? Vaan eivät kaikki olleetkaan nuoria. Tuolla muuan kookas, suuri mies näytti ainakin neljänkymmenen vanhalta. Täällä yhdellä oli aivan harmaa parta ja toisella kaljupää, kuten vanhalla Flechierillä, joka opetti latinaa koulussa. Useimmat kumminkin olivat nuoria miehiä voimiensa paraassa alussa ja tuoreudessa. Mutta ken oli tuo pieni, punatukkainen mies, jolla oli niin rohkea katse ja palavat silmät? Hänelle oli annettu tuoli itse isä Calvinin vieressä, kuten kunniavieraalle. Ah, se oli isä William Farel, Neufchatelin pastori, nyt vieraana hyvän ystävänsä isä Calvinin luona.
Mutta viimeinkin luento loppui. Kaikki nousivat ylös päätösrukoukseen. Sitte joukko virtasi ulos eri ovista, ei meluten, kuten oppilaat nykyään tekevät korvatakseen pitkää jännitystä, vaan vakavasti, miettivästi, ikäänkuin se ääni, jonka he äsken kuulivat, yhä vielä kaikuisi heidän korvissaan.
Norbert tunkeutui saliin ja seisoi kiukkuisena kärsimättömyydestä, kun huomasi täytyvänsä odottaa. Tiheä, innokas joukko tunkeili Calvinin ympärillä. Jokainen tahtoi osaansa häneltä, joko vastausta kysymykseen, tervehdyssanaa tai kädenpuristusta.
"He pidättävät häntä ijankaiken", arveli Norbert. Hän luuli seisovansa alallaan; kumminkin hän vähitellen läheni, viimein kyllin lähelle kuullakseen erään pojan, hänen koulutoverinsa, pyytävän isää palavin sanoin lähettämään hänetkin Ranskaan saarnaamaan Jumalan sanaa.
"Poikani, olet liian nuori. Kaksi tai ehkä kolme vuotta vielä on tarpeen sinun valmistukseesi", sanoi kylmä, kiihkoton ääni.
Vielä sukkela sysäys, ja Norbert oli hajoittanut tungeskelijat, jotka todella tekivät hänelle tietä. Hän seisoi silmäkkäin isän kanssa, kasvot kalpeina ja silmät rajusti liekiten.
"Oi, herra", hän huusi, "elkää lähettäkö häntä! Elkää lähettäkö sen useampia kuolemaan!"
Jean Calvin katsoi häneen sanattomalla hämmästyksellä. "Hallitse itseäsi, nuori mies, ja puhu säädyllisesti", hän sanoi sitte. "Kuka sinä olet?"
"Olen Norbert de Caulaincourt, ja isäni viruu savoijalaisessa vankilassa. Oh, herra, te voitte tehdä kaikkea! Auttakaa häntä, Jumalan tähden!"
"Tiedän jo mitä on tapahtunut ja valitan sitä. Minä pidän herra de Caulaincourtia suuressa arvossa." Nuo kylmästi punnitut sanat putosivat kuten jääpalaset Norbertin sydämelle. Hän anoi leipää ja Geneven itsevaltias tarjosi hänelle kiven. Hän seisoi liikkumatta täynnä katkeraa tuskaa, katsellen noihin värähtämättömiin kasvoihin. Mutta äkkiä hän näki niissä jotakin, vaikkapa vain varjonkin pilvestä, joka sai hänet heittäytymään suuren miehen jalkoihin huudahtaen kiihkoisesti:
"Oi, herrani, säälikää, säästäkää häntä! Sananne on laki — te teette mitä tahdotte — varmaan voitte pelastaa hänet."
"Olenko minä Jumalan sijassa, voidakseni kuolettaa ja tehdä eläväksi? Norbert de Caulaincourt, miksi polvistut edessäni? En voi tehdä mitään tässä asiassa."
Norbert nousi ylös. Ei ollut hyötyä polvistua tämän miehen edessä. Sitten hän tuskassaan päästi epätoivoisen sanan, jota tuskin yksikään mies Genevessä olisi tohtinut lausua.
"Jos ette ole Jumalan asemassa kuolettaaksenne, miksi siis lähetitte hänet pois?"
Hetkeen Calvin ei vastannut. Sitten hän sanoi hyvin tyynesti, aivan kylmästi:
"En lähettänyt häntä. Hän meni omasta halustaan, jotta Jumalan tahto toteutuisi hänen kauttaan ja hänessä. Tee se tahto sinäkin, Norbert de Caulaincourt, sekä sinun, minun että hänen täytyy kumartua sen edessä. Muuta emme voi tehdä. Mene kotiin ja rukoile sekä isäsi että itsesi puolesta!"
Enempää virkkamatta Norbert kääntyi ja käveli pois. Kylmä, alaston epäilys piti häntä vallassaan. Isä Calvinista ei ollut hänelle apua eikä lohdutusta. Mitä tuolle suurelle miehelle merkitsikään hänen isänsä perikato, hänen oma tuskansa? Kenties saman verran kuin sotamiesten kaatuminen kapteenille, kenties ei senkään vertaa.
Kääntyessään surullisena kotiaan päin hän ajatteli: "Onko mitään, jota voin tehdä?" Mutta ainoa mahdollinen vastaus oli: "Ei mitään." Lähteäkö Savoijaan toivossa nähdä isäänsä, olisi pelkkää mielettömyyttä. Hänen täytyi seista siinä, missä hän oli, kärsiä ja kuluttaa sydäntään.
Siten meni synkkiä päiviä, kunnes ääretön tuska kulutti itse itsensä ja jonkinlainen uneliaisuus alkoi vallata hänet.
Valon välkähdys.
"Lunnaita, liian korkehia vaaditaan".
Koko Geneve tunsi surua ja osanottoa de Caulaincourtin vuoksi ja oli tuskainen hänen kohtalostaan. Mutta viimein tämäkin asia joutui varjoon hyvin tärkeälaatuisten julkisten tapausten tähden. Libertinipuolue kohotti useiden tappioiden jälkeen yhäkin voimakkaana ja uskaliaana jälleen päänsä ja vaati ratkaisevaan taisteluun Geneven omistamisesta. Erikoinen riitakapula, jonka se oli valinnut, oli kansalaisoikeuksien myöntäminen Ranskan pakolaisille. Pakolaiset olivat uskonnollisia miehiä ja Calvinin hyviä ystäviä, joka viimemainittu itsekin oli ranskalainen. Sitten libertinit nostivat huudon "Geneve geneveläisille", ja koettivat vakuuttaa rahvasta, että kunnianhimoinen pappi maanmiestensä avulla aikoi saada kaiken vallan omiin käsiinsä, sortaa vanhat kansalaiset ja hallita yksinvaltiaana. Tämä ainakin olisi ollut uskottavaa. Mutta "halvemmalle luokalle", erittäinkin kalastajille ja venemiehille järvellä he kertoivat toisen tarinan. "Calvin ja hänen ranskalaisensa", he sanoivat, "neuvottelivat Ranskan kuninkaan kanssa jättääkseen kaupungin hänelle ja ryöstääkseen siten kansalaisilta heidän ikivanhan vapautensa." Kun muistaa että Ranskan kuninkaan ensimäinen työ olisi, jos hän saisi kaupungin valtaansa, polttaa Ranskan pakolaiset aivan jokaisen, ei tämä kertomus tuntunut kovinkaan todennäköiseltä. Kumminkin sitä uskottiin siksi paljo, että se sai aikaan hirmuyön, jonka kuluessa katuja saarsivat aseelliset joukot hillitsemättömiä libertinejä ja jousilla varustettu kalastajalauma. Nämä huusivat: "Tappakaa, tappakaa! Kuolema ranskalaisille ja ranskalaisystäville!" Kaikeksi onneksi nämä pysyivät hiljaan oviensa sisäpuolella, joten meluajat eivät löytäneet ketään tapettavia. Mutta tämä oli julkinen kapina. Se osotti, että järjestyksen vihollisia täytyi hillitä viipymättä, muuten uusi Geneve särkyisi pirstoiksi eikä yhdenkään ihmisen elämä olisi turvassa siellä. Muutamat libertinien johtajista, ennen muita Philibert Berthelier ja Ami Perrin, pääsivät pakoon Bernin kanttoniin, mutta Daniel Perrin, kaksi Comparet-veljestä ja muita vähemmänarvoisia otettiin kiinni ja suljettiin vankilaan.
Ami Berthelier piti itsensä erossa koko asiasta. Vaikkakaan ei aivan samanmielinen uuden hallituksen kanssa, hän oli sitä vielä vähemmän omien heimolaistensa kanssa, joiden tarkoitukset, jos onnistuisivat, hänen mielestään johtaisivat täydelliseen laittomuuteen. Kumminkin puoluevimman kohotessa niin korkealle hän tuskin voi toivoa nimeänsä vapaaksi epäluulosta. Häntä ei olisi hämmästyttänyt millään hetkellä, vaikka hänet otettaisiin kiini jostakin syystä ja sijoitettaisiin vankilaan.
Kun Norbertilla ei ollut mitään muuta tekemistä, oli hän palannut kouluun. Hän sanoi itsekseen, että hänen oli siellä yhtä hyvä tai huono olla kuin missä muualla tahansa. On totta ettei hän paljoa tehnyt, mutta enempää ei hän ollut tehnyt koskaan ennenkään. Tähän aikaan kaikki viranomaiset alkaen rehtorista hänen luokkansa järjestysmieheen asti olivat hyvin lempeitä häntä kohtaan. He tiesivät hänen sielunsa katkeruuden. Päivät kuluivat hitaasti. Viimein eräänä toukokuun iltana tullessaan ulos koulusta hän huomasi tavattoman väenkokouksen kadulla. Kaikki katselivat komeata ratsumiestä, jolla oli torvi vyötäisillä ja valkeakilpinen sauva kiinnitetty jalustimeen.
Norbert katsoi miestä koska muutkin katsoivat, mutta ilman mielenkiintoa, kunnes joku huomautti "lormayeurilainen".
"Mitä sanotte?" hän huudahti nyt hyvinkin innokkaasti.
"Katsoppas nauhaa hänen hatussaan! Rautatammi on Savoijan, genistakanerva Lormayeurin kreivien merkkejä. Se tarkoittaa, että hän on lähettiläs ja tuo uutisia. Seuratkaamme häntä kaupungintalolle ja kuulkaamme!"
Sinne saavuttuaan he kuulivat, että pieni neuvosto oli paraillaan istumassa (tavaton asia ehtoopäivällä) ja että torvensoittaja laskettiin oitis puheille.
Useita käsiä ojennettiin vastaanottamaan hänen ohjaksiaan, kun hän heitti ne alas, mutta Norbert tapasi ne ensin.
"Suokaa anteeksi herrani", sanoi hän, "tunnetteko te isääni, herra deCaulaincourtia, joka on vankinanne?"
"Oh, kyllä, nuori herraseni. Juuri hänen lunnaittensa johdosta olen nyt täällä."
Norbertin sydän pamppaili rinnassa. Äkkinäisellä riemulla hän huusi:
"Ja miten hän voi?" Mutta vastaukseen ei miehellä ollut aikaa. Jo kiirehti neuvoston lähetti torvensoittajaa sisään ja pyysi lähelläseisovien huolehtimaan hänen hevosestaan.
Norbert oli kumminkin kuullut kyllin. Sana "lunnas" kaikui hänen korvissaan mitä suloisimmalta säveleeltä. Se tarkoitti vapaaksipääsyn mahdollisuutta. Se tarkoitti lisäksi parempaa ja kunniallisempaa kohtelua, joka ennemmin tulee sotavangin kuin tuomitun harhaoppisen osaksi.
Totta — mutta takana oli kysymys: Mistä tulee lunnaat? Se voisi tulla ja luultavasti tulisikin hyvinkin vaikeaksi kysymykseksi. Mutta se ei huolettanut häntä.
Toinen virkamies tuli ulos, kirjuri silmälaseineen ja kynä korvan takana.
"Viekää tämä hevonen 'Villin miehen ravintolaan'", hän sanoi. "Sen omistaja tulee oitis perässä."
Norbert kiiruhti kirjurin luo kysellen innokkaasti, saadakseen oikopäätä tiedon.
"Olen vannotettu. En voi sanoa mitään. Saatte tietää kaikki oikealla ajallaan."
"Tule pois, Norbert", sanoi kaksi muuta poikaa. "Ei ole syytä odottaa. Voimme kylmetyttää jalkamme odottaessamme täällä tuntikausia kunnes neuvosto näkee soveliaaksi lopettaa!" Norbert kumminkin yhä viipyi, kykenemättä tempaamaan itseään pois paikalta.
Noin puolen tunnin perästä kirjuri tuli jälleen esiin. NähdessäänNorbertin odottavan ovella hän sanoi:
"Luulen että asut lähellä herra Ami Berthelierin asuntoa. Tahdotko mennä noutamaan hänet?"
"Mielelläni", huudahti Norbert innokkaasti. "Onko hänelle kirjettä?Saanko viedä sen?"
"Ei; mutta tuo hänet tänne niin nopeasti kun voit."
Norbert kiiti Rue Cornavinille ja toimitti hengästyneenä asiansa.
"Oh, herra, joutukaa!" hän sanoi. "Isältäni on uutisia."
Kutsumus pienen neuvoston puolelta ei itse asiassa olisi hämmästyttänyt Berthelieriä, joka koko ajan kuten tiedämme odotti, että hänet julistettaisiin yhteiskunnan viholliseksi. Kutsumus Lormayeurin lähettilään tulon johdosta — mitä se mahtoikaan merkitä? Mutta oli asianlaita miten tahansa, hänen piti toimia parhaansa mukaan ja osottaa tarpeellista kunnioitusta kaupungin neuvostolle. Siksi hän pani hienosta verasta tehdyn virkaviitan päällensä, otti nahkoitetun päähineen ja ripusti sivulleen vanhanaikaisen miekan, jota hän ei koskaan ollut tilaisuudessa käyttämään.
"Minä tulen mukaan", sanoi Norbert hänelle.
Hyvin vaivaloisesti innokas poika sovellutti käyntinsä ramman miehen hitaisiin askeleihin. Hänestä aika tuntui loppumattomalta ennenkun he saapuivat saliin. Siellä hänelle sanottiin, että hän saisi mennä kotiinsa. Tätä hän ei kumminkaan tehnyt. Berthelier joudutettiin heti paikalla noiden kahdenkymmenen viiden luo.
Hän kumarsi, poisti päähineensä ja seisoi heidän edessään kunnioittaen ääneti odottaen alkua.
Siellä suuren pöydän luona, joka oli verhottu vihreällä veralla, istui neljä neuvosta ynnä muut jäsenet, jotka kaikki hän hyvin tunsi näöltä ja nimeltä. Heillä oli hatut päässä. Muuten olivat he puetut yksinkertaisiin ja kohtuullisiin, mutta hienosta kankaasta tehtyihin pukuihin. Jokaisella neuvosmiehellä oli musta virkasauvansa edessään pöydällä. He näyttivät kunniallisilta, mutta kovilta ja ankarilta, kentiesi ahdasmielisiltäkin miehiltä. Berthelierin mieleen sukelsi hänen odottaessaan ajatus, että hänen nuoruuden unelmansa oli ollut juuri tällainen. Tällaisten miesten tulisi hallita Geneveä ylpeän herttuan ja kevytmielisen ruhtinaspiispan asemasta. Hänen unelmansa oli toteutunut. Mutta oliko Geneve siltä sen parempi?
"Istukaa, herra Berthelier", sanoi ensimäinen neuvos, kääntyen hänen puoleensa näillä harvinaisen kohteliailla sanoilla.
"Tämä on parempi alku kuin odotinkaan", ajatteli Berthelier, kun hän otti vastaan tarjotun istuimen.
"Olemme lähettäneet noutamaan teidät", jatkoi neuvos, jonka nimi oliAmblarde Corne, "syystä että olemme juuri nyt saaneet sanomia kreiviLormayeurilta."
Berthelier näytti hämmästyneeltä.
"Kirjuri selittää asian", lausui neuvos.
Eräs kirjurin vaippaan puettu henkilö nousi pystyyn pöydän päästä ja alkoi lukea. "Philip Manuel Joseph Jumalan armosta Lormayeurin kreivi —", siten alkoi kirje, jonka ylpeä savoijalainen oli alentunut lähettämään Geneven harhaoppisille. Seurasi sitten joukko arvonimiä sekä lyhyt osotus "Noille Genevessä", aivan kuin olisi etsitty kaikkein yksinkertaisinta kohteliaisuusmuotoa. Mutta seuraavat sanat olivat hyvin jännittävät. Kreivi suvaitsi ilmoittaa geneveläisille, että hänellä oli hallussaan eräs Germain de Caulaincourt, ranskalainen synnyltään mutta Geneven kansalainen. Tämä väärään ohjattu henkilö oli tavattu kreivin alueelta levittämässä vääriä oppeja, asettaen siten itsensä julkiselle rangaistukselle alttiiksi. Kaksi muuta Genevessä syntynyttä henkilöä oli sitäpaitsi kreivin vankilassa, nimittäin eräs Jacques de Maisonneuve eli Baudichon, jonka arveltiin olevan tämän kunnianarvoisen suvun nuorempaa haaraa, ynnä Jean Ardenot, hatuntekijäin ammattikunnan jäsen. Nämä myöskin ollen harhaoppisia olisivat ansainneet lyhyen tuomion. Mutta kreivi armossaan oli halukas kohtelemaan kaikkia näitä sotavankeina ja tarjoamaan heidät lunastettaviksi ja vaihdettaviksi.
Tässä kirjuri pysähtyi, ja Berthelier ihastuneena ei voinut olla sanomatta:
"Hyvä! Tahdomme maksaa viimeiseen ropoon asti, ja niin tahtovat kaikki ranskalaiset herra de Caulaincourtin puolesta. Maisonneuve pitää kai sukulaisestaan huolta ja hatuntekijä saa kääntyä tovereihinsa."
"Kärsivällisyyttä, ystäväni", ensimäinen neuvos sanoi totisena. "Rahaa ei siellä haluta. Herra kirjuri, lukekaa edelleen!"
Kirjuri kumarsi. "Nykyään on", hän jatkoi, "nykyään on kaupungissanne nuori nainen, kreivin sukulainen, jonka hänen ylhäisyytensä haluaa saada" — tässä Berthelier äkkiä kohotti päätään katsahtaen kirjuriin nähtävästi hämillään — "haluaa saada takaisin", hän toisti. Sitten suoristaen itseään hän jatkoi: "Koska hän on tämän neidon holhooja oikeuden mukaan, pitäisi hänen saada tämä hoitoonsa, voidakseen kasvattaa häntä sopivasti ja arvonmukaisella tavalla ja asettaakseen hänet niitten tiluksien omistajaksi, jotka oikeuden mukaan kuuluvat hänelle." Seurasi paljo muita asioita puettuna komeasointuisiin sanoihin. Mutta kaiken tarkoitus oli hyvin selvää. "Antakaa nuori nainen minulle, ja te saatte kolme harhaoppistanne ehjinä ja terveinä. Tarjoan teille Germain de Caulaincourtin, Jacques de Maisonneuven ja Jean Ardenotin vaihdoksi neiti Castellarista, joka keskuudessanne on tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier."
Ami Berthelier ei puhunut sanaakaan, ei huudahtanutkaan, mutta hän näytti siltä mikä hän todellisuudessa olikin — sydämeen haavoitetulta mieheltä.
Muuan neuvoksista, joka istuimeltaan voi nähdä hänen kasvonsa, sanoi sääliväisesti:
"Emme päätä mitään hätäisesti. Tämä juttu on tutkittava."
"Ja vaikka niin olisikin laita", sanoi toinen, "mistä voi kreivi tietää vaikka pistämme hänelle jonkun talonpoikastytön. Me saamme miehemme takaisin ja nauramme hänelle vasten kasvoja?"
"Geneven miehet toimivat kunniallisesti", sanoi ensimäinen neuvos äänessä syvä moite. "Ja tietysti kreivi pitää huolen sopivista varovaisuuskeinoista. Jatkakaa, herra kirjuri!"
Loppu kreivin kirjeestä, koristettuna suurella sanatulvalla ja kaunopuheliaisuudella, sisälsi seuraavat tiedonannot: Lapsen, Olive de Castellarin, varasti sen vanhemmilta paholaisen johdatuksesta ja erään roistomaisen sukulaisen toimesta, joka toivoi perivänsä omaisuuden jos nämä kuolisivat lapsettomina, sen oma imettäjä. Tämä, nimeltään Josefine Mendol, antoi lapsen sitten parempaan talteen sisarelleen, hyvinvoivan talonpojan Robinetin vaimolle. Hän sai nämä Robinetit tulemaan Geneveen, missä asuivat eräässä esikaupungin talossa, jonka asukkaansa olivat hävittäneet peljäten savoijalaisten hyökkäystä. Hän kadotti Robinetit ynnä lapsen näkyvistään sen jälkeen, eikä kuullut ennenkun pitkän ajan perästä, että he molemmat olivat kuolleet kulkutautiin, mutta että lapsi oli elossa ja että muuan Geneven kansalainen oli ottanut sen omakseen. Kuolinvuoteellaan omantunnonvaivojen ahdistamana hän oli kertonut kaikki nämä asiat ripittäjälleen, velvoittaen hänen tekemään ne tunnetuiksi lapsen sukulaisille.
"Kaunis juttu tämä!" sanoi toinen neuvos, jonka nimi oli Bonna. "Mutta kysyn teiltä, miten on todistettu että se kansalainen, joka otti lapsen omakseen, oli juuri herra Ami Berthelier, joka nyt on tässä edessämme saapuvilla?"
"Tässä on enemmän", sanoi kirjuri, joka oli huolella tutkinut paperia toivotellen, että ruhtinas olisi käyttänyt taitavampaa kirjuria sekä vähemmän sotkenut kirjoitustapaa savoijankielisillä omituisuuksilla. "Antakaa kuulua sen kokonaisuudessaan", sanoi ensimäinen neuvos.
"Muutamia kuukausia sitten", kirjuri pitkitti, "eräs Castellarin suvun vanha palvelija, tietämättä näistä asioista, sattui olemaan kaupungissa suojelijat mukanaan omilla asioillaan. Hän näki tämän nuoren naisen ja hämmästyi hänen näköisyyttään äitiinsä, jonka hän vallan hyvin muisti, vaikkakin tämä oli kuollut kauan sitten. Kyseltyään kaupunkilaisilta, hän kuuli neidon olevan herra Ami Berthelierin ottotytär. Siinä ei vielä ole kaikki. Petollinen imettäjä ei tahtonut — kuten näkyy — kaikkia merkkejä lapsen syntyperästä hävittää. Mikä kummallisempaa hänenlaiselleen alemman luokan naiselle, hän osasi lukea ja kirjoittaa, opittuaan nämä taidot rouva de Castellarilta. Hän kirjoitti lapsen todellisen nimen hänen vanhempiensa aseman ja arvon, sulkien sanotun kirjoituksen pieneen kukkaroon, jonka ripusti lapsen kaulaan ikäänkuin koristeeksi." Kirjuri laski paperin pöydälle ja otti pois silmälasinsa.
"Herra Berthelier", kysyi ensimäinen neuvos hyvin kohteliaasti, "onko teillä mitään tietoa tästä paperista?"
Berthelier selvitteli ääntään; mutta se oli yhä karkea ja kaikui hänestä itsestäänkin jotenkin oudolta.
"Minä tunnen sen", hän sanoi, "se oli hukassa, luuloni mukaan hävitetty. Mutta joku viikko sitten löysin sen jälleen. Sen sisältö on aivan kuin yllä luettu". Viime sanat olivat sortunutta kuiskausta.
"Teidän täytyy huomata, herra Berthelier", virkkoi Amblarde Corne vakavasti, "ettei meillä ole valitsemisen varaa. Meidän täytyy luovuttaa hänet."
"Ei se ole niinkään huonosti kun voisi olla", eräs neuvoston jäsen huomautti. "Neito joutuu sukulaistensa ja ystäviensä huomaan. Kenties saa kauniit perinnöt."
"Mutta te unhotatte", sanoi kolmas neuvos Aubert, tunnettu kyvykkääksi apteekkariksi ja kiivaaksi protestantiksi. "Te unhotatte, että siten jätämme lapsiraukan sielun kuoleman vaaroihin. He tekevät hänestä paavilaisen."
"Suvaitkaa kuulla, herrani", sanoi kirjuri, "tässä on jonkinlainen jälkikirjoitus, jota en ole ennen huomannut."
"Lukekaa se", sanoivat useat äänet yht'aikaa.
"Kreivi on armossaan suvainnut ottaa mietittäväkseen sen surettavan asianhaaran, että nuori neiti ilman omaa syytään on tähän asti opetettu ja kasvatettu turmiollisissa opeissa" — niin hän sanoo, herrani; olen pakotettu lukemaan hänen sanansa kuten ne ovat kirjoitetut — "turmiollisissa, niin sanotuissa reformeeratuissa opeissa. Hän haluaa vakuuttaa lapsen nykyisille holhoojille, ettei mitään rajoituksia neidille aseteta uskonnon asioissa. Myöskin hän kiittää näitä hyväntahtoisuudestaan neitiä kohtaan ja katsoo olevansa velvoitettu korvaamaan sen sopivassa tilaisuudessa."
"Kauniita sanoja!" sanoi Aubert. "Kuinka paljo niihin voi luottaa?"
"Jos teidän korkea-arvoisuutenne sallivat, niin olisi minulla jotakin sanottavaa." Puhuja oli pieni, vähäpätöisen näköinen, kierosilmäinen mies. Mutta hänellä oli jonkin verran arvoa kaupungissa. Hän oli neuvoston jäsen ja sitäpaitsi ompelijain kunniallisen ammattikunnan vanhin. "Tunnen Lormayeurin kreivin erittäin hyvin. Voinpa hyvinkin sanoa lausetavan mukaan: 'Olen mitannut hänet'."
"Enemmän kuin yhdellä tavalla, herra Pradel", sanoi nuorin neuvoksista, ja yksi ja toinen vakava katse hilpeni hiukan. Pradelin ammattimaine ulottui Savoijaan asti. Hän oli useamman kuin kerran sopivan turvan suojassa käynyt Lormayeurin linnassa, asettaakseen taitonsa sen omistajan palvelukseen.
"Tunnen kreivin", hän alkoi uudelleen. "Hän on kuten kaikki muutkin ylimykset — itse ensin, paavi toiseksi, tiluksien ruhtinas kolmanneksi ja lopuksi kuka hyvänsä. Kun sanon 'itse', tarkoitan kultaa ja maita hänelle itselleen. Siihen katsoen on tämäkin asia pohjaltaan saman luonteinen. Hän tahtoo neidon käsiinsä johonkin tarkoitukseen saadakseen hänen omaisuutensa omaan verkkoonsa. Saavutettuaan sen, hän ei ole piittaava ollenkaan tytöstä tai hänen uskonnostaan."
Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi neuvos Corne vakavasti. "Velvollisuutemme on selvä. Asia on kumminkin äänestettävä tavan mukaan oikeassa järjestyksessä. Herra Bonna, kunnioitettu toveri, mitä te sanotte?"
Neuvos Bonnan ajatus oli valmis, kuten jokaisen toisista. Mutta hän ei voinut antaa ääntään, Berthelierin tuskainen katse kiinnitettynä hänen kasvoihinsa.
"Vartoon", hän sanoi, "kunnes herra Berthelieriä on pyydetty siirtymään salista."
Enempää odottamatta Berthelier nousi äänetönnä ja vetäytyi etukamariin. Neuvos Bonna oli oikeassa. Ei kenkään saisi olla läsnä kun äänestetään hänen omasta kuolemantuomiostaan. Ami meni akkunan luo, nojautui sitä vastaan ja katseli ulos kadulle. Tuskan tunteet kulkivat hänen mielessään, jommoisia hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin eikä arvellut enää tuntevansa. Kielet, jotka tuntuivat katkenneilta ijäksi siinä myrskyssä, joka mursi hänen nuoruutensa, väreilivät nyt hirveästä tuskasta. Vielä kerran hän oli joutunut rakastamaan. Ja kyky rakastaa on samalla kyky kärsiä. Nyt tuo lapsi, joka oli hänen lapsensa kaikilla siteillä ja oikeuksilla paitsi syntyperän, menisi pois häneltä ja menisi ijäksi! Jos se vaan tulisi hyväksi Gabriellelle voisi hän sen kestää. Mutta että hän, tuo Geneven lapsi, tuon uuden uskon — jolla oli semmoinen salaperäinen voima temmata ja pitää sielut, joihin se koski — kasvatti viskattaisiin julmien paavilaisten joukon keskelle —, se ajatus oli sietämätöntä! Lilja okaiden keskellä! — Hänet revittäisiin ja kiusattaisiin, kukatiesi kuoletettaisiinkin heidän joukossaan. Ei, sitä ei hän salli! Hän kieltäytyy luovuttamasta lastaan ja kärsii seuraukset. Hän tahtoo uhmata neuvostoa, valtuustoa, koko kaupunkia; — mitä huolii hän niistä!
Ah! Mutta sitten —. Takana olivat nuo miehet, joista hän piti. Tahtoiko hän, jos voisikaan, heittää jalon ystävänsä de Caulaincourtin, puhumattakaan toisesta kahdesta, hitaaseen kidutuskuolemaan? Rakkaus häntä kohtaan, kaikilla oikeuden ja kohtuuden siteillä vahvistettuna, kuohui jälleen hänen sydämessään ja epäsi ajatuksenkin siitä. Mahdotonta on hylätä hänet. Ja kumminkin! — Oh, aivan mahdotonta on myöntyä tuohon toiseen ehtoon! Hän tunsi olevansa kuin villipeto verkossa, kykenemätön taistelemaan, kykenemätön liikkumaan. Hän voi ainoastaan kärsiä.
Kirjuri seisoi ovella. "Herra Berthelier, kunnianarvoinen neuvosto haluaa teitä tulemaan saapuville."
Hän totteli ja seisoi neuvoston edessä kuten mies, joka odottaa kuolemantuomiotaan.
Ensimäinen neuvos puhutteli häntä lempeällä, kohteliaalla äänellä. "Teidän täytyy huomata itsekin, kunnioitettava herra Berthelier, ettei teille ole jätetty valitsemisen sijaakaan tässä asiassa. Nämä kolme arvoisaa kansalaista ovat pelastettavat. Siksi hyväksymme Lormayeurin kreivin ehdot. Ja koska he epäilemättä kituvat hänen vankilassaan kaiken tämän aikaa kurjan niukalla leivällä ja vedellä, on yksimielinen ajatuksemme, että mitä on tehtävä, se on tehtävä pian. Sentähden me vaadimme teiltä, valanne ja kansalaisvelvollisuutenne perusteella, että pidätte tämän neidon, tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier, valmiina kolmessa päivässä rehellisesti vaihdettavaksi Germain de Caulaincourtiin, Jacques Baudichoniin ja Jean Ardenothon. Pyydän teitä, herra Berthelier, että jos teillä on jotakin sanomista, puhukaa vapaasti. Tahdomme kuulla teitä kaikella suosiolla."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Tottelen arvoisaa neuvostoa", sanoi Berthelier murtuneena. Hän kääntyi mennäkseen. Sitten, muistaen että nämä miehet edustivat Geneveä, kääntyi hän jälleen ja kumarsi, astuen sitte ulos.
Ovella Norbert juoksi hänen luokseen vaatien uutisia.
"Isäsi on pelastettu", sanoi Berthelier.
"Mutta miten — miten? Kertokaa minulle kaikki!" huusi Norbert. "Onko se tapahtunut lunnaitten avulla?"