"Kyllä, kalliilla lunnaalla."
"Kuinka paljo?"
"Elä kysy minulta enempää. Pyydän vielä, että annat minun mennä kotiin yksin."
Hän viittasi pojan pois, joka olisi tahtonut ojentaa hänelle käsivartensa ja joka nyt jäi seisomaan paikalleen, mieli täynnä iloa ja kauhistusta, vanhuksen raskaasti ja vaivaloisesti kompuroidessa katua alaspäin.
Onko missään apua?
Se mulle raudanlujan tahdon tuoPoveeni aina,Ja tähdet kirkkaat, kiihkottomat luo —Tuo taivaan laina.
Longfellow.
Sinä yönä Berthelierin talossa ei yksikään silmä ummistunut uneen. Sen pitkinä tunteina neljä sydäntä kamppaili kipeänä taistellen ja rukoillen yksinäisyydessä Jumalan kanssa. Aamu ei tuonut iloa. Kumminkin kukin saavutti vähäsen lepoa, joka suurissa kärsimyksissä joskus tulee tuskan jälkeen riemun sijasta.
Claudinella ja Margaretalla oli sama ajatus. Kumpikin päätti mennä lapsen kanssa muukalaisten maalle; Margareta sen vuoksi, että oli hoitanut Gabriellea, Claudine, arvellen ettei hänen katolilaisena tarvinnut peljätä savoijalaisia, toivoi voivansa tasoittaa Gabriellen elämänpolkua.
Berthelierin lohdutus oli paljoa vähäisempi kuin heidän. "Kun ei ole jälellä mitään, miksi siis elää", hän ajatteli, "mies voi aina kuolla". Miksi ei? Kuka voisi moittia häntä, jos hän vaan huolehti soveliaan toimeentulon sisarelleen ja vanhalle palvelijalleen? Olihan hän vapaa erkanemaan milloin vain tahtoi tästä uudesta Genevestä, johon hänellä ei ollut mitään osaa. Se oli samaa, jota jokainen vanhan ajan mies, joita hän ihaili ja halusi jäljitellä, olisi tehnyt hänen asemassaan.
Niinkuin sopikin, tuli voimakkain lohdutus kipeimmälle sydämelle. Ollen Geneven lapsi, reformatsionin kasvatti, oli Gabrielle sydämestään kiintynyt kotiinsa. Kaikki, jotka hän tunsi olivat siellä, tai olivat olleet. Ensin isku, tullen niin äkkiä ja outona, tyrmistytti hänet, mutta liiankin pian palasi kyky tuntea sen koko katkeruutta. Onneksi yksi huojennus oli hänellä. Kun ensimäinen huumaava isku oli ohi, voi hän itkeä. Ensin hän itki kiivaasti ja kiihkoisasti, sitten hillityllä, hiljaisella tavalla; hiljaa Claudinen tähden, jonka vuodekumppani hän oli.
Viimein seurasi pitkää itkua kyyneletön väsymys ja unentapainen horrostila saavutti hänet. Louis de Marsac oli seisovinaan hänen vieressään pitäen kädessään niin sanottua "huilua" eli pitkää hoikkaa lasia täynnä viiniä. "Neiti", hän sanoi, "tahdotteko juoda tästä lasista kanssani?" Siten tavallisesti kosittiin vanhassa Genevessä. Mutta nämä kaksi, jotka tunsivat toistensa sydämet, eivät olleet vaihtaneet kihlauslupausta. Unessaan hän vastasi varmasti "tahdon", ja ojensi kätensä ottaakseen lasia. Liike herätti hänet. Hän toipui ja tunsi ettei tarjottu malja ollut maallista viiniä, vaan väkevää, voimakasta marttyyriviiniä. Hänet valtasi suuri kunnioitus ja yhtäaikaa suuri rauha. Hänelle tuli voima, joka täytti hänen toiveensa.
Oli jo aamu. Hän nousi ylös, pesi silmänsä, pukeutui äänetönnä, ettei herättäisi nukkuvaa Claudinea, ja meni sitte toiseen huoneeseen. Siellä oli jo Berthelier ja Margareta, keskustellen vakavasti keskenään.
"Teidän pitää sallia minun seurata häntä, taikka sydämeni pakahtuu", pyysi vanha palvelija laskien kätensä herransa käsivarrelle.
"Vaikkakin sydämmenne halkeaisi, en voi", oli vastaus. "Annan teille kuukauden mietinnön aikaa. Ei sovi että saatatte itsenne vaaraan ja lapsiparan epäluulon alaiseksi. Eivätkö nämä savoijalaiset ole kylliksi syöksemään häntä turmioon, vieläkö siihen tarvitaan teidänlainen tulisen kuuma kalvinisti?" Sitten hän lisäsi lempeämmästi: "Uskothan sinä rukouksiin. Rukoile hänen puolestaan. Se on kaikki mitä voit tehdä."
Silloin Gabrielle seisoi heidän edessään kalpeana ja väsyneenä. Mutta aamutervehdykset hän lausui varmasti suudellen isää ja hymyillen Margaretalle heikosti ja kostein silmin. Tämä käänsi kasvonsa pois ja jätti hiljakseen huoneen.
"Isä", hän sanoi istuen tämän viereen, "ette saa surra liian paljo tämän vuoksi."
Ami karkaisi itsensä puhuakseen rohkaisevasti Gabriellelle.
"Tiedän että he tulevat olemaan ystävällisiä sinulle. Sinä tulet rikkaaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi; — vaikka luulen ettet koskaan niin rakastetuksi kuin täällä. Margareta raukka on rukoillut saadakseen seurata sinua. Mutta on parasta, niin kovalta kuin se tuntuukin, että menet yksin."
"En mene yksin, isäni. Menivätkö ne yksin, jotka matkustivat Ranskaan saarnaamaan evankeliumia?"
"Lapsi, tunnen ajatuksesi ja olen iloinen että se lohduttaa sinua. Mutta, Gabrielle, tuossa katolisessa maassa sinun pitää olla hyvin viisas, hyvin varova. Pidä tarkka vaari sanoistasi, teoistasi ja ajatuksistasikin. Muista käskyä: 'Olkaa viisaat kuten käärmeet'."
"Elkää pelätkö. En tahdo etsiä marttyyriutta. Jos on valittavissa erilaisia kotiin vieviä teitä, niin luonnollisesti valitsen huokeimman."
Berthelieristä nämä sanat tuntuivat vakuuttavilta. Hän ei tuntenut Gabriellen uskonnollisen vakaumuksen syvyyttä eikä kiihkeyttä, ja siksi hän toivoi tämän taipuvan olosuhteisiin, kuten hänen ajatuksensa mukaan oli aivan luvallista tehdä. Ami oli hyvin iloinen, että hän oli Gabriellen lapsena asettanut sisarensa hoitoon.
"Päästä kotiin on se mitä kukin haluaa", hän jatkoi. "Arvelen pääseväni sinne pian."
"Pieni tyttöni, mitä tahdot sanoa?"
"Se on sitä laatua, etten voi tehdä sitä aivan selväksi teille enkä kenellekään muille. En kumminkaan luule, että Jumala tahtoo jättää minut vieraaseen maahan. Hän tietää etten voisi kestää sitä. Jos Hän tahtoo minun kuolemaan puolestaan monen muun tytön, naisen ja miehen tavalla, on Hän vahvistava minua. Kumminkaan en luule että se vie siihen asti. Hänellä on toisia teitä. Tunnen ettei mikään muu käsi kosketa minuun kuin Hänen omansa, ja se ei vahingoita. On sitten vielä olemassa koti, vielä parempi kuin Geneve. Myöskin te, isä, olette saapuva sinne ennen pitkää."
"Niin, lapseni, ennen pitkää", sanoi Berthelier hyvin liikutettuna. Syntyi äänettömyys, sillä hän ei tahtonut sanallakaan himmentää lapsen yksinkertaista uskoa. Viimein hän jälleen virkkoi: "Sano minulle, voinko ehkä tehdä mitään sinun puolestasi, Gabrielle."
"Meillä on vielä kaksi päivää jälellä, isäni. Tahdon valita lahjoja ystäville ja naapureille ja sanoa heille kaikille hyvästit. Teidän pitää saada pieni ranskalainen testamenttini. Itse luonnollisesti otan raamattuni. Täti Claudinelle ja Margaretalle minun täytyy jotakin ajatella. Niin — ja isä, vielä yksi asia!"
"Mikä se on, sydänkäpyni?"
"Se on Norbert, Norbert raukka, joka pitää meistä niin paljon. Hänen sydämensä murtuu, koska tämä kaikki tapahtuu pääasiallisesti hänen isänsä tähden. Pyydän, menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä. Eikö olisi hyvä käskeä häntä tänne aamiaiselle? Tänään taitaa olla juhlapäivä koulussa."
"Minä menen hänen luokseen", sanoi Berthelier, lauhtuen ajatellessaan voivansa tehdä jotakin lapsen puolesta.
Mutta kun hän nousi, ilmestyi Margareta pelästyneenä ovelle.
He seurasivat häntä makuuhuoneeseen ja löysivät Claudinen pyörtyneenä lattialla. Claudine oli koettanut nousta kuten tavallisesti, mutta edellisen päivän isku oli koetellut liiaksi hänen terveyttään. Kun Claudine oli tullut tuntoihinsa ja päässyt veljensä ja Margaretan auttamana vuoteeseensa, koetti hän rauhoittaa näitä.
"Se oli vaan ohimenevää heikkoutta", sanoi hän. Heidän pitäisi vaan mennä aamiaiselle; levättyään hän tulisi myös.
Hän näytti niin kovin kalpealta. Kun he jättivät huoneen, sanoiBerthelier:
"Lähdenpä herra Aubertin luo ja pyydän häntä käymään katsomassaClaudinea. Samoin voin etsiä Norbertin ja tuoda hänet tänne mukanani."
Viimein hän palasi, apteekkari ja neuvos Aubert mukanaan, joka ei pitänyt neiti Claudinen pahoinvointia vaarallisena. Kumminkin hän antoi Claudinelle muutamia hyvin äitelöitä lääkkeitä ja määräsi hänen pysymään vuoteessa. Hänen mentyään Berthelier sanoi Gabriellelle:
"En voinut löytää Norbertia. Viime yönä herra Antoine kertoi hänelle koko asian kuten se on. Norbert ei virkkanut sanaakaan, vaan otti hattunsa ja meni ulos. Sitte hän ei ole palannut, eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen. He aikovat kysyä vahdilta, menikö hän viime yönä minkään portin läpi."
"Poika parka!" sanoi Gabrielle sääliväisesti. Norbert oli hänen ikäisensä. Gabriellesta hän oli ainoastaan kuin nuorempi veli — melkein lapsi. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä. Claudine oli joko mielipahasta tai neuvos Aubertin lääkkeistä kylliksi heikko tarvitakseen alinomaista huolenpitoa. Oli aivan selvää, ettei hän mitenkään voinut seurata nuorta pakolaista. Gabriellen piti mennä yksin, ja sydämensä syvyydessä hän tunsi että se oli parempi.
Sillävälin Berthelier sai uuden ajatuksen. Oli muuan asia, melkoisen tärkeä, jonka hän vielä voi tehdä lapsensa hyväksi. Olisi aivan hyödytöntä panna hänen mukaansa Savoijaan vaatteita ynnä muita tarpeita. Senlaatuiset, joihin hän oli tottunut, eivät sopisi hänen uuteen asemaansa. Mutta rahaa voitiin aina ja jokapaikassa käyttää. Gabriellen mukavuus ja erittäin hänen yhteytensä vanhain ystäviensä kanssa voi riippua siitä. Suuri kukkaro täynnä heläjäviä ja raskaita kolikoita olisi hänen paras palvelijansa vieraassa maassa. Mutta mistä hän saisi niitä, hän jonka niukat tulot tuskin riittivät talouden yksinkertaiseksi ylläpidoksi?
Löytyi yksi tie. Vähäinen rakkaus hänen ja etäisen serkkunsa, libertinien johtajan Philibert Berthelierin välillä oli haihtunut. Philibert kumminkin muisti mitä Ami oli kärsinyt isänsä tähden ja tiesi myöskin että tämä oli lainannut hänelle suuria rahasummia, joita ei koskaan maksettu takasin. Useammin kuin yhden kerran oli Philibert kehoittanut huolettomalla tavallaan häntä kääntymään puoleensa, jos tarvitsisi kourallisen hyviä kruunuja. Philibertin omat menot olivat suunnattomat. Ollen peloton ja tuhlaava, hän oli kumminkin perinyt jotakin isänsä kunnollisesta ja hyvästä luonteesta. Ami Berthelier ei suurestikaan epäillyt, ettei tämä sukulainen auttaisi häntä tässä pulassa. Joukko karkoitettuja libertinejä, Philibert ja Perrin etunenässä, olivat asettuneet Pregnyhin, joka oli Bernin kanttonissa, ja ainoastaan muutamia virstoja Genevestä. Täältä he toivoivat — itse ollen aivan turvassa — voivansa häiritä uutta hallitusta ja kiihoittaa eripuraisuutta kaupungissa. Kaikki siis mitä Ami Berthelierin tarvitsi tehdä, oli vuokrata hevonen, ratsastaa Pregnyhin, selittää toiveensa Philibertille ja palata yöllä kantaen mukanaan tuota kultaista kuormaa, jota espanjalaiset sanovat "keveäksi kuormaksi". Hän ei kertonut kellekään matkansa tarkoituksesta, sanoihan vaan olevansa pakoitettu olemaan poissa tärkeällä asialla, mutta tulisi takaisin jos mahdollista samana yönä; jollei, niin seuraavana aamuna. Gabrielle salaa ihmetteli, että joku asia saattoi pakoittaa häntä olemaan poissa suuren osan heidän lyhyestä yhdessäolostaan. Luottaen kumminkin täydellisesti häneen oli Gabrielle vaiti, vaikkei hän voinutkaan olla oikein tyytyväinen.
Norbert vietti yönsä Crêts de Laurentissa ylävällä maalla vallien sisäpuolella lähellä Porte Neuveä. Edes ja takaisin, ylös ja alas vaelsi hän tuossa yksinäisessä paikassa koettaen päästä tuskasta, joka silpoi hänen sydäntään kahtia. Hän oli vain kuudentoistavuotias. Vaikkei hänen rakkautensa Gabrielleen ollut semmoinen miksi vuodet voivat sen tehdä, vaikkakin hänen sydämensä oli ainoastaan pojan sydän eikä miehen, oli se kumminkin ehyttä rakkautta. Hän antoi kaikki mitä hänellä oli; ja kukapa voi antaa enempää. Se että hän rakasti isäänsä lämpimästi, ainoastaan lisäsi hänen tuskansa katkeruutta. Ajatus että Gabrielle uhrataan hänen isänsä puolesta poltti häntä niinkuin tuli.
Miksi he koskaan olivatkaan jättäneet kotimaansa, kauniin Ranskan? Sen jälkeen kun he olivat saapuneet tähän vieraaseen, tylyyn Geneveen, heille oli sattunut ainoastaan onnettomuutta. Heillä pitäisi olla "kyyhkysen siivet", kuten laulettiin virressä, jonka olivat oppineet koulussa, lentääkseen takaisin entisiin aikoihin, tutulle paikalle — ja ehkä vanhaan uskontoon — sitä hän ei kumminkaan varmaan tiennyt. Joku muu voisi pitää häntä uskollisena uudelle uskonnolle, isä Calvin ei sitä ainakaan tehnyt. Hänestä ei ollut apua! Ei ikänä käänny hän enää Calvinin puoleen eikä esitä valituksiaan hänelle. Olihan tämä mies raudasta — kylmä, ankara ja kova kuin timantti. Hän eli erillään muista ja kylmänä, kuten joku suuri kenraali, joka lähettää sotamiehensä kuolemaan. Siirteli vaan miehiä, niinkuin nappuloita shakkipöydällä. Ei kenkään pelaaja tahdo kadottaa niitä, mutta jos hän on siihen pakoitettu, niin mitäpäs siitä!
Calvin ja kaikki toiset tahtoisivat häntä rukoilemaan. Epäilemättä he tekivät nyt niin Gabriellen, hänen isänsä ynnä toisten puolesta. Ja miksi hyödyksi, jos Kaikkivaltias, — Iankaikkinen, kuten he kutsuivat Häntä — olisi myöskin samanlainen? Ken voi epäilläkään sitä? Toimiihan Hän omien, korkeiden tarkoitustensa saavuttamiseksi. Ne kyllä menestyvät. Ne riehuvat kuten tuli, myrsky tai rajuilma. Kaikki mitä niiden tielle sattuu on vaan kuin tappura, oljenpehut tai tomu. — Mitä oli hyötyä huolenpidosta? Mitä siitä väliä? Jospa vaan hän ja hänen ystävänsä voisivat kuolla yhdessä, ja kuolla ilman tuskaa!
Viimein hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä, kuten ne tekevät kaikkein tuimimmissa tuskissa. Nykyisten ikävyyksien sijasta tulivat menneet riemut hänen mieleensä. Ajatus retkeili jouten katkonaisissa juhla-, tanssiais- ja naamiaismuistoissa, joista hänen äitipuolensa tapana oli kertoa ja joihin hänkin joskus suureksi ilokseen oli päässyt. Nuo naamiohuvit! Äitipuoli oli puettanut hänet kerran tytöksi. Aivan äkkiä välähti muuan ajatus salaman tavoin rajuna, hirveänä, suurenmoisena, hänen aivojensa läpi. Sen loisteesta ja kunniasta hän hyppäsi jaloilleen. Hän huusi ääneensä tuossa yksinäisessä paikassa.
Vihdoin viimein hän istahti puun juurelle ja kävi miettimään. Voisiko tämä asia olla mahdollinen? Oli jo aamu. Loistava toukokuun aurinko paistoi hänen päälleen juuri puhjenneiden vihreiden nuorten lehvien lomitse. Hän ei sitä huomannut. Hänestä nähden olisi vielä voinut olla keskiyö.
Vasta monien tuntien kuluttua hän nousi palatakseen kaupunkiin. Hänen aistinsa tajusivat hyvin vähän ulkomaailmasta. Hän loi vakavan katseen tuohon juhlalliseen näkyyn, johon hänen silmänsä olivat kiintyneet ensi kertaa astuessaan Geneven maalle — se oli Mont Blanc koko mahtavassa loistossaan. Silloin oli hän kutsunut sitä suureksi, valkeaksi valtaistuimeksi. Oliko hän ehkä kohta seisova vielä suuremman valtaistuimen edessä?
Hän kääntyi pois ja huomasi äkkiä likellä polkua pienen lammikon. Hän läheni sitä ja katsoi pitkään, vakavasti sen syvyyksiin. Ohikulkija olisi voinut luulla hänen ihailevan omaa, selvästi heijastuvaa kuvaansa sen pinnassa.
Sitten hän kiiruhti likimmälle portille. Hänen piti kulkea kaupungin läpi saapuakseen Rue Cornavinille. Oli jo kohta puolipäivän hetki, eikä hän ollut maistanut ruokaa sittekun edellisenä iltana. Niinpä hän tuntien olevansa hyvin nälkäinen kääntyi ohikulkiessaan erääseen Geneven kuuluisista leipurimyymälöistä ja, kuten poikien on tapana, söi siellä vahvasti höystettyä leipää ja juustokakkua.
Tämä oli Pont Batilla, jonka myymälät olivat erinomaisia. Senjälkeen hän kääntyi sivuun Rue du Templelle ja etsi erään herra Sangsouen apteekin.
"En rohkene mennä neuvos Aubertin luo", hän sanoi itsekseen, "se olisi liian vaarallista."
"Oh, tekö se olette, herra Norbert de Caulaincourt?" sanoi rohtojen myöjä, joka tunsi hänet ulkonäöltä. "Oletteko kuulleet ystävänne Berthelierien pulasta? Tuskinpa sitä voi ollenkaan kutsua pulaksi. Ihmeellisiä uutisia kumminkin. Tytön typykkä, joka kasvaa keskessämme, jota ei pidetä paljo minään, sattuukin olemaan savoijalainen aatelisnainen Lormayeurin ylhäistä sukua."
"Niin", sanoi Norbert surullisesti, "minä tiedän sen."
"Tiedättekö myös että neiti Claudine Berthelier on vuoteen omana. Se tosin ei ole minun asiani, koska neuvos Aubert palvelee hänen veljeään, joka ei ole tavallisesti kovin mieltynyt neuvoksiin. Kaikki mitä toivon on että hän antaisi naisraukalle paljo kuumetta-ehkäiseviä lääkkeitä. On olemassa ruohoa, jota kerätään täysikuun aikana. — Mutta pyydän anteeksi, nuori herra, että puhun teille lääketaidon salaisuuksista, joita luonnollisesti ette voi ymmärtää. Mitä suvaitsette minulta?"
"Jos olette niin hyvä, herra apteekkari, niin annatte minulle hyvän ja voimakkaan unettavan annoksen."
"Kenelle, pyydän kysyä? Miehelle, naiselle vaiko lapselle?"
"Kenelle muulle kuin minulle itselleni?"
"Ah, nyt te laskette leikkiä. Mitä voimakas, terve nuorukainen tekee unettavalla annoksella?"
"Sepä on kaikki mitä te tiedätte. Olenhan kärsinyt koko tämän viikon tuskia huonosta takahampaasta."
"Antakaas niin otan sen pois. Se kestää ainoastaan minuutin ja palkkani on vaan yksi groat." Hän kääntyi ottaakseen hirveät aseensa, joiden kanssa Norbertilla oli ennestään ikävä tuttavuus.
"Ei toki", hän vastasi innokkaasti, peräytyen melkein ulos pienestä puodista. Sitten hän sanoi astuen askeleen takaisin: "Tahdotteko siis antaa minulle, herra Sangsoue, tuon annoksen, vaan pitääkö minun mennä herra Aubertin luo sitä noutamaan? Tai ehkä paremmin juutalaisen Salomonin luo Molardin varrella, joka antaisi sen huokeammalla?"
Herra Sangsoue vihasi juutalaista Salomonia kuten myrkkyä, jota syytti hänen myövän kunniallisille kristityille. Siksi hän kiiruhti ottamaan korkeimmalta hyllyltä erään pullon.
"No hyvä, herra Norbert, koska teissä ei näytä olevan tarpeeksi miestä pääsemään kerrallaan eroon vihollisestanne, niin tässä on teille jotakin mikä vaivuttaa teidät uneen ainakin kahdeksitoista tunniksi. Oletteko tuonut pullon mukananne? Ettekö? Sitten minun pitää lainata se teille. Muistakaa tuoda takaisin."
"Sen tuon kiitoksen kanssa teille takasin. Mitä olen velkaa?"
"Oh, hiukan vaan, puolitusinaa denierejä. Teille olisi kumminkin ollut parempi antaa groat ja heittää hammas tänne."
"En piittaa maksusta, vaan tuskasta", sanoi Norbert.
"Ah! Kenties meidän on vietävä teidät kysymään neuvoa tuolta uudelta mieheltä, joka on saapunut kaupunkiimme kaikkine taitoineen. Hammaslääkäriksi hän muka kutsuu itseään ja lupaa paikkailla ihmisten hampaita, kun ne vielä ovat heidän päässään. Semmoisia luulotteluja! Ajattelee voivansa paikata mitä Jumala, kaikkivoipa, on tehnyt! Mutta nyt kun isä Calvin itse on antanut hänen koettaa taitoaan, tulee koko kaupunki juoksemaan hänen jälkeensä. Tässä on teidän tippanne, herra Norbert. Toivon niiden auttavan teitä. Nauttikaa ne kun olette lukeneet rukouksenne ja panette makaamaan."
Norbert otti pullon ja suuntasi askeleensa Rue Cornavinille. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, niin ne hidastuivat.
"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", hän mietti. "Mutta nyt alkavat vaikeudet. Mitä on tehtävä Berthelierin suhteen? Toiset kaikki kyllä saan taipumaan, mutta hän on noita geneveläisiä, jotka pitävät valhetta yhtä pahana kuin murhaa. Ja tämä valhe olisi hänestä iso kuin vuori, sen luen hänen silmistänsä. Tosin tämä kaikki tapahtuu Claudinen tähden, jota hän niin paljo rakastaa. Ei, se tapahtuumolempienpuolesta! Yhtä kaikki lienee jotakin hyvää rukouksessa. Ja koska tämä tapahtuu Jumalan palvelijoiden pelastamiseksi, niin voinhan rukoilla apua itselleni. Enpä tiedä! Tässä olenkin jo ovella. Nyt esille kaikki hyvät neuvot mitä minulla vaan on! Olenpa varma että niitä tarvitsen. Toivon itselleni tekoparran puolenpäivän ajaksi. Mutta ei, se pilaisi kaikki!"
Hänen koputettuaan tuli esiin Margareta surun murtamine, kyynelten kastelemine kasvoineen.
"Tulkaa sisään, herra Norbert", hän sanoi. "Gabrielle kysyy teitä. Hän arvelee teidän olevan murheellisen."
"En tahdo neiti Gabriellea nähdä aivan nyt", Norbert sanoi. "Haluan puhutella neiti Claudinea ja teitä. Molempia yhdessä."
"Neiti Claudine on kipeänä."
"Ei sillä väliä — tarkoitan että se surettaa minua — mutta minun on saatava tavata häntä. Viekää minut hänen kamariinsa ja tulkaa itse myöskin mukaan. Minulla on jotakin tärkeää sanottavaa."
"Mikä pojalle on tullut, kun noin komentaa vanhaa ihmistä?" ajatteli Margareta. Mutta tänään hänen taisteluhalunsa oli surun lannistama. Hän vaan sanoi:
"Ei mikään muu ole nyt tärkeätä kuin muuan asia, jota te ette voi auttaa tai estää."
Norbert sijoitti huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi: "Kukaties minä voin".
Margareta pudisti surullisesti päätään ja lisäsi: "Minä käyn katsomassa voiko neiti ottaa teidät vastaan".
"Tehkää niin. Pyydän vielä ettette anna herra Berthelierin tietää minun olevan täällä."
"Herra Berthelier lainasi tänä aamuna hevosen ja ratsasti pois varhain tänä aamuna, emme tiedä minne tai miksi. Hän sanoi mahdollisesti olevansa takaisin tänä iltana, tai kenties vasta huomenaamuna."
Tähdet taivasta kiertäessään taistelivat Norbert de Caulaincourtin puolesta.
Lusikka-ritari.
"Lienee kultaa pien' kätönen tuo,Kosk'et sen omastas poistua suo."
E.B. Browning.
Kevään hengetär vietti suloisia, hyvätuoksuisia juhliaan Savoijan kauniissa laaksossa. Oranssipuut olivat valkeina komeoita kukkia ja villihyasinttien muodostama matto niiden alla, siellä täällä tummanpunaisten vuokkojen pilkkomana, näytti maan läpi tunkevalta pilvellä. Korkealla yläpuolella kohisivat ikuisten vuorten kimaltelevat huiput seisoen kuin pappeina maan ja taivaan välillä tallaamattoman lumen verhoamina.
Aivan välinpitämättömänä tästä kauneudesta näytti olevan yksinäinen hevosmies, joka ratsasti laakson yli kulkevaa ratsaspolkua. Hän oli hyvän näköinen, yhden- tai kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen, puettu kauniiseen ratsastuspukuun, joka oli varustettu muodin mukaisellahausse coll'illaeli korkealla kirjaillulla kaulurilla, päässä hänellä oli sulkaniekka lakki, joka oli lisäksi koristettu omituisella lusikantapaisella kultahelyllä. Hänen piirteensä olivat säännölliset ja olisivat olleet miellyttävätkin, jollei niillä olisi näkynyt kieltämättömän huolen ja tuskan ilmettä. Ei varmaankaan kukaan olisi hänen kasvoistaan arvannut, että Viktor de Lormayer ratsasti rakastamansa naisen talolle. Tässä maailmassa on ikävämpiäkin kohtauksia kuin ero, ja nyt puheenaoleva oli yksi sellaisia. Kerran tai pari nuori ratsumies koetti lyhentää matkaansa juoma- tai metsästyslaululla, mutta pian kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän vaipui ikävään äänettömyyteen, minkä hän keskeytti ainoastaan hiljaisilla kirouksilla luultavasti itselleen tai huonolle kohtalolleen.
Viimein tullessaan ulos laaksosta hän sai näkyviinsä ikävän, puoliksi raunioituneen tornin eli varustuksen, jonka ympärillä oli muutamia viljeltyjä kenttiä. Hän ratsasti näiden läpi ylös takaportille, jolle hän koputti kuusi kertaa, kovaa ja hiljaa vuoron perään.
Se oli varmaankin edeltäpäin sovittu merkki. Pian ijäkäs palvelija avasi oven ja tervehti häntä syvästi kunnioittaen.
"Suvaitseeko nuori herrani asettua matoilla varustettuun huoneeseen?" hän kysyi. "Menen noutamaan Rosan ja huolehdin teidän korkeutenne hevosesta."
"Kiitos, vanha ystävä", sanoi Viktor ottaen pois päähineensä. "Miten herrasi jaksaa?"
"Niin hyvin kuin vain mahdollista, herra kreivi, niin hyvin kuin vain mahdollista. Mutta hän on hyvin vanha. Toinen jalka on haudassa, niinkuin sanotaan. Oh minua, hänen elämän ratansa on melkein lopussa!"
Viktor ajatteli, ettei palvelijallakaan ollut paljoa jälellä radastaan, mutta hän ei sanonut sitä. Lausuihan vaan:
"Antakaa jonkun pojista pitää hevostani, Pietro, sillä minä en voi viipyä täällä." Hän meni eteisen läpi matotettuun vierashuoneeseen.
Hän tunsi hyvin tämän, vanhan äidinpuoleisen sukulaisensa omistaman talon. Philibert de Mayne oli sortunut ja köyhtynyt savoijalainen aatelismies, joka noissa raa'an ajan vaiheissa oli niin huonosti menestynyt, ettei hänellä ollut kirjavan ja myrskyisen elämänsä lopulla muuta kuin tämä puoleksi raunioitunut linna ja jokunen laiha pelto sen ympärillä. Hänellä oli kumminkin toinen aarre, tavaroista paras ja rakkain: orpo tyttärentytär, kaunis pieni Arletta.
Tämä se olikin, eikä vanhempi kamarinainen Rosa, joka avasi oven huoneeseen ja liukui pehmeästi sisään.
Viktor oli istunut huoneessa pöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta hän olisi kuullut nuo keveät askeleet, kuten arveli, syliä syvälle hautaansa. Hän hypähti ylös ja kääntyi tyttöä kohden kasvot hehkuen. Mutta seuraavalla hetkellä tuskan ilme ne taas sumensi.
Kun heidän kätensä yhtyivät, lausui kumpikin ainoastaan yhden sanan:"Arletta!" — "Viktor!"
Viktor läheni tyttöä syleilläkseen häntä. "Ei!" sanoi Arletta, vetäytyen takaisin. "Sen aika on ohitse. Tiedän kaiken."
Viktorin huulet liikkuivat, mutt'ei ääntä kuulunut niiltä. Tyttö jatkoi:
"Viime viikolla Pietro oli Lormayerissa. Siellä ei puhuta mistään muusta kuin geneveläisestä morsiamesta, jonka kautta voitatte takaisin Castellarin tilukset."
"En piittaa niistä. Vihaan niitä. Tahtoisin antaa ne kaikki yhdestä ainoasta hiuskiharasta päässäsi!" puhui Viktor intohimoisesti. "Arletta, kuule minua! En voi jättää sinua enkä tahdokaan."
"Hyi, Viktor! Ne ovat tyhjiä sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt puhua, eikä minun pitäisi kuunnella. Sinulla ei ole mitään vaalia."
"Mutta minulla on. Kerron isälleni että geneveläinen morsian minun puolestani saa hukkua Geneven järveen."
"Kuten tahdot! Muista ainoastaan jos niin teet, ettei se ole geneveläinen morsian — pyhimykset antakoon anteeksi, jos kiroon häntä — vaan köyhä, vanha isoisä ja minä itse, jotka taidamme menehtyä tien viereen kylmästä ja nälästä."
"Minä tahdon pitää huolta teistä."
"Kuinka? Sinähän olet itse johonkin Lormayeurin tyrmään teljetty vanki, ja me olemme ajetut pois tästä ainoasta turvapaikastamme. Tunnen isäsi. Hän on hillitön vihassaan; mutta senkin hän voi lannistaa ahneutensa vuoksi. Hänen ahneuttaan ei voi pitää aisoissa mikään asia taivaassa eikä helvetissä. Ei, Viktor, meidän välimme ovat lopussa. Me lapset olemme leikkineet leikkimme loppuun, olemme yhdessä unelmoineet. Nyt olemme hereillä, ja siksi meidän on unhotettava entinen ja sanottava jäähyväiset."
"En voi, en voi!"
Arlettan ylpeä huuli nyrpistyi ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. "Et voi! Onko se miehen puhetta?" hän lausui.
"Taistella puolestasi voisin miehen tavalla. Olisin sankari. Mutta jos minun pitää heittää sinut, olen lapsi." Hänen päänsä painui jälleen alas käsiin.
"Silloin kohtelen sinua kuin lasta, joka oletkin. Teen sen sinulle, mitä itse olet liian heikko tekemään. Kuulkaa, herra kreivi,minäjätänteidät. Mitä välillämme on ollut, se ei enää ole mitään minulle."
Viktor hypähti pystyyn ja tarttui tytön molempiin käsiin. "Arletta", hän huusi, "sinä et koskaan ole rakastanut, niinkuin minä. Ei, ei — sinä et ole tehnyt niin! Katso kasvoihini ja kerro kaikki minulle!"
Arletta puri huuleensa, kunnes siitä tuli veri, yksi ainoa suuri pisara lumivalkealle hampaalle. Sitten hän lausui kylmästi:
"Herra de Lormayeur, te loukkaatte minua. Antakaa minun mennä, herrani."
Viktor hellitti hänen kätensä ja mutisi, tunteittensa äkillisesti vaihtuessa: "Anna anteeksi, rakastettuni! Teen sinulle väärin."
"Ei se ole väärin. Sinä vaan et saa tehdä kysymyksiä minulle. Etkä saa tehdä tätä kovemmaksi meille molemmille." Viimeisiä sanoja lausuessaan luja ääni vapisi hiukan.
"Mitä muuta tämä voi olla kuin kovaa, sietämättömän kovaa?"
"Teille on kotonanne kyllä lohdutus. Mitä minuun tulee", Arletta lisäsi ylpeästi, "elkää luulko, herra kreivi, että kuihdun pois lemmettömänä neitinä teidän tai kenenkään miehen tähden. Kaukana siitä! Tyyssija ja iloinen vastaanotto odottaa minua Chamberyn ursuliininunnien luona. He kaikki ovat hyvistä perheistä lähteneitä neitejä. Siellä saan sitte, kun isoisäni menee Jumalan luo, levätä rauhassa. En unhoita rukoilla puolestanne, herra de Lormayeur. Sitäpaitse on sivullanne miekka, ja maailma on avoinna edessänne. Te saatte kamppailla ja taistella."
"Ja palaat takasin hyljättynä, sydän tyhjänä!"
"Ei —." Mutta Arletta lopetti tähän, sillä jalomielisyys kielsi häntä toivottamasta kreiville onnea geneveläisen morsiamensa kanssa. "Ei; miehen elämässä on useita asioita, jotka täyttävät hänen sydäntään."
"On olemassa ainoastaan yksi, joka täyttää koko elämäni."
"Niin te ajattelette tänään. Mutta, Viktor, tämä puhe on hyödytöntä, ja vielä pahempaakin. Se tuottaa vaan mielipahaa kummallekin. Jos ette ole tarpeeksi mies lopettamaan sitä, teen minä sen. Sana vaan kreiville, teidän isällenne ja ette te, vaan isoisäni ja minä saisimme kestää hänen kostonsa painoa. Jos vielä kerran tulette, täytyy toimittaa hänelle se sana."
Koko tämän ajan Rose, kamarineito, odotti ja vartoi ulkopuolella vapisten lemmikkinsä puolesta. Viimein hän kääntyi pois, hankki viiniä ja leivoksia ja toi ne sisään. Viktor seisoi akkunan edessä kasvot pois käännettyinä, Arletta pöydän ääressä kylmänä, mutta kalpeana kuin marmori.
"Tämä nuori kreivi ei saa paastoten jättää meitä", sanoi Rose asettaen pöydälle hopeatarjottimen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Kädellä, joka vaan vähä vapisi, Arletta täytti yhden korkeista venetsialaisista laseista ja tarjosi sen Viktorille. Tämä kohotti sen huulilleen sanoen: "Neitini, juon terveydeksenne ja iloksenne". Ne olivat viimeiset sanat, jotka Rose kuuli jättäessään huoneen. Mitä muita jäähyväisiä nämä kaksi rakastavaa lienevät ottaneet, sitä ei kumpikaan koskaan kertonut. Viimein Viktor tuli ulos kasvot kalpeina, nousi ääneti satulaan ja annettuaan Pietrolle kultarahan ratsasti pois.
Savoijalainen tyttö oli osottaunut yhtä urheaksi kuin hänen tuntematon sisarensa Genevessä. Mutta hänen sielunsa oli valettu lujemmasta aineesta kuin Gabriellen. Geneven tytölle ei olisi käynyt hyvin, jos hän olisi ollut kilpailijattarensa vallassa tänään.
Arletta seisoi vartoen, kunnes Viktor oli kadonnut. Sitten hän tuli takaisin matotettuun vastaanottohuoneeseen, otti kalliin lasin, josta Viktor oli juonut, ja viskasi sen lattialle pirstoiksi. Eivät mitkään huulet saaneet koskettaa sitä Viktorin jälkeen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumartui, otti yhden kappaleen ja kätki sen povelleen.
Sillä välin Viktor palasi Lormayeuriin. Hän oli tuomittu kumartamaan niskansa ikeen alle, vaikkakin se oli vastenmielinen. Tuomio ahdisti häntä joka hetki yhä välttämättömämpänä ja vastustamattomampana. Vastustus ei olisi vaatinut ainoastaan rohkeutta, vaan sankaruutta, eikä Viktor de Lormayeur ollut mikään sankari. Hän oli ainoastaan kohtelias ja kunnollinen nuori savoijalainen aatelismies. Hänen jäätyään varhain yksin äidistään kasvatti hänet ankara, lemmetön isä ja joukko palvelijoita, jotka tottelivat hänen pienintä oikkuansa. Ei hän ollut saanut muuta kasvatusta, paitsi taidon lukea ja kirjoittaa tavan mukaan sekä tarpeellisen taidon sotaisissa ja ritarillisissa harjoituksissa. Hänet oli opetettu erittäinkin vihaamaan reformeerattuja ja kaikista enimmän geneveläisiä. Isänsä toimesta hän oli yhtynyt savoijalaisten aatelismiesten ligaan, jota kutsuttiin "lusikan liitoksi". Sen merkkinä kannettiin povella tai päähineessä kultaista lusikkaa.
Tämä seikka lisäsi sitä pelkoa ja hämmästystä, jolla hän oli kuullut kohtalonsa isänsä huulilta. Hänen piti naida neito, joka oli kasvatettu vääräoppisessa kaupungissa, porvarien, raakalaisten ja konnien joukossa! Mikä kohtalo Lormayeurin perilliselle!
Vielä kerran palattuaan käynniltään Arlettan luota hän uskalsi esittää vastamuistutuksensa. Hänen isänsä lopetti puheen lyhyeen.
"Ole alallasi, poika, jos sinulla on jälellä hitunenkaan järkeä tyhmässä päässäsi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Tämä on kylliksi tekemään miehen hulluksi, kun kuulee sinun näyttelevän tyhmyriä kaikkine joutavine väitteinesi. Samalla aikaa tuo lurjus, tuo raaka paholainen pitää hallussaan Castellarin laveita tiluksia, joiden suora perillinen tuo tyttö on. Ei ole muuta keinoa vallata maita mieheltä, kuin saada tyttö haltuunsa. Silloin ainakin ruhtinas on tekevä oikeuden tytölle ja meille. Sitten voimme nakata Santanan takaisin samaan allikkoon, mistä on tullutkin."
"Isäni kreivi, miksi ette ota haltuunne tyttöä ja maita ja jätä minua rauhaan?"
"Kyllä kai! Ja jättää hänet vapaaksi myöskin mennäkseen naimisiin Santanan kanssa, joka vaan olisi kovin iloinen saadessaan siepata tuon omistusoikeuden. Tai ehkä tyttö menisi luostariin ja jättäisi kaiken omaisuutensa äidillemme kirkolle. Kiitoksia vain! En ole eilispäivän lapsia. Neiti Olivie on hyvin sen arvoinen, että samalla ostan mukana noita kerjäläisiä, harhaoppisia."
"Sitä en epäile, herrani. Epäilen vaan, onko hän minulle uhrauksen arvoinen."
"Minkä uhrauksen, sinä tyhmeliini? Naida kaunis morsian? Vanha Muscaut lauloi ylistystä hänen ihanuutensa kunniaksi."
Viktorilla ei ollut rohkeutta sanoa englantilaisen runoilijan kanssa:
"Mitäpä immen sievyydestä,Kun lemmi häntä en sydämestä!"
Hän voi vaan vaijeten kääntyä poispäin.
"Seis!" sanoi hänen isänsä. "Nämä porvarit ovat hätäisiä peläten kadottavansa niin hyvän saaliin. Kolmantena päivänä he lienevät valmiita. Sinun pitää mennä ja noutaa tyttö. Muista että näytät paraat puolesi ja koko hilpeytesi. Minä toimitan mukaasi kauneimman saattueen mitä vaan saan kokoon. Samoin lähetän kuorma-aaseja suojateltan kera ynnä hyvän varaston virvokkeita matkaa varten. Ilma on kaunis, ja te voitte yöpyä nuotiolle läheisyydessä, niin että tulette vallan varhain kohtauspaikalle. Siten yhden pitkän päivän ratsastus, jonka pitäisi olla päivän pitkä huvi hänelle, tuo hänet turvassa kotia. Ja sinä olet matkalla hänen kuuliainen ja kohtelias ritarinsa ja palvelijansa. Jollet voi käyttää hyväksesi semmoista tilaisuutta kuin tämä on, olet varmaan vielä suurempi pöhköpää kuin luulinkaan."
Geneveläinen morsian.
Varhain sovitun päivän aamuna kohtasi kaksi seuruetta toisensa Plain palaisissa juuri Porte Neuven ulkopuolella. Ne erosivat suuresti toisistaan. Savoijan viinitarhoista tuleva oli loistava joukko, joka istui ylpeästi rikkaasti satuloiduilla ratsuillaan ja kantoi ylhäisten tapaan verkaisia hopeakirjaisia viittoja. Heillä ei ollut muita aseita kuin miekat, koska olivat tulleet rauhalliselle retkelle, jota todisti valkeata lippua kantava torvensoittaja heidän etunenässään. Johtajana ratsasti nuori Viktor de Lormayeur komeimmassa puvussaan, mutta jäykkänä ja kankeana. Tultuaan lyhyen matkan päähän toisesta seurueesta, hän seisautti ja lausui takanaan tuleville lyhyen komentosanan.
Savoijalaisen joukon kirkkaiden värien keskellä oli kolme tummaa pilkkua. Kolme hevosmiestä kuletti kukin takanaan laihaa ja huonosti puettua olentoa, jotka olivat mustina ja vihreinä pilkkuina punertavan ja valkean seassa. Nämä olivat ne kolme vankia, joiden lunnaat piti Gabriellella maksettaman. Viktorin merkistä heidän piti astua alas hevosten seljistä ja asettua ratsujoukon eteen, joka ajoi sitten käyden. Ratsastajat paljastivat päänsä lähestyessään Geneven miehiä.
Hitaasti eteni joukko siistejä, vakavan näköisiä miehiä, puettuina mustiin, jotkut harvat sinipunervalle vivahtaviin viittoihin. He astuivat jalkaisin, mutta heidän keskessään istui juhlaratsulla hento, tarkasti hunnutettu olento, puettuna yksinkertaiseen, mutta erittäin hienokankaiseen ratsupukuun, joka oli reunustettu kallisarvoisilla näädän eli "Mars-kissan" — joksi sitä silloin sanottiin — nahoilla. Hänen takanaan ratsun selkään sidottuna oli pienehkö tavaralaukku. Viktorin ensimmäinen huomio oli, ettei neiti ollut harjaantunut ratsastaja, mikä olosuhteisiin katsoen olikin luonnollista.
Hän astui alas satulasta ja lähetessään teki syvimmän kumarruksensa neidille, samoin tervehtäen hänen seuralaisiaan sopivasti, joskin ylpeästi. Vaikkakin oli lusikkakunnan jäsen, oli hän kumminkin siksi paljo ritari, ettei tahtonut julkisesti osoittaa halveksimistaan, jota tunsi noita kurjia porvareita kohtaan. Sitten seurasi joukko muodollisuuksia. Kumpikin puolue vakuutti juhlallisesti olevansa valmis täyttämään, mitä oli sovittu "kuuluisan" Lormayeurin kreivin ja "kiitettävien" Geneven kansalaisten välillä vaihdetuissa kirjeissä. Sen jälkeen Germain de Caulaincourt ja hänen kaksi seuralaistaan annettiin geneveläisille, jotka ottivat heidät vastaan vilkkailla riemunosoituksilla.
"Ja nyt", sanoi nuori kreivi hymyillen, "on meidän vuoromme tervehtiä erästä teistä, ei suinkaan vangiksemme, vaan siksi joka huomaa meidät vangeikseen ja uskollisiksi palvelijoikseen."
Vakava, hiljaisennäköinen mies hyvin vaatimattomassa puvussa talutti neidon ratsun esiin. Yhdessä matkassa tuli ensimäinen neuvos kantaen virkasauvaansa. Häntä seurasi virkaviittaansa puettu kirjuri laukku kainalossa.
"Herra kreivi", sanoi neuvos, "me tuomme ja annamme teille neiti Olivie de Castellarin, joka on toisin tunnettu neiti Gabrielle Berthelierin nimellä, kuten oli sovittu. Kirjuri, joka on tässä läsnä, on käteenne antava neitiä koskevat paperit ja muut selitykset, joita kohtuullisesti voitte vaatia."
Viktor kumarsi vielä kerran neidille, sitten kääntyen kirjuriin otti vastaan tarjotut paperit. Siinä oli arvokas todistus lapsen synnystä ynnä muutamia otteita kaupungin "korttelin" pöytäkirjoista, joissa neiti oli nimitetty kansalaisen Ami Berthelierin kasvatiksi ja ottotyttäreksi.
"Oletan", Viktor sanoi kääntyen henkilöön, joka piti neidin ohjaksia, "että te olette se kunnioitettava kansalainen, jota meidän on kiittäminen nuoren sukulaisemme hoidosta ja kasvatuksesta."
"En suinkaan, herrani", mies vastasi nähtävästi hämmästyneenä. "Herra Berthelier itse poissa ollen antaa minun edustaa itseään neidon naapurina ja lähinnä ystävänä."
"Mutta tietysti", sanoi kirjuri, "te, herra Antoine, olette valmis vannomaan neidon olevan se, miksi hänet on mainittu, vaikkakin se on enemmän muodon asia."
"Minä vannon sen", sanoi Antoine Calvin.
"Samoin teen minäkin", sanoi neuvos Amblarde Corne. "Me voimme tehdä vaikka minkälaisen uskontomme mukaisen valan, joka tyydyttää teidän korkeuttanne."
"On jo puhuttu tarpeeksi", vastasi kohtelias nuori kreivi. "Olen vallan tyytyväinen". Sitten hän kääntyi neitoon. "Kaunis neito ja kallis serkkuni, sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi sukulaistenne luo ja maahanne, ja suokaa minun todellisen nöyryyden ja kuuliaisuuden merkiksi suudella kättänne."
Käsi neidon ratsuviitan takana vapisi, ikäänkuin pyrkien esiin, mutta neuvosmies astui väliin.
"Eikö olisi soveliasta, että neito ensin kohottaisi huntuaan, niin että ne, joille me luovutamme, voivat kunnolla nähdä hänet?"
Huntua kohotettiin hiukan. Nähtiin hurmaavan kauniit, alas painuneet ja veresten kyynelten kostuttamat kasvot. Mutta neidon tuska ja vastenmielisyys oli niin ilmeinen, että ritarillinen Viktor kiiruhti sanomaan:
"Elkää olko levoton, ihana neito. Palvelijanne odottaa kärsivällisesti, kunnes suvaitsette ilahduttaa häntä kauneutenne katsomisella. Suvaitsetteko nyt sanoa jäähyväisenne näille kelpo ystävillenne, jota tekoa, kuten toivomme, ei teidän koskaan tarvitse katua."
Mutta puoleksi kohotettu verho oli jo laskeunut ja vaan epäselvä ääni kuului lausuvan: "Kaikki jäähyväiseni ovat jo sanotut". Sentähden Viktor pyytäen anteeksi otti käteensä juhlaratsun ohjakset. Vankien lunnas oli maksettu. Molemmat seurueet tervehtivät toisiaan, kuten kohteliaat viholliset tavatessaan toisensa puolueettomalla alueella. Sitten ne kääntyivät kukin taholleen. Mutta ennenkun erottiin kuuli hunnutettu ratsastajatar de Caulaincourtin kysyvän: "Mutta missä Norbert on? Miksei hän ole tullut kohtaamaan minua?"
Loistava savoijalainen joukko ratsasti eteenpäin. Viktor oli lähellä hänelle määrättyä morsianta, jota hän, vaikk'eikään mielellään häntä semmoiseksi ajatellut, kumminkin kunnioitti erittäin huomaavaisesti. Hänestä tuntui kovin oudolta, että neiti oli tullut aivan yksin. Hän oli odottanut että tämä toisi yhden seuranaisen mukanaan, tai ehkäpä pari kolmekin. Hän ilmaisi kohteliaasti pelkonsa, että neidistä kenties olisi epämukavaa matkustaa ilman palvelustyttöä tai kamarineitoa, lisäten kumminkin, että tämä puute korvattaisiin heidän saavuttuaan Lormayeuriin, jonne hän toivoi tultavan tänä iltana.
Silloin hän ensi kertaa kuuli neidin äänen. Sen sointu miellytti hänen korvissaan. "Me geneveläiset emme suuresti tarvitse palvelustyttöjä. Eikä kukaan geneveläinen olisikaan lähtenyt mukaani erilaisen uskonnon takia".
"Oh, se uskonto!" Viktor sanoi halveksivasti. Sitten hän lisäsi muuttaen ääntään: "Elkää huolehtiko, suloinen neiti, tästä uskonnonasiasta. Olemme kumpikin nuoria, ja te olette hyvin kaunis. Olen varma, että hyvä Jumala tahtoo meidän iloitsemaan nuoruudestamme, vaivaamatta päätämme kuolemalla, kiirastulella, helvetillä, taivaalla ja muilla semmoisilla surullisilla aatteilla."
"Onko taivas surullinen aate?" kysyi nuori neiti.
"Kaikki, minkä kautta meidän on kuljettava sinne päästäksemme, on aivan varmaan surullista. Minä puolestani pidän parempana jättää sen toimen papeille, jotka saavat palkkansa puhumalla siitä. Myönnän että he joskus tekevät sen hyvin huonosti."
"Se on totta, herra kreivi; siksipä olisi hyvä, jos itsekin puolestamme joskus ajattelisimme niitä asioita."
"Kenties; mutta kaikella on aikansa. Nykyinen aika on keveälle ilolle, riemulle ja huvituksille. Niin kauniit kasvot kuin neiti Castellarin ovat aijotut oppaiksi ihaileville silmille, eikä peitettäviksi nunnan hunnun taa, tai kumartumaan tuhmien kirjojen yli."
"Pidättekö kirjoja tuhmina, herra kreivi?"
"No, en kaikkia kirjoja. En 'Amadis Gallialaista' enkä 'Kristikunnan seitsemää ritaria'. Mutta luulenpa, kaunis neiti, ettei teillä ole semmoisia kirjoja Genevessä."
"Ei, tai en ainakaan minä ole niitä nähnyt. Meillä on hyviä kirjoja, kuten raamattu."
"Raamattu! Taivas varjelkoon, neiti! Tai paremmin, taivas auttakoon ihmisraukkoja, jotka yhä siinä riippuvat. Pyhimyksille kiitos, teidän hempeytenne pääsee soveliaammalle näyttämölle. Olen iloinen ajatellessani, että saan viedä teidät huveihin, jotka sopivat teille niin ihmeellisesti ja joista ette ole koskaan uneksineetkaan. Kukapa tietää, vaikkette olisi koskaan oppinut edes tanssimaankaan."
"Luulen", sanoi neiti hiukan värisevällä äänellä, "luulen että voisin tanssia maalaistansseja, jos ne ovat hyvin yksinkertaisia, tai 'virolettia'. Olemme toisinaan huvitelleet niillä."
"Saanko sen suuren kunnian ja onnen, että opetan teille sitä viehättävää taidetta, jommoisena tanssi esiintyy meillä savoijalaisilla?" kysyi Viktor. Sitten hän lisäsi: "Ehkäpä eivät geneveläiset yhtäkaikki olekaan vallan raakalaisia. En epäile että neiti Castellar rakastaa musiikkia ja on taitava siinä. Niin rakastettaviin kasvoihin täytyy kuulua verraton ääni."
"Osaan laulaa virsiä."
"Semmoisilta huulilta täytyy surullisin Clement Marotin surullisista tuotteista kaikua enkelin laululta."
"On monenlaisia enkeleitä", sanoi neiti vakavasti.
Tällaisia kiusallisia kohteliaisuuksia Viktor lasketteli jonkin aikaa. Neiti, jonka äänessä joskus oli puoleksi tukahdettu nyyhkytys, minkä Viktor luki pidätetyn itkun syyksi ja siksi lisäsi ponnistuksiaan ilahduttaakseen ja lohduttaakseen häntä, vastaili vaan lyhyesti. Viktorin jatkaessa hänen kohteliaisuutensa tulivat yhä sirommiksi ja imartelunsa tuhlaaviksi. Ne olivat täydellisesti ajan maun ja tavan mukaisia. Kumminkin oli ihmeellistä, että kun hänen puheensa lämpeni, samalla kylmeni hänen mieltymyksensä. Hän piti nuoresta neidistä paljo, melkeinpä rajattomasti, mutta ainoastaan toverina. Morsiamekseen hänen oli vaikea neitoa ajatellakaan.
Puolipäivän aurinko alkoi hellittää, mutta varjoa ja virkistystä oli jo varattu matkamiehille. Muutamat Viktorin miehistä olivat menneet edeltäpäin ja asettaneet teltan miellyttävän ahon keskeen kukkaiselle nurmelle. Tänne oli valmistettu päivällinen ja täällä oli neiti tilaisuudessa, jos tahtoi, nauttimaan lepoa.
Ateria oli huolella lajiteltu ja runsas. Viktor näki tyytyväisenä, että neiti otti runsaan osan riistapiirakasta, salvukukon rinnasta valmistetusta mustasta hyytelöstä ja sokeroiduista juustokakuista, joita hän tarjoili neidille. Mutta viiniä joi neiti vähän. Käsi, joka piteli veistä ja lusikkaa, ei ollut niin pieni ja miellyttävä kuin Viktor oli odottanut. "Ei ole epäilemistäkään", hän ajatteli, "että lapsiraukka kasvatettuna tuntematta säätyään on saanut tehdä taloustoimia porvarien vaimojen ja tyttärien tavalla". Neidin kasvot, jotka nyt olivat paremmin nähtävissä, eivät menettäneet mitään kauneudessa, mutta ne lisäsivät ainoastaan hänen toveruustunnettaan, vaikuttamatta mitään lämpimämpää suhdetta.
Heidän nauttiessaan hyvämakuisia leivoksia, jotka lopettivat aterian, ilmoitettiin muuan vieras. Se huomattiin olevan naapuriluostarin Saint Marcaudin priori, joka oli tullut tervehtimään maanomistajan kreivi Lormayeurin poikaa, tämän sattumalta kulkiessa hänen alueensa halki. Viktor esitti luonnollisesti hänet neiti Castellarille. Hän oletti, että kirkonmies herättäisi varmasti vastenmielisyyttä neiti Castellarissa, eikä sentähden hämmästynyt nähdessään tämän käyvän itseensä sulkeutuneeksi ja laskevan alas huntunsakin. Priori puolestaan, syödessään kakkua ja juodessaan Beaume-viiniä sekä kertoessaan nuorelle kreiville luostarinsa vaikeuksia ja puutteita, osotti neitiä kohtaan kunnioittavaa, vaikk'eikaan vallan ystävällistä käytöstä. Tämä huomasi sen. Kun vierailu oli kestänyt noin puolisen tuntia, kääntyi hän kohteliaasti Viktorin puoleen virkkaen: "Kuulin teidän sanovan, herra kreivi, että meillä on pitkä tie kulettavana ennen pimeän tuloa".
Tämä jotenkin selvä huomautus sai priorin ottamaan jäähyväiset. Viktor meni hänen kanssaan.
"Kummastelen, herra kreivi", sanoi kirkonmies, "onko rouva Castellar vainaja, vieraanne äiti, voinut olla ranskatar?"
"Ei, isä, hän oli italialainen ja kotoisin Piemontista, kuten sattumalta olen kuullut. Hän kuoli nuorena. Kauneutensa, josta hän oli kuuluisa, on hän jättänyt perinnöksi tälle nuorelle neidille. Eikö teistäkin ole niin? Semmoisissa asioissa kirkonmiehet ovat hyviä tuomareita, kuten on tullut sananparreksikin."
"Kyllä maar. Mutta, jos uskallan sanoa, on hän hieman luiseva eikä kovin kursaileva, tai paremmin sanoen ei hän minun mielestäni ole tarpeeksi herttainen. Ranskalaiset kasvonpiirteet muistuttavat minua jostakin henkilöstä, jonka olen hiljattain nähnyt. Ketä, en nyt voi muistaa — ja se ajatus on niin outo, etten mielelläni sanokaan sitä. Hänhän suosii tuota harhaoppista saarnaajaa, jonka hänen kiini ottajansa toivat luostariin ja jonka minä lähetin isänne luo."
"Minkälaisia huomioita teettekään!" sanoi Viktor nauraen. "Olihan tuo ranskalainen joka tapauksessa aatelismies. Veimme hänet eilen mukanamme Geneveen. Tiellä hän kiitti minua hyvin kohteliaasti, kun välistä toimitin jotakin hyvää hänelle ja hänen tovereilleen. Eikä minun tarvitse mainitakaan hänen herttaisuudestaan vankilassa. Voitteko kaikesta tästä antaa minulle synninpäästön, isä?"
"Ei se ole mikään kuolemansynti", sanoi priori hyväntahtoisesti. "Kumminkin, herra kreivi, on teidän oltava varova, muuten sydämmenne hyvyys hämmentää hyvän arvostelukykynne. Teidän on pidettävä tarkasti silmällä tätä nuorta neitoa ja huolehdittava, että hän tulee oikein käännytetyksi harhaoppisista erhetyksistään. Suokaa anteeksi rohkeuteni, herra de Lormayeur."
Viktor ei pahastunut hänen rohkeasta puheestaan, mutta loukkaantui neiti Castellaria koskevista halventavista huomautuksista. Kumminkin he erosivat ystävinä. Kohtuullisen levähdyksen jälkeen vaeltajat jatkoivat matkaansa. Vielä kohteliaammin kuin ennen Viktor kiintyi kauniiseen seuralaiseensa. Ajan muodin ja maun mukaan hän vaivasi aivojaan imartelevilla puheilla, joita nyt pidettäisiin liian kömpelöinä ja liioiteltuina, mutta jotka silloin katsottiin vallan sopiviksi. Hän ylisteli Gabriellen tukkaa, poskia, huulia, kulmakarvoja, silmäripsiä ja silmiä.
"Mutta en varmaankaan liene ensimäinen, joka täten ylistää noita ihmeen ihania tähtiä", hän sanoi. "Onpa yksin teidän vakavassa kylmässä Genevessännekin täytynyt olla monta, jotka ovat kertoneet teille niiden erinomaisesta kauneudesta."
"Enpä muista juuri kenenkään puhelleen sellaista", kuului epäröivä vastaus.
"Nuo kauniit huulet voivat puhua vaan totta", jatkoi Viktor. "Muuten olisi semmoinen tunteiden ja mielen laimeus aivan uskomatonta, yksinpä harhaoppisten pesäpaikassakin. Mutta suloinen neiti, te tulette nyt maailmaan, joka pian lepää jalkainne juuressa. Siksi on hyvä, että ymmärrätte niiden aseiden voiman, joilla olette varustettu. Niin hämmästyttävän rakastettavat kasvot —."
"Hyvä, herra kreivi, voin vain tuntea itseni imarrelluksi teidän mielipiteestänne. Kumminkin, jos suvaitsette, tahtoisin mieluummin kuulla tällä kerralla itsestäni sellaista kuin todella olen, enkä siitä millaiselta teidän puolueellisen arvelunne mukaan näytän."
"Miten hyvin hän puhuu", ajatteli Viktor itsekseen, "ja kuinka avomielisesti hän vastaakaan minulle! Olen kuullut, että Genevessä opetetaan tyttöjä samalla tavalla kuin poikia. Minä pitäisin häntä rakkaana ja kalliina kuten ystävää tai asetoveria, jos se vaan olisi mahdollista, mutta morsiamena; — pyhimykset auttakoon minua!" Tässä muistui Arlettan rakastettu ja miellyttävä kuva hänen mieleensä. Hän karkoitti väkisin tuon kumman tunteen, ennenkun vastasi entisellä kohteliaalla ja ystävällisellä tavallaan:
"Kaunis neito, jolle minulla on kunnia puhua, ei ole vähemmän kuuluisa henkilö kuin neiti Olivie de Castellar, jalon sukunsa laveitten tilojen ja runsaitten tulojen ainoa perillinen."
"Periikö hän — perinkö minä — joitakin sukulaisuus- tai heimositeitä?"
"Suloinen neiti, äitinne kuoli syntyessänne ja isänne pian jälkeenpäin. Veljiä ja sisaria teillä ei ole yhtään. Isoisäni oli teidän isovanhempainne serkku, niin että te ja minä olemme serkkuja kolmannessa polvessa. Kumminkin ajattelen että jos eräät toiveet, joita olen kyllin rohkea pitämään, menestyvät, asettaa hänen pyhyytensä lupakirja asiat paikalleen."
"Arveletteko todellakin, herra kreivi, että niin käy?"
"Olen varma siitä. Mutta minun pitää kertoa teille, neiti, että teillä on muuan äidinpuoleinen sukulainen nimeltä Santana, joka taisteli ruhtinasvainaan johdolla ja oli hänen suuressa suosiossaan. Tiedätte mikä huono onni nykyisellä ligan johtajalla ruhtinas Emanuel Philibertillä on ollut ja miten hän on kadottanut suurimman osan Savoijaa. Ruhtinas parka! Hän ei voinut pitää itse huolta asioistaan. Hän otti isänsä kehoituksesta Santanan avukseen, ollen kiitollinen vaikka ken hyvänsä esiintyi auttajana hänen pulassaan. Paha oli saanut hänen sormensa ja voitti häneltä liian helposti oikeuden Castellarin perintöön ja tiluksiin, teidän omaisuuteenne, kaunis neiti. Santana esitti hänen korkeudelleen, että suoranainen perintöhaara oli sammunut. Silloin ruhtinas arveli tekevänsä hänelle, kuten jokaiselle muullekin, oikein. Mutta nyt", Viktor lisäsi varomattomasti, "meillä on käsissämme valtti joka tepsii — —"
"Valtti jättää sen kunnian omaan arvoonsa", sanoi neiti kumartaen.
Viktor sekaantui peräti. Hän oli näyttänyt värinsä liian selvästi. Neiti, jolla nähtävästi oli terävä äly, ei antanut minkään seikan mennä huomaamatta. Viktor kiiruhti parantamaan erhetystänsä. "Valttilehti tässä pelissä on sydämien kuningatar", sanoi hän.
"Olkaa varovainen, kuningatar kädessänne voi muuttua sotamieheksi."
"Kuinka terävä-älyinen hän on!" ajatteli Viktor. "Kuningattaren silmistä", hän vastusti, "ei voi tuikkia muuta, kuin hänen sielunsa totuus ja puhtaus."
"Käytänkö siis totuutta ja puhtautta puhuessani teille, herra kreivi? Ymmärrän nyt täydellisesti teidät ja erinomaisen isänne. Te ette suinkaan ole ryhtyneet tähän asiaan mitenkään rakkaudesta tuntemattomaan geneveläiseen tyttöön. Ilman näitä laveita maita ja suurta omaisuutta hän olisi hyvin saanut elää tuntemattomana ja omassa harhaopissaan. Jos hän nytkin teidän hyväksenne luopuisi oikeuksistaan ja vaatimuksistaan niihin, kukatiesi te olisitte hyvin tyytyväisiä."
"Neitini, te tuomitsette minua väärin", rukoili Viktor posket hämistä palaen ja samalla kiroillen itsekseen omaa kömpelyyttään ja neidin ivaa. Siitä huolimatta hän, ihmeellistä kyllä, ihaili Gabriellea entistä enemmän ja tunsi olevansa halukas omistamaan hänet. "Te tuomitsette minua nurjasti. Kenpä tiesi olen ansainnutkin sen. Myönnän että ennenkun teidät näin, ennenkun lämmittelin kauneutenne loisteessa, taisin mahdollisesti ajatella maita ja valtaa."
"Hyvin luonnollisia ja tavallisia ajatuksenesineitä", neiti sanoi.
Hänen huntunsa oli nyt kohotettu ja hän katsoi Viktoria suoraan kasvoihin. Tuo katse oli, kuten Viktor arvosteli, vallaton, uhmaava ja lumoava yhtä haavaa, niinkuin sen katse, jolla on asema hallussaan ja joka aikoo pitääkin sen. Uusi henki virtasi Viktoriin. Tällä hetkellä tuntui hänestä keveältä se tehtävä, jota hän ennen oli ajatellut vallan sietämättömäksi. Niin, ja mitä pikemmin se oli tehty, sitä huokeampi hänen oli olla. "Parempi tehdä koko synti yhdellä kertaa". Parempi kerrallaan kohdata tuota välttämätöntä asiaa, tyydyttää isänsä ja kiinnittää oma kohtalonsa ijäksi. Ajan tapa ja sikäli kuin hän tunsi ritarillisia sääntöjä ja lauseita, pyhittivät hänen tarkoituksensa.
"Kallis, ihailtava neiti", hän alkoi. Neiti laski jälleen verhonsa ja vetäytyi hiukan kauemmaksi hänestä. Siitä huolimatta Viktor jatkoi urhoollisesti: "Ettekö huomaa, että on muuan oivallinen, kerrassaan erinomainen keino sovittaa kaikkien vaatimukset? Kenties ei ole hyvä eikä oikeinkaan puhua siitä niin pian. Kukaties minun oikeuden mukaan olisi pitänyt jättää teidät vapaaksi, vapaaksi katsomaan ja nauttimaan maailman lauluista, tansseista, matkoista ja juhlista, joista tähän asti olette ollut tykkänään suljettu. Mutta kaikkia näitä ja vielä suuremmassakin määrässä tulette saamaan täydellä mitalla. Tosiaankin, jos uskollinen palvelijanne voi sen vaan tehdä, on elämänne oleva pelkkää yhtämittaista, suloista riemua. Onkohan siis liian varhaista pyytää teiltä sanaa toivoni rohkaisemiseksi? Puhukaa vaan! Neiti, olen jalkainne juuressa!"
"Miten niin voitte sanoa; luulin teidän olevan hevosenne selässä", kuului odottamaton vastaus.
Gabriellen kylmyys kiihoitti Viktoria yhä enemmän. Tukahutettuaan oman sydämensä äänen ja tehtyään sellaista, jota hänen todellinen luonteensa kauhistui, ajoi jo itse yrityksen paino häntä yhä enemmän katkeraa loppua kohti. Oliko se kumminkaan niin katkera? Tunteet kuohahtivat hänessä; jotakin outoa virtasi häneen, niinkuin voimakas viini. He olivat nyt yksin kaukana saattojoukkonsa edellä, ratsastaen metsän halki. Hän hyppäsi ratsultaan ja polvistui ruoholle aivan tosissaan Gabriellen eteen.
Tämä pidätti hevosensa ja katsoi hetken hämmästyneenä ritariin. Sitten hän sanoi oudolla, kiusaantuneella äänellä:
"Herra kreivi, minä pyydän, nouskaa."
"En nouse, kunnekka olen saanut sanan noilta kauniilta huulilta. Jos tämä sana olisi 'odota', jos asettaisitte minut koetukselle, olisin kumminkin teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne."
"Totelkaa siis minua nousemalla ylös. Jos ette tahdo sitä, pakoitatte minut pyytämään teiltä erästä asiaa."
"Pyytäkää mitä vaan tahdotte. Pidän kunnianani ja ilonani myöntää sen."
"Siitä ei ole kunniaa teille eikä minulle." Gabrielle astui alas ratsultaan ja seisoi suorana hänen edessään ruohikolla. "Herra kreivi, palvelus jota pyydän teiltä on se, että vedätte miekkanne ja tapatte minut."
Viktor tuijotti häneen hämmästyksestä jähmettyneenä. Oliko neito äkkiä tullut hulluksi?
Ennenkun hän osasi sanaakaan puhua, oli Gabrielle heittänyt päähineensä, huntunsa ja liinansa maahan sekä antoi sormensa nopeasti kulkea sekaantuneiden kiharoidensa läpi.
"Kuningatar on muuttunut sotamieheksi", sanoi Norbert de Caulaincourt.
Viktorin kauniit, avonaiset kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Kerran, toisen ja kolmannenkin hän risti itseänsä vapisevin käsin, samalla kun hän jotenkuten pääsi jaloilleen.
"Tämä on noituutta", hän mutisi. "Se on ainoastaan noitatemppu pojan puolelta, joka tahtoi pelastaa isänsä, ja ystävän puolelta, joka tahtoi pelastaa nuoren naisen uhkaavasta kohtalosta, — koska kunnioitti häntä."
"Geneve saa vielä kärsiä tästä!"
"Geneveä ette saa moittia. Kaikki olivat saatetut väärään luuloon. Minulla ei ollut muita liittolaisia eikä auttajia kuin Gabriellen hoitajatar. Ettekä te voi vahingoittaa Geneveä enemmän kuin ennenkään."
"Hyvät pyhimykset! Ajatellapa isäni kiukkua!"
"Olen ottanut sen lukuun ja maksan laskuni."
"Jospa vien teidät hänen luokseen —."
"Teillä on oikeus siihen. Mutta jos te, kuten ajattelen, olette jalomielinen, niin päätätte päiväni oitis tässä paikassa jossa seison. Siitä vain kiittäisin teitä."
"Tämä on kummallisin asia mistä milloinkaan olen kuullut", sanoi Viktor yhä seisoen ja tuijottaen häneen aivan tyrmistyneenä. Kumminkin kuohui hänen hämmästyksensä mukana muuan toinenkin tunne — se oli ilo. Nyt hän oli vapaa! Ken voi pakoittaa häntä naimaan, neitoa, joka oli turvassa vihamielisen Geneven muurien takana. Samalla hetkellä kun sydämensä keveni, huomasivat hänen silmänsä jotakin purppuranpunaista välähtelevän puiden välissä. Se oli heidän luokseen saapuva saattojoukko. Miehet eivät saaneet tietää mitään. Hän tahtoi seisauttaa ne. "Seiso siinä missä olet", hän nopeaan sanoi Norbertille. Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään, ratsasti takaisin, antoi käskynsä ja palasi.
"Sinun ja minun pitää ratkaista tämä asia meidän kahden kesken", hän sanoi.
"Olen teidän vallassanne", vastasi Norbert. Nyt kun hän oli näytellyt osansa ja toimittanut tehtävänsä, näytti hän muuttuneen kiveksi. Hän ei enää juuri piitannut mitä hänelle tapahtui. Norbert luuli että hänen piti kuolla. Siinä oli kaikki. Hän toivoi vaan että se tapahtuisi pian.
"Miten tulitte sellaista koskaan ajatelleeksikaan?" kysyi Viktor laimeasti. Hänessä vallitseva tunne oli edelleen suunnaton hämmästys, mutta sen alla oli jonkinlaista ihailua pojan rohkeudesta ja älystä. Ja kaikkeen tähän sekaantui samalla ihmeellinen, sanomaton huojennuksen tunne.
"Se oli ainoa keino."
Viktor seisoi hämmentyneenä. Viimein hän huudahti: "Minä olen olluttyhmä, mieletön houkkio! Olen antanut liian helposti pettää itseni.Miten voinkaan kohdata isäni tämän jälkeen — neuvo minua nyt, PyhäViktor, suojeluspyhäni, jos taidat! Eipä paranna asiaani että tuonLormayeuriin tämän poikanulikan Castellarin perijättären asemasta!"
Sitten hän kohottaen katseensa maasta silmäsi Norbertiin vakavasti ja miettien.
Norbert kohtasi hänen katseensa. Pojan kasvoilla oli miehuullinen, päättävä ja peloton ilme; nuoren miehen katse taasen oli heikko, hämmentynyt ja kiukkuinen. Viimein kumminkin siinä ilmeni ystävällinen välähdys.
"Te olette täydellisin nuori lurjus mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta te olette kunnollinen poika. Olen pakotettu tunnustamaan, että rohkeutenne on miekkani arvoinen. Mutta toiselta puolen en voi taistella parrattoman pojan kanssa. Luuletteko kiistan käyvän tasapuoliseksi, jos sidon toisen käsivarteni kupeelleni ja taistelen toisella? Olen nähnyt niin tehtävän. Tahdotteko koettaa sitä?"
"Mitä varten?" kysyi Norbert kärsimättömästi, vieläpä hieman ivallisestikin. "Henkeni on lunnas, joka on teidän otettavissanne. En voisi pelastaa sitä haavoittamalla teitä, jos nimittäin sen voisinkin tehdä."
"Kysyttekö sitä minulta?"
"No niin, olkaa nopea ja tehkää loppu!"
"Sanoitte, että ryhdyitte tähän asiaan pelastaaksenne isänne. Mutta hänhän oli jo pelastettu."
"Toisen henkilön hinnalla."
"Te sanotte sitä tappioksi; minä pidän sitä neidon etuna. Mitä hän oli teille, jotta teitte tämän hänen puolestansa?"
Silloin vasta Norbert oikein tajusi tilansa. Koko hänen nuoren elämänsä romantiikka kulki hänen sielunsa ohitse. Ja hänhän oli lähellä kuolemaa! Hänen katseensa muuttui, ja huulensa alkoivat vavista.
"Ei mitään — kenenkään tietää", hän vastasi.
Viktor katseli häntä uteliaasti, yhä kasvavalla mielenkiinnolla.
"Haa! uskoni kautta, sitäkö se onkin? Oletko sinä — poika, melkeinpä lapsi — jo leikkinyt noiden terävien aseiden kanssa, joilla mies leikkaa itseensä, vallan sydänjuuriin saakka? Miksikäs ei? Olin nuori kuten sinä, kun ensin aloin pitää eräästä —vaikkenneiti Olivie de Castellarista."
Hän käänsi pois kasvonsa, ja äänettömyys syntyi vielä kerran näiden kahden välillä. Hän oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella miten vaarallista oli kertoa omista pettymyksistään tälle geneveläiselle pojalle, joka kenties pitäisi häntä valehtelijana ja petturina. Tällä hetkellä ei hän piitannut siitäkään. Hän ei voinut huolehtia mistään, ei nähdä mitään, paitsi Arlettan suloista haamua. Tämä näytti seisovan Viktorin vieressä aivan siinä valloilleen jätettyjen hevosten luona, jotka pureksivat ruohoa illallisekseen niin levollisina kuin lempeä ja kuolemaa ei olisikaan lainkaan maailmassa. Arletta katseli häntä, puhui ja rukoili tuon rohkean pojan hengen puolesta, joka tunsi rakkautta kuten hekin, vaikkakin oli niin nuori.
Tämä näky sitten vähitellen muuttui hänen oman äitinsä himmeäksi kuvaksi, jommoisena hän sen muisti. Äiti oli ollut helläsydäminen nainen, sääliväinen kaikkia kohtaan. Niistä harvoista äitinsä sanoista, joita Viktor muisti, olivat seuraavat kiintyneet hänen mieleensä: "Poikani, Jumala rakastaa laupiaita!" "Ah", hän ajatteli, "Jumala rakastaa laupiaita! Kukapa tietää, jos minä nyt olen laupias tätä poikaa kohtaan, on Hän laupias Arlettalle ja minulle ja antaa meidät toisillemme." Tämä ei tosin ollut mikään erittäin ylevä vaikutin. Kumminkin tuon hämmentyneen, huonosti valaistun sielun syvyydessä taisteli jalompiakin tunteita kuin ne, jotka tulivat itsetietoiseen ajatukseen. Sitäpaitsi ihmisen on niin helppoa olla ystävällinen tuntiessaan itsensä onnelliseksi. Ei käy kieltäminen, etteikö Viktorin huono onni ottaen huomioon hänen isänsä mahdollisen raivostumisenkin, tehnyt häntä onnelliseksi, paljoa onnellisemmaksi kuin miksi hänen lähettilästoimensa menestys hänet olisi tehnyt. Tehden nopeasti päätöksensä hän kääntyi Norbertin puoleen:
"Henkesi on lunnas", hän sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain, mikä lievensi sanojen ankaruutta.
Norbert kumarsihe.
"Silloin, poika, minä lahjoitan sen sinulle rohkeutesi tähden ja rakkaudesta Jumalaan. Ota ratsusi ja mene takaisin Geneveen, kuten olet tullutkin. Seuraa ensimäistä tienkäännettä vasemmalle, niin vältät mieheni. Odotas! Kerronpa isälleni, että neiti Castellar noiden kataloiden Geneven harhaoppisten loitsuista voi muuntua jänikseksi ja kadota näkyvistämme metsään."
"Jumala palkitkoon teitä, herra kreivi!" sanoi Norbert ihastuneena ja kumartaen syvään juoksi ratsunsa luo.
"Varo itseäsi, kukkopoikaseni!" Viktor virkkoi, "ja jos joskus pälkähtäisi jäniksenpäähäsi pelastaa sielusi ja koettaa onneasi hyvien katolisten joukossa, niin tule luokseni, sillä, kunniani kautta lusikan ritarina, sinussa on ainesta johonkin ja minä pidän sinusta."