Odottamaton kohtaus.
Berthelier ei palannut samana päivänä Geneveen jona oli lähtenyt, eikä edes seuraavanakaan. Jälkimmäinen päivä — viimeinen kotona kuten luuli — oli Gabriellestä yhtä ainoata pitkällistä tuskaa. Hän kantoi sitä kuten paraiten voi noina vaikeina hetkinä. Kun yö tuli ja hänen rakas kasvatti-isänsä yhä oli poissa, valtasi hänet yksinäisyyden tunne ja hän puhkesi itkemään, huutamaan ja nyyhkimään ääneensä. Margareta piti seuraa sisar Claudinelle, joka yhä oli vuoteen omana. Kuultuaan itkun äänen muori kiiruhti lemmikkinsä luo. Sanaakaan sanomatta, mutta hellin liikkein ja katsein hän puristi Gabriellen vahvoihin käsivarsiinsa ja antoi hänen nyyhkiä loppuun kaikki surunsa. Ei koskaan vielä ollut tuo ankara Margareta niin lempeä kenellekään. Kun Gabriellen itku ja nyyhkytykset viimein lakkasivat, kuiskasi vanha palvelija hänen korvaansa lohduttavan viittauksen:
"Jumala on hyvä. On paljon asioita, jotka päättyvät paremmin kuin alkoivat."
"Sen kyllä tiedän", nyyhki Gabrielle; "mutta tällä asialla on kumminkin vain yksi ainoa — hyvä päätös. Ja minä, kun olen vielä niin nuori."
Viimein Margareta riisui hänet ja laittoi vuoteeseen.
"Emme saa häiritä tätiäsi", hän sanoi. Sitten hän jätti Gabriellen hetkeksi, mutta palasi takasin kantaen jotakin kupissa. "Tässä, pienokaiseni, on keitettyä viiniä ja vettä, jotka olen kuumentanut sinulle. Juo ne, niin saat unta."
Gabrielle otti nöyrästi kupin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
"Se on erittäin hyvää", hän sanoi. "Maku kumminkin on hieman outo."
Vallan väsyneenä itkusta hän vaipui takaisin tyynylle. Margareta näki pian tyytyväisenä, että hän nukkui sikeästi.
Kun Gabrielle viimein heräsi tuosta pitkästä, syvästä ja rauhallisesta unesta, paistoi aurinko täydeltä terältä huoneeseen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän ollut hyvin kaukana poissa ja palaisi hitaasti, kummastellen ja tuskaa tuntien.
Ensimäinen asia minkä hän käsitti, oli että hän makasi Margaretan kamarissa eikä omassa huoneessaan. Silloin todellisuus vähitellen katkeran vesitulvan tavoin virtasi hänen mieleensä. Hänen päänsä oli lyijynraskas ja silmänsä kipeät itkusta. Mutta nyt hän ei enää itkisikään, vaan tekisi kaikki mitä häneltä vaadittiin ja jättäisi lopun Jumalan haltuun.
"Margareta", hän sanoi hiljaan, nähdessään vanhan vaimon varjon vuoteellaan. "Margareta!"
"No, mitä tahdot, lapseni?" vastasi hän tavallisella äänellään, eikä illallisella hyväilevällä tavallaan.
"Onko isäni palannut?"
"Ei merkkiä eikä jälkeäkään hänestä. Nuo pahanilkiset sukulaiset ovatvarmaan pidättäneet hänet. Mutta sen suhteen ei ole mitään pelättävää.Vaikkakin he ovat pahoja, uskaltavat he tuskin vahingoittaa herra AmiBerthelieriä."
"Miten täti jaksaa?"
"Aivan kuin ennenkin."
Kun Gabrielle koetti nousta ylös, tunsi hän ylenmääräisen ruumiillisen kurjuuden tunnetta. Ei mikään muu hänestä tuntunut mahdolliselta kuin laskeutua pitkälleen ja panna jälleen maata. Kumminkin muistaen mikä häntä odotti, teki hän voimakkaan ponnistuksen karkoittaakseen raskauden ja sairauden, joka painosti häntä.
"Missä vaatteeni ovat?" hän kysyi.
Hänen matkapukunsa, viitta, huntu ja päähine olivat huolellisesti valmistetut ja asetetut hänelle valmiiksi edellisenä iltana.
"Sinun ei vielä tarvitse pukeutua", sanoi Margareta. "Asetu jälleen vuoteeseesi ja pane nukkumaan."
"Oi ei, ei! Minun on noustava oitis ylös! Nyt jo on myöhäistä, minä tiedän sen. Kiiruhtakaa, Margareta, pyydän teitä, ja tuokaa minulle tavarani. Herra Antoine lupasi, jos isäni ei palaja, tulla hakemaan minua hyvään aikaan. Nyt pelkään kellon olevan lähellä kuutta. Joutukaa, Margareta!"
"Ei nyt semmoista kiirettä ole, lapsi!"
Pelottava näkö kohosi Gabriellen mieleen. Kaikki Geneven ylimykset olivat odottamassa — häntä! Kukaties joku onnettomuus sen kautta tapahtuisi vangeille! Hän istui suuren ahdistuksen valtaamana, kauniit kasvot hehkuvina ja tumma tukka valuen siihen aikaan harvinaiseksi ylellisyydeksi katsotun valkean yönutun yli. Nyt koputettiin jo kamarin ovelle! Pääovi oli jätetty lukitsematta. Tulija oli taloon saavuttuaan seurannut puheluääntä. Margareta meni avaamaan oven — Germain de Caulaincourtille.
Gabrielle voi paikaltaan nähdä ainoastaan harmaan pään, eikä ollenkaan epäillyt, että se oli hänen isänsä. Vavisten riemusta hän huusi:
"Isä; minä olen niin iloinen! Tule lapsirakkasi luo ja siunaa häntä, ennenkun hän lähtee!"
De Caulaincourt astui esiin ja molemmat näkivät toisensa silmästä silmään. Eivät koskaan ole ihmiskasvot ilmaisseet suurempaa äärimmäistä hämmästystä. Kumpikin arveli toisensa varmasti olevan muualla. Toisen pitäisi olla Genevessä, kun vain toinen olisi sen ulkopuolella. Vaan että molemmat olisivat samalla kertaa Genevessä, se tuntui uskomattomalta.
Jännitys oli yhtä suuri, kuin jos joku olisi tavannut toisen itsensä.
"Herra de Caulaincourt!" sammalsi Gabrielle, joka ensin sai takaisin puheenlahjansa. Hän oli nyt kalpea kuin marmori.
"Gabrielle Berthelier!" sanoi de Caulaincourt yhtä hämmästyneenä.
"Oletteko päässyt pakoon — ja millä tavalla — miten?" Gabrielle kysyi katkonaisesti.
"Tekö sitä minulta kysytte? Uneksinko minä, vai menetänkö järkeni? Vai onko tämä noituutta? Teidäthän näin kaksi tuntia sitten Porte Neuvellä, matkustavana pois nuoren kreivin seurassa!"
Hän vaikeni ja siveli otsaansa kädellään äkkinäisen pelon valtaamana. Hän oli kärsinyt paljo, ja usea ihminen oli kärsimyksistä tullut mielenvikaan, — miksi ei hänkin?
"Olen juuri nyt herännyt", selitti Gabrielle, "Liian myöhään, pelkään, liian myöhään!"
"Kenen minä sitten olen nähnyt —kenen— vai onko tämä kaikki hullun houretta? Olenko vielä Lormayeurin vankilassa?"
Hämmästyksissään hän astui askeleen taaksepäin, ja nyt tuli Margareta esiin ja asettui molempien väliin.
"Se ei ole unta, herrani", hän sanoi. "Kerron teille koko totuuden. Mutta ensin pyydän teiltä, että sanotte minulle erään asian: Miksi olette tullut tänne juuri nyt?"
"Miten sitä kysytte? Olen luonnollisesti tullut etsimään poikaani. Odotin että hän olisi ensimäinen kohtaamaan minua Porte Neuvellä. Mutta hän ei ollut siellä ja mikä kummallisinta, Calvin sanoo ettei kukaan ole nähnyt häntä sitte eilispäivän. Ajattelin hänen olevan teidän seurassanne."
"Herra de Caulaincourt, tahdon kertoa teille totuuden. Osakin petoksesta on kylliksi ja liiankin suuri taakka kristityn naisen omalletunnolle. Teidän poikanne on mennyt kuolemaan ja minun sieluni kadotukseen."
"Vaimo, mitä tarkoitat?" huusi de Caulaincourt hämmästyneenä ja pelästyneenä.
"Ettekö voi sitä ymmärtää? Norbert asettui Gabriellen paikalle ja minä autoin häntä siinä."
Silloin de Caulaincourt vanhan patriarkan tavoin vapisi "vallan ylenmäärin". "Poikani, poikani!" hän huusi tuskaisesti. Mutta muistaen yksin tuskassaankin Gabriellen kärsimystä hän käänsi kasvonsa pois, jottei tämä näkisi niitä.
"Oi, Margareta, onko se totta?" tyttö pelästyneenä kyseli.
"Hän ei tahtonut jättää aijettaan. Hän ei tahtonut kuulla mitään.Viimein minä myönnyin ja niin teki tätinnekin."
"Myöntyi siihen! Se oli nurinkurista, julmaa! En luota teihin enää milloinkaan. Nyt tiedän mitä minä teen. Tahdon mennä paikalla neuvoksien luo; kertoa heille kaikki ja pyytää heitä lähettämään minut itseni Lormayeuriin." — "Herra de Caulaincourt!" huusi Gabrielle.
Vanhus yritti lähteä huoneesta, mutta kääntyi takaisin jälleen. "Lapseni", hän sanoi lempeästi, vaikkakin hänen äänensä kaikui outona hänelle itselleenkin, "teitä ei kenkään saa moittia. Se ei ollut teidän tekoanne. Se on nyt kerran tehty, hyväksikö sitte vai pahaksi. Ja Jumala hallitsee yhtä hyvin Savoijassa kuin Genevessäkin."
Hän meni ulos katsahtamatta Gabrielleen ja vilkaisemattakaan Margaretaan. Hänen sydämessään olivat nämä sanat: "Jos Jumala olisi sallinut, olisin kuollut edestäsi, poikani, poikani! Mutta pelkäänpä, Jumala paratkoon, että hän on kuollut minun hyväkseni!" Sitten tuli toinen ajatus: "Jos minulla vaan olisi ollut luottamusta, olisi poikani Jumalan valittuja!" Tuntematta mitään muita vaikutteita Norbertin toiminnalle kuin että poika oli antanut oman raikkaan, nuoren elämänsä vaihdoksi hänen omasta kuluneesta, melkein sammuneesta elämästään, tunsi hän kaikkea tunteiden katkeruutta. Huono vaihto! ja sitä enemmän, koska hän itse ei ollut ainoastaan halukas, vaan valmiskin menemään Jumalansa luo. Hänellä ei ollut paljoa toivoa, että Norbertin laita oli sama. Noiden aikain vakavat, hartaat sielut, karaistut henkisten ristiriitain ahjossa, kohtasivat rohkeasti äärimmäisyyksiä, joita meidän lempeämmät luonteet väistävät tai asettavat syrjään tyhjillä hyväntekeväisyystoivoilla ja lupauksilla. Hän, joka rakasti Norbertia kuin omaa sieluaan, ei kuvitellutkaan mitään harhaluuloja Norbertin henkisestä tilasta. Kumminkin hän koetti sanoa: "Mitä ikänä Jumala tahtookin tehdä hänen suhteensa, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa!" Mutta marttyyrius ei olisi ollut mitään tähän verrattuna.
Antoine Calvin kuunteli hänen kertomustaan kummakseen ja tyytymättömyydekseen. Ja hän oli vastannut neidon persoonasta, jopa vannonutkin siitä! "Mitä veljeni on sanova?" oli hänen ensimäinen ajatuksensa, kuten aina kaikissa yrityksissään. Sitten hänessä heräsi syvä sääli surunsortamaa isää kohtaan. Nähden hänen silminnähtävän väsymyksensä hän toi maljan viiniä ja palan leipää.
"Syökää", hän sanoi, "jotta kykenette ajattelemaan!"
"Ei", sanoi de Caulaincourt, "minun on paastoaminen ja rukoileminen, sillä en tiedä tahtooko Jumala olla suosiollinen minulle ja pojalleni."
"Pojallenneko?" sanoi Antoine hyvin lempeästi asettaen kätensä hänen olkapäälleen. "Hän pelasti muita, itseään hän ei pelastanut. Tai oli miten tahansa, poikanne on nyt tekemisissä Hänen kanssaan, josta nämä sanat kerran ovat lausutut."
Suuret kyyneleet kumpusivat de Caulaincourtin silmiin, pimittivät häneltä näön — ja ennenkun hän desikään, itki hän hillittömästi. Vaikkei hänellä ollut todisteita, että Norbert oli "valittuja", "uudestasyntyneitä", "kuoletettu", oli kumminkin — voi ehkä olla — olemassa joku side hänen hairahtuneen poikansa ja Sen välillä, jota hänen oma sielunsa rakasti.
"Keveästi ja kaukaa käsin,Kuin tähti ylhäällä toistaan tapaa" —
hän tällä hetkellä viittauksittain aavisti, että Jumalan tarkoitus armosta on laajempi kuin ihmisten ajatukset siitä.
Mutta viimein hän kavahti ylös ja pyyhki kyyneleensä. "Minun pitää mennä oitis neuvoston luo ja kertoa heille kaikki", hän sanoi. "Onko neuvosto nyt koolla?"
"Kyllä neuvosto istuu paraikaa, mutta heillä on vallan toisia asioita ajateltavana nyt. Herra de Caulaincourt, te ette voi päästä sen puheille tänään. Saanko sanoa suoraan ajatukseni? Vaikka pääsisittekin, niin ei tulla ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin. Teidän poissa ollessanne meidän Geneven valtiolaiva, joka on aina myrskyille ja merirosvoille altisna, on huomannut kannellaan vakavamman vaaran, kapinan. Hallitusmiehemme keskustelevat juuri nyt eräitten kapinallisten petturien kohtalosta, jotka onneksemme ovat vartion ja salpain varassa piispanpalatsissa. Näille onnettomille raukoille pelkään käyvän huonosti."
Hän kertoi vaivoin tarkkaavalle de Caulaincourtille libertinien kapinasta, heidän vimmastaan ranskalaisia pakolaisia vastaan ja heidän lopullisesta perikadostaan.
"Olenpa iloinen, ettette ollut täällä tuona aikana, herra deCaulaincourt", hän sanoi.
"Voi, etten nytkään olisi täällä!" vastasi ranskalainen surullisesti. "Mutta varmaan kahdenkymmenenviiden neuvosto joka tapauksessa on kuuleva kertomukseni."
"Saammehan koettaa", sanoi Antoine vaikkei suinkaan rohkaisevasti. Sitten hän lisäsi vähän iloisemmasti: "Joka tapauksessa kerromme asian veljelleni. Jos jotakin voidaan tehdä, niin hän sen tietää."
Seuraavalla ovella Gabrielle odotti sillä aikaa henkeään pidättäen. Ainakaan hän ei voisi tehdä mitään, niin oli herra Antoine hänen kysyessä vakuuttanut. Hänen oli odottaminen isänsä palaamista. Ja miksi — niin miksi — ei isä jo palannut? Varmaan oli häntä kohdannut joku hirveä onnettomuus. Hän oli jo neljättä päivää poissa. Kun tunti kului hitaasti tunnin jälkeen, kasvoi hänen kurjuutensa melkein kärsimättömäksi. Ei hänellä ollut edes osanottajaa suruunsa, sillä hän pysyi erillään Claudinesta ja Margaretasta. Gabriellen sydämen valtasi suuri viha näitä kahta uskollista sielua kohtaan, jotka rakastivat häntä ja kumminkin olivat he pettäneet hänet niin kurjasti, niin julmasti, kuten hän sanoi. Totta kyllä, he olivat tehneet niin, koska rakastivat Gabriellea; mutta hän ei vielä voinut tuntea lohduttavaa voimaa.
Muuan savoijalainen maja.
Norbert de Caulaincourt ratsasti tulisella kiireellä metsän halki, kiihoittaen väsynyttä ratsuaan huudoilla ja kannuksilla. Hän ei tiennyt mitä teki; hän oli kuin juopunut voimakkaasta viinistä, elämän erinomaisesta viinistä. Päättävästi hän oli sysännyt miltei maistamatta maljan syrjään, mutta nyt, miten omituista, sitä tarjottiin hänelle uudelleen. Se viini oli punaista; se antoi värinsä maljaan, se liikkui, kuohui, kimalteli ja pulppusi kuten tuhannet jalokivet. Siten, sydän riemuitsevana ja valoisana, hän ratsasti yhä edelleen hämäriä metsäpolkuja pitkin, joilla pehmeä, tumma toukokuunyö kävi yhä tummemmaksi.
Yht'äkkiä herposi hänen kätensä ohjaksista. Hepokin oli liian halukas hiljentämään vauhtiaan ja alkamaan huolimatonta, laahustavaa käyntiään. Todellisuudessa olivat Norbertin nuoret hermot ja aivot olleet pelkästä tahdon ponnistuksesta äärimäisessä jännityksessä. Nyt ne äkkiä laukesivat ja kieltäytyivät työskentelemästä sen enempää. Suunnaton väsymys tulvi virran tavoin hänen olentoonsa. Hänen täytyi nukkua, tai hän kuolisi.
Paikka oli pimeä, hiljainen ja yksinäinen kuten hauta. Mitä hänellä oli pelättävänä? Hän astui alas, sitoi ratsun puuhun, laskeusi alas ruoholle ja viidessä sekunnissa oli hän sikeässä unessa. Se oli noita unia, jotka rakentavat vahvan rajan menneisyyden ja tulevaisuuden välille. Me heräämme sellaisesta vallan uudella tunteella. Kaikki eilispäivän huolet ja murheet ovat menneet ja mieli ja järki kylpeytyvät raikkaiksi elämän lähteessä. Onhan se vähäinen esimaku siitä, mitä kuoleman uni tekee meidän katoavalle osallemme, joka halajaa ja ikävöi lepoa. Samalla kuolematon henkemme jollain salaperäisellä tavalla yhä pitää elävää yhteyttä Luojansa ja Vapahtajansa kanssa.
Aurinko oli jo ylhäällä kun Norbert heräsi. Hän haukotteli, venytteli ja katseli ympärilleen. Hänen jäseniään pakotti, sillä maaemo ei tarjoa lapsilleen kaikkein pehmeintä makuupaikkaa. Mutta se oli vain pieni ikävyys. Ylhäällä liitelevät pilvet sallivat taivaan sinen näkyä hentojen, vihreiden oksien lomitse. Eräällä oksalla istui ja lauloi lintu. Ei kuulunut muita ääniä kuin hevosen pureksimista lähittyydellä, missä se perin huoletonna ja ilmeisellä tyytyväisyydellä haukkasi aamuateriataan. Norbert toivoi, että hän olisi voinut yhtä huokeasti tyydyttää oman nälkänsä. Hänen ratsuviittansa taskussa oli kukkaro, ei tosin täysi kuten Norbert olisi toivonut, mutta oli siinä kumminkin muutamia kruunuja vielä. Näillä hän saisi ruokaa, kunhan vaan keksisi paikan, mistä sitä ostaa. Mutta miten hän voi mennä ihmisiin tässä puvussa? Hän nousi istualleen ja katseli itseään vallan alakuloisena päästäen pitkän hämmästyksen huudon, joka kumminkin loppui sydämmelliseen naurunpurkaukseen.
Mutta nauru loppui ja hämmennys jäi. Miten voi nuori nainen ja lisäksi vielä kaunis nuori nainen kulkea ilman suojaa tai saattojoukkoa Savoijan raa'an ja laista piittaamattoman alueen halki siltä paikalta, missä hän oli, Geneven alueelle asti? Tätä Norbert yksin istuessaan aprikoi. Kunhan vaan Lormayeurin nuori kreivi (jota Luoja suojelkoon!) olisi enentänyt ystävyyttään lahjoittamalla hänelle paashin puvun! Luultavasti hän olisi tehnytkin niin, jos hän olisi tullut pyytäneeksi. Mutta Norbert oli ollut liian sekaisin ja hämmästynyt kysyäkseen sitä.
Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä kuin satuloida ratsunsa ja kääntää kasvonsa Geneveä kohti semmoiseksi puettuna kuin hän oli. Hän tunsi ainoastaan suunnan, jota piti seurata. Tietä ei hän tuntenut ollenkaan. Kumminkin oli selvää, että ensimäisenä tehtävänä hänellä oli päästä ulos metsästä. Hän löysi tien, jota oli kulkenut edellisenä yönä, ja arveli ettei paremmin voisi tehdä kuin seurata sitä.
Sen pitkän ja väsyttävän päivän seikkailuista ja vastoinkäymisistä hän ei koskaan jälestäpäin tahtonut mielellään puhua. Jos oli pakko, keskitti hän kokemuksensa näihin sanoihin:
"Ainakin kymmenen kertaa minä kadotin tieni. Turvattomana neitona ollen aristelin mennä lähelle kyliä, peläten että ihmiset tekisivät minulle ikävyyttä, jopa ottaisivat minut vangiksi ja pitäisivät panttivankina. Kerran kohtasin kokoiseni pojan ja pyysin hänen vaihtamaan vaatteita kanssani. Kun hän kieltäytyi, uhkasin häntä kaksinkamppailulla, mutta hän juoksi tiehensä huutaen, että minä muka olin kummitus. Ajoin häntä takaa, saavutin hänet ja kerroin, etten ollut mikään kummitus, vaan kunniallinen nuorukainen, joka oli hauskaa pitämässä ja halusi päästä kotiin. Tällöin hän kutsui minua siksi, jolla ei ollut valkuaista silmissä; tarkoittaen sillä itse paholaista. Sitten hän puikahti käsistäni ja juoksi matkaansa henkensä edestä. Viimein onnettomuuksieni huipuksi ratsuni kadotti kengän yhdestä jalastaan."
Kun tämä viime onnettomuus Norbertia kohtasi, oli yön tulo lähellä ja hän arveli olevansa jo kaukana tieltään. Hänelle oli parempi seisattua siellä, missä hän oli, aamuun asti. Mutta nyt hän ei saattanut turvassa levätä ulkona, koska oli asutulla seudulla; olisihan voinut tulla sivukulkijoita. Tuskitellen senkin sadatta kertaa onnettoman valepukunsa takia hän alkoi katsella ympärilleen eikö löytäisi majaa, jossa voisi saada suojaa.
Viimein illan sammuvassa valossa hän näki hyvin halvan näköisen töllin, luultavasti työmiehen tai viininviljelijän asunnon.
"Yhdestä kruunusta 'harmaajalka' aivan mielellään ruokkii ja suojaa minua", hän arveli, "minä vaan en saa näyttää, että minulla on enemmän rahaa, muutoin hän ryöstäisi ja murhaisi minut."
Hän astui alas, kiinnitti ratsunsa puuhun vähän matkan päähän, meni karkeatekoiselle puuovelle ja kolkutti.
Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän uusi kolkutuksensa, vastasi matala ääni pyytäen hänen kohottamaan salpaa ja astumaan sisään.
Mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, eroitti hän nurkassa kauvimpana ovesta vuoteen ja sairaan miehen lepäävän sillä. Uusi silmäys näytti hänelle valkeat hiukset ynnä sidotun käden ja olkapään.
Hänen vielä epäillessään mitä tehdä kuului vuoteesta ääni, jonka sointu oli kummallisen tuttava.
"Ajatukseni harhailevat, — ah niin — nyt tiedän. Olen kumminkin iloinen, koska ne tuovat minulle sellaisen unen kuin tämän, Gabrielle."
Ihmeissään ja hämmästyneenä Norbert läheni ja kumartui lähelle sairasta miestä, jolloin tunsi hänet. "Herra Berthelier!" hän huudahti. "Ääni ei ole Gabriellen. Mutta sitten häntä on katsottava." Siten unet ja sairaan miehen mielikuvat muuttuivat ja sulivat vaihtuen toinen toiseensa. "Puku on Gabriellen, tuo kallis, nahoilla reunustettu viitta, jonka minä ostin hänelle matkaa varten."
"Se on totta, herra Berthelier, ja —".
"Niin, näkö on Gabriellen, mutta ääni on nuoren Norbert deCaulaincourtin."
Norbert tiesi että Berthelier oli lähtenyt Geneven rajain ulkopuolelle, ja oli vahvasti aavistanut, että tämä oli mennyt hankkimaan rahaa Gabriellelle. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hänet palatessaan rahain kanssa oli ryöstetty ja haavoitettu. Sitä vaan hän ei voinut ymmärtää, miksei hän ollut palannut Bernin vaan Savoijan alueen läpi. Jommankumman heistä täytyi olla kaukana tieltään, muutoin eivät heidän polkunsa olisi sattuneet yhteen.
"Herra Berthelier", hän sanoi, "teillä ei ole mitään pelättävänä. Ette uneksi ettekä houraile, vaan olette selvällä järjellänne."
"Mutta kuinka ja miksi tällä tapaa? Mikä teidät tänne tuo? Miksi olette tuossa puvussa?"
"Ensin sallikaa minun ilahuttaa teitä tiedolla, että sen omistaja on turvassa Genevessä. Minulla taasen puolestani on ollut iloinen päivän ratsastusmatka nuoren Lormayeurin kreivin kanssa, ja hyvä seuratoveri hän onkin."
"En ymmärrä mitään tästä. Minulla on kuume ja minä hourailen."
"Koetelkaa kättäni, herrani. Tulette kyllä huomaamaan, ettei se ole neidon kätönen, vaan nuorukaisen kova nyrkki, joka on antanut monta tuimaa iskua. Ja katsokaa, — tässä on tarpeeksi valoisaa!" Hän työnsi pois päähineensä ja seisoi avonaisen aukon kohdalla, joka oli akkunan asemasta, paraassa valossa.
"Norbert!"
"Niin, Norbert, neiti Gabriellen puvussa. Miten muutoin voinkaan pelastaa hänet?"
"Hän ei olisi sitä koskaan sallinut."
"Emme lainkaan kysyneet Gabriellen mielipidettä. Annoimme hänelle unijuomaa."
"Me! Kutka sitte?"
"Ainoastaan me kolme tunsimme salaisuuden, neiti Claudine, Margareta ja minä."
"Myöskin Claudine? Se on uskomatonta!"
"Me suostutimme hänet. Mutta se oli kunnon vanha Margareta, joka mietti, suunnitteli ja järjesti kaikki pukua koskevat seikat. Onnikin suosi minua, sillä te olitte poissa. Koska asian laita oli semmoinen, piti herra Anton Calvinin olla isän sijaisena neidille ja jättää hänet savoijalaisille. Siten hän hyvällä tavallaan toimi ammattinsa mukaan. Kun huntu oli kasvoillani, ei hän edes vilaissutkaan niiden sisäpuolelle. Minä taasen puolestani pidin hyvää huolta, että kasvoni olivat hyvin verhottuina hunnulla, kuten kainolle ja suuressa pulassa olevalle nuorelle neidolle sopiikin. Jos tiellä Porte Neuveen joku kunniallisista porvareista puhui minulla sanan, olin aivan liiaksi surun ja pelon valtaama voidakseni tehdä muuta kuin hymistä vastaukseksi katsomatta ylös."
"Ihmeellistä!" sanoi Berthelier. Oli pitkä äänettömyys, sitten puhui hän jälleen. "Poikani, olet vanhan taistelijan kaltainen, joka yht'aikaa rangaistiin tottelemattomuudesta ja palkittiin loistavasta voitosta. Mitä olet rikkonut, sillä ei ole mitään, ei mitään merkitystä. Mutta se on, se on —." Tässä katkesi hänen äänensä ja hän mutisi vaistomaisesti: "Jumala siunatkoon sinua, Norbert de Caulaincourt!"
Ami Berthelier löytää ystävän.
Äkkiä majan ovi lykättiin auki ja kumarainen, kuihtunut ja valkotukkainen vanha vaimo astui sisään. "Äiti", sanoi Berthelier hänelle, "tässä on teille toinen vieras." Berthelier puhui hänelle Savoijanpatois'takeskusteltuaan ennen ranskankielellä Norbertin kanssa, jolle hän nyt vielä kuiskasi samalla kielellä: "Tämä vaimo elää yksikseen. Hänen miehensä tapettiin taistelussa ja poikansa kahakassa ryövärien kanssa. Hänen pojanpoikansa on mennyt pois, eikä hän tiedä minne."
Nähtyään nuoren naisen puvun hämärässä vanha eukko rukka mutisi: "Voi sentään, hieno nuori nainen!" Sitten kääntyi hän kytevään tuleen, lisäsi sitä kalikoilla ja asetti pannun sen päälle.
"Ihmisraukka", sanoi Berthelier, "hän on melkein yhtä tietämätön kuin hevosesi! Sivumennen sanoen, minne olet jättänyt sen koko täksi ajaksi?"
"Sidoin sen puuhun tuonne ulos. Unhotin sen hämmästyksissäni kun teidät näin. Mitä voin sille tehdä?"
"Kysytkö mitä sinun sille pitäisi tehdä? Onko siellä kuutamo?"
"Ei vielä, mutta luulen kuun nousevan tuossa puoliyön aikoina."
"Epäilemättä ratsusi on väsynyt, ja entäs sinä itse, nuori Norbert herra. Pyytäisin sinua nousemaan hevosesi selkään tänä yönä ja ratsastamaan lyöden ja kannustaen Geneveen."
"Geneveen!" Norbert ei voinut pidättää äänestään alakuloisuutta, joka täytti hänet tätä ajatellessa. "Aivan niin!"
"Mutta tietäpä juuri en tunne. Minä lienen kulkenut vallan kauaksi siitä eilen. Missä nyt olemme, herra Berthelier?"
"Lähellä järveä. Ajattelin lähteä vesiteitse Pregnystä Geneveen, mutta konnamainen kalastaja, joka minut otti kulettaakseen, jätti minut sen sijaan tänne. Ja sinun, sinun on täytynyt kulkea kauaksi. Kumminkin joka tapauksessa kolmen tunnin ratsastus tai niille paikoin vie sinut kotia."
"Herra Berthelier, jos tulitte Pregnystä tänne koko matkan veneellä, mitenkä sattui sitten että tulitte ryövätyksi ja haavoitetuksi?"
"Norbert, eräiltä puolilta sinä olet älykäs poika. Voitko antaa suurimman todisteen älystäsi pitämällä suusi kiini?"
"Luulenpa voivani."
"Kuuntele siis. Vakava tahtoni on, ja se on viimeinen tahtoni, ettei kukaan saisi tietää miten sain tämän haavan. Enpä soisi sinunkaan tietävän siitä. Pyydän vielä sinulta, että jos joku sitä kysyy, sanot ainoastaan: hän joutui varkaitten käsiin."
"Ymmärrän teidät. Mutta minä pyydän teitä, herra, elkää puhuko viimeisistä toivomuksista."
Tässä heidän emäntäparkansa tarttui puheeseen, Hän asetti Berthelierin eteen matalan, ei vallan puhtaan puulautasen, johon hän kaatoi höyryävääpot au feu'tä, jonkinlaista sakeaa, pääasiallisesti porkkanoista valmistettua muhennosta. Sitten annettuaan puulusikan pyysi hän sairasta todellisella hyväntahtoisuudella syömään. Norbertin hän puukkasi pöydän luo, jonka keskeen oli koverrettu ontelo, joka yhtä haavaa teki vadin ja lautasen virkaa. Hän oli jo täyttänyt sen liemellä, ja varustettuaan vieraansa lusikalla, oli hän täydellisesti täyttänyt emännänvelvollisuutensa, kykynsä ja varojensa mukaan. Norbert puolestaan oli aivan liian nälkäinen jättääkseen käyttämättä hyväkseen ateriaa, niin kurja kuin se olikin. Kun hän oli lopettanut ateriansa, kysyi hän voisiko emäntä antaa jonkun verran lientä hänen hevoselleenkin.
Vaimo suostui siihen mielellään. Oli vallan hänen ajatuksensa mukaista, että herrasväen hevoset söivät kristittyjen ihmisparkain ravintoa. Niinpä Norbert oli tilaisuudessa viemään ratsulleen kauniin annoksen lämmintä lientä, jota nykyaikaisissa talleissa käytetään. Sitten hän kiinnitti hevosensa yöksi lähelle majaa pylvääseen.
Hänen täten työskennellessään Berthelier selitti vanhalle Babetille, että poika oli hänen ystäviänsä Genevestä. Tämä oli pukeutunut huvin vuoksi nuoren tytön pukuun, mutta Berthelier tahtoi nyt lainata omat vaatteensa ja päästää hänet lähtemään kotiinsa. Poika vuorostaan kertoisi ystävilleen, missä hän itse oli ja lähettäisi heidät tavoittamaan häntä.
Babet oli typerä ja hyvin tietämätön. Kumminkin hänen huonosti valaistussa sielussaan oli pieni akkuna, jonka kautta valonsäde tuikki sisään. Hän koetti aina olla ystävällinen. Hän ei voinut koskaan nähdä puutetta tai tuskaa koettamatta auttaa ja lievittää sitä. Hänellä ei ollut vähintäkään ajatusta ketä hänen vieraansa oikeastaan olivat. Jos he olisivat koettaneet kertoa hänelle, ei hän olisi ymmärtänyt, mutta hän sen vallan hyvin ymmärsi että he olivat nälkäisiä. Siksi piti heidän saada ruokaa. He olivat väsyneet, siksi heidän piti levätä.
Norbert ainakin oli perinpohjin väsynyt. Hän kertoi Berthelierille, että jos hänen piti keskiyöllä matkata Geneveen, kun kuu oli ylhäällä, voisi sattua, että hän väsymyksestä putoisi hevosen selästä. Mutta olettaen, että hän tulisi turvallisesti kotiinsa, niin mitä hyötyä siitä olisi? Hän saapuisi liian aikaiseen tehdäkseen jotain hyötyä. Sitäpaitse hänen hevosensa oli kadottanut kengän jalastaan.
Se seikka ratkaisi asian. Berthelier pyysi häntä nukkumaan päivännousuun asti. Silloin herättäisi hän Norbertin ja tämä voisi viedä ratsunsa seppään, jonka paja oli lähellä, ja saattaisi ratsastaa sieltä Geneveen.
"Aamulla minä annan sinulle sanomia neuvoksille", hän sanoi. "Sinun pitää päästä heidän puheilleen oitis."
Babet osotti Norbertille lämpimän nurkan, missä hän voisi nukkua.Kumminkin ennenkun Norbert kävi maata, kysyi hän Berthelieriltä:
"Voinko tehdä jotakin teidän mukavuudeksenne? Voisin kentiesi vaihtaa siteitä haavoillenne."
"Se ei ole tarpeen. Babet on minulle tarpeeksi hyvä ammattilääkäri. Sinä voisit hankkia minulle vähän kirkasta vettä ulkoa virrasta ja panna sen minun viereeni."
Norbert teki niin. Sitten hän kävi nukkumaan nurkkaansa, Gabriellen nahkareunustainen viitta peitteenään. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän, kuten arveli, kuuli Berthelierin kutsuvan itseään. Hän hypähti seisoalleen, hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja tunsi olevansa valmis kaikkeen, mitä kohtalo vaan lähettäisi hänelle.
Tarkemmin mietittyään näytti hänestä paremmalta pitää se puku, mikä hänellä oli, vaikkakin Berthelier tarjoutui lainaamaan omansa hänelle. Hän arveli että ystävänsä voisi tulla suuriin vaikeuksiin, kentiesi vaaraankin ilman omaa pukuaan. Hän taasen tahtoi mennä kaupunkiin hyvin aikaiseen. Sinne saavuttuaan menisi hän heti kotia ja panisi omat vaatteensa päälleen, ennenkun kukaan muu kuin kaupunginvahti hänet näkisi. Hän lupasi Berthelierille lähettävänsä apua niin pian kuin mahdollista.
"Siitä ei ole paljoa väliä", oli vastaus. "Elä anna heidän heittäytyä mihinkään vaaraan. Mutta kumarrahan päätäsi, jotta voin antaa sinulle neuvoksille meneviä tietoja."
Kuuntelijoista ei ollut pelkoa. Vanha Babet majan etäisimmässä nurkassa nukkui sikeästi. Kenties se oli oman äänensä säästämiseksi, että Berthelier puhui hiljaan Norbertin korvaan. Tai mahdollisesti hän oli häpeissään, syvästi häpeissään kertoessaan tarinansa, samoin häpeissään nimestä, joka hänellä oli, tuosta nimestä, josta hän tähän saakka oli ollut niin ylpeä. Kuuntelija, jos semmoinen olisi ollut lähellä, olisi kenties erottanut nimet Philibert, Daniel, Comparet, Hubert d'Audriol. Myöskin olisi hän kuullut mainittavan vankilasta ja pari sanaa venemiehistä ja heidän raskaista kahden käden pidettävistä miekoistaan. "Nyt, poikani, oletko ymmärtänyt kaiken ja voitko sen muistaa?" sanoi Berthelier tuskallisesti puheensa lopussa.
"Luottakaa minuun, herra", sanoi Norbert, nähtävästi suuresti liikutettuna. "Asia on liian outo ja hirveä, jotta sen voisi unhoittaa. Erittäinkin on se sitä ranskalaisen pakolaisen ja semmoisen miehen pojan tekemäksi, joka on saanut kaupungilta kansalaisoikeudet."
"Minä jätän Danielin pyövelille, vaikkakin samaa verta virtaa näissäkin suonissa", sanoi Berthelier liikutettuna. "Voitko kummastella, Norbert, etten suuresti välitä mennä kotia? Eikä minua pahasti sureta, vaikka kuolema minut tapaisi täällä."
"Herra Berthelier, ette saa puhua noin. Ajatelkaas neiti Gabriellea!"
"Minä kyllä häntä ajattelen. Tämän jälkeen taitaa olla parasta, että hän nimittää itseään Gabrielle — tai paremmin Olivie — Castelariksi. Sehän on hänen oikea nimensä. Mutta nyt meidän pitää ajatella Geneveä. Sinä kai olet ymmärtänyt kaikki, ei ole silmänräpäystäkään kadotettavissa. Mene sinä neuvoksien luo suoraan valtuustoon ja kerro heille puheeni sanasta sanaan."
"Luottakaa minuun, herra. Ja katsokaas, tässä on kolme kruunua teidän omaa rahaanne asetettuna valmiiksi neidin kukkaroon. Pikkurahoilla voin kyllä maksaa sepän ja saada matkalla vähä leipää."
"Kiitos, olen iloinen voidessani antaa jotakin emännälleni. Mene ja joudu! Onnea matkalle!"
"Ei toki ainaiseksi hyvästi, sillä minä palaan", sanoi Norbert itsekseen ulos mennessään.
Berthelier makasi ääneti ja kuunteli, kunnes ratsun kavionkopse oli hälvennyt. "Jumala siunatkoon poikaa!" hän ajatteli. "Mitä ihmeteltäviä asioita hän onkaan tehnyt! Suunnitelma on erinomainen, toimeenpano uskaliaassa rohkeudessaan on aivan uskomatonta. Mutta mitä sanoo isä Calvin, mitä sanovat neuvokset? Ja sitten nuori Lormayeur, mikä hölmö hänen on pitänyt olla, kun ei paremmin tarkastanut lunnaitaan! Jos hänen isänsä, vanha kettu, olisi ollut siellä, ei petos olisi käynyt niin helpoksi. Mutta sepä pelasti Gabriellen. Minä voin vielä nähdä hänet!" Ennenkun hän tiesikään, valahtivat kyyneleet hänen silmiinsä ja tipahtelivat alas.
Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Kaikki mitä oli tapahtunut, sittekun hän jätti Geneven, kulki asianomaisessa järjestyksessä hänen mielessään. Hän muisti kohteliaan, vieläpä sydämmellisenkin vastaanoton Philibert Berthelierin ja tämän ystävän, talon isännän Ami Perrinin puolelta. Philibert oli ollut aulis lupaamaan hankkivansa hänelle tarvittava rahasumman. "Vai sitäkös se on, mitä haluatte, hyvä serkkuni?" sanoi libertinien johtaja. 'Rahaa', sanoo hän, 'kuten kaikki toisetkin maailmassa.' "No niin, minulla ei ole sitä. Milloin, maistelkaapas, kellään Berthelierillä on ollut säästössä kruunuakaan kukkarossaan? Mutta onhan minulla hiukan luottoa, ja hyvällä ystävälläni herra Perrinillä on sitä vielä enemmän. Meidän kesken sanoen, arvelen vaan että lähetämme kauniin kyyhkysenne lentoon siivet hyvin kullattuina. Minä huolehdin asiasta oitis. Se on saatava toimeen ennen illallista, jolloin sinä ja minä tyhjennämme lasin parastaBeaume-viiniä kauniin matkustajan terveydeksi ja iloksi. Ken puhuu takaisin maksamisesta? Tuo nuori nainen voi maksaa meille, sittekun saa perintönsä."
Philibertin katse, kun hän näin puhui, muistutti Ami Berthelieristä hänen kuuluisaa isäänsä, joka oli ollut hänelle ennen vanhaan samaa kuin Jonathan Davidille. Nyt kun hän makasi siinä ajatellen menneisyyttä, muuttuivat hänen kyyneleensä tulenkipeniksi hänen tietäessään, että hänen serkkunsa koko ajan oli käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, koskapa tarvitsi juuri sellaista lähettilästä pitääkseen yllä petollista yhteyttään liittolaistensa kanssa Genevessä.
Sitten tuli juhla. Ami Berthelier kummasteli, oliko hän edes nuoruudessaan ottanut osaa semmoisiin näytöksiin ja nauttinut niistä. Oliko hänkin tyhjentänyt viinilasinsa useammin kuin tahtoi muistella viime tippaan asti, ja sitten tehnyt viimeisestä pisarasta rubiinin kynnen päälle? Oliko hänkin maljojen kunniaksi — usein sangen omituisten maljojen — kohottanut meluavia huutoja ja paukuttanut äänekkäästi pöytää veitsensä päällä? Oliko hänkin säestänyt ryyppyjään kirouksilla, lauluilla ja pilapuheilla, joita hän häpesi nyt ajatella? Hän, joka oli ruvennut Gabriellen viattoman nuoruuden vartijaksi! Nyt hänestä oli koko tuo näytelmä aivan yhtä kauhistava hänen maulleen kuin periaatteilleenkin.
Kun voimakas viini oli kierrellyt vapaasti, joivat he Geneven vapauden maljan. Philibert sanoi tietävänsä, miten sydämestään hänen serkkunsa tervehtisi sitä maljaa. Mutta hän selitti tarkoittavansa todellista vapautta, eikä tuota häpeällistä, joka tarkoitti ainoastaan tyrannien vaihtoa. Minkä puolesta olivat valtuusmiehet parempia kuin papit ja piispatkaan? Siihen toisetkin yhtyvät, selittäen asioiden uuden järjestyksen olevan sangen moitittavan. Kirouksia, tosin ei kovin todella tarkoitettuja moisessa tilaisuudessa, vaan hyvinkin äänekkäitä, syydettiin isä Calvinin eli "Kainin" päälle, kuten he häntä kutsuivat, samoin kaikkien hänen auttajiensa ja yllyttäjiensä päälle. Sitten seurasi päännyökkäyksiä ja käsien huitomista, hämäriä viittauksia ja salaperäistä kuiskutusta. "Aika tulee, ystävät, ah niin, aika tulee! Pian näemme suuria muutoksia." Paljo muuta samanlaista he puhelivat. "Mutta meidän pitää olla viisaita", ehdotti eräs muita jonkin verran selvempi heittäen varottavan katseen Amiin päin. Tällöin Philibert, joka oli hukuttanut viinipikariin senkin vähän varovaisuuden, mikä hänellä joskus oli ollut, asetti kätensä ystävällisesti serkkunsa olkapäälle. "Elkää ollenkaan pelätkö häntä!" sanoi Philibert. "Eikö hänkin ole Berthelier? Hän on meidän hyvä ystävämme, joka auttaa meitä."
Silloin kädenkäänteessä selvitettiin Ami Berthelierille se osa, jota hänen odotettiin näyttelevän, ja se sanoma, jonka hänen piti toimittaa Geneveen. Philibert palaisi sinne ja johtaisi vielä kerran kalastajia ja soutajia. Danielin ja toisten vankien oli määrä murtaa vankilansa ovet ja yhtyä heihin. Yhdessä he herättäisivät kaupungin, tappaisivat tai karkottaisivat ranskalaiset ja tekisivät lopun pyhimyksien hallituksesta. Ei peloton Philibertkään olisi selvin päin tahtonut paljastaa aikeitaan niin äkisti eikä niin täydellisesti.
Ami Berthelier kuunteli tätä kaikkea kauhulla. Hän oli suurella vaivalla välttänyt täydellisen humalan; kumminkin kun oli tottumaton väkevään viiniin, rupesi hänen verensä kuohumaan ja aivoja kuumentamaan. Kun Geneven sankarin ja marttyyrin poika rohkeni kysyä häneltä, häneltä, joka oli ottanut osaa isän kärsimyksiin, tahtoiko hän pettää ja hävittää Geneven, silloin hänen sielunsa heti leimahti tuleen. Halveksivalla ivalla, jota hän ei huolinut peitellä tai laimentaa, hän hylkäsi katalan tarjouksen. Ei ollut kummaa että vihalla vastattiin ylenkatse, sillä hänen sanansa, vaikkei hän itse siitä tiennyt, leikkasivat ja polttivat kuten rikkihappo. Kuului suuttuneita sanoja ja uhaten laskettiin kädet miekankahvoille. Lopuksi muuan aivan päihtynyt, huimapäinen nuori libertini sinkautti lasin viiniä hänen silmilleen. Mutta eräs toinen hillitsi hänet, sanoen: "Se on liian pahoin tehty, Jacquot. Jos herra Ami Berthelier tahtoo hyvitystä, on hänellä täysi oikeus siihen."
"Epäilemättä nuori herra tietää, etten minä voi taistella koska olen rampa", sanoi Ami Berthelier, kun hän nousi ylös, ja tehden kohteliaan jäähyväiskumarruksen herra Perrinille, seuran isännälle, astui hän ovea kohden.
"Pysäyttäkää hänet, pysäyttäkää hänet!" huudettiin joka taholta. Kaikki hypähtivät seisaalleen sanoen mikä mitäkin, mutta yhteinen ajatus oli: "Hän ei saa mennä, hän tietää jo liian paljo." Philibert pysäytti hänet toisten keräytyessä ympärille. Ami kohotti käsivartensa työntääkseen serkkunsa sivulle. Philibertin miekka silloin välähti ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä punaisena Amin verestä. Syntyi yleinen hämminki. Ami, joka silloin oli aivan pyörtymäisillään, ei voinut muistaa mitä tapahtui, paitsi että luuli tulevansa paloiksi revityksi. Mutta viimein joku — se oli sama nuori mies, joka oli moittinut Jacquotia — tempasi oven auki sanoen: "Mene, joudu, tai he tappavat sinut!"
Ulkoilmassa hänen tajunsa palasi ja hän istahti alas miettimään mitä oli tehtävissä. Mutta hänen ajatellessaan mistä tapaisi hevosensa ratsastaakseen takaisin Geneveen, ovi liikahteli ja hän arveli, että metelöitsijät sisällä aikoivat aukaista sen. Pelon antamalla voimalla hän nousi ja käveli Pregnyn pientä kaupunkia kohden. Matkallaan hän kohtasi talonpojan, joka työskenteli Perrinin tiluksilla. Hän kertoi talonpojalle olevansa geneveläinen, joka oli tullut hänen isäntänsä luo asialle, mutta että häntä oli kohdannut onnettomuus ja oli hän nyt halukas palaamaan kotiin järviteitse. Mies otti hänet majaansa, sitoi hänen haavansa karkealla tavallaan ja kertoi hänelle, että veljensä, joka oli kalastaja, aikoi lähteä Geneveen juuri samana yönä. Mies kysyi vielä, kykenisikö hänen kunnia-arvoisuutensa avustettuna kävelemään rantaan ja astumaan kalapurteen. Berthelierin ainoa halu oli päästä Geneveen ja kertoa tietonsa, vaikka hän kuolisikin seuraavassa silmänräpäyksessä. Siten hänen sielunsa antoi hänen ruumiilleen voimaa työhön. Sitä katkerampi oli hänen tyytymättömyytensä, kun kalastaja kohdattuaan tovereita joihin tahtoi yhtyä, rikkoi sopimuksensa ja asetti matkustajansa maalle Savoijan alueelle, tuskin lähemmäksi Geneveä kuin Pregnykään oli. Sairaana, kuumeisena ja kärsien suuresti haavoistaan kulki hän jotenkuten Babetin majalle ja oli iloinen laskeutuessaan hänen kurjalle vuoteelleen, kuten itsekseen arveli, sillä kuollakseen.
Kumminkin oli se elämä eikä kuolema, joka kuohui hänen sielunsa läpi tuona hämäränä aamuhetkenä, jolloin Norbert jätti hänet. Vielä kerran hän tunsi olevansa yksin. Babet raukan läsnäolo ei ollut häiritsevä, se vaan voi antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen ihmisseurasta, joka esti yksinäisyyden ikävää syntymästä. Sitäpaitsi Babet voi vielä nukkua monia tunteja, sillä nyt oli vasta päivän koitto.
Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin vanhoihin aikoihin Peneyn vankilassa, jossa hän oli virunut, kuten hän nytkin makasi heikkona, väsyneenä ja tuskan vallassa. Silloin kumminkin oli parempi olla kuin nyt, sillä vaikkakin hänen uskonsa moniin asioihin oli pettynyt, oli hänellä kumminkin säilynyt usko yhteen asiaan — hän luotti vapauteen. Hänestä yhä näytti kannattavan kärsiä ja kuolla, kun hän vaan näkisi Geneven vapaana. Ja ennen kaikkea, miten paljo mieluumminkin sen puolesta? Tarkoittiko vapaus neuvoston valtaa? Siinä istui joukko kiihkoisia pappeja ja ukkoja, jotka yhden ainoan innokkaan, terävä-älyisen ranskalaisen käskyä ja kehoitusta kuulivat. Tämä ranskalainen oli pudistanut pois Rooman ikeen, pannakseen oman ikeensä sijalle. Ami tiesi kumminkin, mitä ei vapaudeksi voitu kutsua. Ei Calvinin ja pyhimysten kukistettua Philibert Berthelierin ja libertinien sijaanasettamista ainakaan! Ei, silloin olisi viimeinen erehdys pahempi kuin ensimäinen. "Tahdon uhrata elämäni estääkseni sitä", hän ajatteli. "Enkä tätä tule koskaan katumaan."
"Miksipä katuisinkaan kaikesta menneestä?" oli hänen seuraava ajatuksensa. "En lainkaan, en kerrassaan mitään itse teossa, mutta kumminkin kaikkea kokonaisuudeksi katsottuna. Miksi hyödyksi on elämäni ollut itselleni tai kellenkään muulle? Jos minua arvostellaan, voidaan sanoa minusta: Kahdesti elämässään hän olisi saattanut tehdä pahaa ja on kieltäytynyt melkoiseksi vahingoksi itselleen. Mikä sitte tulee paraaksi tulokseksi ihmisen toiminnasta täällä maan päällä?"
"Milloin minut tuomitaan?" Oliko siis sellainen seikka kumminkin kuin tuomio kerran tuleva? Berthelieristä tuntui varmalta, että jos niin tuli käymään, olisi hänen paikkansa tuomittujen joukossa. Kumminkin hän ikävöi sitä, rukoili sitä koko sydämmestään, sielustaan, mielestään ja voimastaan. Oli paljoa sietämättömämpää ajatella, ettei totuus koskaan voittaisi, että vääryys aina saisi ylpeillä, kuin että hän, yksilö miljoonien joukossa, seisoisi tuomittuna onnistumattomana henkilönä, jommoinen hän oli. Hänellä oli ollut hyviä tilaisuuksia; se oli hänen oma syynsä, että oli kadottanut ne. Hän oli elänyt omaa elämäänsä. Katsellessa nyt taapäin ei se elämä tuntunut ollenkaan katkeralta. Eikö hänellä ollut nuoruutensa muistoja, muistoja vuosista 'ennen vedenpaisumista', ilon, voiman ja innostuksen vuosista, jolloin kaikki näytti hänestä mahdolliselta? Noina vuosina hän toivoi, odotti ja unelmoi, ja vielä enemmän, hän rakasti. Totta kyllä, ne ajat olivat pian menneet ohitse. Pian häipyi toivo, luottamus petti, unelmat pirstautuivat, vieläpä itse rakkauskin tukehtui hautaan. Kaikki oli mennyttä. Mitä siitä väliä! Hän itsekin oli sinne menossa. Pimeydestä tuli kaikki, pimeyteen kaikki jälleen palasi. Siinä oli loppu.
Kumminkin oli hän aikoinaan yrittänyt tehdä jotakin, joka voisi käydä miehen työstä maailmassa, joka ei vallan tyyten hukkuisi. Hän oli omistanut elämänsä isänmaanrakkaudelle, mikä merkitsi hänelle harrasta palvelusta sen kaupungin hyväksi, joka oli hänen isänmaansa. Oliko se kuitenkin kaikki rakkaan Geneven tähden? Eikö hänellä ollut omiakin harrastuksia? Eikö hän usein ajatellut Kreikan ja Rooman suuria kansalaisia ja uneksinut nimestä, joka olisi heidän nimiensä veroinen, nimeä jonka ainakaan Geneve ei mielellään sallisi kuolevan? Vaikkakin ollen aivan valmis nuoruutensa sankaria ihaillen peittymään suuren sukulaisensa nimen varjoon, hän kumminkin toivoi olevansa Bertheliereistä toinen, ensimäisen ansiokas ystävä ja auttaja.
Mutta nyt oli Berthelierien jalo nimi tahrattu auttamattomasti. Philibert ja Daniel Berthelier olivat pettureita. Toinen oli vankilassa, toinen maanpaossa, ei isänsä tavalla hyvän asian vuoksi, vaan sangen huonon. Samalla kertaa hän itse seisoi yksin molempain puolueiden hylkäämänä, kaikkien vihaamana, halveksittuna ja hyljättynä.
"Halveksittuna ja hyljättynä?" Sanat olivat tuttavat. Kenestä hän oli ne kuullut? Hän mietti hetkisen. Silloin hän muisti: ne olivat raamatussa. Ne olivat osa tekstiä, josta isä Calvin usein saarnasi, käyttäen pitkiä sanoja, kuten "valitseminen", "edeltäpäinmäärääminen" ja "vanhurskauttaminen". Hänelle ne olivat tyhjiä käsitteitä, ilman mitään tarkoitusta. Kumminkin ne sanat vainosivat häntä. Ne kaikuivat seuraavasti: "Häntä olivat ihmiset halveksineet ja hyljeksineet", kuten puhuttaessa miehestä, jonka kohtalona oli, niinkuin hänenkin kohtalonaan, ollut ylenkatse ja onnistumattomuus.
Vähitellen hänen miettiessään selvenivät hänelle ja saivat muodon inhimillisen Kristuksen hahmopiirteet. Hän oli tottunut ajattelemaan Sokratesta ja muita pakanuuden suuria miehiä samanlaisiksi kuin hän itsekin oli, miksi ei samoin voisi ajatella Natsaretin miestäkin. Ja kumminkin oli se ajatus uusi, hämmästyttävä ja ihmeellinen. Se oli sitä sentähden, että hänen sieluunsa — niin hän mietti itsekseen — oli koko hänen elämänsä ajan ollut sekoitettu tyhjänpäiväisyyksiä, joita paavilaiset ja reformeeratut olivat opettaneet. Hän ei uskonut heidän tavallaan, että Kristus oli outo, salaperäinen olento, jota ei kukaan voinut ajatella järjenmukaisesti, vaan ainoastaan osana järjestelmästä, tuosta nerokkaasta järjestelmästä, jonka isä Calvin oli selittänyt niin suurella terävä-älyisyydelläKristinuskon perusteissaan. Tätä kaikkea ei voitu uskoa, mutta jokainen taisi, voi ja jokaisen täytyikin uskoa, että oli kerran henkilö Jesus Kristus, joka aikoinaan koetti tehdä hyvää ihmisille ja jonka oma elämä tuli onnettomaksi.
Se ajatus oli lohduttava ja hyväätekevä. Oli kuin olisi joku hänen yksinäisyydessään tullut seurustelemaan hänen kanssaan, auttamaan häntä. Kenties oli hänen levätessään keveä uni vallannut hänet, sillä käsitys jonkin persoonan läsnäolosta kasvoi kasvamistaan, kunnes se näytti täyttävän koko huoneen. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään; mutta kumminkin hän tiesi, että joku toinenkin oli siellä. Tai paremmin sanoen, siellä oli eräs, joka oli ollut halveksittu ja hyljätty ja oli sitä vieläkin. —
Mitä oli Hän nyt? Kysymys herätti hänet täydellisesti. Hän koetti ratkaista sitä. Niin, hän muisti historian, jota hän ei koskaan ennen ollut käsittänyt kertomuksena ihmisestä, vaan ainoastaan osana kirkon opista. Tämä Hän ei onnistunut, sillä juutalaiset eivät uskoneet Häneen; Hän tuli omilleen, mutta Hänen omansa eivät vastaanottaneet Häntä. Ja viimein Hänet oli ristiinnaulinnut juuri se kansa, jota hän oli koettanut auttaa. Miten murtunut, alakuloinen ja miten katkera Hänen sielunsa täytyikään olla! "Niinpä niinkin", jatkoi Berthelier, "jos oikein muistan, niin Hän sanoi: 'Minun sieluni on suuresti murheellinen'", tai sinne päin. Mutta oliko kaikki sillä loppu? Miksi tuli hän ajattelemaan kaikkea sitä jälestäpäin?
Jospa minä voisin puhua Hänelle ja kysyä? Mutta nyt, se on varmaa, puhuvat ihmiset Hänelle joka päivä, sillä he uskovat että Hän istuu Jumalan oikealla kädellä ja onkin itse Jumala. Ja he rukoilevat. Minä en tiedä mitään. Olen pimeydessä vaeltaja, jonka kynttilä on sammunut. Mutta jos nyt voidaan uskoa ja voidaan toivoa ainakin sen verran, ettei Hänen elämän tarinansa halveksimiseen, hylkäämiseen ja ristiinnaulitsemiseen kokonaan loppunut, että oli ainoastaan pimeä käytävä taampana olevaan valoon, miksi ei muillekin siellä voisi olla valoa.
"Mutta sitten", ajatteli Berthelier, "Hänen kukistuksensa, hänen hylkäämisensä olivat aivan ansaitsemattomia." Berthelier koetti muistutella kaikkea mitä hän vaan taisi tuosta kertomuksesta, elämästä ja kuolemasta, jonka hän lopuksi keskitti seuraavaan muotoon: "Niin, Hän olisi ansainnut menestystä ja voittoa, jos koskaan ihminen ansaitsi. Hän ei rikkonut koskaan omaa luontoaan vastaan eikä koskaan luopunut seuraamasta omia tarkoitusperiään. Hänen valkealla viitallaan oli tosin verta, mutta ei synnin tahraa. Tekeepä hyvää ajatella, että ainakin yksi oli osottautunut kaiken luoton ja kunnian ansainneeksi. Kuka tietää vaikkapa ihmiset ovat oikeassa ajatellessaan, ettei semmoinen voinut tulla kuoletetuksi eikä kadonnut. Voiko hän sitä sitte?" Se se oli kysymys. Kaikki toiset liittyivät tähän. "Jos tämmöisen miehen häviö oli lopullinen, jos kaikki loppui siihen, silloin on paha voimakkaampi kuin hyvä, ja se tulee vallitsemaan."
Berthelier ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, enempää kuin että aurinko, joka eilen illalla laskeusi, ei nousisi enää koskaan maan ylitse. "Ei, koko kristikunnan täytyi olla oikeassa sanoessaan, että Hän eli ja nytkin istui voittajana taivaassa. Mutta jos näin on laita, niin on kristikunta myöskin oikeassa sanoessaan, että ihminen voi puhua Hänelle ja pyytää apua Häneltä." Mutta mitä pyytäisi hän, Berthelier, Häneltä? Kaikki ikävöiminen poistui häneltä, se suli pois todelliseen riemuun, suureen, ihmeelliseen iloon hänen uskoessaan, että Hän todella oli olemassa. Hän eli, Hän oli jossakin maailmassa, että Häntä kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja että häneen luotettaisiin. Kentiesi Hän voisi opettaa muille voittonsa salaisuuden, jotta he samanlaisten tappioiden ja tuskien jälkeen, joita Hän oli kärsinyt, ehkä erhetystenkin jälkeen, joita Hän kumminkaan ei ollut tehnyt, voisivat kuitenkin saavuttaa voiton. Mutta voitosta, ainakaan omasta mahdollisesta osastaan siinä, Ami ei pitänyt väliä. Oli kylläksi, että oikeus oli saanut riemuvoittonsa ja Kristus myöskin.
Juuri silloin nousevan auringon ensi säteet hiipivät sisään pienen akkunan läpi. "Aurinko on noussut", sanoi Berthelier itsekseen. Vanha Babet heräsi nurkassaan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan lukien Pater Nosteriaan.
"Pater Noster — isä meidän", ajatteli Berthelier, "se on Kristuksen rukous. Se oli Hän, joka opetti ihmiset puhumaan tuolle Iankaikkiselle, Loppumattomalle, meidän Isällemme. Hän tiesi mitä Hän sanoi, eikä opettanut ihmisille valheita. Entä jos tämä olisikin totta? Entä jos kaiken keskuksena olikin Isän sydän, ja Hän, Poika, tuli ilmoittamaan sitä?"
Suuren neuvoston edessä.
Samana toukokuun aamuna Geneven erinomainen kokoussali, jossa Calvin tavallisesti luennoi innostuneille oppilailleen, oli vallan toisellaisen kokouksen näyttämönä. Suuri eli yleinen kansalaisneuvosto piti kokoustaan siellä. Kunniakatoksella varustetussa valtatuolissa, jossa ennen vanhaan fransiskanipriori oli istunut, ei nyt pitänyt paikkaansa isä John Calvin, vaan neuvos Amblarde Corne, musta virkasauvansa edessään pöydällä. Hänen kolme virkaveljeään istuivat virkasauvoineen hänen vieressään, ja heidän lähellään rivissä seinän vieressä olevat pöydät olivat varatut kahdenkymmenen viiden neuvostolle. Heidän vastapäätään tiheään ahdetuissa riveissä etupenkeillä istuivat suuren neuvoston lailliset jäsenet, kaikki Geneven kirjoissa olevia kansalaisia. Mutta heidän takanaan ja ympärillään salin kaikissa kolkissa aaltoili ja tunkeili meluava joukko, joka kasvoi yhä enemmän, kunnes enää tuskin oli ainoatakaan seisomapaikkaa jälellä. Jotkut kiipesivät pylväisiin, toiset pääsivät ikkunoille ja seisoivat syvennyksissä, muutamat olivat pakoitetut pysyttäytymään ovissa tai tunkeilivat käytävissä ja portailla.
Tiheästä väenjoukosta kuului yhtämittainen humina ja kohina kuten mehiläisparvesta, ja lisäksi vaihteen vuoksi tilapäisiä kiljahduksia ja huutoja. "Rutto sinun pyhimyksillesi!" — "Ooh, libertini! Iskekää hänet maahan, työntäkää ulos!" — "Alas konsistoriumi!" — "Rhôneen teidän joukkonne!" Silloin huusi ensimäinen neuvos: "Järjestykseen, järjestykseen! Hiljaa, kansalaiset! Järjestykseen, sanon minä, järjestykseen!"
Viimein palautettiinkin järjestys ja syntyi tarpeeksi hiljaisuutta, jotta suurin osa joukosta voi kuulla Amblarde Cornen äänen. Ja kun he sen kuulivat, lisäytyi äänettömyys, sillä hänen sanansa olivat tärkeitä heille kaikille. Hän puhui viime mellakoista, joita muutamat paha-aikeiset henkilöt, hillittömät kansalaiset ja kelvottomat toverit, olivat panneet toimeen. Hän puhui heidän huonosti verhotuista aikeistaan saattaa Geneven suuruus ja valtiollinen merkitys tyhjiin ja tehdä siitä riidan ja häiriön pesä. Jumalan laupiaasta sallimasta he kuitenkaan eivät olleet onnistuneet, vaan päinvastoin joutuneet sopivalle ja hyvin ansaitulle rangaistukselle alttiiksi. He kuvailivat tekosyyksi vieraasta vaikutuksesta ja erittäinkin niistä Ranskan pakolaisista johtuvaa vaaraa, jotka nyt asuivat heidän seassaan. Mutta jokainen tiesi, että nämä arvoisat ja kunnioitettavat henkilöt —
Nyt salin perältä kuuluva melu minuutti minuutilta kasvaen saavutti semmoisen voiman, ettei sitä voitu jättää huomioonottamatta. Puhuja keskeytti antaakseen yleisölle ankaran moitteen.
Silloin tunkeutui läheisiltä penkeiltä eräs henkilö esiin ja sanoi: "Suvaitkaa kuulla, teidän korkea-arvoisuutenne, täällä on eräs sanantuoja, jonka uutiset tuntuvat olevan tärkeitä. Hän vaatii päästä puhumaan kunnioitettavien neuvosten kanssa, muttei voi päästä ahdingon läpi."
"Tehkää siis tietä hänelle, me tahdomme kaikki kuulla häntä!" sanoi neuvos Corne. "Tehkää tietä, tehkää tietä!" kaikui salin halki.
Se ei ollut niin helppoa tuossa tungoksessa. Kumminkin se viimein kärsivällisyyttä käyttäen saavutettiin. Kaksi miestä kaupungin vartiostosta tuli hennon naisenpukuun puetun olennon kanssa neuvosten eteen.
"Hurskaat pyhimykset! Mitä meillä tässä on? Tyttökö?" huusi eräs neuvoston jäsen, josta ei koskaan saatu selvää, sillä kukaan ei tahtonut omistaa tuota protestantille sopimatonta huudahdusta. Vavahdus ja hämmästyksen liikutus kulki kaikkien kokoutuneiden läpi.
Ensimäinen neuvoksista sai, kuten sopi odottaakin, ensin puhelahjansa. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi. "Mitä tarkoitatte, kaupungin vartijat, tuodessanne tämän neidon tänne?"
"Anteeksi, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on poika", alkoi eräs.
"Hyvin kunnioitettavat neuvokset, hän on Norbert de Caulaincourt ja hän tulee Pregnystä tuoden meille uutisia", selitti toinen rauhallisemmasti.
"Puhu siis, neito tai nuorukainen, kumpi tahansa lienet", sanoi ensimäinen neuvos. Mutta vielä puhuessaan hän hämmästyen tunsi nahkareunustaisen viitan, jonka kantajan hän itse oli antanut savoijalaisille Porte Neuven luona. Tähän aikaan Norbertin kertomus oli tunnettu kaupungissa, vaikkakin hämmästyksen ja kiihoituksen, jonka se olisi muuten synnyttänyt, nieli uhkaava ja kaikkivoittava libertinien pelko.
Tällä välin Norbert häpeän ja hämmästyksen valtaamana ponnisteli saadakseen ääntä suustaan. "Se on vahdin syy", hän sanoi, "he eivät sallineet minun mennä kotia muuttamaan pukuani."
"Elä huoli ollenkaan puvustasi, vaan vastaa selvään, ken olet."
"Olen Norbert de Caulaincourt." Salin läpi kulki kohina. Tuon uhkarohkean seikkailun sankarin oli jokainen luullut kuolleeksi. Äänten kohinassa oli sekä iloa että ihmettelyä. Muutamat nostivat äänekkäitä tervehdys- ja riemuhuutoja, vaikkakaan ei ollut puutetta toisenlaisistakin huudoista. "Hän petti meidät. Hän on saattanut meidät huonoihin väleihin savoijalaisten kanssa. Hän on rikkonut pyhän raamatun määräykset." Toiset taas huusivat: "Ei, ei, ei! Hän on pelastanut geneveläisen neidon. Hän uskalsi oman henkensä. Hän on rohkea nuorukainen." — "Hänpäs on ranskalainen pakolainen ja petturi."
Jonkinlaisella vaikeudella meteli saatiin tarpeeksi tukahdetuksi, jotta voitiin kuulla Amblarde Cornen ääni.
"On tarpeeksi aikaa tutkia tämän nuoren miehen asiaa, kun olemme kuulleet uutiset, jotka hän vartiomiesten puheen mukaan tuo meille Pregnystä. Norbert de Caulaincourt, miten sinä jouduit Pregnyhin?"
"En ollut Pregnyssä, joka on Bernin alueella, vaan matkallani tänne kohtasin herra Ami Berthelierin. Hän se oli ollut siellä. Uutiset ovat hänen lähettämiänsä."
"Kerro siis nyt kunnianarvoisalle neuvostolle, mitä herra AmiBerthelier on pyytänyt sinun puhumaan."
Onneksi oli Norbert noita luonteita, joita suuri vaara ja suuret tapaukset karkaisevat, sen sijaan että hämmentäisivät. Hän puhui rohkeasti ja lausui sanottavansa selvään, niin että kaikki voivat ymmärtää sen. Hänen nuorilta huuliltansa tulivat ne kohtalon sanat, jotka veivät Daniel Berthelieriltä ja hänen seuralaisiltaan heidän viimeiset elämänmahdollisuutensa. Tämän jälkeen tiesi jokainen läsnäolija, että petturien tuomio oli päätetty asia. Yksin tuo meluava kokouskin vaipui vakavaan äänettömyyteen, joka oli paljoa tenhoavampi kuin suurinkin melu ja huuto.
"Me tahdomme keskustella nyt heti tästä asiasta" sanoi ensimäinen neuvos tyynesti. "Mitä sinuun tulee, Norbert de Caulaincourt, on sinun vastattava toisen kuin tämän tuomioistuimen edessä kunnianarvoisan kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta, petollisesta, julkeasta ja sopimattomasta käytöksestä ja kaikkivaltiaan Jumalan käskyistä poikkeamisesta, kuten ne esiintyvät pyhässä raamatussa. Sentähden kunnes on aikaa ja tilaisuutta asiasi sopivaan tutkimiseen, minä ehdoitan tässä paikalla olevan kansalaisten neuvoston luvalla sinut toimitettavaksi Evêchen vankilaan."
Tämä ankara puhe ei masentanut Norbertia vallan kokonaan. Hän tiesi että kaupungin viranomaiset ja erittäinkin ensimäinen neuvos, jotka hän oli pettänyt ja nolannut, hyvinkin olivat suutuksissaan hänen rohkeasta tempustaan. Ken taas ei ollut suutuksissaan, oli kumminkin pakoitettu teeskentelemään sitä. Mitä hän tosiaankaan voi muuta odottaa asetettuaan heidän korkean arvokkaisuutensa niin naurettavaan, ehkäpä vihattavaankin valoon heidän vihamiestensä savoijalaisten silmissä.
Hän kumarsi päätään kuten ainakin se, ken tyvenesti kuulee tuomionsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumminkin sen jälkeen kohotti ja katsoi ensimäistä neuvosta rohkeasti silmiin. "Mutta lähetättekö te noutamaan herra Berthelieriä? Hän on vaarallisesti haavoitettu", sanoi Norbert.
Amblarde Cornen vakavat kasvot lauhtuivat melkein hymyyn, joko pojan rohkeudesta tai yksinkertaisuudesta ajatellessaan että hänen tarvitsi neuvoksia muistuttaa niin vakavasta velvollisuudesta. "On jo kylliksi sanottu", vastasi hän, vaikkakaan ei erittäin ankarasti. "Kymmenysmies, viekää pois vanki!"
Sillä välin nähtiin tunkeilua eräällä takapenkeistä. Jotkut äänet huusivat: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" Kookas olento tunkeutui tiheään ahdettujen istuimien lomitse, tuli esiin ja saapui kahdenkymmenenviiden neuvoston luo.
Ihastuen ja hämmästyneenä Norbert näki isänsä. Germain de Caulaincourt, Geneven kansalainen, oli tähän asti kuunnellut ääneti asioita istuen vaatimattomasti salin perällä pylvään takana. Nyt hän otti paikkansa poikansa vieressä, asettaen toisen kätensä hänen olkapäälleen. Äänetön katse vaihdettiin heidän keskensä. Sitten hän kumarsi neuvoksille ja puhui: "Voivatko teidän korkea-arvoisuutenne ja täällä läsnä olevat kunnioitettavat kansalaiset sallia, että minä, Germain de Caulaincourt, syytän poikaani Norbert de Caulaincourtia kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta ja sen aikeiden tyhjiin saattamisesta?"
Hämmästyksen sohina kuului ympäri salia. Neuvokset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Ainoastaan molemmat Caulaincourtit seisoivat aivan äänettöminä, vanhempi odottaen neuvoston päätöstä, nuorempi isänsä ystävällisen käden hillitsemänä.
Viimein ensimäinen neuvos katkaisi äänettömyyden.
"Herra de Caulaincourt, me tunnemme teidät todelliseksi mieheksi ja hyväksi kansalaiseksi. Epäilemättä tämä syytöksenne ei olisi ollut tarpeen sen todistamiseksi. Samalla kertaa kuin kunnioitamme teidän alttiuttanne sitä kaupunkia kohtaan, jonka olette omaksenne valinneet, emme olisi tahtoneet teidän kehittävän sitä semmoiseen äärimäisyyteen."
"En sitä tahdokaan, herra. Toimin omasta vapaasta tahdostani. Tiedän teidän lakinne määräävän, että syyttäjän pitää mennä vankilaan yhdessä syytetyn kanssa."
Norbert säpsähti, kääntyi puoliksi ympäri ja katsoi isäänsä suoraan silmiin. Se oli katse, joka sisälsi enemmän kuin kokonaiset kirjat. De Caulaincourt kääntyi; hänen vakava, tyyni äänensä tunkeutui kuulijakuntaan, joka vaikeni sitä kuunnellakseen. "Vielä lisäksi minä pidän vastuunalaisuuden tästä asiasta tulevan osaksi itselleni. Sen mitä poikani on tehnyt — ja myönnän, että teko oli laiton — hän teki rakkaudesta minuun." Käsi Norbertin olkapäällä vapisi hiukan. "Sentähden, jos hänen pitää mennä vankilaan, minäkin menen sinne hänen kanssaan joko syyttäjänä tai syytettynä, kummaksi hyvään teidän kunnia-arvoisuutenne sen määrännevät."
Seurasi lyhyt äänettömyys. Sitten neuvos Aubert kääntyen kolmeen virkatoveriinsa sanoi: "Tämä asia, kuten minusta näyttää, kuuluu paremmin konsistoriumille kuin neuvostolle."
Ehdotus oli tervetullut onnellisena keinona suoriutua vakavasta pälkähästä. Ei kukaan tahtonut lähettää vanhempaa Caulaincourtia Evêchéhen; mutta selvää oli, että jos Norbert sinne meni, menisi hänkin. Ei kukaan tiennyt oikein miten Norbertin suhteen oli meneteltävä. Näiden teokratian kannattajain mielestä kirkon pastorit ja vanhemmat olivat oikeita henkilöitä ratkaisemaan asian. Etenkin koska Norbert oli rikkonut raamatun käskyn, tuli hänen asiansa varmasti näiden tuomiovaltaan.
Sillä aikaa enemmistö oli tehnyt päätöksensä lyhempää tietä. Pojan ja isän yhdessä näkeminen, jotka molemmat olivat päässeet varman kuoleman käsistä, noiden kahden, joista isä oli kunnostanut itsensä uskonasiassa ja poika isänsä pelastaessaan, liikutti katsojain sydämiä kuten tuuli metsän puita. Pienestä ja suuresta neuvostosta, penkeiltä, takaa, sivuilta, edestä ja joukosta, joka täytti akkunat, käytävät, ovet ja eteiset, kohosi voimallinen äänten pauhina: Päästäkää heidät menemään! Päästäkää heidät menemään! Kauvan eläköön herra Caulaincourt, tuo kelpo mies ja kunnon kansalainen! Eikä unhoitettu sitäkään, että hän oli etevä ranskalainen pakolainen ja että enemmistö Genevessä taisteli Ranskan pakolaisten puolesta.
Ensimäinen neuvos herra Amblarde Corne ei odottanut enää enempää. "Herra de Caulaincourt", sanoi hän, "te saatte katsoa olevanne velvoitettu tuomaan poikanne, Norbert de Caulaincourtin eteemme, milloin vaan kunnianarvoinen konsistoriumi sitä vaatii. Me uskomme hänet siksi aikaa tällä ehdolla teidän haltuunne."
De Caulaincourt kumarsi kiitokseksi ja ottaen poikaansa kädestä vetäytyi hän tämän kanssa pois, raivaten tiensä joukon halki onnittelu- ja hyvähuutojen myrskyn kestäessä, jossa vaihteeksi oli muutamia vastakkaisiakin huutoja säestettynä vihellyksillä ja alashuudoilla. Nämä tulivat pääasiallisesti vähemmistön puolelta, joka yhä suosi libertinejä ja oli sen takia ranskalaisille pakolaisille vihamielinen. "He ovat auttamattomasti suututtaneet savoijalaiset. He ovat häväisseet kaupunkimme", huusivat tyytymättömät. "Kohdelkaa heitä kuten he ansaitsevat!" Olipa joku uskalias mies kyllin rohkea lisäämään: "Mitenkäs on isä Calvinin oman veljen laita, joka myös oli juttuun sekaantunut. Nämä uudestasyntyneet antavat meille kauniin esimerkin!" Tämä oli liian paljo kokoukselle, josta yhdeksän kymmenettä osaa oli varmoja Calvinin puoltajia. "Alas petturi! Alas libertini!" kuului kaikilta puolin. "Rhôneen hänet!" huusi jo useampi kuin yksi ääni, ja raa'at kädet tarttuivat onnettomaan puhujaan, joka oli rohjennut yhdistää Calvinin suuren nimen alhaiseen petokseen.
"Järjestykseen, järjestykseen, järjestykseen!" kaikui huuto salin halki selvästi kaiken melun ja pauhinan yli. Sitten ensimäinen neuvos nousi seisoalleen paikaltaan pitäen kädessään mustaa virkasauvaansa. "Geneven kansalaiset", hän sanoi, "kunnioittakaa lakeja ja suuren neuvostonne arvoa. Pysyköön kukin paikallaan ääneti ja liikkumatta."
Niin paljon oli uusi hallitus jo saanut aikaan Genevessä, että sen käskyä toteltiin. Muutamien katkerain sananvaihtojen jälkeen kokous jokseenkin tyyntyi ja teki siten asiain käsittelyn jatkamisen mahdolliseksi. Suuret joukot eivät opi heti yhdellä kertaa itsekunnioitusta ja itsensähallitsemista, tuota tervettä järkeä, joka yksinään tekee vapauden siunaukseksi eikä kiroukseksi. Vaikeus on siinä, että ainoastaan vapaus itse oikein voi opettaa sen käyttämistä. Ne yhteiskunnat ovat onnellisia, joilla geneveläisten tavalla on yksi tai useampia, jotka voivat ohjata, hoitaa ja sulattaa yhteen erilaiset, yhteisnimellä kansaksi kutsutut ainekset, lujaksi ja vankaksi kokonaisuudeksi, muuttaen siten mutaisen malmin sitkeäksi raudaksi.
Sillä välin kun suuri neuvosto Norbertin tuomien uutisten kiihoittamana lopullisesti päätti Daniel Berthelierin ja hänen huomattavimpien seuralaistensa kohtalon, kulkivat molemmat Caulaincourtit tyynesti kävellen kotiinsa Rue Cornavinille. Isä ja poika olivat taasen tavanneet toisensa ja olivat hyvin tyytyväisiä. Norbert, joka hyvin häpesi pukuaan, olisi halusta tahtonut päästä huomaamatta, mutta se oli mahdotonta. Fransiskaniluostarin portille jätetty ratsu tunnettiin helposti, sillä se oli kuulunut Baudichon de Maisonneuvelle. Hän oli antanut sen Gabriellelle hänen matkaansa varten. Norbertin ollessa sisällä joku vei sen takaisin entiselle omistajalleen samaan aikaan levittäen uutista, että nuori de Caulaincourt oli palannut Lormayeuristä ehjänä ja terveenä. Siten isä ja poika saivat osakseen tervehdyksiä, onnitteluja ja kysymyksiä, joihin harvoja, hyvin harvoja epäsuosionosoituksia sekautui. He olivat iloiset saavuttaessaan viimein Antoine Calvinin oven. Silloin Norbert syöksyi oitis heidän huoneeseensa ja ennätti onneksi pukea oikeat vaatteensa päälleen, ennenkun hänen isäntänsä tai joku toinen perheestä oli nähnyt hänet. Sitten hänen isänsä sanoi: "Minä menen sinun kanssasi ystäviemme luo seuraavalle ovelle, sillä ensimäinen asia, mitä on tehtävissä, on se että kerrot neidille uutisesi herra Berthelieristä."