Norbert de Caulaincourtia kiitetään.
Berthelierin perheen kolme jäsentä olivat kovin huolissaan hänestä, ja heidän murheensa kasvoi kasvamistaan, kun päivä toisensa jälkeen kului eikä häntä vielä kuulunut. Gabrielle sitäpaitsi suri katkerasti Norbertin takia, jonka kuolemata hän ei enää epäillytkään. Kumminkin hän säästyi siitä, mikä teki molempien toisten surun vielä pahemmaksi, hänellä kun ei ainakaan ollut syytä soimata mistään itseään. Claudine sisar, joka yhä oli heikko ja sairas, puheli vähän ja Margaretakin oli ääneti. Ei kumpikaan halunnut saattaa Gabriellea murheelliseksi puhumalla sellaisesta, jonka olivat tehneet rakkaudesta häneen. He eivät olleet virkkaneet siitä edes toisilleenkaan, sillä niiden vuosien kuluessa, joina he olivat asuneet yhdessä, eivät heidän sydämmensä olleet koskaan kohdanneet toisiaan.
Mutta suuren neuvoston kokousaamuna Margareta, tuodessaan kuten tavallisesti sisar Claudinelle vuoteeseen maljallisen lientä, tapasi tämän kuten näytti nukkuvana. Mutta tarkemmin katsoen hän näki, että kasvot olivat tarkoituksella peitetyt, samalla kun kovat nyyhkytykset pudistivat hentoa vartaloa.
"Tulkaa nyt tolkuillenne, neitini!" sanoi palvelija jotenkin ankarasti. "Onko tämä oikea tapa voimistaa ja vahvistaa itseään ennen herra Berthelierin palaamista, jos nimittäin Jumala näkee hyväksi lähettää hänet luoksemme. Ja jos Hän näkee hyväksi päättää toisin, niin on meidän tyydyttävä ja säästettävä kaikki voimamme sitä varten. Mutta meidän ei tarvitse kohdata surua puolitiessä."
"Jospa se olisi ainoastaan surua", nyyhki sisar Claudine, "mutta tämä on syntiä. Minun suostumuksestani petokseen Jumala on mahtanut rangaista minua ottamalla pois veljeni."
Ollen aina valmis jumaluusopilliseen väittelyyn laski Margareta kupin alas, risti kätensä sotilasryhdillä ja alkoi: "Ei ole kummaa, hyvä neiti, että te saatte vaan vähä lohdutusta surussanne, jos tuollainen on teidän käsityksenne kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on ne lähettänyt teille. Mitä isäntäämme tulee, niin olipa hänen laitansa miten tahansa, tietää Jumala sen kumminkin paremmin kuin me. Jumala on järjestänyt kaikki ja ratkaissut sen ennenkun te ja minä olimme syntyneet maailmaan, niin, jo ennenkun maailma oli luotukaan. Se ei ole meidän asiamme. Yksi asia kumminkin on, joka koskee meitä; se on meidän oma syntimme. Ja me voimme olla hyvin varmat siitä, että kun se tulee Jumalan eteen tuomittavaksi, ei ystävä eikä veli voi ottaa syytämme tai kantaa rangaistusta puolestamme."
Onneksi Claudine raukka ei ollut tarpeeksi johdonmukainen viitatakseen siihen, että syntimmekin olisi mahdollisesti edeltäpäin tiedossa ja siis myöskin edeltäpäin määrättyä, ja jos edeltäpäin määrättyä niin myöskin välttämätöntä. Miksi siis ollenkaan mitään rangaistusta kannettavaksemme? Hän tarttui Margaretan viime sanoihin, mieluummin kuin hänen esityksensä sisältöön. "Mitä syyn omakseen ottamiseen tulee", sanoi Claudine, "niin Jumala tietää että minä teen sen."
"Eipä niin, että te tarvitsisitte itse asiassa niin suuren osan siitä", myönsi Margareta anteliaasti. "Se oli minun tekoani. Te ette tahtonut ja minä houkuttelin teidät petokseen."
"Oi, mutta teistä kentiesi se ei näyttänyt niin kovin väärältä. Minä taasen tiesin, että Norbert raukka oli harhaoppinen ja että hänen sielunsa tulisi kadotetuksi aivan ijäksi, ja toiselta puolen Gabrielle olisi voitu voittaa oikealle kirkolle ja tulla pelastetuksi sieluineen ja ruumiineen. Mutta entä sitte veljeni! Amin sydän oli aivan murtumaisillaan, sillä Gabrielle on hänen oikea silmäteränsä."
"Ja se on taivaan totuus, neitini! Minä myös, minäkin ajattelin herraa ja lasta itseään. Savoijalaiset olisivat voineet tehdä hänet onnettomaksi, kukatiesi saattaneet hänelle kuoleman keskuudessaan."
"Me molemmat odotimme omaa hyväämme, eikä suinkaan pahaa toisillemme."
"Me odotimme hyvää loppua, unhottaen keinon kehnouden. Yhtä kaikki on tämä raskaampaa minulle kuin teille."
"Eipä niinkään! Te ette tee sovitusta ettekä pelkää kiirastulta."
"Sovitusta! Kiirastulta!" sanoi Margareta ylenmäärin ylenkatseellisesti. "Mitä ne ovat ollakseen sielun ja Jumalan välillä, joka sen on tehnyt? Ei mitään! Mitä minä pelkään, se on aivan eri asia. Minä, juuri minä, joka kaikella tunnollani ja tiedollani voin siten tehdä syntiä, voinko minä olla todellakaan Jumalan valittuja?"
"Ja kumminkin", sanoi Claudine lempeästi, "on hän hyvin laupias ja hellä armossaan."
"Niin, uskollisilleen."
"Mutta onko kenkään koskaan voinut olla uskollinen, ellei Hän ole ensin armollinen?" kysyi Claudine. Hänen sanansa olivat viisaammat kuin hän itse tiesikään. "Margareta, kumpikin meistä on tehnyt väärin", hän lisäsi, ojentaen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana kätensä palvelijalle.
Karkealla, työn kovettamalla kädellään tämä kosketti sitä lempeästi. "Mikä olen minä halveksimaan Paavilaista", sanoi hän itsekseen, "koska en ole onnistunut tekemään omaa kutsumustani ja vaaliani itselleni varmaksi? Ja tiedänhän minä vallan hyvin, että on olemassa ainoastaan yksi tuomio niin hyvin sidotulle Paavilaiselle kuin päästetylle protestantille."
"Me olemme molemmat tehneet väärin rakkaudesta", sanoi Claudine."Silloin Jumala armossaan antakoon meille molemmille anteeksi!"
"Amen!" sanoi Margareta.
"Ja te tiedätte, Margareta", lisäsi Claudine, "te tiedätte, että on olemassa siunattu Herramme. Jättäkäämme asia Hänen haltuunsa!"
"Hänen haltuunsa, neitini", vahvisti Margareta. Hän ei tietänyt miksi niin teki, mutta lähin tekonsa oli kumartua alas ja suudella sisar Claudinen kättä.
Gabrielle tuli näkyviin äkkiä temmaten oven auki. Hänen silmänsä leimusivat innostuksesta, poskensa hehkuivat ja koko hänen olentonsa oli muuttunut. "Täti! Margareta!" hän huusi hengästyneenä. "Norbert on tullut takaisin terveenä ja eheänä! Hän tuo uutisia isältäni!"
Norbert itse oli hänen takanaan, ja saatuaan isänsä kanssa luvan astua Claudinen kammioon, he pian antoivat kertomuksensa tulvia molempien naisten korville.
Juuri kun Norbert kertoi miten oli ilmaissut itsensä nuorelle Lormayeurille, kuultiin kova, käskevä koputus katuovelle. Se oli muuan neuvoston lähettiläs, joka vaati häntä oitis lähtemään opastamaan joukkuetta, jonka oli määrä mennä noutamaan takaisin herra Berthelieriä. He aikoivat tuoda haavoitetun miehen kantovuoteessa. Norbertille kerrottiin, että häntä varten oli varattu hevonen.
"Teidän olisi parasta viedä mukananne herran vanha vaippa", sanoi Margareta Norbertille. "Entä, nuori herraseni, milloin lopetitte paastonne?"
"Päivän noustessa sepän majalla, sillä aikaa kuin hän kengitti hevosiani."
"Ruoasta on ensin huoli pidettävä! Messu ja ruoka eivät ole koskaan ketään haitanneet! — Jumala toki antakoon minulle anteeksi tuon kauhean asian mainitsemisen! Tässä on aamukeitos, joka on pidetty kuumana neitiä varten. Vaikka mikä ruoka-aika tämä on!"
"Ei, ei, en voi odottaa. Käsky on heti lähteä matkalle!"
"Se on käsitettävä järkevästi", keskeytti hänen isänsä. "Heidänhän pitää ensin saada joukkonsa kokoon."
"No, hyvä siis", sanoi Margareta, "minulla on oiva salvukukko jonka eilen paistoin neidille ja johon hän tuskin haluaa koskea. Minä vien sen ynnä leipäsämpylän ja viinimaljan viereiseen huoneeseen, sill'aikaa kun Gabrielle puolestaan kiittää teitä, herra Norbert, kuten on oikein ja sovelijasta, siitä että pelastitte hänet paavilaisten käsistä."
Istuessaan sisar Claudinen vuoteen ääressä de Caulaincourt katsoi miettivästi poikaa ja tyttöä, jotka seisoivat lähellä ovea, kuten Margareta oli jättänyt heidät. Sisar Claudine katseli myöskin heitä ja kukatiesi syvemmällä tajunnalla. Viimeinen asia, joka voi kuihtua todellisessa naissydämessä, on osanottava myötätuntoisuus lemmityn ja vaalitun nuoren sisaren, lapsineidon, puhkeavaa elämää kohtaan. Noista kahdesta, jotka seisoivat siinä yhdessä, heräsi hänen ajatuksissaan toiveita, jotka ulottuivat kauaksi tulevaisuuteen. Vaikkakin Claudine paljon piti poissaolevasta Louis de Marsacista, toivoi hän sydämessään kuitenkin tämän nyt unhottuneen.
Hänen mielestään olisi Gabriellen pitänyt punastua ja miettiä sekä olla kykenemätön sanaakaan lausumaan. Mutta sen sijaan tyttö puhui vapaasti, kuten olisi Norbertkin ollut tyttö tai hän itse poika.
"Oi Norbert! Kiittääkkö teitä? Mutta miten voin sitä tehdä? Ei, en voi sitä tehdä, vaikka menisi henkeni. Te olette pelastanut sen, mutta minä —."
Mutta nyt viimeinkin liikutuksen väreet kulkivat hänen kauniiden kasvojensa yli ja hän vaikeni.
De Caulaincourt ja Claudine näkivät ainoastaan kaksi nuorta edessään, mutta kumpikin näistä kahdesta huomasi erään kolmannen, joka seisoi heidän välillään. "Te olette pelastanut minut hänelle", sanoi toisen sydän. "Olenko pelastanut teidät ainoastaan hänelle?" oli toisen ajatus.
De Caulaincourt astui kohteliaasti väliin. "Kallis, nuori neitini, poikani pitää riemunaan ja kunnianaan että on saanut palvella teitä. Säästäkää siis, pyydän teitä, kiitoksenne, joita suvaitsette antaa hänelle — vaikkeivät ne olekaan tarpeen — siksi kunnes hänellä on ilo tuoda takaisin isänne, jonka, siihen luotan, hän on tekevä vielä tänä iltana."
Kuuluisa Ami Berthelier.
Ami Berthelier oli lähtenyt matkaan Genevestä yksinäisenä, murtuneena miehenä, sydämestään surullisena ja katkerana ja miltei ystävätönnä. Se oli loistava todistus hänen yksin elämisestään, että hänellä syntymäkaupungissaan, jossa jok'ikinen tunsi toisensa, ei ollut ketään johon hän voi kääntyä, kun hän sattui tarvitsemaan pientä lainaa, vaan täytyi hänen turvautua lainsuojattomaan, maanpakoon ajettuun sukulaiseensa. Ja vieläpä juuri tätä seikkaa voisivat kansalaiset pitää loukkauksena ja todistuksena rikoksellisesta yhteydestä kapinallisten kanssa.
Ja sitte oli koko homma ollut epäonnistunut. Hän oli nyt palausretkellä, haavoitettuna ruumiiltaan ja sielultaan. Hän oli saanut ivaa, solvauksia, vieläpä väkivaltaakin osakseen noilta, jotka kantoivat hänen nimeään ja joiden isät olivat olleet hänen nuoruudenystäviään ja seuralaisiaan. Kumminkin, omituista sanoa, oli hänen palauksensa pelkkää riemukulkua. Geneven miehet, kuumasydämiset ja nopeat palkitsemaan ystäviä ja rankaisemaan vihamiehiä — eivätkä he koskaan jättäneet asiataan keskeneräiseksi — ottivat tarkasti huomioon ne palvelukset, joita hän oli toimittanut heille. Jokainen suuressa neuvostossa läsnäoleva uskoi, että herra Berthelier oli keksinyt suuren libertinien salaliiton ja lähettänyt ilmoituksen siitä kaupunkiin, mikä olikin totta. Mutta enemmistö uskoi myöskin, että hän oli mennyt Pregnyhiin ja saavuttanut serkkunsa luottamuksen juuri tässä tarkoituksessa — joka ei kumminkaan ollut totta, mutta kaunistukseksi lisätty kertomuksen kulkiessa suusta suuhun. Sentähden, kun samana iltana ylpeä vartio, jonka neuvokset olivat lähettäneet vastaan, toi kotiin haavoitetun kansalaisen Porte de Riven tietä, niin koko kadun asukkaat ja samoin kaikkien muiden katujen, joita hänen oli kulkeminen, tulivat ulos tervehtimään häntä ja osottamaan hänelle kunnioitustaan. Hyvähuudot ja kirkuna täyttivät ilman. "Kauvan eläkööt kaikki hyvät kansalaiset! Kauvan eläköön Berthelier, jolla on uskollinen sydän Geneveä kohtaan! Jumala antakoon teille terveyttä ja paranemista, hyvä herra Berthelier! Te olette uudesti rakentanut vanhan nimen!" Vieläpä joskus kuultiin "hyvän herra Berthelierin" sijasta "ihmeteltävä Ami Berthelier", ja olipa vielä ääniä, jotka antoivat hänelle yhäkin korkeampaa kunniaa, huutaen hänelle: "kuuluisa Ami Berthelier." Kuudennentoista vuosisadan geneveläisistä oli sana "kuuluisa" erinomainen kunnianimitys. Kun hän kulki Port Patin yli, jonka molemmilla puolin oli korkeita rakennuksia, tuli eräästä huoneesta ulos mustaviittainen, ei kovin kookas olento, joka näytti käskemään tottuneelta. Silloin kuului kunnioituksen kohinaa ja hattuja nostettiin, sillä se oli herra Jean Calvin. Hänen viittauksestaan paarinkantajat seisattuivat ja joukko teki tietä. Berthelier, joka näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, koetti nousta, mutta Calvin viittasi häntä pysymään alallaan ja toivotti hänelle vakavalla ja kunnioittavalla äänellä terveyttä ja paranemista. Sitten hän kättään kohottaen siunasi häntä samalla vanhalla tavalla, millä ennen muinoin Israelin järjestettyjä joukkoja oli tervehditty. Oli ensi kertaa, kun nämä kaksi miestä kohtasivat toisensa niin lähekkäin. Ami Berthelier sanoi hiljaan "amen". Suuri mies kääntyi poispäin ja silloin kohotti silmänsä kiinnittäen ne Norbertiin, joka ratsasti lähellä paareja. Pojan pää vaipui yhä alemmas tuon terävän, läpitunkevan katseen edessä. Hän ainoastaan toivoi, että hänen koko olentonsa voisi vajota sen mukana pois hevosen selästä sillan läpi alas veden alle. Ja kumminkaan ei herra Calvin tehnyt hänelle pahaa, hänen suureksi huojennuksekseen ei edes puhunutkaan.
Viimein Berthelier tuli omalle ovelleen, missä de Caulaincourt, Antoine Calvin ja kaksi hänen poikaansa seisoivat valmiina voimakkaiden käsivarsiensa avulla asettamaan hänet vuoteelleen. Mutta Gabriellen kirkkaat kasvot olivat hänen paras tervehdyksensä. Claudine seisoi Gabriellen vieressä, sillä uutinen Amin tulosta oli antanut hänelle voimia nousemaan ja kohtaamaan häntä ovella. Margareta ainoastaan ei tervehtinyt herraansa. Hänellä oli liian kiirettä auttaessaan ja ohjatessaan kantajia sekä näyttäessään heille tietä huoneeseen, jonka hän oli tehnyt tulijalle valmiiksi. Hän tuskin puhuikaan tai edes näytti katsovankaan Amiin, ennenkun tämä oli mukavasti asetettu pehmeälle patjavuoteelle, hienoille, lumivalkeille liinalakanoille, jotka hän niin oli huolellisesti valmistanut. Sitten Margareta meni ulos ja sanoi sisar Claudinelle: "Neitini, teidän on laittauduttava pian, hyvin pian kuntoon. Veljenne ei vielä voi tulla toimeen ilman apuanne. Mutta kauvan hän ei teitä tarvitse."
"Siis luulette —" Claudine sammalsi.
"En luule mitään. Aika luulemiseen tulee kylläkin pian. Nyt on aika rukoilemiseen, neitini. Olkaa innokas rukouksessa Herralle, jotta Hän ilmaantuisi herra Berthelierille."
Margareta pyytämässä katoolilaista rukoilemaan! Se oli ihmettä! Ennen sitä aamua ei hän olisi voinut niin tehdä. Kentiesi hän ei olisi niin tehnyt nytkään, jos olisi ollut aikaa ajattelemiseen. Mutta mitäpä meistä itsestämmekään tulisi, jollemme joskus onneksi menettelisi ristiriitaisesti periaatteittemme suhteen.
"Aivan varmaan rukoilen veljeni puolesta", Claudine vastasi, "ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän on tehnyt kunnon työn erotessaan kehnosta sukulaisjoukostaan ja paljastaessaan heidän salaliittonsa."
"Kaikki hyvät työmme ovat vaan repaleisia riepuja", sanoi Margareta, joka oli hyvin väittelyhaluinen. "Mutta nyt — hän kutsuu minua!"
Se mitä Berthelier halusi, oli että Margareta pyytäisi herra de Caulaincourtia tulemaan hänen luokseen muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ami näytti Margaretasta niin heikolta ja sairaalta, että tämä epäili tuon pienenkin ponnistuksen olevan liikaa; hänen sydämensä ei kumminkaan voinut sallia, että hän kieltäisi mitään Amilta. Viimein nuo kaksi ystävystä katselivat toisiaan silmästä silmään ja vaihtoivat lujia kädenpuristuksia, joita miehet toisilleen antavat kun he luottavat toisiinsa sielunsa pohjasta.
"En voi unhoittaa niin kauvan kuin elän, enkä sen jälkeenkään", sanoi de Caulaincourt, "että te minun tähteni uhrasitte oman karitsanne."
"Ja neidon tähden", Berthelier vastasi, "poikanne mieli uhrata henkensä. Se seikka, ettei kumpaakaan uhria vaadittu, ei ollut heidän eikä meidänkään ansiomme. Mutta nyt, herrani ja ystäväni, olen lähettänyt noutamaan teitä, nähdessäni että tulen kuumeiseksi ja ajatukseni voivat mennä sekaisin, kertoakseni teille vielä tunnollani ollessani, että tuossa majassa tien ohessa kohtasin erään ystävänne."
"Mitä, ystävän? Senkö savoijalaisen, jolle puhuin evankeliumista ennenkun priorin miehet ottivat minut kiini?"
"Ei! En sitä ystävää, jota te olette auttanut, vaan sen joka auttaa teitä. Erään, jota etsimään minua usein olette kehoittanut. Mutta minä en silloin vielä ymmärtänyt."
De Caulaincourt käsitti nyt asian ja hänen kasvonsa kirkasti ihmeellinen ja äkillinen riemu. "Oi Jumala, minä kiitän sinua!" hän sanoi.
Mutta Berthelierin täytyi nyt sanoa: "Menkää nyt, ystäväni, sillä minä olen hyvin väsynyt ja voin tuskin nukkua. Kiittäkää kelpo poikaanne puolestani. Arvelen että kun hän kasvaa mieheksi, hän saattaa meidät kaikki varjoon. Hyvää yötä! Jumala olkoon teidän ja hänen kanssaan!"
Seuraavana ja useana päivänä jälestäpäin Genevessä muuta tuskin ajateltiinkaan kuin Daniel Berthelierin ja hänen toveriensa tuomiota. Ami Berthelierin veres todistus teki kerrassaan lopun kaikesta heidän toivostaan. Vähä sitä tosin oli ollut ilman tätäkin. Turhaan Daniel Berthelierin ijäkäs ja kunnioitettu äiti oli saapunut Geneveen rukoilemaan polvillaan poikansa armahtamista hänen marttyyri-isänsä tähden. Neuvosto oli taipumaton. Daniel tuomittiin kolmen enimmän syyllisen toverinsa kanssa mestauslavalle. Philibert Berthelier, Ami Perrin ynnä toiset isänmaasta karkoitetut libertinit tuomittiin jatkuvaan maanpakolaisuuteen ja heidän seuralaisensa vähempiin sakkoihin. Pula kaupungin kohtalosta käänsi yleisen huomion pois Gabriellen ja Lormayeurin kreivin asiasta. Tosin muutamissa piireissä paljon pelättiin suuttuneen savoijalaisen kostoa epäämättömän vaikka tarkoittamattoman petoksen tähden.
"Teidän on parempi olla varuillanne", sanoi Ami Berthelier neuvos Aubertille, joka kävi hänen luonaan ammattiasioilla, taitava lääkäri kun oli. "Ennen kuin ennätätte pitää varannekaan, on vanha kreivi jo porttinne luona sadatellen meitä kaikin voimin."
"Mitä hän voi enempää tehdä", sanoi Aubert, "kuin mitä hän on jo tehnyt kahtenakymmenenä vuotena? Tehköön hän mitä tahtoo, te voitte keventää mielenne, sillä emme toista kertaa pyörrä ympäri antaaksemme hänelle tyttöä."
"Ei. Mutta meidän on maksaminen vankien lunnaat hyvissä Geneven kruunuissa kuten kunniallisten miesten tulee."
Aubert ei katsonut asioita aivan tässä valossa. Mutta hän pysyi rauhallisena, haluamatta antautua sen pitempään väittelyyn. Tähän varovaisuuteen olikin syytä, sillä Berthelier oli hyvin sairas. Aikaa myöten ei mitään paranemista tullut, vaan päinvastoin pahenemista. Haavakuume toi mukanaan yhtämittaisen kuumeen, joka, vaikka lievääkin oli, ei koskaan jättänyt häntä kokonaan ja vähitellen kalvoi hänen vähäiset elinvoimansa. Kaikki mitä hellin huoli voi saada aikaan, tehtiin hänen hyväkseen. Margareta ja Gabrielle hoitivat häntä uhraavaisesti ja sisar Claudine auttoi niin paljo kuin voimansa sallivat. Kaupungin paras lääkärinapu oli hänen käytettävänään. Bénôit Dexter, Calvinin oma lääkäri ja harras ystävä, oli alinomaa pitämässä huolta ja usein neuvotteli apulaistensa kanssa. Aubert antoi lääkkeitä, jotka olivat paljoa voimakkaampia ja annettiin paljo suuremmissa annoksissa kuin mitä nyt sallittaisiin.
Sairaan ajatukset harhailivat usein toisaalla ja hänen tiedottomat lausuntonsa ilmaisivat hänen katkeria tunteitaan erilläänolostaan, toiselta puolen kansalaistoverien joukosta, toiselta omista sukulaisistaan ja aikaisemmista ystävistään. Asia, joka antoi hänelle raskasta murhetta, oli rouva Amblarde Berthelierin kieltäytyminen Genevessä ollessaan käymästä katsomassa häntä, koska piti Amia poikansa pettäjänä.
"Elkää sitä surko", oli de Caulaincourt sanonut hänelle. "Nyt onGenevessä jok'ikinen sielu ystävänne."
Ei ollut ihmettä, että kun geneveläisillä oli niin paljo ajattelemisen aihetta, niin vähäpätöisen henkilön kuin Norbert de Caulaincourtin kohtalo unhottuisi ainaiseksi. Hän oli velvoitettu ilmoittautumaan kutsuttaessa, mutta muutoin ei häntä häirittäisi. Isänsä kehoituksesta hän alkoi uudestaan koulunkäyntinsä. Se ei kuitenkaan ollut hänelle miksikään hyödyksi. Hän ei ollut koskaan suurestikaan mieltynyt tuohon pikkumaiseen piiriin eikä koulupojan jokapäiväisiin toimiin. Hänen halunsa oli vaaroihin ja seikkailuihin. Hän teki vähän työtä eikä luultavasti olisi tehnyt ollenkaan mitään, jollei hän olisi päättänyt välttää rangaistusta. Hän tunsi ja piti itseään miehenä, vaikkakin käyttäytyi joskus lapsen tavalla.
Hänen suurin murheensa oli, että Gabrielle enemmän kuin kukaan muu antoi hänen tuntea, että piti häntä vielä lapsena. Hän oli päättänyt olla ja katsoi olleensakin koko kummallisen seikkailunsa ajan täydellisesti rehellisenä Louis de Marsacia kohtaan. Kumminkin koko ajan oli pyytämättä, huomaamatta hiipinyt hänen sydämeensä toivo, että hän Gabriellen silmissä voisi olla sankari. Ja kukapa tiesi, mitä vielä voisi tapahtua! Mutta sen sijaan että olisi ollut sankari, kulkeva ritari, voitollinen seikkailija, hän huomasi itseään pidettävän kelpo poikana, ystävällisenä, epäitsekkäänä, nuorena veljenä, joka oli auttanut ja pitänyt Gabriellesta kuten veljen tulee. Kuudennellatoista vuosisadalla, vielä enemmän kuin nyt, oli poika lapsi, kunnes hänestä kumminkin kylliksi aikaiseen tuli mies. Eipä ollut kummaa, että Norbertista oli vastenmielistä tulla lähetetyksi takaisin koululaulun ja kirjojen luo sekä tottua kuriin, sittekun oli näytellyt neitoa ja kohdattuaan Savoijan ritareita heidän omilla alueillaan.
Viimein tuli hänen osakseen hitunen kuuluisuutta, mutta semmoisessa muodossa, että hän vallan hyvin olisi voinut luopua siitä. Hänen asiansa oli lähetetty konsistoriumiin, jolla oli hoidossaan kunnan sekä uskonto, tavat että siveys. Jonkun aikaa tuolla kunnianarvoisella virastolla oli kyllin työtä käsitellessään tuomituita libertinejä ja järjestäessään heidän asioitaan, mutta viimein se sai aikaa muiden asioiden lomassa muistaakseen nuorta Norbert de Caulaincourtia tälle jotenkin epäedullisella tavalla.
Neuvokset olivat aina edustettuina konsistoriumissa yhden jäsenen kautta, joka tällä kertaa sattui olemaan Aubert. Päivänä, jolloin Norbertin asia tuli käsiteltäväksi, hän kävi katsomassa Berthelieriä ja vei uutiset de Caulaincourteille, joille hän kertoi käsiteltävinä olleet asiat.
"Teidän pitää yhtä kaikki olla valmistuneina pahimpaan", hän sanoi (ei kumminkaan Berthelierin huoneessa), "vaikk'en minä puolestani luule mitään vakavaa seuraavan siitä. Itse asiassa tiedän aivan vastaista. Pastori Michael Cop esitti asian sanoen, että nuorukaista Norbert de Caulaincourtia pitäisi rangaista ankarasti sekä omaksi parannuksekseen että esimerkiksi muille. Vaikkakin viimemainittuun seikkaan nähden en näe paljoa syytä, koska ei kukaan muu halua tehdä samaa temppua ilman mitään pakottavaa aihetta. Useat läsnäolevista yhtyivät häneen, maallikkovanhimmat nojautuen painavasti siihen tosiasiaan, että Norbert oli tehnyt kunnioitettavan neuvoston ja koko kaupungin halveksittavaksi saattaessaan heidät näyttämään osakkailta petokseen ja vilppiin. Mutta pastorit, ainakin kolme viidestä saapuvilla olevasta, teroittivat innokkaasti, ettei tämä ollut suinkaan pahin nuoren miehen rikoksista. Hän oli syyllinen silminnähtävään Jumalan lakien rikkomiseen, kuten ne ovat annetut meille pyhässä raamatussa ja selvästi kirjoitetut Moseksen viidennessä kirjassa, sen kahdennessakymmenennessä toisessa luvussa. Siinä puhutaan erittäin miehelle ja vaimolle tehdyistä ja soveltuvista vaatteista."
"Tuo ei ole koskaan hetkeksikään johtunut mieleeni", sanoi de Caulaincourt pelästyneenä. Sitten hetken jälkeen hän sanoi: "Mutta jatkakaa, herra neuvos. Eikö siellä ollut ketään puoltamassa poikaraukkaani ja esittämässä, että jos hän oli tehnyt syntiä, oli se tehty tietämättömyydestä?"
"Minä niin tein. Rohkenin huomauttaa, että kaiken todennäköisyyden mukaan nuori mies ei ollut koskaan kuullutkaan kiellosta, sitä vähemmän aikonut halveksia sitä. Mutta pastorit väittivät, että hänen olisi pitänyt kuulla siitä ja eräs uskalsi lisätä, että teidän, herra de Caulaincourt, olisi pitänyt opettaa häntä paremmin."
"Kentiesi minun olisi pitänyt", myönsi de Caulaincourt nöyrästi. "Vaikka minä en koskaan uneksinutkaan, että hän saisi semmoisia asioita päähänsä; miten minä siis voin älytä kieltää häntä?"
Aubert jatkoi: "Seurasi vilkas väittely. Pastorit, tarkoitan niitä kolmea, jotka ottivat osaa siihen, pitivät tätä raskaimpana poikanne virheistä. Muutamat maallikoista yhtyivät heihin. Mutta suurin osa piti neuvoston häväisemistä ja kaupungin kunnialle tehtyä loukkausta raskauttavimpana asiana. Mutta viimein kaikki yhtyivät siihen, että hänen pitäisi tehdä julkinen synnintunnustus paljain päin ja paljain jaloin, katujan puvussa ja kantaen sytytettyä kynttilää ja siten pyytää anteeksi kaikkivaltiaalta Jumalalta, kunnioitettavalta neuvostolta ja yleensä kaikilta kansalaisilta sitä mielipahaa ja häpeää, jonka hän oli saanut aikaan."
De Caulaincourt kalpeni huomattavasti. Tämä oli vallan kauheaa. Norbert ei koskaan kärsisi sitä. Hän juoksisi pois, hän tappaisikin itsensä, tai tekisi mitä tahansa välttääkseen häpeää. De Caulaincourt tuskin kuuli Aubertin sanoja, kun tämä lisäsi, että muutamat ehdottivat Norbertille lisäksi jonkun aikaa vankeutta. "Tahdon mennä itse heidän luo. Tahdon rukoilla armoa", hän sanoi.
"Hyvä, mutta se ei teille sovi, herra de Caulaincourt. Sellainen toimi ei minun ajatukseni mukaan ole tarpeellinenkaan, koska sattui meille kaikille, jotka olimme läsnä, aivan odottamaton välinäytös. Isä Calvin, joka koko ajan oli istunut ääneti, kuten mies jonka ajatukset ovat muualla, tarttui äkkiä puheeseen. 'Minun ajatukseni mukaan tästä asiasta on ollut liian paljo hälinää', hän sanoi. 'Varmaan on poika tehnyt väärin; kumminkin se on ainoastaan poikamainen rikos, joka on sopivampi isällisesti nuhdeltavaksi ja rangaistavaksi kuin julkisesti oikeudessa käsiteltäväksi. Myöskään ei saa unhoittaa, että neito oli pelastettava.' Tietysti isä Calvinin sanat saavuttivat kunnioittavaa huomiota ja useammat läsnäolevista myöntyivät hänen ajatukseensa. Yksi maallikko kumminkin, jonka nimeä en tahdo ilmaista, koska se saattaisi vahingoittaa häntä ammatissaan, oli kyllin pahanilkinen sanoakseen, että isä Calvinilla oli hyvät syyt menetellä lievästi nuoren Caulaincourtin suhteen, koska hänen oma veljensäkin oli sekoittunut asiaan. Kaksi tai kolme muuta rohkeni yhtyä häneen ja sanoa, että herra Antoine Calvinin käytös vaati tutkimista. Näihin asioihin isä Calvin ei vastannut, kuten hänen tapansa ja tahtonsa onkin itsekohtaisissa syytöksissä. Mutta pastori Abel Poupin lausui julki, että Antoine Calvin oli niiden miesten kaltainen, jotka seurasivat Absalomia yksinkertaisuudessaan, sillä hän ei tietänyt mistään suunnitelmista. Kuului muutamia hyväluontoisia ivasanoja herra Antoinen yksinkertaisuudesta, jolla ei varmaankaan ollut veljensä teräviä silmiä rehellisessä päässään. Ja minä rohkenin huomauttaa konsistoriumille, että oma virkaveljenikin, kunnioitettava herra Corne, myöskin tuli petetyksi ja saatetuksi väärin vannomaan. Sitten herra Poupin ryhtyi puhumaan, että Lormayeurin kreivin pitäisi saada kaupungilta sievät lunnaat kullassa tai hopeassa kolmesta vangista, jotka hän epäilemättä petoksen kautta oli menettänyt. Tämä oli tehtävä kuten pyhät kirjoitukset käskevät, jotta asiat kunniallisesti suoritettaisiin kaikkein ihmisten silmäin edessä."
"Mutta entä poikani kohtalo!" keskeytti häntä de Caulaincourt levottomasti. "Kertokaa minulle, miten hänen suhteensa päätettiin menetellä."
"Minä palaan kyllä häneen. Mutta minun on ensin kerrottava, että kunnianarvoinen herra Baudichon de Maisonneuve, joka on sukua eräälle noista vangeista, otti lunnasasian esille tarjoten käytettäväksi oman kukkaronsa, johon auliuteen hän, antaaksemme hänelle tunnustuksen, on aina valmis. Silloin sanoi kuuluisa lääkärimme ja hyvä ystäväni Bénôit Dexter — ja ne olivatkin ensimäiset sanat, jotka hänen kuulimme puhuvan: 'Mutta miten on tehtävä nuoren de Caulaincourtin suhteen?' Tällä välin useammat meistä olivat ajatelleet aamiaistaan, sillä kello oli yli yhdentoista. Myönnän että itsekin olin kovalla koetuksella, sillä aamukeitostani en ollut ennättänyt nauttia. Keittäjämme on hajamielinen sulhaisensa, erään kalastajan tähden, joka oli ottanut osaa meteleihin. Luultavasti hän kärsii jatkuvastikin siitä. Hän tyhjensi suola-astianpot au feu'hön."
De Caulaincourtin kärsimättömyys näiden asiaankuulumattomien syrjäseikkojen takia oli vähällä voittaa hänen kohteliaisuutensa, mutta hilliten itsensä voimakkaalla ponnistuksella hän kysyi ainoastaan: "Mitä he sitten tekivät?"
"Muutamat sanoivat yhtä, toiset toista. Mutta isä Calvin lopetti väittelyn lyhyeen ja kuten luulen jokaisen huojennukseksi muutamilla sanoilla. 'Ei ole hyvä antaa tälle asialle', hän sanoi, 'julkista merkitystä ja kuuluisuutta. Kuten olen ennen huomauttanut, vaatii se paremmin yksityistä nuhtelua isällisen kurin ja ojennuksen kanssa, jonka, jos täällä läsnäolevat veljeni niin haluavat, minä itse olen halukas toimittamaan. Kunnioitettavan konsistoriumin luvalla minä lupaan kohdella nuorta miestä siten, että hän on todella nöyryyttävä itsensä, pyytävä anteeksi hairahduksensa ja lupaava tulevaisuudessa pitää yhteiskunnan lait ja pyhien kirjoitusten käskyt.' Se oli hänen puheensa sisältö, vaikken voi muistaa joka sanaa enkä niiden järjestystä ja muotoa. Kaikki suostuivat jättämään asian hänen käsiinsä, ja sillä kannalla, herra de Caulaincourt, se on nykyään. Poikanne pääsee isä Calvinin läksytyksellä ja lupauksella käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti tulevaisuudessa. Ja sallikaa minun sanoa, että katson hänen päässeen hyvinkin vähällä."
De Caulaincourt ajatteli samoin. Mutta Norbert, kun hänelle kerrottiin mitä oli tapahtunut, ei ollenkaan ollut samaa mieltä.
Jälleen lusikan ritari.
Samana päivänä puhutteli Norbertia kotimatkalla koulusta vieras, vanhemmanpuoleinen mies, joka oli puettu arvokkaaseen, harmaaseen kotikutoiseen viittaan ja talutti kauppatavaroilla lastattua muulia. Tämä oli, vaikkei Norbert sitä tiennyt, Muscaut, savoijalainen nahkakauppias, jolla oli maistraatin lupa harjoittaa kaupungissa kauppaa. Hän se oli, joka edellisellä käynnillään oli nähnyt Gabriellen ja tuntenut hänet äitinsä näöstä. Joku nähtävästi oli osoittanut Norbertin hänelle, sillä jätettyään muulinsa erään syrjäisen hoitoon, hän kiiruhti tämän jälkeen ja lausui hänelle:
"Minulla on kirje teille, nuori herra."
"Luulenpa teidän erehtyvän. Kukapa minulle kirjoittaisi?"
"En erehdy. Te olette se nuori herra, joka kulki naamioituna nuoreksi naiseksi. Siis on tämä teille." Hän antoi Norbertille pienen, kokoontaitetun paperipalan, jossa ei ollut sinettiä eikä allekirjoitusta.
"Keneltä se on?"
"Eräältä, jonka te tunnette ja joka tuntee teidät. Kumminkaan ei hän voinut panna nimeänne kirjoitukseen, koska hän ei ollut milloinkaan kuullut sitä."
Norbert avasi paperin ja luki seuraavaa: "Tahdotteko kohdata minua ystävänä juuri ennen auringon laskua Savoijan puolella Plain-palaista sen puuryhmän alla, joka on Amos juutalaisen viinipuodin takana? Te voitte varovaisuuden vuoksi tuoda yhden ystävän mukananne, jos tahdotte. Teille hartaasti hyvää toivova — Viktor de Lormayeur."
Norbert päätti tavallisella rohkeudellaan mennä oitis ja yksinään. Hän ei tahtonut kertoa tästä isälleen eikä kellekään ystävistään, sillä he olisivat voineet estää häntä epäillen, eikä aivan aiheettomasti, savoijalaisten tahtovan kavaluudella saada Norbert käsiinsä ja kostaa hänelle kepposestaan. Mutta Norbert puolestaan luotti täydellisesti nuoren kreivin kunniantuntoon, sillä olihan tämä lahjoittanut Norbertille hengen niin jalomielisesti. Vanhemman ja varovamman henkilön mieleen olisi voinut johtua, ettei kirje olisikaan ollut Viktor de Lormayeuriltä, jonka käsikirjoitusta hän ei koskaan ollut nähnyt, vaan joltakin vihamieheltä, joka olisi käyttänyt kreivin nimeä. Mutta Norbertin mieleen ei juolahtanut ajatella niin. Nykyisessä yksitoikkoisessa elämässään hän oli iloinen, että jotakin uutta tapahtuisi, ja hän odotti iltaa vilkkaalla jännityksellä.
Hän saapui kohtauspaikalle hyvin puolta tuntia ennen auringon laskua. Mutta mies, jota hän etsi tai joka etsi häntä, oli jo siellä vastassa hevosen selässä, puettuna sileään, vihreään metsästyspukuun ja hopeatorvi sivullaan. Nähdessään Norbertin hän astui alas satulastaan viskaten ohjat ainoalle seuralaiselleen, jonka oli tuonut mukaansa. "Hyvää iltaa, kunnon poika tai sievä neiti", hän sanoi. "Tule mukaani puiden alle istumaan, sillä minä tahtoisin puhua kanssasi."
Norbert katsoi kirkkaisiin nuoriin kasvoihin, kauniiseen otsaan, ystävällisiin silmiin, hempeään suuhun ja pyöreään poskeen. Hän tiesi, ettei mitään vaaraa tämän miehen puolelta häntä kohtaisi. Mutta hän piti parempana seista, kun Viktor taasen istui nojaten selkä vasten puuta.
"Te geneveläiset olette tehneet meistä oivallisia narreja", hän sanoi.
"Eivät geneveläiset, jotka eivät tietäneet asiasta mitään", vastasiNorbert nopeasti, "vaan se oli minun tekoani, kuten kerroin teille."
"Kumminkin he olivat hyvinkin iloisia saadessaan miehensä takaisin ilman lunnaita. Toivon, että he ovat palkinneet teidät hyvin, kunnon vihamieheni."
Norbert nauroi. "He olivat vähällä palkita minut leivällä ja vedellä vankilassa, jollei pahemmallakin", hän sanoi. "Ja saanko kertoa teille, herra kreivi, että isällenne aijotaan lähettää oivallisissa hopeakruunuissa kauniit lunnaat noista kolmesta vangista."
"Ajattelevatko he siis voivansa riistää hänen kiukultaan aseet? Heidän pitäisi tuntea hänet paremmin."
"He eivät ollenkaan ajattele hänen kiukkuaan. He vaan ajattelevat sitä, mikä on oikein ja kohtuullista", Norbert ylpeästi sanoi.
"Heidän täytyy olla vankemmat kuin me tiedämmekään, jos he voivat olla huomioonottamatta Lormayeurin kiukkua", vastasi Viktor melkein suuttuneena.
"Sepä on se läksy, joka teidän on opittava. Kuinka monta vuotta on siitä, kuin te lusikan ritarit olette liikutelleet maata ja taivasta suunnittelemalla Geneven hävittämistä? Oletteko jo tehneet sen? Voitteko tehdä sitä sen kummemmasti tulevaisuudessa kuin ennenkään olette tehneet? Jos ette, miksi siis enää vaivaatte itseänne?" kysyi Norbert, joka puhui tälle savoijalaiselle kuten ainakin geneveläinen, kun hän taasen geneveläisille usein puhui kuten synnynnäinen ranskalainen.
"Sinä olet rohkea lurjus! Mutta juuri siksipä minä rakastankin sinua ja olen tullut etsimään sinua. Tiedä kumminkin, että isäni olisi vaatinut korvausta miekka kädessä Geneven kaduilla jo kauan sitten, jollei muuan tapaturma olisi saattanut hänet auttamattomasti sairasvuoteelle. Kun minä kerroin hänelle teidän kataloiden harhaoppistenne mustista keinoista, joiden avulla kaunis neiti ja hevonen, jolla hän ratsasti, muuttuivat harmaiksi jäniksiksi, hän ensin kieltäytyi uskomasta minua, vaikkakin saattojoukon miehet tukivat kertomustani. Totta kyllä, he eivät itse olleetkaan nähneet muutosta. Semmoisia asioita ei koskaan nähdä kun ne tapahtuvat, paholainen kyllä pitää siitä huolen. Mutta vallan samana päivänä metsästäjät tapasivat ansasta kaksi jänistä ja toinen niistä huusi surkeasti aivan kuin nuoren tytön äänellä, toinen taasen oli ihan ratsunne karvainen. Siten asia oli päivän selvä kaikille järkeville ja miettiville ihmisille. Lopuksi isäni muutti mielensä ja uskoi sen kokonaan. Mutta sitä kiivaampi oli hänen kiukkunsa Geneven noitia kohtaan, mikä olikin hyvin ymmärrettävää, samoin minuakin kohtaan, mikä ei ollut niinkään käsitettävää, sillä mitenkä voisi kukaan taistella noituutta vastaan? Hänen raivonsa oli niin hirveä, että hän viimein lankesi tiedottomaksi." Tässä Viktor antoi äänelleen sopivan määrän mielipahaa ja pysähtyi hetkeksi, ennenkun pitkitti. "Lääkärit sanovat, että hän nyt on parempi ja luultavasti elää, mutta ei missään tapauksessa voi lähteä sotaan, — tuskinpa koskaan enää, kuten on syytä pelätä. Kumminkin on hän lempeämpi ja helpompi kohdella. Siten minä olen saanut häneltä luvan, jonka hän kauvan epäsi minulta, lähteä Espanjaan ja laskea miekkani todellisen hallitsijani Savoijan herttuan jalkoihin. Hän taistelee nyt Espanjan kuninkaan puolesta, jolle hän on juuri saavuttanut suuren voiton St. Quentiniksi kutsutussa paikassa. Niin pian kuin hän on toimittanut asiat heidän hyväkseen saa hän espanjalaiset auttamaan häntä omassa asiassaan. Sitten tulee hän armeijan kanssa voittamaan Ranskalta takaisin vakinaiset alueensa. Minä tahdon sotia hänen kanssaan tuossa taistelussa", sanoi Viktor de Lormayeur, miehekkään rohkea tuli tuikkaen silmissään.
"Sitten, kreivini, olkoon Jumala kanssanne ja kohdelkoon teitä, kuten te olette kohdellut minua!" sanoi Norbert sydämellisesti.
Viktor katsahti pois hänestä ja repi maasta kourallisen heinää ja ruohoa. "Totuus on se", hän sanoi, silminnähtävästi hämillään, "että minä jätän jälkeeni nuoren neidin, jota minä — jonka suosion minä omistan —"
Norbert katsahti häneen hämmästyneenä. Varmasti oli kreivi lohduttanut itseään hyvin nopeasti geneveläisen morsiamensa häviöstä. Hän ei tiennyt mitä sanoisi eikä sentähden viisaasti kyllä sanonut mitään. Viimein Viktor jatkoi, vaikkakin yhä silminnähtävästi hämmentyneenä: "Sinä ihmettelet, ja tosiaankin on se vaikeaa selvittää. Minun täytyi taipua isäni tahtoon ja uhrata oma tahtoni. Mutta nyt on se kaikki ohitse. Ja minun on tarpeellista kertoa asia sinulle, koska minua hyvin miellyttäisi saada sinut mukaani Espanjaan."
"Minut! Lähteäkö teidän kanssanne Espanjaan!" Norbert toisti suuresti hämmästyneenä.
"Olen sen sanonut. En ole koskaan nähnyt nuorukaista, jonka niin mielelläni ottaisin seuralaisekseni, — ehkäpä juuri sinun rohkeutesi tähden. Poika, minä teen sinusta rikkaan tai oikeammin sanoen, ruhtinas ja minä keskenämme toimitamme sen. Voit aluksi ruveta paashikseni — ei, olet liian hyvä siksi. Luulenpa sinun kasvaneen sitte kun sinut muutama viikko sitte näin."
"Se on puvun syy", virkkoi Norbert väliin.
"Saat siis alkaa uskottuna aseenkantajanani. Minä tarvitsen sinua useihin toimiin, mutta ennen kaikkea luultavasti ylläpitämään yhteyttäni erään linnan kanssa, jonka minä tunnen."
"Mutta", sanoi Norbert, "unhoitattehan uskonnolliset eroavaisuutenne!"
"Mitäpä siitä? Eivät kaikki meistä ole pyhimyksiä ja munkkeja. En halua rukouksiasi, poikaseni; minä tarvitsen hienoa älyäsi, rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ystäviäsi kohtaan. Kun sinä olet aseenkantajani ja uskollinen asetoverini, niin luulenpa voivani hankkia itselleni jonkin verran omaisuutta ja nimelleni kylliksi arvoa, laskeakseni ne unelmieni neidon jalkain juureen."
Norbert unhoitti sen hämmästyttävän nopeudenkin, jolla nuori kreivi näkyi vaihtavan mieltymyksensä esinettä, miettiessään toivehikkaita suunnitelmia, jotka siten levitettiin hänen eteensä. Saada osaa urhotöissä, tekoja toimitettavaksi, nimi hankittavaksi suuressa maailmassa — tuossa loistavassa maailmassa, jossa miehet ottelivat ja taistelivat, kosivat ja voittivat kauniita naisia ja vuoroon elivät ilossa ja huvituksissa, vuoroon seikkailuissa ja vaarallisissa yrityksissä — sitä hänelle nyt tarjottiin. Vaahtoava elämänmalja hänelle tarjottiin. Yhdellä voimakkaalla siemauksella hän voisi tyhjentää sen, jos vaan tahtoisi. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen pojanvartalonsa suoristui. Hän näytti tuossa ainoassa silmänräpäyksessä kehittyneen mieheksi.
Hän polvistui toiselle polvelleen, ojensi kätensä ja laski sen kreivin käteen kuten vasalli, joka vannoo herralleen uskollisuutta. Hänen kätensä mukana seurasi hänen sydämensäkin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän veti sen pois, ja tumma varjo pimensi hänen kasvonsa.
"Mutta —" hän sanoi.
"Ei mitään 'muttia' minulle", sanoi Viktor iloisesti. Heikot kasvot katsahtivat voimakkaisiin. Ja niin ystävällinen, niin voittava oli se katse, että heikkous melkein kukisti voiman.
Norbertin silmät painuivat alas. "Mutta entä Ranska!" hän viimein sanoi. "Olenhan ranskalainen. En voi käyttää miekkaani Ranskaa vastaan."
"Se asia kyllä voidaan järjestää", sanoi Viktor.
"Ja entä isäni?"
"Jos hän on järkevä mies, — ja sitä en voi epäilläkään — niin tulee hän varmaan iloiseksi saadessaan sinulle niin hyvän tulevaisuuden."
"Ei niin. Hän tulee vastaamaan: 'Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi, ja kumminkin kadottaisi itsensä?'"
"Kadottaisiko itsensä?" toisti Viktor näyttäen samallaiselta kuin älykäs koira, joka turhaan koettaa saada selville herransa tarkoitusta. Juuri silloin laskevan auringon punertavat säteet hiipivät puiden lehvien läpi, koskettaen hopeakehikköä Norbertin vyössä ja saaden timanttisormuksen Viktorin kädessä kimaltelemaan monivärisellä loisteella. Hän nousi ylös ja siirtyen vähä sivulle viittasi merkitsevästi suureen tulikehään, joka juuri silloin kosketti taivaanrantaa.
"Pyydän, antakaa minun ajatella", sanoi Norbert.
"Kyllä", vastasi kreivi, "siksi kunnes aurinko on laskenut."
Norbert käänsi kasvonsa hehkuviin lännen pilviin. Aika oli lyhyt. Jos hän ei ollut ajatellut koskaan ennen, täytyi hänen ajatella nyt. Kumminkin hän, vaikka kuinka olisi koettanut, ei voinut ajatella mitään muuta kuin nuorta kreiviä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, hänen sotavarusteitaan ja ennen kaikkea sitä kummallista horjuvaisuutta, jota hän oli osottanut puhuessaan uudesta rakkaudestaan heti sen hartaan kosimisen jälkeen, jonka hän niin hiljattain oli tehnyt oletetulle neiti Castelarille. Sillä tapaa epäilemättä ihmiset menettelivät suuressa maailmassa, tuossa yllätyksiä ja seikkailuita ja kaikenlaisia muutoksia täynnä olevassa paikassa, joka oli niin erilainen kuin kylmä, jokapäiväinen ja yksitoikkoinen Geneve! Ja kumminkin Genevessä pitivät ihmiset sanansa ja olivat uskollisia ystävilleen. Sitä todisti heidän menettelynsä häntä itseään ja hänen isäänsä kohtaan, sen jälkeen kun he olivat tulleet heidän joukkoonsa. Koko tämän ajan teki aurinko laskuaan. Oh, kuinka nopeasti! Kumminkaan hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään eikä ollut kyennytkään sitä tekemään. Hän ainoastaan tunsi, että hänelläkin kenties oli lupaus pidettävänään. Eikö hän ollut sanonut: "Sinun Jumalasi pitää oleman minun Jumalani, sinun kansasi on oleva minun kansani?" Hän sanoi ylpeästi itsekseen: "Olen Germain de Caulaincourtin, ranskalaisen ritarin poika. Se sisältää enemmän kuin olla Lormayeurin kreivin aseenkantaja". Mutta nyt oli suuresta laskevasta auringosta vaan reuna enää jälellä, kapea, punainen tuliviiva. Tuossa tuokiossa olisi sekin hävinnyt. Kaikki mitä hänellä nyt oli, olisi kadotettu, jos hän näin lähtisi, — hänen uskontonsa, hänen kotinsa, ah, myöskin tämä koti Genevessä, josta hän kumminkin niin piti. Heittääkö nämä kaikki — se olisi oman itsensä kadottamista. Hän ei voinut tehdä sitä.
Käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Nuori kreivi seisoi hänen vierellään. "Tule, aseenkantajani", hän sanoi hymyillen.
Norbert äkkinäisen liikutuksen valtaamana heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"En rupea teidän aseenkantajaksenne, herra kreivi", hän sanoi. "Niin envoitehdä. Mutta aina olen teidän kiitollinen palvelijanne, jonka elämän te olette pelastanut ja joka tuntee itsensä sidotuksi teihin kaikilla laillisilla tavoilla, niin kauan kuin henkeä minussa on."
"Jos niin on laita, niin tee miten tahdot. Mutta miksi et voi taipua?"
"Onhan minulla isäni. Olen vannoutunut hänen omakseen ja hän Geneven omaksi."
"Geneven harhaoppiset voivat tulla hirteen kuten he vallan hyvin ansaitsevatkin! Minä lupaan sinulle sellaista, jota ei kenkään heistä voi taata sinulle. Eikä sitä voi miksikään elämäksi kutsua, jota vietät heidän keskuudessaan."
Norbert oli uskollinen sydämmessään. Hän ei olisi tahtonut kokonaisten maailmoidenkaan tähden sanoa Geneven viholliselle, mitä hän oli usein sanonut itselleen. Hän vastasi ylpeästi:
"Olen syönyt heidän leipäänsä ja suolaansa ja he ovat kohdelleet hyvin minua ja omaisiani."
"Ovatko he sitte sen arvoisia, että hylkäät iloisen elämän ja sen jälkeen pelastuksen oikeauskoisen kirkon helmassa?"
"En tiedä minkä arvoisia he ovat, herra kreivi. Mutta ajattelen, etten ansaitsisi luottoanne ja suosiotanne, jos minä jättäisin heidät nyt. Olisihan se isäni ja isäni uskon hyljäämistä."
Viktor tunsi, että hän oli voitettu. Hänen kätensä herpautuivat alas ja hänen kasvonsa synkkenivät.
"Koko elämässäni", hän sanoi, "en ole saanut vielä ainoatakaan asiaa, mitä olen halunnut."
"Herra kreivi", sanoi Norbert, jonka ääni värisi kuin tukehtumaisillaan, "minä rukoilen teitä että annatte minun mennä. Minulle käy liian raskaaksi, kun katselen teitä silmiin ja kuulen äänenne. Sillä minä en tahtoisi mitenkään tehdä sitä, mitä minulta pyydätte, enkä voikaan. Mutta jos vaikka milloin hengellänikin voin palvella teitä —"
"Sinä olet vastahakoinen, nuori imartelija", keskeytti kreivi vihanpuuskalla, joka meni ohi yhtä nopeasti. "Mutta — sepähän se juuri on kohtaloni. En sano sen enempää. Kaikesta päättäen olet ranskalainen. Käy omaa tietäsi. Palaa takaisin Geneveesi, koska se on niin välttämätöntä, ja olkoon Jumala kanssasi! — Seisahduhan kumminkin!" Hän veti sormestaan timanttisormuksen, joka säihkyi laskevan auringon säteissä. "Ota tämä muistoksi kiintymyksestäni niin kelpo nuorukaiseen. Jos joskus tarvitset ystävää, toimita vain sormus minulle, ja oletpa huomaava, etten ole unhoittanut — Castelarin kaunista neitoa."
Ja niin he erosivat.
Luopuminen.
"Ei minkäänlaista epäilystä voi oppia tuntemaan muuten kuin toiminnassa."
Carlyle.
Kohtalon järkähtämättömyyttä vastaan ei ole suurempaa apua kuin päättäväisyys. Moni henkinen ristiriita on kerrassaan lopetettu kättä ojentamalla, askeleen ottamalla tai pienimmälläkin toimintaan johtavalla vakaumuksella. Norbert käveli takaisin kaupunkiin pää ylväästi kohotettuna ja sydän rinnassa voimakkaasti sykkien. Kahden vuoden ajan oli hän potkinut Geneven elämän kovia ja tylyjä okaita vastaan, ikävöiden iloja, seikkailuja, vieläpä vaarojakin, jotka olisivat kuuluneet hänen osakseen ranskalaisen aatelismiehen poikana ja perillisenä. Ja kumminkin nyt, kun nuo kaikki hänelle vapaasti tarjottiin, hän käänsi selkänsä niille kaikille ja sitoi kohtalonsa Geneveen.
Oliko se ainoastaan rakkaudesta ja uskollisuudesta isäänsä kohtaan, vai luuliko hän sen olevan oman itsensä tähden? Oliko olemassa toinenkin syy, jota hän ei koskaan maininnut ajatuksissaankaan, mutta jonka hän tunsi kumminkin aina sormenpäihinsä asti — se syy nimittäin, että hän Genevessä käveli samoja katuja pitkin, hengitti samaa ilmaa kuin Gabriellekin? Epäilemättä tämä seikka tiedottomasti häntä johti. Mutta samoin vaikutti moni muukin tunnustamaton vaikutin, mieltymys ja taipumus. Kun hän kulki Plain-palaisin yli, muisti hän, että vielä viime lauvantaina hän oli kunnostanut siellä itseään kaarella ampumisessa. Jos hän pitäisi paikkansa vielä kahdessa kilpailussa, saavuttaisi hän palkinnon. Sitten kun hän kulki Porte-Neuven läpi ja vaelsi pitkin tuttuja katuja, tunsi hän yhtäkaikki olevansa kotona. Kun vanha elämä Gourgollessa hälveni etäisyyteen, jäi uusi elämä Genevessä selväksi. No niin, se ei ollut läheskään täydellistä; hyvin olisi se voinut olla parempi, mutta myöskin pahempi. Nämä geneveläiset, niin ankaroita kuin olivatkin puheessaan, olivat kaikessa tapauksessa ystävällisiä toiminnassaan. Häneltä ei ollut puuttunut mitään eikä hänen isältäänkään, siitä saakka kuin he ystävättöminä ja rahattomina tulivat heidän kaduilleen. Ja kun hänen isänsä oli vaarassa ja vankina, eivätkö he olleet tehneet hänen asiataan omakseen? Eikö herra Berthelier ollut halukas uhraamaan — oi, liiankin paljo! — pelastaakseen hänet? Herra Berthelier oli kerrassaan oivallinen mies. Kun kaikki vaan olisivat hänen laisiaan!
Nyt hän sivuutti St. Gervaisin kirkon. Hänen täytyi myöntää itselleen, että vaikkei hän ylimalkaan erittäin pitänyt pastoreista, ei hän kokonaan vieronut ystävällistä isä Poupinia, jonka vuoro oli ollut saarnata tässä kirkossa viime sunnuntaina. Kumminkin oli parasta mennä tuomiokirkkoon, sillä siellä saarnasi isä Calvin. Hän se oli vasta mies! Hän oli Geneven kuningas, kuningas reformeeratuille koko maailmassa, hän, tuo maanpakolainen asianajajan poika Noyonista, jonka veli sitoi kirjoja. Norbert ei pitänyt Jean Calvinista, pikemmin päinvastoin. Mutta kieltämättä Norbert oli ylpeä hänestä sekä ranskalaisena että geneveläisenä. Koko sielustaan hän ihaili voimaa, missä hyvänsä löysikään sitä.
Kun hän vaan olisi voinut katsella ja kuunnella Calvinia turvassa kunnioittavan välimatkan päässä! Kun vaan tuo kauhea kuva, josta hänen isänsä päivää ennen oli kertonut, tuo keskustelu kahdenkesken ja nuhteet eivät olisi olleet uhkaamassa häntä! Melkein hän ihmetteli itseään, ettei ollut mennyt pois nuoren kreivin kanssa ainoastaan siitä päästäkseen. Mutta se olisi ollut hyvin raukkamainen menettely, kerrassaan arvoton ranskalaiselle aatelismiehelle. Niinpä niinkin, puhuessaan kreiville oli hän puolittain unhottanut sen. Nyt se palasi hänen mieleensä alakuloisuuden mukana. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että isä Calvin sallisi hänen valita nuhtelun asemasta kolme päivää vettä ja leipää Evêchén vankikopissa.
Tähän aikaan loistivat tähdet hänen päänsä yllä. Kaupungin vartijat ripustivat lyhtyjään katujen kulmiin. Useiden myymälöidenkin ulkopuolella riippuivat lyhdyt, tai olivat ne valaistut sisältäpäin. Norbert, jota nälkä vaivasi, arveli että hänen mielikahvilansa näytti hyvin houkuttelevalta. Hän näki selvästi siellä sisällä muutamia maukkaita juustokakkuja, samanlaisia, joita hän kerran oli rohjennut tarjota Gabriellelle. "Ah! Gabrielle! Ajatteleeko hän koskaan", hän kummasteli, "että minä olen uskaltanut hänen tähtensä yhtäpaljon kuin Louis ja ne toiset, jotka menivät Ranskaan, antaen kaikki alttiiksi uskonsa tähden?"
Hänen kotinsa, kun hän läheni sitä, näytti enemmän valaistulta kuin tavallista. Joku on varmaan tullut illalliselle herra Antoinen luo. Hän kohotti salvan, astui sisään ja meni suoraan ruokailuhuoneeseen.
Kaikki istuivat tavallisessa järjestyksessä, miehet hatut päässään ja palvelija Jeanette pöydän takana. De Caulaincourt katsahti ylös ja sanoi: "Tulet myöhään, poikani". Jacques, nuorin Calvineista, nousi tuodakseen hänelle tuolin ja asetti sen ainoalle soveliaalle paikalle hänen isänsä tuolin ja vieressä istuvan vieraan väliin pöydän päähän. Hänet Norbert tunsi samaksi henkilöksi, joka oli antanut hänelle nuoren kreivin kirjeen. Herra Muscaut myöskin tunsi hänet ja ilmaisi ilonsa kohdattuaan niin erinomaisen rohkean ja hienotapaisen nuoren herran. "Vaikkakin", hän lisäsi, "ollakseni avomielinen teitä kohtaan, nuori herra, juuri teidän käytöksenne johdosta ovat geneveläiset tulleet hyvin vähän suosituiksi meidän maassamme. Olipa se hirveä leikki, jonka te teitte herrallemme! Ja niin kiukkuiseksi se hänet teki, että hän sai pyörtymiskohtauksen, eikä arvattavasti tule entiselleen enää koskaan. Mutta takaanpa teille, että hänellä on kylliksi järkeä jälellä kieltääkseen jokaista meistä tulemasta lähellekään teidän kaupunkianne. Se on kovaa minunlaisilleni köyhille miehille, joiden on ansaittava leipänsä ja jotka tietävät vallan hyvin, että vaikka Geneven harhaoppisista voidaan sanoa mitä tahansa, Geneven kruunut kumminkin ovat hyvää rahaa ja käyvät korkeimmasta kurssista. Olen uskaltanut tänne salavihkaa, niin sanoakseni. Sillä ihminen ei voi syödä ja juoda vuohennahkoja. Minulla on niitä kylliksi käsissäni peittämään teidän suuren tuomiokirkkonne ja vielä hieman muuta lisäksi."
Arvoisa herra Muscaut elätti itseään ostamalla nahkoja paimenilta ja metsästäjiltä Savoijan vuoristossa ja myömällä niitä taasen hyvällä voitolla Geneven nahkureille. Hänellä oli samoin kuin muutamilla muillakin harvoilla neuvoston turvakirja, jonka nojalla hän tuli ja meni mielensä mukaan, vaikkakin keskinäinen riita Savoijan herrain ja Geneven kansalaisten välillä oli kiivaimmassa toiminnassaan. Se oli hän, joka edellisen vierailunsa aikana nähdessään Gabrielle Berthelierin kyseli hänen vanhempiaan, ja ilmoittamalla vanhalle Lormayeurin kreiville saattoi tämän vaatimaan neitoa takaisin. Aina Norbertin seikkailuihin asti hän oli ollut pikemmin kreivin suosikki. Mutta siitä saakka hän oli hyvin pitänyt varansa pysyäkseen poissa hänen näkyvistään. Hänen ei kumminkaan tarvinnut palata uudestaan Geneveen. Hän arveli, että koska geneveläiset olivat onnistuneet veijauksessaan, jommoiseksi hän sitä luuli, he arvattavasti tulisivat olemaan hyvällä tuulella. Antoine Calvin oli hänen vanha tuttavansa. Tämä, ollen ammatissaan todellinen taiteilija ja aina pyrkien kehittymään täydellisyyteen, valitsi aina itse nahat, jotka työhönsä tarvitsi, vaikka taitava turkkuri jälestäpäin valmisti ne hänelle. Muscaut tunsi ne eri laadut, joita hän suosi, ja piti niitä aina varalla hänelle, välittämättä ollenkaan siitä tosiasiasta, että ne olivat määrätyt kauheiden harhaoppisten kirjojen kansiksi.
Illallisen jälkeen nuori Jacques Calvin saattoi vieraan lamppu kädessä tämän ravintolaan Mustaan Joutseneen. Sillä välin Norbert kertoi isälleen koko keskustelunsa nuoren kreivin kanssa mitään salaamatta ja näytti hänelle sormusta, jonka tämä oli antanut.
De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Hänen harhaan mennyt poikansa oli siis kumminkin ollut uskollinen isälleen ja isänsä Jumalalle! Häntä oli koeteltu, eikä hän ollut langennut, vaikka kiusaus ei ollut vähäinen. Eikä hän kumminkaan todella arvannut, kuinka suuri se itse asiassa oli ollut. Hän ei sanonut paljo. Tämä aika oli paremmin voimakkaan toiminnan kuin monien sanojen aikakausi. Kumminkin hänen tyyni: "Olet tehnyt hyvin, poikani", täydellisesti tyydytti Norbertin sydäntä.
Heidän välillään seurasi tuollainen hiljainen hetki, jotka joskus ovat sanoja paremmat. Norbert keskeytti sen sanomalla:
"Isä, arvelenpa että minun pitäisi kertoa tästä herra Berthelierillekin. Luuletteko hänen olevan kyllin hyvinvoipa tänä iltana?"
"Hän on varmasti parempi tänään. Hän on ollut vapaa kuumeesta ja vaan vähäsen tuntenut tuskia. Menkäämme katsomaan."
Sen he tekivätkin. Berthelier, istuen hyvin kalpeana ja tyynyjen tukemana vuoteessaan, kuunteli heidän kertomustaan suuresti jännitettynä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tämä kaikki vakaannuttaa minua päätöksessäni, joka minulla on ollut mielessäni, kun vaan jaksaisin vähääkään ajatella. Gabriellen pitäisi toimittaa kaikkien lakisääntöjen mukainen muodollinen siirto, joka voidaan tehdä testamentiksi, kaikista vaatimuksistaan Castelarin tiluksiin sukulaiselleen Lormayeurin kreiville Viktorille."
"Mutta luuletteko Savoijan tuomioistuinten tunnustavan oikeaksi minkä hyvänsä asiakirjan, jonka me saatamme vahvistaa Genevessä?"
Berthelier hymyili. "Jos me vaatisimme tiluksia, niin eipä meillä taitaisi olla mahdollisuutta tulla kuulluiksi", hän sanoi. "Mutta koska nyt luovumme niistä, niin se muuttaa asian aivan toiseksi. Luulisin tällaisen asiakirjan olevan hyvinkin hyödyksi. Nuori kreivi saa varmasti herttuan suostumuksen, ja jos hän pääsee oikeuksiinsa, katsoo hän kyllä omaa etuaan asiassa. Sitten ajattelen vielä", hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen, "että herra Muscautin pitäisi käydä neuvoksien luona ja pyytää jonkinlainen lupaus heiltä nuorelle kreiville siitä, että nämä asiat täten toimitetaan. Jotenkin myös pitäisi järjestää vankien lunnaat, jotka kaupunki kieltämättä on vanhalle kreiville velkaa."
"Se koskee minua kaikista lähimmin", sanoi de Caulaincourt. "Mutta mitä siinä suhteessa voin tehdä? Elänhän itse täällä olevien veljieni hyväntahtoisuudesta."
"Isä" keskeytti Norbert hänet äkkiä, "onhan meillä sormus, jonka nuori kreivi äsken antoi minulle. Timantti on suuri. Katsokaapas kuinka se loistaa! Sen täytyy maksaa koko joukon kolikoita."
"Sinä et voi erota siitä, poikaseni", sanoi Berthelier vuoteeltaan.
"En voi antaa enkä myödä sitä, mutta varmaan voin pantata sen", vastasiNorbert.
"Mahdollisesti se ei ole tarpeenkaan", sanoi Berthelier. "Maisonneuvet ovat rikkaita. Onpa olemassa muitakin, jotka tahtovat auttaa. Minun neuvoni on, että lähetämme huomenna nuorelle kreiville herra Muscautin mukana kirjeen, jossa tarkemmin esitämme suunnitelmamme. Sitten, jos hän sen hyväksyy, voimme käydä toimeen oitis."
"Niin, oitis", sanoi Norbert, "sillä minä ymmärsin, että nuori kreivi lähtee heti Espanjaan."
"Useammasta kuin yhdestä syystä", sanoi Berthelier, "haluan Gabriellen asian järjestetyksi niin pian kuin mahdollista. Sillä se tapahtuu enemmän hänen suojeluksekseen kuin kreivin eduksi. Niin kauan kuin hän on Castelarin perillinen, on hän vaarassa. Hänet voidaan vaatia, ryöstää tai siepata väkivallalla niiden toimesta, jotka koettavat saada hyötyä hänen oikeuksistaan. Mutta luovutusvahvistus tekee hänet laillisesti siksi, mikä hän on aina ollut sydämestään, Geneven todelliseksi lapseksi — ei mitään muuta eikä mitään enempää."
De Caulaincourt myönsi puheen oikeaksi. "Mutta minä näen että olette väsynyt", hän lisäsi, "elkäämme siis enää puhelko enempää. Toivotamme teille tyyntä lepoa ja lähdemme tiehemme."
"Hyvää yötä, ystäväni! Seisattukaahan kumminkin hetkeksi. Kirjeen pitäisi neljän neuvoksen kaupungin puolesta nimikirjoituksillaan vahvistaa varhain huomenaamuna. Huolehtikaa kaikesta, pyydän teitä."
"Minä teen sen. Elkää olko levoton."
"Ah, tuossahan tulee Gabrielle! Lapsi, tervehdi herra de Caulaincourtia ja Norbertia, näitä kelpo ystäviäni, jotka nytkin tekevät sinulle parempaa palvelusta kuin itse haluatkaan."
He tervehtivät häntä ranskalaisella kohteliaisuudellaan, ja kaikki kolme menivät yhdessä katuovelle. Kun Gabrielle palasi, löysi hän Berthelierin jo milt'ei nukkuneena.
Hän pysähtyi hetkeksi, epäröiden mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta hänen keveät askeleensa olivat herättäneet Amin. Tämä katsahti Gabrielleen.
"Yolandeko?" hän mutisi. Sitten saavutettuaan täyden tajunnan, hän lisäsi: "Luulenpa uneksuneeni. Gabrielle, sinä varmaan tulet iloiseksi — tulethan — saadessasi kokonaan kuulua Genevelle ja minulle."
"Isäni, olen sitä aina ollut. Paitsi luonnollisesti että minä, kuten me kaikkikin, kuulun Jumalalle."
"Kuulummeko Jumalalle? Antakaamme siis omistajan ottaa ja käyttää sitä, mikä Hänen omaansa on. Olkoon niin! En kysy enempää."
Pelätty keskustelu.
Eräänä viehättävänä iltapäivänä muutamia päiviä myöhemmin olisi Germain de Caulaincourtin voitu nähdä kävelevän St. Pierren neuvoshuoneen luona edestakaisin Rue de Chanoinesilla, kuten Norbert oli tehnyt joitakuita kuukausia aikaisemmin Louis de Marsacia odotellessaan. Hänen tavallisesti kylmillä kasvoillaan kuvastui nyt huolekas ja tuskainen ilme. Vähän väliä hän seisattui, ja yhä uudestaan sivuuttaessaan numeron 123 katsahti hän vakavasti suljettuun oveen ja ahtaisiin akkunoihin, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Milloin loppuisi tuo pelätty keskustelu ja Norbert palaisi kuvaamaan hänelle sen kokonaisuudessaan? Myöhään edellisenä iltana oli isä Calvin palannut toispäiväiseltä matkaltaan. Tänä aamuna oli hän lähettänyt kirjurinsa, nuoren ranskalaisen de Joinvilliersin, pyytämään Norbertia tulemaan hänen luokseen koulutuntien jälkeen. Tämä toivo oli yhtä merkitsevä kuin joku kuninkaallinen käskykirja. De Caulaincourt seurasi poikaansa ovelle, mutta kaikki pojan kehoitukset eivät voineet taivuttaa häntä astumaan sisään. "Se ei olisi millään tavalla oikein", hän sanoi. "Ole mies, poikani. Mitä sinulla on pelkäämistä? Isä Calvin ei lyö eikä surmaa sinua."
"Kaiken tämän asemasta menisin mieluummin vanhan Sangsouen luo ja antaisin hänen vetää kulmahampaan suustani", sanoi Norbert.
De Caulaincourtille kävi odottaminen pitkäksi. Palvelijatar, joka laski Norbertin sisään, ei tiennyt että hänen herransa oli kutsuttu erään ystävän sairasvuoteelle. Sillä sattumalta oli Calvin itse avannut oven lähetille (historiallinen tosiasia on, että hän oli tehnyt sen ei sen halvemmalle henkilölle kuin kardinali Sadoletolle) ja lähtenyt heti tämän mukaan. Sen vuoksi Norbert osoitettiin pieneen, yksinkertaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa Calvin tavallisesti luki ja otti vastaan vieraitaan. Tänne hänet jätettiin yksin epämääräiseksi ajaksi hämärine, ei erittäin iloisine mietteineen.
Hänen isänsä ajatukset eivät juuri olleet sen mieluisempia. Hän kun oli ollut tuomiokirkon pihalla Calvinin palatessa kotia, ei hän tiennyt syytä tähän pitkään viipymiseen. Kenties hänkin tunsi hiukan sitä taikamaista kunnioitusta, jolla kykenevät ja älykkäätkin henkilöt katselivat Jean Calvinia. Kumminkin nykyisessä tilassaan hänellä oli ehkä lieväkin, mutta vallan tosiperäinen syy levottomuuteen. Hän tunsi poikansa omituisen, rohkean luonteen — luonteen jota hän itsekin, kuten hyvin ymmärsi, käsitti vaan osaksi. Voisiko olla mahdollista, ettei ynseä poika ottaisikaan isä Calvinin lempeitä nuhteita vastaan soveliaalla sävyisyydellä ja nöyryydellä? Voisiko hänellä olla rohkeutta antaa sana sanasta, puolustaa itseään, tai ehkäpä osoittaa vallan kuulumatonta uppiniskaisuutta — ruveta väittelemään? De Caulaincourtin edeltäpäin näkevä sielu antoi hänelle sen kuuluisan vastauksen, jonka parlamentin puheenjohtaja Onslow sanoi kysyttäessä, mitä tapahtuisi jos hän varottaisi erästä tottelematonta jäsentä parlamentissa: "Vain Herra sen tietää!"
Mutta siinäpä oli Norbert viimeinkin! Olikin jo aika. St. Pierren kirkon suuri kello löi juuri viittä. Ah, varmaankin oli pojan käynyt huonosti, hyvin huonosti! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kyynelten kostuttamat. Hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hänen olisi vaikea pidättyä ääneensä nyyhkimästä.
Hänen isänsä kiiruhti vastaan todella levottomana. Norbert oli pienestä alkaen aina pidättänyt kyyneleitään miehekkään ylväästi. Ei nuhteet eivätkä rangaistukset olleet koskaan puristaneet niitä häneltä.
"Oi isä", hän sanoi, "isä!" Sanat olivat melkein itkua.
"Mikä sinun on, poikani?" Sitten hän sanoi täynnä hämmästystä, aivankuin äkillinen ajatus olisi vallannut hänet: "Ethän vain jätä Geneveä?"
Geneven ilmassa oli jotakin epämiellyttävää niille, jotka vastustivatJean Calvinia.
"Minäkö? Oi ei! Ei minusta ole puhetta! Kysymys on — — Louis deMarsacista."
"Louisistako!"
"Hänestä ja Peloquinista. He ovat vankeina Lyonissa ehkäpä odottaen kuolemataan."
De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Vielä paremmin kuin Norbert tiesi hän, mitä nuo uutiset merkitsivät. Hän istahti yhdelle pihalla olevista kivistä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vähään aikaan hän ei löytänyt sanaakaan lausuttavaksi.
Viimein Norbert puhkesi puhumaan. Äänettömyyden kerran keskeytettyään oli hän iloinen saadessaan tuoda koko kertomuksensa isän korviin.
"Kas näin se kävi", hän sanoi. "Istuin ja odotin hänen huoneessaan, jossa kaikki seinät ovat kirjoilla verhotut aina katonrajaan asti. Minä tuskin voin luullakaan niin paljon kirjoja olevan maailmassa. Tietysti ne olivat kaikki erilaisia, sillä kukapa tahtoisi kahta samanlaista huoneeseensa? Pöydällä oli kyniä, mustepullo ja useita papereita, muutamat asetetut järjestykseen, toiset maaten hajallaan. Isä Calvinin kaiverruksilla koristetun tuolin vieressä oli pari muuta istuinta. Viimein minä istahdin eräälle niistä ja koetin miettiä, mitä hän todennäköisesti minulle sanoisi ja mitä minun pitäisi vastata. Mutta aika oli pitkä, ja minä tunsin kuolettavaa väsymystä. Vihdoin viimein torkahdin ja olisin nukahtanutkin, mutta silloin ajattelin, että jos hän tulisi ja löytäisi minut nukkuneena, näyttäisi se perin sopimattomalta ja saattaisi hänet vielä enemmän suuttumaan minuun. Niinpä siis nousin ylös ja menin akkunan luo, joka oli huoneen peräseinällä, ja katsoin ulos kauniita kukkia täynnä olevaan puutarhaan. Kukat olivat suloisia katsella ja muistuttivat minua Ranskasta. Kumminkin ihmettelin hieman, että isä Calvin jouti ajattelemaan sellaisia."
"Hän kyllä niin tekee, ja enemmän kuin moni muu. Mutta jatka!"
"Seisoin siellä yhä näkymättömänä, kuten luulen, gobelinikudosten luona, jotka verhosivat akkunaa, kun hän tuli sisään. Katsoin ympärilleni, mutta minua näkemättä hän viimein käänsi minulle selkänsä etsien jotakin papereittensa joukosta pöydällä. Seisoin hiljaan tietämättä mitä tehdä ja uskaltamatta häiritä häntä."
"Sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes hän olisi pysähtynyt tai kohottanut päätään ja sitten yskiä varovasti herättääksesi hänen huomiotaan."
"Mutta hän ei seisauttanut, isä, eikä lainkaan kohottanut päätäänkään. Vihdoin hän kuten luulen löysi sen mitä etsi paperikasan alta. Se oli avaamaton kirje —"
"Ah! Ken ties oli se jäänyt huomaamatta eilen illalla, ja tänä päivänä joku luultavasti on kertonut sen saapumisesta."
"Voipa niin olla. Hän katkaisi nauhat vyöveitsellään, mursi sinetin ja alkoi lukea. Silloin, isä, silloin" — Norbertin ääni vapisi — "tapahtui ihmeellisin asia mitä koskaan olen nähnyt."
"Mitä sitten?"
"Hän sanoi aivan kuin tietämättään: 'De Marsac — Peloquin!' ja hetken jälkeen: 'Jumalani!' — Mutta", lisäsi nuori ranskalainen tottuneena huolimattomasti käyttämään tätä pyhää nimeä, "Calvin ei lausunut sitä kuten muut ihmiset. Paremmin niinkuin hän olisi parahtanut tuskasta ja huutanut Hänen puoleensa, joka kuulee kaikki. Ja hänen kasvonsa, ne olivat vallan harmaat tuskasta ja silmissä oli kyyneleitä. Isä, minä tiedän nyt, että isä Calvin on sääliväinen.
"Mutta minä ajattelin Louista ja luullakseni huokasin tai huudahdinkin, sillä hän katsahti ylös noilla silmillään, jotka tunkevat läpitsemme kuni miekka. Ja sitten jonkinlainen naamio näytti laskeutuvan hänen kasvojensa yli, kuten soturi laskee silmikkonsa alas taistelua varten. Hän näytti samanlaiselta kuin hän aina on pöytänsä takana ja koulussa ja hän kysyi aivan kylmästi: 'Kuka olet sinä, poika, ja miten tulet tänne?'
"'Herra', vastasin minä, olen Norbert de Caulaincourt ja tulen teidän omasta käskystänne.'
"'Mene', hän sanoi, 'ja palaa huomenna samalla tunnilla.'
"Mutta minä en voinut tehdä sitä itse isä Calvininkaan käskystä, de Marsacin nimen kaikuessa korvissani. Sanoin hänelle: 'Herra, anon teiltä anteeksi! Mutta Louis de Marsac oli veli minulle. Kertokaa, pyydän teiltä, miten hänen on käynyt?' Hän katsoi minuun hetken ääneti, sitten sanoi: 'Odota!' Hänen lukiessa kirjettä odotin tuskin uskaltaen hengittää ja katsellen kiinteästi hänen kasvojaan. Viimein hän puhui: 'Louis de Marsac ja Denis Peloquin ovat vangitut Lyonissa, koska ovat julistaneet Jumalan sanaa ja todistaneet Kristuksesta. He ovat täynnä uskoa ja rohkeutta ja luottavat Jumalaan. De Marsac on minulle kirjoittanut. Kerro tästä hänen ystävilleen.' Minä ajattelin että hän tahtoi minun poistumaan, siksi kumarsin ja käännyin pois mennäkseni. Mutta hän kutsui minut takaisin. 'Mitä sinun asiaasi tulee, Norbert de Caulaincourt —'"
"No, mitä sitten, Norbert?" kysyi hänen isänsä, sillä Norbert oli lopettanut lauseensa kesken.
"En voi kertoa hänen sanojaan niinkuin hän ne lausui", sammalsi Norbert. "Mutta ajatus oli, että olin ollut malttamatoin. Mitä muuta hän sanoi, en muista, mutta vakuutan teille, että sillä kertaa tunsin kaikkea."
"Ja mitä on nyt tehtävänä?"
"Ei mitään. Mitä vankien lunnaisiin tulee, maksaa kaupunki ne. Ainoastaan minun pitäisi muistaa, ettemme ole lähetetyt maailmaan palvelemaan itseämme, emmepä edes ystäviämmekään oman mielivaltamme mukaan, vaan tekemään Jumalan tahdon jälkeen kuten Louis de Marsac. Hän pyysi minun rukoilemaan Louisin puolesta ja seuraamaan hänen esimerkkiään, että jos kärsimys tulisi tai kuolema — oi isä, tiedättehän."