"Sekö oli kaikki?"
"Niin — ei; hän laski vielä kätensä pääni päälle. En koskaan enää sano, ettei hänellä ole tunteita."
De Caulaincourt huokasi. "Kenellä luulet olevan vaikeimman osan taistelussa, kenraalillako vaiko sotilailla?" hän kysyi. "Norbert, nämä ovat raskaita uutisia, hyvin raskaita." Sitten hetkisen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Luullakseni Louisilla ei ole omaisia kaupungissa."
"Ei. Mutta täällä on — Gabrielle." Norbertin ääni aleni hyvin matalaksi, kun hän lausui tämän nimen.
De Caulaincourt ei häntä heti ymmärtänyt, sillä eihän ollut muodollista kihlausta ollut. Mutta Norbert ymmärsi sen kyllä liiankin hyvin. Juuri tässä samassa paikassa oli Louis uskonut hänen huolekseen sen asian, mikä oli muuttanut hänen elämänsä. Hänen isänsä luki tämän hänen kasvoistaan. Se sai hänet hetkisen perästä lausumaan:
"Ah, on asioita, joissa nuoret tuntevat toisensa paremmin kuin mitä vanhat voivat!"
"Isä, teidän pitää kertoa tästä heille. Kenties herra Berthelierin, vaikkakin hän on sairas, olisi parempi tietää se ensin. Hän sen sitte kertoo Gabriellelie."
"Minusta on soveliaampaa että sinä itse veisit perille sanoman, jonka toimittamisen isä Calvin uskoi sinulle."
"Oi, mutta sitä en voi tehdä. Onhan puhe ystävästäni, Louisista, veljestäni!" Tässä aivan poika äkkiä ja omaksikin hämmästyksekseen heltyi ja itki nyyhkien ääneensä. Onneksi ei ollut ketään näkemässä tai kuulemassa. Tuomiokirkon seutu oli tyhjä, koska oli ehtoollisen aika. De Caulaincourt laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle, mutta ei koettanut pidättää omiakaan kyyneleitään. Norbert kumminkin pian hillitsi itsensä. "Meidän pitää mennä kotiin", hän sanoi. "Ja te saatte tästä kertoa Berthelierille."
Liikutettuna hänen surustaan de Caulaincourt ei sen enempää vastustanut, ja he lähtivät yhdessä ääneti kotia.
Heidän vaeltaessaan pitkin tuttavia katuja sai Norbertin nuori sielu, joka oli perinpohjin liikutettu siitä mitä hän oli kuullut ja nähnyt, hämmentyneihin vesiinsä valon välkähdyksen. Kylmältä, voimakkaalta, kiihkottomalta kuten kuolleen miehen kädenanti, oli hänestä näyttänyt. Jean Calvinin tahto, silloin kun tämä oli matkaan lähettänyt hänen isänsä, Louis de Marsacin, Denis Peloquinin ja satoja toisia kärsimään ja kuolemaan. Mutta nyt Norbert tiesi — sillä hän oli nähnyt Calvinin sielun tuskat — tiesi hyvin, että tuo voimakas mies tunsi ja kärsi, kärsipä muita paljon enemmän kuten oli muita voimakkaampikin. Hän ei koskaan enää muuta ajatellut, kuin että Calvinista nyt tuntui aivan yhtä vaikealta turvallisessa Genevessä, kuin noista toisista vankilassa ja hengenvaarassa olevista.
Hän kohotti päänsä ja katsoi ylös pilvettömälle iltataivaalle. Koko se voimakas, vakava elämä, johon hän Geneveen saapumisestaan saakka oli ollut pakotettu taipumaan, oli täynnä lujaa uskoa olentoon, joka asui tuolla taivaankannen yläpuolella. Tämä olento toimi oman tahtonsa jälkeen sekä taivaissa että maan päällä. Hänen tahtoaan ei voitu vastustaa. Hän kuoletti ja Hän teki eläväksi. Hän antoi laupeutensa sille, ketä Hän tahtoi armahtaa, ja rankaisi ketä Hän tahtoi, katsoen kunkin rikkomisiin. Hän istui ääneti taivaassaan, kun kaikki meni nurin päin maan päällä, sill'aikaa kun hyvätkin ihmiset, jotka Häneen luottivat — kuten esim. Louis — olivat vangittuina, kidutettiin ja poltettiin. Mutta kenpäties yhtä kaikki — kunhan vaan ihminen kaikki ymmärtäisi. — Hän tunsi, Hän huoli ja Hän rakasti. Vallan siten kuin isä Calvinkin — ainoastaan rajattomassa määrässä enemmän. Ja sitte oli olemassa Kristus, risti ja Kristuksen rakkaus, joista ihmiset puhelivat. Norbert ajatteli muuatta lausetta, jonka oli jossakin lukenut: "Kaikissa heidän murheissaan oli Hän murheellinen".
Eivät Norbertin hämärät, harhailevat ajatukset kuitenkaan pukeutuneet tällaisiin sanoihin. Pikemminkin tuon hetken hohde, joka loisti hänen sieluunsa, sisälsi vaan yksinkertaisesti: Tunnen nyt että se mies, jota luulin kovaksi kuin timantti, tuntee, rakastaa ja kärsii. Kenpäties saan kerran tietää, että eräs paljoa suurempi olento tuntee, rakastaa — uskallanko sanoa — kärsiikin. Mutta kaikissa näissä Hän on muita paljoa suurempi.
Välähdys haihtui, mutta tämä ajatus jäi, eikä se enää koskaan jättänyt häntä kokonaan koko hänen elämänsä aikana.
Norbertin lähetys.
"Nuorukaiselle on parempi, että hän pyrkii tuntemattomien seikkojen halki toimintaa kohden, kuin levätä mitäkään tekemättä."
R. Browning.
Norbert odotti levottomana isänsä palaamista surulliselta lähetykseltään naapurien luota. Samaa levottomuutta tunsi myöskin Antoine Calvin, jolle kaikki oli kerrottu. Viimein tuli de Caulaincourt.
"Minä tunnen samaa", hän sanoi, "kuin mies, joka on kertonut kuolemantuomiosta."
"Tietääkö Berthelier siitä?" kysyi Antoine.
"Ei vielä. Mutta he eivät voi pitää sitä häneltä salassa. SisarClaudine itkee ja vanha Margareta rukoilee kalpein huulin."
"Entä Gabrielle, isä, Gabrielle?" sanoi Norbert.
"Kun äänetön olento on ammuttu sydämen läpi, ei se huuda eikä huokaa; niin ei Gabriellekaan."
"Rukoilkaamme", sanoi Antoine Calvin.
"Niin, kaikesta sydämestämme. Se on kaikki, mitä voimme tehdä."
"Onko se kaikki?" kysyi Norbert hyvin hiljaa.
"Veljeni menee sitte heidän luokseen, rukoilee ja puhuu lohdutuksen sanoja", sanoi Antoine, uskoen että senlaatuisesta lohdutuksesta kaiken surun pitäisi väistyä.
Syntyi äänettömyys, jonka Norbert katkaisi. "Isä", hän sanoi lyhyesti, "teidän luvallanne minä lähden Lyoniin."
"Eihän toki", vastasi de Caulaincourt hieman kärsimättömästi, "eihän nyt ole aikaa tyhjän puhumiseen."
"En tosiaankaan puhu niinkään turhia. Minä tarkoitan sitä täydellä todella, ja pyydän teitä, ettette estä minua. Herra Antoine, teillä on vaikutusta isä Calviniin. Hän kirjoittaa mukaani heille kirjeen. Taivuttakaa häntä antamaan siihen."
"Ja henkennekö uhalla?"
"Olenko minä ainoa olento Genevessä, joka ei tahtoisi antaa henkeään vaaraan semmoisen asian tähden?"
"Odota ainakin, kunnes olet mies."
"Sitä olen — joka tapauksessa tänään."
"Elkää hänestä huoliko", de Caulaincourt välitti, "hänhän on vaan poika, lapsi."
"Olen seitsemännellätoista ikävuodellani", sanoi Norbert. "Mitä tahansa ajattelettekin viimeisen yritykseni laillisuudesta, niin ei se varmaan kumminkaan ollut lapsen leikkiä", hän rohkeasti lisäsi.
"Veljeni luultavasti kirjoittaa lähetin mukana, joka toi kirjeen."
"Joka on varmaan jo mennyt, koska kirje odotti häntä monta päivää."
"Tämä on hullu yritys", sanoi de Caulaincourt. "Herra Calvin ja kuka toinen järkevä ihminen hyvänsä sanoo varmaan samoin."
"Siitä otan selvän ensi asiakseni huomenaamulla."
"Norbert", sanoi hänen isänsä vakaasti, "sinä olet tähän asti kaikkine virheinesi ollut hyvä ja kuuliainen poika. Pitääkö minun nyt huomata sinut ynseäksi ja kapinalliseksi?"
Norbert katsoi häneen kiihkeä rukous silmissään.
"Isä, pyydän sinua, anna tämän asian olla!" hän sanoi. "Täällä sydämessäni on jotakin, joka ajaa minua pois. Elämään täällä olen kyllästynyt, väsynyt. Luennoita minä vihaan. Koulu on sen jälkeen kuin Louis jätti sen minulle kauhistus. Rukouksia ja saarnoja — en sentään luule niitä vihaavani. Joskus ehkä niin teen, joskus taasen, kuten tänään isä Calvinin puhuessa, voin melkein rakastaa niitä. Luulenpa joskus, että niissä on kumminkin jotain ja että minä voin päättää päiväni 'kuoletettuna', 'uudestasynnytettynä' ja niin edespäin, kuten muutkin. Mutta sitten tulevat väsymys ja vastenmielisyys takaisin.
"Ja jos minä jään tänne ja kävelen ikäviä, harmaita katuja pitkin ja kuuntelen uneliaita ääniä, silloin vihaan kaupunkia perinpohjin. Antakaa minun mennä pois ja tehdä jotakin, jotakin auttaakseni Louista, ystävääni."
"Mutta", sanoi hänen isänsä, hämmästyneenä tästä mielenpurkauksesta, "en lainkaan ole ymmärtänyt sinua. Päivä tai pari sitte sinä hylkäsit savoijalaisten houkuttelevat tarjoukset. Kerroithan minulle, että Geneve oli kotisi ja annoit minun ymmärtää, että rakastit sitä. Mikä nyt on muuttanut mielesi niin kummallisesti?"
"Ei mikään — ja kuitenkin kaikki. Tai paremmin sanoen, en ole muuttunut, olen aina ollut semmoinen. Minussa on kaksi sydäntä. Silloin puhui toinen, nyt puhuu toinen. Mutta minä en tahdo hyljätä Geneveä. Isä, jos te luotatte minuun ja sallitte minun mennä Lyoniin, teidän siunaus mukanani, tulen uskollisesti takaisin tuoden mukanani sen, jonka takia olen mennyt. Mutta jollette luottaisikaan minun täytyy kumminkin mennä. Palaamisestani siinä tapauksessa en kumminkaan voi sanoa mitään." Hänen kasvoillaan oli päättävä ilme, uusi hänen isälleenkin.
Tällöin Antoine Calvin ääneti jätti huoneen. "Kahden isänsä kanssa, jota hän rakastaa, nuorukaisen sydän pian heltyy", hän ajatteli. "Toisten läsnäolo jäädyttäisi sen kovaksi."
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, sanoi de Caulaincourt vakavasti:
"Pelkäänpä, poikani, että olet antanut sijaa sydämessäsi paholaiselle."
"Ei, isäni", vastusti Norbert innokkaasti. "Minä taistelen häntä vastaan kaiken aikaa, koetan kukistaa häntä. Vai olisinko se kentiesminä itse, jota pidän kurissa? Kaikki mitä nyt tiedän on se, että tahdon mennä pois maailmaan, elää, tehdä työtä ja taistella. Toissapäivänä kun sanoin jyrkän 'en' tuolle kelpo nuorelle kreiville, joka tahtoi antaa minulle kaikkea, mitä halusin, luulin että olin voittanut. Mutta se ei ollutkaan niin huokeata. Tuskin oli minulla vielä viholliseni jalkaini alla, kun se hyppäsi jälleen ylös ja kuritti minua jättiläisen tavalla. Mutta minkälainen on hän ja mitä olen minä?"
"Oi poikani, rukoile Jumalaa johdattamaan sinua, sillä minä en voi!Tässä on jotain enemmän kuin mitä minä voin ymmärtää."
"On kyllä jotain enemmän, isäni. Jos minä menen Lyoniin, tapahtuu se palvellakseni isä Calvinia ja asiaa, jota te kaikki täällä rakastatte, niin että voisin tyydyttää siinä jokaista ja itseänikin. Isä, jos sinä minua rakastat, salli minun mennä! On jotakin, joka ajaa minua pois."
"Poikani, tänään ja huomenna tahdon paastota ja rukoilla."
"Ah, isäni, tänään! Huomenna te annatte minun mennä."
* * * * *
Seuraavana aamuna kello kymmenen ja yhdentoista välillä Norbert koputti Berthelierin ovelle ja kysyi Margaretalta, joka sen avasi, saisiko hän tavata neiti Gabriellea.
"Luulen sen käyvän päinsä", sanoi vanha palvelija. "Lapsi on työssään kuten tavallisesti. Hän ei ole vuodattanut kyynelpisaraakaan."
"Tietääkö herra Berthelier siitä?"
"Kyllä. Miten voimme pitää sitä häneltä salassa, kun hänen koko sydämensä on kiintynyt lapseen, ja Gabriellen sydän on perin murtunut? Käykää sisään, herra Norbert. Minä noudan hänet."
Ovi alakerroksen huoneeseen, jossa ulkomaalaisten hedelmien myyjä piti kauppaansa, sattui olemaan auki. Norbert meni sisään ajatellen, että mahdollisuus Gabriellen näkemiseen olisi hänelle parempi, jos hän odottaisi siellä. Kun hän odotti, katselivat hänen silmänsä epävarmoina suurta oranssiryhmää. Juuri eilispäivänä hän oli ostanut yhden sellaisen hedelmäpuodista sillan luota. Mutta miten kauan siitä tuntui olevan! Silloin hän katsoi ylös. Gabrielle oli hiipinyt sisään ja seisoi hänen edessään kalpeana, varjon kaltaisena, tummat renkaat silmien ympärillä.
Norbert oli nähnyt Gabriellen erinomaisen rohkeuden, kun tapaus, jota Gabrielle suuresti oli pelännyt, näytti murtavan hänet väkisinkin. Mutta hän oli kylliksi mies tunteakseen, että sekin oli ollut vaan vähäistä tähän verrattuna. Kumminkin hän oli kylläksi poika tullakseen tästä tiedosta äänettömäksi ja kykenemättömäksi löytämään sanaakaan hänen lohdutuksekseen.
Hän viittasi ääneti Gabriellea istumaan, mutta tämä seisoi yhä, kuivissa, aivan avonaisissa silmissään katse, joka näytti kysyvän: "Miksi olette häirinnyt minua kutsumalla minut esiin surujeni syvyydestä?"
Norbert ei puhunut, vaan otti esiin kirjeen piilosta ja näytti sitä hänelle. Päällekirjoituksena, joka oli kirjoitettu voimakkaalla, selvällä, säännöttömällä käsialalla, täynnä mutkia ja koukeroita, oli:
Herra Jean LyneSt. Gallenista.
Silkki- ja samettikauppiasLyonissa.
"Lyonissako" kysyi Gabrielle melkein vapisten.
"Minä olen menossa sinne tätä viemään."
"Tekö, joka olette poika?"
"Poika voi kulkea turvallisesti, missä mies ei voisi onnistua", vastasiNorbert liian paljo liikutettuna huomatakseen halventavaa sanaa."Joka tapauksessa", hän lisäsi kuten mies, joka ratkaisee ainaiseksiriitakohdan, "isä Calvin on antanut kirjeensä vietäväkseni."
"Miten tuli hän niin tehneeksi?"
"Se oli minun onneni. Mutta oli siinä hituinen ystävyyttäkin, luulen varmaan. Herra Antoine otti puhuakseen puolestani. Vielä enemmän vaikutti se seikka, että herra Lynen lähettiläs oli lähtenyt kotiaan Berniin, ryhtyäkseen omiin asioihinsa, eikä hänen luultu palaavan. Ei ollut saatavissa ketään muutakaan, joka olisi lähtenyt mielellään."
"Panettehan henkenne vaaraan, Norbert."
Norbertia miltei hymähdytti. "Sitähän teemme joka päivä tavalla tai toisella. Nyt on vaara vaan vähäinen. Menen ensin Gexiin, missä hankin passin berniläisiltä, jotka ovat ranskalaisten ystäviä, voidakseni viedä kirjeitä St. Gallenista kotoisin olevalle herra Lynelle Lyoniin. Kun itse olen ranskalainen, onnistuu se minulle loistavasti. Ei vaarasta puhettakaan, ei lainkaan!" Hän hillitsi itseään hyvissä ajoin, ennenkun ennätti mainita suuremmista vaaroista, joihin ennen oli antautunut Gabriellen tähden.
Mutta surussaankin Gabrielle hänet ymmärsi. Hän päätti tyynesti Norbertin ajatuksen: "Se ei kai ole mitään, minkä viimeksi uskalsitte minun puolestani?"
"Sallitteko tämänkin yrityksen tapahtua teidän tähtenne Gabrielle?Antakaa minulle lähetyksenne, kirjeenne, jos tahdotte, Louisille."
Gabrielle pudisti päätään. "En voi kirjoittaa hänelle, mutta —." Äkkiä hänen kasvonsa väri muuttui, ne hehkuivat alabasterilampun tavoin, jonka sisällä palava valkea muuttaa vaalean kalpeuden pehmeäksi, ruusuiseksi hohteeksi. "Sanokaa hänelle, että Jumala on hänen kanssaan. Ja hän puolestaan on kohtakin Jumalan luona, Hänen ilossaan ja kunniassaan."
"Saanko kertoa hänelle myös, että te pyysitte häntä pysymään lujana?" kysyi Norbert, puhuen ikänsä ja tottumuksensa paraassa valossa. Ja 'valkea, kirkkain valo' se olikin, vakava ja puhdas.
Mutta Gabrielle sanoi: "Ette!Pitäisikö minun käskeä aurinkoa pitämään kiertonsa pilvissä ja kohoamaan säännöllisesti huomenaamuna? Ei teidän edes tarvitse kertoa, että me rukoilemme hänen puolestaan, sillä hän tietää sen. Mutta te voitte kertoa hänelle — sillä seisommehan hänen hautansa partaalla — että minä rakastan, olen rakastanut ja tulen rakastamaan häntä. Sanokaa minun myös toivovan, että Jumala pian sallii minun tulla sinne missä hän on."
Ei ollut neidon kasvoissa eikä äänessä mitään arkuutta. Sellaisen kuolema, kun se tulee kyllin lähelle, polttaa pois.
"Antakaa minulle jotakin vietäväksi hänelle."
"Mitä pitää minun antaa?"
"Jotakin, ehkäpä yhden näistä, jos tahdotte", sanoi hän ottaen viereltään kasasta yhden oransseista.
"Tuo katoavainen kappale ei olisi sovelias merkki siitä, mikä ei voi kuolla" sanoi Gabrielle, vaijeten hetkeksi ajatellakseen. Viimein hän otti vyöltään pienen norsunluutaulun, joka riippui siinä avainten, saksien ja veitsen kanssa. "Hänen lahjansa", sanoi Gabrielle. "Odottakaas, minä kirjoitan myös — sanasen vaan."
Kynää tai lyijykynää hänellä ei ollut. Mutta saksien kärjellä hän piirsi sileälle, kiilloitetulle pinnalle "jusqu' à l'aurore" — kunnes päivä nousee. Ei mitään muuta. Hän antoi taulun Norbertille, joka sanoi: "Minä tulen takaisin niin pian kuin voin ja kerron teille kaikki."
"Elkää tulko ennenkun päivä koittaa — hänelle."
"Ymmärrän teidät", hän sanoi. "Jääkää hyvästi, Gabrielle!"
"Odottakaa. Tarvitsetteko rahaa?"
"Oi, ei! Sitä on varattu." Norbert ihmetteli, että neito voi ajatella moista asiaa semmoisena hetkenä, ja totta sanoaksemme, hän tunsi itsensä hieman noloksi. Sallisiko Gabrielle hänen mennä lausumatta sanaakaan tunnustukseksi tai kiitokseksi? Niin tämä ei toki tehnyt.
"Hyvästi, kallis Norbert! Jumala siunatkoon — ja palkitkoon teitä!" hän sanoi antaen Norbertille kätensä, joka oli kylmä kuten kuolema heinäkuun päivänpaisteessa.
Enemmän kohteliaisuudesta kuin hellyydestä Norbert painoi siihen huulensa ja lähti pois.
Kotiaan palattuaan hän sai suureksi huojennuksekseen kuulla, että Antoine Calvin oli saanut hänen isänsä vakuutetuksi siitä, että oli oikein ja viisasta hänen lähteä Lyoniin. Missään tapauksessa de Caulaincourt ei olisi kieltänyt suostumustaan, kun kerran isä Calvin oli myöntynyt ja uskonut kirjeensä Norbertille. Mutta Antoine todisti edelleen, että pojan piti poistua Genevestä vähäksi aikaa, kunnes puhe hänen viime teostaan oli haipunut, ja myöskin sen vuoksi että tämä toimi hyvin ajettuna tuottaisi hänelle kaupungissa paraiden miesten kunnioituksen ja hyväksymisen. Vaara oli vähäinen. Hän oli jo näyttäytynyt neuvokkaaksi ja taitavaksi. Lyonissa hän tulisi olemaan herra Lynen, Calvinin ja marttyyrien hyvin tunnetun ja luotetun ystävän hoidossa. Norbert itse lisäsi varmemmaksi vakuudeksi:
"Jos voin turvallisesti matkustaa Ranskassa, menen toisella kerrallaGourgollesiin ja tuon teille uutisia sukulaisiltamme siellä."
Niin hän lähti matkaan viedäkseen vangituille uskonsankareille koko Geneven rukoukset ja osanoton. Se seikka, että Geneven lapset viruivat ulkomaiden vankiloissa odottaen kuolemaa uskonsa tähden, oli aivan liian jokapäiväinen tapaus häiritäkseen sen elämän tyyntä pintaa, mutta alhaalla syvyyksissä tunne oli todellinen ja syvä. Kenties sen kirkoissa ei koskaan sattunut, ettei julkista rukousta kaikkien vankien puolesta olisi seurannut rakkaat tutut nimet, joita usea jumalanpalvelukseen osaaottava kuiskasi hiljaan vapisevin kuulin.
Mutta kaupungin sisälliset asiat olivat yhä tähän aikaan hyvin ristiriitaiset. Se oli hyvän laivan tapainen, joka myrskyn jälkeen kohottautuu ja alkaa uudestaan, paremmilla ja turvallisemmilla enteillä, keskeytetyn suuntansa. Se oli äskettäin päässyt suuresta vaarasta. Se oli masentanut libertinit, näyttäen siten heille ja maailmalle, että se ei vapaudella tarkoittanut mielivaltaa, ja viskatessaan pois Rooman ikeen ei se tahtonut syrjäyttää siveyden ja uskonnon siteitä. Täst'edes tuo kaunis kaupunki järven rannalla oli joka tapauksessa, mikäli sen lapsista riippui, pyhimysten kaupunki.
Lyon.
Norbertin matka oli melkein liian turvallinen, tyyni ja vaaraton, jotta se olisi oikein miellyttänyt häntä. Mitä voisikaan tapahtua nuorelle berniläiselle kauppapalvelijalle matkustaessaan isäntänsä, St. Gallenista kotoisin olevan ja Lyonissa asuvan kunniallisen kansalaisen kauppa-asioissa, paitsi jos jonkun päähän olisi pistänyt ajatus, että hänellä ehkä olisi rahoja mukanaan ja sen vuoksi murhata hänet. Mutta tämä ei ollut todennäköistä hänen matkatessaan paljon kulettuja teitä pitkin ja yöpyessään kunnollisiin majataloihin sekä mikäli mahdollista etsiessään toisten matkustajien seuraa. Saapuessaan Lyoniin hän meni sisään majataloon ei sen vähemmän henkilön kuin Bellayn pormestarin suosittamana, joka vaimonsa ja tyttäriensä kera oli tulossa kaupunkiin ollakseen läsnä erään sukulaisen häissä ja oli mielellään sallinut hänen ratsastaa seurassaan taipaleen eli parikin. Hän piti huolta, että hevosensa tuli hyvin hoidetuksi "Vihreän louhikäärmeen" tallissa. Hän oli hieman ylpeä hevosestaan, joka olikin ensimäinen, paitsi Gourgollen aikaista ponia, jota hän koskaan oli voinut omakseen kutsua. Sen jälkeen hän rupesi syömään illallistaan. Samalla hän kysyi palvelijalta missä St. Gallenilainen silkkikauppias, mestari Jean Lyne mahtoi asua. Nuorukainen sitä ei tietänyt, ja muillakin läsnäolevista oli liian kiirettä kuunnellakseen häntä, koska tällöin oli saapunut seurue pormestarin sukulaisväkeä tervehtimään häntä ja aterioimaan hänen kanssaan. Rohkeasti luottaen kykyynsä löytää mitä tahtoi ja kysyä mitä ei tiennyt, lähti hän iloisena tutkimusmatkalleen.
Mutta tuntematta muita kaupunkeja kuin Geneven, joka ei ollut läheskään niin suuri, huomasi hän Lyonin perin eksyttäväksi. Ei kukaan kaupunkilaisista, joilta hän asiaa tiedusteli, tiennyt St. Gallenilaisesta kauppiaasta Jean Lynestä mitään. Viimein joku kumminkin neuvoi hänet siihen kaupunkikortteliin, jossa silkkikauppiaat asustivat. Mutta hän erehtyi sen kadun nimestä, jota myöten hänen oli kuljettava, koska Lyonissa puhutulla ranskankielellä oli erilainen kaiku kuin Genevessä käytetyllä. Tullen vihdoin vallan sekaantuneeksi hän kuljeskeli ilman päämäärää. Siten saapui hän eräälle avonaiselle paikalle, joka oli suurten kauniiden talojen ympäröimänä, joista jokaisella oli oma pihansa.
"Ah", hän ajatteli, "täällä varmaankin suuret ja ylhäiset asustavat. Jos kolkuttaisin jollekin näistä ovista ja kysyisin silkkikauppiastani, voisi ovenvartija ottaa sen loukkaukseksi ja potkaista minut kadulle. Hyväpä näinkin; joka tapauksessa nyt näen kaupungin. Ihmettelenpä miltä tällaiset talot näyttävät sisältäpäin. Toivoisinpa jonkun portin olevan auki."
Hänen toivonsa täyttyikin. Hän tuli viimein avonaiselle portille, joka salli hänen vilkaista sisään miellyttävään pihaan, jonka keskellä oli suihkulähde ja sen ympärillä kukkaispenkereitä. Hän seisoi hetkisen nauttien mandolinin suloisista säveleistä, joita joku näkymätön soittaja helkytteli harvinaisella taidolla. Olipa vallan hämmästyttävää, että semmoisia säveleitä voitiin loihtia esiin niin mitättömästä ja laadultaan rajoitetusta koneesta. Norbert rakasti soittoa ja laulua kaikesta sielustaan ja hänen soitannollinen aistinsa oli hyvin kehittynyt Genevessä, missä — vaikkakin tanssisäveleet ja rivot laulut siellä olivat kielletyt — arvokkaita ja hartautta herättäviä sävelmiä pidettiin suuressa arvossa. Tämä soitto oli hurmaavaa. Hän sanoi itsekseen, että sen täytyi tulla sopusointuisesta viritetystä sielusta. Huomaamattaan hän soiton sulouden houkuttelemana astui portin sisäpuolelle ja läheni varovasti, toivoen näkevänsä soittajankin. Hän siinä onnistuikin. Asettuneena sillä tapaa penkille, että voi tavata koko hyväätekevän ehtootuulahduksen kasvoilleen, istui siinä nuori mies, puettuna muodikkaasti silkkiin ja samettiin, miekka kupeellaan ja lyhyt viitta riippuen penkin kaiteella. Hän näytti olevan liiaksi kiintynyt soittoonsa huomatakseen häiritsijää.
Siten rohkaistuneena Norbert vetäytyi lähemmäksi ja seisoi kuunnellen, kunnes suloisten sävelten lakkaaminen äkkiä hänet herätti lumouksestaan.
Soittaja laski alas soitinnastansa, kohotti silmänsä ja katsoi — ei Norbertiin — vaan suoraan eteensä. Norbertista se oli kummaa, mutta kiittäen onneaan, ettei häntä huomattu, hän kääntyi hiljaan pois mennäkseen.
"Kenen askeleet ne ovat?" kysyi soittaja.
"Olen muukalainen. Tahdotteko, herrani, suoda minulle anteeksi? Portti oli auki ja sävelten houkuttelemana rohkenin tulla sisään kuuntelemaan."
"Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Mutta sallikaa minun kysyä, ken se on, joka kanssani puhuu, nuorukainen vaiko neitonen? Näette kai, että olen sokea."
"Olen murheellinen sen takia, herrani", sanoi Norbert. "Minä olen sveitsiläinen nuorukainen, erään St. Gallenilaisen kauppiaan Lynen apulainen ja palvelija. Saavuin tänne vasta tänä iltana ja etsin nyt hänen asuntoaan. Siinä tarkoituksessa kuljin juuri sivuitse, kun soittonne lumosi minut ja minä rohkenin sisään."
Sokea mies laski mandolininsa alas ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Etsittekö herra Lyneä? Kummallista — kummallista! Varmaan olette lähetetty minun luokseni."
"En, herra, suokaa anteeksi. En koskaan ole lähetetty luoksenne.Minulla sitä paitsi ei ole kunnia tietää, kenen kanssa nyt puhun."
"Ettekö mieluummin tahtoisi löytää tietänne herra Lynen asunnolle? Mikä äsken mielestäni oli kummaa, oli se että minäkin tahdon mennä sinne. Tulkaat siis, auttakaamme toinen toistamme. Minä mainitsen teille kadut sopivassa järjestyksessä ja te johdatatte minua. Antakaa minulle kätenne!" Hän nousi pystyyn istuimeltaan.
Norbert suostui tähän ehdotukseen hyvin tyytyväisenä, vaikkei hän voinut olla kummastelematta, että tällä nuorella herrasmiehellä, joka puvusta päättäen oli varakas, ei ollut saatavissa seuralaisia täyttämään hänen pyyntöään, vaan että hän sen sijaan oli riippuvainen tuntemattoman satunnaisesta ystävyydestä. "Kumpi meistä oikeastaan on opas?" hän ajatteli ottaessaan sokean nuorukaisen käden, joka oli pehmeä ja vaalea kuin tytön. "Tässä tapauksessa on varmaan näkemätön johtajana, vaikka onneksi emme käyne näkymättömiin, mikä voisi olla nurinkurista."
"Oikeaan", sanoi hänen seuralaisensa, kun he tulivat ulos portista. Sitten hän lisäsi vähän myöhemmin: "Vasempaan, pitkin sitä katua, jonka kulmassa on madonnan kuva."
Heidän kääntyessään kulmassa kulki ohitse kaksi herrasmiestä. Toinen heistä tervehti ja huusi: "Halloo, de Marsac, mikä teidät saa ulos näin myöhään?"
"De Marsac!" Norbert miltei ääneen toisti tuon nimen hämmästyksessään. Hän ei kuunnellut vastausta. "Kävelen huvikseni", vastasi de Marsac, "tänä kauniina iltana." Eikä Norbert kuullut uutta kysymystäkään: "Mihin on joutunut teidän varjonne, Grillet?" Mutta hän kuuli uuden ystävänsä sanovan: "Hän on sairas". Samalla hän tunsi tämän kosketuksen käsivarrellaan, mikä nähtävästi tarkoitti: "Pitäkää vaaria!"
Hän totteli, kävellen koneellisesti ajatuksiin vaipuneena. Mitä pitäisi hänen sanoa, mitä tehdä? Miten saisi hän selville, oliko tämä herrasmies vaiko ei hänen ystävänsä sukulainen? Vielä tärkeämpää oli tietää, oliko hän samaa mieltä tämän kanssa? Viimein hän uskalsi huomauttaa: "Luulenpa, jalo herra, että isännälläni on paljo tekemistä erään henkilön kanssa, jolla on sama nimi kuin teilläkin."
"Kuinka sellaista voitte päättää, koska olette vasta äsken tullut hänen palvelukseensa? Jos oikein ymmärsin, niin sanoitte, ettette koskaan ennen ole ollut täällä."
"Siellä, mistä minä tulen, voi olla monta ranskalaista, joilla on ystäviä täällä", sanoi Norbert varovasti.
"En luule St. Gallenissa olevan kovin monta ranskalaista; kentiesBernissä on niitä hiukan enemmän. No, entäpä onneksi olisittekinGenevestä."
"Jos minä, jalo herra, olisin Genevestä, niin en sitä tuskin kuuluttaisi kaduilla. En ainakaan täällä, missä geneveläiset uskontonsa tähden ovat suuresti vihatut."
"Kaikki ihmiset vihaavat teitä — minun nimeni tähden", sokea lausui hiljaan.
Norbert, jonka tiedot raamatullisista sananparsista eivät olleet suurellisia, kiiruhti vastaamaan:
"Mutta ken loppuun asti kestää, hän tulee autuaaksi."
"Ah, tuo loppuun asti kestäminen!" huokasi hänen seuralaisensa. Sitten hän lisäsi tosin, ei vielä varmana, miten hän voisi tykkänään luottaa häneen: "Teidän Berniläisten, tai muista 'kiitettävistä kanttooneista' kotoisin olevien, ei tarvitse olla suuresti peloissanne, ei ainakaan uskontonne takia. Bern on Ranskan hyvä ystävä ja jos heidän tänne lähettämänsä henkilöt ovat hieman laimeita messussa ja tunnustuksissa, niin ovat mitä tarkkanäköisimmät Lyonilaiset sen suhteen miltei yhtä sokeat kuin minäkin."
"Mutta Geneven miesten suhteen on asian laita aivan toisin", sanoi Norbert. "Erittäinkin ranskalaisten pakolaisten suhteen, jos nämä rohkenevat palata maahansa."
"Sen kyllä tiedän. Onnettomuudeksi on yhdellä niistä minun nimeni.Kaksikin, jotka nimeäni kantavat, par'aikaa kärsivät."
"Kaksiko?" huudahti Norbert.
"Elkää puhuko niin kovaa — ajatelkaa ohikulkijoita! Niin, se on totta, ja toinen heistä on oma veljeni." Hänen äänensä vaipui hyvin matalaksi ja oli siinä tuskan väre.
"Louis de Marsacko — paras ystäväni", kysyi Norbert liikutettuna; "hänellä ei ollut sisarta eikä veljeä."
"En puhu hänestä, serkustani, vaan Henri de Marsacista, rakkaasta veljestäni."
"Entä Louis, herrani, serkkunne, ettekö tiedä hänestä uutta?"
"Tiedän kyllä hänen olevan vankilassa ja toden näköisesti tulevan tuomittavaksi kuolemaan. Tässäkin, kuten muissa samanlaisissa tapauksissa, on veljeni minulle elämän valo ja riemu."
"Eikö heillä ole toivoa?" kysyi Norbert. Hän ei voinut olla tätä kysymättä, vaikka hän arvasi vastauksen liiankin hyvin.
"Ei lainkaan, sillä he eivät suostu mihinkään ehtoihin." Oli hetken äänettömyys. Sitten hän lisäsi: "Sanoitteko serkkuni olevan paraan ystävänne?"
"Hän on paras ystäväni", sanoi Norbert. "Herrani, huomaan että minun on kerrottava totuus. Olen Geneven lapsi, vaikkakin tulin tänne Gexistä, joka on Bernin piirissä, ja Bernin passilla. Olen tullut tänne toivoen nähdä, vaikkakin se olisi viimeinen kerta, Louis de Marsacin kasvot."
"Samoin haluan minäkin herra Lynen avulla nähdä veljeni."
"Minun kai pitäisi uskoa, että hieno herra, sellainen kuin te —"
"Olen voimaton ilman isääni, joka ei tee mitään, sillä hän vihaa reformeerattua uskontoa ja kiihoittaa vihansa satakertaiseksi nyt kun se on maksamaisillaan hänelle, kuten hän luulee, hänen ensin syntyneen poikansa. Kumminkin hän yhä toivoo, että yksinäisyys, kärsimykset ja puutos ynnä roviokuoleman pelko siten vaikuttaa Henrin sieluun, että hän voisi taipua ja tulla pelastetuksi. Voi minua, minä sen asian tunnen paremmin:"
"Ovatko he yhdessä vankilassa?"
"Sekin mukavuus on heiltä kielletty. Mutta he pääsevät pian yhteen taivaassa, sillä aikaa kuin minä onneton —!" Tässä sokeisiin silmiin tuli kyyneleitä, mutta hän pidätti ne ylenmääräisellä ponnistuksella. Viimein hän toisti: "Minun kai pitäisi kertoa teille, miten tämä kaikki on tapahtunut. Louis tuli tänne ja saarnasi salaisuudessa pienelle harhaoppiselle joukolle. Mutta hän ei lainkaan näyttäytynyt sukulaisilleen, sillä se olisi voinut tehdä häiriötä. Kumminkin veljeni löysi hänet ja piti hänen välttämättä tuoda hänet mukanaan kotiin. Isäni, vaikka hän on kovin hurskas ja tiesi, että Louis tuli Genevestä, ummisti ensin silmänsä tälle tosiasialle, sillä hälle oli veljensä, Louisin isä, ollut hyvin rakas. Meillä de Marsaceilla on omat virheemme kuten muillakin ihmisillä, mutta kumminkin olemme aina hyviä veljeksiä. Siten Louis tuli ja meni usein ja puhutteli paljo minua ja Henriä. Myöskin hän antoi Henrille Uuden testamentin ranskalaisen painoksen. Henrillä oli tapana lukea minulle romaaneita, ritaritarinoita ja muita semmoisia. Nyt hän niiden asemasta luki Herramme ja Hänen apostoliensa sanoja. Ne ovat hyviä sanoja ja me opimme rakastamaan niitä, minä yhtä hyvin kuin veljenikin. Oi Jumalani, miksi hänet pitää otettaman ja minun, sokean ja hyödyttömän, jäämän jäljelle?"
Norbert ei tähän huokaukseen voinut vastata. Jonkun aikaa he kävelivät ääneti, sitten Ambrose de Marsac kysyi:
"Missä olemme?"
Norbert kuvasi paikan.
"Olemme melkein perillä", kertoi toinen. "Tämä on etsimänne katu.Katsokaahan kolmannelle ovelle tästä kulmasta."
Mainitun oven yläpuolella riippui kilpi, jossa oli St. Gallenin kanttonin vaakuna ynnä nimi: Jean Lyne, silkki- ja samettikauppias.
"Olette oikeassa, herrani", sanoi Norbert.
"Puoti luonnollisesti on nyt suljettu. Koputtakaa ovelle, ja kun joku vastaa, lausukaa nimeni: Herra Ambrose de Marsac."
Norbert noudatti käskyä, ja molemmat viimein kutsuttiin astumaan sisään. Heidät vietiin matoilla verhottuun huoneeseen ensi kerrassa. Tuskin he olivat odottaneet kolmea minuuttia, ennenkun ilmestyi keski-ikäinen mies, kasvoillaan älykäs, ystävällinen ilme, todella St. Gallenin kelpo kansalainen. Katsomatta Norbertiin, jonka hän luuli olevan ainoastaan kuuntelija, hän kääntyi de Marsacin puoleen osaaottavalla äänenpainolla.
"Minulla on uutisia teille, herra", hän sanoi. "Saanko lähettää palvelijanne eteiseen juomaan lasin viiniä palvelijoitteni kanssa?"
"Hänonteidän palvelijanne, herra Lyne. Uusi kauppa-apulaisenne ja, jollen erehdy, jotakin enemmänkin. Olen kiitollinen hänen avustaan, hän kun saattoi minut tänne, silloin kun ainoa koturimme, johon voin luottaa, oli kipeänä. Voitte puhua vapaasti hänen läsnäollessaan. Ja pyydänpä teidän kertomaan minulle kaikki."
Mutta nähdessään kauppiaan epäröivän, kuten luonnollista olikin, koska sokeaa miestä olisi helposti voitu harhaan johtaa, Norbert tunnollisena kuten aina ymmärsi pyytämättä vetäytyä pois, sulkien oven jälkeensä.
Kului joku aika, jolla välin hän luuli kuulleensa itkun ääntä.
Viimein ovi avattiin, ja herra Lyne lausui kovaäänisesti: "Sylvester!" Harmaatukkainen palvelija ilmautui ja sai käskyn hankkia lyhdyn ja odottaa ovella herra Ambrose de Marsacia.
Kun sokea mies kulki käytävän halki herra Lynen kainalossa, hän kysyi:
"Onko oppaani täällä?"
Norbert huomasi hänen äänensä värisevän. "Täällä, herra", hän vastasi.
"Kiitän teitä", sanoi Ambrose. "Kohtaamme taas pian jälleen. Mutta nyt en voi sanoa enempää, sillä olen kuullut raskaita uutisia."
Hänen mentyään kauppias vei Norbertin matoilla varustettuun huoneeseen.
"Nyt, poikani", hän sanoi, "kuka olet ja mikä on asiasi?"
"Olen Norbert de Caulaincourt, kotoisin Genevestä. Mitä asiaani tulee, on tämä selvittävä sen." Hän otti piilostaan sisäliivinsä alta Jean Calvinin kirjeen ja antoi sen herra Lynelle.
Kauppias tunsi käsialan ja kumarsi tahdottomasti kunnioittaen päätään.Olihan se kuin kuninkaallinen posti. Hän otti veitsen sivultaan jaleikkasi silkkinauhan, jolla kirje oli sidottu, ja mursi sinetin.Sieltä putosi kotelo, josta Norbert voi lukea päällekirjoituksen:"Herroille Louis de Marsacille ja Denis Peloquinille."
Arvokkaalta kauppiaalta meni hiukkasen aikaa ottaessaan selvää isä Calvinin kirjeestä, vaikkakaan se ei ollut pitkä. Viimein hän katsahti ylös ja lausui:
"Isä Calvin sanoo, että olette tullut tänne omasta pyynnöstänne ja että teihin voi luottaa."
Norbert tunsi ylpeyden ja mieltymyksen tunnetta, mutta myöskin hämmästyksen väreitä. "Miten hän voi sellaista sanoa", hän kysyi itseltään. "Tähän asti hän on tuntenut minut ainoastaan ynseäksi, huonosti johdetuksi pojaksi." Se kyllä oli totta; mutta reformatsioniarmeijoiden suuri kenraali oli muiden suurten kenraalien tavalla ihmisluonteiden tarkka tuntija. Hän tunsi Norbertin mieheksi, jonka voi lähettää menetettyäkin toivoa noutamaan.
"Miksi halusitte tänne tulla?" jatkoi kauppias. "Osittain sen vuoksi, että minun pitää tehdä jotakin. Mutta enemmän siksi, että minun täytyy saada nähdä Louis jälleen."
"Jos vaan voitte; tulette juuri paraaseen aikaan. Heidän tuomionsa julistettiin tänään."
Nuo kaksi miestä katsoivat toisiinsa sanaa sanomatta. Kauppias näytti surulliselta, vaan kylmältä, Norbertin nuori sydän taas kiehui kiukusta, säälistä ja surusta. Mutta hän ei kysynyt: "Miten?" — ainoastaan: "Milloin?"
"Telotuspäivä ei vielä ole määrätty. Denis Peloquin, joka ei kuulu tähän piirikuntaan, on lähetettävä jonnekin muuanne. Nuo kaksi de Marsacia ja eräs uskon veli nimeltä Stephen Gynet saavat loppunsa täällä."
"Oi, herrani, pyydän teiltä lupaa saada nähdä Louista. Hän on paras ystäväni. Sitäpaitsi on minulla kirje hänelle."
"Sukulaisiltako?"
"Ei, vaan eräältä nuorelta neidolta. He eivät olleet kihlatut, mutta —Oi, pyydän teiltä lupaa nähdä häntä."
"En voi saada sinulle lupaa. Me toimitamme toisella tavalla asioita täällä. Mutta sinun pitää saada nähdä hänet, jos vain jotakin voin toimittaa. Päävanginvartija on erittäin hyvä ystäväni, oman etunsa vuoksi. Minä lähetän sinut hänen luo palvelijanani, ja hän kyllä pyynnöstäni järjestää lopun. Annapas kun mietin. Voisimmehan huomenna, koska on sunnuntai; mutta ei — Rondel lähtee huomenna katsomaan ystäviään ja ilman häntä olemme voimattomia. Sitten herra Ambrose parkakin pyytää samaa, ja emme voi häntä kieltää. Mutta kukaties nyt, kun tuomio jo on julistettu, isä häntä välittää, eikä minun apuni olekaan tarpeen. Ja meidän on ajateltava herra Louista yhtä paljo kuin hänen serkkuaankin." Sitten hän lisäsi aivan erilaisella äänellä: "Herra, oletteko syönyt?" (Hän sanoi "herra", sillä vieraan nimi ilmoitti, että hän oli ylhäissyntyinen ja hänen omaa yhteiskunnallista asemaansa ylempi.)
"Kyllä", sanoi Norbert, "minä asun Vihreässä louhikäärmeessä."
"Toivon, että kunnioitatte minua asumalla minun luonani. Kun Sylvester tulee takaisin, niin teidän luvallanne lähetän hänet matkalaukkuanne noutamaan."
Norbert kiitti. "Minulla on ainoastaan satulalaukku" hän sanoi.
"Ja entäs hevonen? Koska nyt on myöhä, voimme jättää sen hakemisen huomenaamuun."
Siten sai Norbert mukavan yömajan St. Gallenilaisen kauppiaan vieraanvaraisen katon alle.
"Menkää huomenaamuna", sanoi hänen isäntänsä, "katsomaan kaupunkia. Sillä nykyään ette ole muuta kuin nuori sweitsiläinen kauppa-apulainen, joka vasta on saapunut Lyoniin."
Vankilassa.
Hän rukoili, kunnes taivaastaJumalan kirkkaus hohti kasvoilla.
Tennyson.
Seuraavana aamuna Lyne puhutteli Norbertia, joka kuljeskeli kuin tenhottuna tuomiokirkon seutuvilla. Viitaten tätä lähtemään kanssaan kotia kohden hän sanoi:
"Tämä on ollut hirveä päivä de Marsaceille. Luja vanha isä on viimein vallan murtunut ja tahtoisi antaa kaiken omaisuutensa pelastaakseen poikansa tulesta. Hän ja tuo sokea herra ovat molemmat olleet poikaparan luona, isä kyynelin rukoillen häntä myöntymään, veli koettaen väliajoilla puhua lohduttavia sanoja, vaikka itsekin on aivan lohduton. Teidän puolestanne en ole kyennyt vielä tekemään mitään, mutta olen saanut isä Calvinin kirjeen ehyenä Poquelinin käsiin ja hän kyllä keksii keinon toimittaakseen sen Louisille ennenkun tämä on viety pois."
Yksi päivä kului vielä väsyttävässä odotuksessa. Mutta tiistaiaamuna herra Lyne kutsutti Norbertin puheilleen, kysyäkseen, halusiko tämä vaihtaa vaatteita hänen oppipoikansa kanssa.
"Kernaasti vaihdan vaatteita vaikka pyövelin kanssa, saadakseni tahtoni toteutumaan", sanoi Norbert.
"Suvaitkaa siis mennä Renaudin mukaan, joka antaa teille vaatteet ja pitää suunsa kiini siitä jälestäpäin?"
Norbert meni, ilmestyäkseen jälleen pian mekossa ja paljain päin. JeanLyne antoi hänelle käteensä suuren vasun täynnä ruokaa ja viiniä.
"Antimia vankiraukoille" hän sanoi. "Te kannatte niitä puolestani", ja he lähtivät yhdessä vankilaan. Norbert käveli kainosti mestarinsa jäljessä. Se ei ollut pitkä kävely. Pian he tulivat synkälle kadulle. Norbert näki kuten unessa herra Lynen soittavan kelloa ja kuuli hänen puhuttelevan portinvartijaa, joka vastasi odottavansa herra Rondelia. Vartija avasi salvan huomattavan nopeasti. Päävanginvartija on kumminkin mies, ja muiden miesten tavalla on hänelläkin ystävänsä, jotka luonnollisesti joskus käyvät katsomassa häntä. Herra Jean Lyne oli hyvin tunnettu kaikille virkamiehille, ja sai nyt seuralaisensa kanssa esteettömästi käydä sisään. Mutta hän itse sanoi, hymyillen ja vilkaisten koriin: "Elkää unhottako velvollisuuttanne, Jacques", jolloin vartija muodon vuoksi pisti kätensä leipien ja pullojen joukkoon, veti sen jälleen pois ja lausui lumoussanan: "Menkää vain!" tyytyväisen ja mahtipontisen näköisenä. Ehkäpä hänen tyytyväisyyttään korotti hauska hämmästys jostakin, joka oli pujotettu hänen käteensä.
Herra Lyne ja Norbert menivät pihan poikki ja koputtivat pienelle yksityisovelle. Täälläkin oli kauppias hyvin tunnettu ja vietiin ilman muuta mukavaan vastaanottohuoneeseen. Norbert surustaan huolimatta huomasi seinillä olevan kuvia: Neitsyt Lapsen kanssa, Johannes Kastaja Kristuslapsen kanssa ynnä Jeremias erämaassa. Hänen niitä katsellessaan astui sisään päävanginvartija, pieni, hinterä ja hermostuneen näköinen mies, aivan toisellainen, kuin mitä Norbert oli odottanut. Hän ja herra Lyne tervehtivät toisiaan kuten vanhat ystävät ainakin ja joutuivat oitis keskusteluun, josta Norbert ei ymmärtänyt muuta kuin että se näytti koskevan rahaa ja kauppaa. Hän hämärästi alkoi aavistaa, että Rondel oli jonkillainen herra Lynen liiketoveri, joka sai osan hänen kauppavoitostaan. Mutta kuten hänen uudessa toimessaan tulikin, seisoi hän kunnioittavan välimatkan päässä eikä siis kuullut aivan selvästi puhelua, jota ei välittänytkään kuunnella. Viimein hänen harhaileva huomaavaisuutensa kumminkin palasi nopeasti. Herra Lyne sanoi nimittäin:
"Jos tahdotte tehdä minulle ystäväntyön, jota en koskaan unhota, niin sallinette tämän nuorukaisen nähdä ja keskustella muutaman minuutin ystävänsä herra Louis de Marsacin kanssa."
"Tiedätte kyllä, herra Jean, etten voi teiltä kieltää mitään järkevää asiaa, enpä muutamia asioita, jotka voivat olla hieman epäjärkeviäkin. Teidän nuorukaisenne voi puhua tuon nuoren herraraukan kanssa, muttanähdäköhäntä, ah! —" hän kohautti merkitsevästi olkapäitään. "En mene sinne itsekään. Ei ole tarpeen että tässä käytän virkavaltaani, ja onhan eräitä asioita, joita järkevä mies —" Tässä hän katsahti ylös ja hänen silmänsä lepäsivät, ehkäpä sattumalta, Kristuslapsen kuvalla. "On sääli noita ystäviänne, kun eivät älyä valita peruuttamisen tietä", hän sanoi. Sitten hän puhalsi hopeapilliin, joka riippui hänen vyöllään, ja äkkiä ilmautui vartija, joka otti Norbertin huostaansa.
Hänet vietiin ensin suureen, yhteiseen huoneeseen, jossa joukko vankeja — muutamat kahleissa ja melkein kaikilla ammattirikollisten leima kuparinkarvaisilla kasvoillaan villin, matalan otsan alla — lojui, pelasi, tappeli ja kiroili. He olisivat pian kiskoneet korin Norbertin kädestä ilman vartijan suojaa, joka kutsui puheilleen erään, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta toisten yli.
"Kuulkaas, herraseni", hän sanoi Norbertille, "antakaa tälle miehelle jotakin mieleistä, ja hän jakaa sen toisten kanssa."
Norbert, iloisena päästessään pulasta, antoi heille kolme pulloa viiniä, jonkin verran leipää ja lihaa koristaan, lisäten vielä antimiinsa hieman pikkurahoja; sitten hän kääntyi vartijan puoleen.
"Teidänhän piti viedä minutsalaosastoon", hän kuiskasi.
Nyt Norbert ei ainoastaan ollut nähnyt salaosastoa eli maanalaista vankilaa Evêché'ssä, vaan oli suureksi mielipahakseen kerran asustanutkin siellä neljäkolmatta elämänsä pisimpää tuntia. Hän arveli sen tähden tuntevansa "suuren pimeyden kauhut" yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun hän oli astunut syrjään, liukunut ja kompastellut pitkiä matkoja jyrkissä, kierteisissä ja murtuneissa portaissa, arveli hän olevansa alempana syvyydessä kuin koskaan ennen. Vartijan soihdun himmeässä valossa hän ensin ei nähnyt mitään muuta kuin likaisen lattian ja osan tahmeaa seinää, vaikka hänen katsahtaessaan ylemmäksi jotkut ristikontapaiset antoivat aavistaa ikkunan läheisyyttä, joka epäilemättä aukeni johonkin kaivantoon tai vallihautaan. Koppi näytti tyhjältä.
"Ah", sanoi vartija, "minähän unohdin tämän asian. Vanki, joka ennen täällä oli, on siirretty toisaalle; sillä kulmassa oli reikä, jonka kautta hänen huomattiin voivan pitää yhteyttä alhaalla olevan kopin kanssa."
"Alhaallako?" toisti Norbert väristen.
"Luonnollisesti. Tehän haluatte, kuten olen ymmärtänyt, saada nähdä herra Louis de Marsacia, eikä toista samannimistä herraa, joka elää paremmissa oloissa asuen hyvässä huoneessa, joka hänelle isänsä takia on annettu. Tulkaa siis! Varokaa rottia!"
Varotus ei ollut tarpeeton, sillä Norbertin jalat olivat kyllä vaarassa. Hän ei voinut ilman raivoisaa potkimista ja polkemista seurata kunnollisesti vartijaa. Sitten hänen oli seurattava vielä murtuneempia kierteisiä portaita, jotka johtivat, kuten hän luuli, aivan maan sisäosiin. Hän ei tuntenut enää hengittävänsä ilmaa, vaan höyryä, todellista kuoleman usvaa, johon sekaantui mädänneen katkua.
Mutta kaikilla asioilla on loppunsa. Niinpä hänkin viimein kuuli vartijan sanovan miltei hellästi: "Nyt olemme perillä." Kuului raskaan avaimen kirisevää ääntä ja vastenmielistä narahtelua, kun se viimein taipui kääntymään. Sitten ovi avautui ja vartija pyysi hänen astumaan sisään. Soihdun valo näytti hänelle ihmishaamun, joka istui tai kyyrötti lattialla; sitten soihdun valo ja haamu katosivat, samassa kun vartija sulki oven ja asettui itse ulkopuolelle. Hän oli luvannut, että ystävät saivat keskustella yksinään, ja hän oli sanansa pitävä mies.
"Louis!" änkytti Norbert, "Louis!"
"Kenen, — kenen ääni se on?" Sanat kuuluivat hennoilta ja heikoilta, mutta erehtymättä oli se Louis de Marsacin ääni.
"Louis, minä olen Norbert de Caulaincourt, ystäväsi." Pimeässä ensin ohut, kylmä käsi etsi hänen kättään, sitten riutuneet käsivarret pujottautuivat hänen ympäriinsä ja ystävykset sulkeutuivat sydämelliseen syleilyyn.
Oli hetki jännitettyä äänettömyyttä; sitten kuului hiljaista ääntä. Louis de Marsac, tuo luja, peloton uskontunnustaja, joka ei pelännyt miekkaa eikä vankilaa, ei kidutusta eikä liekkejä, nyyhkytti ystävänsä kaulalla.
Mitä Norbert voi tehdä muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kuten David jaJonathan ennen muinoin, 'kunnes David tointui'?
Tällöin sai Louis ensin malttinsa takaisin. "En tiennyt, että olin niin heikko", hän sanoi. "Tämä on outo tervehdys sinulle annettavaksi. Rakas Norbert, kuinka tulit tänne?"
"Tulin Lyoniin isä Calvinin lähettiläänä tuomaan sen kirjeen, jonka herra Lyne sanoo sinun saaneen."
"Niin, se on luettu minulle, ja minä olen kirjoittanut hänelle.Ajatteles sitä, Norbert!"
Hänen äänensä oli nyt aivan luonnollinen, vieläpä helläkin. Jollei se olisi ollut niin heikko ja vankeuden riu'uttama, olisi luullut hänen puhuvan kuten ennen vanhaan Genevessä, koulussa tai Plain-palaisissa.
"Minulle suodaan joskus kynttilä syödessäni ja herra Lyne on lähettänyt minulle paperia, kynän ja mustetta, kätkettynä leipäpalaan; siten olen kirjoittanut tämän, jonka sinulle annan kun menet. Isä Calvinin sanat menevät aivan sydämen syvyyksiin saakka. Mutta mitä mielessäni on, sitä en voi kirjoittaa, en edes hänellekään. Yhä vähäpätöisemmiltä tuntuvat sanat minusta, kun täällä virun ja ajattelen että pian olen pääsevä sinne, missä sanoja ei tarvita, koska meitä siellä ymmärretään ilman niitä. Mutta sinä voit kertoa hänelle kun palaat, että minä kiitän häntä monesta hyvästä asiasta ja ennen kaikkia siitä, että hän lähetti minut tänne."
"Oi, Louis! Tarkoitat kai, että annat hänelle anteeksi."
"Ah ei, ei anteeksiantamista. Antavatko ihmiset anteeksi niille, jotka heille antavat kunniaa ja valtaa?"
"Todellakin okainen kunnia", sanoi Norbert, ajatellen ainoastaan suurta tuskaa eikä pyhitettyä muistoa.
"Ja suloista, salattua, sanomatonta yhteyttä Hänen kanssaan, joka kantoi okaista kruunua minun puolestani."
"Mitä sillä tarkoitat, Louis? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En voi sitä ymmärtää!" huudahti Norbert puolittain ihaillen, puolittain ihmetellen. "Sinäkö joka olet niin nuori, niin elonvoimainen, jota odottaa niin paljo rakkautta elämässä — sinäkö hylkäisit kaiken tämän nurisematta! Sinä kärsit kaikki, sinä odotat yksin kuolemaakin — ja semmoista kuolemaa! — ja kumminkin sinä et odota ainoastaan kuoleman jälkeistä kunniaa, jonka kyllä voisi ymmärtää, vaan sinulla näyttää olevan jo täälläkin jonkinlaista kunniaa ja riemua. Se on minulle aivan käsittämätöntä."
"Erinomaisen ja ikuisen kunnian tunteminen antaa minulle sen riemun."
"Niin, kun ottelu on taisteltu ja voitto saavutettu; mutta nyt —"
"Nyt jo täälläkin, sillä onhan kanssani Hän, joka sen kunnian synnyttää. Hän on sen oikea sydän ja keskus — Hän itse."
Norbert oli ääneti tuntien sydämmessään suurta kunnioitusta, aivan kuin hänkin tuntisi Jumalan läsnäoloa tässä vankilassa.
"Olen oppinut rakastamaan tämän paikan pimeyttä", Louis jatkoi. "Se on se huntu, jonka Hän vetää ylitse, muuten tuo kunnia valtaisi minut kokonaan. Hän asustaa synkässä pimeydessä — vaikkakin Hän on valo — koska me ainoastaan hitaasti ja asteettain voimme oppia sietämään Hänen näköään. Vaikkakaan en sinua näe, koskettaa kumminkin sinun kätesi minua ja minä tiedän, että sinä olet siinä. Samoin on Hänenkin laitansa."
"Tunnetko koskaan epäilystä tai pelkoa?" Norbert kysyi.
"En koskaan epäilystä Hänestä. Epäilystä itsestäni minulla on joskus ollut ja pelkoakin. Oh, minä olen kulkenut virran yli, ja se oli syvä. Mutta sielläkin Hän oli kanssani eikä sallinut minun hukkua. Kaikista katkerin asia on — Norbert, sinä joka tunnet sydämeni kokonaan ja muistat asian — ne sanat, mitkä keskenämme puhuimme ennenkun erosimme Genevessä."
"Minä kyllä ne muistan. Louis, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle."
"Puhu siis, sillä minä haluan kuulla." Olipa ollut päiviä, jolloin Louis de Marsac ei olisi voinut lausua sydämelleen tätä kalleinta nimeä ilman ikävöimistä ja kiduttavaa tuskaa, joka oli aivan liian suuri kärsittäväksi. Nyt tuska oli ijäksi mennyt ohitse. Tuon nimen sointu oli nyt suloinen, joskus niinkin suloinen, että hän usein tapasi sanoa sitä ääneensä yhä ja yhä uudelleen. "Se on Gabrielle Berthelier", hän sanoi hellästi äänellä, joka viivähti rakastetun nimen kohdalla. "Hänenkin tähtensä on Jumala antanut minulle rauhan. Hän on ottava vastaan ja siunaava Gabriellen uhraukset niinkuin minunkin. Niin, ja paremminkin kuin minun, koska hänen uhrauksensa ovat suuremmat."
"Louis, minulla on sinulle lähetys häneltä ja merkki."
"Ah!" sanoi Louis, ja puhdas riemu kaikui hänen äänestään.
"Tässä on merkki!" Norbert laski hänen käteensä pienen norsunluutaulun. Louis tunsi sen koetuksetta ja muisti mikä se oli. "Sinä et voi nähdä mitä hän on kirjoittanut siihen", sanoi Norbert. "Näin siinä on:jusquà l'aurore, kunnes aurinko nousee. Hän sanoi nämä sanat: 'Kerro hänelle, että Jumala on hänen kanssaan ja että hän on pian oleva Jumalan luona Hänen ilossaan ja kunniassaan.'"
"Uskollinen sydän!" Louis äänteli. "Tuo kelpo, uskollinen sydän!" Kyyneleet olivat vielä kerran vaarallisen lähellä. Mutta ne menivät ohi kuin auringonpaisteen kuivaamina. Hän pääsi kyynelistä ainaiseksi. "Kerro Gabriellelle että Hän, joka on lohduttanut minua, on myöskin lohduttava häntä. Hän on saava voimakkaamman lohdutuksen, koska hän paremmin sitä tarvitsee ja kantaa kovempaa osaa. Jumala tietää kaikki, eikä Hän huomaamattaan tee erhetyksiä tullessaan jakamaan kruunuja ja palmuja."
Oli hetken äänettömyys. Kumminkin molemmat nuorukaiset tunsivat, että hetket olivat liian kalliita kulutettavaksi sellaisessa äänettömyydessä. Norbert sanoi:
"Onko jotain, mitä voin tehdä puolestasi, Louis?"
"Kun menet takaisin Geneveen, niin kerro heille miten minun laitani on. Jos voit seisattua tänne loppuun asti, niin olen siitä iloinen, sillä tunne inhimillisestä läsnäolosta ja inhimillisestä toveruudesta on suloinen. Mutta jollet voi, elä muistele sitä. En minäkään huolehdi siitä, sillä Yksi on aina kanssani. En pelkää että opas jättää minut, ennenkun pääsen virran poikki." Hän pysähtyi hetkeksi, sitten lisäsi hän: "Ja kerro Gabriellelle että hän on osana jokaisesta ajatuksestani, jokaisesta teostani. Minä otan sen rakkauden mukaani, minne vaan menen. Ja koska en voi hukkua — parempi osani minusta nimittäin ei voi hukkua — niin sen täytyy tulla mukaani ijäksi. Sano hänelle ettei hän sure liian paljo, sillä tämä on ainoastaan tie eikä loppu. Kerro myös — — Mutta aika on ohi ja minulla olisi vielä tuhansia asioita sanottavana."
Sillä nyt ovi avautui ja soihtu heijasti valoaan sisälle. "Hyvät herrat" sanoi vartija, "aika on kulunut. Ettekä voi sanoa muuta, kuin että minä annoin sitä teille hyvällä mitalla."
Norbert otti nopeasti koristaan esineet, joita oli tuonut Louisille, joka hänen tätä tehdessä pudotti hänelle huomaamatta käteen kirjeen Calvinille. Sitten ystävät syleilivät toisiaan, pitäen kiini toisistaan kuten hukkuvat henkensä edestä oljenkorresta.
"Niin, paljo olisi minulla vielä sanottavaa", mutisi Louis. "Tuhansia terveisiä minulta ja lempeä, rakkautta —; ei, en voi sanoa nimiä — ehkä muutamat rakkaat voisivat jäädä mainitsematta."
"Tapaamme toisemme jälleen", sanoi Norbert.
"Niin", sanoi Louis. "Täällä tai jossain muualla."
Tuomiokirkossa.
Tuo näky ol' totta, sen vannoa saan,Niin totta kuin taivas on yli maan!
Browning.
Niin pian kuin Norbert oli kertonut herra Lynelle lähetyksensä menestyksestä ja antanut hänen haltuunsa kallisarvoisen kirjeen Calvinille, hän meni jälleen ulos ja käänsi askeleensa tuomiokirkkoa kohden. Sen suuruus ja vakavuus, sen majesteetillinen koko ja äänettömyys oli vaikuttanut suuresti häneen, ja sen jälkeen kuin hän oli saapunut Lyoniin, oli hän tarkannut sitä. Mutta tänään hän ei ajatellut sen loistoa. Hänen sielunsa oli jo niin täynnä kummastelua ja kunnioitusta, ettei hänellä ollut ollenkaan sitä säästössä kirkon komealle kuvulle, ristikkokatolle tai moniväristen jalokivikehikköjen tavoin auringossa kimalteleville maalatuille akkunoille. Hän oli nähnyt suurempiakin asioita kuin nämät. Hän meni pieneen, rauhalliseen sivukappeliin, kukaties samaan, missä kauan ennen lempeällä, pyhitetyllä vanhalla ijällään John Gerson — joka oli auttanut surmaamaan Johan Hussia Herrasta todistamisen tähden, jota he molemmat rakastivat — opetti pieniä oppilaitaan rukoilemaan. Norbert ei tiennyt siitä mitään eikä — vaikka olisikin tiennyt — olisi siitä paljoa välittänyt. Se kuului menneisyyteen. Taistelevalle, kärsivälle ihmissydämelle on nykyisyys kyllin. Kullakin päivällä on omat huolensa. Hän heittäytyi polvilleen alttarin rapulle. Tämä oli ensi kerta elämässään jolloin hän, joka oli niin usein ennen polvistunut, polvistui Jumalansa edessä todellisesta halusta, sillä nyt ei hänen mielestään näyttänyt olevan enää muutakaan tehtävissä.
"Se siis on totta, totta, totta!" kuiskutti hänen sydämensä. "Todellisin asia taivaassa ja maan päällä! Louisilla on seuranaan tuossa vankilassa jotakin, mikä on voimakkaampaa kuin koko maailma, jotakin, mitä ei tuskat, ei pelko eikä kuolemakaan voi voittaa, eipä edes rakkauskaan. Jotakin, mikä tekee hänet ei vaan voimakkaaksi, vaan myös iloiseksikin, täyttäen hänet rauhalla ja ilolla — rauhalla, joka on käsittämätöntä, sanomattomalla ja kunnialla täytetyllä ilolla. Jotakinko? Ei, vaan Joku. Joku, joka on hänen kanssaan nyt vankilassa ja on oleva pian hänen kanssaan polttolavalla ja tulessa. Se ei ole unta eikä hyvien ihmisten — kuten isäni ja isä Calvinin — hurskasta puhetta, siksi että he ovat uskonnollisia. Se on jotakin todellista. Hän tulee siten muutamien luo. Toivon että Hän tahtosi tulla minunkin luokseni!"
Hän katsoi ylös. Aurinko oli tavannut akkunan hänen yläpuolellaan ja lähetti alas tyhjän paikan läpi valokimpun hänen jalkoihinsa. "Anna valon tulla minun luokseni, kuten se on tullut hänenkin luokseen!" hän huusi. Hän ei sanonut sanaakaan enempää, mutta kenties hän nyt oli rukoillut todellisesti ensi kerran elämässään.
Ennen pitkää hän tunsi jonkun tulleen sisään pieneen kappeliin ja seisovan häntä odottavana. Hän nousi ja tuli vastakkain vanhanpuoleisen herraspalvelijan puvussa olevan miehen kanssa. Tämä näytti sairaalta ja surulliselta, mutta tervehti Norbertia kunnioittavalla kumarruksella, joka osoitti, että hän hyvin ymmärsi Norbertin nykyisen puvun olevan vaan valheverhon. Jos hän todella olisi ollut liikemiehen apulainen, olisi kamaripalvelija pitänyt häntä omaa yhteiskuntaluokkaansa alempana.
"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Norbert hämmästyneenä.
"Kyllä, herrani, sitä haluan. Olen herra Ambrose de Marsacin palvelija."
"Onko teillä sanaa häneltä?"
"Minulla on ilmoitus hänen isältään, herra de Marsacilta."
Tietäessään mitä tiesi, Norbert tunsi itsensä pikemminkin levottomaksi. "En voi käsittää, mitä herra de Marsacilla voi olla minulle sanomista", vastasi hän kylmästi.
"Ei mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä tai jotain omaistanne", vastasi mies. "Jos niin olisi, en palvelisi häntä tässä asiassa, sillä todellisuudessa en ole hänen palvelijansa. Mutta olen aina ollut herra Ambrosen seuralainen hänen lapsuudestaan saakka."
"Onko nimenne Grillet?" kysyi Norbert, kun valo alkoi selvitä hänelle.
"Baptiste Grillet, teidän palvelukseksenne, hyvä herra. Minulla oli päänkipu lauantaina enkä voinut kohottaa päätäni tyynyltä; muuten en olisi tahtonut jättää herraani vieraan laupeuden ohjattavaksi. Kumminkin se oli onneksi, koska tämä vieras satuitte olemaan te."
"Voinko nyt tehdä jotakin hänen hyväkseen?" kysyi Norbert. "Sanokaa kaikki mitä on mielessänne, tiedän että hän luottaa teihin."
"Te voitte tehdä paljokin hänen hyväkseen, vaikka nykyään hän ei sitä ajattele eikä haluakaan. Herra de Marsac, joka tähän asti on ollut niin ankara ja katkera harhaoppisia kohtaan, on masentunut nyt täydellisesti. Häneen on sattunut kuin salaman isku, kun hänen poikansa, hänen esikoisensa nyt on kuoltava. Tähän asti hän ei ole tahtonut uskoa sitä. Meidän on ollut vaikea taivuttaa häntä tekemään mitään nuoren herran puolesta. Hän luuli aina että kun kuolema tulee lähelle herra Henriä, tämä kieltäisi uskonsa. Hän tunsi hyvin vähän Henriä, vaikkakin tämä oli oma poika." Tällöin vaikeni Grillet luultavasti tukahuttaakseen liikutustaan, joka olisi voinut hävittää hänen käytöksestään soveliaan arvokkaisuuden. "Nyt hän tietää totuuden", toisti kamaripalvelija, "ja nyt on hän epätoivossa. Hän kauhistuu ei ainoastaan yhden poikansa, vaan molempienkin kadottamista miltei samana päivänä. Herra Ambrose ajattelee samoin kuin herra Henrikin, ja tuskassaan veljensä kadottamisesta, jota hän ihailee, on hän varmaan jotenkuten ilmiantava itsensä ja saattava papit kimppuumme."
"Varmasti", sanoi Norbert, "voinee hänen sokeutensa suojella häntä."
Grillet pudisti päätään. "Ei mikään suojaa harhaoppista", hän sanoi alentaen ääntään varovasti tuossa turmaa tuottavassa sanassa.
"Mutta miten herra de Marsac arvelee minun voivan auttaa häntä?" kysyiNorbert.
"Ottamalla herra Ambrosen mukaanne Geneveen", sano, Grillet vetäytyen lähemmä ja puhuen yhä matalalla äänellä.
"Tahtoisiko hän sitte tulla?"
"Herra Ambroseko? Lähinnä veljensä kohtalon seuraamista, mistä hän enimmän pitäisi, hän tahtoisi mielellään lähteä sinne harhaoppisten pesään — Suokaa anteeksi, että käytän tätä sanaa, herrani."
"Arvelin teidän kenties olevan samaa mieltä herranne kanssa", virkkoiNorbert.
"En tiedä miten ajatella. Ja todella ei minulla asemassan, palvelijana ole oikeutta ajatella ollenkaan vaan tehdä kuten minua paremmat käskevät."
"Jokaisella on oikeus ajatella", sanoi Geneven lapsi.
"Yleensä", jatkoi Grillet, "olen taipuvainen ottamaan aseman, tulevassa maailmassa, kuten teen tässäkin, herra Ambrosen vieressä. Olen palvellut häntä siitä asti kuin hän jätti imettäjänsä sylin. Jos hyvä Jumala näyttää menetelleen ankarasti lähettäessään hänet maailmaan ilman näköä, niin on Hän ainakin tehnyt paraansa korvatakseen sitä antamalla hänelle hyvän sydämen ja hienon älyn."
"No, entäpä jos hän lähtee Geneveen, lähdettekö myöskin te?"
"Varmasti, herra. Mitenkäs muuten? Mutta juuri tässä kohden me tarvitsisimme teidän apuanne. Te voitte vastata herrani puolesta, että hän on todella teidän uskoanne; samoin minusta, etten ainakaan ole uskonne vihollinen. Heidän ei ainakaan tarvitse ryhtyä polttamaan minua jonakuna — kuinka nyt taasen, herrani, teidän väkenne kutsuukaan katolilaisia?"
"Paavilaisiksi. Mutta me emme polta Paavilaisia Genevessä. Kumminkin on totta, ettemme salli niiden tulla kaupunkiin, kun vaan voimme estää sitä. Se ei kumminkaan aina onnistu. Teidän ei tarvitse peljätä mitään loukkausta, Grillet. Mutta teidän on tultava toimeen ilman messuja ja synnintunnustuksia ynnä muuta sen semmoista."
"Rohkenen sanoa että tulen hyvästikin toimeen", sanoi Grillet kuivasti. "Hyvä siis, herra Norbert (arvelen, että se on teidän arvoisa nimenne?), teidän hyvästä sanastanne Genevessä ja hyvästä seurastanne matkalla ottaa herrani huolekseen kaikki maksut ja tekee parhaansa turvatakseen teidän rauhaanne ja mukavuuttanne. Luonnollisesti hän varustaa sievän matkakassan herra Ambroselle Genevessä oleskelua varten, jottemme tule taakaksi niille, jotka meidät ottavat vastaan. En epäile, etteikö sielläkin ole hyviä asuntoja tai majapaikkoja joko vuokrattavaksi tai ostettavaksi."
"Varmasti", sanoi Norbert. "Mutta minun pitänee kertoa teille, että vaikka te ja herranne tulisitte luoksemme ystävittä ja rahoitta, kuten me, isäni ja minä ja moni muu teki, olisi kumminkin jokainen talo Genevessä avoinna ottamaan teitä vastaan. Jokainen kansalainen olisi valmis antamaan teille ruokaa ja suojaa, niin hyvää kuin hänellä on itselleen ja omille lapsilleen."
"Te olette kummallista väkeä, herrani. Huomaanpa hyvin", hän lisäsi, "kaikkien kulkupuheiden teistä olevan valheellisia. En usko hetkeksikään — minä en! — että palvelette paholaista tai harjoitatte salassa hirveitä paheita, tai — Mutta suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, että mainitsen sellaisia asioita." Hän keskeytti varovaisesti puheensa katsottuaan Norbertin nuoriin kasvoihin. Hän kyllä arveli Norbertin pysyvän kärsivällisenä. "Milloin aijotte lähteä?" hän kysyi viimein kyllin levollisesti.
"Herra de Marsac kai halusta lähettäisi meidät oitis matkaan, peljäten Ambrosen ilmaisevan itsensä. Mutta minä tiedän ettei mikään voima maan päällä voi saada herra Ambrosea lähtemään ennenkuin kaikki on ohitse."
"En minäkään sitä tahdo", sanoi Norbert lyhyesti.
"Mutta tuomiohan pannaan ensi lauantaina täytäntöön", lisäsi Grillet surullisesti.
Norbert säpsähti. "Oletteko siitä varma?" hän kuiskasi miltei henkeä vetämättä.
Grillet nyökkäsi päätään. Syntyi taas äänettömyys heidän välilleen.
Palvelija sen keskeytti. "Voimmeko lähteä sunnuntaina?" hän kysyi.
"Ehkä paremmin maanantaina", sanoi Norbert, ollen Genevestä kotosin, missä lepopäivä pyhitettiin paljoa tarkemmasti kuin romaanisissa tai muissa protestanttisissa seurakunnissa.
Mutta Grillet pani vastaan: "Sunnuntai olisi sopivampi päivä. Kun ihmiset pitävät juhlapäivää, voisimme me muka olla lähtevinämme tervehtimään ystäviä maaseudulla. Ja sitäpaitsi tuo jokainen päivä uutta vaaraa, ja herra de Marsac käy kärsimättömäksi."
"Jos on tarpeeksi syytä lähteä sunnuntaina, niin voimmehan tehdä niin", myönsi Norbert. "Mutta suunnitelmamme kaikista osista on minun kysyttävä neuvoa herra Lyneltä, sillä minä olen suositettu hänen luokseen, jotta hän saisi johdattaa minua kaikissa asioissa."
"Ette olisi voinut tullakaan osoitetuksi kenenkään paremman luo, herra Norbert. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä ilman häntä kaikessa tässä sekaannuksessa, sitä en tiedä. Hänellä on ihmeellinen vaikutus kaikkiin vanginvartijoihin ja kaikkiin heidän apulaisiinsa. Epäilemättä hän on maksanut hyvin runsaasti siitä."
"Tulkaa siis tänä iltana kuulemaan mitä hän sanoo", virkkoi Norbert. He olivat tulleet ulos sivukappelista ja kävelivät pitkin keskuskäytävää puhellen keskenään matalalla äänellä, kun urkujen mahtava ääni äkkiä taivaalle kohoten täytti heidän korvansa ja sulki heidän suunsa.