MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!
CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!
RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta, Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä! Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä) Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?
CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.
RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.
MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas, Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin, jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!
RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja, kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi. Enkö ollut sinulle raskas nostaakses?
CANZIO. Et.
RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty, vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah! meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä jumalten suurimpaan kostoon.
CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa, minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten ansioluettelo armottoman suuri.—Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin) Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti, jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?
MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen divanille; Mariamne menee ulos periltä)
CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.
MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.
CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!
RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni.Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni?»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel.
MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.
RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli linnanherran sydämmen herra?
MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.
RACHEL. Morsian Barbariasta.
CANZIO. Parman kaunis tytär!
RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.
MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne komean linnan.
RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.
CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.
RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla, tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi, ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.
MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!
CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,Jumal' avita! sitä en tahtois.
RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.—Mitä lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua, kurja morsiuskunta.—Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)
Kolmas Näytös
(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)
RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä seisahdat.—Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.—Noo, onpa tosin korea ja hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.—Mitä olet tehnyt? Mutta voi, jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja Claudio tulevat)
VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman, sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän nuoriherra?
RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos, puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.
VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon löylyä kaikkialta.
RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei kaukana tästä.
VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa! olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa kohtaan.—Mariamne parka!
RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä vaivun hautahaani.
VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen hirteen.—Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)
»Medchen, vein und sang,Trallalaa!Medchen, vein und sang.»
Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle opetan kavaljerinmores, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.
RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?
CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.
RACHEL. Tosi kuitenkin.—Niin, mitä aattelet?
CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa hän onnensa pois.
RACHEL. Jaa, sen tiedän.
CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.
RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.
CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta, joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.
RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan taas?
CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.
RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.
CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees, ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.
VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni, on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.
RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti. Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.
VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!
CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistysCanzion surman.
RACHEL. Voi veljeäni!
CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä) Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa viheliäinen itsemurha.
RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä estääksemme kaikesta tästä?
CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.
RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.
VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme vastaan vimmatusti.
CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä lähettilääksemme?
VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme kohtaan.
CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.
VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja sillon vaikenee ritarikin povessani.—Minä saatan hänen tänne oikein nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)
CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja huokauksissa oljentelee.
RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.
CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta)
VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.
MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?
VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.
MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.
CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen, toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut, viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen, pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois, sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky. Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.
MARCIA. Millä keinolla, mun herrani?
CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin herttaiseksi kuin mahdollista.
RACHEL. Sen lupaamme.
VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.
MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.
MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä, että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.
CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein katumuksen katkeruus.
MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka uudistetut kerrat äitiksi päätyy.
CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti. Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen tiellenne myötä.
VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan hengensä ja verensä naisen tähden.Sacramento!minä tahdon olla teidän suojeleva ritarinne.
MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.
VARRO. Ah! suokaat anteeksi.
MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.
VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.) Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.
MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.
RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan nimessä!
MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä rukoilette?
RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät, hyvä vaimo!
MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen, tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?
RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan kadotukseksi.
MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis kaartain taivaan kirkkauden läpitse?
VARRO. Tässä ei autaconcilium, sen kuulemme.
MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä julkeus!
CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.
MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!
VARRO. Haj djaj!
CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!
MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.
CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.
MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni, kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa. Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta, ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.—Marcia kovemmalla äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.
VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys: En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka hän kerran antoi puhtaalle immellensä.
MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me rukoilimme turhaan.
RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi. Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus. Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen, ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian maata,patria cara, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä Canzion vintiötyötä.
MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)
RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.
MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?
CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa perkele.
MARCIA. Mitä enemmin vielä?
CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohdenClaudioo)
CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!
RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen)
VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus)
MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julmanClaudion!
CANZIO. Hänen pitää kuoleman!
RACHEL. Oi veljeni, veljeni!
CANZIO. Kuoleman!
VARRO. Poika! sanon minä.
CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja pudottaa hattunsa)
RACHEL. Canzio!
CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa.
CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää)
RACHEL. Portto? Sanoitko niin?
CANZIO. Niin luulen.
RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit?
CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta)
VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka, mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi, mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee hatun päähänsä)
RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa!
CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantaniMarciaa.
MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko mies? (Menee)
CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio!
CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon kavalan, vaarallisen kärmeen.
CANZIO. Menköön henges, sinä konna!
RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo)
CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani!
VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun ulos, manaan sinun veriseen taisteloon.
CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin.
VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos!
CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire asia tämän ystäväni kanssa.
VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi uloshäntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon,Italian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden.Ihanata!
RACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa.
VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme tästä tieheemme. Tule, lapseni.
RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut.
VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes näkyvistä. (Menee)
RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne, sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee)
CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta sallimuksen kättä. (Menee)
CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas; sillä povessani riehuu koston jano.—Giovanni, kiirehdi tänne! Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?—Claudio, sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt, ja tämähän polttaa mun sydäntäni.—Giovanni! (Giovanni tulee)
GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani?
CANZIO. Viimein toki tässä.—Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika?
GIOVANNI. Kohta ehdostaa.
CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!—Missä on ystäväni Claudio?
GIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme.
CANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen suojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei hänelle pahoin käy.
GIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa.
CANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu.—Mutta varro! Yksi toimi tehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa plyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari, niin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska huomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista ensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin todelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan saatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges, sinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa. Canzio.—(Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa Giovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei tarvitse koskea sinuun.
GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän suuri salaisuus.
CANZIO. Mene! (Giovanni menee.—Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa kaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden kamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen konstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden, mutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa ensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa. Mutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan viheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni heikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän olkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin.— Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla miekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat oikealta)
RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään.
MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan.
RACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä.
MARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti.
RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa minun oksentamaan sydämmeni ulos!
MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio?
RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri! sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis hän oli!—Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon helmaan. (Menee vasemmalle)
MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut? Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä, myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön, pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen? Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka illaksi ei käy.—Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella! Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän? (Marcia tulee oikealta)
MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki?
MARIAMNE. Mitä tarkoitatte?
MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte ukkostanne hyvin.
MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi. (Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle)
MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä. (Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit?
GREGORIO. Yhtä miestä!
MARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas?
GREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti.
MARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa tuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta marjoja tuolla vuorella.
GREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri kiitellä, toista palaa mielessäni.
MARCIA. Olethan herra Claudion palvelija?
GREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein kuumalla kädellä. Oi kirous!
MARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja povessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin.
GREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä ketä varten hyväänsä.
MARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt, että kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin vihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston.
GREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä päisin yhdessä.
MARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun herraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon?
GREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni hinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni kasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte!
MARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin nuori.
GREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän kehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen edessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin taidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua pilkkasi niin häijysti.
MARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua?
GREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan minua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä: hävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa verisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä tuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä milloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle kauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä ollee hän?
MARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase poistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin voimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin tyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että vihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän miehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni tiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun rakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen tuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään hänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana, jalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla syytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja saata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on aikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka itsevarjellukseen.
GREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis.
MARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän pullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan.
GREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos tavaranne vaan tappaa.
MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin.
GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän aurinkoa.
MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä vaan kerran olen tämän linnan emäntä.
GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii illaksi)
MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat, mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa. Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi. Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan, kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee vasemmalle.—Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön)
MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen.
RACHEL. Mitä tahdot minusta?
MARIAMNE. Tule kanssani kotia.
RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa.
MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä.
RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja laulelin.—
MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon?
RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli.
MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni!
RACHEL. En tule, en tule, en tule!
MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen järkensä.
RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi aamulaulun.
MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea laitas.
RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän sanoi?
MARIAMNE. En kuullut.
RACHEL. Hyvä!
MARIAMNE. Mitä sanoi hän?
RACHEL. Kysyitkö?
MARIAMNE. Kysyin.
RACHEL. Saitko tiedon?
MARIAMNE. En.
RACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa yöseen tuuli ja vahterjat huokailee.
MARIAMNE. Sentähden lähtekäämme.
RACHEL. Mihen lähtisimme?
MARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa.
RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö)
MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan.
RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden, armoa!
MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua tänne.
RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita. Mariamne, mitä sanot?
MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi, heräy!
RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen, loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia, tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa. Hst!—Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle)
Neljäs Näytös
(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.—Gregorio tulee oikealta.)
GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma, joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme? Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain uhkasi ahdistua.—Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.—Claudio ja Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)
ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.
CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton, saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.
ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon tahrauman vereen?
CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala, että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta itseluottamuksesta.
ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.
CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän Mariamnen!
ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?
CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!
ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio, kuinka taisit päätyä tähän?
CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään kangastus loppumattomista mailmoista.—Toki: Canzion rinnassa käyvät vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla. Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.
ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.—Ystäväni! mikä vaivaa sinua? Sinä kelmenet peloittavasti.
CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi. Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.
ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?
CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut minulle yöseen rauhaa.
ANGELO. Yksi salaisuus?
CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa? Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!
ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion linnassa.
CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat)
CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme!
CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista, teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus, koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.—Minä olen valmis.
ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa.
CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki?
CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä!
GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä puolesta.
CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä. Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto.
CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit, koska syleilit vierasta, julkeata naista.
CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas!
CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat)
CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.
CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta seisonpa kannallani toki.
ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee miekallansa taistelon)
CANZIO. Herra, mitä teette?
ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän horjuu ja miekastelee vaivoin.
CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo.
CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä jalopeuraa?
ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella erällä.
CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana.
CLAUDIO. En koskaan pelkuri!
CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa miekkansa ja kaatuu)
CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio?
CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni kirjaan.
GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa.
CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla.
ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni!
GIOTTI. Uskollisuus itse!
CLAUDIO. Lohduta äitiäni.
ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt?
CANZIO. Tappanut Claudion.
ANGELO. Ja hänen äitinsä.
CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan tämän. (Gregorio tulee)
GREGORIO. Minä hänen tapoin.
GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees!
GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan. Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin.
ANGELO. Oletko mieletön, poika?
GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles.
GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun herrani.
ANGELO. Sinä viheliäinen!
GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö!
CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen!
GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis.
GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.
GREGORIO. Heitä tervehdin.
CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit murhata sun herras?
GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!
CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?
GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.
CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!
GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.
GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.
CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!
GIOTTI. Malta, Canzio!
GREGORIO. Tämä on totuus, totuus!
CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua vielä.
CANZIO. Minä olen sinun murhannut.
CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.—Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio, poistukaat meistä muutama askel.
CANZIO. (Eriks.) Marcia!—Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.
CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä tuijotellen)
CANZIO. Mitä tahdot sanoa?
CLAUDIO. Käy mua likemmäs.
CANZIO. Tässä olen; sano.
CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin? Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.
CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni päälle.
CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu, vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota vastaan kuin mies. Lupaatko niin?
CANZIO. Minä lupaan.
CLAUDIO. Hyvä!—Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoliryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.—Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari.Minä kiitän sinua.—
CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?
CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.
CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?
CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan, onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,—jona hetkenä tunsimme toinentoisemme viipymättä—rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta, minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni; mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut mitä sanoin.—Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit. Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin, hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen. Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin, vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle, että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)
CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?
CLAUDIO. Anna minulle kätes.
CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!
CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus!(Kuolee)
CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!
GIOTTI. Mitä kuuluu?
CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)
ANGELO. Sinä olet jo kuollut.
GIOTTI. Hyvästi, toveri!
AANGELO. Hän oli mies.
GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta oivallinen kiitossana.
ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?
CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään, koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä, hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun ryövärnaisen helmaan!
ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?
GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.
CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti niin uljaasti tanterelle. Oivallista!
GIOTTI. Mitä haastelet?
ANGELO. Houritteko?
CANZIO. En.
ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?
ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä! kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.—Mutta näinhän teen itseni aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi? Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!
ANGELO. Niinmuodoin elää hän?
CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.
GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.
CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.
ANGELO. Vimmattu seikka!
CANZIO. Niin on—Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä seisomme.—Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri toimeliaalla tuulella.
GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.— Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin kiivaita askeleita)
ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.