CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?—Pakenisinko hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan. Rauhan? Niinkohan?—Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot, ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen levotonna.—Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!
MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!
CANZIO. Ken huutaa?
MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta)
RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle, nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies makaa.
MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet?
CANZIO. Rachel!
RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa.
CANZIO. Kuinka on laitas, sisär?
RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa purpuraisella vaipalla.
ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni.
CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.—Hän on kadottanut järkensä.
RACHEL. Claudiohan siinä makaa.
ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?
CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin huomaitsee.
ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!
CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)
MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen rauhaa.—Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!—Nyt käsitän. No riemuitse, Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta kerta arvoisamman sinua.
CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra elää.
RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma, jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois. Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan niin!—Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.—Giotti tulee, ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)
GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.
1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.
2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä ainiaaks painettu kiinni.
1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi onnetonta päivää!
2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä, onnetonta päivää, voi!
1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!
2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!
MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.
CANZIO. Sehän paras kaikista.
1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?
CANZIO. Katsahda tänne.
1:N NAINEN. Sinä?
CANZIO. Minä.
1:N NAINEN. Ole kirottu!
CANZIO. Hm!
1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi, joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!
2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!
GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat vaikertelemisellenne raja.
1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion, puettuna pukuun valkea kuin lumi.
CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.
1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja valkean.
2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.
3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.
MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja panen hänen käteensä öljy-oksan.
1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin juhlaisessa viemme herramme hautaan.
2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.
MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.
CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!
2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?
1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.
2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten, sitten? Ah!
1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen sydän.
2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.
3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!
CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous! suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!
GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika, joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.
CANZIO. Ruumis pois!
GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!
CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!
MARIAMNE. Rachel, tule.
RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.
MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!
ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama kunnia kerran vielä.
RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja kaino muistuttaa Canzioo ennen.
ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?
RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja heitä seuraa naiset ja Giotti)
CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee)
GIOTTI. Mitä tahdot?
CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan pantu.
GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot?
CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän, joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin?
GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes palaan takasin.
CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä käsken sinua kestiin.
GIOTTI. Kestiin?
CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan.
GIOTTI. Toveri!
CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty vieras.
GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies.
CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä.
GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä, toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen Canzion mieli. (Menee)
Viides Näytös
(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.—Angelo tulee.)
ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä, mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä, virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio tulee kiivaasti periltä)
CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän otsallanne!
ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.
CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?—Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.—Rauhaa täys! Se maan tomusta jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne; mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!— Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.—Oi, jää hyvästi, hyvästi ainiaaksi jää!
ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.
CANZIO. Hyvästi kaikki!
ANGELO. Aika on voimallinen.
CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa, ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä mahtanee hän olla?
ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?
CANZIO. Onko häntä nähty?
ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?
CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra, olkoon kätkettynä mitä tiedätte.
ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti matkanpäässä.
CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä? Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon. Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää, mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä, että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah! unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?—Hänkö julma? Enhän ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille, joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi, vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt. (Rachel tulee vasemmalta)
RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies vai nainen?
CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!
RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne alas hevosenrattailta.
CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi rukous. Mielitko sen täyttää?
RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.
CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.
RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat aina!
CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?
RACHEL. Ettekö ole Romasta?
CANZIO. Minä olen Canzio.
RACHEL. (Muistutellen) Canzio … Canzio … Canzio…? Minä muistan yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi, koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin nyt. Hänen nimensä oli Canzio.
CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.
RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka jaksaa hän?
CANZIO. Ei yhtään hyvin.
RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen … hänen … totuutensa täällä päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.
CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on haireestansa tumma aavistus.
ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.
CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?—Rachel, mikä saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?
RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus kamala.
CANZIO. Hyvin seliitetty!
RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta mikä riisti sen vasemman?
CANZIO. Sano.
RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.
CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.
RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille pannaan tuo … tuo … kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?… Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki, ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin. Lelee, lelee, lelee!
CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?
RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?
CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.
RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?
CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!
RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin korppien joukko.
CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt? Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea! Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.—(Ääneensä) Mariamne! tämä ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois. —Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä) Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä rakkaimpana… (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä) Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko sanoa?—(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!
MARIAMNE. Mitä tahdot?
CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan katsantos. (Mariamne menee oikealle.—Varro tulee periltä) Herra Varro, mun isäni veli.
VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.
CANZIO. Kunnian edestä kiitos.
VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!
CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.
VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.
CANZIO. Sitä en tee.
VARRO. Uskonpa niin.
CANZIO. Väärin, väärin!
VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?
CANZIO. Keisarillinen rikos.
VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?
CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.
VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.
CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden… Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.
VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu lukemattomat kerrat.—Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä mahdan olla kirottu myös.—Mitä olisi tehtävänä nyt?
CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä vaikuttaa tyhjät sanat?
VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.
CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.
VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä, että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina, sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona, synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä, että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.—Herra Angelo, käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä, enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi, vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.—Tehkäät niin hyvin.
ANGELO. Jättäisimmekö hänen?
VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa. Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea, sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?
ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät oikealle)
CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa sinua—Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin, että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa? Päättömästi toimittu.—Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt, alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä, ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli; kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä, kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni, tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei! hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu, lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä ystäväsi luokse?—Giovanni! Giovanni! Tule!—Missä olen huomena? Olenko jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja seisahtaa ovelle perillä)
GIOVANNI. Tässä olen, herra.
CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?
GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.
CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.
GIOVANNI. Tahdotteko muuta?
CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?
GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.
CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota tämä kukkaro.
GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä?(Ääneensä) Herra?
CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan)
GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?
CANZIO. Paljasta kultaa.
GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?
CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.
GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?
CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin käskin.
GIOVANNI. Kernaasti, herra.—Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?
CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän ikävä asia.
GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.
CANZIO. Mistä näet tämän?
GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?
CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus, josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta tuo vettä sinä.
GIOVANNI. Minä riennän. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.—Mutta sinua, sieluni entinen heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä, nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo! vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran hymyilevät mua vastaan.—Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen, minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee) Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?
GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.
CANZIO. Mutta äiti, äiti?
GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.
CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois, tai—mikä kaikista pahin—sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän riehuu hulluutensa houreessa.
GIOTTI. Väärin arvelet.
CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt hänestä eläimen.
GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.
CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä, murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!
GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.
CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen, katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä; voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.
GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.
CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.
GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.
CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä, ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni, ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös, ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.—Mutta mitä sanot?
GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!
CANZIO. Se riittää.
GIOTTI. Sama kun ei koskaan.
CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni! Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!— Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä. Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata, ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!
GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule, ystäväni!
CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle! Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa, kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)
GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!
CANZIO. Kuinka on?
GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.—Tahdotko käydä lepoon?—Vasta minua.—Canzio!
CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.
GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset tämän huoneen asujamet?
CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio jätti heille jälelle.
GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.
CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken yksinäisyyttä tarvitsen vielä.
GIOTTI. Sallitko?
CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen matkanpäästä.
GIOTTI. Minä tahdon koettaa.—Olethan taasen jykevä mies?
CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.—Mene ja onnistu!
GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle)
CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä, uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran, muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin, palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois! (Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen takaperin) Haa!
MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio!
CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran!
MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra!
CANZIO. Vaimo!
MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte?
CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät minulle perkeleen-haamus.
MARCIA. Miksi sanotte niin?
CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa isäni veren?
MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni uneksuma herraus!
CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!—Mitkä kiharat, lainehtien noilla hartioilla!—Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä.
MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten.
CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä.
MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta.
CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon.
MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle)
CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein!
MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot?Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva.
CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun isäni veri.
MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein, mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus!
CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion kuoleman.
MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.
CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä, kavahda!
MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?
CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?
MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.
CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman, jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt, harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.—Toki; yksi rukous vielä. Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta? Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.—Mariamme, koska olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman, levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.—Noo, veli Claudio, katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin Uranuksen haamea valo.—Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä hetken äänetönnä)
MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi. Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.—Giotti kolkuttaa oikealle ovelle, Pisano ovelle perillä)
GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!
PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!
GIOTTI. Canzio!
PISANO. Avatkaat.
GIOTTI. Lepäätkö?—Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka. Canzio!
VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo)
GIOTTI. Siinä on miehemme!
VARRO. Ah!
GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne!
VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne, kuule minua!
MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään)
VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh!
MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo.
ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet?
GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia naispalvelijoita tulee)
1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala!
2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky!
3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas)
GIOTTI. Ken siellä?
PISANO. Lain nimessä, avatkaat!
VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi poliisimiestä tulee)
PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä!
VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä surmaamana.
PISANO. Sinä onneton!
VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio.
PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi?
1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos.
2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima.
PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu sinä olet.
GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut oikealta sisään toisten huomaamatta)
RACHEL. Makaa taasen toinen mies.
MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta?
VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa.
MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel!
RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois, kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun!
MARIAMNE. Vait, tyttö!
RACHEL. Miehelle yksi tyyny!
VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka.
RACHEL. Miehelle tyyny!
MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija.
RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä.
VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee)
RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän hyvin. (Marcia tuodaan periltä)
PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.
MARCIA. Mitä tahdotte, herra?
PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.—Vaimo, suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?
MARCIA. Marcia.
PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?
MARCIA. Carthagon raunioilta.
GIOTTI. Kaksi valetta kohta.
ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.
GIOTTI. Sitten, herra.—Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen kumppani. (Kova hämmästys joukossa)
VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!
GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa. Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi, mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.
PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?—Et hiisku sanaakaan, vaan katsot punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki viittaa kohden ryövärnaista.
VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden, ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.
PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?
MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä, synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!
RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?
MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa; poliisimiehet hallitsevat Marciaa)
PISANO. Hirmuinen vaimo!
1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!
2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!
PISANO. Iskekäät häneen kyntenne.
GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä, jos halkasisin hänen ryöväripäänsä?
MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.
GIOTTI. Mene perkeleen haltuun!
PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.
MARCIA. Vapise sinä.—Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä pyöveliänsä vasten partaa.
PISANO. No no, saammepa nähdä.
MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi, niin halpa mies kuin olet.
PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.
VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!
MARCIA. Elä sinä ja valita!
PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia viedään pois.—Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat Mariamne ja palvelijat)
MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?
1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen taas.
MARIAMNE. Rachel?
RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen. Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on tapahtunut.—Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä kautta?
MARIAMNE. Niin hän kaatui.
RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)
GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!
GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs näet.
GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!
GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?
GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä vuorelta.
RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne! (Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde! Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän, Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses. (Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!
MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.
RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle) Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.—Yksi polisimiehistä tulee)
POLIISIMIES. Armollinen herra!
PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!
POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura, käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin, matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa, katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.
PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.—Kuinka on tytön laita?
1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.
MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino, kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!—Rukoilla tahdon, rukoilla lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)
(1868)