Näytelmä 2:ssa näytöksessä
HERMAN, vanha kartanonomistaja.SELMA, hänen tyttärensä.KONRAD, hänen poikansa.KILIAN, Selman sulhanen.THEKLA, Konradin morsian.FOKAS, saita koroillaan-eläjä.TAAVETTI, hänen palvelijansa.LÄÄKÄRI.
Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä pientä kaupunkia.
Ensimmäinen Näytös
Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde, jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.—Lääkäri ja Fokas tulevat oikealta.
LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne poistakoon voimallinen tahto.
FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.
LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.
FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta, nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren. Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka, jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin »luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!
LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.
FOKAS. Hä tuo herra Kilian.
LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa vaarassa?
FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.
LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?
FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen, viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra, koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen: mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna itseänne aviosäädyn kohtuun.—Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä sanotte?
LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.
FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran, hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän. Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.
LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.
FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat tämä.
LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.
FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.—Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?
LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.
FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)
LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet rikas. (Laskee koneensa lähteesen.—Herman tulee vasemmalta) Jumalan rauha!
HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?
LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.
HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!
LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)
FOKAS. Hyvät herrat, terve!
LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!—Juokaat vettä, pojat, ja siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.—Terve tuloa, herra Fokas, terve tuloa!—No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania valtasuoneen).
HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!
LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?
HERMAN. Minä tiedän sen.
LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?
HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin, mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman käden. Nyt hän makaa makeasti.
LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.
HERMAN. Hän on kuollut!
LÄÄKÄRI. Hän elää.
HERMAN. Kuollut on hän!
FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua konsteillansa.
LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta seuraattepa toki johtoani tämän kesän?
HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri kuin vuorikauris.
LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.
HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani sameana koskena.
LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko! (Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä kirkkaalla päivällä?
FOKAS. Synkeästi!
LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis?Minä en ymmärrä.
FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?
LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne kohden sydämmenne historjaa.
FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.
LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä samentunut tuumiissa elämän pulmaa.
FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko, ota ad notam tämä.
HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!
FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?
LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.
FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani? Häh?
LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?
FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.
LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra, uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä; sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.
FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.
LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?
FOKAS. Mitä tehdä siis?
LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!
HERMAN. Hmk!
LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas. Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat vettä, naikaat ja olkaat ilosia.—Mitä! Onhan täällä teillä toveriina kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä, lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä raikkaat tuulispäät!—Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)
FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?
HERMAN. Tuikea asia.
FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa, sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani pois.
HERMAN. Kuka mies?
FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.
HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja sen olen jo antanut hänen ymmärtää.—Noitua? Kuka? Minä olen se noita, joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin päätän.
FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!
HERMAN. Kun päätän niin päätän.
FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa.(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas!Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärennevaimoksi, tuon Selman?
HERMAN. Ole rauhassa.
FOKAS. Lupaatteko?
HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.
FOKAS. Mitä sanotte?
HERMAN. Juo vettä.
FOKAS. Juo vettä?
HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.
FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän verisen, verisen draman. Maa ja taivas!
HERMAN. Ha haa!
FOKAS. Herra!
HERMAN. Mitä tahdot?
FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.
HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.— Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja toivon että annan hänen miehelle.
FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.
HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.
FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.
HERMAN. Koska tahdot siis?
FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.
HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.
FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä. Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun tuleva appeni!
HERMAN. Olkoon sitten päätetty.—Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee vasemmalle)
FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks. Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois! Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.—Taavetti tulee oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)
TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä, mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia. Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua. Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin takasin, laulaen kovalla äänellä)
»Mistäs tulet, mistäs tulet,Poikani iloinen?»
(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)
FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä sauvallansa)
TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.
FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun kitas, peikko!
TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan tässä.
FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.—Mitä etsit, lurjus?
TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle saapuvilla tänään kello viideltä.
FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?
TAAVETTI. Minä en tiedä.
FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.
TAAVETTI. Te tahdotte niin?
FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä. Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.—Fokas hetken päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)
TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?
FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?
TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?
FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?
TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.
FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.
TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.
FOKAS. Voiko hän myös selittää unia?
TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.
FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen penniä.
TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal, kost' Jumal!»
FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna varhain. (Menee periltä oikealle)
TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».—Tuolta lähestyy morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä, sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee vasemmalta tuskallisella muodolla)
SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?
TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?
SELMA. Herra Kiliania.
TAAVETTI. En ole.
SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.
TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne, fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.
SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?
TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?
SELMA. Onko herras lyönyt sinua?
TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.
SELMA. Miksi?
TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä, Taave-poika?»
SELMA. Mitä vastasit sinä?
TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet. Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa. Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.
SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!
TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?
SELMA. Ken huolisi houkon unista?
TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän, pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.
SELMA. Minusta?
TAAVETTI. Teistä.
SELMA. Mille kuului tämä?
TAAVETTI. Tuon houkon unista.
SELMA. No kerro se kuitenkin.
TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän rakastaa teitä salasesti, luulen minä.
SELMA. Mahdollista kyllä.
TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.
SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista unta.
TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette, onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!
SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!
TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne, fröökinäni?
SELMA. Helvetiksi!
TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän, niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.
SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!
TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus, jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin. Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.
SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni, ja minä kiitän sinua aina!
TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)
SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi, paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli! (Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian, jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo, kaunis Kilian!
KILIAN. Miksi riehut?
SELMA. Oi Kilian!
KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.
SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.
KILIAN. Mitä on hän päättänyt?
SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!
KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?
SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme mahdottomuuden muuri.
KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikeaGallian sankari.
SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen pyövelin-käsi. Pois!
KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista, heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?
SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa! Mahdotonta!
KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.
SELMA. Ah!
KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.
SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!
KILIAN. Selma!
SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.
KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi, tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.
SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!
KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon pyhästi: me emme koskaan eroo.
SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien esteitä allansa.
KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä patsas, seisoo haamussa sun isäs?
SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen siivillä löydän minä pelastuksen tien.
KILIAN. Sano, mun impeni!
SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!—Rakastaako hän minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään naista? Ei ketäkän!—Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen, minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian, kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä? Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.
KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?
SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs, luottaen vaan rikkauksiinsa.
KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt tuumasi.
SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä, kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.—Huoma tämä.
KILIAN. Siinäpä aate!
SELMA. Eikö oiva?
KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.
SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme. Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!—Mutta ken lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)
THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!
KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!
SELMA. Konrad! (Syleilevät)
KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.
SELMA. Olethan siis tullut, veljeni!
KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.
SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!
KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se huomaa.
SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?
KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?
SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)
THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista kohtaamista, aatteles!
KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas. Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen jotain oppineeksi maailman markkinoilla.—Mutta sisäreni, onpa seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.
SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!
KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit.Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.
KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä kamppailtuaa hänen kanssansa.
KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika, tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.
KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan vielä ripustele huulta.
KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan kaiken elämän elämä!
KONRAD. Mitä, poika?
KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs toinen impi. Enköhän?
SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni.Tässä seisoimme koskas tulit.
KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä kohtasit meidän tässä.
KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?
SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle, jonka sydämmeni hylkää.
KONRAD. Ken on mies?
SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka, niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen—Fokas!
KONRAD. Hän! Fokas?
SELMA. Se kilpikonna!
KONRAD. Mitä aattelee isämme?
SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan? Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha karkotetaan pois!
KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?
KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen mahdan olla eremiitti!
SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin emäntänä Fokaksen pöydäs.
KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman kielillä.
SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin sinua kaipanut ja murehtinut.—Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.
KONRAD. Mikä on aikees?
SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!
THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!
KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?
SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani oikein.
KONRAD. Melkein niin.
SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon. Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?
KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.
SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen pitää saaman rollinsa myös.
THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?
SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad, kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)
THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.
KILIAN. Kuinkapa hän asetellee.
THEKLA. Varmaan onnistuisitte.
KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.
THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja lähde.
KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon hiljasta autuutta.
THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä ihmettele?
KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!
THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma käyvät esiin)
KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!
KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?
KONRAD. Kaikki vielä hyvin!—Haa! teenpä pienen katselman herraFokaksessa ja näytän missä tauti istuu.
SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta, ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.
THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!
KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen kepposen.
SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa haamussansa.
KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä, kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.
KILIAN. Sinä viivyt vieraanani.
KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!
SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.
KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?
KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan kaukana.
KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!
THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.
KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän valttimme kanssa!
THEKLA. Herra varjele minua!
KONRAD. Ha, ha, ha!
SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.
THEKLA. Nonoh!
KONRAD. Minä myös tahdon kohtani.
SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista oikeasta reitistä pois.
KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?
SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!
KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.
SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.
KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä mitä lupasi, mikä rangaistus?
KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!
KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.
SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi jääkäät!
THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein körrinä, tiedän minä.
KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.
THEKLA. Ui!
KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.—Hyvästi! (Syleilevät ja poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)
Toinen näytös
Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee.
TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat)
SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras?
TAAVETTI. Hän tulee.
SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän suusta?
TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän kaikki mitä sanoo tämä ukko.
SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyyKonrad?
TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta, harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja sauva kädessä)
THEKLA. Herra minua…!
TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia!
KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme.
SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia)
KILIAN. Meidän tietäjämme.
KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita!
SELMA. Julmettunne itseäskin!
KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen, kanssani livertelemään!
THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo häntä syliinsä)
SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla)
KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen.
THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa)
SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia.
KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme.
SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto nähtyäsi isäni tai herras.
TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee)
SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan?
KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad, sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran?
KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka vikkelästi väistyy syrjään)
SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä.
THEKLA. Ha, ha, ha!
KONRAD. Tule tänne!
THEKLA. Häpee!
KONRAD. Minä käsken!
THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee)
TAAVETTI. Patruuni Herman!
SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska sun isäntäs tulee.
TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo)
KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli?
SELMA. Poika mielii hieman vestellä.
KILIAN. Nyt tehkäät parastanne.
KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani.
KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee vasemmalle)
SELMA. Missä on sitten torves, Konrad?
KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle) Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä kuin ennen, mielestäni.
SELMA. Tämän vehkeemme tähden.
KONRAD. Että myöntyi hän.
SELMA. Töin ja tuskin.
THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala nähköön!
SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen, hyvin tunnetun utelijaisuuden.—Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta Konradia, joka seisoo syrjemmässä)
HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!—Mitä?
SELMA. No mun isäni…
HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa.
THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni!
HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!—Mitä hulluuksia!
SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme toiveesta.
HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.—Mutta kyllä tiedän missä pieksu likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin.
SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä.
HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun koiritella edessämme?
SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle pienen ja kankean kumarruksen)
HERMAN. Hee!
SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko.
HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet?
KONRAD. Matti on nimeni.
HERMAN. »Se Matti, joka pirun petti.»
KONRAD. Minä en petä ketään.
HERMAN. Et itse piruakan?
KONRAD. En häntäkän.
HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä, tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet?
KONRAD. Minä olen Matti.
HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää?
KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän.
HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni. Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin.
KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt.
HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka vanha olen.
KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni.
HERMAN. Hmk!
KONRAD. Onkos totta?
HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö sinä sen tiedät?
KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus.
HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet. Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran nuhteessa.
KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.
HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän toffelia?
KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies.
HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen.
KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä.
HERMAN. Nyt näkee se väärin!
KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.—Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän uljaan poikanne lähestyvän kotoansa.
HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut.
KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne.
HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan vai pahalaiseen?
KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat minulle yksi asia.
HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa?
KONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös tyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee vanhaa.
SELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä tiedän mitä hän meinaa.
KONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani?
HERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko.
KONRAD. Minä kiitän.
HERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä!
KONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä!
HERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee)
TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa.
SELMA. Olkam valmiit!—Hän onko jo läsnä?
TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa.
HERMAN. Mutta kas sinä!
TAAVETTI. Minä, herra?
HERMAN. Juuri sinä junkkari!
TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan.
HERMAN. Junkkari!
TAAVETTI. Nimeni on Taavetti.
HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan!Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä?
TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa, nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa, kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella sanottu…
HERMAN. Mitä mökiset!
TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla; kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty. Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää. (Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)
KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.
TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen teimme.
HERMAN. Kitas kiinni!
SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.
TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas siinä ryskettä ja paukkinaa,—Jessus!
HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!
TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten salaisesti naureskellen)
HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?
TAAVETTI. En tahdo, herra, en!
HERMAN. Tahdotko sauvastani?
TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä.
HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla!
TAAVETTI. Mitä sanotte?
HERMAN. Mene!
TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden, veikkonen, niin hangitsekkan!
HERMAN. Häh?
TAAVETTI. Älä Herran tähden!
SELMA. Me täydymme kärsiä häntä.
TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille ja voin sen myös—tämä huomakaat—voin sen myös ennen aikoja kumota, jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se putoo.
HERMAN. Höh! Vai putoo se.
TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.
HERMAN. Tytöt, onko mies viisas?
TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri kaukana.
SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,Matti, hänen tullessansa.
KONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu)
SELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle)
TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen.(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta)
SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista.
TAAVETTI. En hengitäkkän.
SELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan sinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon)
THEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän minä. Voi!
SELMA. Äänettä!—Tulkaat, isäni, rientäkäät!
HERMAN. Olenhan sun narris.
SELMA. Te olette mun isäni.—Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle, jääden katselijain näkyviin)
HERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä!
TAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta ah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön suuteltavana! Sehän riemuamme voitelis.
HERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä olven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni.
TAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan sydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä hetkellä, juuri saman.
HERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli!
SELMA. Hän tulee!
HERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä, seisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti ylös)
FOKAS. Onko se Matti?
KONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra.
FOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin.
KONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän todistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani.
FOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen patriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot?
KONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on sitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa kevään lunta.
FOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks.
KONRAD. Minä jo sen tiedän.
TAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä.
FOKAS. Tiedät uneni?
KONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana heiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi viette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan hetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä taivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu.
TAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla.
FOKAS. Kuinka tiedät tämän?
KONRAD. Minä olen tietäjä.
FOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon järkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni.
KONRAD. Sen näen kohta pilvistä.
FOKAS. Pilvistä?
KONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta.
SELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas.
FOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään?
KONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista.
TAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika.
KONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen miehen elämän vaiheet.
FOKAS. Kaikissa pilvissä?
KONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä.
FOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa kunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun liutani?
TAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä.
KONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman nostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne, niin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa pyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja viheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne avaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille kohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä korkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin.
TAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi.
FOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines!
KONRAD. Tämä kuuluu asiaan.
FOKAS. Ja viheltäisin vielä?
KONRAD. Asian vaatimusta mukaan.
FOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö nostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten aatelismies?
TAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee nyt se!
HERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani!
KONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet.
FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee ylös läpi nyrkkinsä)
KONRAD. Hm … hm … tuolla tynnörinala rastaanrinnettä … hm … tuolla Kefaluksen häntä … ja tuollahan sen suuren Mogulin linna … hm … tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm… Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma.