The Project Gutenberg eBook ofChikago: Nykyajan romaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Chikago: Nykyajan romaaniAuthor: Upton SinclairTranslator: O. A. JoutsenRelease date: July 19, 2014 [eBook #46325]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CHIKAGO: NYKYAJAN ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Chikago: Nykyajan romaaniAuthor: Upton SinclairTranslator: O. A. JoutsenRelease date: July 19, 2014 [eBook #46325]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Title: Chikago: Nykyajan romaani
Author: Upton SinclairTranslator: O. A. Joutsen
Author: Upton Sinclair
Translator: O. A. Joutsen
Release date: July 19, 2014 [eBook #46325]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CHIKAGO: NYKYAJAN ROMAANI ***
Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Nykyajan romaani
Kirj.
Tekijän luvalla ["The Jungle"] suomentanut O.A. Joutsen
WSOY, Porvoo, 1906.
Lahden Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.
Kello neljä iltapäivällä oli toimitus loppunut ja vaunut alkoivat ajaa esiin. Kaiken matkaa oli perässä seurannut suuri ihmisjoukko, jota Marija Berczynskan eloisuus oli kiihottanut. Koko valmistelu lepäsi Marijan leveillä olkapäillä — hänen tehtävänsä oli valvoa, että kaikki kävi hyvin ja kotoisten tapojen mukaan; hän ryntäili edestakasin, sysäten jokaisen vastaansattuvan tieltään, huutaen ja riidellen koko päivän mahtavalla äänellään, ja oli yleensä niin innokas valvoessaan, että muut pysyisivät tyyninä ja säädyllisinä, että hän vallan unohti oman itsensä: Hän lähti kirkosta kaikkein viimeisenä, ja tahtoen olla kaikkein ensimmäisenä häätalossa oli hän käskenyt ajurin kiiruhtamaan niin pian kuin mahdollista. Ajurilla näytti kuitenkin olevan omat arvelunsa asiasta, ja silloin Marija raivostui, avasi vaunun akkunan, pisti ulos päänsä ja puolen yläruumistaan ja selitti miehelle mielipiteensä hänen käytöksestään, ensin litvankielellä, jota tämä ei ymmärtänyt, ja sitte puolankielellä, jota mies ymmärsi. Ylhäisellä asemallaan istuen ajuri arveli asian paremmin ymmärtävänsä ja antautui väittelyyn ajettavansa kanssa, ja seuraukseksi oli tullut ylen kiivas torailu, joka kesti koko matkan Ashland Avenueta ajettaessa ja houkutteli aina joka kadunkulmauksessa uuden parven katupoikia yhtymään siihen saattueeseen, joka jo juosten seurasi vaunua.
Tämä oli onneton seikka, sillä paljon väkeä oli jo kokoutunut häähuoneen ulkopuolelle. Soitto oli jo alkanut, ja kauvas kuultiin yhden sellon yksitoikkoinen "brum, brum" ja kahden viulun surkea vikinä. Heti kun oli huomannut kansanpaljouden, Marija äkisti keskeytti kyselynsä ajurin esivanhemmista sekä hypähti alas ajopeleistä ja raivasi itselleen tien hääsaliin. Sinne onnellisesti päästyään hän kääntyi ympäri ja rupesi tyrkkimään väkeä vastapäiseen suuntaan, koko ajan huutaen"Eik! Eik! Uzdaryk-duris!(Tule! Tule! Avaa ovet!)" tavalla ja äänensävyllä sellaisella, että orkesterin hälinä siihen verrattuna tuntui keijukaisten soitolta.
"Z. Graiczunas, Pasilinksminimams darzas. Vynas. Sznapsas. Iloisten puutarha. Viinejä ja liköörejä. Yleinen päävarasto" — oli luettavana kyltillä, joka riippui huoneuston ulkopuolella. Lukijaa, joka arvattavasti ei ymmärrä litvankieltä, ilahuttanee saada tietää, että kysymyksenalainen paikka oli erään krouvin perähuone siinä Chikagon osassa, joka paraiten tunnetaan nimellä "teurastamoiden takalisto". Niin on todella asianlaita; mutta, kuinka epätäydelliseltä, jopa suorastaan alentavalta tämän nimen täytyi tuntua jokaisesta, ken tiesi että tässä paikassa ja tällä hetkellä muuan Jumalan hienoimpia luomia, pieni Ona Lukoszaite vietti elämänsä tärkeintä tapausta, nimittäin häitään!
Hän seisoi ovella serkkunsa Marijan turvissa, vallan hengästyneenä ponnisteluistaan päästä joukon lävitse ja näyttäen tuskaiselta kaikessa onnellisuudessaan. Hänen silmissään oli ihmettelevä ilme, suupielensä värähtelivät ja hänen muuten kalpeilla pikku kasvoillaan hohti nyt punerrus. Hän oli puettu yksinkertaiseen valkoseen musliinihameeseen, ja samanvärinen ohut huntu peitti hänen päänsä. Huntuun oli kudottu viisi ruusua keltasesta silkkipaperista ja yksitoista vihreää ruusunlehteä. Käsissä hänellä oli uudet valkoset pumulihansikkaat, ja hänen seisoessaan siinä pelokkaasti silmäillessä ympärilleen liikkuivat hänen sormensa levottoman hermostuneesti. Hän tuskin voi kestää tätä jännitystä — mielenliikutus väreili hänen kasvoillaan ja värähytti tavantakaa koko hänen ruumistaan. Hän oli niin nuori — täyttänyt juuri kuusitoista vuotta — ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, tuskin lasta suurempi; ja aivan äsken hänet oli vihitty avioliittoon — vihitty juuri Jurgikseen [lausutaan Joorghis], tähän Jurgis Rudkukseen, joka seisoi tuossa valkonen kukka uuden mustan pukunsa näpinlävessä, leveäharteisena ja tukevanyrkkisenä.
Ona oli sinisilmäinen ja vaalea, mutta Jurgiksella oli suuret mustat silmät tuuheitten kulmakarvojen ja paksun mustan tukan alla, joka kähertyi laineina korvien ympärille — molemmat sanalla sanoen muodostivat tuollaisen epäsuhtaisen parin, jommoisilla luontoemo usein saattaa ymmälle kaikki vanhat ja uudet profeetat. Jurgis jaksoi nostaa kokonaisen härän ja kantaa sen jäähdytysvaunuun ilman että hänen polviniveleensä värähtivät; ja nyt hän seisoi pimeässä nurkassaan säikähtyneenä kuin vainottu otus, ja hänen oli pakko kostuttaa kielellä huuliaan joka kerta, ennenkun kykeni kiittämään ystävien onnentoivotuksista.
Sitten vähitellen onnistuttiin erottamaan katsojat ja häävieraat hiukan toisistaan — ainakin sen verran että juhlamenoihin häiritsemättä voitiin käydä. Kuitenkin olivat ovet ja akkunat koko ajan täynnä uteliaita; ja jos joku näistä katsojista tuli tarpeeksi likelle tai näytti perin nälkiytyneeltä, pyydettiin hänen istumaan joukkoon ja ottamaan osaa juhlaan.Veselijan(häämenojen) kirjoittamattomiin lakeihin kuului, ettei kenkään saisi lähteä nälkäisenä; ja vaikka tietystikin vaikeaksi kävi Chikagon teurastamopiirin 250,000 asukkaan joukossa sovelluttaa tätä tapaa, joka oli syntynyt Litvan metsäseuduilla, niin tekivät juhlan järjestäjät kuitenkin parastaan, ja kadulta sisään juosseet lapset, jopa ympäriinsä terhentelevät ja haistelevat koiratkin lähtivät pois entistä onnellisempina. Kaikkien muodollisuuksien puute oli tämän juhlan hauskimpana puolena. Miehillä oli hatut päässä, milloin se heitä miellytti; jollei, niin ottivat he ne pois, jopa takitkin päältään; he söivät milloin ja mitä vain tahtoivat ja kävelivät ympäriinsä huoneessa mielensä mukaan. Puheita pidettiin ja lauluja laulettiin, mutta kenenkään ei ollut pakko kuunnella niitä; jos ken väliajalla halusi itse puhua tai laulaa, oli hänellä siihen täysi oikeus. Kenkään ei antanut tästä syntyvän sorinan häiritä itseään; poikkeus oli kuitenkin tehtävä lasten suhteen, joita oli yhtä paljon kuin kutsuvieraita. Lapsille ei oltu osotettu mitään erityistä paikkaa, ja sen vuoksi määrättiin muuan salin nurkka heidän kehtojaan ja vaunujaan varten. Näissä nukkuivat pienokaiset, kolme tai neljä yhdessä, ja ne heräsivätkin yhdessä, milloin niin sattui. Ketkä olivat tarpeeksi isoja ulottumaan pöydälle, ne kiertelivät ympäriinsä tyytyväisenä makostellen makkaroita tai lihaisia luita.
Huone on noin yhdeksän neliömetriä avara, paljain, valkeiksi maalatuin seinin, joilla riippuu vain almanakka ja kuva jostakin kilpa-ajohevosesta. Oikealta johtaa ovi krouviin, mistä näkyy muutamia kuokkavieraita häitä tirkistämässä sekä tiski, jonka takana seisoo krouvari, puettuna tahrautuneeseen valkoseen pukuun, vahatuin viiksin ja huolellisesti öljytty hiuskiehkura liimattuna toiselle ohimolle. Vastapäisessä nurkassa seisoo kaksi pöytää, jotka valloittavat kolmannen osan huoneesta ja notkuvat erilaisten kylmien ruokien alla, joita ne, jotka vielä ovat nälkäisiä, antavat hyvältä maistua. Toiseen päähän, missä morsian seisoo, on sijoitettu iso hääkakku, keskellä konvehteista rakettu Eiffel-torni ja sen ympärillä sokerisia enkeleitä ja ruusuja sekä keltasia, vihreitä ja punasinerviä kynttilöitä. Taustassa olevan oviaukon kautta voi katsella keittiöön, jossa huomaa savuavan ja sähisevän hellin, ympärillä parvi ahkeraan kiherteleviä naisia, nuoria ja vanhoja. Vasemmanpuoleisessa nurkassa, pienellä tilapäisellä lavalla istuu kolme soittoniekkaa tehden epätoivoisia ponnistuksia saadakseen läsnäolijat kuuntelemaan heidän soittoaan; edelleen lapsia, jotka yrittävät samaa, ja avoin akkuna, josta utelias väkijoukko imee sisäänsä näkemäänsä, kuulemaansa ja haistamaansa juhlailoa.
Äkisti lähenee paksu höyrypilvi, jonka takaa voi erottaa täti Elisabethin, Onan kasvatusäidin — Teta Elzbietan, kuten häntä kutsutaan — joka kantaa muhennettua ankkaa isolla vadilla. Hänen perässään astuu pieni Katrina horjuen hänkin samallaisen kuorman alla; ja pari minuuttia myöhemmin tulee vanha isoäiti Majauszkiene, sylissään mahtava keltanen malja täynnä höyryäviä perunoita. Siten tulee vähitellen kaikki valmiiksi kemun alkamiseen — pöydällä on siankinkku sekä vadillinen hapankaalia, keitettyjä riisisuurimoita, makkaraa, isoja läjiä viidenpenninleipiä, maitokolpakoita ja kuohuvia olutkannuja. Muutama askel taempana on ryyppytiski, jolta jokainen voi tilata mitä haluaa, tarvitsematta maksaa mitään. "Eiksz! Graicziau!"(Tule tänne! Pian! Pian!) huudahtaa Marija Berczynskas syöksyen keittiöön, sillä hellillä on enemmän ruokaa, joka pilautuisi, jollei sitä syöty lämpimänä.
Meluten, nauraen ja leikkiä laskien vieraat viimein asettuvat paikoilleen. Nuoret miehet, jotka tähän asti ovat ryhmittyneet ovensuuhun, tulevat rohkeammiksi ja lähenevät pöytiä, ja ujo Jurgis joutuu kokeneempien pilanteon esineeksi, kunnes hän vihdoin uskaltaa istua morsiamen oikealle puolelle. Morsiusneidot, joiden arvonmerkkinä on paperiseppeleet tukassa, tulevat sitte järjestyksessä, ja viimein tulee muitten vieraitten, vanhain ja nuorten, poikien ja tyttöjen vuoro. Hilpeä tunnelma tarttuu myöskin kookkaaseen krouvinrenkiin, joka kahmasee mahtavan palan muhennettua ankkaa; yksinpä lihava poliisikin — jonka tehtävänä myöhempään yöllä on käydä väliin ja erottaa tappelupukarit toisistaan — vetää tuolin esiin ja ottaa paikkansa pöydän ääressä. Koko ajan kirkuvat puolikasvuiset lapset ihastuksesta, pienokaiset parkuvat vaunuistaan ja koreistaan, kaikki laulavat, nauravat ja kertovat juttuja — mutta kaiken melun ja sorinan halki kuuluu Marija-serkun kireä ääni, joka antaa käskyjä soittoniekoille.
Soittoniekat — niin, mitenkä heitä oikein kuvailisi? Koko ajan ovat he olleet täällä ja soittaneet mitä hurjimmasti — koko tämä näytelmä pitäisi oikeastaan kuvailla musiikin avulla. Soitto se tekee juhlan siksi mikä se on — soitto se muuttaa pahaisen krouvin perähuoneen teurastamoiden synkimmässä takalistossa tenholaksi, ihmemaaksi, pilventakaiseksi enkelien asunnoksi.
Pikkuinen mies, joka tätä kolmikkoa johtaa, on kerrassaan innostunut lajissaan. Hänen viulunsa ei ole vireessä eikä käyrä ole hartsattu, mutta hän on sittekin taiteensa innostama — runottaret ovat laskeneet kätensä hänen päälleen. Hän soittaa, kuin häntä olisi riivannut ei vain yksi piru, vaan kokonainen parvi pirulaisia. Niitä voi aavistaa ilmassa hänen ympärillään, vimmatusti potkivina; ne polkevat tahtia näkymättömillä jaloillaan, ja kapellimestarin hiustupsut kohoavat pystyyn hänen päässään ja hänen silmämunansa tunkeutuvat ulos aukoistaan, kun hän koettaa pysytellä mukana niiden huimassa vauhdissa.
Tamoszius Kuszleika on hänen nimensä, ja hän on itsekseen opetellut soittamaan viulua, joutilaina iltahetkinä kotiin tultuaan, työskenneltyään koko päivän teurastamossa. Hän on paitahihasillaan, ja hänen liivinsä on täynnä kullanvärisiä hevosenkenkiä, jotka vuosien mittaan ovat tuntuvasti valenneet, ja hänen keltaraitainen paitansa muistuttaa pipariminttukonvehtia. Sotilashousut, vaaleansiniset punasilla sivusnauhoilla, antavat hänen persoonalleen jonkinmoista mahtavuutta, joka hyvin sopiikin soittokunnan johtajalle. Hän on vain viisi jalkaa pitkä, mutta sittekin ovat housut pari sentimetriä liian lyhyet, niin että voisi olla syytä ihmetellä mistä hän ne on saanut, mutta sellaista ei nyt ajatella.
Sillä hän on taiteeseensa innostunut mies. Jokainen tuuma hänessä on innostunut, voisipa sanoa itsenäisesti innostunut. Hän polkee tahtia oikealla jalallaan, pudistelee päätänsä ja heiluttaa yläruumistaan; hänen pienet kuivettuneet kasvonsa näyttävät vastustamattoman naurettavilta; ja kun soittokappaleessa tulee jyrkkä nousu, vetäytyvät hänen kulmakarvansa yhteen, hänen huulensa liikkuvat ja silmälaudat värähtelevät ylös ja alas — yksinpä hänen kaulahuivinsa päätkin ovat liehuvassa liikkeessä. Silloin tällöin hän kääntyy tovereihinsa päin, nyökäten, komentaen, huitoen käyrällään — joka tuuma hänessä vetoo runottarien nimessä heidän ylhäiseen kutsumukseensa.
Molempia toisia soittoniekkoja tuskin muuten kannattaa mainitakaan samassa hengenvedossa kuin Tamosziusta. Toinen viuluniekka on slovakki, pitkä, luiseva mies, jolla on mustasankaiset kakkulat nenällä ja kasvoissa ilme, joka muistuttaa kiusatusta hevoskaakista; piiskansivallukset kiiruhtavat sitä hetkeksi juoksuun, mutta sitte se taas palaa entiseen hölkkäänsä. Kolmas soittajista on melkoisen lihava, hänellä on pyöreä ja punanen, milteipä tunteellinen nenä, ja kun hän soittaa, ovat hänen silmänsä kohotetut korkeutta kohti ja ilmaisevat sanomatonta kaihoa. Hän soittaa pitkiä baassiääniä sellollaan ja yhteissoitosta hän vähän välittää; kuulukoonpa diskantti miten tahansa, rakastaa hän sahata vain pitkiä, valittavia ääniä yhden toisensa jälkeen, kello neljästä iltapäivällä samaan hetkeen asti seuraavana aamuna — saaden palkkioksi kolmannen osan kolmikon kokotulosta, jona on dollari tunnilta.
Ennenkun juhlaa on kestänyt viidenkään minuutin ajan, nousee Tamoszius Kuszleika sijaltaan; vielä minuutti tai pari, niin hän näkyy aikovan lähetä ruokapöytiä. Hänen sieraimensa suurenevat ja rintansa kohoaa voimakkaasti — pahat henget häntä ajavat. Hän nyökkää päätään tovereilleen ja hätistää heille soittimellaan, kunnes viimein toinenkin viuluniekka ojentaa pitkän runkonsa. Pian ovat kaikki kolme jalkeilla ja lähestyvät askel askeleelta juhlavieraita, Valentinavyczia, sellonsoittaja, hinaten raskasta soitintaan, ja Tamoszius nousee tuolille.
Nyt hän tuntee olevansa seitsemännessä taivaassa, täydellisesti hallitsevansa koko näyttämöä. Jotkut läsnäolijoista syövät edelleen, toiset nauravat tai rupattelevat, mutta kenkään ei voi olla kuuntelematta Tamosziuksen soittoa. Hän ei koskaan soita oikeita säveliä, matalat äänet kuuluvat jylhältä murinalta ja korkeat kitisevät selkäpiitä karmivalla tavalla; mutta siihen ei kenkään kiinnitä huomiota, yhtä vähän kuin vallitsevaan meluunkaan — juhla ilmaisee osanottajaan omaa luonteenlaatua ja elämänkatsomusta ja miellyttää heitä niinmuodoin. Tällä tavalla he päästävät tunteitaan ilmoille; olipa tämä soitto hilpeä tai surullinen, vilkas tai valittava, intohimoinen tai uhmaava, se on heidän omaa musiikkiaan ja sitä he ymmärtävät. Chikago krouveineen ja pahamaineisine takakujineen kalpenee ja katoaa, ja niitten sijasta he näkevät vihreitä ketoja ja päivänpaisteisia virtoja, mahtavia synkkiä metsiä ja lumisia vaaroja. He muistelevat kotiseudun maisemia ja lapsuuden aikaisia tapauksia; vanhat rakkaus- ja ystävyysmuistot heräjävät eloon, muinaiset surut ja riemut esiytyvät selvinä ja kirkkaina. Siellä täällä painuu pää taaksepäin ja silmälaudat sulkeutuvat, toisaalla rummuttavat sormet pöytää. Välistä ryntää joku pystyyn ja pyytää jotakin erityistä laulua; ja silloin leimahtaa tuli Tamosziuksen silmiin, hän heiluttaa käyrää nopeassa tahdissa, viittoen tovereilleen, jotka soittavat kuin hengen edestä. Pöytäseura toistaa tuttuja jälkisäkeitä, ja sekä miehet että naiset karjuvat kuin hullut; monet kavahtavat pystyyn ja polkevat jalallaan lattiaan, kohottaen lasinsa ja juoden toistensa maljan. Ennen pitkää pyytää joku soittajilta vanhaa häälaulua, jossa ylistetään morsiamen kauneutta ja rakkauden suloisuutta. Innostuneena tämän mestarityön suorittamisesta Tamoszius Kuszleika alkaa työntäytyä pöytien lomitse sinne päin, missä morsian istuu. Vieraitten tuolit ovat vain jalan päässä toisistaan, ja Tamoszius on niin lyhyt, että hän kutittelee vieraita niskaan käyrällään aina kun hän soittaa pitkän säveleen; mutta siitä huolimatta hän raivaa itselleen tietä eteenpäin ja vaatii tovereitaan seuraamaan perässä. On tarpeetonta mainita, että sellon säveleitä vain harvoin kuuluu tämän vaikean kulun aikana; mutta vihdoin viimein ovat kaikki kolme soittoniekkaa päässeet pöydänpäähän, ja Tamoszius asettuu morsiamen oikealle puolelle ja alkaa jälleen purkaa sieluaan sulaviin säveliin.
Pien' Ona on liiaksi hermostunut voidakseen syödä. Silloin tällöin Marija-serkun töystäistyä häntä ottaa hän palasen lautaselleen, mutta enimmäkseen hän istuu tirkistellen suoraan eteensä, silmissä yhä sama ihmettelevä ilme. Teta Elzbieta on alituisessa liikkeessä, ja hänen taakseen asettuvat hänen sisarensa ja kuiskailevat hengästyneinä keskenään. Mutta Ona ei heitä kuuntele — soitto vaikuttaa häneen yhä samalla salaperäisellä viehätysvoimalla, hän edelleen ihmettelevän näköisenä ristii kätensä rinnalleen. Sitte alkavat kyyneleet kimallella hänen silmäkulmissaan, ja häveten heikkouttaan antaa hän niiden vieriä alas poskille; hän kääntyy hiukan ja pudistaa päätään, ja huomatessaan Jurgiksen katselevan häntä valahtavat hänen poskensa punasiksi. Kun Tamoszius viimein on saapunut hänen luokseen ja soittaa viuluaan, ovat hänen poskensa vallan hehkuvat ja ilme hänen silmissään on kuin vainotun kauriin katse.
Tässä pulassa hänet pelastaa Marija Berczynskas. Tällä on erikoinen lempilaulunsa, jossa kerrotaan kahdesta rakastavasta, joiden täytyy erota toisistaan; sitä hän nyt tahtoo kuulla, ja kun soittoniekat eivät tunne sitä, täytyy hänen hyräillä heille sävel. Marija on lyhytkasvuinen, mutta rotevatekoinen. Hän työskentelee eräässä säilyketehtaassa, jossa lihaa pannaan purkkeihin; ja koko päivän käsittelee hän sellaisia rasioita, jotka saattavat painaa aina seitsemän kiloa. Hänen kasvoistaan arvaa hänen slaavilaisen syntyperänsä; suupielten ympäri on surunvoittoinen piirre, ja kun häntä katselee, täytyy ajatella hevosta. Hän on puettu sinisestä flanellista tehtyyn puseroon, jonka hiat ovat käärityt kyynärpään yläpuolelle, niin että hänen tukevat kyynärvartensa näkyvät. Kädessä hänellä on lihaveitsi, jolla hän takoo pöytään lyödäkseen tahtia. Hänen hyräillessään laulunpätkää koettavat soittoniekat seurata häntä sävel säveleeltä, mutta aina yhtä säveltä jälempänä; sillä tapaa he ahertavat säkeen toisensa perästä seuraavasta lemmensairaan nuorukaisen valituksesta: —
/p"Sudiev' kvietkeli, tu brangiausis;Sudiev' ir laime, man biednam,Matau — paskyre teip Aukszcziausis,Jog vargt ant svieto reik vienam!"
(Hyvästi kukkanen, sa kallehin,Hyvästi raukan mun myös onnikin!Niin päättänyt on Isä ylhäisin,Ett' hätää nähdä saan ma yksinäin.)p/
Kun viimeinen säe on laulettu, arvelee vanha Dede Antanas ajan olevan puhua, ja hän nousee seisaalleen. Isoisä Antanas, Jurgiksen isä, ei ole kuuttakymmentä vanhempi, mutta hän näyttää 80:vuotiaalta. Hän on ollut Amerikassa ainoastaan kuusi kuukautta, mutta uudet olosuhteet eivät häntä miellytä. Miehuutensa aikana hän työskenteli puuvillakutomossa, mutta sai siellä kroonillisen yskän ja oli pakotettu eroamaan; hän lähti maalle, ja siellä yskä jonkun verran lieventyi; mutta nyt on hän työskennellyt Durhamin teurastomoiden lihansuolausosastossa, ja siellä on päiväkautinen oleskelu kylmässä, kosteassa ilmassa palauttanut taudin. Juuri kun hän nousee saa hän yskäkohtauksen, ja hänen täytyy tarttua kiini tuolinselkään ja kääntää syrjään kalpeat ja riutuneet kasvonsa, kunnes kohtaus menee ohitse.
Veselijaavietettäessä on tapana, että juhlapuheen pitäjä opettelee sellaisen ulkoa jostakin kirjasta; mutta nuoruudessaan oli Dede Antanas hyvin lukuhaluinen ja häntä käytettiin paljon kirjoittamaan ystäviensä rakkaudenkirjeitä. Siksipä tiedetään, että hän nyt juhlan kunniaksi on itse sepittänyt onnittelupuheen, ja uteliaisuus läsnäolijoissa on suuri. Yksin pienet poikanaskalitkin, jotka leikkivät ovensuussa, tulevat lähemmäksi kuuntelemaan, ja pari naisista rupeaa nyyhkyttämään ja peittämään esiliinalla silmiään. Tunnelma käy hyvin surulliseksi, sillä Antanas Rudkus on saanut päähänsä, että hänellä ei enää ole pitkää aikaa elettävänä lastensa parissa. Hänen puheensa tekee vähin jokaisen alakuloiseksi, niin että Jokubas Szedvilas, pieni lihava mies, jolla on ruokatavarakauppa Halsted Streetin varrella, katsoo olevan syytä nousta selittämään, ettei toki niin surullisesti mahda olla laita; ja sitte hän alkaa pienen itsenäisen puheen, jossa hän runsaalla kädellä jakelee onnitteluja morsiamelle ja sulhaselle sekä puhkee runollisiin ennustuksiin, jotka herättävät suurta suosiota nuorissa miehissä, mutta saattavat Onan posket hehkumaan. Jokubaksella on nimittäin runsaassa määrässä sitä herranlahjaa, jota hänen vaimonsa kutsuu "poetiszka vaidintuve" — runolliseksi mielikuvitukseksi.
Useat vieraista ovat nyt täyttäneet vatsansa, ja kun ei muodoista suurta väliä pidetä, noustaan vähitellen ylös pöydästä. Jotkut miehistä kokoutuvat tarjoilutiskin ääreen, toiset kiertelevät edestakasin salissa nauraen ja laulaen. Vähin kukin on hiukan hermostunut — voisi luulla että heillä on jotakin erikoista sydämmellään. Ja niin onkin asianlaita. Hitaimmat syöjistä ennättävät hädin tuskin päättää juhla-aterian, kun saranapöydät lasketaan lappeelleen ja työnnetään tuolien kera nurkkaan, lasten vaunut siirretään syrjään, ja ohjelman tärkein numero alkaa. Tamoszius Kuszleika tyhjentää ison kannun olutta, nousee uudestaan lavalle, katsahtaa yli koko juhlaseuran, kopahuttaa sitte käyrällä kerran viulun selkään, vie soittimensa leuvan alle ja tekee kaarella komean liikkeen ilmassa. Sitte alkaa käyrä tanssia kielillä. Tamoszius ummistaa silmänsä ja purkaa koko sielunsa helisevään valssiin. Hänen toverinsa seuraavat häntä kukin soittimellaan minkä ennättävät; Valentinavycziakin, hetken poljettuaan jalallaan tahtia, luo katseensa ylös kattoon ja rupeaa sahaamaan selloaan henkensä edestä — "Brum! brum! brum!"
Nuoret miehet kutsuvat naisensa, ja pian kiehuu lattia tanssivista pareista. Silminnähtävästi ei kenkään koko seurasta osaa tanssia kunnollisesti, mutta siitä viisi — onhan soittoa, ja nyt tanssii kukin miten taitaa, aivan samaten kuin äsken, kun oli puhe laulamisesta. Useimmat tanssivat n.s. "kahden-askeleen tanssia", etenkin nuoret, joiden keskuudessa tämä laji on erityisesti suosittu. Vanhemmat muistelevat kotiseudun tansseja ja polkevat niitä arvokkaasti ja syvällä totisuudella. Jotkut eivät tanssi lainkaan, vaan tyytyvät yksinkertaisesti pitämään kiini toistensa käsistä ja antavat yleiselle liikkumishalulle sen ilmauksen, mihin se paraiten tahtoo pukeutua, kaikellaisiin jalkaliikkeisiin. Viimemainittujen joukossa ovat Jokubas Szedvilas ja hänen vaimonsa Lucija, jotka yhdessä omistavat ruokatavarakaupan, jonka varastosta he itse syövät enemmän kuin mitä myövät; he ovat liian lihavia pyörimään ympäri ja pysyttelevät sen vuoksi keskellä lattiata, kiinteästi syleillen toisiaan, keinutellen yläruumistaan molemmille sivuille ja eteen ja taaksepäin, nauraen koko ajan autuaallisesti — oikea hampaattoman ja hikisen hurmauksen kuva!
Vanhemmat juhlaan osaaottavista esiytyvät puvuissa, jotka enemmän tai vähemmän muistuttavat kotimaasta — koruommellussa liivissä tai kirjavassa kaulahuivissa, taikka leveäkäänteisessä ja kiiltonappisessa takissa. Nuoret kuitenkin välttävät sellaisia vaatekappaleita, sillä useimmat heistä ovat oppineet puhumaan auttavasti englanninkieltä ja koettavat puvussaan olla niin amerikkalaisia kuin suinkin. Joitakuita heistä voisikin luulla aivan syntyperäisiksi amerikkalaisiksi tavallista konttoristityyppiä — eikä vähinnä sen vuoksi, että he sisälläkin pitävät hatut päässä. Jokainen pari tanssii omalla erikoisella tavallaan. Muutamat ovat kiinteässä syleilyssä, toiset tarpeeksi kaukana toisistaan; muutamat pitävät käsivartensa jäykkinä kupeilla, toiset antavat niiden veltosti riippua alas; muutamat tanssivat hyppien, toiset raskaasti laahaten itseään lattialla. Joukossa on vallattomia pareja, jotka lentävät raivoisaa vauhtia ympärinsä, pukkien kaikkia tiellensä tulevia; ja sen ohessa hermostuneita pareja, joita edelliset säikähyttävät ja jotka niille huutavat ohi mennessään: "Nustok! Kas yra?"(No! Mikä on?)
Jokainen pari pysyy yhdessä koko illan — heidän ei näe koskaan eroavan toisistaan. Tuossa on esim. Alena Jasaityte, joka on tanssinut tuntikausia sulhasensa Juozas Racziuksen kanssa. Alena on juhlan kaunotar, ja hän olisikin todella kaunis, jollei hän olisi niin kovin kopea. Hän on puettu valkoiseen puseroon, jonka voi laskea vastaavan puolta viikkopalkkaa teurastamosta, missä hän maalaa purkkeja. Tanssiessaan hän kannattaa hamettaan vasemmalla kädellään ja koettaa matkia "suuren maailman" naisia. Juoza ajaa vaunuja Durhamin tehtaassa ja saa sangen hyvää palkkaa. Hän koettaa näyttää "koppavalta" lykkäämällä hattunsa vasemmalle takaraivolle ja polttamalla paperossia koko illan. Ja tuolla näemme Jadvyga Marcinkuksen, joka myöskin on kaunis, mutta kauhean ujo. Hänkin maalaa päivät purkkeja, mutta hänellä on rampa äiti ja kolme pientä siskoa elätettävänä, jotenka hänen ei kannata tuhlata rahoja puseroihin. Jadvyga on pieni ja heiveröinen, silmät sysimustat ja tumma tukka kiinnitetty solmuksi niskaan. Valkosen hameen, johon hän nyt on puettu, on hän itse ommellut ja käyttänyt sitä kaikissa tilaisuuksissa viitenä viime vuotena; se on kaikkea muuta kuin siisti, mutta se ei vähääkään huoleta Jadvygaa, kun hän tanssii Mikolaksensa kanssa. Hän on pieni ja Mikolas iso ja voimakas; tyttö painautuu kiinteästi miehen povelle, ikäänkuin tahtoisi kätkeytyä ihmisten silmiltä, ja nojaa päänsä Mikolaksen leveälle rinnalle. Tämä on vuorostaan pusertanut käsivartensa tukevasti tytön vyötäisten ympäri, aivankuin kantaakseen hänet pois täältä; ja siten tanssii Jadvyga koko illan ja tahtoisi tanssia vaikka iankaikkisesti, huumaavan riemun vallassa ollen.
Heille tekisi mieli hymyillä, mutta kun on kuullut heidän elämäntarinansa, ei tee mieli vetää suuta nauruun. He ovat nyt olleet kihloissa jo viidettä vuotta, ja Jadvigan sydän on pakahtumaisillaan. He olisivat jo aikoja sitte naimisissa, jollei Mikolaksella olisi isä, joka alati on juovuksissa, niin että pojan on elätettävä koko isoa perhettä. Mutta sittekin olisivat he jo kauvan mies ja vaimo, sillä Mikolas on rivakka työmies — jollei olisi sattunut tapaturmaa, joka on saattanut heidät epätoivoon. Mikolas on lihanleikkaaja teurastamossa, ja se on vaarallinen virka, varsinkin kun tekee kappaletyötä ja koettaa ansaita rahaa voidakseen kustantaa itselleen morsiamen. Kädet ovat aina tahmaiset verestä ja veitsi on tahmainen, ja sitä heiluttelee leikkaaja kuin mielipuoli, silloinkin kun joutuu puheisiin lähellä olevan toverin kanssa tai veitsi sattuu isoon luuhun. Silloin luistaa käsi veitsenterälle, ja veri purskahtaa esiin ammottavasta haavasta. Mutta tätä voisi vielä sietää, jollei vain syntyisi verenmyrkytystä. Haavan saa kenties lääkityksi, mutta saattaa se auveta taas milloin sattuu. Kolmena viime vuotena oli Mikolas kahdesti maannut lakanain välissä verenmyrkytyksen takia — ensimmäisen kerran kolme kuukautta ja toisen kerran lähes seitsemän kuukautta. Viimeisellä kerralla hän vielä kaupan päällisiksi menetti paikkansa ja sai sitte kuusi viikkoa peräkanaa vartoa joka aamu kello kuudesta lähtien tehtaan konttorin ulkopuolella lumessa ja töryssä, ennenkun tilaisuutta tuli ja hän voi saada entisen paikkansa takaisin. On kyllä viisaita ihmisiä, jotka aina kateellisesti puhuvat että lihanleikkaajat ansaitsevat 40 senttiä (2 markkaa) tunnissa, mutta hepä eivät varmaankaan koskaan ole tarkastelleet tällaisen miehen käsiä. Silloin he kauniisti pitäisivät suunsa kiini.
Kun Tamosziuksen ja molempien toisten soittajain tavantakaa täytyi keskeyttää hetkiseksi levähtääkseen, pysähtyvät tanssijatkin juuri siihen paikkaan, missä silloin sattuvat olemaan, ja odottelevat kärsimättöminä että nuo kolme jälleen alottaisivat. Tanssi ei näytä heihin vaikuttavan lainkaan väsyttävästi, ja vaikka joku tahtoisikin istua, ei ole paikkaa mihin laskeutuisi. Keskeytys ei muuten kestäkään kauvempaa kuin minuutin verran, sillä johtaja alkaa heti jälleen, välittämättä toveriensa vastustelemisesta. Tällä kertaa soitetaan muuan, litvalainen tanssi. Ketkä niin haluavat, jatkavat "kahden-askeleen" tahdissa, mutta useimmat alkavat monimutkaisen sarjan liikkeitä, jotka enemmän näyttävät luistelemiselta kuin tanssilta. Huippuunsa kohoaa tanssi raivoisassa "prestissimossa", jolloin kaikki parit tarttuvat toisiaan kädestä ja pyörivät huimassa piirileikissä. Kukaan ei voi olla ottamatta osaa siihen, piiri kasvaa yhä isommaksi, ja pian on koko sali yhtenä ainoana sekamelskana liehuvia hameita ja keinuvia vartaloita.
Mutta huomattavin ilmiö tänä hetkenä on Tamoszius Kuszleika. Viulurämä panee kitisevän ja rämisevän vastalauseen enempää kidutusta vastaan, mutta Tamoszius on säälimätön. Hiki nousee hänen otsalleen isoina helminä ja hän kumartuu eteenpäin kuin kilpailuun lähtevä polkupyöräilijä. Ruumis vapisee ja tärisee kuin junanveturi kiivaimmassa vauhdissaan, eikä kauvan voi erottaa säveltä, niin nopeaan hän sitä kihnaa — käyrän asemasta näkee vain sinisen varjon, jota hänen oikea kätensä tanssittaa ylös ja alas. Mutta yht'äkkiä katkee soitto, ja Tamoszius ojentaa ylös käsivartensa ja putoo istuimelleen tuiki väsyneenä; ja riemusta kirkaisten hajautuu tanssivien piiri joka taholle huonetta.
Sitte tarjotaan olutta ympäri seuran, jonka jälkeen kaikki hengähtävät syvään ja varustautuvat illan juhlallisimpaan numeroon, jonka nimi onacziavimas. Acziavimas on keskeytymätön tanssi, jota jatkuu vähintäänkin neljä tuntia yhtä mittaa. Vieraat muodostavat ison piirin ja ottavat toisiaan käsistä kiini, ja heti kun soitto alkaa, rupee piiri pyörimään. Keskessä seisoo morsian, ja vuoronsa perää tulee jokaisen osaa ottavan miehen tanssia hänen kanssaan. Kukin tanssii monen minuutin ajan — niin kauvan kuin haluaa; kaikki käy mitä suurimman hilpeyden vallitessa, ja kun vieras on tarpeekseen tanssinut, huomaa hän seisovansa vastapäätä Teta Elzbietaa, joka kurottaa esiin hattua. Siihen tanssija viskaa rahasumman — dollarin, tai ehkäpä viisi, riippuen kunkin varallisuudesta. Tarkotuksena on tällä tapaa veroittaa vierailta juhlan kustannukset; ja jos he ovat hyviä ystäviä, on heidän pidettävä huolta että jälelle jää vielä sievä summa morsiusparille.
Tällaisen juhlan menot ovat vallan kamalat. Ne nousevat varmaan ainakin kahteen sataan dollariin, ehkäpä kolmeenkin sataan; ja harvat ovat ne läsnäolijoista, jotka voivat ansaita kolmea sataa dollaria vuodessa. Täällä on rotevia miehiä, jotka työskentelevät varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti jääkylmissä, kosteissa kellareissa, nilkkojaan myöden vedessä — miehiä, joilla kuutena tai seitsemänä vuoden kuukausista ei ole tilaisuutta nähdä päivänvaloa yhdestä sunnuntai-illasta lähtien seuraavaan sunnuntaiaamuun saakka — ja kuitenkaan he eivät ansaitse kolmea sataa dollaria vuodessa. Täällä on pieniä lapsia, jotka tuskin ulottuvat ylös työpenkeilleenkään, — lapsia, joiden vanhemmat ovat ilmottaneet heidän ikänsä liian suureksi saadakseen heidät työhön — ja jotka eivät voi ansaita puoltakaan kolmesta sadasta, tuskin edes kolmannestakaan. Ja tuhlata sitte sellainen summa yhtä ainoaa päivää, hääpäivää, varten!
Se on sangen epäviisasta, se on surullista — mutta oi, niin ihanaa. Nämä ihmisparat voivat olla vailla kaikkea muuta, mutta luopuako veselijastaan — ei; siitä he pitävät kiini kaikesta sielustaan. Veselija on heidän vanhin sukuperintönsä ajalta, jolloin ihminen ei ollut kullan orja — jolloin maan antimet kuuluivat sille, joka pellon kynsi, ja jolloin terveys ja hyvinvointi olivat ahkeruuden palkintona. Veselijan viettäminen sisälsi, että ihminen tosin oli teljetty pimeään luolaan, jossa varjot lankesivat synkkinä; mutta kerran elämässään voi hän sentään katkaista kahleensa, levittää siipensä lentoon ja katsella aurinkoon; kerran elämässään voi hän teossa osoittaa, ettei elämä kuitenkaan kaikitenkaan suruineen ja vastoinkäymisineen ole niin ihana kuin runoilijat väittävät, vaan ainoastaan vaahtokuplanen virran pinnalla, asia, jolla voi leikitellä kuin markkinailveilijä kultapalloillaan, asia, jonka voi tyhjentää yhdellä ainoalla syvällä siemauksella kuten pikarillisen vanhaa viiniä. Ja kun täten kerran oli saatu kuvitella, etteivät olosuhteet ole ihmisten herroja, voitiin palata jokapäiväiseen aherrukseen ja elää näistä muistoista kaikki jälellä olevat elinpäivät.
Taukoamatta kävi tanssi ympärinsä — kun tanssivia rupesi pyörryttämään, kääntyivät he vastakkaiseen suuntaan. Tunti kului tunnin jälkeen — hämärä oli tullut, ja huonetta valaisi kehnosti vain pari savuavaa öljylamppua. Soittajat olivat jo vallan väsyneet ja kihnuttivat vain yhtä ja samaa säveltä, reuhtoen ja epätasaisesti; päästyään sen loppuun he alottivat uudelleen alusta. Joka kymmenes minuutti he yht'äkkiä keskeyttivät koko soittamisen ja vajosivat tuoleilleen tuiki nääntyneinä; tämä seikka säännöllisesti aiheutti aina kiusallisen välinäytöksen, joka saattoi lihavan poliisin laiskasti liikehtimään puolihorroksessaan oven takana.
Marija Berczynskas se aina aiheena oli. Marija oli noita isoovia sieluja, jotka epätoivon vimmalla takertuvat kiini pakenevien runottarien helmoihin. Koko päivän hän oli ollut hurmauksen tilassa; nyt oli unelma kohta jo lopussa, ja hän pelkäsi heräjämistä. Koko hänen sielunsa huusi yhdessä Faustin kanssa: "Seis, sinä olet kaunis!" Joko oli tämän hurmauksen syynä nautittu olut tai laulu tahi soitto — se vain oli tosiasia, ettei hän mitenkään tahtonut palata takasin kalseaan todellisuuteen. Joka kerta kun soittajat taukosivat, päästi Marija kimeän kiljauksen ja säntäsi heitä kohden, pui nyrkkiään heidän kasvojensa edessä ja polki lattiaa raivoissaan. Turhaan koetti Tamoszius saada suunvuoroa selittääkseen, että hänkin oli vain heikko ihminen, ja että väsymys oli perin luonnollinen asianhaara; turhaan yritti hengästynyt Jokubas tulla mestarinsa apuun; turhaan puhui Teta Elzbieta soittajien puolesta. Marijaa ei saatu vaimennetuksi, hän vain reuhtoi ja kiljui! "Szalin! Palauk! Isz kelis!(Pois tieltä! Odota! Pois tieltä!) Mistäpä luulette sitte maksun saavanne, hornan syöttiläät?" Ja saadakseen rauhaa jälleen palautetuksi juhlahuoneeseen ei soittajien auttanut muuta kuin alkaa uudelleen kihnuttaa, ja Marija voi palata paikalleen ja ryhtyä tehtäväänsä.
Hänpä se pitikin huolta kaikesta. Ona oli ujo ja hermostunut, ja kaikki muut, niin miehet kuin naisetkin, olivat väsyksissä, mutta Marijan voimilla ei ollut mitään rajoja. Hän hoputti tanssivia — mikä ennen oli ollut pyöreä piiri, muistutti nyt päärynää, jonka varsi Marija oli — vetäen yksiä yhtäänne, työntäen toisia toisaanne, komentaen ja laulaen, ollen todellinen voiman tulivuori. Tavantakaa jätti joku ulosmenijä tai sisääntulija oven ammolleen, ja yöilma oli kylmä; mutta Marija veti tanssivien piirin ovea kohti ja potkasi sen kiini valtavalla rämäyksellä. Kerran sattui Sebastijonas Szedvilas joutumaan uhriksi tällaisessa tilaisuudessa. Pikku Sebastijonas, joka oli kolmen vuotias, oli kävellyt ympäriinsä unohtaen kaiken muun paitsi pullon limonaatia, jonka sisällystä hän hartaasti pulputti suuhunsa. Tullessaan kynnykselle sai hän oven vasten naamaansa, ja silloin nosti hän sellaisen äläkän, että tanssi äkisti keskeytyi. Soittajat saivat tervetulleen lepoajan, ja virvoituksia tarjoskeltiin, sill'aikaa kun Marija koki lohduttaa pienokaista asettamalla hänet tiskille ja pitämällä hänen suunsa edessä kulpollista vaahtoavaa olutta.
Tällä välin istuivat eräässä toisessa nurkassa huolestuneessa keskustelussa Teta Elzbieta, Dede Antanas ja eräät muut perheen läheisimmät ystävät. Uhkasi nimittäin ikävä yllätys.Veselijaoli yhteinen sopimus, tosin kirjoittamaton, mutta sittekin yhtä pätevä sopimus, jota ei kukaan litvalainen uskaltanut rikkoa. Mutta nyt, vieraaseen maahan tultua, oli kaikki kuin muuttunut, tuntui kuin maa vajoisi jalkain alla. Oli kuin siinä ilmassa, jota täällä hengitettiin, olisi ollut hiipivää, hitaasti vaikuttavaa myrkkyä. Nuoret miehet eivät enää välittäneet veselijan laista eivätkä muuten mistäkään laista; he eivät enää välittäneet siitä, mitä toiset heistä ajattelivat; heillä ei ollut muuta huolehdittavana kuin omat harrastuksensa. He eivät enää uskoneet kuntoon ja kunniallisuuteen, joille käsitteille he vain pilkallisesti nauroivat; sellainen oli maan tapa, ja se heitä miellytti. Hepä eivät vain antaisi kenenkään vetää itseään nenästä, he kyllä tunsivat kaikki pelin koukut. Heidän periaatteenaan oli saapua veselijaan suurin joukoin, syödä ja juoda itsensä kylläisiksi ja sitte luikkia tiehensä. Yksi toisensa jälkeen katosivat he hääsalista maksamatta mitään, tai mennen hävyttömyydessä niinkin pitkälle, että hanhenmarssissa lähtivät ulos, ivallisesti kiittäen isäntiä ja emäntiä hyvästä kestityksestä.
Tällä tapaa nytkin kävi, ja perhe oli vallan epätoivoinen. Niin kauvan olivat he saaneet tehdä työtä, ja nyt tällaiset suunnattomat menot yhtenä ainoana iltana! Ona seisoi väristen paikallaan, silmissä sanaton kauhu. Nuo hirmuiset laskut — ne olivat hermostuttaneet häntä päivin ja riistäneet häneltä öitten unen. Kuinka usein hän olikaan matkalla työpaikkaansa yhä uudelleen laskenut mielessään yhteen eri menot: viisitoista dollaria huoneuston vuokraa, kaksikolmatta dollaria ankoista, kaksitoista dollaria soittajille, viisi papille, joka toimitti vihkimisen, ja niin edespäin aina loppumattomiin. Mutta suurin kaikista oli varmaan kuitenkin Graiczunaksen lasku oluesta ja muista väkijuomista, joita oli nautittu illan kuluessa. Oli mahdotonta edeltäpäin laskea niiden kulutuksen suuruutta, ja kun maksun hetki tuli, kapakoitsija varmaankin raapisi korvallistaan ja väittäisi tehneensä liian alhaisen arviolaskun, mutta että hänen työhönsä pitäisi oltaman tyytyväisiä — olivathan vieraat kaikki tukkihumalassa. Häneltä ei suinkaan mitään armahtamista voinut odottaa. Hän alotti tarjoilemalla olutta tynnyristä, joka oli vain puoleksi täysi, ja lopetti miltei aivan tyhjästä — mutta laskussa varmasti mainittaisi kulutetun kaksi tynnyriä olutta. Hän oli luvannut pitää tarjolla jommoistakin kunnon lajia sovitusta hinnasta, mutta heti kun vieraat vähin olivat humaltuneet, kaadettiin kaikkein viheliäisintä myrkkyseosta laseihin. Nuriseminen ei auttaisi mitään, yhtä vähän kuin tuomioistuimeenkaan vetoaminen. Kapakoitsija oli tekemisissä piirin johtavien valtiollisten henkilöiden kanssa; ja kun vain tämän tiesi, oli viisainta maksaa mitä vaadittiin ja pitää suunsa kiini.
Asian teki vielä kiusallisemmaksi se seikka, että jotkut harvat vieraista olivat antaneet enemmän kuin heidän oikeastaan olisi kannattanut. Vanha Jokubas parka esim. oli pannut hattuun viisi dollaria, ja jokainen tiesi että Jokubas Szedvilaksen aivan äskettäin oli täytynyt ottaa ruokatavarakauppaansa 200 dollarin kiinnitys, voidakseen suorittaa kahden kuun maksamattoman vuokran. Ja sitte oli Aniele — köyhä leski, jolla oli kolme lasta ja kova jäsensärky ja joka kävi pesemässä perheissä Halsted Streetin varrella vähäistä palkkaa vastaan — antanut kolme dollaria, koko vuosivoiton kasvattamistaan kananpojista. Hänellä oli sellaisia kahdeksan kappaletta, joille hän oli varustanut olosijaksi osan takaportaastaan. Päivät päästään piti hänen lastensa kaivella kaikissa naapuriston roskakasoissa ja etsiä ruokaa kananpojille. Nämä kananpojat olivat vanhalle Aniele Juknienelle korvaamattomat, ja hän hoiti ja vartioi niitä yötä päivää. Joku aika sitte varastettiin niistä yksi, ja ainakin kerta kuukaudessa yrittivät vieraat henkilöt riistää häneltä hänen aarrettaan. Voi siis hyvin käsittää, minkä uhrauksen eukko Jukniene teki uhratessaan kolme dollariaan — ainoastaan senvuoksi, että Teta Elzbieta kerran oli avustanut häntä pienellä summalla ja siten pelastanut hänet asunnosta häätämisen vaarasta.
Yhä useampia ystäviä kokoutui tuon pienen parven ympärille, joka äänekkäästi valitti kovaa kohtaloaan. Tulipa viimein myöskin Jurgis ja sai kuulla aiheen. Hän kuunteli äänettömänä, silloin tällöin rypistäen kulmiaan. Ehkäpä hän olisi kernaasti tahtonut antaa joidenkin läsnäolevain nuorten miesten tehdä tuttavuutta jykevien nyrkkiensä kanssa, mutta lähemmin mietittyään hän älysi ettei siitä ollut apua. Lasku ei siitä olisi vähentynyt, vaikka hän olisikin potkaissut ulos puoli tusinaa sydämmettömistä vieraista, mutta sitte olisi tullut yleinen mellakka ja häpeä — eikä Jurgis muuta odotellutkaan kuin päästä poistumaan Onansa kera ja jättää muu maailma omiin hoteisiinsa. Siksipä hänen puristetut nyrkkinsä jälleen suoristuivat, ja hän sanoi vain rauhallisesti: "Tapahtunutta asiaa ei käy korjaaminen, eikä itkusta ole apua, Teta Elzbieta". Sitte hän kääntyi Onan puoleen, joka seisoi vieressä, ja näki tämän epätoivoisen katseen. "Pikkuseni", sanoi hän nöyrän sävyisästi, "elähän itke — siitä ei apua. Me maksamme vähitellen koko asian. Minä teen työtä entistä kovemmin". Niin hän aina sanoi. Ona oli tottunut hänen turvautumiseensa tällaiseen ratkaisuun, jolla hän koetteli päästä kaikista vaikeuksista — "Minä teen työtä entistä kovemmin". Samalla tapaa hän oli sanonut kerran kotona Litvassa, kun muuan virkamies oli ottanut pois hänen passinsa ja toinen antanut vangita hänet, kun hänellä ei enää sellaista ollut, jonka jälkeen molemmat kunnon miehet olivat keskenään jakaneet kolmannen osan hänen tavaroistaan. Ja samaten hän oli sanonut New-Yorkissa, kun luihu asiamies oli ottanut heidät siipeinsä turviin ja seuraavassa silmänräpäyksessä pakottanut heidän maksamaan nelinkertaisen hinnan rautatiepiletistä Chikagoon. Nyt hän sanoi niin kolmannen kerran, ja Ona henkäsi syvään; olihan kaikissa tapauksissa ihanaa omistaa sellainen puoliso, joka voi ratkaista kaikki pulmalliset asiat ja oli niin väkevä ja kunnokas!
Vihdoin viimein on pikku Sebastijonas saatu vaiennetuksi ja soittajat saatu muistamaan velvollisuutensa. Juhlamenoja ruvetaan jälleen jatkamaan, mutta vain jotkut harvat haluavat enää tanssia. Kello on jo aikoja sitte lyönyt kaksitoista, ja kaikki on kuin muuttunut. Tanssijat ovat tylsiä ja uneliaita — useimmat ovat kurkistaneet liian syvältä lasiin, ja äskeistä vallatonta mielialaa on seurannut ikävä jörömielisyys. He tanssivat yksitoikkoisessa tahdissa, tanssin toisensa perään ja tunnin toisensa jälkeen, verestävillä silmillään tylsästi tuijotellen tyhjyyteen. Miehet puristavat naisiaan lujasti povelleen, ja tanssimattomat parit istuvat siellä täällä kiinteässä syleilyssä. Toiset, jotka ovat juoneet yli voimiensa, hoipertelevat raskaasti lattian yli ja pukkaavat yhteen kaiken ja kaikkien kanssa, jotka sattuvat heidän tielleen; toiset taasen ryhmittyvät kaksi tai kolme yhteen ja laulavat kukin omaa lauluaan. Sitä myöten kuin aika kuluu, voi huomata humaltumisen kaikkia muotoja. Jotkut kävelevät ympärinsä, kädet toistensa kainaloissa, hyräillen siivottomia lauluja — toiset rakentavat vähimmästäkin syystä riitaa, joka johtaa potkuihin ja nyrkiniskuihin. Silloin avaa lihava poliisi silmänsä täydellä todella ja tutkii nuijaansa nähdäkseen onko se käyttökunnossa. Hänen täytyy olla nopea liikkeissään, sillä nämä tappelut aamupuhteella ovat kuin metsävalkeat, ja jollei niitä saa tukahutetuksi alkuunsa, leviävät ne ympäri piirin, niin että on pakko kutsua koko varajoukko avuksi poliisiasemalta. Tehoisin keino on iskeä nuijalla jok'ikiseen päähän lähistössä, ennenkun niitä tulee liian monta yksinäisen konstaapelin silmällä pidettäväksi. Teurastamoiden takalistolla ei paljon surra säretyistä päistä, sillä miehet, jotka päivät päästänsä musertavat härkien niskaluita, tottuvat siihen ja koettelevat kernaasti taitoaan läheisimpiin ystäviinsäkin, jopa välistä perheittensä jäseniinkin.
Tänä iltana ei kumminkaan syntynyt mitään yleistä tappelua — kentiesi sen vuoksi, että Jurgis on ehkäpä valppaampi kuin itse poliisi. Jurgis on juonut koko lailla, kuten jokainen mies hänen asemassaan tekisi, kun täytyy maksaa, joipa sitte tai ei; mutta hänellä on hyvä juomapää, joka kestää paljon. Kerran vaan uhkasi myrsky puhjeta — ja se oli Marija Berczynskan syy. Marija on rutihumaltunut, kun hän saa kuulla että monet läsnäolevista nuorista miehistä ovat laiminlyöneet maksaa. Hän perustaa heti riitaa, joka ennestäänkin oli hyvässä alussa, ja kun hänet viimein saadaan sysätyksi syrjään, on hänellä kahden ilkiön takinkaulukset tukevissa kourissaan. Kaikeksi onneksi on poliisikonstaapeli sävyisä mies, niin että Marija säästyy tulemasta viskatuksi ulos ovesta.
Tämä meteli keskeyttää soitannon pariksi minuutiksi, mutta sitte alkaa jälleen entinen sävel — sama sävel, jota on soitettu kolme tuntia peräkanaa ilman mitään vaihtelua. Sävel on amerikalainen, yksi noita, joita tähän aikaan joka kadulla lauletaan ja vihellellään; ja kaikki näyttävät tuntevan sen sanat tai ainakin ensi säkeet, joita lakkaamatta hyristään: "Entiskesän' ihanana — entiskesän' ihanana! Entiskesän' ihanana — entiskesän' ihanana!". Tällä laululla loppumattomine kertosäkeineen tuntuu olevan hypnootillinen vaikutus kaikkiin, jotka sitä kuulevat, samaten kuin soittajiinkin. Kenkään ei ajattelekaan lähteä pois, vaikka kello on jo kolme aamulla ja kaikki ovat tanssiin ja lasiin hukuttaneet kaiken tarmonsa. Täsmälleen kello seitsemän tänä samana aamuna tulee kunkin olla paikallaan ja työpuvussa Durhamin tai Brownin tai Mortonin tehtaissa. Jos joku minuutinkaan myöhästyy, pidätetään häneltä puolen päivän palkka, ja ken tulee useampia minuuttia myöhemmin, voi löytää messinkisen numerolaattansa nurin käännettynä suuren kaapin seinää vasten tehtaan konttorissa, ja hänen on pakko liittyä siihen nälistyneeseen ihmisjoukkoon, joka kello kuudelta joka aamu iltaan saakka kello puoli kahdeksaan tungeksii työn mahdollisuutta vainuten konttorin käytävässä. Tästä säännöstä ei ole ainoatakaan poikkeusta, ei edes pikku Onaankaan nähden, joka on pyytänyt palkatonta vapaapäivää häittensä jälkeen, mutta saanut kalpean kiellon pyyntöönsä. Niin kauvan kuin on tarjolla satamääriä, jotka ovat halukkaat työskentelemään tehtaanherrojen määräämillä ehdoilla, eivät nämä joudu kärsimään niiden takia, jotka eivät taivu määräyksiä noudattamaan.
Pien' Ona on pyörtymäisillään väsymyksestä, ja ilma huoneessa on kuin myrkytetty. Itse hän ei ole maistanut pisaraakaan väkeviä, mutta kaikki muut vallan palavat alkoholista, ja monet lattialla makaavista ja kuorsaavista haisevat niin, ettei heitä uskalla lähestyä. Tuon tuostakin katsahtaa Jurgis häneen himokkaasti — tämä on jo ammoin sitte voittanut ujoutensa; mutta läsnä on vielä liian paljon ihmisiä, ja hän asettuu ovensuuhun odottamaan tilattua vaunua. Mutta vaunua ei näy ei kuulu, ja viimein hän väsyy vartoomaan kauvempaa ja astuu Onan luo, joka vapisee joka nivelessään. Hän käärii morsiamensa ylle saalin ja saalin päälle takkinsa. He asuvat vallan lähellä, eikä vaunua oikeastaan tarvitakaan.
Mitään jäähyväisiä ei ole tarvis sanoa — tanssijat eivät heitä huomaakaan, ja lapset ynnä vanhukset ovat kaikki nukahtaneet. Dede Antanas nukkuu, samaten Szedvilaksen kelpo pari. Tuossa viruvat Teta Elzbieta ja Marija kumeasti kuorsaten. Ulkona on hiljainen yö, tähdet alkavat hiukan kalveta idässäpäin. Sanaakaan sanomatta Jurgis nostaa Onan syliinsä ja lähtee tiehensä, Onan valittaen nojatessa päätänsä hänen olkapäätänsä vasten. Saapuessaan kotiinsa hän ei varmaan tiedä, onko Ona tainnoksissa vai nukuksissa, mutta kun hänen on kannatettava tätä vasemmalla käsivarrellaan voidakseen avata oven oikealla kädellään, huomaa hän tytön avanneen silmänsä.
"Sinä et saa mennä tehtaaseen tänään, pikkuseni", hän kuiskaa astuessaan portaita ylös; mutta Ona pusertaa kauhistuneena hänen käsivarttaan ja huohottaa: "Ei! Ei! En uskalla jäädä pois! Se olisi turmioksi meille!"
Mutta Jurgis vastaa jälleen: "Jätä se minun huolekseni! Minä tahdon ansaita enemmän rahaa — teen työtä entistä kovemmin!"
Jurgis puheli kevytmielisesti työstä, sillä olihan hän niin nuori. Hänelle kerrottiin juttuja ihmisten tappamisesta noissa Chikagon teurastamoissa sekä miten heidän sitte oli käynyt — juttuja, jotka meitä pöyristyttäisivät, mutta jotka saivat Jurgiksen vain hymyilemään. Hän oli ollut siellä vain nelisen kuukautta, ja sitäpaitsi hän oli nuori ja voimiltaan kuin jättiläinen. Hän oli vallan liian terve. Hän ei voinut edes kuvitellakaan mielessään, miltä tuntuisi ottaa vastaan iskuja. "Sellaista voi sattua teille", sanoi hän, "jotka olette vain heiveröisiä poikia — mutta minun selkäni on leveä".
Jurgis oli kuin nuori poika, nuori maalaispoika. Hän oli sitä lajia ihmisiä, jolle ei mikään työ eikä rasitus tunnu liian raskaalta, joka ei pitänyt mitään asiaa mahdottomana. Kun hänet lähetettiin johonkin paikkaan, juoksi hän sinne suoraa päätä pysähtymättä silmänräpäykseksikään tielle. Jos hän tilapäisesti oli ilman työtä, oli hän alati liikkeessä, pyöri ympäri, tanssi — kaikki tämä johtui siitä elinvoiman ja elämänhalun ylenpalttisuudesta, jonka hän omisti. Jos hän olisi työskennellyt pitkässä miesrivissä, olisi rivi tuntunut hänestä liian hitaalta työssään; ja hänet voi kaikkialla tuntea hänen kärsimättömyydestään ja väsymättömästä työinnostaan. Tästäpä syystä hänet olikin tunnettu eräässä tärkeässä tilaisuudessa; sillä Jurgis ei ollut seissut Brown ja K:in keskuskonttorin ulkopuolella kauvempaa kuin puolisen tuntia Chikagoon tulonsa jälkeisenä päivänä, ennenkun eräs päällysmiehistä kutsui hänet sisään. Tästä hän hyvin ylpistyi ja nauroi entistä enemmän kaikille kallellapäin kulkeville. Turhaan olisi saanut sanoa hänelle, että näitten miesten joukossa oli monta, jotka olivat siellä seisseet kuukauden päivät — moniakin kuukausia — saamatta mitään työtä. Hän olisi silloin vastannut: "Niin, mutta minkälaisia miehiä ne ovatkin? Kehnoja, voimattomia maankiertäjiä, jotka ovat tuhlanneet kaiken ansionsa kapakoissa ja nyt etsiskelevät parempaa ansiota tuhlatakseen senkin mokomiin paikkoihin. Tahdotteko uskotella minulle, että tällaisilla käsivarsilla miehen tarvitsisi kuolla nälkään?" Näin sanoen hän kääri ylös molemmat hihansa ja näytti mahtavat lihaksensa.
"On selvää", olisi hänelle silloin sanottu, "että te tulette maalta, jopa vallan kaukaa maalta". Ja niin olikin laita, sillä Jurgis ei koskaan sitä ennen ollut nähnyt mitään kaupunkia, tuskinpa nelikulmaista kylääkään, ennenkun hän lähti ulos maailmaan etsimään onneaan ja tekemään itsensä Onan arvoiseksi. Hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä ja niin monet hänen esi-isistään, kuin hän vain voi tuntea kotoisten tarujen kautta, olivat eläneet siinä Litvan kolkassa, joka on tunnettu nimellä Brelovicz eli keisarillinen metsä. Se on laaja, monta sataatuhatta tynnyrinalaa laaja alue, joka ikimuistoisista ajoista on ollut varattu aatelisten metsästysmaiksi. Sillä asuu vain muutamia talonpoikia ja torppareja, jotka perustavat oikeutensa ikivanhoihin asiakirjoihin. Näitten joukossa oli Antanas Rudkus, joka itse oli syntynyt sekä kasvattanut lapsensa muutaman tynnyrinalan suuruisella alueella viljeltyä maata keskellä tätä erämaata. Hänellä oli ollut paitsi Jurgista toinenkin poika sekä sitäpaitsi tytär. Toinen pojista oli mennyt sotaväkeen; siitä oli jo kymmenen vuotta eikä hänestä oltu sen jälkeen mitäkään kuultu. Sisar oli naimisissa, ja hänen miehensä oli viljellyt sitä maata, jonka vanha Antanas oli määrännyt pojalleen.
Siitä oli nyt lähes puolitoista vuotta, kun Jurgis oli tavannut Onan eräillä hevosmarkkinoilla noin viisitoista peninkulmaa kotoaan. Jurgis ei ollut vielä koskaan ajatellut naimista — hän oli pitänyt sellaista askelta miehen puolelta hulluutena; mutta nyt, edes sanaakaan puhumatta tytön kanssa, heidän vaihdettua vain muutamia hymyjä keskenään, hän löysi itsensä, kasvot purppuranpunaisina mielenliikutuksesta ja pelosta, pyytämässä Onan vanhemmilta tätä vaimokseen — tarjosipa hinnaksi kaksi hevostakin, jotka hänet oli lähetetty myymään markkinoilla. Mutta Onan isä oli kova kuin kallio — tyttöhän oli lapsi vielä, ja hän itse oli rikas mies. Se ei ollut oikea tapa kosia hänen tytärtään. Niinpä Jurgis sai palata kotia raskaalla sydämmellä. Koko kevään ja kesän hän taisteli kovin voidakseen unhottaa Onan. Mutta vihdoin oli leikkuuaika ohi, ja kun siis joutilaisuutta tarjoutui, hölkkäsi hän eräänä aamuna Onan kotia kohti.
Täällä hän huomasi olosuhteet vallan odottamattomalla tavalla kääntyneen — tytön isä oli kuollut, ja hänen omaisuutensa olivat velkojat ottaneet haltuunsa. Jurgiksen sydän paisui ilosta, kun hän näki, ettei tytön hinta nyt voinut nousta hänen varojaan suuremmaksi. Siellä oli Elzbieta Lukoszaite, Teta eli täti, kuten häntä kutsuttiin, joka oli Onan äitipuoli, sekä kuusi lasta, kaikenikäisiä. Vielä oli siellä Elzbietan veli Jonas, kuiva, pikkunen vanhus, joka oli työskennellyt lankovainajansa tilalla. He olivat hyvin ylhäistä ja hienoa väkeä, arveli Jurgis, joka itse oli viettänyt ikänsä metsissä. Ona kykeni lukemaan sisältä ja taisi monia muita asioita, jotka hänelle olivat ratkaisemattomia arvotuksia. Nyt oli tila myyty, ja koko perhe oli lähtenyt pois. Koko omaisuudestaan heille oli jäänyt vain noin seitsemänsataa ruplaa, joka on likimäärin puolta pienempi summa dollareissa. Heille olisi oikeastaan pitänyt jäädä kolme kertaa niin paljon, mutta asia oli jätetty tuomioistuimen käsiin ja suurin osa omaisuudesta oli oikeudenkäyntikulujen nimellä mennyt tuomarin taskuihin.
Ona olisi voinut mennä naimisiin ja jättää heidät, mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän piti paljon emintimästään. Silloin ehdotti Jonas, että he kaikin lähtisivät Amerikaan, missä hänellä oli ystävä, jonka oli onnistunut tulla rikkaaksi. Hän puolestaan tekisi työtä, naiset samaten, ja pari lapsistakin voisi työskennellä — niin että he epäilemättä tulisivat hyvin toimeen. Jurgis oli sen lisäksi kuullut paljon hyvää Amerikasta. Sitä sanottiin maaksi, jossa reilu mies voisi ansaita kolmekin ruplaa päivässä. Jurgis selitti mitä kolme ruplaa oikeastaan merkitsi ja mitä niillä kotimaassa voi saada; että niillä valtameren toisella puolen saisi kaikkea paljon vähemmän, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän selitti suoraan lähtevänsä muitta mutkitta Amerikaan, rupeevansa kauppiaaksi ja rikastuvansa tuota pikaa. Siinä maassa mukamas oli jokainen ihminen vapaa kansalainen, olipa sitte rikas tai köyhä. Kenenkään ei tarvitsisi alistua sotilaselämän vaivoihin ja vaaroihin. Veroa ei tarvitsisi maksaa penniäkään. Jokainen saisi siellä, niin hän ajatteli ja puhui, olla ja tehdä mitä itse halusi, ja yksi oli yhtä hyvä kuin toinenkin, päivätyöläinen yhtä arvossa pidetty kuin Yhdysvaltain presidentti. Niinmuodoin oli Amerika oikea Kultala, joka häämötti nuorison silmissä niin valveilla ollessa kuin nukkuissakin. Joshan vaan saisi kokoon haalituksi niin paljon rahaa kuin piletinhintaan tarvittiin, voi päätellä kaikkien huolien loppuvan, ja että suuren meren toisella puolella odotti sula onni, ilo, rauha ja riemu.
Päätökseksi siis tuli, että Amerikaan lähdettäisiin seuraavana kevännä. Tällävälin Jurgis möi itsensä eräälle työmiesten värvääjälle sekä vaelsi suuren miesjoukon kera kymmeniä penikulmia pois kotiseudulta. Matkan päämääränä oli se paikka, johon Smolenskin rautatietä oli ennätetty rakentaa. Se oli todella uskallettu yritys. Yöt ja päivät sai asua kaiken mahdollisen saastan keskellä, syödä mitä viheliäisintä ruokaa, kärsiä joka suhteessa julmaa kohtelua ja työskennellä päivittäin useita tunteja yli sovitun ajan ilman erityistä maksua. Mutta Jurgis kesti tämän kaiken kuin mies ainakin, ja kun hän lopetti, oli hänellä kahdeksankymmentä ruplaa huolellisesti neulottuna takkinsa päällisen ja vuorin väliin. Hän ei ryypiskellyt eikä tapellut, sillä hänellä oli koko ajan vain Ona ajatustensa esineenä. Ja muutenkin oli hän tyyni ja tasainen mies, joka tunnollisesti suoritti kaikki mitä hänelle tehtäväksi pantiin. Työstä erottuaan hän joutui pelurien ja juopporenttujen pariin, jotka aina juominkien päätyttyä koettivat lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta hän pakeni ja kulki kotiinsa jalan, työskennellen pitkin tietä elatuksensa edestä ja maaten alati toinen silmä auki.
Kesällä sitte lähdettiin Amerikaan. Viime tingassa liittyi heihin Marija Berczynskas, joka oli Onan serkku. Marija oli isätön ja äiditön orpo ja oli lapsuudestaan lähtien työskennellyt erään rikkaan tilanomistajan luona Vilnassa, joka paljon säännöllisemmin antoi hänelle ruoskaa selkään kuin ruokaa suuhun. Vasta 20-vuotiaana Marijan oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa työhön; seurauksena oli, että hän nousi kapinaan ja oli murhata isäntänsä, jonka jälkeen hän pakeni kiiruusti tiehensä.
Heitä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä matkaseurueessa, viisi täyskasvuista, kuusi lasta ja Ona, jota ei voitu sanoa täyskasvuiseksi eikä lapseksikaan. Matka oli hyvin vaikea. Tosin oli vastassa siirtolaisasiamies, jonka olisi tullut auttaa heitä, mutta hän osottautuikin olevansa oikea konna ja johti heitä kaikenlaisiin ansoihin, joista heidän oli runsaalla rahalla lunastettava itsensä irti. Virkamiehet, joiden olisi pitänyt auttaa heitä ilmaiseksi, koska Unioni maksoi heille työstään palkan, vaativat siitä huolimatta rahaa. Sitte vietiin heidät hotelliin, jossa heidät lukittiin sisään huoneeseensa niinkuin todelliseen vankilaan. Sieltä heitä ei päästetty ulos, ennenkun heitä oli nyletty mitä hävyttömimmästi. Laki määrää, että hintaluettelo on naulattava jokaisen hotellin ovelle, mutta sitä he eivät tienneet, että tämä on määrättynä vain Litvassa eikä Amerikassa.
Jonaksen ystävä oli rikastunut Chikagon suurissa karja-aitiokortteleissa. Sinnepäin matkustajaimme siis oli lähdettävä. Tosin he tunsivat ainoastaan tämän yhden ainoan sanan:Chikago— mutta enempää heidän ei tarvinnutkaan tietää, ennenkun pääsivät tähän jättiläiskaupunkiin. Mutta kun he viimein tulivat sinne ja astuivat ulos rautatievaunusta, olivat he vielä enemmän ymmällä kuin koskaan ennen. He seisoivat ja töllistelivät pitkin Dearborn Streetiä, jonka tummat rakennukset kohosivat molemmin puolin valtaväylää, joka näytti kapenevan hienoksi viivaksi ja viimein katoavan näkymättömiin taivaanrannalla. He eivät voineet käsittää, miksi ihmiset nauroivat heille vasten silmiä heidän kysyessään missä Chikago oli; jotkut katsahtivat heihin ihmetellen, toiset menivät ohi sanomatta sanaakaan. He olivat säälittäviä kaikessa avuttomuudessaan. Ennen kaikkea he tunsivat kuolettavaa kammoa kaikkia vormupukuisia henkilöitä kohtaan, ja hetikun olivat nähneet poliisin, kiiruhtivat he kadun poikki ja juoksivat toisaalle. Koko ensimmäisen päivän he täten taivalsivat ympäri kaupunkia, miltei huumaantuneina ja perin avuttomina. Illalla he yöpyivät erään rakennuksen porraskäytävään, ja vasta silloin poliisi otti heidät huostaansa ja kuletti heidät poliisiasemalle. Aamulla hankittiin tulkki sekä vaunut, joilla seurue saatettiin viimein karja-aitioiden kortteliin. Heidän ilonsa oli kuvaamaton, kun he huomasivat onnellisesti selviytyneensä tästä seikkailusta, tarvitsematta panna liikkeelle penniäkään.
He istuivat pienessä, hauskassa majatalossaan, jonne poliisi heidät oli toimittanut, ja tirkistelivät uteliaasti akkunasta ulos. Heidän edessään aukeni katu, joka näytti heistä päättymättömältä — se olikin liki 50 kilometriä pitkä, mutta sitä he eivät tienneet — ja jonka varsilla oli loppumaton kaksoisketju kurjia pieniä kaksikerroksisia taloja. Kaikkialla tarjoutui sama lohduton näky: rumia, likaisia pieniä puutaloja; siellä täällä leikkasi lokaista katua korkeakaarinen silta, joka johti yhdeltä liejuiselta rannalta toiselle, joilla rumia tavaramakasiineja leveni loppumattomana jonona; toisaalla kulki kadun poikki rautatie verkkomaisine raiteineen, joilla porhaltelevia vetureja ja kolisevia tavaravaunuja näkyi pitkissä riveissä. Siellä täällä kohosi muitten rakennusten yli likasia, nokisia, synkkiä ja ikäviä tehtaita, jotka korkeista savupiipuistaan pursuttivat taivasta pimentäviä ja maata likaavia savupilviä esiin. Sellaisilla paikoilla katu pimisi katsojan silmistä, mutta sauhuisten alueitten takaa näkyi tuo lohduton ruma rivi jälleen — likasten pikku talojen rivi.
Kokonaista tuntia ennen kun seurueemme saapui kaupunkiin, olivat he huomanneet merkillisiä vaihteluita ilmakehässä. Se tummeni tummenemistaan joka minuutti; ruoho maassa kadotti tässä hämärässä helakan vehreytensä; esineitten väri sameni ja kävi vaikeaksi erottaa; kadut ja kentät tulivat yhä kuivemmiksi ja saivat kellertävän sävyn; ja aina sitä mukaa kuin savu sakeni, rupesivat ystävämme huomaamaan toisenkin merkillisen seikan — väkevän, pistävän lemun. Tämän lemun laadusta he olivat eri mieltä. Toiset sanoivat sen synnyttävän pahoinvointia ja yletystä, mutta heidän hajuaistinsa oli perin kehittymätön sitä lähemmin arvostellakseen; ja kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että lemu oli mitä omituisinta laatua. Mutta kaikki tunsivat tyytyväisyyttä päästyään vihdoin viimein tähän lumottuun maahan, jossa "rieska ja hunaja" ja dollaritukut heille auliisti virtaisivat — tähän ihmeelliseen maahan, jonne he olivat ikävöineet aina siitä saakka kuin olivat lähteneet vanhasta kodistaan Litvassa. Mutta nyt se ei enää ollutkaan pelkkä unelma tai mielikuvitelma, johon heidän tarvitsi kaihoten katsella joltakin äärettömän kaukaiselta kohdalta. He voivat sekä nähdä tämän ihmeellisen maan että käsin kosketella — ja haistella sitä. Lemusta he kuitenkin, kuten sanottu, olivat eri mieltä. Se oli raaka ja terävä, mutta samalla kertaa se kiihotti hyväilevästi heidän aistimiaan. Jotkut heistä hengittivät sitä täysin, syvin siemauksin keuhkoihinsa ja nauttivat siitä kuin jostakin juovutusaineesta. Mutta toiset koettivat suojella siltä hengityselimiään peittämällä käsillään tyystin kasvonsa. Siirtolaisemme olivat vielä vajonneet sanattomaan ihmetykseen tästä selittämättömästä ilmiöstä, kun vaunun ovi temmaistiin auki ja ääni huusi:
"Karja-aitiot!"
Heidät jätettiin erääseen kadunkulmaan töllistelemään ympärilleen. Se oli muuan sivukatu, jonka molemmilla puolilla oli taiteettomia, kaikenvärisiä tiilirakennuksia. Näitten talojonojen lomista avautui välistä hiukkasen näköalaakin, s.o. muutamia tehtaanpiippuja, pitkiä, hoikkia ja ylettömän korkeita. Kaikki ne tupruttivat ilmoille mahtavia pylväitä paksua, öljymäistä, mustaa savua, joka tuntui tulevan suoraan maan sisuksista, tuosta ahjosta, missä iankaikkisen tulen sanotaan palavan. Siellä työskenteli maanpinnan alla joku voima, joka ajoi savua tieltään ylös — jonkunlainen taukoamaton, pitkällinen purkaus. Ystävämme katselivat ilmiötä ja lausuivat sekä itsekseen että naapureilleen, että nyt, Jumalan kiitos, kaikki pian oli lopussa. Mutta tuskin oli viime sana päässyt lausujan huulilta, kun nähtiin uusia, valtavia tulikartioita, uusia, mustia, hirvittäviä pilviä, jotka vähitellen liittyivät yhteen ja ajelehtivat pois, leviten ympäri taivasta niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Mutta pian kiintyi huomio ja tarkkaavaisuus toiselle taholle. Kuten ilmiöt äsken olivat kiusanneet haju- ja näköaistia, tuli nyt muiden aistien vuoro. Kuului ääntä, hälyä, meteliä ja kolinaa, joka ilmeisesti oli yhtynyt kymmenistä tuhansista vähemmistä äänistä. Sitä ei aluksi huomannut tai ei ainakaan tullut erityisesti tarkanneeksi — mutta kun sitä ei enää käynyt välttäminen, tuntui se samallaiselta kuin lukuisan mahtavan mehiläisparven humina keväällä tahi kuten honkametsän kohina, kun tuulet siinä suhajavat. Mutta se antoi kuitenkin vaikutelman jostakin luonnonvoimasta, joka oli vilkkaassa, elollisessa toiminnassa, se kumisi ja väpätti, kuten olisi koko maailma ollut kapinassa. Vain vaivoin voi käsittää näiden hirvittäväin äänien lähtevän elävistä olennoista, että ne olivat kymmenentuhannen härän kaukaista mylvintää, kymmenentuhannen sian etäistä röhkimistä.
Matkustajamme olisivat kernaasti lähteneet sinne suuntaan, mistä äänet tulivat, mutta — voi juuri silloin he tulivat estetyiksi uusista seikkailuista. Kulmassa seisova poliisi oli alkanut tarkkaavaisesti tähystellä heitä, ja tämän huomattuaan he heti lähtivät liikkeelle katua pitkin. Tuskin olivat he vielä ennättäneet kävellä korttelin ympäri, kun Jonaksen kuultiin huudahtavan ja samalla juoksevan täyttä vauhtia kadun yli. Hän oli jo kaukana, ennenkun voitiin arvailla syytä hänen omituiseen käytökseensä, ja hänen nähtiin pysähtyvän ja astuvan erääseen puotiin, jonka yli oli ripustettu kyltti: "J. Szedvilas, Ruokatavarakauppa". Kun hän jälleen astui ulos, oli hänen seurassaan iso ja paksu herrasmies, jolla oli ylöskierretyt hihat ja nahkainen esiliina. Tämä herrasmies taputteli Jonasta molemmilla käsillään ja nauroi hilpeästi. Silloin muisti Teta Elzbieta heti, että Szedvilas oli juuri sen tarunomaisen ystävän nimi, joka oli menestynyt niin hyvin Amerikassa. Huomattuaan hänen rikkautensa perustuksena olevan ruokatavarakaupan oli se heille tällä haavaa erittäin mieleen; sillä vaikka aamu oli jo pitkältä kulunut, eivät he vielä olleet maistaneet einettä, ja lapset olivat jo ruvenneet valittelemaan nälkäänsä.
Tämä oli nyt iloinen loppu surulliselle matkalle. Molemmat perheet aivan sanan mukaan heittäytyivät toistensa syliin — sillä monta vuotta oli kulunut, sittekun Jokubas Szedvilas oli tavannut maanmiehiä kaukaiselta kotiseudulta Litvassa. Ennenkun päivä oli mennyt umpeen, olivat he jo ikuisia ystäviä. Jokubas tunsi perinpohjin kaikki ne ansat ja sudenkuopat, jotka "uudessa maailmassa" odottavat vanhasta maanosasta tulevia vieraita, ja hän voi siis selittää heille ne kaikki — kaikki salaperäisyydet, kaikki merkilliset olosuhteet. Hän voi selittää heille, mitä kaikkea heidän oli tehtävä ja tarkattava kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, ja — mikä oli vielä parempi — mitä heidän nyt tällä haavaa oli tehtävä. Hän tahtoi saattaa heidät ystävänsä Anielen luo, jolla oli majatalo tai kuten siellä sanottiin "boarding-house" teurastamoiden toisella puolen; vanhan muori Juknienen luona ei tosin, hän sanoi, ollut erikoisen mukavata, mutta siellä kyllä voi vähän aikaa tulla toimeen. Tähän Teta Elzbieta heti vastasi, ettei nykyään enää mikään voinut hämmästyttää tai pelottaa häntä, sittekun he jo olivat menettäneet suuremman osan mukana tuomistaan varoista. Niin todella olikin laita, sillä muutamain harvain päiväin kokemukset tässä suurten lupausten maassa olivat olleet kylliksi vakuuttamaan heitä, että Amerika oli maa, jossa kaikelle määrättiin mahdollisimman korkein hinta ja että köyhä ihminen juuri täällä oli vielä köyhempi kuin missään muussa maailman kolkassa. He olivat myöskin huomanneet, ettei heidän rahoillaan täällä ollut samaa arvoa kuin kotimaassa. Kahtena viime päivänä he olivatkin varojaan säästääkseen vapaaehtoisesti nähneet nälkää. He suorastaan tulivat kipeiksi saadessaan maksaa niitä suunnattomia hintoja, joita rautatiellä vaadittiin heiltä ruuasta.
Kun he nyt näkivät Juknienen lesken asunnon, eivät he voineet olla säpsähtämättä. Sinä ilmoisna ikänä eivät he olleet nähneet mitään niin kurjan kurjaa. Anielen hallussa oli pieni neliskulmainen huone muutamassa niistä kaksikerroksisista taloista, jotka olivat "teurastamoiden takalistossa". Jokaisessa talossa oli neljä sellaista asumusta, ja yksi niistä oli aina kapakka eli "boarding-house", tarkotettu majapaikaksi ulkomaalaisille — litvalaisille, puolalaisille, slovakeille ja böömiläisille. Jotkut näistä ihmisluolista olivat yksityisten omia, toiset kuuluivat yhtiöille. Keskimäärin asui kussakin huoneessa puoli tusinaa matkustavaisia — joskus 30 tai 40 yhdessä ainoassa huoneessa, 50 tai 60 joka kerroksessa. Jokaisella oli oma vuoteensa, s.o. patja, päänalunen ja huopapeite. Patjat viruivat hajallaan ympäri lattiata, eikä huoneessa yleensä ollut muuta sisustusta kuin uuni. Ei niissä muuten olisi muulle ollut sijaakaan. Muuten näytti olevan jotenkin tavallista, että kaksi miestä vuorotteli samalla patjalla; toinen työskenteli päivällä ja makasi yönsä tuolla kurjalla vuoteella, toinen jälleen oli työssä yöllä ja nukkui päivällä. Oli hyvin tavallista, että majatalon isäntä vuokrasi saman vuoteen kahdelle eri henkilölle.
Eukko Jukniene oli pikkunen kuihtunut nainen, jolla oli aivan ryppyiset kasvot. Hänen kotinsa oli tavattoman likanen. Patjat estivät astumasta ovesta sisään, ja jos koetti tulla takatietä, huomasi hänen täyttäneen suuremman osan etehisestä vanhoilla pöydillä varustaakseen siten tilaa kananpojille, joita hän kasvatti. Vuokralaiset tekivät hänestä pilaa ja sanoivat hänen siistivän taloaan sillä tavalla, että laski kananpoikansa irralleen huoneisiin. Epäilemättä linnut paljon poistivatkin syöpäläisiä, mutta todennäköisesti eukko käytti tätä menettelyä pikemminkin elättääkseen suojattejaan kuin puhdistaakseen asumusta. Asianlaita olikin, että hän oli tykkänään luopunut kaikista puhdistamishommista, sillä häntä vaivasi luuvalo, joka toisinaan voi kytkeä hänet kurjaan vuoteeseensa eräässä huoneen nurkassa kokonaiseksi viikoksi tai kauvemmaksikin. Kerran oli tällaisen sairaudentapauksen sattuessa yksitoista hänen vuokralaisistaan lähteneet matkoihinsa unohtaen maksaa hänelle mitäkään. Sellaista sattui tuon tuostakin.
Nyt oli heinäkuu, ja maaseudulla vallitsi mitä vehmain vihannuus. Mutta Packingtownissa, "teurastamoiden takalistolla", ei koskaan nähty mitään vihannuutta.
Sellainen nyt se koti oli, joka vastatulijoille tarjoutui. Mutta parempaakaan ei ollut tarjona. Eukko Jukniene oli pitänyt yhden huoneen itseään ja kolmea lastaan varten, ja hän tarjoutui majoittamaan siihen matkaseurueen naiset ja lapset. "Huomenna", sanoi Jurgis, "lähden etsimään työtä, ja ehkäpä Jonaskin tekee samaten. Sitte voimme aina hankkia itsellemme asunnon."
Myöhemmin iltapäivällä lähtivät hän ja Ona kävelemään ja katselemaan kaupunkia, näkemään enemmän tästä maailmanpaikasta, jonka piti tuleman heille kodiksi. Teurastamoiden takalistolla oli kaksikerroksisia taloja sangen harvaseen ja pitkän matkan päässä toisistaan — mutta laajat alat olivat aivan asumattomia. Näitä avoimia paikkoja peitti muta ja kellertävä kuona sulatuista metalleista. Lukematon joukko lapsia, useimmat vain puoleksi tai vielä niukemmin puettuja, pyöri ympärinsä huimassa leikissä, kirkuen ja viheltäen; tavantakaa ne panivat keskenään toimeen pikku tappeluja, joista tuloksena oli verta vuotavia neniä. Omituisin ilmiö tässä piirissä olikin juuri lasten suunnaton paljous; olisi todellakin voinut uskoa, että läheisyydessä oli jokin koulu, joka lähetti kasvattinsa tänne loma-ajoiksi leikkimään. Lapsia oli Packingtownissa niin paljon, että hevoset ja vaunut tässä kaupunginosassa voivat liikkua vain käyden.
Katujen surkean tilan vuoksi ei muuten tuskin missään voinutkaan ajaa sen nopeammin. Ne kadut, joita myöden Jurgis ja Ona kulkivat, muistuttivat vähemmin todellisia katuja kuin pitkiä rivejä lokahautoja kartalle sirotettuina. Kulkutie oli yleensä yhtä tai useampia metriä alempana kuin talojen kivijalat. Katukivityksestä ei ollut merkkiäkään, mutta sen sijaan oli äärettömän paljon kaikenlaisia epätasaisuuksia — mäkiä ja syviä kuoppia, viemärejä, vesiojia, jopa kokonaisia lammikoltakin, täynnä haisevaa, vihertävää vettä. Näissä muta-altaissa ja katuliejussa leikki silminnähtävällä nautinnolla lapsilaumoja. Poikasia kahlasi likavedessä etsien leikkikaluja, jotka leikkiessä olivat pudonneet vedellä täyttyneihin syvennyksiin. Kulkijamme katselivat tätä kaikkea ihmetellen ja ällistyneinä. He hämmästyivät suunnattomista kärpäsparvista, jotka paksuina pilvinä surisivat kaikkialla ja toden teolla pimittivät ilman. Heitä ylötti se väkevä, inhottava haju, joka kiusasi nenää — oikea ruumiinhaju! Eikä se ollut mitään ihmeellistä, sillä mätänihän täällä lukemattomia kuolleitten raatoja! Vieras kysyisi, kuinka kaupungin viranomaiset voivat sallia seudun asujanten käyttävän katuja lantatunkioiden ja kaiken mahdollisen riettauden säilytyspaikoiksi. Tähän olisi puolustauduttu sillä otaksumalla, että muutamassa vuodessa kaikki nämä epäkohdat itsestään katoisivat, s.o. sittenkun kaikki törky olisi tyyten mädäntynyt, ei olisi enää mitään levittämässä löyhkää ympärilleen. No niin — mutta tätänykyä ja erittäinkin hyvin lämpimällä ilmalla sekä pitkillä sateilla olivat kärpäset todellisena vitsauksena. "Eikö tämä ole epäterveellistä?" jatkaisi muukalainen kyselyjään. Ja asukkaat vastaisivat: "Ehkäpä — mutta mitäpä sille mahtaa".
Jurgis ja Ona kulkivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin, sydän täynnä ihmetystä ja silmät sepi seljällään. Sitte saapuivat he erääseen paikkaan, missä juuri koeteltiin "tasottaa" epätasaisuuksia. Siellä oli avara, mutainen ja haiseva syvennys, ainakin yhtä suuri kuin pari kolme varsinaisen kaupungin suurinta korttelia yhteensä. Pitkä rivi vaunuja kuletti sinne teurastamoista eläintensisälmyksiä ja muuta törkyä, jotka haisivat kerrassaan sanomattoman ilettävästi. Muutamia henkilöitä tehtaista seisoi kädet taskussa välinpitämättömästi katsellen tätä työtä ja naureskellen likaisille lapsiparville, jotka aamusta iltaan penkoivat näitten hirveiden jätteiden keskellä, poimien lihapalasia sieltä täältä — ja syöden ne makeaan suuhun! Toisilla lapsilla oli käsivarrellaan pieniä koreja, joihin he kokosivat samoja myrkyllisiä jätteitä kotiin kannettaviksi — perheittensä ruuaksi. Kenenkään heistä ei tarvinnut tyhjin toimin kotiin palata!