Heidän kotinsa — heidän kotinsa! Sen he olivat ijäksi kadottaneet! Suru, toivottomuus, raivo valtasi hänet — voi ymmärtää millä voimattomalla kiukulla hän oli nähnyt umpi outojen ihmisten asuvan ja elävän siinä talossa, jonka he olivat ostaneet ja maksaneet. Ja nämä ne ripustelivat hienoja verhojaan akkunoihin niillä uhmatakseen häntä, ja kun hän tahtoi heitä tilille kaikesta, käyttäytyivät he häntä kohtaan vihamielisesti! Hän oli vielä näkevinään heidän ynseän ilmeensä ja vihaset, uhkaavat katseensa. Kaikki oli niin eriskummallista — niin käsittämätöntä! He eivät saaneet menetellä niin — kaikki tämä ei saattanut olla totta! Ajatellapa vain, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä tämän talon takia — mitä kurjuutta he kaikki olivat kärsineet sen takia — sitä hintaa, minkä he olivat siitä suorittaneet!
Koko tuo pitkä, loppumaton kamppailu palasi hänen mieleensä. Kaikki heidän uhrauksensa alussa, ne kolmesataa dollaria, jotka he kaikki yhdessä olivat raastaneet kokoon — kaiken omaisuutensa ja kaiken ansionsa he olivat kantaneet sen hyväksi, itse nähden alati nälkää ja kurjuutta! Entä sitte heidän vaivansa kerätessään kokoon nuo kaksitoista dollaria kuukaudessa vuokraan, lukuunottamatta korkoja ja kaikkinaisia muita maksuja ja verotuksia talonsa puolesta, korjauksia ja kaikkia muita menoja! Niin, he olivat talon hinnaksi maksaneet jaloimman kaikista panoksista — oman elämänsä; he olivat maksaneet sen työnsä hiellä ja surujensa kyyneleillä ja omalla sydänverellään! Dede Antanas oli menehtynyt surkealla tavalla koettaessaan osaltaan raastaa kokoon näitä rahoja. Epäilemättä hän olisi vielä elänyt ja ollut vankka ja reipas ikäänsä nähden, jollei hänen olisi ollut pakko orjailla Durhamin pimeissä, kylmissä maanalaisissa kellareissa. Ja Ona — hän ei ollut kadottanut ainoastaan voimansa, vaan myöskin terveytensä talon hintaa maksaessaan. Entä hän itse, joka kolme vuotta sitte oli ollut väkevä, rivakka mies, mutta joka nyt istui tässä murtuneena, värisevänä ja itkevänä kuin hermoheikko lapsi! Ah, he olivat panneet kaikkensa tuohon taisteluun; ja nyt he olivat joutuneet tappiolle, perikatoon! Kaikki, mitä he olivat maksaneet talonhintaa, oli nyt mennyt sitä tietään — ei senttiäkään ollut jälellä. Ja heidän talonsakin oli mennyt — he olivat nyt samassa tilassa, josta olivat alkaneet. Mutta silloin oli heillä toki ollut rahoja — nyt he olivat sysätyt ulos nälkään ja pakkaseen kuolemaan!
Nyt voi Jurgis viimeinkin nähdä koko totuuden — nähdä itsensä tapahtumain pitkän sarjan kautta joutuneen teurasuhriksi, jonka väräjäviin sisälmyksiin verenhimoiset raatolinnut olivat iskeneet kyntensä. Viholliset olivat repineet ja raastaneet ja vainonneet häntä joka askeleella, jonka hän otti. Oi, Jumala, miten hirveätä, julmaa ja pirullista kaikki tämä oli ollut! Hän ja hänen perheensä, turvattomat naiset ja lapset, olivat taistelleet henkensä edestä tietämättöminä ja avuttomina ja kaikkien hylkääminä — ja vainohenget olivat väijyneet heidän kintereillään, etsien tietoonsa heidän jälkensä ja himoten heidän vertansa! Ensinnäkin tuo valheellinen ilmotus ja tuo käärmekielinen, liukas asiamies! Sitte kaikkien maksujen vihmova raesade, kaikki nuo vuokrat ja korot ja verot, joita heidän ei olisi pitänyt ikänä maksaa. Ja sitte kaikki tehtailijain juonet, noiden heidän herrojensa, tyranniensa ja verenimijäinsä — työn seisaukset ja työajanlyhennykset, ylimääräiset tunnit ja julmat joudutukset, palkkain alennukset ja hintain korotukset! Koko luonnon armottomuus heidän ympärillään, helle ja pakkaset, sade ja lumi; sen kaupungin ja sen maan armottomat olot, missä he asuivat, niiden säälimättömät lait ja merkilliset tavat, joita he eivät ymmärtäneet! Kaikki nämä olosuhteet olivat vaikuttaneet yksissä tuumin suurten yhtiöiden hyväksi, jotka käänsivät kaikki kulkemaan omaksi edukseen ja puristivat kaikesta itselleen mahdollisimman suuren hyödyn. Ja nyt — nyt oli koko tuo monimutkainen kummitus, suurteollisuuden hirviö, tykkänään nielaissut heidät kitaansa, imenyt ytimen heidän ruumiistaan ja sieluistaan ja sitten viskannut heidät kuni tyhjät rakot syrjään, ottanut yksin heidän talonsakin ja myynyt sen toisille! Ja he eivät voineet tähän mitään, he olivat sidotut käsistä ja jaloista — laki oli heitä vastaan, koko yhteiskuntakoneisto oli heidän sortajainsa käskettävänä! Jos Jurgis rohkeni kohottaa nyrkitetyn kätensä heitä vastaan, joutui hän taas siihen villipetojen häkkiin, josta hän juuri oli päässyt ulos!
Noustako ylös ja siivosti mennä tiehensä — sehän olisi samaa kuin luopua oikeuksistaan, tunnustaa tappionsa ja antaa omaisuutensa tuon vieraan perheen haltuun. Jurgis olisi sateessa väristen lähtenytkin uudelleen puoltamaan omistusoikeuttaan, jollei ajatus perheestään olisi pidättänyt häntä siitä. Ehkäpä hän saisi vielä kuulla pahempiakin uutisia — ja niin nousi hän jalkeille ja alkoi kulkea eteenpäin tuimasti kävellen ja puoli pyörryksissä.
Anielen talolle teurastamoiden takalistolla oli runsaasti kolme kilometriä; mutta koskaan ei matka Jurgiksesta ollut tuntunut niin pitkältä, ja kun hän näki tuon tutun, likasen harmaan hökkelin, läpätti hänen sydämmensä hurjasti pelosta ja pahoista aavistuksista. Hän syöksi ylös rappusia ja alkoi takoa raivoisasti ovea.
Aniele muori tuli itse avaamaan sen. Luuvalo oli eukkoparkaa pidellyt hyvin pahasti, sittekun Jurgis viimeksi oli nähnyt hänet, ja hänen ryppyiset vanhat kasvonsa olivat vallan keltaset ja pergamentin kaltaiset. Hän säpsähti nähdessään Jurgiksen.
"Onko Ona täällä?" huusi tämä hengästyneenä.
"On", kuului vastaus, "hän on täällä."
"Kuinka — —", alotti Jurgis, mutta keskeytti äkkiä, tarttuen suonenvedontapaisesti kiini ovenpieleen. Jostakin huoneen sisältä kuului äkkiä ääni hänen korviinsa, hurja, pelottava tuskanhuuto. Ja se oli Onan ääni!
Silmänräpäyksen seisoi Jurgis ovella kuin kivettyneenä pelosta; sitte hän työnsi vanhan vaimon syrjään ja ryntäsi sisään.
Etummainen huone oli Anielen keittiö, ja uunin ympärillä istui kyyristyneinä puoli tusinaa naisia, kaikki kalpein ja pelästynein kasvoin. Muuan heistä syöksyi pystyyn kun Jurgis astui sisään; hän oli laiha ja perin surkastunut ja kantoi toista kättään siteessä — Jurgiksen oli vaikea tuntea hänessä Marijaa.
Hänen katseensa tapaili Onaa, mutta tätä ei näkynyt missään. Sitte hän katseli naisia, vaatien heiltä tietoa. Mutta nämä istuivat mykkinä kuin kivipatsaat, katsoen häneen arasti, aivan kuin kauhun lyöminä. Sekuntia myöhemmin kuului uusi huuto, entistä vielä hirvittävämpi.
Se tuli taaempaa ja — kuten tuntui — yläkerrasta. Jurgis juoksi takasin ovelle ja avasi sen. Eteisessä hän huomasi tikaportaat, jotka johtivat ylös vinnille; ja hän oli jo noussut ensi portaalle, kun hän äkkiä kuuli jonkun takanaan. Se oli Marija, joka seurasi vallan hänen kintereillään. Tämä tarttui hänen käsivarteensa terveellä kädellään ja huusi hurjasti: "Ei, ei, Jurgis! Seisahdu!"
"Mitä tarkotat?" huohotti Jurgis.
"Sinä et saa mennä ylös!"
Jurgis oli puolittain sekasin raivosta ja pelosta. "Mitä nyt?" hän karjasi. "Miten on laita?"
Marija puristautui häneen kiini. Jurgis voi kuulla Onan nyyhkyttävän ja vaikeroivan ylhäällä. Hän koetti tempaista itsensä irti ja kiivetä ylöspäin, odottamatta vastausta.
"Ei, ei", huusi Marija katkonaisesti. "Jurgis! Sinä et saa mennä sinne ylös! Se on — se on — lapsi!"
"Lapsi?" toisti Jurgis hämmästyneenä. "Antanasko?"
Marija vastasi hänelle kuiskaten: "Uusi!"
Ja silloin tunsi Jurgis polvensa heikoiksi, ja hänen täytyi nojautua portaihin. Hän tirkisteli Marijaan, kuten tämä olisi ollut aave.
"Uusi!" kähisi hän. "Mutta eihän nyt ole aikakaan vielä!" hän lisäsi raivoisasti.
Marija nyökkäsi päätään. "Tiedän sen kyllä", hän sanoi, "mutta se on tulemassa."
Ja uudelleen kuului Onan kirkuna, iskien häntä kuin nuijalla kasvoihin, saattaen hänet vapisemaan ja kalpenemaan. Tuo ääni heikkeni vähitellen — sitte hän kuuli vaimonsa ähkivän: "Jumalani — anna minun kuolla, anna minun kuolla!" Ja Marija löi käsivartensa hänen ympärilleen, huutaen: "Tule pois! Tule pois!"
Marija veti Jurgiksen takasin keittiöön, puolittain kantaen häntä, sillä tuo vahva mies oli äkkiä käynyt heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi. Oli kuin se perustus, jolla hänen sielunsa oli luottaen levännyt, nyt olisi särkynyt pirstoiksi — hirmu kuolemata hirveämpi oli pyyhkäissyt häntä. Keittiöön tultuaan hän vaipui tuolille, väristen kuin haavanlehti, Marijan mykkänä pidellessä häntä pystyssä ja muiden naisten katsellessa häneen äänettömällä, avuttomalla kauhulla.
Ja vielä kerran kuului Onan huuto; Jurgis voi sen kuulla vallan selvästi tänne, ja hän tömisti jalkojaan.
"Kuinka kauvan sitä on kestänyt?" hän läähättäen kysyi.
"Ei vallan kauvan", vastasi Marija; ja sitten nähtyään Anielen tekevän merkkejä hän kuohahti: "Mene tiehesi, Jurgis! Sinä et voi sitä auttaa — sinun pitää mennä pois ja tulla vasta myöhemmin takasin. Kaikki käy hyvin — kaikki on — —"
"Kuka on hänen luonaan?" kysyi Jurgis. Ja nähdessään Marijan epäröivän, huusi hän kahta kivakammin: "Kuka siellä on?"
"Hän on — hän on hyvissä käsissä", vastasi Marija. "Elzbieta on hänen luonaan."
"Mutta entä lääkäri?" Jurgis kähisi. "Joku, joka ymmärtää asian!"
Hän tarttui Marijaa kiivaasti käsivarteen. "Joku, joka ymmärtää näitä asioita!" toisti hän vielä kiihkeästi.
Marija vapisi, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, kun hän vastasi: "Me — meillä ei ole rahaa". Ja sitte, säikähtyneenä hurjan epätoivoisesta ilmeestä Jurgiksen kasvoissa, hän selitti: "Kyllä se hyvin käy, Jurgis! Sinä et ymmärrä näitä asioita — mene nyt pois — mene pois! Ah, jospa vain olisit vähänkin odottanut!"
Mutta näiden huutojen ja vastalauseiden keskeltäkin Jurgis voi erottaa Onan äänen, joka huusi yhä hirvittävämmin. Hän tuli vallan suunniltaan. Kaikki tämä oli vallan uutta hänelle, vallan uutta, kaameaa ja kauheaa — se kohtasi häntä kuin salaman isku. Kun pikku Antanas syntyi, oli hän ollut poissa työpaikallaan, eikä hän ollut tietänyt mistäkään, ennenkun kaikki oli ohitse; ja nyt, kun hän oli saapuvilla, ei häntä päästetty läsnä olemaan. Naiset saivat hänet vihdoinkin ulos, sillä hän ei kyennyt tekemään mitään vastarintaa. Paljain päin ja miltei mielipuolena surusta ja raivosta hän juoksenteli edestakaisin kapealla kujalla, mutta sinnekin kuului Onan kirkuna. Hän koetti paeta vielä kauvemmaksi, mutta palasi heti takasin kuuntelemaan. Neljännestunnin kuluttua hän oli jälleen portailla ja syöksyi niitä ylös sekä rupesi takomaan ovea niin raivokkaasti, että se olisi pian mennyt pirstoiksi, jolleivät naiset olisi kiiruhtaneet avaamaan ja päästämään hänet sisään.
Kaikki heidän väittelynsä eivät tehoneet häneen laisinkaan. "Kuinka te tiedätte", huusi hän, "että hän onnellisesti suoriutuu tästä? Kuinka sen voitte tietää — hänhän on kuolemaisillaan — kuulen sen selvään! Kuunnelkaa häntä — kuunnelkaa! Se on hirmuista — sitä ei saa sallia — tähän täytyy hankkia apua! Miksette ole lähettäneet lääkäriä hakemaan? Olisitte luvanneet maksaa hänelle jälestäpäin — olisitte luvanneet — —"
"Emme voineet luvata mitään sellaista", vastusti Marija. "Meillähän ei ollut penniäkään rahaa — tuskin olemme jaksaneet elää päivästä päivään."
"Mutta minä voin tehdä työtä", Jurgis huusi. "Minä voin hankkia rahoja!"
"Niin, niin", jatkoi Marija — "mutta luulimmehan sinun olevan vankilassa. Kuinka voimme tietää milloin sieltä palaisit? Ne eivät tee mitään ilmaiseksi."
Marija kertoi sitte, miten hän oli koetellut etsiä kätilöä ja miten nämä olivat vaatineet kymmentä, viittätoista, jopa viittäkolmattakin dollaria ja sitä etukäteen. "Ja minulla kun ei ollut kuin ainoastaan neljännes dollaria. Minä olin kuluttanut joka sentin mitä minulla oli — jopa kaikki mitä minulla pankissakin oli. Sitte olen vielä velkaa lääkärille, kun hän kävi kättäni katsomassa, ja hän lakkasi tykkänään käymästä, kun pelkäsi ettei perisi senttiäkään vaivoistaan. Ja Anielelle olemme velkaa kahden viikon vuokran, ja hän hän on itse nälkään kuolemaisillaan. Olemme lainanneet ja kerjänneet kaikista mahdollisista paikoista pysyäksemme hengissä, emmekä enää kykene tekemään niin mitään — —"
"Entä lapset?" Jurgis kysyi.
"Lapset eivät ole olleet kotona kolmena viime päivänä, sillä ilma on ollut niin hirmuinen. Sitäpaitsi he eivät ole voineet aavistaakaan mitä täällä kotona — se tuli niin äkisti, kaksi kuukautta ennen aikaansa."
Jurgis nojautui pöytää vasten ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hänen käsivartensa vapisivat — hän näytti joka hetki lysähtävän kokoon lattialle. Mutta silloin Aniele äkkiä kavahti ylös ja hoiperteli häntä kohti, haparoiden käsillään hameensa takataskua. Hän veti sieltä esiin likasen, mustan rääsyn, jonka toisessa päässä olevan solmun hän vapisevin käsin avasi.
"Kas tässä, Jurgis!" hän sanoi. "Minulla on vähäsen rahaa.Palauk!Katsoshan!"
Hän sai solmusta esiin muutamia lantteja ja laski ne yksitellen — niitä oli neljäneljättä senttiä. Ne hän antoi Jurgikselle ja kääntyi sitte toisten vaimojen puoleen sanoen: "Entä te — eikö teillä ole mitään hänelle antaa? Hän maksaa kyllä kaikki kerran takasin, kun saa työtä, ja hänelle tekee hyvää kun saa edes yrittää auttaa vaimoaan, vaikkei sitte apua saisikaan. Kun hän palaa takasin, on kai kaikki jo ohitse."
Ja toisetkin köyhät vaimoparat tyhjensivät auliisti kukkaronsa; useimmilla oli vain kupari- ja nikkelirahaa, mutta he antoivat hänelle kernaasti kaikkensa. Muori Olszewski, joka asui naapuritalossa ja jonka mies oli teurastaja ja aina juopotteli, antoi lähes puoli dollaria, niin että koko summa nousi yhteen ja neljännekseen dollariin. Sitte Jurgis pani rahat kukkaroonsa, jota kovasti puristi nyrkkiinsä, ja lähti juoksemaan minkä jaloista pääsi.
"Rouva Haupt, kätilö", oli luettavana kyltissä, joka riippui erään toisen kerroksen akkunan yläpuolella sen kadun varrella, minne Jurgis nyt juoksi; ja ovenpielessä oli toinen kyltti, jolle maalattu käsi etusormellaan osotti likasia portaita ylöspäin. Jurgis kiirehti niitä ylös, hypäten aina kolme porrasta yhdellä kertaa.
Rouva Haupt oli juuri paistamassa silavaa ja sipulia sekä oli jättänyt oven puoliavoimeksi, jotta savu menisi ulos. Kun Jurgis koetti koputtaa ovea, lensi se seposen selälleen, ja hän näki vilaukselta arvoisan rouvan itsensä, joka juuri oli viemässä mustaa pulloa huulilleen. Jurgis hiipi muutamia askelia taapäin ja palasi sitte kovasti kolisten, niin että rouva ei voinut luulla muuta kuin hänen nyt vasta tulevan. Mutta hän ennätti kuitenkin paraaksi nähdä tämän piilottavan pulloa. Kätilö oli saksalaista syntyperää ja suunnattoman lihava — kun hän käveli, heilui hänen ruumiinsa kuin laiva valtameren aalloilla; ja astiat tärisivät hyllyllä yhteen hänen joka askeleillaan. Hän oli puettu risaiseen siniseen hameeseen, ja hänen hampaansa olivat vallan mustat.
"Mikä hätänä?" hän kysyi nähdessään Jurgiksen.
Tämä oli juossut kuin mielipuoli koko tien ja oli nyt niin hengästynyt, että tuskin kykeni puhumaan. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja silmänsä hurjat — hän näytti mieheltä, joka juuri oli noussut haudastaan.
"Vaimoni!" huohotti hän. "Tulkaa heti!"
Rouva Haupt laski paistinpannun käsistään ja pyyhkäsi käsiään hameeseensa.
"Te tahdotte minua avuksi synnytyksessä?" hän kysyi.
"Niin!" vastasi Jurgis läähättäen.
"Olen juuri päässyt kotiin sellaisesta toimituksesta", virkkoi kätilö. "En edes ole ennättänyt saada suuhuni päivällispalaa. Mutta — jos nyt niin hullusti on laita — —"
"Kyllä — juuri niin on laita!" Jurgis huusi.
"No hyvä! Ehkäpä minä — paljoko maksatte sitten?"
"Minä — minä — paljoko te vaaditte?" änkytti Jurgis.
"Viisikolmatta dollaria."
Jurgis kalpeni. "Sitä en voi maksaa", hän sanoi.
Nainen katsoi häneen uteliaasti. "Paljonko sitte maksatte?" hän kysyi.
"Täytyykö minun maksaa nyt — heti paikalla?"
"Tietysti; kaikki tilaajat tekevät niin."
"Minulla — minulla ei nyt ole paljoakaan rahaa", Jurgis alotti hätäytyneenä puhumaan. "Minä olen ollut — kaikenlaisissa ikävyyksissä — ja kaikki rahani ovat menneet. Mutta minä kyllä maksan teille — joka sentin — niin pian kuin vain voin. Minä voin tehdä työtä — —"
"Mitä työtä teette?"
"Minulla ei nyt ole mitään paikkaa, mutta minun täytyy pian semmoinen saada. Minä — —"
"Paljonko teillä nyt on?"
Jurgiksen oli vaikea vastata. Kun hän sitte sanoi: "Neljännes toista dollaria", nauroi nainen hänelle vasten kasvoja.
"Minä en siitä summasta panisi edes hattuakaan päähäni", ilkkui hän.
"Se on kaikki mitä minulla on", Jurgis sanoi murtuneella äänellä. "Minun täytyy saada apua — vaimoni on kuolemaisillaan! Minä en voi auttaa sitä — minä — —"
Rouva Haupt oli tällävälin työntänyt silavansa ja sipulinsa takasin uuniin paistumaan. Hän kääntyi nyt Jurgikseen päin ja vastasi savun ja rätinän keskeltä:
"Antakaa minulle nyt kymmenen dollaria paikalla, niin voitte lopun maksaa ensi kuussa."
"En voi — minä en voi maksaa sitä", vastusti Jurgis. "Olenhan jo sanonut teille, että minulla on vain neljännes toista dollaria."
Nainen kääntyi takasin työhönsä.
"En usko teitä", hän sanoi. "Kaikkihan koettavat puijata minua. Onko siinä mitään järkeä, että noin isolla ja väkevällä miehellä olisi muka vain neljännes toista dollaria taskussaan?"
"Tulen juuri vankilasta", Jurgis huusi — hän oli valmis lankeemaan polvilleen tuon naisen eteen — "eikä minulla ollut senttiäkään rahaa sitä ennen, ja perheeni on enimmäkseen nähnyt nälkää."
"Eikö teillä ollut ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa teitä?"
"He ovat kaikki köyhiä", Jurgis vastasi. "He antoivat minulle nämä lantit. Olen tehnyt kaikkeni — —"
"Eikö teillä olisi mitään, jota voisitte myydä?"
"Minulla ei ole mitään, sanon minä — ei yhtään mitään!" hän huusi tuskastuneena.
"Ettekö sitte voi lainata, hä? Eivätkö vanhat työkumppaninne sen verran luota teihin?" Sitte nähdessään Jurgiksen pudistavan päätänsä nainen jatkoi: "Kuulkaahan minua! Jos nyt maksatte minulle, ette tule katumaan sitä. Minä pelastan vaimonne ja pienokaisenne teille, eikä tämä uhraus sittekään lopulta tunnu teille liian kalliilta. Jos kadotatte heidät nyt, niin miltä se teistä sitte tuntuu? Tässä näette naisen, joka ymmärtää tehtävänsä — voitte kysellä vaikka keneltä naapuristossa, niin he kyllä sanovat sen teille — —"
Rouva Haupt heilutti paistinkauhaansa Jurgista kohden vakuuttavalla tavalla; mutta hänen sanansa sisälsivät enemmän kuin tämä voi kestää. Hän kohotti käsiään epätoivoisella eleellä, kääntyi ympäri ja säntäsi ovesta ulos. "Sitä ei tarvita", hän huudahti mennessään — mutta äkkiä hän kuuli naisen huutavan jälkeensä.
"Minä teen sen viidestä dollarista!"
Kätilö seurasi häntä toruen ja riidellen.
"Oletteko hullu, kun ette suostu sellaiseen tarjoukseen?" hän nalkutti edelleen. "Ette saa ketään lähtemään kanssanne vähemmästä. Minä en ikänäni ole ryhtynyt mihinkään työhön moisesta pikkusummasta. En jaksa edes maksaa huoneeni vuokraakaan — —"
Jurgis keskeytti hänen jaarituksensa kiroustulvalla. "Jollette sitä voi", karjasi hän, "niin miten voin minä sitä teille maksaa? Kirottua, minä totisesti maksaisin teille mitä vaaditte, jos vain voisin, mutta sanoinhan teille, ettei minulla ole niin paljoa. Minulla ei ole! Kuuletteko —minulla ei ole!"
Hän kääntyi uudelleen ympäri ja syöksyi rappusia alas. Mutta hän ei ollut päässyt niitä vielä puoliväliinkään, kun rouva Haupt kuului huutavan hänen jälkeensä:
"Odottakaas! Minä tahdon lähteä mukaanne! Tulkaahan takasin!"
Ja Jurgis nousi jälleen hänen huoneeseensa.
"Ei ole hyvä ajatella kenenkään kärsivän", puheli kätilö alakuloisen näköisenä. "Voisin yhtä hyvin auttaa teitä ilmaiseksi kuin tuon rahapennin vuoksi, jota mulle tarjoatte. Mutta minä tahdon auttaa teitä. Onko sinne pitkältä?"
"Kolme tai neljä kulmanväliä täältä."
"Kolme tai neljä! Ja minähän käyn läpimäräksi sateessa! Gott im Himmel, se vaiva olisi enemmänkin arvoinen! Neljännes toista dollaria, sanotte, ja sellaisena päivänä kuin tänään! Mutta ymmärrättehän minut — tahdotte tietysti maksaa minulle loput viidestäkolmatta dollarista piankin?"
"Niin pian kuin vain voin."
"Ainakin tässä kuussa?"
"Kyllä, kuukauden sisään", sanoi Jurgis poloinen. "Saman tekevä! Mutta kiiruhtakaa nyt!"
"Missä on se vaivainen neljännes toista dollaria?" intti rouva Haupt väsymättömästi.
Jurgis laski rahat pöydälle, ja nainen luki ne ja kiiruhti lukitsemaan ne kaappiinsa. Sitte hän uudelleen kuivasi rasvaiset kätensä hameeseensa ja valmistautui lähtemään matkaan, valitellen ja muristen koko ajan; hänen oli muka vaikea liikkua, ja hän älähteli ja huohotti joka askeleella. Hän otti pois kaulahuivinsa välittämättä siitä, että töykkäsi samassa Jurgista selkään, ja järjesteli huolellisesti liiviään ja hameitaan. Sitte hän äärettömällä huolella pani päähänsä mustan hatunräyhkän ja reistasi sateenvarjoaan, joka oli epäkunnossa; ja muita samallaisia välttämättömiä askareita hänellä oli loppumattomia, sill'aikaa kun Jurgis seisoi vieressä ja oli pakahtua kärsimättömyydestä, surusta ja raivosta. Heidän vihdoin kadulle päästyään Jurgis kiirehti muutaman askeleen edelle vilkaisten tavantakaa taaksensa, siten kiirehtääkseen häntä jouduttamaan kulkuaan. Mutta rouva Haupt voi käydä vain hitaasti, askel askeleelta, ja sittekin hän ahdashenkisenä huokui ja läähätti kuin höyryveturi.
Vihdoin viimein he saapuivat perille ja astuivat säikähtyneiden naisten luo keittiöön. Synnytystuskat eivät vieläkään olleet ohitse, sai Jurgis kuulla — hän kuuli Onan yhä vielä kirkuvan. Tällävälin rouva Haupt otti hatun päästään ja sijoitti sen takanreunustalle sekä veti takataskustaan esiin ensin tahraisen esiliinan ja sitte pienen astian, jossa oli hanhenrasvaa ja jota hän rupesi heiluttamaan kädessään. Se oli kätilöiden kalu, välttämätön tarveaine, ja mitä useammissa synnytyksissä hanhenrasvaa on ollut mukana, sitä parempaa onnea se heille tuo.
Naiset saattoivat kätilön portaille, ja Jurgis kuuli hänen intoilevan: "Gott im Himmel! Miksi olette saattaneet minut tällaiseen paikkaan? En jaksa kivuta ylös portaita. En tahdo koettaakaan — johan niissä tappaisin itseni. Tällaisessa paikassa ei saa pitää lapsensynnyttäjää! Herranen aika — eihän nämä olekaan mitkään portaat — nehän ovat tikapuut! Teidän olisi pitänyt hävetä!" Jurgis seisoi ovella ja kuunteli hänen torumistaan, jonka puolittain tukahuttivat Onan hirvittävät tuskanhuudot.
Vihdoinkin Anielen onnistui tyynnyttää kätilö ja saada tämä todellakin kiipeämään ylös tikaportaita. Heidän tultuaan ylisille täytyi Anielen varotella ja kädestä pitäen johdattaa häntä, sillä siellä ei ollut mitään lattiata — vain muutamin paikoin oli palkkien päälle pantu vanhoja lautoja, joita myöten jommoisellakin varmuudella voi astua, mutta muuten oli siellä vain paljaat palkit ja välissä ammottava, musta tyhjyys. Kun siellä sen lisäksi oli vallan pimeä, olisi ollut parasta jos joku naisista olisi kulkenut edellä kynttilä kädessä. Moninaisten huudahdusten ja torumisten jälkeen lihava kätilö kuitenkin uskalsi kalliin henkensä noille heiluville laudoille, ja viimeinen, mitä Jurgis hänestä näki, oli vilaus valtavista elefantinsääristä. Koko talo vapisi joka askeleella, jonka rouva Haupt otti ylisillä.
Sitte laskeusi Aniele nopeasti alas Jurgiksen luo ja tarttuen häntä käsivarteen sanoi:
"Mene nyt täältä matkoihisi, Jurgis! Tee niinkuin sinulle sanon; sinä olet tehnyt kaiken voitavasi, ja nyt olet täällä vain tiellä. Mene nyt ja pysy poikessa!"
"Mutta minne täältä menisin?" kysyi Jurgis avuttomasti.
"En tiedä minne", muori vastasi. "Mene kadulle, jollei sulla ole muuta paikkaa — kunhan vain menet! Ja ole poissa koko yö!"
Sitte työnsivät hän ja Marija Jurgiksen ulos ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Oli juuri auringonlaskun hetki, ja pakkanen kiristyi — vesisade oli muuttunut lumisateeksi, ja lumisohju kaduilla jäätyi iljanteeksi. Jurgista paleli hänen ohuessa takissaan, mutta hän työnsi kätensä taskuihin ja alkoi ravata eteenpäin. Hän ei ollut syönyt sittekun aamulla, jonkavuoksi hän tunsi itsensä heikoksi ja pahoinvoivaksi; äkillisellä toivonjuohteella hän muisti olevansa vain muutamien kulmanvälien päässä siitä kapakasta, jossa hän oli usein syönyt päivällisensä työssä vielä ollessaan. Hän ajatteli tapaavansa siellä sääliväisyyttä tai sitte kohtaavansa jonkin tutun. Hän alkoi astua sinnepäin niin nopeaan kuin taisi.
"Halloo, Jack!" huusi paikan isäntä, kun hän astui kapakan ovesta sisään — Packingtownissa kutsutaan kaikkia muukalaisia ja tuntemattomia miehiä "Jack'eiksi" — "missä olette ollut näin kauvan?"
Jurgis astui suoraan tiskin luo. "Minä olen ollut vankilassa", hän sanoi, "ja tulen juuri sieltä. Kävelin kotiin koko matkan ilman senttiäkään lakkarissani, enkä ole syönyt mitään sitte murkinan. Olen menettänyt kotini, ja vaimoni on kipeänä ja minä itse menehtymäisilläni."
Ravintoloitsija katseli hänen kalmankalpeita kasvojaan ja sinertäviä, väriseviä huuliaan. Sitte hän otti esiin ison pullon ja ojensi hänelle lausuen: "Tyhjennä tuo!"
Jurgis kykeni tuskin pitelemään pulloa — niin vapisivat hänen sormensa.
"Elä pelkää", rohkasi isäntä, "juo sinä se vain pohjaan asti!"
Sitte Jurgis joi pitkän siemauksen whiskypullosta, ja sen tehtyään hän palasi ruokapöydän luo, totellen toisen kehotusta. Hän söi minkä jaksoi; sitte kiitettyään istahti hän ison, lämpiävän uunin ääreen keskellä huonetta.
Se oli kuitenkin liian hyvää oloa ajan pitkään — kuten aina tässä kovassa maailmassa. Hänen siinä istuessaan alkoivat hänen liasta paksut vaatteensa sulaa ja höyrytä, ja koko huone täyttyi lantatehtaan kamalalla katkulla. Isäntä tuli levottomaksi. Tunnin päästä teurastamot sulettaisiin ja miehet saapuisivat työstään; mutta kenpä hirviäisi tulla moiseen paikkaan, joka niin hirvittävästi löyhkäsi Jurgikselta. Oli vielä lauvantai-ilta, ja parin tunnin kuluttua saapuisi soittokunta — kornetinpuhaltaja ja viulunsoittaja — ja naapuriston perheitä tulisi viettämään iltaa tanssilla ja wieniläismakkaralla oluen kera, jota iloa kestäisi aina kello kahteen tai kolmeen aamulla. Hetken epäröityään ravintoloitsija sanoikin Jurgikselle:
"Kuulkaahan, Jack, arvelenpa että teidän nyt on meneminen."
Hän oli tottunut näkemään haaksirikkoisia raukkoja luonaan, tämä kapakanisäntä; hän "lämmitytti" tusinoittain sellaisia joka yö, juuri yhtä laihtuneita, kylmettyneitä ja epätoivoisia olentoja kuin tämä tässä. Mutta ne olivat kaikki tyyten rappiolle joutuneita ja menneitä miehiä, kun Jurgis vielä oli keskellä taistelua ja moni piirre hänessä muistutti vielä entisestä kunnosta ja hyvinvoinnista. Kun hän oli sävyisesti ja äänettömänä noussut sijaltaan, muisti isäntä hänen aina olleen siivon miehen, josta vielä voi odottaa kelpo vierasta.
"Teillä on ollut vastoinkäymisiä, näen minä", sanoi hän. "Tulkaa tätä tietä!"
Salin peräosassa olivat rappuset, jotka johtivat alas kellariin. Niiden sekä ylä- että alapäässä oli ovi, molemmat tarkoin sulettavat, niin että porraskäytävästä tuli mainio tyyssija, jonne isäntä voi sulkea niin hyvin maksamattomat vieraat kuin sellaiset "politikoitsijatkin", joille ei ollut edullista pistää nenäänsä ovien ulkopuolelle.
Siten vietti Jurgis yönsä. Whisky oli ainoastaan puolittain lämmittänyt häntä, eikä hän voinut nukkua, hermostunut ja perin uupunut kun oli; hän vuoroon nyökkäili unisena päätänsä, vuoroin kavahti ylös, väristen kylmästä ja ruveten jälleen muistelemaan tilaansa. Tunti kului toisensa jälkeen, mutta salista kuuluva soitto ja nauru ja laulu muistuttivat hänelle yön vielä olevan. Kun remuavien viimeisetkin äänet olivat vaijenneet, odotti hän pääsevänsä ulos kadulle; mutta kun tätä ei tapahtunut, rupesi hän ihmettelemään miksikähän mies oli unhottanut hänet.
Viimein, kun hiljaisuus ja tukala asema kävivät aivan sietämättömiksi, nousi hän ylös ja alkoi takoa ovelle, jolloin isäntä tuli haukotellen ja hieroskellen silmiään. Hän oli valvonut koko yön ja tarjoillut vierailleen.
"Minä tahdon mennä kotiin", Jurgis sanoi. "Pelkään vaimoni tilaa — en voi odottaa enempää."
"Miksi kaikkien hittojen nimessä ette sanonut sitä ennen?" sanoi mies."Minä luulin, ettei teillä ollut kotia minne mennä."
Jurgis pääsi ulos. Kello oli neljä aamulla, ja ulkona oli pilkkosen pimeätä. Kadulle oli satanut lunta kolmen tai neljän tuuman paksuudelta, ja vieläkin putoili tiheään suuria hiutaleita. Hän lähti juoksujalkaa kulkemaan Anielen asuntoa kohden.
Keittiön akkunasta loisti valkea, mutta verhot olivat vedetyt eteen.Ovi oli lukitsematta ja Jurgis ryntäsi sisään.
Aniele, Marija ja muut naiset olivat kyyristyneinä lieden ääreen kuten ennenkin. Heidän joukossaan Jurgis huomasi moniaita uusiakin naisia; myöskin havaitsi hän talon hiljaiseksi.
"No, miten on laita?" hän kysyi.
Kenkään ei vastannut hänelle; kaikki tirkistelivät häneen pelosta kalpein kasvoin.
Hän huusi uudestaan: "Miten on laita?"
Ja sitte, savuavan lampun valossa, hän näki Marijan, joka istui lähinnä häntä, puistavan murheellisena päätään.
"Ei ole vielä ohitse", sanoi hän.
Jurgis parahti epätoivoisesti: "Eikövielä?"
Uudelleen Marija pudisti päätään. Miesparka seisoi kuin kivettyneenä.
"Minä en kuule häntä", hän sanoi.
"Hän on ollut levollisena pitkän aikaa", virkkoivat toiset.
Hetkinen hiljaisuutta — sitte sen äkkiä keskeytti ääni ylisiltä, joka huusi:
"Halloo, te siellä!"
Muutamat naiset juoksivat viereiseen huoneeseen, mutta Marija hypähtiJurgiksen luo, huutaen hänelle:
"Odota täällä!"
Molemmat seisoivat kalpeina ja vapisevina vastakkain, kuunnellen jännitetyllä tarkkaavaisuudella.
Muutamien tuskallisten minuuttien perästä kuultiin rouva Hauptin laskeutuvan portaita alas, alituisesti murahdellen ja toruen, portaiden narahdellessa hänen allaan. Vihdoin oli hän päässyt niiden juurelle, vihaisena ja läähättävänä, ja he kuulivat hänen astuvan huoneeseen. Jurgis loi häneen silmäyksen — ja sitte hän hätkähti taapäin miltei pyörtymäisillään. Kätilön liivi oli auki, vallan kuin jonkun teurastamotyömiehen. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat veren tahraamat, ja verta oli tirskunut hänen vaatteilleen ja kasvoilleenkin.
Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Kenkään läsnäolevista ei päästänyt hiiskaustakaan.
"Minä olen tehnyt parhaani", sanoi hän. "En voi tehdä enää mitään — ei kannata enää koettaakaan."
Toiset eivät sanoneet sanaakaan.
"Se ei ollut minun syyni", hän jatkoi. "Teidän olisi pitänyt lähettää hakemaan lääkäriä eikä viivytellä niin kauvan — kaikki oli jo liian myöhäistä kun minä tulin".
Yhä vielä sama haudan kolkko hiljaisuus. Marija oli takertunut kaikella voimallaan Jurgiksen käsivarteen.
Sitte kääntyi rouva Haupt äkkiä Anielen puoleen. "Eikö teillä ole mitään juotavaa, hä?" hän tiedusti. "Vähän paloviinaa?"
Aniele pudisti päätään.
"Herr Gott!" huudahti kätilö. "Sellaista väkeä! Ehkäpä saan jotakin syödäkseni — en ole syönyt mitään sitte eilisaamun, ja nyt olen saanut ponnistella itseni puolikuoliaaksi tuolla ylhäällä. Jos olisin sen tiennyt, en ikinä olisi tullut tänne niistä lanteista, mitkä teiltä sain!"
Samassa hän katseli ympäri huonetta ja älysi Jurgiksen. Hän osotti tätä sormellaan ja huusi:
"Kuulkaa te! Te maksatte minulle paikalla lopun palkkiostani! Se ei ollut minun syyni, että haitte minut niin myöhään etten voinut auttaa vaimoanne. Se ei ollut minun syyni, että lapsi tuli esiin toinen käsi edellä, niin etten voinut sitä pelastaa. Olen saanut hääriä ja puuhata koko yön, ja sitte mokomassa paikassa, jossa ei ollut tilaa koirallekaan, enkä ole saanut suuhuni mitään muuta, paitsi mitä omasta taskustani olen syönyt."
Tässä rouva Haupt hengähti hetkisen; ja Marija, nähdessään suurien hikikarpaloiden nousevan Jurgiksen otsalle ja tuntien hänen vartensa vapisevan, kiirehti kysymään matalalla äänellä:
"Miten Onan laita on?"
"Miten hänen laitansa on?" toisti rouva Haupt kärttyisesti. "Miten luulette hänen laitansa olevan, kun te jätätte hänet sinne tappamaan itsensä tuskiin ja ponnistuksiin? Hän on nuori ja olisi ehkä hyvästi suoriutunut, jos häntä olisi oikein hoidettu. Hän kamppaili kovasti, tyttö parka — vielä hän ei ole kuollut."
Ja Jurgis päästi kauhean huudon:
"Kuollut!"
"Hän tietystikin kuolee", vastasi kätilö kiukkuisesti. "Lapsi on jo kuollut."
Ylishuonetta valaisi kurjasti kynttilänpätkä, joka seisoi pöydällä; se oli saanut palaa ilman että kukaan oli huolinut niistää sitä, ja se rätisi ja haikusi, kun Jurgis syöksyi sisään. Hän voi vaivoin savun ja hämärän lävitse huomata eräässä nurkassa kasan rääsyjä ja vanhoja peitteitä, jotka olivat läjätyt paljaalle lattialle; jalkapuolessa oli ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä katolilainen pappi, joka mutisi rukouksia. Kaukana toisessa nurkassa makasi kyyristyneenä Elzbieta, vaikeroiden ja käsiään väännellen. Rääsykasalla makasi Ona.
Hän oli peitetty lakanalla, mutta Jurgis voi nähdä hänen olkapäänsä ja toisen käsivartensa paljaina. Hän oli niin laiha ja surkastunut, että miehensä tuskin voi tuntea hänet — hän oli aivan kuin luuranko, ja hänen kasvonsa olivat valkoset kuin liitu. Silmät olivat ummessa, ja hän makasi hiljaa kuin kuollut. Jurgis hoiperteli häntä kohti ja lankesi polvilleen hänen kurjan vuoteensa viereen.
"Ona! Ona!" huusi hän tuskallisesti.
Sairas ei avannut silmiään. Jurgis otti hänen kätensä omiensa väliin ja alkoi taputtaa niitä raivoisasti, huutaen:
"Katsohan minuun! Vastaa minulle! Minä olen Jurgis, joka olen tullut takasin — etkö kuule minua?"
Hän huomasi mitä heikointa liikettä vaimonsa silmäluomissa, ja hän huusi uudelleen raivoisasti:
"Ona! Ona!"
Silloin äkkiä Onan silmät aukenivat — vain silmänräpäykseksi. Hän katseli miestään — hänen silmissään välähti heikko ilme jälleentulemisesta. Jurgis oli näkevinään hänet hyvin kaukaa, kuten tiheän usvan takaa. Hän ojensi käsivartensa häntä kohden, kutsuen ja puhutellen hurjan epätoivoisesti häntä nimeltä.
Mutta se oli turhaa — se oli liian myöhää! Viimeisessä tuokiossa, silloin kun oli tuntenut hänet, oli Ona kohottanut hiukan yläruumistaan vuoteelta. Mutta nyt putosi se takasin — hän oli kuollut! Jurgis taputteli ja hyväili hänen käsiään, otti hänet syliinsä ja painoi hänet povelleen. Mutta Ona oli kylmä ja liikkumaton — hän oli kuollut — hän oli kuollut!
Tämä sana kajahti hänen korvissaan kuin hautajaiskellojen soitto, saaden unohdetut jänteet hänen sydämmessään väräjämään, vanhat varjomaiset kauhut ammottamaan — pimeyden hirmut, tyhjyyden hirmut, tyhjiin raukeamisen hirmut. Ona oli kuollut! Ona oli kuollut! Hän ei milloinkaan enää näkisi häntä, ei milloinkaan enää kuulisi häntä! Jäätävä yksinäisyyden tunne valtasi hänet; hän näki itsensä seisovan erillään kaikesta muusta maailmasta — maailmasta, joka hänelle enää oli pelkkiä varjoja ja epäoleisia unennäköjä. Hän tunsi olevansa kuin pieni lapsi, täynnä pelkoa ja vapistusta; hän huuteli ja kutsui, muttei kenkään vastannut hänelle, ja hänen epätoivoiset huutonsa kajahtelivat halki koko talon, saaden portaiden juurelle kokoutuneet naiset painautumaan pelosta yhteen. Pappi tuli ja laski kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskaili hänelle lohdutuksen sanoja, mutta hän ei kuullut mitäkään. Oli kuten hän itse olisi eronnut elämästä, vaeltaen äänettömien varjojen keskellä ja etsien niiden joukosta Onan äsken poislentänyttä sielua.
Niin makasi hän kauvan. Päivä koitti harmaana ja hämäränä ja tunkeutui yliskamarin verhojen lävitse. Pappi lähti, naiset lähtivät, ja hän jäi yksikseen tuon äänettömän, valkean haamun kera — itse tosin levollisempana nyt, mutta ohkuen ja uikuttaen ja väristen kuin vilutaudin vallassa. Tuon tuostakin hän tahtoi nousta pystyyn ja katsella noita valkeita kasvoja, mutta sitte himmentyivät hänen silmänsä — se oli liiaksi hirvittävää hänelle! "Kuollut!Kuollut!"toisti hän itselleen. Ja Onahan oli vielä lapsi, vasta kahdeksantoista vuotias! Hänen elämänsä oli tuskin alkanutkaan — ja tuossa hän makasi murhattuna — runneltuna ja kuoliaaksi kidutettuna!
Oli täysi aamu, kun hän vihdoin nousi pystyyn ja tuli alas keittiöön — hurjana ja tuhkaharmaana ja hoiperrellen kuin juopunut. Paljon naapureja oli tullut sisään, ja he tähystelivät äänettöminä häntä, kun hän vaipui alas tuolille pöydän ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi; kokonainen talvi kylmää ja lunta näytti ryntäävän sisään, ja lumen keskellä oli pikku Kotrina, läähättäen juoksustaan ja sinisenä kylmästä.
"Olen jälleen kotona!" huudahti hän tullessaan. "Tuskinpa voin — —"
Mutta Jurgiksen nähdessään hän äkkiä vaikeni. Katsellen yhdestä toiseen hän älysi jotakin tapahtuneen ja kysyi matalalla äänellä: "Mikä nyt on?"
Ennenkun kukaan kerkisi vastata, hypähti Jurgis ylös ja lähestyi häntä horjuvin askelin.
"Missä olet ollut?" hän kysyi.
"Myymässä sanomalehtiä poikain kanssa", tyttö vastasi. "Lumi — —"
"Onko sinulla rahaa?"
"On."
"Kuinka paljon?"
"Lähes kolme dollaria, Jurgis."
"Anna ne minulle!"
Säikähtyneenä hänen käytöksestään Kotrina tähysti toisten puoleen.
"Anna tänne ne!" komensi Jurgis vielä kerran. Ja tyttö pujotti kätensä taskuun ja veti esiin kimpun kuparirahoja, jotka oli solminut jonkin rääsyn kulmaan. Jurgis otti ne sanaakaan virkkamatta ja lähti ovesta ulos kadulle.
Kolmas ovi sieltä vei erääseen kapakkaan. "Whiskyä!" sanoi hän sisään astuessaan, ja kun tarjooja työnsi hänen eteensä lasillisen, avasi hän rääsysolmun hampaillaan ja veti sieltä esiin puolendollarin rahan.
"Mitä maksaa koko pullo?" kysyi hän. "Minä tahdon juoda itseni humalaan."
Mutta isolle ja vahvalle miehelle ei kolme dollaria riitä pitkäänkään juopotteluun. Tämä oli alkanut sunnuntaiaamuna, ja maanantaiyönä tuli Jurgis kotiin heikkona ja kipeänä, huomaten hävittäneensä joka sentin perheen nykyisistä varoista, saamatta niillä ostetuksi tuokionkaan verran unhotusta.
Ona ei ollut vielä haudattu; mutta poliisille oli asiasta ilmotettu, ja huomenissa piti heidän panna ruumis mäntyarkkuun ja viedä se niinkutsutulle "ruukuntekijän kedolle" eli köyhäin hautuumaalle. Elzbieta oli tällöin ulkona kerjäämässä lantteja kaikilta naapureilta, jotta voisi maksaa sielumessun Onan puolesta; ja lapset makasivat yläkerrassa nälkään kuolemaisillaan, sillä aikaa kun hän, kunnoton heittiö, oli hävittänyt heidän rahansa juomiseen. Näin kertoili Aniele vihasta värisevällä äänellä, ja kun Jurgis viluissaan heti ryntäsi takan luo, sanoi muori ettei hänen keittiönsä enää ollut sopiva paikka hänen myrkyllisille lannoituslöyhkilleen. Valmistaakseen tilaa Onalle oli hän ahtanut kaikki muut vuokralaisensa yhteen ainoaan huoneeseen, mutta nyt voi Jurgis kiivetä ylös yliskamariin, minne hän kuuluikin — ja sielläkään hän ei saanut olla kauvempaa, jollei maksanut vuokraansa.
Jurgis lähti sanaakaan sanomatta, ja hoiperrellen yli lahonneitten lattiapalkkien seuraavan huoneen läpi pääsi hän vihdoin ylisille. Siellä oli vallan pimeätä — heillä ei ollut enää varaa polttaa kynttilää; ja sitte oli siellä melkein yhtä kylmää kuin ulkosalla. Eräässä nurkassa, niin kaukana ruumiista kuin mahdollista, istui Marija pidellen pikku Antanasta terveellä käsivarrellaan ja koettaen viihdyttää pienoista nukkumaan. Toisessa nurkassa nyhjötti pikku Juozapas, vaikeroiden sitä ettei ollut saanut ruokaa koko päivänä. Marija ei virkkanut sanaakaan Jurgikselle; tämä kyyristyi kuin pieksetty koira omaan nurkkaansa ja istahti paljaalle lattialle.
Ehkäpä hänen olisi nyt pitänyt ajatella lasten nälkää ja omaa kehnoa käytöstään; mutta sen sijaan hän ajatteli ainoastaan Onaa ja antautui jälleen rajattoman surunsa valtaan. Hän ei vuodattanut kyyneleitä eikä häpeän takia kehdannut hiiskahtaakaan; hän istui vain liikkumattomana ja väristen katkeran mielihaikeansa vallassa. Hän ei koskaan ollut ajatellut, miten suuresti hän todella oli rakastanut Onaa, ennenkun nyt vasta, kun tämä oli mennyt pois. Hänen vanha rakkautensa, jota oli kidutettu ja haavoitettu aina kuolemaan saakka, heräsi hänessä uudelleen; muiston lähteensilmät virisivät jälleen esiin unhotuksen uumenista — hän näki sielunsa silmien edessä koko heidän yhdyselämänsä, näki Onan sellaisena kuin oli hänet nähnyt kaukana Litvassa, ensi kerran markkinoilla, nuorena, raittiina ja kauniina kuin ruusu, hilpeänä ja laulavana kuin lintunen. Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli ollut morsiamena heidän hääpäivänään, näki hänen rajattoman hellyytensä ja kaikki hänen sydämmensä ihmeet; ne sanat, jotka Ona silloin oli hänelle lausunut, tuntuivat vieläkin soivan hänen korvissaan, Onan silloin vuodattamat kyyneleet nyt valuvan alas hänen poskiaan. Pitkä, julma kamppailu nälkää ja kurjuutta vastaan oli kovettanut ja katkeroittanut hänen oman mielensä, mutta ei ollut muuttanut Onaa miksikään toiseksi — tämä oli ollut sama hellyyttä janoova sielu loppuun asti, joka aina oli ojentanut hentoja käsivarsiaan häntä kohti, aina puolustanut häntä, kerjäten vain häneltä lempeä ja hellyyttä. Ja miten hän oli saanut kärsiä — miten julmasti hän oli saanut kärsiä raakuutta, kovuutta ja kaiken pyhimpänsä häväistystä — ah, Jumala, niiden muistoa ei jaksanut kestää! Mikä jumalaton ja sydämmetön hirviö hän itse oli ollutkaan! Jokainen kova sana, jonka hän oli vaimolleen sanonut, kimmahti nyt takasin ja haavotti häntä kuin terävä veitsi; jokainen itsekäs teko hänen puoleltaan — mitä tuskia hän nyt saikaan niistä maksaa! Ja miten nöyräksi ja katuvaiseksi hän nyt tunsikin itsensä sydämmessään, niin ei hän sitä enää saanut selittää — se oli liian myöhäistä, liian myöhäistä! Hänen rintansa paloi ja vuoti verta hänen sitä ajatellessaan; hän ryömi pimeässä Onan ruumiin viereen, ojentaen käsivarsiaan sitä kohti — mutta Ona oli mennyt ijäksi pois, hän oli kuollut! Hän olisi tahtonut huutaa ulos maailmaan koko kauhunsa ja epätoivonsa, tuskan hien poreillessa ohimoillaan, mutta hän ei tohtinut päästää äännähdystäkään, hän tuskin uskalsi hengittääkään — niin pohjaton oli hänen häpeänsä ja inhonsa itseään kohtaan.
Vasta myöhään yöllä Elzbieta tuli kotiin saatuaan todella kylliksi rahaa kokoon sielumessua varten ja maksettuaan sen jo etukäteen — muuten hän tuskin olisi kotiin huolinut palatakaan. Hän toi myöskin mukanaan palasen kivikovaa ruisleipää, jonka oli saanut joltakulta, ja hän jakoi sen lapsille ja sai heidät siten viimein viihtymään nukkumaan. Sitte hän meni Jurgiksen luo ja istahti hänen viereensä.
Ei nuhteen sanaakaan sanonut hän tälle — hän ja Marija olivat siitä sopineet edeltäpäin; hän tahtoi vain surra yhdessä hänen kanssaan tässä hänen vaimovainajansa ruumiin ääressä. Jo ennenkin oli Elzbieta niellyt alas kyyneleensä, vaikka hänellä oli ollut mieli täynnä synkkiä ja pelättäviä surun ajatuksia — silloin kun hän saattoi yhden lapsistaan hautaan; lyhyen ajan hän oli valittanut, mutta sitte rohkaissut itsensä ja käynyt taisteluun jälellä olevien puolesta. Elzbieta oli noita alkeellisia luonteita: hän oli kuin kastemato, joka elää kahteen kappaleeseen paloteltunakin, tai kuten kana, jolta poikasensa yksi toisensa perään ovat riistetyt pois, mutta joka tuskallisesti kiintyy viimeiseensä. Hän teki niin, koska hänen luonteensa oli tällainen — hän ei kysellyt kohtalonsa oikeudenmukaisuutta eikä elämän lyhytaikaisuutta, jossa hävitys ja kuolema kilpaa mellastavat.
Ja tätä vanhannaisen elämänkatsomusta hän koetti istuttaa Jurgikseenkin, valitellessaan hänen kanssaan kyynelsilmin. Hän ei surrut omista lapsistaan — hän ja Marija kyllä pitäisivät jotenkuten niistä huolta. Mutta Jurgiksella oli Antanas, oma poikansa. Ona oli antanut Antanaksen hänelle — pikku poikanen oli hänen ainoa muistonsa vaimovainajastaan; hänen täytyi helliä ja suojella sitä, hänen täytyi tulla taasen mieheksi. Hän tiesi, mitä Ona olisi pyytänyt hänen tekemään, mitä tämä olisi pyytänyt häneltä tänä hetkenä, jos vielä olisi voinut puhua. Oli hirmuista, että Onan oli täytynyt kuolla tällä tavalla; mutta elämä oli ollut liian kova häntä kohtaan, ja hänen oli täytynyt lähteä pois. Oli hirveätä, ettei heillä ollut itsellään varoja edes häntä haudatakaan, ettei Jurgis saanut edes päivääkään murehtia häntä — mutta niin oli nyt laita, eikä sille voinut mitään. Heidän kohtalonsa kiristyi kiristymistään; heillä ei ollut senttiäkään, ja lapset kohta kuolisivat nälkään — vähän rahaa heidän täytyi hankkia jollakin tavalla. Eikö Jurgis voinut miehistyä Onan takia ja koota jälleen voimiaan? Vähän ajan perästä he jo olisivat poissa vaaran suusta — nythän he olivat luopuneet koko onnettomasta talostaan ja voivat siis elää rauhallisemmin, ja kun lapsetkin ansaitsivat kukin tahollaan, voivat he kihnutella eteenpäin, jollei hän vain murtuisi kokoon. Siten Elzbieta jatkoi lohdutuspuhettaan kuumeellisen kiihkoisasti. Tämähän oli hänelle elämäntaistelua; eikä hän pelännyt Jurgiksen menevän juomaankaan, sillä tällä ei ollut penniäkään. Mutta hän pelkäsi sitä ajatusta, että Jurgis saattaisi jättää heidät, lähteä maantielle, kuten Jonas oli tehnyt.
Mutta Onan ruumis silmäinsä edessä Jurgis ei voinut ajatellakaan pikku poikansa hylkäämistä. Hän lupasi koettavansa ponnistaa kaikkensa Antanaksen hyväksi. Hän tahtoi uhrata pikkuselle kaikki voimansa — tahtoi mennä työhön heti, huomispäivänä, odottamatta edes Onan hautaustakaan. He saivat luottaa häneen, hän pitäisi sanansa, vaikka mitä tapahtuisi.
Ja niinpä lähti hän ulos huomenissa ennen päivänkoittoa, pakottavin päin ja sydämmin ja koko ruumis murtuneena. Hän kulki suoraan Durhamin lantatehtaalle, nähdäkseen saisiko takasin vanhan paikkansa. Mutta päällysmies pudisti päätään hänet nähdessään — se ei käynyt laatuun, sillä hänen paikkansa oli jo kauvan sitte annettu toiselle, eikä siellä ollut enää tilaa hänelle.
"Ettekö luule sitte pian tulevan?" Jurgis kysyi. "Minä voin odottaa."
"Ei", vastasi toinen, "teidän ei kannata odottaa — teille ei enää tule tilaa täällä."
Jurgis tuijotti mieheen silmät selällään ällistyksestä. "Mitenkä niin?" hän kysyi. "Ettekö enää tarvitse minun työtäni?"
Toinen katsahti häneen kylmästi ja välinpitämättömästi ja vastasi:"Sanoinhan jo, ettei teille ole mitään työtä täällä."
Jurgiksella oli aavistuksensa tämän tapauksen hirvittävästä merkityksestä, ja hän lähti tiehensä raskain sydämmin. Hän liittyi niiden nälkäisten retkulaisten suureen laumaan, jotka seisoivat päiväkaudet lumessa tehtaan konttorin ulkopuolella. Siellä hän seisoi aivan syömättömänä kaksi pitkää tuntia, kunnes poliisiketju karkotti hänet pois muun joukon kera. Siellä ei ollut hänelle työtä ainakaan tänään.
Jurgis oli tehnyt monia hyviä tuttavuuksia pitkänä palvelusaikanaan tehtaissa — niiden joukossa oli kapakanisäntiä, jotka kernaasti uskoisivat hänelle ryypyn ja sitä seuraavan suupalan velaksi, ja hänen vanhan ammattiyhdistyksensä jäseniä, joilta hän voisi lainata kymmensenttisen kovimman hädän aikana. Mitään nälkäänkuolemisen vaaraa ei siis ollut hänelle tarjona. Hän voi tulla takasin huomenna ja jatkaa työnkyselyä vaikka viikkokausia, kuten sadat ja tuhannet toiset. Sillävälin kävisi Teta Elzbieta kerjäämässä Hyde Park-piirissä, ja lapset toisivat kotiin niin paljon kuin tarvittiin Anielen tyydyttämiseksi ja heidän kaikkien hengissä pitämiseksi.
Sillä tapaa odotellen kului viikko värjötellessä ulkona kylmässä tuulessa tai kuokkiessa kapakoita, kunnes Jurgis sattumalta joutui erääseen Jonesin suuren teurastamon kellareista. Hän näki erään päällysmiehen käyvän ovessa ja pyysi tältä työtä.
"Osaatteko työntää vaunuja?" kysyi mies, ja Jurgis vastasi: "Kyllä, herra!" ennenkun sanat olivat oikein kerinneet päästä toisen suusta.
"Mikä nimenne?"
"Jurgis Rudkus."
"Ennenkin ollut täälläpäin?"
"Kyllä."
"Missä sitte?"
"Kahdessakin kohdassa — Brownin teurastamossa ja Durhamin lantatehtaassa."
"Miksi jätitte ne?"
"Ensi kerralla sattui tapaturma, ja toisella kertaa pantiin työ kuukaudeksi lepäämään."
"Ymmärrän. No niin, koetanpa ottaa teistä selvää. Tulkaa takasin huomenna varahin ja kysykää Mr. Thomasta."
Sitte kiiruhti Jurgis kotiin tuoden sen riemullisen uutisen, että hänellä oli nyt työtä — että hirveän taistelun päivät nyt olivat ohitse. Perheen jäsenet viettivät sen vuoksi ilojuhlaa sinä iltana; ja seuraavana aamuna oli Jurgis puoli tuntia ennen avaamista tehtaan portilla. Päällysmies tuli vähän myöhemmin, ja nähdessään Jurgiksen rypisti hän otsaansa.
"Oh, tekö!" sanoi hän, "lupasinhan teille jotain työtä eilen, vai mitä?"
"Kyllä, herra", vastasi Jurgis.
"No niin, minua surettaa että olen erehtynyt. En voi käyttää teitä."
Jurgis tuijotti mieheen vallan huumautuneena. "Mitä tarkotatte?" kysyi hän.
"En mitään muuta", vastasi toinen, "kuin etten voi käyttää teitä."
Se oli sama kylmä, vihamielinen vastaus, jonka hän oli saanut jo lantatehtaan työnjohtajalta. Hän tunsi, ettei tässä maksanut vaivaa sanoa sanaakaan enää, ja hän lähti pois.
Ulkona kapakoissa istuvat miehet voivat selittää hänelle mitä kaikki tämä merkitsi. He katselivat häntä sääliväisesti — mies parka, hänen nimensä oli "mustassa kirjassa"! "Mitä hän oli tehnyt!" kysyivät toiset. "Pieksänyt päällysmiestään henkihieveriin." Taivasten tekijät, sittenhän hänen nimensä piti olla kaikkialla tunnettu! Hän voi yhtä varmasti toivoa pääsevänsä Chikagon pormestariksi kuin saavansa työtä Packingtownissa. Mitä auttoi häntä kaikki työnetsiminen tähän aikaan? Hänen nimensä oli merkitty salaiselle listalle jok'ainoassa työpaikassa täällä, suurissa ja pienissä. Se tunnettiin jokaisessa isossa teollisuuspaikassa koko Yhdysvalloissa, pohjassa ja etelässä, idässä ja lännessä. Kaikki tahtovat saada vain kilttejä poikia työhönsä, jotka viisi välittävät kurjuudestaan ja antavat päällysmiesten kohdella heidän vaimojaan ja morsiamiaan miten vain tahtovat. Mikään mahti ei enää auta tuollaista raukkaa, joka on uskaltanut antaa selkään työnjohtajalleen vaimonsa häväisemisestä, mitkään valitukset ja vetoamiset eivät enää siinä tepsi. Oli onnellinen ajatus työnantajien puolelta ruveta käyttämään "mustaa kirjaansa"; sillä he tehokkaimmin voivat varottaa miehiä ja mieliä tarttumasta ammattiyhdistyshaaveiluihin ja valtiollisiin tyytymättömyysilmaisuihin.
Jurgis palasi näine uusine tietoineen perheneuvotteluun. Asianlaita oli mitä julmin; täällä, tässä piirissä oli hänen kotinsa — millainen se sitte kulloinkin olikin — se paikka, jossa hän asui ja jossa ystävänsä hänet tunsivat; mutta nyt oli mahdollisuus sen käyttämiseen häneltä sulettu. Packingtownissa ei saanut olla muita kuin teurastamoja; kaikki toivo siellä asumiseen ja elämiseen oli hänentapaiseltaan kielletty.
Koko päivän ja puolen yötä hän ja molemmat naiset keskustelivat siitä. Vihdoin sovittiin, että Jurgis lähtisi alakaupunkiin, lasten työmaalle, onneaan koettamaan. Marijalla oli vähän toiveita saada työtä teurastamoissa; vaikkei hän tätä nykyä heidän surkeissa oloissaan voinut tavata vanhaa henttuaan useammin kuin kerran kuussa, ei hän kuitenkaan voinut lähteä muuanne ja luopua hänestä ijäksi. Elzbieta puolestaan oli kuullut kerrottavan mahdollisuuksien aukeamisesta Durhamin tehtaissa ja odotteli nyt kiihkeästi joka päivä kutsuvaa sanaa. Lopuksi päätettiin, että Jurgis lähtisi alakaupunkiin koettelemaan onneaan omin väkinsä, ja että naiset päättäisivät omasta kohdastaan sittekun hän oli saanut työtä. Kun siellä ei ollut ketään, jolta hän olisi voinut lainata, eikä hän myöskään rohjennut kerjätä peläten joutuvansa kiini, sovittiin että joku lapsista kohtaisi hänet joka päivä määrättynä aikana ja antaisi hänelle viisitoista senttiä heidän ansioistaan, joilla hänen katsottiin voivan elää. Sitte täytyi hänen jok'ikinen päivä taivaltaa katuja ylös ja alas satojen, jopa tuhansien samallaisten kodittomien raukkojen parissa, käyden kerjäämässä työtä kaikkialla, makasiineissa, kauppapuodeissa ja tehdaspaikoissa; ja yöllä oli hänen ensin ryömiminen johonkin porttikäytävään tai eteiseen, kunnes puoliyön hetki tuli ja hän voi mennä jollekin rautatieasemalle, missä levitti sanomalehden alleen odotussalin lattialle ja nukahti kaikenlaisten haaksirikkoutuneiden, maankiertäjäin ja kerjäläisten keskeen, jotka levittivät ympärilleen paloviinan ja kehnon tupakan katkua ja sietämättömiä syöpäläisparvia.
Kaksi viikkoa Jurgis jatkoi tätä toivotonta taistelua. Kerran sai hän lykätä kuormarattaita puolen päivää ja toisen kerran kantaa erään eukon laukkua, saaden siitä hyvästä olla yötä hänen luonaan. Se oli yleinen majapaikka kaiken maailman roistoväelle, ja öillä oli hän siellä usein paleltua kuoliaaksi. Siellä hän sai myöskin tilaisuutta silmätä sanomalehtiä nähdäkseen, oliko niissä ilmotettu mitään tointa, jota hän voisi käydä pyytämässä. Mutta noista ilmotuksista ei Jurgiksella kuitenkaan ollut mitään hyötyä; useimmiten olivat paikat jo poisannetut, ennenkun hän ehti perille, ja monta väsyttävää päivää meni sen kautta turhaan juoksuun. Useammin kuin yhden kerran huomasi hän ilmotuksen olevan pelkkää huijausta, jolla kavala ilmottaja toivoi pyytävänsä verkkoonsa jonkun herkkäuskoisen kärpäsen, itse istuessaan väijyksissä ja sitte oikeaan aikaan siepatakseen kiini uhrinsa. Kaikki nuo monenkaltaiset "konttorit" ja "päätoimistot" koettivat vain nylkeä ja pettää avuttomia ja kokemattomia työmiehiä. Muuta ei Jurgis tosin niiden kautta kadottanut kuin aikaa, mutta se johtui siitä, ettei hänellä muuta kadotettavana ollutkaan. Niinpä hän kerran tuli erääseen valokuvausatelieriin, jossa sanottiin että hän ja hänen perheensä ansaitsisivat tavattomia summia valokuvain värittämisellä. Mutta siinäkin oli muuan ehto — Jurgiksen olisi pitänyt suorittaa kaksi dollaria ihmisystävälliselle valokuvaajalle, ennenkun tämä otti hänet koetteeksi palvelukseensa. Silloin hän ei voinut muuta kuin luvata tulla takasin, sittekun ensin olisi hankkinut nuo kaksi dollaria.
Vihdoinkin eräänä päivänä Jurgis sai ikävöityä työtä tavattuaan sattumalta muutaman vanhan toverin niiltä ajoilta, jolloin hän vielä kävi ammattiyhdistyksessä. Mies oli menossa työpaikkaansa Harvester-Trustin jättimäisissä konetehtaissa sekä kehotti häntä tulemaan mukaan, luvaten puoltavansa häntä päällysmiehelle, jonka läheinen tuttava sanoi olevansa. Jurgis ei tietystikään epäröinyt, vaan seurasi ystävää, ja tullessaan tehtaan läheisyyteen oli heidän tunkeuduttava läpi tiheän ja taajan ihmisjoukon, joka seisoi ulkopuolella kerjäten työtä. Hänen polvensa melkein löivät loukkua kun päällysmies, hetken häntä silmäiltyään ja kyseltyään hänen entisiä toimiaan, arveli että heillä kyllä oli jotakin työtä hänen varalleen.
Miten tärkeä tämä tapaus oli Jurgikselle, sen hän vasta myöhemmin ja vähitellen tuli ymmärtämään. Harvester-tehtaat olivat nimittäin perustetut periaatteelle, joihin niin hyvin ihmisystävät kuin yhteiskunnanparantajat voivat ylpeydellä viitata. Siellä ajateltiin jonkun verran myöskin työmiesten etua. Työhuoneet olivat suuria ja valoisia, ja niiden yhteyteen oli varustettu ravintola, josta työmies huokealla hinnalla sai ostaa ruokaa ja juomaa; siellä oli lukusali sekä erityisiä huoneita, joissa omaa kotia vailla olevat työntekijättäret voivat viettää yönsä ja vapaat päivänsä. Kaikkialla vallitsi mitä mallikelpoisin puhtaus, eikä siellä tuntenut lainkaan sitä epämiellyttävää hajua, joka eroamattomasti yhdistyi teurastamoihin. Joka päivä Jurgis teki uusia mieluisia havaintoja — huomasi asioita, joista hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan — kunnes tämä uusi paikka hänestä rupesi tuntumaan oikealta taivaalta.
Se oli äärettömän suuri laitos. Sen rakennukset ja pihat peittivät kuudenkymmenen viiden hehtaarin suuruisen maa-alan, siinä työskenteli viisituhatta henkeä ja valmistettiin yli kolmesataatuhatta konetta vuodessa — melkoinen osa koko maassa käytettävistä niitto- ja leikkuukoneista. Mutta Jurgis ei nähnyt paljoakaan valmisteista, sillä kaikki oli erikoistyötä. Jokainen niittokoneen sadoista eri osista valmistettiin erikseen erityisessä paikassaan ja sai usein kulkea monien satojen miesten kätten kautta. Siinä paikassa esim., missä Jurgis työskenteli, oli koneita, jotka leikkasivat ja muodostivat eräänlaisia pieniä, noin kahden neliötuuman suuruisia teräskappaleita; ne tulivat suppiloa pitkin alas isoon kaukaloon, ja ainoa mitä ihmiskäsillä tehtiin oli se, että niitä läjättiin säännöllisiin kasoihin ja että kaukalo täytyttyään vaihdettiin toiseen. Tätä työtä suoritti yksi ainoa poika, jonka oli keskitettävä silmänsä ja ajatuksensa siihen ja käytettävä sormiaan niin nopeasti, että toistensa päälle putoavat teräskappaleet helähtivät soinnahtaen kuin ne äänet, joita pikajunan makuuvaunussa kuulee pyörien tasaisesta hiomisesta kiskoja vastaan. Tämä oli tietysti helppoa työtä, jota ken nokkela ihminen tahansa voi suorittaa, mutta hänpä ei saanut silmänräpäystäkään laiskotella tai ajatella mitään muuta, vaan alati koettaa pitää käsiään mahdollisimman nopeassa vauhdissa. Neljäkymmentätuhatta sellaista pientä teräspalasta meni joka päivä hänen sormiensa välitse, yhdeksän tai kymmenen miljoonaa joka vuosi — vain jumalat tietävät montako koko hänen elinaikanaan. Hänen lähellään istui miehiä kumartuneina vinhasti pyörivien tahkokivien ylitse, viimeistellen niittokoneiden teräin siistimistä ja hiomista; he ottivat niitä oikealla puolellaan olevasta kaukalosta, painoivat ensin niiden toista syrjää ja sitte toista kiveä vastaan ja heittivät ne viimein vasemmalla puolellaan olevaan kaukaloon. Muuan näistä miehistä kertoi Jurgikselle, että hän oli neljänätoista vuotena hionut kolmetuhatta sellaista terää joka päivä.
Seuraavassa huoneessa oli kone, joka nieli äärettömän määrän teräslankaa, katkasi siitä määrätyn pitkiä palasia, takoi niihin leveämmät päät, terotti ja kiillotti ne ja viimein pudotti ne erääseen kaukaloon, jossa ne olivat valmiina käytettäviksi niittokoneiden kokoonpanemiseen. Eräästä toisesta koneesta tuli ulos kymmentuhansittain pieniä pyöreitä metallilevyjä, joissa oli reikä keskellä — ne olivat teräsnaulojen vastaavat toiset päät. Eräissä paikoin kasteltiin osa teräsesineistä värisammioissa ja ripustettiin sitte kuivamaan; toisissa paikoin ne huolellisemmin maalattiin punasiksi ja keltasiksi, jotta näyttäisivät somemmilta elovainioilla.
Jurgiksen ystävä työskenteli valuosastossa, ja hänellä oli työnä erilaisten muottien valmistaminen. Hän loi mustaa hietaa rautasäiliöön, kostutti sen ja pakkasi tiheään sekä asetti syrjään kovenemaan; sitte otettiin muotti ulos ja valkean hehkuvaa rautavelliä kaadettiin siihen. Hän sai palkkion jokaisesta valamastaan muotista — tai oikeammin sanoen jokaisesta hyvin onnistuneesta sellaisesta, sillä melkein puolet hänen valmisteistaan meni piloille. Hänen näki puuhaavan ja ahertelevan tusinan muun miehen kanssa kuin parvi pirujen riivaamia; hänen käsivartensa heiluivat kuin höyrykoneen viputangot, pitkä, musta tukkansa liehui hurjasti pään ympärillä kovassa ilmanvedossa, silmät olivat pullistua ulos kuopistaan ja hiki valui virtoina pitkin kasvoja. Koko pitkän työpäivän hän jatkoi täten väsymättä, koettaen ansaita kolmekolmatta senttiä kahdenkolmatta ja puolen asemasta. Sellainen kiire ja touhu vallitsi kaikkialla tehtaassa. Mutta työtulokset tulivat siitä huolimatta erinomaisia. Niin — jos me amerikkalaiset olemme maailman suurin ja mahtavin kansakunta, niin riippuu se siitä, että olemme kyenneet kohottamaan tuotantokykyämme niin suunnattoman korkealle; vaikka toiselta puolen on muutamia toisiakin asioita, joissa valitettavasti myöskin olemme etunenässä, kuten esim. juomatavaralaskumme suhteen, joka tekee neljännes toista biljoonaa dollaria vuodessa ja kasvaa joka kymmenvuosi kaksinkertaiseksi.
Vielä oli siellä muuan kone, joka litisti rautalevyjä, ja toinen, joka niistä valmisti kaikenlaisia maanviljelyskoneita Amerikan farmareille. Ne ladottiin kärryille, ja Jurgiksen toimena oli kulettaa ne siihen osastoon, jossa koneet pantiin kokoon. Tämä työ oli hänelle vain lapsenleikkiä, ja sai hän siitä dollarin ja 75 senttiä päivässä. Lauvantaisin hän maksoi Anielelle ne 75 senttiä viikossa, joista hän sai yönsä viettää tämän yliskamarissa. Myöskin hän lunasti päällystakkinsa, jonka Elzbieta oli vienyt panttikonttoriin sillä aikaa kun hän istui vankilassa.
Viimemainittu vaatekappale oli hyvä ja siunattu asia. Mies ei talvisaikaan Chikagossa voi mennä ulos ilman päällystakkia kärsimättä siitä, ja Jurgiksella oli kulettavana 7-8 kilometriä työpaikkaansa. Harvoin hän käytti raitiovaunuja, koska hänen täytyi vaihtaa niitä eräällä kohdalla ja siitä siis tuli kahdesti 10 sentin meno. Miten väsynyt hän iltasin olikin ja miten kylmästi aamusin tuulikin, käveli hän kuitenkin mieluimmin. Muuten olivatkin raitiovaunut useimmiten niin täpösen täynnä ihmisiä; että monet tilanpuutteessa kiipesivät niiden lumisille katoillekin. Tietysti saivat ovet vain harvoin olla kiini, niin että vaunuissa oli yhtä kylmä kuin ulkonakin. Jurgis ja monet muut katsoivat viisaimmaksi säästää raitiovaunumaksun ja ostaa sillä ryypyn paloviinaa ja palasen ruokaa, joka vahvisti voimia, jotta jaksoi kävellä.
Kaikki nämä seikat olivat kuitenkin pikkuasioita miehelle, joka onnellisesti oli päässyt pois Durhamin hornamaisista lantatehtaista. Jurgis rupesi nyt vähitellen uudelleen saamaan rohkeutta ja tekemään uusia suunnitelmia. Talonsa hän kyllä oli kadottanut, mutta samalla oli hänen hartioiltaan nostettu tuo hirveä vuokrien ja korkojen maksamistaakka. Kun Marija tervehtyisi, voisivat he tulla toimeen oivallisesti. Siinä osastossa, missä Jurgis työskenteli, tapasi hän erään maanmiehen, josta kaikki puhuivat ihailevasti kuiskaten, koska hän osotti kerrassaan tavatonta työintoa. Koko päivän hän istui rautanauloja takovan koneen ääressä, ja kun tuli ilta, lähti hän erääseen yleiseen kouluun, jossa oppi englantia ja kirjoittamaan. Kun hänellä oli vaimo ja kahdeksan lasta elätettävänään eikä hänen palkkansa siihen riittänyt, palveli hän sunnuntaisin tehtaanvartijana. Hänellä oli hoidettavanaan kaksi seinässä olevaa sähkönappulaa, jotka olivat rakennuksen kummassakin päässä. Joka viides minuutti oli toinen näistä nappuloista käytävä painamassa sisään, ja kun kulku molempien nappuloiden välillä otti vain kaksi minuuttia, oli hänellä siis noista viidestä minuutista kolme omana käytettävänään. Nämä kolme minuuttia hän käytti lukemiseen. Jurgis tunsi miltei kateutta tuota miestä kohtaan; hänen menettelynsähän oli melkein sama, josta Jurgis oli uneksinut itsekseen pari kolme vuotta sitten. Hän voisi vieläkin noudattaa sitä, jos olisi vain sopivaa tilaisuutta; hän tahtoi kiinnittää huomiota itseensä, tulla ammatissaan taitavaksi, päästä ehkäpä työnjohtajaksi kuten monet muut ennen häntä. Edellyttäen nimittäin, että Marija saisi toimen käärelankatehtaassa — sitte he voisivat vuokrata itselleen asunnon lähistössä, ja hän voisi toteuttaa unelmansa tietojen hankkimisesta. Sellaisilla toiveilla kannattaisi elää; saadapa sitte vielä paikka, jossa häntäkin kohdeltaisiin ihmisellisenä olentona — niin, jumal'auta! hän tahtoi näyttää heille, että hänkin kykeni saavuttamaan kaiken tämän. Häntä oikein nauratti ajatellessaan, miten sitkeästi hän pitäisi työstään kiini.
Ja sitte eräänä iltana — yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli työnsä täällä alkanut — kun hän oli päättänyt päivätyönsä ja meni panemaan päällystakkia ylleen, näki hän suuren miesjoukon kokoontuneena lukemaan eräälle ovelle naulattua paperia. Ja kun hän kysyi mitä siihen oli kirjoitettu, sai hän vastaukseksi, että huomispäivästä alkaen hänen osastonsa niittokonetehtaissa toistaiseksi sulettaisiin!