Sillä tavalla he menettelivät! Ilmottamatta työntekijöille puolisen tuntiakaan aikaisemmin julistivat he "tehtaat suletuiksi"! Sellaista oli tapahtunut ennenkin, sanoivat työmiehet, ja se tapa voi jatkua ainiaan. Siellä oli valmistettu niin paljon koneita, että koko maailmalla jo oli tarpeensa hankittuina, ja nyt piti odottaa, kunnes tarvetta jälleen ilmautuisi. Se ei ollut kenenkään syy — sellainen vain oli yleinen menetelmä; ja sillä aikaa saivat tuhannet miehet ja naiset nääntyä talven pakkasiin, elää säästöistään, jos kellä niitä oli, tai muussa tapauksessa kuolla. Niin monia kymmeniä tuhansia kodittomia ja työtä kerjääviä kun jo täytti kaupunkia, ja nyt tuli niiden lisäksi vielä useita tuhansia uusia!
Jurgis kulki kotiinsa taskussaan viimeiset ansaitsemansa lantit, sydän murtuneena ja perin kyllästyneenä elämään. Taasen oli uusi side pudonnut hänen silmiltään, uusi suru iskenyt hänen sisimpäänsä. Hänen sielunsa täyttyi sanomattomalla katkeruudella noita jättiläisyhtiöitä vastaan, jotka valmistavat koneita enemmän kuin maailma kykenee ostamaan. Mikä hornan oikku olikaan, että mies saa orjailla maan pääelinkeinon hyväksi vain sillä palkkiolla, että hänet viskataan kuolemaan nälkään ja viluun, kun hän on tehnyt velvollisuutensa liiaksi hyvin!
Kului pari päivää, ennenkun Jurgis voi vähänkään sulattaa tämän ansaitsemattoman ja aavistamattoman kovanonnen synnyttämää katkeruutta. Hän ei juonut rahtuakaan, sillä Elzbieta sai kaikki hänen rahansa elintarpeiden ostoon, ja hän tunsi itsensä jo liian hyvin antaakseen hiukkaakaan perään turmiolliselle himolleen. Hän kiipesi yliskamariinsa ja istui siellä mietiskellen — mitäpä hyötyä onkaan miehen työnetsinnästä, kun työ riistetään häneltä juuri ennenkun hän on ennättänyt oppia sitä? Mutta heidän rahansa kuluivat jälleen, ja pikku Antanas oli nälkäinen ja huusi ylisillä vallitsevan kylmyyden takia. Myöskin rouva Haupt, kätilö, kävi tavantakaa kiristämässä rahoja. Niinpä Jurgis lähti taasen ulos.
Seuraavina kymmenenä päivänä hän taivalsi kaikilla jättiläiskaupungin kaduilla ja kujilla, sairaana ja nälissään, kerjäten mitä työtä hyvänsä. Hän koetti onneaan myymälöissä ja virastoissa, ravintoloissa ja hotelleissa, laivatelakoilla ja raitiotiekonttoreissa, tavaramakasiineissa, myllyissä ja tehtaissa, joissa valmistettiin tuotteita maailman kaikkiin ääriin. Niissä sattui olemaan paikka tai pari avoinna — mutta kuhunkin paikkaan oli sadottain pyrkijöitä, eikä hänen vuoronsa näyttänyt koskaan tahtovan tulla. Öiksi hän ryömi siltojen alle, kellareihin ja porttikäytäviin, raivoisan myrskyn vallitessa ja lämpömittarin näyttäessä viisi astetta pakkasta ja yhä laskiessa yöksi. Sitte hän viimein syöksyi kuin villiintynyt härkä Harrison Streetin suurelle poliisiasemalle ja nukahti sen käytävään, tapellen tilasta samalla portaalla kahden muun miehen kanssa.
Hän sai usein tapella näinä päivinä — tapella paikasta lähimpänä tehtaitten konttoreita sekä roistojoukkojen kanssa kadulla. Hän huomasi esim., että matkalaukkujen kanto katurautateiden matkustajille oli etuoikeutettu ammatti — kun hän kerran sitä yritti, hyökkäsi kahdeksan tai kymmenen miestä ja poikaa hänen kimppuunsa ja pakottivat hänen juoksemaan tiehensä henkensä edestä. Nämä olivat aina hankkineet itselleen hyvät välit poliisin kanssa ja voivat siis karkottaa vasta-alottajat ammatista.
Ettei Jurgis näin ollen suorastaan kuollut nälkään, riippui yksinomaan lasten hänelle tuomista almuista. Eivätkä nekään aina olleet varmoja. Monesti tulivat lapset kotiin vallan tyhjin käsin, koska heidän kilpailijansa olivat ryöstäneet heiltä kaikki. Laki oli sen lisäksi heitä vastaan — pieni Vilimas, joka oli yhdentoista vanha, mutta näytti ainoastaan kahdeksanvuotiaalta, joutui kadulla rettelöihin erään ihmisrakkaan vanhan rouvan kanssa, joka sanoi hänen olevan liian nuoren myymään sanomalehtiä ja uhkasi lähettää poliisin hänen kimppuunsa. Ja sitte, eräänä yönä, tapahtui, että muuan iso, väkevä mies otti pikku Kotrinan käsivarsilleen ja raahasi hänet erääseen kellarikäytävään, ja vain äänekkäillä huudoillaan sai tyttönen ihmisiä paikalle, joten ilkimyksen oli päästettävä hänet irti. Se kokemus oli täyttänyt pienosen niin äärettömällä kauhulla, että häntä oli vaikea enää saada lähtemään työhön.
Vihdoin, eräänä sunnuntaina, kun Jurgis oli jo kadottanut kaiken toivonsa työn saamisesta, tuli hän kotiin ajaen varkain raitiovaunuissa ja sai kuulla häntä siellä odotetun jo kolme päivää — oli nimittäin ilmautunut hänelle tilaisuus työn saamiseen.
Se oli pitkä juttu. Pikku Juozapas, ollen nälkään kuolemaisillaan, oli eräänä päivänä lähtenyt ulos kerjäämään omin voiminsa. Juozapas oli vähäisenä lapsena joutunut vaunujen alle ja menettänyt toisen jalkansa, mutta oli itse valmistanut itselleen pienen kainalosauvan, jonka avulla hän pääsi aika sukkelasti nilkuttamaan eteenpäin. Hän oli nyt joutunut muiden lasten pariin ja he olivat yhdessä kulkeneet aina Mike Scullyn lokahaudalle asti, jonne oli kolme tai neljä katuväliä. Tähän paikkaan tuotiin joka päivä satoja kuormia eläintensisälmyksiä teurastamoista sekä ruuanjätteitä y.m. roskaa järven rannalta, missä rikkaat ihmiset asuivat; ja niissä kasoissa lapset kahlasivat etsien ruuanjätteitä — isoja leivänkantoja, perunankuoria, omenan siemenyksiä ja lihapalasia, kaikki puolijäätyneessä ja sangen saastaisessa tilassa. Pikku Juozapas söi vatsansa täyteen ja kantoi kotiinkin aika joukon sanomalehtipaperiin käärittynä. Hän oli juuri levittänyt herkkunsa Antanaksen eteen, kun hänen äitinsä astui sisään. Elzbieta vallan kauhistui, sillä hän ei voinut käsittää, että roskakasoista noukitut ruoka-aineet kelpaisivat syötäväksi. Mutta kun hän seuraavana päivänä havaitsi, ettei kenkään niistä syönyt ollut kärsinyt mitään haittaa, ja kun pikku Juozapas jälleen rupesi huutamaan nälkäänsä, taipui hän ja antoi lapselle luvan lähteä samaan paikkaan hakemaan kotiin enemmän ruokaa. Ja samana iltapäivänä oli Juozapas tullut kotiin kertoen mikä onni häntä oli kohdannut. Muuan nainen oli kadulla kutsunut hänet luokseen. "Oikein hieno nainen", selitteli poikanen innostuneena, "kaunis nuori herrasnainen." Tämä oli kysellyt häneltä kaikkea — miksi hän kokosi noita likasia ruuanjätteitä, jotka korkeintaan olisivat kelvanneet kanoille, miksi hän kulki ympäriinsä luudanvarsi kädessään, ja miksi Ona oli kuollut ja miten Jurgis oli joutunut vankeuteen. Lopuksi oli hän kysynyt missä hän asui ja luvannut tulla häntä katsomaan ja antaa hänelle uuden ja paljon paremman kainalosauvan. Hänellä oli ollut linnunkuvalla koristettu hattu, kertoi Juozapas, ja pitkä höyhenkauluri kaulassaan.
Nainen todella tulikin huomenissa, kiipesi ylös kurjaan yliskamariin ja seisoi ja katseli uteliaasti ympärilleen, kalveten nähdessään veritäplät lattiassa sillä kohdalla, missä Ona oli kuollut. Hän selitti Elzbietalle palvelevansa eräässä talouskaupassa Ashland Avenuen varrella. Elzbieta sanoi tuntevansa paikan ja käyneensä itsekin sieltä työtä kysymässä, mutta kääntyneensä takasin kun oli huomannut sen olevan jossain yhteydessä uskonnon kanssa, sillä pappien kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä. Ne auttoivat rikkaita elämään köyhien kustannuksella, mutta mitä hyvää he köyhille tarkottivat, sitä ei kenkään tiennyt. Sellaista ja paljo muuta Elzbieta naivissa tietämättömyydessään puheli vieraalle neidille, joka häntä kuunteli kyynelsilmin. Vihdoin hän purskahti itkuun ja kätki kasvonsa Elzbietan rinnoille, vallan unohtaen että tällä oli hyvin likanen pusero päällään ja että koko ylishuone oli täynnä kirppuja. Elzbieta häpesi kovin puhelleensa niin surkeista asioista, ja toisella oli vuorostaan täysi työ lohduttaessaan ja rohkaistessaan häntä. Viimein vieras neiti lähetti heille korillisen ruokatavaroita sekä antoi Jurgikselle paperilipun jätettäväksi eräälle herrasmiehelle, joka oli ylipäällysmiehenä eräässä eteläisen Chikagon suurista terästehtaista. "Hän on hankkiva Jurgikselle jotakin työtä", sanoi neiti, lisäten kyyneleittensä lomitse: "Jollei hän sitä tee, ei hän ikinä saa minua vaimokseen."
Terästehtaat olivat parinkymmenen kilometrin päässä sieltä, ja kuten tavallista oli maksettava kaksi raitiovaunumaksua sinne päästäkseen. Taivas oli jo pimeä, mutta valimoitten piipuista nousevien veripunasten tulipilvien uurtelema, kun Jurgis vihdoin pääsi sinne. Nämä suunnattomat tehtaat, jotka muodostivat kokonaisen kaupungin itsessään, olivat tukevan paaluaidan ympäröimät. Hänen tullessaan oli jo satakunta miestä odottelemassa porttien ulkopuolella työhön ottamista. Heti päivän noustua rupesivat höyrypillit ulvomaan, ja äkkiä ilmausi tuhansia miehiä kapakoista ja "boarding house'ista" mitkä kävellen pitkin tietä, mitkä hypäten alas ohikulkevista raitiovaunuista — harmaassa aamu-usvassa he Jurgiksesta näyttivät kohoavan suoraan maan sisästä. He vyöryivät virtana portteja kohden — ja sitte taas luoteena väistyivät takasin, vartijain tyynesti kävellessä pitkin etummaisten rivejä ja karsaasti katsellessa noita repaleisia, nälkäisiä, viluissaan värjöttäviä ja jaloillaan tömisteleviä ihmishaamuja.
Jurgis näytti kallisarvoisen suosituskirjeensä. Vartija oli tuimana ja alotti hänen kanssaan oikean katkismuskuulustelun, mutta hän ei ollut tietävinään mitään; ja kun hän oli ollut kyllin varovainen varustaakseen kirjeensä sinetillä, ei vartijalla ollut muuta keinoa kuin lähettää se sille henkilölle, jolle se oli osotettu. Sanantuoja palasi pian takasin käskien Jurgiksen odottamaan, ja hänet päästettiin portin sisäpuolelle, muitten vähemmin onnellisten karsastellessa häntä kateellisin silmin.
Valtavat koneet olivat jo käynnissä — hän voi kuulla mahtavaa kuminaa, jyrinää, vyörinää ja takomista. Vähitellen näyttämö selveni: savuavia, mustia tehdasrakennuksia leveni hänen eteensä, pitkiä rivejä pajoja ja vajoja, pieniä raitioteitä kierteli ristiin rastiin, hehkuvan harmaita kuonakasoja paloi siellä täällä, ja kokonaisia meriä mustaa kivihiilisavua aaltoili pihoilla ja ilmassa. Yhdellä puolen kulki rautatiejuna tusina vaunuja perässään, ja toisella puolen oli järvi, jolla höyrylaivoja saapui satamaan lastaamaan.
Jurgiksella oli hyvää aikaa katsellakseen ympärilleen, sillä oli vielä kaksi tuntia ennenkun hänen puheillepääsyvuoronsa tuli. Hän kävi vihdoin sisään konttorihuoneustoon, jossa jonkunlainen päällysmies kyseli hänen asiaansa. Ylipäällysmiehellä oli kovin kiire, mutta hän (päällysmies) voisi katsella Jurgikselle paikkaa. Oliko hän milloinkaan työskennellyt terästehtaissa? Eikö; mutta olihan hän halukas käymään käsiksi mihin työhön hyvänsä? No hyvä, saatiinhan sitte nähdä!
Sitte he alottivat vaelluksensa. Näkemänsä miltei huumasi Jurgiksen. Hän ihmetteli itsekseen, voisiko hän koskaan työskennellä moisessa paikassa, jossa ilmakin kerrassaan vapisi ja tärisi alituisesta, korvia huumaavasta paukkeesta ja missä vihellyspillit antoivat varotusmerkkejään joka taholta, joka seinämältä, joka sopesta. Hänestä tuntui mahdottomalta oleskella ja työskennellä täällä, kun ei edes tiennyt missä voi turvallisesti seisoa; sillä minne tahansa hän kääntyikin, syöksyi häntä vastaan pienoishöyrykoneita, ja sähiseviä, väräjäviä, valkeanhehkuvia metallivirtoja kulki hänen sivutsensa — oikea helvetti, missä tulikielet ja palavat kipunat huikaisivat häntä ja polttivat nahan hänen kasvoistaan. Miehet näissä valimoissa olivat kaikki mustia noesta, laihtuneita ja kuoppasilmäisiä; he työskentelivät kuumeentapaisella kiiruulla, syöksyen kuin tuulispäät sinne tänne ja kohottamatta koskaan silmiään tehtävästään. Jurgis kyyristyt kiini seuraajaansa kuin lapsi imettäjäänsä, sill'aikaa kun tämä kyseli yhdeltä työnjohtajalta toisensa jälkeen, tarvitsivatko he vastatullutta kokematonta miestä.
Hänet otettiin Bessemer-valimoon, jossa valmistettiin teräslevyjä. Se oli suuri, teatterinmuotoinen rakennus. Jurgis seisoi sillä paikalla, missä teatterin ensirivi olisi ollut, ja vastassaan näyttämön taustalla hän näki neljä jättimäistä kattilaa, joissa kaikki hornan henget hyvin olisivat voineet keittää aamiaispuuronsa. Nämä kattilat olivat täynnä huikaisevan valkeaa ainetta, joka poreili ja kiehui kuin sula laavavirta tulivuoren aukossa. Sai huutaa sangen kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin tässä hornan metelissä. Palava tuli virtasi esiin kattiloista ja räiskyi ja paukkui kuin räjähtävät pommit. Miehet seisoivat valmiina ottamaan vastaan kihisevää metallisulatetta, ja he näyttivät niin huolettomilta ja vaaraa pelkäämättömiltä, että Jurgis kauhistuneena ja henkeään pidättämättä katseli heitä. Kuului höyrypillin vihellys, ja samassa vyöryi esiin vaunu, jonka Jurgikselle käsittämätön sisällys viskattiin kattiloihin. Heti sen jälkeen vihelsi toinen höyrypilli, tällä kertaa jostakin alhaalta päin, ja rivi toisia vaunuja tuli kolisten ylös. Äkisti ja ilman edelläkäypää varotusmerkkiä rupesi yksi valtavista kattiloista liikkumaan ja kallistumaan toiselle reunalleen, sylkäisten ilmoille kokonaisen virran sihiseviä, rätiseviä ja paukkuvia tulenliekkejä. Kauhistuneena Jurgis kavahti taapäin, luullen jonkun onnettomuuden tapahtuvan. Alas ruiskahti suihku valkeaa tulta, välkkyen kuin päivänpaiste tasaajan tienoilla, suhisten kuin myrskyssä kaatuva ikihonka aarniometsässä. Jurgiksen oli pakko suojata käsillään silmiään, mutta hän näki kuitenkin sormiensa välistä, miten mahtavasta kattilasta syöksyi kokonainen koski valuvaa, hyppelevää ja poreilevaa sulanutta rautaa, joka oli valkosempi kuin mikään muu valkonen, mitä hän tähän asti maailmassa oli nähnyt, ja niin kuumaa, että hänen kulmakarvansa kärventyivät. Valkosen hehkuvia sateenkaaria paistoi kaiken tämän yläpuolella, sinisiä, punasia ja kullanvärisiä hehkuja yhtyi väreillen niihin; mutta itse virta oli sanoin kuvaamattoman valkonen. Sitte jättiläiskattila heilahti jälleen paikoilleen sisällyksestään tyhjentyneenä, ja Jurgis huomasi ihmeekseen ettei kukaan ollut vahingoittunut. Sitte hän kääntyi ja seurasi opastaan takasin päivänvaloon.
He kulkivat läpi salien, joissa puhallusuunit olivat, ja myllyjen, joissa teräsmalmi murskattiin pieniksi palasiksi. Kaikkialla ympärillä, ylhäällä ja alhaalla työskentelivät koneet, jättimäiset vauhtipyörät kierivät ympärinsä, mahtavat vasarat kohoilivat ja putosivat ja höyryvintturit liikuttelivat suunnattomia rautaisia käsivarsiaan. Se oli kuin elämää maan keskuksessa, missä ajan koneisto käy alkeellisin voimin.
Vihdoin viimein he saapuivat paikkaan, missä valmistettiin teräskiskoja, rautatien-, raitiotien- ja kaikenlaisia mahdollisia kiskoja. Jurgis kuuli takaansa varottavan vihellyksen ja ennätti töin tuskin väistyä eteenpäin korskahtavan vaunun tieltä, jossa oli vielä valkosen hehkuva rautamöhkäle, miehenrungon paksuinen. Äkkiä kuului kova räiske; vaunu pysähtyi ja rautamöhkäle pudotettiin liikkuvalle sillalle, josta mahtava höyryvintturi nosti sen ilmaan ja vei suurten valssien väliin. Siellä se hydraulisella voimalla puserrettiin ensin litteäksi kuin pannukakku, kunnes taas toisiapäin litistettynä ujeni pituuttaan ja vähitellen mustuttuaan ja kylmettyään sai rautatiekiskon muodon.
Tässä kiskojenvalmistusosastossa Jurgis sai työtä. Kiskoja käsiteltiin rautatangoilla, ja siihen työhön voi työnjohtaja käyttää mitä vankkaa miestä hyvänsä. Niinpä Jurgis heitti takin päältään ja kävi paikalla käsiksi työhön.
Jurgikselta otti joka päivä kahden tunnin ajan kulkeminen kodin ja tämän etäisen työpaikan välillä, ja jos hän tahtoi ajaa raitiovaunussa, maksoi se hänelle dollarin ja kaksikymmentä senttiä viikossa. Kun hänen tulonsa eivät tietystikään myöntäneet sitä, pani hän eräänä aamuna sänkyvaatteensa myttyyn ja kantoi ne mukanaan tehtaaseen. Muuan hänen työtovereistaan neuvoi hänelle erään puolalaisen majatalon, jossa hän sai nukkua yönsä lattialla kymmenen sentin maksusta kerralta. Hän söi ateriansa kapakoissa, s.o. osti ryypyn ja sai sen mukana ilmaisen suupalan, ja tuli joka lauvantai-ilta kotiin — vuoteineen ja kaikkineen — ja jätti suurimman osan rahoistaan perheelle. Elzbieta oli huolissaan tästä elintavasta, sillä hän pelkäsi Jurgiksen siten tottuvan elämään heistä erillään, ja kerta viikossa oli tosiaan sangen vähäsen Jurgikselle lapsensa näkemiseen; mutta eipä asiaa muullakaan tavalla käynyt järjestäminen. Naisille ei ollut työnmahdollisuutta terästehtaissa, ja kun Marija viimeinkin oli terve ja valmis käymään jälleen työhön käsiksi, eli hän päivästä päivään toivossa saada työnansiota teurastamoissa.
Viikon perästä Jurgis oli voittanut avuttomuuden ja kauhistuksen tunteensa terästehtaassa. Mutta sitten sattui eräänä aamuna, hänen juuri ollessaan läheisyydessä, muuan noista suurista kattiloista räjähtämään, polttaen pahasti kahta työmiestä räiskyvillä tulikipunoilla. Jurgis riensi auttamaan poloisia, heidän maatessaan ja vieritellessään lattialla kauheissa tuskissa ja ulvoessaan kivusta ja säikähdyksestä. Tässä laupeudentyössään hän sai toisen kämmenpohjansa poltetuksi; yhtiön lääkäri sitoi käden, mutta muutapa palkintoa hän ei saanutkaan, kuin että hänen täytyi olla viikon päivät pois työstä nauttimatta mitään palkkaa siltä ajalta.
Tässä pulassa oli kuitenkin onnellinen se seikka, että Elzbieta vihdoin viimeinkin sai kauvan ikävöityä työtä. Kello viisi joka aamu oli hänen oltava teurastamoissa ottamassa osaa lattianpesuun ja -lakaisuun. Kun Jurgis tuli kotiin, peitti hän itsensä huovilla pysyäkseen lämpimänä ja jakoi aikansa nukkumiseen ja pikku Antanaksen kanssa leikkimiseen. Juozapas oli enimmäkseen ulkosalla kaivamassa lokalammikon aarteita, ja Elzbieta ja Marija olivat etsimässä enempää työtä.
Antanas oli nyt yli puolitoista vuotta vanha, ja hän oli oikea puhekone. Hän oppi uusia sanoja ja asioita niin ihmeteltävän herkästi, että kun Jurgis tuli kotiin, tuntui hän tästä joka kerralla aivan uudelta pojalta. Hän istahti silloin vuoteensa laidalle ja kuunteli ja tähysteli lastaan ja puhkesi tuon tuostakin ihastuneisiin huudahduksiin: _"Palauk! Muma!Tu mano szlrdele!"(Odotahan, ukkoseni, sinä sydänkäpyseni!) Pikku veitikka olikin nyt ainoa ilo, mikä Jurgiksella oli maailmassa — hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa voittonsa. Jumalan kiitos, että Antanas oli poika! Ja hän oli terve kuin kuusenkäpy, ja hänellä oli ruokahalu kuin sudella. Mikään ei ollut pystynyt häneen ja mikään ei enää voinutkaan pystyä; hän oli kestänyt kaikki taudit ja kaikki kärsimykset saamatta mitään haittaa terveydelleen. Häntä oli tosin vaikea käsitellä, sillä hän oli kovin itsepäinen ja tottelematon, mutta se ei isää huolettanut — tämä voi tarkastella kaikkia hänen oikkujaan ja hymyillä tyydytyksestä. Mitä itsepäisempi ja jyrkempi poika oli, sen parempi — hän saisi kyllä kamppailla vastaisessa elämässään, ja silloin sellaista juuri tarvittiin.
Jurgikselle oli tullut tavaksi ostaa itselleen joka sunnuntain sanomalehti, jos hänellä vain oli siihen varoja; hän sai viidellä sentillä mitä ihmeellisimmän sanomalehtinumeron, oikein kouran täydeltä paperia, johon oli painettu kaiken maailman verekset uutiset isoilla otsakkeilla varustettuina, joita Jurgis tavaili ääneen, käyttäen lapsia apunaan pitkiä sanoja lukemaan. Niissä kerrottiin tappeluista ja murhista ja äkillisistä kuolemantapauksista — oli oikein ihmeellistä, miten ne olivat saaneet niin tarkasti tietää kaikkein merkillisimmistä asioista! Ja juttujen täytyi olla tosia, sillä mitenkä muuten niitä olisi viitsitty paperille panna; ja sen lisäksi — liittyihän niihin kuvia henkilöistä ja tapauksista, yhtä todenperäisiä kuin elämä itse. Kaiken muun ohella oli niissä myöskin sivut täynnä leikillisiä kuvia, jotka olivat pikku Antanaksen oikea ihastus. Hän leikkasi ne irti ja pani ne pystyyn lattialle ja sai isänsä kertomaan hänelle niistä; niiden joukossa oli monellaisten eläinten kuvia, ja Antanas osasi sanoa kaikkien niiden nimet, maaten lattialla tuntikausia ja osottaen niitä palleroisilla pikku sormillaan. Mutta tällöin tuli ilmi, että lapsiparka oli surullisesta ympäristöstään oppinut muutakin, oppinut paljon pahaa, kirosanoja ja sen semmoista. Ensi kerran kun pikku veitikka päästi suustaan karkean "Goddamn!" [Jumal'auta! Oikeammin: Jumala kirotkoon! Suom. muist.] oli hänen isänsä naurusta pudota istuimeltaan; mutta viimein se pani hänet huolehtimaan, sillä Antanas käytti "God-damn'iaan" joka tilaisuudessa ja joka asiasta.
Niin pian kun Jurgiksen kädet olivat parantuneet, otti hän jälleen vuoteensa ja palasi kiskoja valmistamaan. Oli tullut huhtikuu, ja lumisateet olivat vaihtuneet kylmiin vesikuuroihin, niin että kivettämätön katu Anielen talon edessä oli muuttunut lokaiseksi kanavaksi. Jurgiksen täytyi kahlata siinä pohkeitaan myöten päästäkseen kotiin, ja kun oli pimeätä, oli hän vaarassa kompastua pitkäkseen kadussa oleviin syvennyksiin. Mutta siitä hän ei suuria välittänyt — olihan se joka tapauksessa merkki kevään tulosta. Marijakin oli vihdoin päässyt taas "lihanpuhdistajaksi" eräässä pienenpuoleisessa lihanpakkaustehtaassa. Nyt hän sanoi jo oppineensa "läksynsä hyvästi" eikä enää välittänyt kohtalon vaikeuksista — niin että heille viimeinkin näytti tulevan loppu pitkistä kärsimyksistään. He voisivat jälleen säästää rahoja ja uuden talven tullessa hankkia itselleen paremman asunnon; ja lapset saisivat jättää katujen kiertelemisen ja päästä takasin kouluun ja vierautua maailman rannalla oppimistaan pahoista tavoista. Niin että Jurgis taas kerrankin voi ruveta tekemään uusia elämänsuunnitelmia ja unelmoida paremmista päivistä.
Mutta kun hän sitte eräänä lauvantai-iltana hyppäsi alas raitiovaunusta ja kiirehti kotiinsa, tapasi hän Anielen talon ulkopuolella suuren ihmisjoukon. Hän työnsi lähimmäiset syrjään, hypähti kiiruusti portaita ylös ja näki keittiössä parven hätäytyneitä ja kiihottuneita naisia. Se näkö muistutti hänelle niin elävästi erästä toista iltaa — silloin kun hän oli tullut kotiin vankilasta ja tavannut Onan kuolevana — että hänen sydämmensä äkkiä seisahti.
"Mitä nyt?" hän huusi.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi huoneessa, ja hän näki jokaisen jäykästi tähystävän häneen.
"Miten on laita?" kivasi hän uudelleen.
Ja sitte kuuli hän ylhäältä vinniltä valitusta ja vaikerrusta — se oli Marijan ääni. Hän syöksyi portaille, mutta Aniele tarttui häntä käsivarteen.
"Elä, elä!" huusi tämä. "Elä mene sinne ylös!"
"No, mikä siellä sitte on?" hän huohotti.
Ja vaimovanhus vastasi hänelle puoliääneen: "Se on Antanas. Hän on kuollut. Hän hukkui ulos kadulle!"
Jurgis vastaanotti nämä uutiset merkillisellä tavalla. Hän valahti kalman kalpeaksi, mutta hillitsi itsensä väkivaltaisesti ja seisoi puoli minuuttia keskellä huonetta väännellen käsiään. Sitte hän työnsi Anielen syrjään, syöksyi viereiseen huoneeseen ja kiipesi portaita ylös.
Yliskamarin loukossa oli kurja rääsyvuode, valkealla villapeitteellä peitetty, ja sen vieressä makasi Elzbieta kasvot lattiaa vasten — pyörryksissä, kuten Jurgiksesta näytti. Marijakin oli kiivennyt hänen jälessään huoneeseen ja seisoi nyt uikuttaen ja käsiään väännellen. Jurgis puristi kouriaan kovasti nyrkkiin, ja hänen äänensä oli karkea kun hän kysyi:
"Miten se tapahtui?"
Marija tuskin kuuli häntä tuskassaan. Jurgis toisti kysymyksensä kovemmalla ja vielä karkeammalla äänellä.
"Hän putosi alas jalkakäytävältä", Marija viimein vastasi. Jalkakäytävä talon edustalla oli puolilahoista laudoista tehty koroke, joka oli noin puolitoista metriä korkeammalla vajonneen ajotien pintaa.
"Miten hän sinne tuli?" Jurgis kysyi.
"Hän meni — hän meni ulos leikkimään", vastasi Marija nyyhkyttäen ja tukahtuvalla äänellä. "Emme saaneet häntä pysymään sisällä. Hänen täytyy olla horjahtanut ja uponnut alas liejuun."
"Oletteko varmat siitä, että hän on kuollut?" Jurgis kysyi.
"Voi voi!" ulvoi Marija. "Tottahan hän kuollut on; kävihän täällä lääkäri."
Jurgis seisoi hetkisen hiljaa mietiskellen. Kyynelkään ei vierähtänyt hänen silmästään. Hän loi silmäyksen peitteelle, jonka pinnalla vainajan hennot jäsenet kuvastuivat, ja sitte hän äkkiä pyörähti portaille ja laskeusi alas. Keittiössä syntyi kuoleman hiljaisuus, kun hän tuli sinne. Hän kääntyi suoraa päätä ovelle ja riensi ulos kadulle.
Kun hänen vaimonsa oli kuollut, syöksyi Jurgis suoraan lähimmäiseen kapakkaan, mutta nyt hän ei niin tehnyt, vaikka hänellä oli koko viikon palkka taskussa. Hän kulki kulkemistaan, näkemättä mitään edessään ja ympärillään, kahlaten liejun ja lokalammikoiden lävitse. Tunnettuaan itsensä väsyneeksi hän istahti muutamalle portaalle ja kätki kasvonsa käsiinsä, liikahtamatta tästä asennosta puolen tunnin aikana. Tavantakaa hän kuiskasi itsekseen: "Kuollut!Kuollut!"
Vihdoin hän nousi pystyyn ja jatkoi jälleen vaellustaan. Oli auringonlaskun aika, ja hän käveli aina pimeäntuloon asti, kunnes äkkiä pysähtyi muutamaan rautatienristeykseen. Kiiltävät kiskot kulkivat hänen editseen, ja pitkä rivi tavaravaunuja liikkui niillä. Hän seisoi ja katseli niitä; ja äkkiä hurja aatos välähti hänen mieleensä — aatos, joka oli hiipinyt hänen mukanaan, lausumattomana, tunnustamattomana, epämääräisenä. Hän pujottautui erään vaunun alle, ja kun oli välttänyt vaihdemiehen huomiota, kiipesi hän erääseen vaunuun.
Vähitellen juna pysähtyi, ja Jurgis hyppäsi alas ja istui taas vaunun alla akselin päällä. Kun juna uudelleen lähti liikkeelle, seurasi hän sillä tavoin mukana. Hurja taistelu rupesi käymään hänen sielussaan. Hän nyrkitti kätensä yhteen ja kiristeli hampaitaan; hän ei ollut tähän asti itkenyt, eikä hän nytkään tahtonut — ei kyynelpisaraakaan! Se aika oli jo ohitse, tuo heikkouden ja hellyyden aika; hän tahtoi karistaa kaikki sen jätteet mielestään, olla vapaa kaikista hennoista mielenliikutuksista. Hän tahtoi käydä tietään eteenpäin kuten jokin synkkä, vihamielinen painajainen, ja aamulla hän olisi jo uusi mies. Ja joka kerta kun joku hellä muisto kulki hänen sielunsa läpi ja kyynel varkain kieri silmäkulmaan, karasi hän luontoaan ja tukahutti ne väkisin.
Hän taisteli kaikesta voimastaan, ja raivosta ja epätoivosta kirskahtivat hänen hampaansa tuon tuostakin yhteen. Hän oli ollut hullu, hullu! Hän oli turmellut elämänsä, hän oli hävittänyt itsensä tuossa epätasaisessa taistelussa kelvottomalla ventomielisyydellään! Nyt hän tahtoi repiä sen sydämmestään kaikkine juurineen; pois kaikki kyyneleet ja hemmottelut — niistä hän oli saanut kylläkseen, ne ne olivatkin saattaneet hänet orjuuteen! Nyt hän taasen saavutti vapautensa, pudisti päältään kahleensa, sonnusti itsensä taisteluun. Hän oli iloinen, että loppu viimeinkin oli tullut; sen piti kerran tulla, ja nyt oli hyvä kun se oli tullut. Tämä maailma ei ollut naisia ja lapsia varten; mitä pikemmin nämä siitä pääsivät, sitä parempi heille. Missä ikinä pikku Antanas nyt oli, ei hän siellä kuitenkaan voinut kärsiä niin paljon kuin maan päällä; ja nyt taisteli hänen jälkeenjäänyt isänsä täällä viimeisen taistelunsa oman itsensä puolesta — taisteli tätä tylyä, säälimätöntä maailmaa vastaan, joka niin oli pettänyt ja kiduttanut häntä.
Sillä tapaa hän jatkoi kamppailuaan repien juurineen ylös kaikki kukkaset, kaikki hennot muistot sydämmensä kukkatarhasta ja tallaten ne korkojensa alle. Vaunut jyrisivät eteenpäin, ja tuontuostakin puhalsi veturista kostea, kuuma höyrypilvi hänen päälleen; mutta vaikka juna silloin tällöin seisahtikin, kesti hän kuitenkin koko yön — hän tahtoi kestää siellä koko yön, kunnes hänet viimein ajettaisiin pois; sillä joka penikulmalla, jonka hän eteni Packingtownista, putosi aina joku raskas taakka hänen sydämmeltään.
Junan tavantakaa pysähtyessä Jurgis tunsi lämpimän henkäyksen ympärillään — henkäyksen, jossa oli tuoreitten vainioitten, apilan ja niittykukkasten tuoksua. Hän henki sitä keuhkoihinsa, ja se sai hänen sydämmensä rajusti sykkimään — hän oli jälleen, monista pitkistä ajoista, maalla! Hänen elinvoimansa heräsivät uudestaan hänen maaseudulle tultuaan. Kun hämärä tuli, katseli hän ahnain silmin ympärilleen, himoten nähdä vilausta niityistä ja metsistä ja virroista. Vihdoin hän ei voinut pidättää itseään kauvempaa, ja kun juna seuraavan kerran pysähtyi, hyppäsi hän ulos vallille piilopaikastaan. Ylhäällä vaunuissa seisoi jarruttaja, joka huomasi hänet ja puhkesi karkeisiin kirouksiin; Jurgis pudisti hänelle nyrkkiään ja alkoi juosta kaikista voimistaan maalle päin.
On muistettava, että Jurgis oli ollut maamies koko ikänsä, ja ettei hän nyt kolmena pitkänä vuotena ollut nähnyt vilaustakaan maaseudusta eikä kuullut maaseudun ääniä! Hän ei ollut koko tänä aikana nähnyt ainoatakaan vihantaa puuta tai kukkivaa pensasta kävelyillään tehtaan ja kodin välillä, sillä tehtaitten savutorvista lähtevät savupilvet ja kaikkialla vallitseva myrkyllinen ilma oli Packingtownissa tukahuttanut vähäisimmänkin idun vehmaasta, raittiista kasvullisuudesta. Eipä ihmettä, että hän nyt tunsi aivan kuin päässeensä irti jostakin vankilasta, tunsi itsensä vapaaksi kuin lintunen; kulkiessaan hän pysähtyi tuon tuostakin ja hengitti laajenevin sieramin maaseudun puhdasta ilmaa, katseli vihantia maisemia ja kuunteli riemuiten karjan ammumista, maalaisrenkien piiskansutkauksia ja pikku lintujen liritystä puissa.
Vihdoin hän sai näkyviinsä erään maalaistalon, ja taitettuaan turvakseen sauvan, hän läheni sitä. Isäntä oli juuri työntämässä rattaita karjapihan edustalle, kun Jurgis kävi häntä puhuttelemaan.
"Haluaisin kernaasti vähän eineen apua, jos suvaitsette", hän sanoi.
"Haluatteko työtä?" farmari kysyi.
"En", sanoi Jurgis, "sitä en halua."
"Sitte ette täällä voi mitään saada", tokasi toinen närkkäästi.
"Tarkotukseni on maksaa siitä", Jurgis virkkoi.
"Ohoo!" huudahti isäntä pilkallisesti, lisäten: "Meillä ei tarjota einettä jälkeen kello seitsemän aamulla."
"Minun on hyvin nälkä", lausui Jurgis vakavasti; "tahtoisin mielelläni ostaa jotakin syödäkseni."
"Kysykää vaimolta", myrähti farmari olkansa ylitse.
"Vaimo" oli taipuvaisempi, ja kymmenellä sentillä Jurgis sai kaksi isoa voileipää, palan piirakkaa ja kaksi omenaa. Hän jatkoi matkaansa haukaten piirakkaansa. Jonkun minuutin päästä hän saapui eräälle virralle, ja sammutettuaan janonsa sen vedellä, laskeusi hän makaamaan sen partaalle. Siinä hän sulatti ateriaansa, loikoen lehtevän pensaan juurella, kunnes vihdoin vaipui uneen.
Herätessään hän tunsi auringon paistavan suoraan kasvoihinsa. Hän nousi ylös, ojenteli haukotellen käsivarsiaan ja katseli tyynesti eteenpäin virtaavaa vettä. Hänen edessään joki muodosti rauhaisan, kimaltelevan suvannon, jonka näkö hänessä herätti ajatuksen mennä uimaan. Sepäs vasta jotakin oli — vesi oli kaikkien omaisuutta, ja hän sai sukeltaa siihen mieltänsä määrin! Sepä olikin ensi kerta, jolloin hän sai tilaisuuden sukeltautua veteen päätänsä myöten, sittekun oli lähtenyt Litvasta!
Ensin kun Jurgis oli tullut Packingtownin teurastamoihin, oli hän ollut niin tarkka puhtaudestaan kuin työmies voi olla. Mutta myöhemmin, sittekun sairaus ja kylmyys ja nälkä ja masentuminen ja työnpuute oli ottanut asuntonsa hänen kotiinsa, oli hän lakannut pesemästä itseänsä talvisin, ja kesällä se rajoittui vain kasvojenhuuhtomisiin pesukaukalon ääressä. Hän oli kyllä kerran saanut suihkukylvyn vankilassa ollessaan, mutta sitte ei mitään — ja nyt hän sai uida!
Vesi oli lämmintä, ja hän molski siinä hilpeästi kuin pikku poikanen. Uituaan hän istahti veteen lähelle rantapengertä ja koetti pestä itseänsä — huolellisesti ja siististi, hieroen joka tuuman ihostansa hiekalla. Sitä tehdessään hän oikein näki, miten perinpohjaista puhdistusta hän kaipasikin. Hän hieroi päätänsä tuimasti hiekalla ja pyydysti syöpäläisiä pitkästä mustasta tukastaan, pitäen päätään vedessä niin kauvan kuin vain voi, jotta voisi tappaa ne mahdollisimman tarkasti. Sitte huomatessaan päivän paahtavan aika kuumasti hän otti vaatteensakin rantapenkereeltä ja koetti paraansa mukaan pestä niitä, kappale kappaleelta; sen tehtyään hän virutti niitä virran juoksevassa pohjavedessä ja oikein röhki tyytyväisyydestä, huomatessaan lantatehtaan tuoksujen vähitellen katoavan niistä.
Sitte hän ripusti ne pensaisiin kuivamaan sekä laskeusi rannalle maata ilki alastomana ja otti pitkät unet. Herättyään hän huomasi vaatteensa olevan kuumat ja jäykät ja vähän höyryävänkin sisäpuolelta; mutta kun hänen oli kova nälkä, oli hänen pukeuduttava niihin ja lähdettävä taasen taivaltamaan. Hänellä ei ollut veistä, mutta vähäisellä vaivalla hän sai taitetuksi itselleen tukevan sauvan, jolla varustettuna hän alkoi patikoida tietä pitkin.
Ennen pitkää hän äkkäsi edessään suuren maatalon ja kääntyi sille johtavalle tielle. Oli juuri päivällisaika, ja farmari oli pesemässä käsiään keittiön oven ulkopuolella.
"Anteeksi, herra", sanoi Jurgis tälle, "voisinko saada jotain suuhuni? Voin kyllä maksaa siitä." Johon farmari nopeasti vastasi: "Me emme ruoki maankiertäjiä täällä. Menkää tiehenne!"
Sanaakaan sanomatta Jurgis kääntyi poispäin. Mutta kun hän kulkiessaan karjapihan vieritse tuli vastakynnetylle kedolle, jolle farmari oli istuttanut nuoria männyntaimia, alkoi hän raivoissaan nykiä niitä juurineen maasta, ja oli repinyt ainakin satakunnan tainta, ennenkun pääsi kedon toiseen päähän. Se oli hänen kostonsa, ja se karaisi jälleen hänen luontoaan; tästälähin hän oli taistelija, joka maksoi kaikkien kohtelun samalla mitalla.
Tällaisia ajatuksia hautoen Jurgis kulki tiheän viidakkometsän halki, jonka toisessa reunassa hän näki toisen, vähäläntäisen maatalon. Siellä hän pyysi yösijaa ja ruokaa; ja nähdessään farmarin tähystelevän häntä, hän lisäsi:
"Olisin tyytyväinen vaikka saisin nukkua jossakin ladossa."
"Hyvä, ymmärrän", virkkoi toinen. "Poltatteko tupakkaa?"
"Toisinaan", Jurgis vastasi, "mutta en ulkosalla." Miehen suostuttua hän kysäsi: "Mitähän se maksaa? Minulla ei ole suuria varoja."
"Lasken kaksikymmentä senttiä ateriasta", sanoi farmari. "Yösijasta ladossa en vaadi mitään."
Sitte kävi Jurgis sisään tupaan ja istahti pöytään farmarin vaimon ja puolen tusinan lasten kera. Se oli oivallinen ateria — paahdettuja papuja, kuorittuja perunoita, keitettyä ja muhennettua parsaa, mansikkahilloa, paksuja leipäviipaleita ja iso kolpallinen maitoa. Sellaista juhla-ateriaa Jurgis ei ollut syönyt sittekun hääiltanaan, ja hän tekikin kaiken voitavansa korvatakseen kaksikymmensenttisensä.
He olivat kaikki liian nälkäisiä joutaakseen puhelemaan; mutta aterian päätyttyä miehet istuivat portaille ja sytyttivät piippunsa, ja farmari rupesi kyselemään kuulumisia vieraaltaan. Kun Jurgis oli selittänyt olevansa työmies Chikagosta, jolla tätä nykyä ei ollut kiinteää työpaikkaa, sanoi isäntä: "Miksi ette jäisi tänne ja rupeaisi minulle työhön?"
"Enpä juuri ole työtäkään nyt etsimässä", Jurgis vastasi.
"Minä maksan teille hyvästi", lupasi farmari, silmäillen vieraansa rotevaa vartaloa — "dollarin päivässä ja vapaan elannon. Apua tarvitaan julman vahvasti täällä."
"Onko palkka talvella sama kuin kesällä", Jurgis kiirehti nopeasti kysymään.
"E-ei", sanoi farmari; "en teitä enää marraskuun jälkeen tarvitsisi — tämä ei ole niin iso paikka, että kannattaisi pitää miestä talven yli."
"Minä ymmärrän", sanoi Jurgis, "sitä juuri ajattelinkin. Kun olette saanut kuluttaa minua tarpeeksenne, viskaatte minut sitte lumeen." (Jurgis oli jo ruvennut ajattelemaan omaa etuaan, kuten nähdään.)
"Eihän kai juuri niinkään käyne", vastasi farmari, joka ymmärsi Jurgiksen pistoksen. "Sellainen vankka toveri kuin te löydätte arvatenkin paikkoja talveksi missä tahansa, kaupungeissa tai muualla."
"Niin", Jurgis puheli, "sillä tapaa kaikkialla ajatellaan. Kun väkeä keräytyy kaupunkeihin niin paljon, että toisten on käytävä kerjäämään tai varastamaan henkensä pitimeksi, niin käsketään heidän painaa maaseudulle, siellä muka aina on työmiehistä puute."
Farmari mietiskeli hetkisen.
"Mitenkäs sitte käy, kun rahanne ovat menneet?" hän viimein kysyi."Silloin suostutte kai tulemaan meille, vai mitä?"
"Odotetaan siksi kunnes ne ovat menneet", Jurgis virkkoi, "sittehän saamme nähdä."
Jurgis nukkui kauvan ja hyvin ladossa, ja kun hän oli noussut ylös, antoi farmari hänelle vankan aamiaisen: kahvia, vehnäleipää, kaurapuuroa ja kirsikkahilloa, josta kaikesta vaadittiin ainoastaan viisitoista senttiä; ehkäpä hänen taitava esiytymisensä eilen illalla oli vaikuttanut talonväkeen. Sitte Jurgis sanoi jäähyväiset ja lähti taivaltamaan eteenpäin.
Nyt alkoi oikea irtolaiskausi Jurgiksen elämässä. Vain harvoin hän sai nauttia niin hyvää kohtelua kuin äskeiseltä isännältään. Siksipä hän oppi kammoamaan taloja ja kartanoita ja mieluummin viettämään yönsä metsässä tai avoimella kentällä. Jos satoi, meni hän suojaan johonkin yksinäiseen tyhjään rakennukseen, ja jos sellaista ei ollut lähellä, odotti hän kärsivällisesti kunnes oli tullut pimeä ja hän voi hiipiä jonkun talon lähelle ja maata yönsä jossakin sen ladossa. Useimmiten onnistui hänen ryömiä sellaiseen, ennenkun talonkoirat olivat saaneet vainua hänestä; mutta jos koirat ennättivät hyökätä hänen kimppuunsa, peräysi hän hyvässä taistelujärjestyksessä takasin ja puitti tiehensä. Jurgis ei tosin enää ollut sama ylen voimakas mies kuin ennen, mutta sauva heilui vielä pelottavasti hänen kädessään, ja monetkin noista äkäisistä koirista lakkasivat ainiaaksi haukkumasta.
Pian rupesivat metsävadelmat ja karhunmarjat kypsymään, valmistaen hänelle ilmaisia herkkuaterioita; ja kartanoiden puutarhoissa oli omenoita ja päärynöitä yllin kyllin ja pelloilla perunoita ja lanttuja, joilla hän hämärän tullen täytti taskunsa kukkuroilleen. Pari kolme kertaa hänen onnistui varastaa kananpoikakin, jonka paistoi pienellä valkealla jossakin ladossa tai syvällä metsässä. Kun nämä herkut joskus loppuivat, käytti hän varoen rahojaan ruuan ostamiseen, siltä kuitenkaan koskaan kerjäämättä — hän oli huomannut jälkimmäisen keinon liian epävarmaksi turvallisuudelleen. Hakattuaan puolisen tunnin halkoja jossakin maalaistalossa voi hän saada ravitsevan aterian, ja kun farmari näki mikä vankka työmies Jurgis oli, tahtoi hän toisinaan pidättää häntä kauvemminkin luonaan.
Mutta Jurgis ei missään kauvan viihtynyt. Hän oli vapaa mies nyt, oikea maantieritari. Vanha vaellushalu oli jälleen mennyt hänelle vereen, ilo riippumattomasta elämästä, rajattomasta seikkailemisesta ja yhtä rajattomasta toivosta nauttiminen. Hänellä oli tosin vastoinkäymisiä ja epämukavuuksia — mutta sittekin oli tämä kaikki jotakin uutta; ja pelkkä ajatus että hän, joka vuosien mittaan oli ollut kahlehdittu yhteen paikkaan, näkemättä muuta kuin verisiä teurasraatoja, kamalia koneita ja likasia tehtaanmuureja, nyt äkkiä tunsi taivaan tuulet ja haihattelevat pilvet yllänsä, näki alati uusia maisemia, uusia paikkoja ja uusia ihmisiä joka tunti edessänsä, täytti hänet äärettömällä elämänhurmauksella. Hän, jonka koko elämä tähän asti oli ollut jonkun erityisen työn orjallista aherrusta, kunnes hän oli niin näännyksissä, että piti onnenaan saada nukkua yön kuin eläin ja sitte herätä uuden päivän ponnistuksiin — hän oli nyt oma herransa, tehden mitä ja milloin itse vain tahtoi ja odottaen uusia seikkailuja jokainen päivän hetki! Ketään hänen ei tarvinnut kursailla; milloinkaan hänen ei enään tarvinnut pelätä tulevansa huomenissa työstä erotetuksi ja nälkä- ja vilukuolemaan heitetyksi, jos jonkun päällysmiehen oikku sitä vaati. Hän oli vapaa,vapaa!
Ja sitäpaitsi teki tämä vapaa, seikkailurikas elämä hänelle sanomattoman hyvää. Hänen terveytensä palasi, kaikki hänen menetetty nuorekas pirteytensä, kaikki hänen hilpeytensä ja voimansa, jotka hän jo luuli unohdetuiksi ja haudatuiksi! Ne palasivat takasin äkkiä kuin keväinen tuore tuulahdus, saattaen hänet melkein hurjaksi ilosta; hänestä tuntui kuin hänen kuollut lapsuutensa ja nuoruutensa olisi palannut hänen luokseen, hymyillen, kutsuen ja maanitellen. Kun hän sai syödä tarpeekseen, sai raitista ilmaa ja liikuntoa ja tehdä mitä ikänä itse tahtoi, tuntui hänestä kuin olisi hän herännyt pitkästä, ilkeästä ja sikeästä unesta, ja hän kavahti pystyyn tietämättä oikein mihin suunnata vastaheränneet, uudet, raittiit voimansa, ojenteli käsivarsiaan, joissa nuoret, raikkaat veret kiersivät, kävi ympäri nauraen ja laulaen kotimaan vanhoja lauluja, jotka taasen muistuivat hänen mieleensä. Toisinaan hän tietystikään ei voinut olla ajattelematta pikku Antanasta, jota hän ei enää koskaan saisi nähdä, jonka ääntä hän ei milloinkaan saisi kuulla; ja silloin syntyi taas taistelu hänen vanhan ja uuden ihmisensä välillä. Välistä hän myös yöllä heräsi Onasta uneksien, kurottaen käsiään tätä kohden, ja sitte kyynelillään vettäen maata jolla makasi. Mutta aamun tullen hän pudisti kaikki nämä vanhat muistot mielestään ja alotti jälleen taistelunsa maailmaa ja kohtaloaan vastaan.
Hän ei koskaan kysellyt missä hän oli tai minne hän meni; maaseutu oli avara, sen hän tunsi, eikä ollut pelättävissä että hän koskaan tulisi sen loppuun. Usein sai hän vaellusmatkallaan tovereita, vakinaisia maankiertäjiä — ainoa erotus Jurgiksen ja näiden välillä oli, että edellinen heidän seuraansa tultuaan jossain määrin häpesi tilaansa, sen sijaan kuin jälkimmäiset oikein nauttivat kurjuudestaan, kuten siat lokalammikossa rypeissään. He nauroivat hänen tavalleen maksaa ravinnostaan rahalla tai työllä ja opettivat hänelle kaikki temppunsa ja juonensa, miten kaupungeissa ja maakylissä vaivatta ja viekkaudella voi viettää hyviä päiviä, miten salaisista merkeistä tuntea toisia heikäläisiä ja miten kerjätä ja varastaa joutumatta siitä kiini. Toisinaan Jurgis leiriytyikin heidän kanssaan jollekin metsäiselle mäenrinteelle ja otti osaa heidän öisiin partioretkiinsä lähiseudun taloihin ruuan hankkimista varten.
Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla, kun heinänteko- ja viljanleikkuuaika oli käsissä, harhaili Jurgis Missourin maanteillä. Äärettömät alat niittyä ja peltoa olivat täällä täysin tuleentuneet, ja ne märkänisivät ja menisivät piloille, jollei väkeä piammiten saataisi niille satoa korjaamaan. Kaikkialla koko maassa oli polttava tarve työmiehistä; asioimistoja niiden hankkimista varten syntyi kuin sieniä sateella jokaiseen kaupunkiin, jopa jokaiseen maalaiskyläänkin; asiamiehiä juoksi ympärinsä kaikkein etäisimmissäkin metsä- ja vuoristoseuduissa pestaamassa työväkeä. Maksu oli runsas — reipas mies voi ansaita kaksi ja puoli, välistä kolmekin dollaria päivässä.
Elonkorjuukuume oli ilmassa, eikä kenkään vähimmässäkin määrässä elinvoimainen ihminen voinut siltä välttyä. Jurgis liittyi joukkoon ja työskenteli aamuhämärästä iltapimeään saakka — kahdeksantoista tuntia päivässä — kaksi viikkoa peräkanaa. Täten hän oli koonnut rahasumman, joka olisi ollut hänelle kokonainen omaisuus kurjuutensa päivinä; mutta mitä hän nyt sillä tekisi? Hän ei voinut sillä kutsua Onaa takasin elämään eikä herättää pikku poikaansa kuolleista. Ollakseen varma rahoistaan olisi hänen pitänyt panna ne pankkiin, josta voisi nostaa ne takasin tarpeen tullen. Mutta Jurgis oli yksinkertainen ja epäluuloton mies, eikä hän sitäpaitsi tuntenut lainkaan pankkiasioita, talletuksia, velkakirjoja ja sen sellaisia. Jos hän kantoi rahoja mukanaan, voisi hän tulla ennemmin tai myöhemmin ryövätyksi; mitäpä hänellä siis oli muuta tehtävänä kuin nauttia niistä niin kauvan kuin niitä riitti? Eräänä lauvantai-iltana hän liikuskeli tovereittensa kanssa muutamassa kaupungissa; ja koska satoi eikä hänellä ollut muutakaan suojapaikkaa, meni hän sisään erääseen kapakkaan. Siellä hän sai pian hyviä ystäviä, jotka kestitsivät häntä ja joita hänen vuorostaan oli kestitseminen, niin että ilta kului ryypätessä, naureskellessa ja lauleskellessa. Salin perältä Jurgis äkkäsi tarjoilutytön punakat ja sievät kasvot, jotka hymyilivät hänelle, niin että hänen sydämmensä pitkistä ajoista hypähti ja rupesi tulisemmin sykkimään. Hän viittasi tytölle, ja tämä tuli heti hänen viereensä, ja juomia ilmestyi lisää pöydälle; sitte lähti hän tytön mukana tämän yliskamariin, missä tuo nuori raivotar rupesi huutamaan ja kirkumaan, jotta paikalle saapui muitakin vieraita, miehiä ja naisia. Siinä sitte koko yö juotiin ja huudettiin ja hulluteltiin mitä hurjimmasti; ja kun Jurgis vihdoin aamulla lähti tiehensä, ei hänellä ollut enää senttiäkään taskussaan.
Allapäin ja sairaana hän lähti jälleen tallustamaan maantietä pitkin, mutta uusien periaatteidensa mukaisesti hän tukahutti sydämmessään kaikki häpeän ja harmin tunteet. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu, mutta mitäpä tässä oli muuta tehtävänä kuin katsoa ettei sellaista enään tapahtunut. Niine mietteineen hän astui yhä vinhempaan, kunnes liikunto ja raitis ilma haihduttivat hänen pääkipunsa, ja hän tunsi itsensä jälleen vireäksi ja reippaaksi. Tällaisia äkillisiä katumapäitä ja omantunnontuskia sattui Jurgikselle tuon tuostakin, sillä hän oli äkkinäisten mielijuohteiden mies, joka antoi sattumain virran kulettaa itseänsä. Hänessä oli vielä joku määrä totisuutta ja uskollisuutta itseänsä vastaan, eikä hän voinut välttää omantunnon syyttelyjä vaikka tahtoikin; se kävi jokaisen harha-askeleen jälestä hänen kimppuunsa kuten yöllinen aave, joka ei manauksistakaan tahdo poistua maanalaisiin uumeniinsa. Se voi tulla häntä ahdistamaan milloin hän sitä vähimmin aavisti; toisinaan se suorastaan pakotti häntä juomalla keventämään mieltänsä.
Eräänä yönä hänet yllätti ukonilma, joka pakotti hänet etsimään suojaa muutamassa pikku talossa erään kaupungin laiteilla. Se oli erään työmiehen koti, jonka omistaja oli hänen maanmiehensä, muuan äskettäin Valko-Venäjältä tänne muuttanut siirtolainen. Tämä sanoi Jurgiksen tervetulleeksi hänen omalla äidinkielellään ja käski hänen istumaan keittiön lieden ääreen ja kuivaamaan vaatteitansa. Hänellä ei ollut vieraalleen vuodetta tarjottavana, mutta lattialla oli olkia, joille tämä voi heittäytyä. Miehen vaimo keitti liedellä lihakeittoa, ja heidän lapsensa leikkiä myllersivät lattialla. Jurgis istahti tyytyväisenä valkean ääreen ja rupesi juttelemaan isäntäväkensä kanssa vanhasta kotimaasta sekä mitä paikkoja heillä kullakin oli ollut ja mitä niissä olivat kokeneet. Illallisen syötyään miehet istahtivat puhdetta viettämään ja tupakoimaan ja kertoivat edelleen uudesta maanosasta ja millaiseksi sen olivat havainneet. Mutta Jurgis vaikeni äkkiä keskellä lausettaan, nähdessään vaimon kantavan ison vesiastian keskelle lattiata ja rupeavan riisumaan nuorinta lasta. Sitä vaivasi jonkunlainen ihorupi, ja lääkäri oli käskenyt pesemään sitä joka ilta lämpimällä vedellä.
Jurgis tuskin kuunteli vaimon kertomusta — hän vain katseli lasta. Se oli vain vuoden vanha poika, rotevajäseninen, isomahainen ja silmät mustat kuin hiilet. Kun äiti oli pannut sen astiaan, istui se siinä ja loiskutti vettä ympärilleen käsin ja jaloin. Lapsi osasi jo puhua vähän venättä, josta Jurgis tajusi muutamia sanoja. Jokainen pikku poikasen äännähdys muistutti häntä elävästi omasta kadotetusta lapsestaan, lävistäen hänen sydämmensä kuin kaksiteräinen miekka. Hän istui kauvan näköjään hiljaa ja liikkumattomana, mutta vihdoin hän ei enää voinut pidättää mielenkuohuaan, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti raivoisaan itkuun, hämmästyttäen aika tavalla isäntäväkeään. Surun ja häpeän valtaamana Jurgis viimein kavahti ylös ja syöksyi ulos pimeään ja sateiseen yöhön.
Malttumatta, herkeämättä hän riensi eteenpäin, kunnes tuli synkkään metsään. Siellä hän istahti kivelle ja itki jotta sydämmensä oli haleta. Oi, mikä tuskan ja epätoivon pohjattomuus hänet valtasikaan, kun muistojen hauta, jonka hän jo luuli ijäksi kiinimullatuksi, avautuikin taas hänen eteensä ja hänen entisen elämänsä haamut nousivat siitä ruoskimaan häntä! Miten hirmuista nähdä, mitä hän muinen oli ollut ja mitä hän nyt ei koskaan enään voinut olla — nähdä Onan ja hänen lapsensa ja oman kuolleen itsensä ojentelevan käsivarsiaan häntä kohtaan, kutsuen ja maanitellen häntä pohjattomain kuilujen yli. Miten kamalaa tietää, että hän oli kadottanut nämä kaikki ijäksi, ja nähdä itsensä nyt kiemurtelevan ja vääntelevän kuin mato oman kurjuutensa ja häpeänsä tunnosta!
Varahin aamulla Jurgis jälleen lähti painamaan Chikagoa kohti. Hän käveli vinhasti tietä eteenpäin haihduttaakseen ahdistavia ajatuksiaan ja tullakseen lämpimäksi; ja monen tuhannen toisen tavoin hän tuuditteli kuohuvaa mieltään lepoon sillä toivolla, että jos hän tuli tarpeeksi varahin perille, ei hänen tarvinnut sekautua työnkärttäjäin suunnattomaan laumaan. Hänellä oli jälellä vielä viisitoista dollaria, huolellisesti toiseen kenkään kätkettyinä, jotka hänen oli onnistunut pelastaa kapakanisänniltä — ei tosin niin paljon omantunnon vaatimuksesta, kuin pelosta joutua tyhjin taskuin ja työttömänä tallustamaan Chikagon katuja talvisaikaan.
Hän poikkesi maantieltä rautatienraiteille, missä tapasi muitakin maantienmittelijöitä, ja ajoi tapansa mukaan varkain tavaravaunuissa yön aikaan. Kaupunkia lähestyessään hän erosi tilapäisistä tovereistaan, koska hänellä oli rahaa, jolla pääsisi elämisen alkuun, ja heillä ei ollut; sillä muuten hän olisi saanut heidät niskoilleen, kunnes viimeinen sentti olisi häneltä mennyt. Hän päätti järjestää elämänsä niin taitavasti, että hänen vähät varansa riittäisivät mahdollisimman kauvan. Kauneina öinä hän nukkuisi puistoissa tahi tyhjissä tynnyreissä tahi avonaisissa tavaravaunuissa tahikka jossakin kellariholvissa; ja kun oli kylmää tai sateista, tahtoi hän mennä 10-sentin yömajoihin tahi ostaa joltakin portinvartijalta kolmella sentillä oikeuden "kyykkyillä" jonkun yleisen rakennuksen porraskäytävässä. Ateriansa hän söisi halvoissa ruokapaikoissa, viidellä sentillä kerralta, ei koskaan senttiäkään enempää — sillä tavoin riittäisivät hänen rahansa parisen kuukautta tai kauvemminkin, ja sillä aikaa hän varmaan löytäisi työtä. Kesäisistä puhtaudenharrastuksistaan hän päätti luopua, sillä mitäpä niistä olisi apua, kun hän ensimmäisestä yömajasta lähtiessään veisi mukanaan kokonaisen sotajoukon syöpäläisiä vaatteissaan. Koko kaupungissa ei sitäpaitsi ollut paikkaa, missä hän olisi voinut pestä edes kasvonsakaan — muualla kuin järven rannalla, ja senkin kohta peittäisi jää.
Teurastomoihin ei hän enää tahtonut mennä. Senvuoksi hän suuntasi askeleensa ensin terästehtaisiin ja niittokonepajoihin, mutta sai kuulta niissä kaikki paikat olevan jo aikoja sitte täytetyt. Sitte hän alotti pitkän, vaivaloisen kiertokulun kaikissa tehtaissa ja tavaramakasiineissa, kulkien päivät päästään kaupungin yhdestä laidasta toiseen, mutta tapasi joka paikassa kymmenittäin, jopa sadottaisin miehiä, jotka vartosivat työtä jo ennen häntä. Hän tarkasteli sanomalehtienkin ilmotusosastoja, mutta oli jo kylliksi viisastunut käydäkseen kaikenmoisten liukaskielisten nurkka-asioitsijain pauloihin. Omasta kokemuksestaan hän jo tiesi niistä yhtä toista, ja maantietä matkatessaan oli hän satunnaisten onnettomuustoverien kertomusten kautta tutustunut kaikkiin heidän metkuihinsa.
Vihdoin viimein, lähes kuukauden turhaan työtä katseltuaan, hän huomasi eräässä lehdessä etsittävän työmiehiä. Ilmotuksen mukaan tarvittiin satakunta miestä, ja vaikka hän tässäkin epäili jonkin "ansan" piilevän, lähti hän kuitenkin asianomaiseen paikkaan, koska se sattui olemaan lähellä. Hän näki kadulla konttorin edustalla kokonaista kulmaväliä pitkän sankan miesjoukon; mutta kun juuri silloin eräät vaunut vierivät katua pitkin ja mursivat rivin, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja tunkeutui vaunujen vanavedessä aivan etumaisten joukkoon. Toiset lykkivät häntä kyynärpäillään ja koettivat työntää häntä takasin, mutta kun meteli herätti lähellä seisovan poliisin huomiota ja hän saapui paikalle, alistuivat tyytymättömät kohtaloonsa — he tiesivät että rauhattomuuden jatkuessa koko joukko ajettaisiin tiehensä.
Tunnin tai parin kuluttua Jurgis astui sisään konttoriin, jossa muuan kookas irlantilainen istui aitauksensa takana.
"Ennenkin työskennellyt Chikagossa?" kertoi tämä tavanmukaisen kysymyksensä. Jurgis oli jo lukuisia kertoja kuullut sen ja vastannut siihen myöntävästi; mutta nyt joku hyvä enkeli tai onnekas sattuma sai hänet vastaamaan: "En, herra."
"Mistä sitte tulette?"
"Kansasin valtiosta, herra."
"Onko suosituksia?"
"Ei, herra. Katsokaas, minä olen tottumaton mies, mutta minulla on vankat käsivarret."
"Minä tarvitsen miehiä kovaan työhön; se on maanalaista — tunnelin kaivamista pikapuhelinjohtoja varten. Ehkäpä se sopii teille?"
"Olen kyllä halukas, herra — luulenpa sen sopivan minulle. Mitä siitä maksetaan?"
"Viisitoista senttiä tunnilta."
"Minä suostun, herra."
"No, hyvä; käykää sisään ja ilmottakaa nimenne!"
Puoli tuntia myöhemmin Jurgis oli täydessä työssä, syvällä maan sisässä Chikagon katujen alla. Tunneli oli tarkotettu yhdistämään monia eri pikapuhelinjohtoja; se oli liki neljä metriä korkea ja pohjasta yhtä leveä. Siitä erkani lukemattomia haaroja, muodostaen oikean jättiläis-hämähäkinverkon kaupungin alle; Jurgis sai käydä kolme neljännes kilometriä sitä pitkin, ennenkun tuli työpaikkaansa. Tunneli oli valaistu sähkövalolla, ja sen sisässä kulki kapearatainen, kaksiraiteinen rautatie.
Mutta Jurgiksella ei ollut aikaa havaintojen tekemiseen, sillä hänen oli päätäpahkaa käytävä työhön käsiksi. Hänen oli työskenneltävä eräässä vasta avatussa tunnelinhaarakkeessa, ja hän huomasi että hänellä siinä oli koko talveksi työtä. Hän oli niin mielissään tästä onnenpotkauksesta, että jäi louhimaan kalliota koko siksi yöksi ja vuokrasi huomenissa itselleen yömajan muutamassa kurjassa loukossa, jossa hän sai maata isolla kotitekoisella olkipatjalla yhdessä neljän muun työmiehen kera. Tästä edusta hän suoritti dollarin viikossa, ja neljällä dollarilla viikossa hän sai ruuan eräässä "boarding-housessa" likellä työpaikkaansa. Palkastaan hänelle jäi siten vielä jälelle neljä dollaria viikkoonsa ylimääräisiin menoihin — kerrassaan tarumainen summa hänen nykyisissä oloissaan. Hän voi hankkia itselleen poria y.m. työaseita ja ruveta miettimään vaatevarastonsakin parantamista; niinpä hän osti parin kunnollisia kenkiä maanteillä rajoiksi kuluttamiensa sijaan sekä uuden flanellipaidan, koska entinen oli metsissä kulkiessa käynyt vallan repaleiseksi. Sitte tuumiskeli kokonaisen viikon, ostaako uuden lämpimän päällystakin. Hänen emännällään oli sellainen kaupan, joka oli jäänyt eräältä äskettäin kuolleelta vuokralaiselta vuokran pantiksi ja jota hänelle nyt suositeltiin. Jurgis kuitenkin vihdoin päätti olla ilman päällystakkia, jota ei arvellut välttämättömästi tarvitsevansa, koska hän vietti päivät tunnelissa ja yöt vuoteessaan.
Tämä oli kuitenkin onneton seikka, joka oli omiaan ajamaan häntä useammin kuin ennen kapakoihin. Hänen oli nyt työskenneltävä kello seitsemästä aamulla puoli kuuteen illalla, välillä puolituntinen päivällisaikaa, niin ettei hän koskaan viikon arkipäivinä nähnyt päivänpaistetta. Iltasilla hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin kapakat; niissä ainoastaan hän voi tavata valoa ja lämpöä, kuulla hiukan musiikkia sekä istua ja jutella toverien kanssa. Hänellä ei enää ollut kotia, minne kiiruhtaa työstä päästyään; hänellä ei enää ollut mitään siteitä elämässä, mitään hellempää viehätystä, paitsi mitä hiukkanen yhdessäolo samalla kannalla olevien työtoverien kanssa tarjosi. Sunnuntaisin tosin olivat kirkot avoinna — mutta missäpä kirkossa kehnosti puettu työmies, jolla oli niska täynnä syöpäläisiä, voi istua ilman että ihmiset häntä karsaasti katselevat ja välttelevät istua hänen viereensä? Hänellä tosin oli vakituinen makuusijansa lämmittämättömän huoneen loukossa, jonka akkunasta oli näköalana metrin päässä oleva valkoseksi kalkittu naapuritalon seinä; hänelle olivat myöskin kadut avoinna, joilla talvipakkaset miltei jäädyttivät moisen ryysymekon; mutta paitsi näitä olivat hänelle avoinna ainoastaan kapakat, joissa hänen piti juoda saadakseen niissä istua. Juotuaan lasin tai pari oli hän valmis lähtemään kurjaan asuntoonsa viettääkseen lopun iltaa kuutio- tai korttipelillä tahi katselemalla oluttahraisia "urheilulehtiä", joissa oli murhamiesten ja puolialastonten naikkosten kuvia. Tällaisiin huvituksiin hän tuhlasi liiat rahansa; ja sellaista oli hänen elämänsä niiden puolen seitsemättä viikon aikana, joina hän puhkasi tunneleita Chikagon pikapuhelinjohtoja varten.
Tässä työssä ei työntekijäin turvallisuudella ollut paljon takeita. Keskimäärin maksoi tunneli päivässä yhden ihmishengen ja useita raajarikkoutuneita; kuitenkaan ei kustakaan onnettomuudesta ollut tietoa enemmällä kuin kymmenellä tai kahdellatoista hengellä — lähimmillä työtovereilla ja päällysmiehillä — sillä onnettomuuksien uhriksi joutuneet kuletettiin mahdollisimman salaa pois tapaturmapaikalta. Työt tosin tehtiin kaikkein uusimmilla porauskoneilla ja niin pientä ilmanpainetta käyttäen kuin suinkin, niin ettei siltä taholta erityistä vaaraa uhannut, mutta sen sijaan kyllä putoilevista kivistä, särkyneistä telineistä ja liian aikaisista räjähdyksistä — ja lisäksi tulivat kaikki rautatieliikenteestä näin tavattomassa paikassa johtuvat vaarat. Niinpä sattui eräänä iltana, kun Jurgis oli lähdössä työpaikaltaan tunnelin perältä, että veturi ja täyteenlastattu vaunu tulla huristivat esiin eräästä tunnelin lukemattomista sivuhaaroista, paiskaten hänet vastapäistä seinää vasten sellaisella vauhdilla, että hän menetti tajunsa.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa sairasvaunuissa matkalla piirisairaalaan. Siellä muuan nuori lääkäri sitoi hänen murskautuneen käsivartensa, jonka jälkeen hänet pestiin ja pantiin makaamaan vuoteeseen kahden muun raajarikkoutuneen miehen väliin.
Sairaalassa Jurgis vietti joulunsa, ja se oli hupaisin joulu, mitä hänellä milloinkaan Amerikassa oli ollut. Joka vuosi tosin oli lehdissä paljastuksia näissä laitoksissa tapahtuneista skandaaleista, jopa kerrottiin niissä lääkäreiden sallittavan tehdä sairastensa suhteen mitä hulluimpia kokeita; mutta niistä ei Jurgis mitään tiennyt — hän voi vain huomata, että ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, oli laadultaan mitä kurjinta. Ei ainoakaan mies, joka oli työskennellyt Packingtownissa ja tunsi näiden ruokien valmistustavan, olisi syöttänyt koiralleenkaan moista iletystä. Jurgis oli usein ihmetellyt, kuka ja ketkä oikeastaan söivät näitä "säilytettyjä" ja "savustettuja liikkiöitä", joita sikäläisissä teurastamoissa valmistettiin; mutta nyt hän alkoi ymmärtää asiaa. Hän huomasi että moiset valmisteet myytiin julkisiin laitoksiin ja suurille tavaranhankkijoille ja syötettiin vangeille, sotamiehille, merimiehille, sairaaloiden potilaille, vaivaishoitolaisille ynnä metsänhakkuu- ja rautatientyömiehille.
Kahden viikon kuluttua Jurgis vihdoin voi lähteä sairashuoneesta. Tämä tieto ei tosin sisältänyt sitä, että hänen käsivartensa olisi ollut täysin terve ja hän itse jälleen työkykyinen, vaan sen, että hän voi taasen seisoa jaloillaan ja että hän sai marssia tiehensä toisten potilasten tieltä, jotka tarvitsivat sairaalan sänkyä kipeämmin kuin hän. Että hän vielä oli täysin avuton eikä mitenkään voinut elättää itseään parantumista odotellessaan, oli seikka, josta ei välittänyt sairaalan johtokunta eikä muuten kukaan muukaan ihminen koko kaupungissa.
Tapaturma oli sattunut maanantaina, jolloin hän juuri oli maksanut edellisen viikon vuokran ja ruuan, ja sunnuntaina oli hän tuhlannut loput rahansa tavallisiin huvituksiin niin että hänellä nyt sairaalasta päästyään oli vain seitsemänkymmentä viisi senttiä taskussaan; sen lisäksi hänellä oli tunneliyhtiöltä vielä saatavana puolitoista dollaria onnettomuusmaanantain päiväpalkkaa. Hän olisi mahdollisesti voinut vaatia yhtiöltä myöskin vahingonkorvausta tapaturmansa takia, mutta sitä hän ei tiennyt tehdä, eikä yhtiö tietystikään katsonut asiakseen siitä hänelle huomauttaa. Hänen täytyi nyt myödä työkalunsa, joista sai pilahinnan neljäkymmentä senttiä. Sitte hän meni entisen emäntänsä tykö, mutta tämä oli vuokrannut muille hänen paikkansa; ja yhtä ohrasesti kävi ruokalan emännän luona. Katsoen siihen, että Jurgis oli syönyt hänen luonaan vain kuusi viikkoa ja että hän nyt arvattavasti kipeän käsivartensa takia sai kulkea työttömänä parisen kuukautta, ei tämä voinut luvata hänelle lainkaan luottoa vastaiseksi.
Niinpä Jurgis sai palata kaduille mitä surullisimmilla tulevaisuudentoivoilla. Oli jäätävän kylmä, ja lunta satoi taajaan, purren ja polttaen hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut päällystakkia yllään, ei paikkaa minne mennä lämmittelemään; taskussaan hänellä oli kaksi dollaria ja kuusikymmentä viisi senttiä ja mielessä varmuus, ettei hän kuukausmääriin voisi työllään lisätä niihin senttiäkään. Lumentulokaan ei nyt tuonut hänelle mitään mahdollisuutta työn saamiseen; hänen täytyi astua katuja pitkin ja katsella kuinka toiset, terveemmät, loivat sitä — ja hänellä itsellään oli vasen käsi siteessä kupeellaan! Hän ei voinut toivoa pääsevänsä lastaustyöhön, ei myymään sanomalehtiä eikä kantamaan tavaroita, sillä ken tahansa tervekätinen kilpailija voi nyt helposti ajaa hänet tiehensä. Sanoilla ei voi kuvata sitä elämänkauhua, joka hänet nyt valtasi kaikkea tätä miettiessään. Hän oli turvaton kuin haavotettu metsäneläin; hänen oli pakko kohdata vihollisiaan epätasaisilla aseilla. Eikä hän heikkoutensakaan takia voinut odottaa sääliä miltäkään taholta. Kukapa tahtoisikaan ruveta auttamaan häntä hänen pulassaan, tekemään taistelua rahtustakaan helpommaksi hänelle? Vaikkapa hän rupeisi kerjäämäänkin, oli hänen roteva vartalonsa haittana siinä — kenpä tahtoisi antaa ropoaan sellaiselle joutilaalle jättiläiselle kuin hän oli?
Ensi alussa hän ei kyennyt muuta ajattelemaankaan kuin itsensä suojelemista hirvittävältä pakkaselta. Hän meni erääseen niistä kapakoista, joissa hän oli ahkeraan vieraillut parempina päivinään, tilasi ryypyn — yhden vain — ja asettui sitte tulisijan ääreen lämmittelemään, odotellen poisajokäskyä missä tuokiossa hyvänsä. Kapakoiden kirjoittamattoman lain mukaan sai kukin yhden ryypyn ostettuaan oikeuden istua sisällä juuri niin kauvan kuin sen nauttiminen kesti; sitte oli tilattava uusi tai laputettava tiehensä. Kun Jurgis oli vanha "kundi", olisi hän oikeastaan saanut viipyä hiukan kauvemminkin; mutta nyt oli hän ollut näkymättömissä parisen viikkoa ja oli tätänykyä nähtävästi rappiolla. Siinä ei auttanut sekään, että hän kertoili pitkin ja poikin koko "onnettomuushistoriansa"; se ravintolanisäntä, joka salli semmoisten juttujen liikuttaa sydäntään, sai pian lyödä rukkaset pöytään ja asettua itse moisten "kuokkavieraiden" joukkoon.
Niinpä Jurgis sai siirtyä toiseen paikkaan ja lyödä lanttinsa taasen tiskille. Hän oli tällä hetkellä niin nälissään, ettei voinut vastustaa höyryävän pihvipaistin viettelystä — se oli kevytmielisyys, jonka hän vastaisuudessa sai kalliisti maksaa. Kun hänen jälleen oli suoriuduttava matkoihinsa, suuntasi hän kulkunsa kaupungin laiteille semmoiseen kapakkaan, jonka omistajan toivoi sallivan hänen oleskella krouvissa "istujana". Alempiluokkaisissa kapakoissa suvaitsivat isännät usein "kuolleena" talvikautena luonaan jonkun rääsyniekan, joka lumisena tai sateesta läpimärkänä astui sisään lämmittelemään valkean ääressä ja katseli synkän kateellisena parempiosaisten onnea. Sattui nimittäin toisinaan käymään niin, että työstä palaava työmies tuli sisään nauttimaan ryypyn tai pari; ja kun tällä itsellään oli päivän palkka taskussaan, ei hän voinut tunteettomana nähdä tuollaista "surullisen hahmon ritaria" edessään vaan huusi: "Hei, toveri, kuinka on laitanne? Näyttää kuin teillä olisi ollut vastoinkäymisiä!" Ja kun toinen alkoi kuvata kurjuuttaan, voi hän tulla siitä liikutetuksi ja huudahtaa: "Tulkaapas ottamaan ryyppy murheeseen, ehkäpä se vähän piristää teitä!" Ja sitte he tyhjensivät lasinsa yhdessä, ja jos rääsyläinen näytti tarpeeksi surkeannäköiseltä tai jos hän oli hyvä juttelija, voi yhdestä ryypystä tulla kaksi; ja jos vielä tuli ilmi, että molemmat olivat kotosin samasta maasta tai olivat asuneet samassa kaupungissa tahikka työskennelleet samassa tehtaassa, voivat he istua pöytänsä ääressä tunnin tai pari pakinoiden yhteisistä muistoista ja kohtaloista; ja ennenkun he olivat lähteneet, voi kapakoitsija olla ansainnut kokonaisen dollarin. Tämä kaikki saattaa tuntua aika pirulliselta kekseliäisyydeltä, mutta kapakoitsijan ei sen takia tarvinnut millään tapaa hävetä. Hän oli samassa asemassa kuin tehtailija, jonka on pakko väärentää tuotteitansa, sillä jollei hän sitä tahdo tehdä, tekee sen joku kilpailija. Ja sellaisena vuodenaikana, jolloin liike käy huonosti, on kapakoitsijan, kuten kaikkien muidenkin liikkeenharjoittajain, käytettävä kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen tavaransa kaupaksi.
Mutta "istujan" paikka oli kuitenkin tänä iltana jo anastettu, eikä Jurgikselle siis enää ollut siellä tilaa. Hänen oli sitäpaitsi muistettava yösijankin hankkimista; se tosin maksaisi kokonaista kymmenen senttiä kaikkein kehnoimmassakin "boarding-housessa" — mutta muutakaan neuvoa ei ollut, sillä yö oli kolea ja pimeä, ja asemahuoneet avattiin vasta keskiyön aikaan. Viimeisessä paikassa, missä hän kävi, oli kuitenkin muuan tarjoilija, joka tunsi hänet ja piti hänestä, ja tämä antoi hänen torkkua erään pöydän ääressä siksi kunnes isäntä palasi takasin. Ja kun Jurgis silloin oli pakotettu lähtemään matkoihinsa, antoi tarjoilija hänelle päällepäätteeksi hyvän neuvon. Lähimmässä korttelissa oli jonkunlainen uskonnollinen kokous, jossa saarnattiin ja veisattiin, ja sadottain kodittomia ryysymekkoja oli kokoutunut sinne nauttimaan suojaa ja lämpöä.
Jurgis riensi sinne päätäpahkaa ja näki ovella ilmotuksen, että sali avattaisiin kello 7,40. Kun kello oli vasta hiukan yli kuusi, lähti hän kävelemään, tai oikeammin sanoen juosta hölkkäsemään korttelin ympäri, leväten väliin jossakin porttikäytävässä, kunnes tunti oli kulunut. Viimein hän oli juossut itsensä lämpimäksi, ja kun ovet avattiin kokoushuoneeseen, tunkeutui hän kipeästä käsivarrestaan välittämättä odottelevan joukon läpi, ja onnistui hänen anastaa itselleen paikka vallan ison kamiinin vieressä.
Kello kahdeksalta oli sali niin täpösen täynnä, että saarnaajat itsekin lienevät siitä ällistyneet. Sivukäytävät ja ovensuu olivat niin tupaten täynnä miehiä, että heidän päittensä päällä olisi voinut kävellä. Lavalla seisoi kolme mustatakkista vanhanpuoleista herrasmiestä, ja pianon ääressä soitti muuan nuori neiti. Ensiksi he lauloivat virren ja sitte yksi heistä — kookas, ohuttukkainen ja mustia silmälaseja käyttävä mies — rupesi puhumaan. Jurgis todella kuuntelikin sitä hämärästi, sillä pelko piti häntä valveilla. Hän tiesi kuorsaavansa kauhean äänekkäästi, ja jos hän olisi tullut ulosajetuksi, olisi hän talvipakkasessa ollut varman kuoleman oma.
Saarnaaja puhui "synnistä ja lunastuksesta", Jumalan rajattomasta armosta ja Hänen anteeksiantavaisuudestaan ihmisten heikkouksia kohtaan. Hän puhui täydellä vakaumuksella ja tarkotti hyvää, mutta Jurgis tunsi kuunnellessaan sydämmensä täyttyvän katkeruudella. Mitä tiesikään synnistä ja kärsimyksistä tuo herrasmies, jolla oli hienot mustat vaatteet ja kovaksi kangistettu paidankaulus, lämmin ruumis ja täysi vatsa ja rahaa runsaasti taskussa? Mitä tiesivät tuollaiset lukumiehet niiden vilua ja nälkää kärsivien elämästä, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä ja kuolemasta? Tällainen väite ei tietysti aina pidä paikkaansa; mutta Jurgis tunsi, että nuo miehet eivät olleet missään kosketuksessa sen elämän kanssa, jota kuvasivat, ja että he olivat kykenemättömiä ratkaisemaan niitä arvotuksia, joita olivat käsiteltävikseen ottaneet. Niin, he olivat itse osa näistä arvotuksista — he kuuluivat siihen luokkaan, joka rikkaudellaan ja hyvinvoinnillaan tuomitsi toisia elämään kurjuudessa ja viheliäisyydessä. He kuuluivat noihin riemuitseviin ja uhkamielisiin anastajoihin; heillä oli talot ja lämpimät uunit ja ruokaa ja vaatteita ja rahaa kyllältä; ja sitte he tulivat saarnaamaan nälkäisille miehille, ja nälkäisten miesten täytyi olla nöyriä ja kuunnella heitä! He koettivat pelastaa näitten sieluja — mutta hullupa täytyi sen olla, joka ajatteli sielujen pelastamista, kun ei ensin voinut hankkia siedettävää toimeentuloa edes ruumiillekaan!
Kokous loppui kello yksitoista, ja rääsyinen kuulijakunta siirtyi jälleen lumisille kaduille, mutisten kirouksia niille muutamille harvoille "pettureille", jotka olivat tulleet katumukseen ja synnintuntoon ja kiivenneet ylös saarnaajien luo korokkeelle syntejänsä tunnustamaan ja anteeksi saamaan. Oli vielä tunti aikaa, ennenkun asemahuoneet avattaisiin, ja Jurgis oli ilman päällystakkia ja perin heikko pitkällisen sairautensa jälkeen. Tämän tunnin kuluessa hän oli vallan menehtyä. Hänen oli pakko juosta kaikista voimistaan pysyäkseen lämpimänä; ja kun hän vihdoin tuli asemahuoneelle, huomasi hän kadun olevan mustanaan väkeä sen ovien edessä. Oltiin tammikuussa 1904, jolloin koko maa oli "kovien aikojen" kirouksen alaisena, ja sanomalehdet kertoivat joka päivä yhä uusien tehdasliikkeiden sulkemisesta; laskettiin että puolitoista miljoonaa työmiestä kulki työttöminä ennen kevään tuloa. Niinpä olivat täpösen täynnä kaikki ne paikat koko kaupungissa, joissa köyhä vaivainen sai ilmaiseksi lämmitellä, ja asemahuoneiden ovien edustalla miehet tappelivat keskenään etusijasta kuin villit pedot. Kun ovet viimein avattiin ja meluavaa joukkoa alkoi työntyä sisään, jäi siitä ainakin puolet ulkopuolelle, niiden joukossa Jurgis, jonka kipeä käsivarsi teki hänet vallan avuttomaksi tässä kamppailussa. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä johonkin kurjaan yömajaan ja uhrata taasen kymmensenttinen. Hänen sydämmensä aivan murtui, kun hän huomasi tämän välttämättömäksi — puoli yksi yöllä, varrottuaan pääsyä asemahuoneeseen koko iltayön kokouksessa ja ulkona kaduilla. Hänen täytyisi poistua yömajasta täsmälleen kello seitsemän — siellä oli makuusijoina seinään kiinnitettyjä lavereja, jotka voitiin laskea alas, niin että jos makaajat olivat kovin unisia eivätkä totelleet ylösnousukäskyä, voitiin heidät pudottaa alas lattialle.
Tällainen oli ensi päivä, ja kylmää aikaa kesti kokonaista kaksi viikkoa. Seitsemäntenä päivänä ei Jurgiksella enää olut senttiäkään lakkarissaan; ja silloin täytyi hänen lähteä ulos kaduille kerjäämään henkensä pitimeksi.
Hän tahtoi alkaa surullisen kiertelynsä heti kun kaupungissa liikkeet avattaisiin. Hän hyökkäisi esiin jostakin kapakasta, jossa piti tyyssijaansa, ja hankittuaan varmuutta ettei ainoatakaan poliisia ollut näkyvissä, kävisi hän jokaisen helläluonteiselta näyttävän henkilön kimppuun, kertoisi tälle kärsimystensä historian ja anelisi kymmensenttistä. Sitte, sellaisen saatuaan, kiertäisi hän kulman ympäri ja palaisi takasin kantapaikkaansa lämmittelemään; ja hänen uhrinsa, nähdessään hänen näin menettelevän, lähtisi tiehensä lujasti luvaten olevansa koskaan lahjoittamatta senttiäkään kerjäläisille. Uhrin päähän ei koskaan juolahtanut miettiä, minne muualle Jurgis olisi voinutkaan mennä sellaisissa olosuhteissa — ja minne hän itse sellaisessa tapauksessa olisi mennyt. Kapakassa Jurgis ei ainoastaan saanut enemmän ja parempaa ruokaa kuin jossakin tavallisessa ruokapaikassa samasta hinnasta, vaan hän sai sen lisäksi ryypynkin verryttääkseen viluisia elinvoimiaan. Siellä hän vielä tapasi mukavan sijan valkean ääressä ja voi jutella jonkun toverin kanssa, kunnes hän oli lämmin kuin paahdettu nauris. Kapakassa hän tunsi olevansa kuin kotonaan. Kapakoitsijain velvollisuuksiin kuului suojan ja virkistyksen myöntäminen kerjäläisille korvaukseksi heidän ostamastaan ruuasta ja juomasta; ja oliko muuten kaupungissa ketäkään toista, joka olisi tahtonut menetellä näin — olisivatko nuo kerjäläisten uhrit itsekään tehneet niin?