Hän sanoi tämän kaiken värähtämättä ja makasi kuin kuollut. Jurgiskaan ei sanonut sanaakaan. Hän kohotti itsensä vaivoin lattiasta ja nousi seisaalleen. Hän ei pysähtynyt edes katsahtaakseen vielä kerran Onaan, vaan kävi ovelle ja avasi sen. Hän ei nähnyt Elzbietaa, joka peloissaan oli kyyristynyt kokoon erääseen nurkkaan. Hän lähti ulos paljain päin ja jätti katuoven auki jälkeensä. Heti kun hän oli tullut jalkakäytävälle, rupesi hän juoksemaan.
Hän juoksi, kuin olisi hän ollut noiduttu, sokeasti ja raivoisasti, katsahtamatta kummallekaan taholleen. Hän oli tullut Ashland Avenuelle, ennenkun hengästyminen pakotti hänen hiljentämään vauhtiaan; nähtyään raitiovaunun tulevan hypähti hän sen takasillalle. Hänen silmänsä olivat hurjat ja veristyneet, hänen hiuksensa seisoivat päässä, ja hän hengitti raskaasti kuin haavotettu sonni; mutta raitiovaunussa istuvat eivät panneet häneen erityistä huomiota — heistä tuntui olevan luonnollista, että mies, joka löyhkäsi niin pahalta kuin Jurgis, muissakin suhteissa voi olla eriskummallinen. He vain väistyivät häntä niinkuin ruttoa, kuten tavallisesti. Konduktööri otti hänen viisisenttisensä vastaan hyppystensä päillä ja jätti hänet yksikseen seisomasillalle. Jurgis sitä ei huomannutkaan — hänen ajatuksensa olivat vallan toisaalla.
Hän voi jälleen hengittää, kun vaunu tuli teurastamoiden kohdalle; siellä hyppäsi hän alas ja alkoi jälleen juosta henkensä edestä. Ihmiset kääntyivät katselemaan hänen jälkeensä, mutta hän ei nähnyt ketään — tuolla oli tehdas, ja sinne hän syöksyi ovesta sisään ja käytävää pitkin. Hän tiesi missä huoneessa Ona työskenteli, ja tunsi näöltä Connorin, varastohuoneen päällysmiehen, joka työskenteli sen ulkopuolella; tätä hän katseillaan tähysteli sisään rynnätessään. Hän ei aluksi ollut huomannut häntä ulkona pengermällä niiden miesten joukossa, jotka lastasivat tavaraa rautatienvaunuihin; mutta äkkiä hän kuuli äänen käytävästä ja syöksyi kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli Connor edessään.
Tämä oli iso, roteva irlantilainen, kasvot punertavat ja karkeapiirteiset. Hän näki Jurgiksen, kun tämä hypähti kynnyksen yli, kalpeni ja aikoi kääntyä ympäri, mutta seuraavassa tuokiossa oli Jurgis esillä. Hän kurotti ylös käsivartensa suojellakseen kasvojaan; mutta koko mahtavalla voimallaan ja eteenpäin kurottuvan ruumiinsa koko painolla Jurgis iski häntä silmien väliin, niin että hän kaatui takaperin. Sitte kouristuivat Jurgiksen sormet hänen kurkkunsa ympäri.
Hirmuinen meteli syntyi heidän ympärillään, naiset pyörtyivät ja kirkuivat, ja miehiä tuli juosten hätään. Jurgis oli niin vaipunut kostonhankkeihinsa, ettei hän kaikesta tästä kuullut mitään; eikä hän käsittänyt että häntä tahdottiin estää, ennenkun puolitusinaa tukevakouraisia miehiä oli tarttunut hänen sääriinsä ja hartioihinsa ja koetti vetää häntä pois. Silloin hän ymmärsi, että saaliinsa pääsisi hänen käsistään, ja nopeasti kuin salama upotti hän hampaansa vihamiehensä poskeen. Kun hänet viimein saatiin syrjään, tirskui hänestä verta, ja nahkasäikeitä riippui hänen suustaan.
Hänet viskattiin pitkäkseen lattialle ja hänen käsistään ja jaloistaan pidettiin kiini, mutta sittekään heidän töin tuskin onnistui pitää häntä aloillaan. Hän tappeli kuin tiikeri, väänteli ja kiskoi ruumistaan ja sai ahdistajansa miltei nakatuiksi päältään rynnätäkseen uudelleen tainnoksiin menneen vihollisensa kimppuun. Mutta uusia pitelijöitä tuli avuksi, kunnes lattialla oli kokonainen kasa myllertäviä, tempovia ja potkivia käsivarsia ja sääriä. Hänet saatiin viimein enemmistön painolla kukistetuksi ja kuletetuksi tehtaan poliisiasemalle, jossa hän makasi hiljaa, kunnes saapui päivystysvaunu viemään häntä sieltä.
Kun päivystysvaunu tuli, astui Jurgis levollisesti siihen. Hän oli perin väsynyt ja hämmennyksestä puolittain sekasin, ja sen lisäksi näki hän poliisien siniset takit. Hänellä oli vartijoinaan vaunussa kuusi miestä, mutta nämä vetäytyivät hänestä niin kauvaksi kuin mahdollista hajun takia. Sitte seisoi hän poliisikersantin pöydän ääressä ja ilmotti nimensä ja osotteensa. Matkalla vankikoppiin muuan poliiseista kirosi hänelle, kun hän poikkesi väärälle taholle, ja kun hän ei erehdystään heti korjannut, sai hän potkun. Mutta Jurgis ei edes kohottanut katsettaankaan maasta — hän oli asunut puolikolmatta vuotta Packingtownissa ja tunsi sikäläisen poliisin. Voi olla hengenvaarallista ärsyttää heitä täällä heidän omalla alueellaan; voi sattua että viisi tai kuusi kappaletta heistä tuli yht'aikaa hänen kimppuunsa kummipampuillaan ja tekivät huttua hänen kasvoistaan. Vaikka hän siinä leikissä saisi pääkallonsa murskaksi, ei se olisi mitään harvinaista. Siinä tapauksessa he raportissaan sanoisivat hänen olleen juovuksissa ja kaatuneen, eikä kukaan huolisi siitä sen enempää.
Ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan. Hän istahti penkille ja nojasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli yksin, ja hänellä oli edessään vielä iltapäivä ja koko yö.
Aluksi hän tunsi samallaista oloa kuin villipeto, joka on saanut syödä kylläkseen; hän oli antanut tuolle roistolle aika hyvin selkään — ei tosin niin paljon kuin jos hänen olisi sallittu pidellä häntä vielä minuutinkaan verran kauvemmin, mutta aika hyvin sentään. Hänen sormensa päitä poltti vielä tuo kova kaappaus irlantilaisen kurkun ympäri. Mutta vähitellen kun voimat palasivat ja ajatukset selvenivät, rupesi hän miettimään vähän pitemmälle. Onan asia ei sillä parantunut, että hän oli ollut tappaa päällysmiehen — ei lieventänyt hänen epätoivoaan eikä muistoaan olleista tapahtumista. Se ei auttanut elättämään häntä ja hänen lastaan; Ona vallan varmasti tulisi menettämään paikkansa — ja hänen oman kohtalonsa Jumala yksin tiesi.
Hän kulki puolen yötä edestakasin lattialla sellaisten ajatusten vaivaamana; ja käveltyään itsensä aivan väsyneeksi laskeusi hän kurjalle vuoteelle ja koetteli nukkua, mutta huomasi ensi kerran elämässään aivonsa itseään väkevämmiksi. Viereisessä kopissa oli muuan juopunut vaimonsalyöjä ja toisessa kirkui raivohullu. Keskiyön aikaan avattiin poliisiasema kodittomille maankiertäjille, jotka olivat ovella värjötelleet pakkastuulta paossa, ja nämä täyttivät koppien edessä olevan käytävän. Jotkut niistä viskautuivat paljaalle kivilattialle ja nukahtivat heti; toiset istuivat ylhäällä nauraen ja puhellen, reuhaten ja riidellen. Ilma kävi pahalta löyhkääväksi niiden hengityksestä; jotkut kaikkein häijyimmistä vainusivat Jurgiksen läsnäolon ja kirosivat kaikki hornan kauhut hänen osakseen, sill'aikaa kun hän makasi nurkassaan ja laski verensykintää ohimoissaan.
Hänelle tarjottiin "veijarikahvia" — rauhoittavalla aineella sekotettua kahvia ja kuivaa leipää tinalautasella. Jurgis ei tuntenut sitä ennestään, tai oli hän siemaissut sekotuksen yhdellä ainoalla henkäyksellä; mutta juotuaan hänen joka hermonsa vapisi häpeästä ja raivosta. Aamupuolella käytävässä melu hiljeni, ja hän rupesi mittelemään koppinsa lattiata; ja sitte hänen sielussaan heräsi paholainen, verisilmäinen ja hirvittävä, joka repeli kaikkia hänen sydänjänteitään.
Hän ei kärsinyt omasta puolestaan — mitäpä välittikään mies, joka työskenteli Durhamin lantatehtaissa, siitä miten maailma häntä käsitteli! Mitäpä merkitsevätkään kaikki vankeuden kauhut hänen oman entisyytensä kauhujen rinnalla, niiden asiain rinnalla, jotka olivat tapahtuneet ja joita ei käynyt enää muuttaminen ja joiden muistoa ei voinut rinnasta kiskaista! Niiden muisteleminen oli tehdä hänet hulluksi; hän ojensi kätensä kohti taivasta vaatien sieltä vapahdusta — mutta sieltä ei mitään vapahdusta tullut, eivät edes taivaan voimatkaan voineet tehdä tehtyä tekemättömäksi. Tuo muisto oli kuin haamu, kamala, jylhä ja hirmuinen, jota ei voinut manata takasin maan uumeniin; se seurasi häntä, se istui hänen niskallaan ja tahtoi murskata hänet tomuksi. Ah, jospa hän olisi voinut arvata sen ennakolta! Mutta olisihan hän sen nähnytkin, jollei hän olisi ollut sellainen houkkio! Hän takoi nyrkillään otsaansa, soimaten itseään siitä, ettei aina ollut seurannut Onaa tämän työpaikkaan, ettei ollut seissut hänen ja sen kohtalon välillä, jonka jokainen tiesi kohtaavan melkein kaikkia työläisnaisia. Hänen olisi pitänyt ottaa Ona sieltä pois, vaikkapa se olisikin vienyt heidän perikatoon ja nälkäkuolemaan Chikagon kaduilla! Ja nyt — oh, sitä ei voinut uskoakaan! Se oli liian hirveätä, liian kamalaa!
Se oli kuitenkin asia, jota ei käynyt väistäminen; jokainen uusi väristys, jokainen uusi nyyhkytys saattoi hänet sitä ajattelemaan. Hän tiesi ettei Ona jaksaisi kantaa tätä taakkaa — hän tiesi että vaikka hän antaisi hänelle kaikki anteeksi, vaikka hän polvillaan pyytelisi häntä, ei Ona kuitenkaan voisi koskaan enää katsoa häntä kasvoihin, ei koskaan voisi enää olla hänen vaimonsa. Häpeä tulisi tappamaan hänet. Ei ollut missään pelastusta, ei missään vapahdusta — parasta oli että Ona kuolisi.
Tämä oli niin päivän selvää ja yksinkertaista, ja kuitenkin — niin pian kun hän hetkeksikään pakeni painajaistaan — sai hänet julmasti kärsimään ja tuskasta parahtamaan ajatus, että Ona näkisi nälkää. Hän itse ehkä saisi virua kauvankin vankeudessa — ehkäpä vuosikausia. Eikä Ona varmaankaan enää menisi työhön, niin musertunut ja rääkkäytynyt kun hän oli. Ja myöskin Elzbieta ja Marijakin voisivat menettää paikkansa — jos vain tuo hornan koira Connor sen tahtoi, karkotettaisiin heidät kaikki varmasti työstä. Ja jollei hän sitä tehnytkään, niin eivät he sittekään voineet elää. Ja vaikka pojatkin lopettaisivat koulunkäynnin, ei perhe kuitenkaan voisi suorittaa kaikkia maksuja ilman häntä ja Onaa. Heillä oli nyt vain muutamia dollareja jälellä säästöistään — viimeinen maksuerä talon hinnasta oli suoritettu viikko sitte, ja se oli ollut kaksi viikkoa liian myöhään, niin että viikon perästä sitä oli taas maksettava. He eivät voisi sitä tehdä — ja niin he menettäisivät talonsa, menettäisivät sen kaikkien pitkällisten sydäntä särkeväin kamppausten jälkeen. Kolme kertaa jo oli asiamies varottanut heitä ja sanonut, ettei hän enää sallisi myöhästymistä. Ehkä oli typerää Jurgiksen ajatella taloa, kun niin monia muita asioita oli mietittävänä; mutta kuinka olikaan hän saanut kärsiä tämän talon takia, kuinka paljon he kaikki olivat kärsineet! Se oli heidän ainoa tulevaisuuden toiveensa, he olivat sijoittaneet siihen kaikki rahansa. He olivat työväkeä, köyhää väkeä, jonka kaikki voima oli heidän ansaitsemissaan rahoissa, koko heidän olemassaolonsa, ruumiinsa ja sielunsa riippuivat niistä; kun heillä oli rahaa, voivat he elää, mutta rahojen puutteessa heidän oli kuoleminen.
Ja he tulisivat nyt kadottamaan kaiken; he tulisivat ajetuiksi ulos kadulle, heidän oli kätkeydyttävä jonnekin jääkylmään ylishuoneeseen ja elettävä tai kuoltava miten enää vain voivat. Jurgis ajatteli tätä koko yön ja kaikkina seuraavina öinä — ja hän näki kaikki yksityiskohdat edessään, aivan kuin olisi itse elänyt niissä mukana. He saisivat myydä huonekalunsa ja jäädä velkaan myymälöihin. Sitte heidän luottonsa viimein loppuisi ja heidän olisi lainattava Szedvilakselta, jonka ruokakauppa muutenkin oli vararikon partaalla. Naapurit tulisivat väliin ja auttaisivat heitä hiukan. Poloinen sairas Jadvyga tulisi tuomaan muutamia säästettyjä pennejä, kuten hän aina teki kun joku naapuristossa näki nälkää, ja Tamoszius Kuszleika antaisi heille ansionsa viulunsoitostaan. Sillä tapaa he koettaisivat tulla toimeen kunnes hän pääsisi ulos vankilasta — tahi ehkäpä he eivät tienneetkään hänen olevan vankilassa, ehkäpä eivät olleet saaneet hänestä mitäkään tietää! Tulisivatkohan he edes katsomaan häntä — tai kuuluikohan ehkä hänen rangaistukseensa, ettei hänen pitänyt saaman heistä mitään tietää?
Hän oli näkevinään Onan kipeänä ja mieli murrettuna, pikku Stanislovaksen kykenemättömänä menemään työhön paljon lumen takia, koko perheen kadulle viskattuna. Kaikkivaltias Jumala! Saisivatkohan he todella kuolla viluun? Jurgis ei tosin ollut koskaan nähnyt kuolleita ruumiita kadulla, mutta oli kyllä nähnyt ihmisiä häädettävän asunnoistaan ja katoavan jäljettömiin. Kaupungilla oli tosin tässäkin piirissä hyväntekeväisyyskonttori, mutta Jurgis ei ollut sellaista koskaan nähnyt eikä edes kuullut siitä puhuttavankaan.
Siten kului yö. Aamulla hän taas pääsi ajelulle vaimonsapieksäjän, raivohullun, parin tappelupukarin ja muutaman murtovarkaan seurassa. Heidät vietiin suureen valkoseinäiseen huoneeseen, jossa oli ummehtunut ilma ja paljon ihmisiä. Korokkeella aitauksen takana huoneen toisessa päässä istui paksu, punertavanaamainen mies, jonka nenä hohti purppurankarvaisena.
Ystävämme tajusi epäselvästi, että hän nyt saisi kuulla tuomionsa. Hän ihmetteli millähän perusteilla hänet tuomittaisiin — olikohan hänen uhrinsa jo kuollut, ja mitä hänelle siinä tapauksessa tehtäisiin. Ehkäpä hänet hirtettäisiin tai ruoskittaisiin kuoliaaksi — mikään sellainen ei olisi ihmetyttänyt Jurgista, joka perin vähän tiesi laeista.
Jurgis sai istua ja katsella ympärilleen huoneessa kokonaista parisen tuntia. Hän toivoi jonkun perheensä jäsenistä tulevan paikalle, mutta siinä hän pettyi. Vihdoin vietiin hänet aitauksen eteen, missä hänet kohtasi muuan yhtiön asianajaja. Tämä sanoi hänelle Connorin olevan lääkärinhoidon alaisena ja pyysi tuomaria pitämään vankia viikon ajan — "Kolmesataa dollaria", keskeytti tuomari äkisti.
Jurgis katseli ällistyneenä vuoroon tuomariin vuoroon lakimieheen. "Onko teillä ketään, joka menisi puolestanne takaukseen?" kysyi edellinen, ja muuan kirjuri selitti Jurgikselle tällä tarkotettavan sitä, että jos joku henkilö sijoittaisi oikeuden käsiin kolmesataa dollaria takuuksi siitä, että hän saapuisi varmasti viikon perästä tuomioistuimen eteen, voisi hän päästä vapaalle jalalle. Jurgis pudisti päätään, ja ennenkun hän oli ennättänyt saada selvää käsitystä asiasta, veivät poliisit hänet jälleen pois. Hänet saatettiin huoneeseen, jossa muitakin vankeja odotteli vuoroaan, ja sai istua heidän kanssaan, kunnes kaikki sen päivän tutkittavat olivat saaneet tuomionsa. Sitte vietiin heidät taasen pitkälle, hyvin kylmälle ajelulle aina valtion vankilaan asti, joka on kaupungin pohjoisosassa noin viidentoista kilometrin päässä teurastamoista.
Siellä Jurgis tarkastettiin ja sai pitää vain rahansa, joita oli viisitoista senttiä. Sitte hänet saatettiin toiseen huoneeseen, jossa hänen käskettiin riisuutua kylpyyn, jonka jälkeen hän sai kulkea tavattoman pitkän käytävän läpi vankikoppien kalleriovien ohitse. Se oli päivän suuri tapaus vankien elämässä — uusien tulokkaiden jokapäiväinen tarkastus, kun he ilki alastomina astuivat vanhempien syntisten ohi, jotka monenlaisilla huomautuksilla heitä tervehtivät. Jurgis sai viipyä kylvyssä kauvemmin kuin kukaan muu; toivottiin — vaikka turhaan — saatavan hänestä liukenemaan edes vähäsen niistä hapoista ja lemuista, jotka lantatehdas oli syövyttänyt hänen ihoonsa kiini. Vangit asuivat kopeissaan kaksitellen, mutta sinä päivänä oli yhdelle tilaa olla yksinään, ja siksi tuli Jurgis.
Kopit olivat riveissä molemmin puolin käytäviä. Ne olivat noin kaksi metriä pitkiä ja puolitoista leveitä ja varustetut kivilattialla ja karkeatekoisella seinäpenkillä. Mitään akkunoita ei niissä ollut, vaan kaikki valo tuli käytävien katossa olevista akkunoista. Kussakin kopissa oli kaksi vuodetta, toinen toisensa yläpuolella, kumpikin varustetut olkipatjalla ja parilla harmaalla huopapeitteellä. Viimeksimainitut olivat vallan kankeat liasta ja täynnä luteita, täitä ja kirppuja. Kun Jurgis kohotti patjaa, näki hän sen alla kokonaisen kerroksen torakoita, jotka pakenivat joka taholle.
Tänne hänelle tuotiin jälleen "veijarikahvia" sekä lautasellinen keittoa. Monet vangeista tuottivat ateriansa läheisestä ravintolasta, mutta Jurgiksella ei ollut rahaa siihen. Moniailla oli myöskin kirjoja lukeakseen ja kortteja ynnä kynttilöitä polttaakseen yöllä, mutta Jurgis oli vallan yksin yön pimeässä ja hiljaisuudessa. Nytkään hän ei voinut nukkua; viimeöiset ajatukset ajelivat toisiaan katkeamattomana virtana hänen aivoissaan. Kun yö tuli, käveli hän edestakasin kopissaan kuin vangittu villieläin. Välistä hän raivoissaan takoi seiniä nyrkeillään. Ne haavottivat hänen käsiään — olivat yhtä kylmiä ja armottomia kuin ne miehet, jotka olivat ne rakentaneet.
Kaukaa hän kuuli kirkon kellon lyövän tunteja. Kun keskiyön hetki tuli, makasi Jurgis lattialla pää käsivarsien varassa ja kuunteli. Sen sijaan että 12-lyönnin jälkeen olisi tullut hiljaisuus, yhtyivät monet kellot soittoon. Jurgis kohotti päätänsä. Mitä tämä merkitsi — tulipaloako? Entä jos vankila olisi syttynyt palamaan! Mutta edelleen kuunnellessaan hän huomasi kellojen soittavan virsisäveltä, ja ne tuntuivat herättävän koko kaupungin. Kaikkialla, lähellä ja kaukana soivat kellot.
Jurgis makasi hyvän aikaa äänettömästi ihmetellen, mutta sitte siinä tuokiossa hänelle selveni soiton merkitys — nythän oli jouluaatto!
Jouluaatto — sen hän oli tykkänään unohtanut. Vanhoja muistoja purkausi hänen mieleensä. Litvassa he olivat viettäneet joulua juhlallisesti, ja nyt se muistui hänelle mieleen kuin eilispäivä — hän itse pikku poikasena isävainajan ja kadonneen veljen kanssa tupasessa syvällä metsien kätkössä, missä lunta satoi yötä ja päivää erottaen heidät muusta maailmasta. Litvan jouluun oli pitkältä, mutta ei liian pitkältä rauhaan ja hyvään tahtoon ihmisten kesken. Eivät he edes Packingtownissakaan olleet unohtaneet joulua — joku säde siitä oli aina tunkeutunut heidän pimeyteensä. Viime jouluaaton ja koko joulupäivän Jurgis oli työskennellyt teurastamossa ja Ona neulonut kääretehtaassaan, ja kuitenkin oli heillä illalla ollut voimia ottaa lapset mukaansa Avenuelle katselemaan kaikkia ihmeellisiä nähtäviä kirkkaasti valaistuissa myymäläin akkunoissa. Eivät he myöskään tulleet tyhjin käsin kotiin. Heillä oli ollut kori mukanaan, ja he toivat siinä tullessaan paistin ja kaalinkerän ja rukiista leipää ynnä parin käsineitä Onalle ja lapsille kumminuken, joka huusi kun sitä puristi, ja suuren tötterön karamellia, joka ripustettiin kaasulampun alle tusinan odottavan lapsensilmän ihailtavaksi.
Ei edes puolen vuoden oleskelu lantatehtaassa ja makkarakoneen ääressä ollut voinut tykkänään kuolettaa jouluajatuksia heissä. Jurgiksen kurkkua ahdisti, kun hän muisti että samana iltana, jona Ona ei ollut tullut kotiin, oli Teta Elzbieta näyttänyt hänelle vanhaa joulukorttia, jonka hän oli ostanut paperikaupasta kolmella sentillä. Se oli likanen ja vaalistunut, mutta painettu koreilla väreillä, ja Elzbieta oli hieronut siitä likatäplät pois niin hyvin kuin taisi ja kätkenyt sen jouluna lapsille annettavaksi. Jurgis aivan nyyhkytti sitä ajatellessaan — olipa se surkea joulu hänen omaisilleen, kun hän oli vankilassa ja Ona vuoteen omana ja koko koti oli raiskattu! Oi, se oli liian julmaa! Miksi ei häntä edes jätetty rauhaan — miksi soitettiin joulukelloja hänelle, sittekun hänet oli vankilaan kytketty?
Mutta ei, näitä kelloja ei hänelle soitettu — niiden julistama joulu ei ollut hänelle aijottu, hänet oli kerrassaan sulettu ulos kaikesta. Hänellä ei ollut mitään arvoa — hänet oli viskattu syrjään kuin rikkatunkio, kuin pilautunut raato. Se oli hirveää, hirveää! Hänen vaimonsa voi olla kuolemaisillaan, hänen lapsensa kenties näki nälkää, koko perhe ehkä kärsi vilua — ja koko ajan soittivat kirkonkellot joulurauhaa! Ja kuinka hirmuisen väärin ja nurinpuolisesti! Häntä muka rangaistiin panemalla hänet paikkaan, minne ei lumi eikä pakkanen tunkeutunut, minne hänelle kannettiin ruokaa ja juomaa — miksi, taivaan nimessä, ei perhettä teljetty moiseen paikkaan ja hänet jätetty ulkopuolelle, jos häntä kerran tahdottiin rangaista.
Sellainen oli heidän lakinsa, sellainen oli heidän oikeutensa! Jurgis kavahti pystyyn vihasta väristen, kurottaen ylös nyrkitettyjä käsiään ja sielu hehkuen vihasta ja uhmasta. Kymmentuhatkertaisen kirouksen hän ärjäsi heille ja heidän laeilleen! Heidän oikeutensako! — se oli valhetta, katalaa valhetta, liian mustaa ja inhottavaa muualle kuin yön ja painajaisten maailmaan. Ei missään ollut oikeutta, ei missään oikeudenmukaisuutta — kaikki oli pelkkää väkevämmän voimaa ja hirmuvaltaa! He olivat jauhaneet häntä korkojensa alla, imeneet hänestä kaiken voiman ja mehun; he olivat murhanneet hänen vanhan isänsä, murtaneet ja turmelleet hänen vaimonsa, sortaneet ja hävittäneet koko hänen perheensä; ja nyt he olivat tehneet lopputilin hänen itsensäkin kanssa, nyt he eivät häntäkään enää tarvinneet — ja siksi että hän oli ennättänyt heidän edelleen, olivat he salvanneet hänet tänne! He olivat panneet hänet häkkiin kuten villin eläimen! Ei, eivät he edes villipetoakaan olisi tällä tapaa kohdelleet! Ottaisiko kenkään järkevä ihminen pedon vangiksi luolastaan ilman että veisi sen penikatkin mukanaan — kenkään ei jättäisi niitä sinne kuolemaan!
Näille keskiyön hetkille tuli kamalan tärkeä osa Jurgiksen kohtalossa. Niissä oli itu hänen vastaiseen kapinoimiseensa, laittomuuteensa ja kieltäymykseensä. Hänellä ei ollut kylliksi älyä tajutakseen yhteiskunnallisten rikosten etäisiä syitä — hän ei ymmärtänyt että se, mitä ihmiset kutsuvat "järjestelmäksi", oli hänen musertajansa, että hänen työnantajansa, hänen herransa olivat ostaneet maan lait ja oikeuden korkealta istuimelta määräsivät hänen kohtalostaan mielensä mukaan. Hän tiesi vain tulleensa väärin kohdelluksi, että maailma oli häntä väärin kohdellut; että laki, yhteiskunta kaikkine valtakeinoineen oli julistanut hänet vihollisekseen. Ja joka hetki kävi hänen sielunsa mustemmaksi, joka hetki hän uneksi uusia unelmia kostosta, uhmasta, raivoisasta vihasta.
/p"Työt kehnoimmat, kuin myrkkyruohot,Kasvaapi ilmast' vankilan;Mut mit' on parhaint' ihmisessä,Se siellä jaloin tallataan.On Tuska siellä valtijaana,Ja Epätoivo vartijana."p/
Niin kirjoittaa muuan runoilija, jolle maailma on jakanut oikeuttaan; ja hän lisää:
/p"En tiedä mitkä lait on oikeinJa mitkä väärin laaditut;Mut sen ma tiedän, ett' on kolkotNuo seinät kylmät, kalkitut.On oikein, että helvettinsäHe tahtoo muilta salata;Ei heidän tekojansa sielläVois Herrammekaan katsella."p/
Seuraavana aamuna kello seitsemän päästettiin Jurgis noutamaan vettä puhdistaakseen koppinsa — toimi, jonka hän tunnollisesti suoritti, mutta jonka muut vangit ylipäänsä laiminlöivät, kunnes heidän koppinsa tulivat niin saastaisiksi, että vartijain oli pakko ryhtyä toimeen. Sitte hän sai vankiruokansa, jonka jälkeen hänellä oli oikeus kolmen tunnin ajan liikuskella pitkällä, sementtiseinillä ja lasikatolla varustetulla pihalla. Sen toisessa päässä oli tila niitä varten, jotka kävivät vankeja puhuttelemassa, erotettuna muusta pihasta kahdella noin puolen metrin päässä toisistaan olevalla teräslankaverkolla. Täällä odotti Jurgis koko ajan, mutta ketäkään ei saapunut häntä tervehtimään.
Hetikun hän sitte palasi takasin koppiinsa, avasi vartija oven ja päästi uuden vangin sisään. Se oli teikarin näköinen nuori mies, jolla oli vaaleanruskeat viikset, siniset silmät ja miellyttävä vartalo. Hän nyökkäsi Jurgikselle ja, vahdin poistuttua, katseli arvostellen ympärilleen.
"Kas niin, toveri", sanoi hän, kun hänen katseensa jälleen kohtasiJurgiksen, "hyvää huomenta."
"Huomenta", vastasi Jurgis.
"Hauska paikka viettää joulua, vai mitä?" lisäsi toinen.
Jurgis nyökkäsi.
Tulokas meni makuulavojen luo ja tarkasteli huopia, mutta kohotettuaan patjaa pudotti hän sen huudahtaen: "Jumalani!" sanoi hän, "tämä on pahinta!"
Hän katsahti jälleen Jurgikseen. "Näyttääpä kuin ei kukaan olisi maannut sillä viime yönä. Ettekö voinut sietää sitä, hä?"
"Minun ei tehnyt mieleni nukkua viime yönä", Jurgis vastasi.
"Milloin tulitte tänne?"
"Eilen."
Toinen katsahti vielä kerran ympärilleen ja nyrpisti sitte nenäänsä."Hitonmoinen löyhkä täällä", sanoi hän äkisti. "Mitä se on?"
"Se olen minä", sanoi Jurgis.
"Te?"
"Niin, minä."
"Eikö teitä kylvetetty?"
"Kyllä, mutta se ei lähde pois."
"Mitä se sitte on?"
"Lannoitusaineita."
"Lannoitusaineita! No hitto vie! Mikä te sitte olette?"
"Työskentelen teurastamoissa — tein sitä ainakin kaksi päivää takaperin. Se istuu kiini vaatteissa."
"Sepä oli uutta minulle", sanoi vastatullut. "Luulinpa jo tavanneeni kaikkia lajeja mitä löytyi. Minkävuoksi istutte täällä?"
"Löin päällysmiestä."
"Ahaa — niinkö on laita! Mitä hän oli teille tehnyt?"
"Hän kohteli minua kehnosti."
"Ymmärrän. Te olette sitä lajia, jota kutsutaan rehelliseksi työmieheksi."
"Mitäs te olette?" Jurgis vuorostaan kysyi?
"Minäkö?" Toinen nauroi. "Sanovat minua 'täräyttäjäksi'."
"Mitä se on?"
"Kassakaappeja ja sen sellaista", vastasi toinen.
"Oh", sanoi Jurgis ihmetellen ja katseli toveriaan säikähtyneenä.
"Tarkotatte että murtaudutte sellaisiin?"
"Niin", naurahti toinen, "niinhän ne sanovat."
Hän ei näyttänyt vanhemmalta kuin kaksi- tai kolmekolmatta vuotiaalta, vaikka Jurgis sitte sai kuulla hänen olevan kolmenkymmenen vanhan. Hän puhui kuten ainakin sivistynyt mies, kuten sellainen, jota maailma sanoo "gentlemanniksi".
"Senkö vuoksi täällä olette?" kysyi Jurgis.
"Ei", kuului vastaus. "Minut tuotiin tänne rajusta käyttäytymisestä. Ne suuttuivat minuun, kun eivät saaneet tarpeeksi todistuksia."
"Mikä teidän nimenne on?" kysyi nuorukainen hetken vaitiolon jälkeen. "Minun nimeni on Duane — Jack Duane. Minulla on tietysti yli puoli tusinaa muita nimiä, mutta tätä nimeä käytän nykyään."
Tämä nuorukainen oli hyvin vapaa käytökseltään. Hän istahti lattialle sääret ristissä ja nojasi selkänsä seinää vasten, eikä hänen kielensä lakannut hetkeksikään jauhamasta. Hän oli ilmeisesti "suuren maailman mies", ja helposti hänen onnistui päästä tuttavallisiin väleihin Jurgiksen kanssa. Huomasi heti hänen olevan tottuneen seurustelemaan kaikenlaisten ihmisten kera, eikä hän nyt hävennyt puhella halvan työmiehenkään kanssa. Hänen ystävällisyytensä sai Jurgiksenkin avaamaan sydämmensä, niin että hän kymmenen minuutin kuluttua heidän ensi kohtaamisestaan oli kuullut koko tämän elämäntarinan — lukuunottamatta Jurgiksen syvällisintä ja sovittamattominta surua. Sitte kertoi vieras monia huvittavia tapauksia omasta sisältörikkaasta elämästään. Hän oli oikea mestari kertoilemaan kaskuja, jotka eivät aina olleet kaikkein siistintä lajia. Viini ja naiset olivat "koko hänen elämänsä".
Tietystikin vankikoppi suuresti valkeni moisen kohtalokumppanin saatua. Jurgis ei enää voinut kääntyä seinää vasten ja näyttää nurpeata naamaa, täytyihän hänen vastata, kun toveri puhutteli häntä. Ei hän myöskään voinut olla olematta huvitettu Duanen keskustelutaidosta — olihan tämä ensimmäinen sivistynyt mies, jonka kanssa hän milloinkaan oli puheisiin joutunut. Hänessä herätti vilkasta mielenkiintoa, kun onnettomuustoveri kertoi yöllisistä seikkailuistaan, karkaamisistaan vankiloista ja irstailuistaan, joissa hän yhtenä yönä oli saattanut menettää tarumaisia summia. Nuori veijari osotti koko ajan kokematonta Jurgista kohtaan jonkunlaista ilvehtivää ylenkatsetta, sanoipa suoraan pitävänsä häntä eräänlaisena työjuhtana, jommoisiksi hän nimitti kaikkia muita, jotka pitivät parempana ahertaa otsansa hiessä kuin varastaa. Hän kertoi kärsineensä julmasti tämän maailman vääryyksistä, mutta sen sijaan että olisi kärsinyt niitä sieluttoman eläimen kehnolla kärsivällisyydellä, oli hän ryhtynyt itsepuolustukseen ja kelpo tavalla pitänytkin puoliaan. Hän sanoi katkaisseensa kaikki siteet, jotka olivat yhdistäneet häntä yhteiskuntaan. Hän oli hilpeä seikkailija, joka osasi elää vihollistensa kustannuksella pelkäämättä mitään ja tuntematta siitä lainkaan häpeää. Eivät hänen menestyksensä rikoksellisen elämänsä aikana aina olleet suuret, olipa hän monesti saanut kelpolailla nahkaansa niiltä, joiden kimppuun oli hyökännyt, mutta sellaiset pikku vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet hänen rohkeuttaan.
Yleensä hän tuntui olevan avomielinen veitikka — ehkäpä liiankin avomielinen. Hän ei kuitenkaan kertonut elämäntarinaansa yhdellä kertaa, vaan se tuli vähitellen ilmi näinä pitkän pitkinä päivinä, jolloin heillä ei ollut muuta tehtävänä kuin puhella eikä muuta puheenaihetta kuin omat itsensä. Jack Duane oli saanut yliopistosivistystä — oli opiskellut sähköinsinööritiedettä. Hänen isänsä oli joutunut huonoihin asioihin ja tehnyt itsemurhan; jälelle oli jäänyt paitsi häntä äiti, nuorempi veli ja sisar. Myöskin kertoi Duane tehneensä jonkin tärkeän keksinnön; Jurgis ei oikein ymmärtänyt mikä se oli, mutta oli se jollakin tapaa koskenut sähkölennätintä. Suuria rikkauksia olisi herunut siitä keksinnöstä — hän puheli miljoona kertaa miljoonista dollareista. Mutta häneltä oli ryöstetty kaikki, muuan suuri yhtiö oli riistänyt häneltä viimeisenkin sentin. Hänet oli sotkettu laveisiin oikeusjuttuihin, joista hän ei ollut osannut suoriutua. Hänen asianajajiaan oli lahjottu, hänen tuomarejaan tehty hänelle nurjiksi. Ja seurauksena oli, että hän tietystikin oli menettänyt sekä keksintönsä että kaiken omaisuutensa. Sitte oli muuan pohatta käyttänyt häntä jockeynaan kilparatsastuksissa, jolloin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen rikastuakseen omin käsin — lyhyesti, hän oli ottanut vastaan lahjuksia erään toisen hevosen omistajalta ja siitä hyvästä ehdon tahdon jättäytynyt jälelle. Voiko hän muuta tehdäkään — hänhän oli saanut suuren rahasumman, jos laittaisi itsensä voitetuksi! Siten ansaittujen varojen kera hän oli puittanut tiehensä. Ja siitä hänen mielestään viattomasta pikkuasiasta olivat kaikki hänen onnettomuutensa olleet peräsin.
Ja kun nuorukainen täten oli kuvannut kaikki kohtalonsa, kaikki rikoksensa ja seikkailunsa, oli tietysti aivan luonnollista että hän tiedusteli Jurgikselta, mikä tämän oli saattanut vankilan muurien sisäpuolelle. Kaikkein kernaimmiten Jurgis olisi itsekin ollut aivan ajattelematta tätä asiaa. Hän ei senvuoksi vastannut suoraan kysymykseen, vaan myönnytteli vain pienten asiain usein aiheuttavan suuriakin seurauksia.
"Ettekö koskaan ajattele perhettänne?" kysyi hän, koettaen johtaa keskustelua omista persoonallisista olosuhteistaan.
"Ojaa — toisinaan! Jonkun kerran", vastasi toinen, "vaikka ei usein. Minä en siedä sitä, se saattaa minut tasapainostani. Ei siitä oloni paremmaksi asettuisi, jos aina pitäisin perhettäni ajatuksessani; se maailma, jossa elämme, ei anna meille aikaa eikä lepoa muistellaksemme omaisiamme. Ennemmin tai myöhemmin itsekin tulette huomaamaan niin olevan asianlaidan sekä rupeatte työskentelemään vain omaksi persoonalliseksi hyväksenne."
Jurgis oli niin avosydämminen ja teeskentelemätön, jotta hänen koppikumppaninsakin puolestaan kävi ujostelemattomaksi kuin pieni lapsi. Oli niin huvittavaa kuulla hänen kertoilevan seikkailuistaan, että Jurgis vähitellen täyttyi ihailulla — hän itsehän oli vallan tietämätön moisten maantieritarien elämästä. Duane kuvasi kaikkia menestyksiään ja onnistumattomiakin yrityksiään, kaikkia rakkaudenseikkailuitaan ja vastaavia surujaan. Hän myöskin tutusti Jurgiksen moneen muista vangeista, sillä hän itse tunsi niistä enemmän kuin toisen puolen, ainakin nimeltä. Vankilan sisälle koottu roistojoukko oli jo antanut Jurgikselle nimenkin — se kutsui häntä nimellä "The stinker", jotakin sinnepäin kuin "Haisu-Pekka". Se oli julmaa, mutta mitään pahaa he sillä eivät tarkottaneet, eikä Jurgis siitä suuttunutkaan.
Ystävämme tunsi toisinaan ilkeitä hajuja niistä lokaviemäreistä, joiden päällä hänen koppinsa sijaitsi. Mutta tämä löyhkä ei ollut mitään kaikkeen siihen siveelliseen saastaan verraten, joka häntä täällä kohtasi. Tämä vankila oli todellinen Noakin arkki, johon oli koottu kaupungin kaikki rikokselliset. Siellä oli murhaajia, maantierosvoja, murtovarkaita, petkuttajia, murhapolttajia, väärentäjiä, vääränrahantekijöitä, kaksinnaijia, taskuvarkaita, pelureja, parittelijoita, tappelupukareita, maankiertäjiä ja juopporatteja. Siellä oli mustia ja valkosia, vanhoja ja nuoria, amerikkalaisia ja kaikenrotuisia muukalaisia mitä auringon alla elää. Siellä oli paatuneita pahantekijöitä ynnä miehiä, jotka olivat liian köyhiä hankkiakseen takuuta itselleen ja senvuoksi olivat olleet pakotetut käymään tyrmään. Harmaahapsisten roistojen rinnalla näki poikia, jotka eivät vielä olleet kymmenenkään tai yhdentoista vuoden ikäisiä. Se oli täydellinen kokoelma yhteiskunnan monista mätähaavoista valuvia haisevia visvoja. He olivat kamalia nähdä, he herättivät inhoa ja ylötystä, kun heidän kanssaan joutui puhelemaan. He olivat mädänneitä ja löyhkääviä sekä ruumiiltaan että sielultaan; rakkaus oli heille pelkkä eläimellinen tunne, hilpeys ilmeni päättöminä sarjoina karkeita kirouksia. Jumalata he tunsivat vain sanana, joka soveltui erinomaisesti vahvistamaan kiroustulvia. Heidän kävellessään edestakasin vankilanpihalla kuunteli Jurgis korvat hörössä heidän puheitaan, ja hän tunsi olevansa vain tietämätön raukka niin viisaiden ja kokeneiden miesten rinnalla. He taisivat kertoa pöyristyttäviä juttuja omista kokemuksistaan, paljastaa koko mädännäisyyden Chikagossa ja kaikkialla yhteiskunnassa — he kuvasivat kaikkea haisevaksi lokalammikoksi, missä oikeus ja kunnia, naisten ruumiit ja miesten sielut olivat kaupan kuten torilla tai markkinapaikalla; missä ihmisolentoja ryömi ja väänteleikse ja kiemurteli kuin kiusatut madot tahi repelivät toisiaan kuin sudet, jotka ovat langenneet samaan kuoppaan; missä ihmiskunta rupisena ja paiseisena mätäni ja hautui omassa pohjattomassa surkeudessaan. Syntymänsä kautta olivat nämä miehet ilman omaa aihettaan, ilman että heiltä edes oli kysytty, viskatut keskelle tätä petoeläinten kamppausta. He eivät olleet itse valinneet tätä kohtaloa, senvuoksi he eivät voineet sitä auttaa eikä heillä ollut syytä siinä. Heille ei vankilaan joutumisensa ollut mikään häpeä; peli ei ollut koskaan ollut tasanen, eikä heillä ollut koskaan hyvää lehteä kädessään. He olivat varastaneet vain kymmensenttisiä, mutta heidät oli siepattu kiini ja paiskattu petkuttajain ja suurvorojen joukkoon, jotka olivat puijanneet miljooneja.
Enimmäkseen Jurgis koetti olla kuulematta heidän puheitaan. Ne herättivät hänessä kauhua, hurjia ja ivasta kuohuvia kun olivat. Ja muutenkin hänen sydämmensä oli kaukana tästä paikasta; hän ikävöi takasin kotiin omaistensa luo. Heti kun hän näitä ajatteli, täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä ja hän vaipui syviin mietteisiin, joista toverien pilkkanauru hänet pian herätti.
Hän vietti kokonaisen viikon tässä ympäristössä, ja koko aikana hän ei saanut vähintäkään tietoa kotoaan. Hänellä oli lakkarissaan viisitoista senttiä, joista hän yhdellä osti postikortin, ja hänen huonetoverinsa kirjoitti sille muutamia rivejä hänen perheelleen ilmottaen missä hän oli ja milloin häntä kuulusteltaisiin. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Vihdoin — se oli uudenvuodenaattona — sanoi Jurgis jäähyväiset sekä vankilalle että Jack Duanelle. Jälkimmäinen antoi hänelle osotteensa tai paremmin sanoen vaimonsa osotteen sekä vaati Jurgista myöhemmin käymään hänen luonaan.
"Ehkäpä", sanoi Duane, "jolloinkin olen tilaisuudessa auttamaan teidät pois tuosta kurjasta pesästä; ja olenpa tosiaan suruissani kadottaessani nyt teidän seuranne."
Vankivaunussa vietiin Jurgis nyt siihen oikeustaloon, jossa hänen juttuaan tutkittaisiin. Ensimmäiseksi oikeussaliin astuessaan hän näki Teta Elzbietan ja pikku Kotrinan, jotka istuivat kaukana huoneen taustassa ja näyttivät kalpeilta ja pelästyneiltä. Jurgiksen sydän rupesi lyömään kovasti; kernaasti hän olisi tahtonut antaa heille jotakin merkkiä, mutta ei uskaltanut sitä tehdä. Hän istui vangeille tarkotettuun aitioon ja tirkisteli heihin avuttomalla tuskalla. Hän näki ettei Ona ollut heidän seurassaan, ja ihmetteli syytä siihen. Siinä istui hän puolisen tuntia näissä mietteissä; mutta kun hän sitte loi ylös katseensa, karahti veri hänelle kasvoihin. Muuan mies oli astunut sisään. Jurgis ei voinut nähdä hänen kasvojaan niiden kääreiden takia, joita miehen pään ympäri oli sidottu, mutta hän tunsi sittekin vallan hyvin tuon paksun ruumiin — se oli Connor! Väristys kävi hänessä kiireestä kantapäähän, hänen lihaksensa jännittyivät aivan kuin pedolla surmahyppyyn; hän todella kavahtikin pystyyn, mutta tunsi samassa raskaan kouran olkapäällään ja kuuli takanaan kovan ja järkähtämättömän äänen sanovan: "Istu paikallasi, sinä koiran poika — —!"
Hän totteli käskyä, mutta ei kääntänyt silmiään vihollisestaan. Tuo konna siis eli vielä ja myrkytti maanpiiriä inhottavalla hengityksellään! Vielä eivät hänen pilttuat sormensa olleet kuoleman jäykistämät! Se oli ikävä pettymys Jurgikselle. Mutta ilolla hän näki kaikki haavat ja laastarilaput kurjan kasvoissa. Connor ja hänen asianajajansa astuivat esiin ja istuivat sen aitauksen sisäpuolelle, joka ympäröi tuomarien pöytää. Seuraavassa tuokiossa sihteeri nousi ylös ja huusi Jurgiksen nimeä. Poliisit tarttuivat häneen raa'asti käsiksi, nostivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet esiin, aivan kuin epäillen hänen yrittävän karata.
Jurgis seisoi hiljaa ja tarkkaavaisena, kun Connor istui todistajain penkille ja avasi suunsa kertoakseen jutun vaiheista. Se kävi seuraavaan tapaan. Vangin vaimo oli ollut työssä samassa tehtaassa kuin hän, mutta oli saanut eronsa hävyttömyytensä ja solvaustensa takia häntä vastaan. Puoli tuntia myöhemmin oli vaimon mies hyökännyt hänen kimppuunsa, lyönyt hänet maahan ja pahoinpidellyt häntä miltei henkihieveriin saakka. Ja hänellä oli todistajat mukanaan.
"Niitä arvatenkaan ei tarvita", lausui tuomari. Sitte hän kääntyi Jurgikseen päin ja kysyi ankaralla äänellä: "Tunnustatteko hyökänneenne kantajan kimppuun?"
"Tuonko noin?" kysäsi Jurgis, osottaen päällysmiestä.
"Niin", sanoi tuomari.
"Minä löin häntä, herra!" virkkoi syytetty.
"Sano, teidän armonne", lausui poliisikersantti, puristaen häntä tuimasti käsivarteen.
"Teidän armonne", toisti Jurgis tottelevaisesti.
"Koetitteko kuristaa häntä?"
"Kyllä, herra teidän armonne."
"Oletteko ennen istunut vankeudessa?"
"En, herra teidän armonne."
"Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"
Jurgis epäröi. Mitäpä hän sanoisikaan? Niinä kahtena ja puolena vuotena, jotka hän oli ollut Amerikassa, oli hän oppinut sen verran englantia, että voi tulla toimeen jokapäiväisessä elämässä ja työpaikallaan, mutta ne eivät riittäneet tulkitsemaan hänen väitettään, että Connor oli vietellyt hänen vaimonsa. Hän yritti pari kertaa änkyttäen ja sopertaen selittää sitä tuomarille, jota jo koko tilaisuus rupesi ikävystyttämään ja jota Jurgiksesta löyhkäävä lantatehtaan haju pani kovasti aivastamaan. Vihdoin sai vanki selitetyksi, että hänen kielivarastonsa oli riittämätön, ja silloin ilmestyi muuan vahaviiksinen nuori mies, joka pyysi Jurgiksen puhumaan sitä kieltä mitä paraiten taisi — hän kyllä tulkitsisi puheen tuomarille.
Jurgis alkoi. Edellyttäen saavansa tarpeeksi aikaa, kuvasi hän juurtajaksain, miten Connor oli käyttänyt hyväkseen omaa päällysmiehen asemaansa ja Onan asemaa työntekijättärenä pakottaakseen viimemainittua antautumaan valtaansa ja uhannut häntä muussa tapauksessa työstä erottamisella. Kun tulkki oli kääntänyt hänen puheensa tähän asti tuomarille, keskeytti tämä, jonka aika oli täpärä ja jonka automobiili oli tilattu määräajaksi oikeustalon ulkopuolelle, pitemmät puheet huomauttamalla: "Oh, minä ymmärrän. Mutta jos hän ahdisti vaimoanne rakastelullaan, niin miksei tämä valittanut yhtiön johtajalle tai vallan yksinkertaisesti lähtenyt tiehensä tehtaasta."
Jurgis epäröi hetkisen hämillisenä. Hän rupesi kuvaamaan miten köyhiä he olivat — miten vaikea heidän oli kurjuudessaan luopua varmasta työpaikasta — —
"Ymmärrän", lausui tuomari Callahan. "Sen sijaan piditte parempana lyödä hänet kuoliaaksi."
Sitte hän kääntyi kantajan puoleen ja kysyi:
"Onko tässä kertomuksessa mitään totta, hra Connor?"
"Ei sanaakaan, teidän armonne", vastasi päällysmies. "Se on ainainen ikävyys — alati kerrotaan työnjohtajista, että he muka käyttäisivät asemaansa naisten vahingoksi — —"
"Niin kyllä, tiedän sen", sanoi tuomari. "Usein saan kuulla sellaista. Tuo lurjus, näyttää pidelleen teitä pahasti. Kolmekymmentä päivää ynnä kulungit! Seuraava asia!"
Jurgis kuunteli miltei tajuttomana kauhusta. Vasta kun poliisit tarttuivat häneen ja laahasivat häntä ulos, käsitti hän mitä oli tapahtunut. Mielipuolen tavoin pyöritti hän silmiään joka taholle.
"Kolmekymmentä päivää!" sähisi hän. Ja sitte kääntyi hän tuomariin päin ja karjasi keuhkojensa kaikella voimalla: "Miten sitte perheeni käy? Minulla on vaimo ja pieni lapsi, herra, eikä heillä ole penniäkään rahaa — Jumalani, he kuolevat nälkään!"
"Sitä teidän olisi pitänyt ajatella, ennenkun ryhdyitte murhayritykseenne", virkkoi tuomari kuivasti, kääntäen huomionsa seuraavaan juttuun.
Jurgis aikoi vielä sanoa sanan, mutta toinen poliiseista tarttui tukevasti häntä kurkkuun ja toinen yhtä navakasti hänen niskaansa. Kaksi muuta poliisia tuli avuksi, heti kun huomasivat hänen aikovan käydä vastarintaan. Siten vietiin hänet enempää vastaan riuhtomatta ulos salista. Kaukana huoneen taustalla näki hän vielä vilahdukselta Elzbietan ja Kotrinan, jotka olivat nousseet seisaalleen ja katselivat kolkkoa näytelmää sanattomalla kauhulla. Hän teki vielä kerta epätoivoisen ponnistuksen, mutta sai taas poliisit kurkkuunsa — ja hänen täytyi luopua epätasaisesta kamppauksesta. Hänet paiskattiin suinpäin vankikoppiin, jossa ennestään oli muita vankeja odottamassa vuoroaan päästä tuomarin eteen tai tulla vietäviksi takasin vankilaan. Niin pian kun oikeudenistunto oli loppunut, teljettiin heidät kaikki rautaristikolla varustettuun vankivaunuun, n.s. "Mustaan-Maijaan" ja vietiin määräpaikkaansa.
Tällä kertaa Jurgis vietiin "Bridewelliin", erääseen pieneen vankilaan, missä Cookin piirikunnan vangit istuvat heille määrätyn rangaistusajan. Se oli vielä likasempi ja täydempi kuin edellinen paikka. Sinne vietiin kaikki "vähäpätöiset" vangit — pikkuvarkaat, pikkuhuijarit, katurauhan häiritsijät, maankiertäjät ja kaikenlaiset irtolaiset. Koppitoveriksi Jurgikselle tuli eräs italialainen hedelmäkauppias, joka oli kieltäytynyt antamasta lahjuksia poliisille ja oli sitte vangittu siitä syystä, että oli lakkarissaan kantanut isoa taskuveistä. Kun tämä mies ei ymmärtänyt sanaakaan englantia, oli Jurgis iloinen kun tämä pian päästettiin vapaalle jalalle. Hänen sijaansa tuli norjalainen merimies, joka oli tullut vähäkuuloiseksi muutamassa tappelussa ja joka heti rupesi haastamaan riitaa Jurgiksen kanssa, koska tämä ylemmällä laverilla maaten nukkui niin levottomasti, että päristi tomua ja ruumenia hänen päälleen, joka makasi alemmalla makuusijalla. Olisi käynyt vallan sietämättömäksi elää vuorokaudet umpeensa yhdessä tämän suulaan toverin kanssa, jollei vangeilla onneksi olisi ollut säännöllinen työnsä ulkosalla. Heidän rangaistustyönään oli nimittäin kivensärkeminen.
Kymmenen päivää noista kolmestakymmenestä oli jo kulunut, ilman että Jurgis oli saanut mitään tietoa omaisistaan. Vihdoin eräänä päivänä tuli eräs vartijoista hänelle ilmottamaan, että ulkona oli joku, joka halusi puhutella häntä. Jurgis valahti valkeaksi kuin vastasatanut lumi ja kävi niin heikoksi polvistaan, että töintuskin kykeni astumaan ulos kopistaan.
Vartija saattoi hänet pitkän käytävän läpi ja monia portaita ylöspäin vastaanottohuoneeseen, joka oli varustettu rautaristikolla kuten vankikoppi. Sen läpi Jurgiksen silmä erotti erään henkilön istuvan tuolilla; hänen astuessaan huoneeseen kavahti tämä henkilö ylös, ja Jurgis tunsi hänet pikku Stanislovakseksi! Nähdessään edes jonkunkaan rakkaasta, ikävöidystä kodista oli tuo iso mies pyörtyä — hänen täytyi nojata tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, ja hän vei käden otsalleen aivan kuin hajottaakseen sumua silmäinsä edestä.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän heikolla äänellä.
Pikku Stanislovaskin vapisi, ja molemmat vallan kuin pelkäsivät puhua.
"He — he lähettivät minut tänne kertomaan teille —" hän sopersi itku kurkussa.
"Mitä?" huudahti Jurgis.
Hän seurasi pojan katsetta ja näki sen kiinnittyneen vartijaan. "Elä huoli hänestä!" huusi hän. "Miten jaksavat kotona?"
"Ona on hyvin kipeä", virkkoi nyt Stanislovas. "Ja me kaikki olemme kuolla nälkään. Tätä menoa emme kauvan jaksa. Luulimme teidän tulevan auttamaan meitä."
Jurgiksen täytyi taas tarttua tuolinselkään. Isoja hikipisaroita helmeili esiin ja peitti koko hänen otsansa; hänen kätensä nyrkittyivät ja vapisivat kuin suonenvetokohtauksessa.
"Minä en — en voi — auttaa teitä", ähkyi hän vaivaloisesti.
"Ona makaa kaiket päivät huoneessaan", jatkoi poikanen hengästyneellä kiiruulla. "Hän ei tahdo syödä mitään, ja hän vain huutaa ja valittelee melkein järestään. Hän ei tahdo kertoa mikä häntä vaivaa, eikä hän tahdo mennä työhönsäkään millään ehdolla. Joku aika sitte tuli se hieno herrasmies kantamaan vuokraa. Hän oli hyvin vihanen. Viime viikolla hän tuli uudestaan. Silloin hän sanoi aikovansa 'häätää' meidät talosta. Ja sitte se Marija — —"
"Mikä Marijan on hätänä?" Jurgis huudahti.
"Hän on leikannut veitsellä käteensä", vastasi poika. "Ja tällä kertaa hyvin pahasti — pahemmin kuin edellisellä kerralla. Hän ei voi tehdä mitään sillä kädellä. Se on jo aivan musta, ja tohtori sanoo, että se täytyy leikata — leikata poikki, taisi hän sanoa. Ja Marija huutaa ja parkuu päivät päästään ja yötkin vielä lisäksi. Hänen rahansa ovat aivan lopussa. Me emme jaksa maksaa vuokraa ja talonhinnan korkoja. Meillä ei ole yhtään hiiliä eikä mitään syödäksemme, ja kauppias sanoo, että — —"
Pienokainen vaikeni jälleen ja rupesi itkemään.
"Jatka!" huudahti Jurgis raivoisasti. "Etkö kuule — jatka!"
"Jatkanhan minä", nyyhkytti Stanislovas. "Meillä on — aina niin kylmää kotona. Viime sunnuntaina satoi jälleen lunta — niin hirmuisen, hirmuisen paljon lunta — enkä minä voinut — voinut mennä työhön — —"
"Taivaan isä!" Jurgis huudahti ja astui askeleen poikaa kohti. Heillä oli molemmilla vanhaa riitaa keskenään lumen takia — aina siitä hirveästä sunnuntaista saakka, jolloin poikanen oli palelluttanut sormensa ja Jurgiksen oli täytynyt kepittää hänet työhönsä. Nyt hän nyrkitti käsiään, näyttäen aivan tahtovan rynnätä rautaristikon läpi poikapahasen kimppuun.
"Sinä pieni ilkimys", ärjäsi hän, "sinä et edes yrittänytkään!"
"Kyllä — kyllä — yritinhän minä!" ulvoi Stanislovas. "Koetin koko sen päivän — kaksikin päivää minä koetin. Äiti seurasi minua, muttei hänkään voinut päästä eteenpäin. Lunta oli niin paksulta, ettemme päässeet askeltakaan eteenpäin. Eikä meillä ollut palastakaan syödä, ja — ah — oli niin hirmuisen kylmä. Koetin kolmantena päivänä uudestaan, ja silloin tuli Ona kanssani."
"Ona!"
"Niin! — hänkin aikoi lähteä työhönsä. Olimmehan kaikki kuolla nälkään. — Mutta kun hän pääsi tehtaaseen, sai hän kuulla, että oli menettänyt paikkansa."
Jurgis horjahti taapäin ja päästi läähättävän äänen.
"Hän meni uudestaan tuohon kirottuun paikkaan!" hän huudahti muljotellen hurjasti silmillään ja kiristellen hampaitaan.
"Niin, hän kyllä koetti", sanoi Stanislovas ja katsoi ihmeissään lankoonsa. "Miksikäs hän ei olisi saanut niin tehdä? Miksi, Jurgis?"
Mies hengitti syvään muutamia kertoja. "Jatka! — Jatka!" läähätti hän vihdoin.
"Minä seurasin häntä", jatkoi Stanislovas, "mutta miss Henderson ei tahtonut enää ottaa häntä vastaan. Ja Connor näki hänet ja rupesi kiroilemaan kauheasti. Hänen päänsä oli aivan kääreissä — mitä te teitte hänelle, Jurgis? Kaikkityyni on niin ihmeellistä, etten lainkaan ymmärrä sitä."
Jurgis ei kyennyt puhumaan. Hän vain tirkisteli eteensä äänettömän epätoivon vallassa ollen.
"Hän on", jatkoi poikanen edelleen, "koettanut hankkia itselleen muuta työtä. Mutta hän on niin kovin kipeä. Hän voi enää tuskin ollenkaan olla pystyssä. Ja minunkaan työnjohtajani", sanoi poika salaperäisen näköisenä, "ei enää huoli minua takasin työhön. Ona sanoo, että hän on hyvä ystävä Connorin kanssa ja että tämä on syynä kaikkeen. Kaikki ovat ne nyt niin vihasia ja katkeria meitä kohtaan. Sitte minä menin myymään sanomalehtiä — minä ja toiset pojat ja Kotrina."
"Kotrinakin?"
"Niin, hän myy lehtiä hänkin. Häneltä kauppa käy paraiten, koska hän on tyttö. Huu! Nyt on kauhea pakkanen, Jurgis — ei ole hauskaa mennä kotiin tänä yönä. Ehkäpä ovat he kaikki ajetut pois kodista nyt, mutta minun täytyy koettaa löytää heidät ja maata heidän kanssaan jossakin paljaan taivaan alla. Nyt on jo myöhä, ja minulla on pitkä matka kotiin, enkä tiedä miten sinne osaankaan. Äiti sanoi, että minun olisi tultava tänne, jotta saisitte tietää miten kotona ovat asiat ja että ehkäpä voisitte auttaa meitä jollakin tapaa. Ja, sanoi hän, ehkä tunnette jonkun, joka voisi avustaa perhettänne sillä aikaa kuin itse istutte vankilassa ettekä voi tehdä työtä. Minä olen kulkenut koko päivän päästäkseni tänne, enkä ole syönyt muuta kuin leipäpalasen sitte aamulla. Äidilläkään ei ole mitään työtä, kun makkaratehdas seisoo nyt. Mutta hän käy ympärinsä kori käsivarrellaan ja kerjää taloloissa, ja saakin sieltä täältä leipäpalasia. Mutta eilen hän ei saanut mitäkään, sillä hänen käsiään paleli eikä hän jaksanut kauvempaa olla ulkona; ja tänään hän vain valittaa ja huutaa — —"
Sellaista kertoi pikku Stanislovas yhtä mittaa nyyhkyttäen. Ja Jurgis seisoi, yhä puristaen pöydänreunaa sormiensa välissä, voimatta puhua sanaakaan; mutta hän tunsi päässään omituista pakotusta, aivan kuin tahtoisi se haleta. Se tuntui vallan siltä, kuin olisi hän maannut maassa selällään ja suunnattomia painoja olisi yksi toisensa jälkeen ladottu hänen rinnalleen — uhaten murskata hänet vähitellen kuoliaaksi. Hän taisteli ja kamppaili itsensä kanssa — kuten jotakin hirvittävää painajaista vastaan, joka oli saanut hänet kynsiinsä. Hänen aivojansa poltti kuin tulessa — hän tunsi että pian tulisi hän hulluksi — —
"Ettekö voi auttaa meitä?" kysyi pikku Stanislovas arasti.
Jurgis pudisti päätään.
"Eikö ne anna teille yhtään rahoja täällä?"
Hän pudisti yhä päätään.
"Milloin pääsette vapaaksi ja tulette kotiin?"
"Kolmen viikon päästä", vastasi Jurgis.
Poika silmäsi levottomasti ympärilleen. "Taitaa olla parasta, että lähden tieheni nyt!" sanoi hän.
Jurgis nyökäytti päätään. Mutta yht'äkkiä hän malttoi mielensä, ja pisti käden taskuunsa ja kurotti sen sitte ristikon läpi — kädessä oli neljätoista senttiä. "Kas tässä!" hän sanoi. "Ota tämä ja vie kotiin heille!"
Stanislovas otti rahan vastaan, ja hetken epäröityään astui hän ovelle. "Hyvää yötä, Jurgis!" virkkoi hän, ja Jurgis näki pojan horjuvan, kun hän katosi näkyvistä.
Jurgis seisoi tuokion paikallaan, nojaten otsaansa rautaristikkoa vastaan, horjahdellen ja haperoiden kuin juopunut. Sitte tarttui vartija häntä käsivarteen, ja hän kääntyi ympäri ja lähti hiljaa takasin kivensärkypaikalle.
Jurgis ei päässytkään vankeudesta niin pian kuin oli toivonut. Hänelle tuomittuun rangaistukseen oli lisätty oikeudenkäyntikuluja puolitoista dollaria — hänen täytyi maksaa niiden vaivat, jotka olivat vieneet hänet vankilaan, ja kun hänellä ei ollut varoja, täytyi hänen olla pakkotyössä kolme päivää kauvemmin. Kenkään ei ollut huolinut ennakolta selittää hänelle sitä. Sittekun hän kärsimättömästi oli laskenut päivät ja saanut selville, minä päivänä hän pääsisi vapauteen, kohtasi häntä mitä ikävimpänä yllätyksenä tieto, että hänen oli vielä vähän aikaa särettävä valtion kiviä; ja kun hän pani vastaan, naurettiin hänelle vain vasten kasvoja. Sitte rupesi hän uskomaan, että vankilan päällystö oli laskenut väärin. Mutta kun vielä kului päivä ja toinenkin, ilman että häntä laskettiin vapaaksi, vaipui hän syvään epätoivoon — kunnes vihdoin vartija eräänä aamuna hänelle ilmotti, että hänen rangaistusaikansa nyt oli päättynyt. Silloin hän kiiruhti riisumaan vankipukuaan ja pukeutumaan omiin, lantatehtaalta tuoksuviin työvaatteisiinsa, ja kuuli suunnattomaksi ilokseen vankilanportin narahtavan lukkoon jälestään.
Hän pysähtyi portaille melkein huumautuneena. Hänen oli vaikea uskoa tätä todeksi — että hänellä jälleen oli taivas päänsä päällä ja avoin katu edessään — että hän tosiaan oli vapaa mies. Mutta pian alkoi kireä pakkanen purra häntä vaatteiden läpi, ja hän kiirehti ripein askelin sieltä.
Lunta oli satanut paksulta, mutta nyt oli pyry loppunut. Hienoa räntää satoi ja kova tuuli puhalsi, joka tunkeutui Jurgiksen luihin ja ytimiin asti. Hän ei ollut edes ennättänyt ottaa päällystakkia yllensä, kun hän toista kuukautta sitte syöksyi kodistaan "selvittämään asiaansa" Connorin kanssa, niin että puku, mikä hänellä nyt oli päällään, oli vanha ja kulunut, eikä se ollut edes uutenakaan ollut erittäin lämmin. Kun hän nyt laahusti itseään eteenpäin, tunki sade pian noiden ohuitten ryysyjen läpi ihoon asti. Kadulla oli kuusi tuumaa paksu römssykerros, niin että hänen jalkansakin kävivät märiksi, vaikka kengätkin olisivat olleet ehjät.
Jurgis oli vankilassa saanut aina tarpeeksi syödäkseen, ja työkin siellä oli helpointa, mitä hänellä koskaan oli ollut Chikagoon saavuttuaan; mutta siitä huolimatta hän oli heikompi kuin milloinkaan ennen. Surut ja epäilykset olivat raskauttaneet hänen mieltään ja melkoisesti heikontaneet hänen voimiaan. Häntä värisytti kun hän riensi eteenpäin katuja pitkin, vapisten kylmästä ja hieroen käsiään toisiaan vastaan sekä tavantakaa kätkien ne resuisiin taskuihinsa. Hän koetti saavuttaa lämpöä kohottamalla ja laskemalla hartioitaan nopeassa tahdissa. Vankila oli kaukana kaupungin ulkolaidalla, ja koko tienoo sen ympärillä oli asumatonta ja jylhää; yhdellä puolella kulki syvä kuivausoja ja toisella puolella joukko rautatien raiteita. Myrsky oli kuitenkin riepoittanut lunta kaikkialle ja täyttänyt syvennykset, niin ettei hän mitään nähnyt ympärillään.
Kahlattuaan lumessa hyvän aikaa Jurgis kohtasi pienen ryysymekon, jolle luikkasi: "Hei, veitikka!"
Poika tirkisteli häneen toisella silmällään — hän näki heti, että Jurgis oli "vankilan lintu", tämän paljaaksi ajellusta päästä. "Mitä tahdotte?" kysyi hän.
"Mistä kautta menet tehtaille päin?"
"En mää sinne mene", vastasi poika.
Jurgis epäröi hetkisen, ennenkun jatkoi:
"Tarkotan — mistä sinne tie menee?"
"Miks' ette sitte sanonut niin", tuli vastaukseksi; ja sitte poika osotti peukalollaan luoteista kohti ja virkkoi: "Tuoll' on tie."
"Onko sinne pitkältä?" Jurgis kysyi.
"En mää tierä — tuoss' lie kolmenkymmenen kilometrin paikkeilla."
"Kolmekymmentä kilometriä!" toisti Jurgis kasvot harmaina. Hänen täytyi taivaltaa koko matka jalkasin, sillä hänet oli vankilasta päästetty ilman penniäkään taskussaan.
No niin — mikäpä siinä muu auttoi, kuin alkaa kulkea rivakasti osotettuun suuntaan; ja hän kulki niin tuimaan, että hänen ruumiinsakin lämpeni. Hän unohti kaiken — paitsi ne kummalliset ajatukset, jotka herkeämättä ajoivat toisiaan hänen aivoissaan. Kaikki ne hirvittävät ajatukset ja epäilykset, jotka olivat viileskelleet niitä vankilanseinien sisäpuolella, alkoivat nyt uudestaan temmeltää hänen poloisessa päässään. Kiusallinen ahdistus, joka tietämättömyydestä johtui, olisi kuitenkin pian ohi — hänhän oli kohta omaistensa parissa ja saisi tietää koko totuuden, koskipa se sitte Onaa tai lasta tahi taloa! Ja ennen kaikkea — niin lohdutteli hän itseään — piti hänen nyt iloita vapaudestaan; hänen kätensä olivat nyt hänen omansa, hän voi auttaa rakkaitaan, taistella heidän puolestaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Tunnin verran hän väsymättä taivalsi täten eteenpäin. Vasta sitte hän rupesi silmäilemään ympärilleen. Hän näytti jättäneen kaupungin jo kauvaksi jälkeensä; katu oli muuttunut maantieksi, joka eteni länteenpäin, ja lumisia, aukeita kenttiä leveni sen kummallakin puolella. Pian kohtasi hän erään maamiehen, joka ajoi olkikuormaa. Jurgis pysäytti hänet ja kysyi.
"Viekö tämä tie tehtaille?"
Maalainen pudisti päätään ja vastasi:
"Enpä oikein tiedä minne se vie, mutta se on varmaa, että te nyt kulette vallan vastakkaiseen suuntaan."
Jurgis hölmistyi.
"Minulle kuitenkin sanottiin äsken tämän olevan oikean tien."
"Kuka niin sanoi?"
"Muuan poika."
"No, sitte oli se poika aika veijari ja peijasi teitä. Viisainta teidän on kääntyä takasin ja tultuanne kaupunkiin kysyä poliisilta tarkemmin asiasta."
Niinpä Jurgis kääntyi ympäri ja seurasi vaunuja.
"Saisitte kernaasti ajaakin", sanoi mies, "jollei minulla olisi niin raskas kuorma, että koni sitä tuskin saa eteenpäin."
Vasta aamupuoleen Jurgis sai Chikagon näkyviinsä. Hän vaelsi loppumattomien talorivien ohi, pitkin puuistutuksilla varustettuja katuja sekä toisinaan sellaisia katuja pitkin, jotka ei olleet lainkaan kivetyt, vaan sen sijaan täynnä kuoppia, joissa kulkija helposti voi taittaa jalkansa. Joka viidennellä kadulla oli rautatie, joka kulki pääkadun poikki. Ne tekivät kulun vallan hengenvaaralliseksi, sillä pitkiä tavarajunia kulki edestakasin, paukkuen, kolisten ja rämisten, ja Jurgiksen täytyi vähän päästä pysähtyä niiden ylimenoa odottamaan, vaikka hän paloi kärsimättömyydestä. Välistä seisahtui kokonaisia rivejä ajurinvaunuja kadulle muutamiksi minuuteiksi, etsien suojaa sateelta korkeitten pilvenpiirtäjäin turvissa, joita sen varrella oli runsaasti. Sellaisissa tilaisuuksissa Jurgis ryömi notkeana kuin käärme tietänsä eteenpäin yli rautatie- ja raitiotieraiteiden, vaunujen, kärryjen ja kaikenlaisten muiden ajopelien lomitse, henki kurkussa ja hartaasti siunaten itseään.
Chikagon-virta oli jäässä ja peittynyt jalkaa paksulla lumisohjolla. Jurgis riensi yli pitkän puusillan, jommoisia talvisaikaan rakennetaan jään poikki yhdeltä rannalta toiselle. Ei edes jokiäyräilläkään lumi ollut saanut säilyttää puhdasta valkosuuttaan; ja yksin räntäsadekin, joka nyt muistutti ohentunutta kivihiilisavua, sisälsi hienonhienoja savuhiukkasia, niin että Jurgiksen kasvot ja kädet kohta olivat kuin nokikolarin. Sitte hän tuli kaupungin varsinaisille liikekaduille, joiden tila oli vielä surkeampi. Ne olivat kuin leveitä mustia lokalammikoita, joissa hevosparat hinasivat raskaita kuormiaan ja tavantakaa vajosivat polviaan myöten miltei läpipääsemättömään liejuun. Naisia ja lapsia juoksenteli edestakasin kauhusta huutaen ja vaikeroiden eivätkä hädissään huomanneet petollisia syvennyksiä kadussa, joihin upposivat joukottain, kamppaillen oikein henkensä edestä niistä ylös päästäkseen. Nämä kadut muistuttivat toden teossa syviä nevaisia vuorenrotkoja, pilvenkorkeiden rakennusten piirittäessä niitä molemmin puolin, ja kajahtelivat kulkusten kilinästä, ajurien huudoista ja jalankulkijain kirouksista. Ihmiset, jotka saivat pujotella kaikenlaisten ajopelien säännöttömän ja katkeamattoman virran lomitse, muistuttivat ahkeria muurahaisparvia — koskaan he eivät pysähtyneet katselemaan toisiaan tahi vaihtamaan tervehdyksiä ja ystävällisiä sanoja toistensa kanssa. Siellä täällä näkyi joukossa vedenpitävään päällystakkiin puettu muukalainen, joka hämmästyneenä katseli tätä muurahaiselämää ja aivan varmaan keskellä tätä lukematonta ihmisjoukkoakin tunsi itsensä yksinäisemmäksi ja avuttomammaksi, kuin jos olisi ollut tuhannen peninkulman päässä asumattomassa erämaassa.
Muuan poliisi, jolta Jurgis kysyi tietä, neuvoi häntä oikeaan suuntaan ja sanoi hänellä vielä olevan yli seitsemän kilometriä määräpaikkaansa. Hän saapui jälleen laitakaupungin roskaisille kaduille, joiden varsilla oli lukemattomia kapakoita, rihkamakauppoja ja korkeita, likasia, punasia tehdasrakennuksia sekä keskellä rautatie- ja raitiotiekiskoja. Silloin nosti Jurgis päätään ja alkoi vainuta kuten jahtikoira — hän tunsi jo kotipuolensa tuttua hajua. Oli jo myöhä iltapäivä ja hän tunsi hiipaisevaa nälkää, mutta kapakoiden houkuttelevat tuoksut eivät olleet hänenlaistaan tyhjätaskua varten.
Sitte hän viimein saapui karja-aituuksille, joista tavallisuuden mukaan mustia, sakeita savupilviä pulmusi ja nautojen monituhatääninen ammunta pani ilman väräjämään ja sietämätön löyhkä lehahti häntä vastaan. Havaittuaan raitiovaunun, joka oli täpösen täynnä ihmisiä, kiipesi hän sen ulkosillalle, kun konduktööri juuri käänsi selkänsä, ja lymyi muitten taakse. Kymmenen minuutin päästä hän hypähti alas sille kadulle, jonka varrella hänen kotinsa sijaitsi.
Hän juoksi kulman ympäri. Tuossa oli talo; hän katseli sitä — mutta pysähtyi äkisti. Mutta oliko se sama talo?
Jurgis hieroi silmiään ällistyneenä. Sitte hän kiersi seuraavan talon kohdalle, ja vielä seuraavan — siinähän oli tuttu ruokakauppa kulmassa. — Aivan oikein, sama paikkahan se oli — hän ei ollut erehtynyt. Mutta talo — sehän oli nyt aivan toisenvärinen!
Hän läheni vielä muutamia askelia. Niin — ennen se oli ollut harmaa, ja nyt oli se keltanen! Akkunalaudat olivat samaten olleet punaset, ja nyt ne olivat vihreät! Talo oli vallan äskettäin maalattu! Miten vieraalta se näyttikään!
Jurgis kävi vielä lähemmäksi, mutta pysyi toisella puolella katua. Sekava ja hirvittävä ajatus valahti hänen aivoihinsa. Hänen polvensa vapisivat, ja koko hänen mielensä oli kovin kuohuksissa. Talo uudestaan maalattu, uudet vuorilaudat niissä kohdin, missä vanhat olivat olleet mädäntyneet, uudet kattopäreet yli koko katon! Vanhat olivatkin olleet jo puolen vuotta sitten myrskyn repelemät, eikä hänellä ollut silloin ollut varaa panettaa uusia eikä aikaa itse panna niitä. Sen hän vain muisti, että hän oli asettanut vintille altaita ja patoja ja mitä astiaintapaista vain löysi, kootakseen niihin katon lävitse satavan veden, ja ettei hän ennättänyt tyhjentää niitä, ennenkuin ne taasen olivat täydet. Sade oli monasti läpäissyt välikatonkin ja tulvannut alas aina ensi kerrokseen asti. Ja nyt oli kaikki laitettu! Ja särkyneitten akkunapielien sijaan oli pantu uudet! Ja akkunoissa riippui oikein verhot — uudet, valkeat ja jäykäksi tärkätyt verhot!
Silloin aukeni äkkiä ulko-ovi. Jurgis seisoi ja katseli suu ammollaan, ja hänen rintansa kohosi mahtavasti joka kerta kun hän veti henkeä keuhkoihinsa. Ulos tuli pikku poikanen, jota hän ei tuntenut — voimakas, lihava, punaposkinen veitikka. Sellaista ei ollut koskaan ollut Jurgiksen kodissa!
Jurgis tirkisteli poikaan kuin noiduttuna. Tämä astui viheltäen alas rappusia, potkien ympärilleen lumeen. Portaiden juurelle päästyään hän pysähtyi, kumartui alas ja otti kourallisen lunta käteensä, jota hän sitte pyöritteli palloksi kaidepuuta vasten nojautuen. Kun Jurgis silloin astui tömistellen kadun poikki suoraan häntä kohti, näytti hän ensin pelästyvän ja aikovan peräytyä sisään, mutta jäi kuitenkin paikalleen.
Jurgis tarttui kiini kaidepuuhun, sillä hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän tuskin kykeni seisomaan.
"Mitä — mitä sulla täällä on tekemistä?" kysyi hän huohottaen.
"Menkää tiehenne!" komensi poika.
"Sinä — —", yritti Jurgis jälleen puhua. "Mitä sinä täältä oikeastaan tahdot?"
"Minäkö!" kivahti poika kiivastuneena. "Minähän asun täällä!"
"Asutko sinä täällä?" läähätti Jurgis. Hän kävi kalmankalpeaksi kasvoiltaan ja hänen täytyi puristautua vielä kiinteämmin kaidepuuhun. "Sinä asut täällä, sanot sinä! Mutta missä sitte on minun perheeni?"
Poika näytti ilmeisesti ällistyvän. "Teidän perheenne?" hän toisti.
Jurgis syöksyi poikaa vastaan.
"Niin juuri!" huusi hän. "Tämä on minun taloni!"
"Menettekö siitä tiehenne!" huudahti poika vuorostaan ja avasi nopeasti ulko-oven, huutaen sisään: "Hoi äiti! Täällä on muuan mies, joka sanoo tätä taloa omakseen."
Suurikasvuinen irlantilaisnainen ilmestyi ovelle ja kysyi: "Mitä nyt?Mikä on hätänä?"
Jurgis kääntyi hänen puoleensa.
"Missä on minun perheeni?" karjui hän. "Minä jätin heidät kaikki tänne!Tämä on minun kotini! Mitä teillä on tekemistä minun talossani?"
Nainen tirkisteli kauhistuneena häneen, aivan kuin olisi luullut hänen olevan karkuun päässeen houruinhoitolaisen, jollaista Jurgis tänä hetkenä muistuttikin.
"Teidän talossanne?" hän toisteli.
"Niin juuri, minun taloni!" kirkui Jurgis. "Minä asuin täällä, sanon minä."
"Teidän täytyy olla erehtynyt", nainen vastasi. "Täällä ei ole ketäkään asunut ennen meitä. Tämä on uusi talo, niin ne meille ainakin sanoivat."
"Mihin sitte perheeni on joutunut?" raivosi Jurgis mielipuolen tavoin.
Naiselle näytti asia vähitellen selvenevän. Ehkäpä häntä oli jo ennenkin epäilyttänyt, mitä "ne" olivat jutelleet hänelle. Hän kertoi nyt ystävällisemmin:
"En tiedä missä perheenne oleskelee. Minä ostin talon vain kolme päivää sitten, ja silloin ei täällä asunut ketään, ja ne sanoivat sen olevan vallan uuden. Tarkotatteko todellakin, että olette ennen vuokrannut sen?"
"Vuokrannutko?" toisti Jurgis huohottaen. "Minä ostin sen! Minä maksoin sen rahallani! Minä omistan sen! Ja he — — Oi hyvä Jumala! Ettekö voi sanoa minne omaiseni lähtivät?"
Nainen sai hänet vihdoinkin vakuutetuksi, ettei hänellä ollut siitä vähintäkään tietoa. Jurgiksen aivot olivat niin sekaannuksissa, että hän tuskin kykeni selvittämään itselleen asemaa. Hän ei tiennyt mitä nyt tehdä. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen omaisensa aivan äkkiä tulleet tykkänään juuritetuksi maanpäältä — kuten heistä olisi tullut tuollaisia uneksittuja ihmisiä, joita todellisuudessa ei olekaan olemassa. Hän oli hukassa — mutta silloin hän äkkiä oikeana hetkenä muisti isoäiti Majauszkienen, joka asui seuraavassa korttelissa. Tämäpä ehkä jotakin asiasta tietäisi! Hän kääntyi ympäri ja lähti juosta hölskäsemään.
Muori Majauszkiene tuli itse avaamaan ovea. Nähdessään Jurgiksen verestävin silmin ja vallan raivoisena hän kiljasi kovasti. Kyllä, kyllä hän kertoisi. Perhe oli muuttanut; se ei ollut kyennyt maksamaan vuokraa ja korkoja ja oli sentakia vähine tavaroineen häädetty ulos lumihankeen, ja talo oli kiireesti maalattu uudestaan ja myyty seuraavalla viikolla. Muori ei ollut kuullut, minne perhe oli muuttanut, mutta arveli sen palanneen takasin Aniele Juknienen luo, jonka tykönä se oli ensiksi asunut Chikagoon tultuaan. Eikö Jurgis muuten tahtonut käydä sisälle lepäämään? Niin hullusti asiat nyt olivat — jos vain hänen ei olisi täytynyt mennä vankeuteen, niin — —
Jurgis ei voinut muuta kuin kääntyä takasin ja hoiperrella eteenpäin. Mutta pitkälle hän ei jaksanut käydä — päästyään kulman ympäri hänen oli pakko istahtaa ruokakaupan portaille, kätkeä kasvot käsiinsä ja itkeä ja nyyhkyttää kuin pieni lapsi.