Jurgis parka toivoi ehkä saavuttavansa menestystä kerjäläisenä. Hänhän oli juuri päässyt sairaalasta, oli laihan ja surkean näköinen ja kantoi kättänsä siteessä; hän oli sitäpaitsi ilman päällystakkia ja tutisi kylmästä aivan säälittävästi. Mutta valitettavasti hän oli samassa asemassa kuin rehellinen kauppias, joka huomaa kunniallisen ja väärentämättömän tavaransa syrjäytyvän kaikenlaisten keinotekoisten valmisteiden tieltä. Jurgiksen kerjääminen oli pelkkää oppipojan pelokasta yrittelyä järjestetyn ja tieteellisen ammattitaidon rinnalla. Hän oli tosin vasta päässyt sairaalasta — mutta se juttu oli jo vallan kulunut, ja mitenkä hän muuten voi todistaakaan sitä? Hänellä oli käsivartensa siteessä — mutta se oli todistuskappale, jonka mikä kerjäläisnaskali hyvänsä olisi voinut yhtä näppärästi hankkia. Hän oli kalpea ja viluinen — mutta sen edun hankkivat ammattikerjäläisetkin ihomaaleja käyttämällä ja hampaitaan taidokkaasti tutisuttamalla. Hän kävi ilman päällystakkia — mutta voitte kadulla tavata tusinoittain miehiä, joista voitte vannoa ettei heillä ollut päällään muuta kuin resuinen ja likanen paita ja yhtä rääsyiset alushousut; niin taitavasti he olivat kätkeneet kokovillaiset alusvaatteensa näiden alle. Monilla näistä ammattikerjäläisistä oli mukavat kodit ja hauska perhe-elämä ja tuhansia dollareja pankissa; jotkut heistä olivat jo vetäytyneet yksityiselämän rauhaan ja nauttivat kerjäämiensä pääomien korkoja. Toiset taas olivat avanneet omia liikkeitä tai olivat ottaneet ammatikseen opettaa lapsia jaloon kerjuutaitoon. Heidän "tieteellinen" ammattitaitonsa oli kerrassaan suuremmoinen. Moniailla olivat molemmat käsivarret sidotut kiinteästi kupeille, joilla ne lepäsivät liikkumattomina ja näkymättöminä, tyhjien hihojen heiluessa surkeasti päälläpäin. Sellaiset onnettomat olivat "kadottaneet käsivartensa höyrypannun räjähdyksessä", tahi olivat he "saaneet kylmänvihat käsivarsiinsa, jotka armottomat lääkärit olivat sahanneet poikki" j.n.e. aina loppumattomiin. Oli tosin joukossa todellisiakin onnettomia, todella säälittäviä raukkoja. Jotkut olivat tapaturman kautta kadottaneet molemmat säärensä ja hinasivat itseään eteenpäin pienissä vaunuissa, joita he vipusimella voivat pitää liikkeessä. Toiset oli kova — tai ehkä paremmin — hyvä kohtalo tehnyt sokeiksi syntymästään saakka, ja sellaisia johdattivat kauniit pienet koirat, joille luonto näytti antaneen oikein inhimillisen ymmärryksen. Mutta oli sellaisiakin, jotka olivat itse silponeet itseänsä tai polttaneet ruumiiseensa kauheita haavoja kemiallisilla nesteillä. Voitte tavata kadulla kulkeissanne miehen, joka kurotti teitä kohden mädäntyneen sormentyngän tai kokonaisen kuolemanvihain raateleman käden; tahikka oli joku muu osa hänen ruumiistaan inhottavien rupien ja paiseiden peittämä, joita vaillinaiset siteet pikemminkin paljastivat kuin peittivät. Nämä kurjat olivat kaupungin lokakerroksien kerma — eläviä raatoja, jotka viettivät yönsä "holipomppeli"-krouveissa ja oopiumiluolissa vielä kurjempain naisolentojen parissa, jotka olivat inhimillisen surkastuksen viimeisellä asteella. Joka päivä veti poliisi tällaisia mätäneviä ihmisolioita sadottain päivänvaloon, ja poliisisairaaloissa niitä näki läjittäin makaamassa — oikea pienoiskuva manalan kamalimmista uumenista, täydellinen anatoominen kokoelma inhottavia, eläimellisiä, pitaalitautisia kasvoja ja koinsyömiä ja mitä alhaisimman mässäyksen turvottamia jäseniä — nauraen, huutaen ja hoilaten kaikissa juopumuksen asteissa, toiset haukkuen kuin koirat, toiset mielettömästi leperrellen kuin apinat, kaikki riehuen ja vääntelehtien juoppohulluuden kouristuksissa.
Tällaisten kilpailijain rinnalla työskennellen Jurgiksen oli ponnistettava kaikki väsähtyneet voimansa ansaitakseen yösijan hinnan ja ryypyn silloin tällöin, jolla voi lämmittää kuivuneita elinnesteitään. Päivä päivältä hän juoksenteli ympärinsä tässä napaseutujen pakkasessa, ruumis väristen kylmästä ja sielu täynnä katkeruutta ja epätoivoa. Hän oli keskellä sivistynyttä yhteiskuntaa, jonka laadun hän nyt näki selvemmin kuin koskaan ennen. Se oli maailma täynnä kamppailua elämästä ja kuolemasta, jossa vain raa'alla voimalla oli merkitystä ja vaikutusta — jossa muutamat harvat omistivat kaiken, ja suurimmalla osalla ei ollut mitään, jota omakseen kutsua. Itse hän kuului jälkimmäiseen luokkaan; ja koko se maailma, jossa hän eli, tuntui hänestä suunnattomalta vankilalta, jossa hän liikehti kuten tiikeri rautahäkissään, joka koettaa murtaa jokaista sälettä hampaillaan ja huomaa ne itselleen liian vahvoiksi. Hän oli sortunut olemassaolon taistelussaan, ja koko maailma oli kokoutunut nauramaan hänen turhille ponnistuksilleen. Minne tahansa hän kääntyikin, näki hän ympärillään vanginvartioita; vihamieliset silmät seurasivat häntä kaikkialla. Hyvinsyötetty, hienostipuettu poliisi näytti puristavan kovemmin pamppunsa vartta Jurgiksen nähdessään; paksut krouvarit tuntuivat valvovan häntä epäluuloisin katsein, kun hän liikkui heidän saleissaan, ja näyttivät tukahtuvan levottomuudesta, ennenkun hän oli maksanut nautittavansa. Ihmiset kaduilla kiirehtivät hänen ohitseen, kun hän nöyrästi aneli lanttia, ja tulivat aivan raivoihinsa, jos hän uskalsi asettua heidän eteensä kurotetuin käsin. Heillä oli oli omat asiansa, eikä heidän sydämmissään ollut hänen kurjuudelleen sijaa. Hänelle ei ollut tilaa niin missään — minne tahansa hän kääntyikin, esiytyi tämä tosiasia hänelle koko musertavalla painollaan. Kaikki oli rakennettu ilmaisemaan sitä hänelle: hallitustalot paksuine muureineen, teljettyine ovineen ja rautaristikkoisine akkunoineen: suuret kauppahuoneet, jotka olivat täynnä kaiken maailman tuotteita, jykevine tammiovineen ja rautaketjuineen niiden edessä; pankkirakennukset biljoona-aarteineen haudattuina tulen- ja tiirikankestäviin teräsholveihin.
Ja kuitenkin Jurgis eräänä päivänä tapasi elämänsä ainoan seikkailun. Oli myöhä ilta, eikä hän ollut onnistunut saamaan kokoon tarpeeksi pennejä hankkiakseen itselleen yösijaa. Lunta putoili tiheään, niin että hän näytti oikealta lumiäijältä ja paleli ytimiinsä asti. Hän kuljeskeli teatterikatuja pitkin, poiketen tuontuostakin porttikäytäviin välttääkseen poliisin vainuavaa silmää, vaikka hän toisinaan epätoivoissaan toivoikin tulevansa vangituksi saadakseen siten ilmaisen yömajan. Mutta kun hän sitte näki sinitakin suuntaavan askeleensa häntä kohti, värähti hänen sydämmensä pelosta, ja hän säntäsi jollekin sivukadulle ja juoksi taakseen katsomatta monia kulmavälejä. Kun hän kerran taas pysähtyi vetääkseen henkeä, näki hän erään miehen tulevan vastaansa. Jurgis asettui hänen tielleen.
"Suokaa anteeksi, herra", alotti hän tavalliseen nuottiinsa, "suvaitsisitteko antaa minulle lantin yösijaa varten? Olen katkaissut käteni enkä voi tehdä työtä, ja minulla ei ole senttiäkään lakkarissani. Se ei ole minun syyni, hyvä herra — —"
Jurgiksella oli tapana jatkaa tällä lailla, kunnes puhuteltu katkaisi hänen lorunsa; mutta tämä herra ei sanonut sanaakaan, niin että hänen viimein oli hengästyneenä vaijettava. Toinen oli pysähtynyt hänen alkaessaan puheensa, ja Jurgis huomasi äkkiä, ettei hän seissut oikein vakavasti jaloillaan.
"Mi — mitä sanotte?" kysyi mies sammallellen ja paksulla äänellä.
Jurgis alotti jälleen valituksensa, puhuen tällä kertaa harvempaan ja ääntään korottaen; mutta hän ei ollut päässyt puoliväliinkään virttään, kun toinen laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen.
"Vanha veikko parka!" hän soperteli. "Saanut — hik — vastoinkäymisiä maailmassa, hä?"
Sitte hän horjahti Jurgista kohti, niin että hänen käsivartensa vierähti tämän kaulaan. "Aivan kuin minullakin, vanha rahjus", hän lisäsi. "Se on paha, tämä vanha maailma!"
He olivat tulleet erään katulyhdyn alle, niin että Jurgis voi vilkaista toisen kasvoihin. Tämä oli aivan nuori mies — ei paljon yli kahdeksantoista, ja hänellä oli sievät lapselliset kasvonpiirteet. Hän oli puettu korkeaan silkkihattuun ja kallisarvoiseen nahkakauluksiseen päällystakkiin; ja hän hymyili Jurgikselle juopuneen ystävällisyydellä.
"Minullakaan hik — ei ole hyvä olla, vanha veikko", lallatteli hän. "Minulla on julmat vanhemmat; muuten auttaisin sinua. Mitä — tuota — ammattia sinä teet?"
"Olen ollut sairaalassa."
"Sairaalassa!" huudahti nuorukainen, vieläkin sekavasti hymyillen. "Sepä oli pahasti! Myöskin tätini Polly — hik — minun Polly-tätiseni makaa sairaalassa — muori on saanut kaksoset! Mikä — tuota —sinuavaivasi?"
"Minä olin taittanut käsivarteni — —" alotti Jurgis, mutta toinen keskeytti hänet.
"Ohoo", sanoi hän mielenkiinnolla. "Se ei ollut niinkään hullusti — siitä kyllä selviät. Minä toivoisin että joku taittaisiminunkäsivarteni, vanha veikko — hitto soi! Silloin ne kohtelisivat minua paremmin — hik — nauratkos minulle, vanha saapas? Mitä minun pitäisi tehdä sinulle?"
"Olen nälissäni, hyvä herra", sanoi Jurgis.
"Nälissäsi! Miks'et sitte mene syömään illallista?"
"Minulla ei ole yhtään rahaa, hyvä herra."
"Eikö rahaa! Ho, ho — sitte olemme toveruksia, poikaseni — olet aivan kuin minä! Ei rahaa kummallakaan-sepä vasta koomillista! Miks'et mene kotiisi?"
"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi.
"Eikö ole kotia! Vierasko tässä kaupungissa, hä? Hyvä Jumala, se oli pahasti! Parempi sitte että käyt mukaani — tuota — tulet meille, niin saat sievän illallisen — hik — syöt minun kanssani! Kauhean hauskaa — ei ketään ole kotona. Kuvernööri on matkoilla — Bubby häämatkallaan — Polly sai kaksoset — jokainen hornan sielu tipotiessään! Tarpeeksi — hik — tarpeeksi syytä ryypätä vähän enemmän kuin tavallisesti, eikö totta? Vain vanha Ham lurjus on jäänyt kotiin — lempo hänet periköön — vaan mitäs hänestä, eikö niin? Klubi on mulle aina avoinna, poikaseni, sen sanon! Mutta ne hirtehiset eivät anna minun nukkua siellä — kuvernöörin määräyksestä, saakeli soi — kotiin joka yö, herraseni. Oletteko ennen kuulleet niin hullua? 'Joka aamuko kotiin?' kysyin häneltä. 'Ei, herraseni, vaan joka yö, tai ei muuten lupaa mennä ulos lainkaan', sanoi hän. Sellainen mies — hik — on kuvernööri — kova mies kuin vasara, lempo soi! Vanha Ham lurjus vahtii minua — palvelijat vakoilevat perässäni — eikö se ole saakelia, ystäväiseni! Semmoinen sievä, rauhallinen — hik — ja hyväluontoinen nuori mies kuin minä, eikä hänen pappakultansa voi lähteä Europaan — hip — ja tuota — hup — jättää häntä rauhaan! Eikö se ole synti ja häpeä, herra? Ja minun täytyy tulla kotiin — hik — jok'ikinen yö ja laiminlyödä kaikki lystinpito — hitto vieköön heidät kaikki! Tuota — missä olenkaan nyt? Aha, tässähän sitä ollaan? Niin — ja minun piti lähteä Kittyn luota ja jättää hänet itkemään ja parkumaan — huijjaa! Mitäs siitä arvelet, vanha saapas? 'Anna minun mennä, Kitty kulta', sanoin mä; 'tulen jälleen pian ja usein takaisin', sanoin mä. 'Minä menen nyt, minne — hik — velvollisuus kutsuu minua. Hyvästi nyt, pikku sydänkäpyseni', sanoin mä. 'Hyvästi, mene hornaan, oma — pikku — sydänkäpyseni!'"
Viime sanat lauloi nuorukainen itkevällä ja ulisevalla äänellä, halaten Jurgista kaulasta. Jälkimmäinen katsahti levotonna ympärilleen nähdäkseen lähestyisikö kukaan heitä. Mutta he olivat aivan yksin kadulla.
"Mutta minä menen kotiin aivan säännöllisesti", jatkoi nuorukainen kiihtyneenä. "Minä voin — hik — mennä kotiin ominkin neuvoin, tiedän mä! Freddie Jones on rehti mies tulemaan toimeen omin neuvoin, kun hän vain tahtoo. 'Ei, herraseni', sanoin mä Kittylle, 'kautta ukkosen ja salaman! en tarvitse ketään saattamaan itseäni kotiin' — huijjaa! sanoin mä hälle. 'Luuletko että minä olen juovuksissa, sinä hurtta, hä? En ole enemmän juovuksissa kuin sinä itsekään, Kitty kulta', sanoin mä hälle. Ja sitte hän sanoi: 'ei vainenkaan, Freddie kulta' (hän on semmoinen saakelin soma näpsäkkä, ukkoseni!), 'mutta minä saan istua lämpimässä huoneessani ja sinun pitää mennä ulos kylmään, ky-ylmään yöhön', sanoi hän. 'Elä ruikuta joutavia, kallis Kittyseni', sanoin mä. Mutta hän kivasi vastaan: 'Anna kutsun edes ajurin, kulta Freddie, kallis poikaseni!' sanoi hän. Mutta minä voin kutsua omat vaununi, tiedän mä, milloin — hik — tuota, milloin vain tahdon. Semmoinen poika minä olen. Kuulkaahan kunnon vanha ystäväiseni — ettekö tule kanssani katsomaan kotiani ja syömään illallista minun luonani? Tule vain mukaan, vanha veikko — elä aristele! Sulla on ollut vastoinkäymisiä, ja niin on ollut minullakin — kyllä ystävät toisiaan ymmärtävät; sinulla on sydän oikealla paikalla, lempo vie! Tule mukaan, vanha saapas; me laitamme valkeaa taloon ja syömme jonkun murenen ja juomme itsemme alas hornaan — hopla! Niinkauvan kuin olen yksin kotona, saan tehdä mitä vain tahdon — se on kuvernöörin oma määräys, jumal'auta! Hip, hip, hurraa!"
He olivat lähteneet marssimaan katua pitkin, kädet toistensa kainaloissa ja nuorukaisen puoliväkisin vetäessä Jurgista mukaansa. Jurgis mietti mitä hänen tässä piti tehdä; hän tiesi ettei hän voinut kulkea uuden ystävänsä seurassa vetämättä huomiota puoleensa ja joutumatta ehkä poliisien käsiinkin. Ainoastaan tiheään putoileva lumi esti ohikulkijoita huomaamasta erotusta hänen ja hänen seuralaisensa puvuissa.
Jurgis senvuoksi äkkiä pysähtyi ja kysyi:
"Onko sinne pitkältä?"
"Ei varsin", toinen vastasi. "Oletko väsynyt? No hyvä, ajetaan sitte — mitä sanot? Hyvä! Huuda ajuria!"
Ja sitte, pitäen Jurgiksesta kiini toisella kädellään, rupesi nuorukainen hapuilemaan kaikkia taskujaan. "Sinä huudat ajurin, vanha veikko, ja minä maksan", hän huohotti. "Kas tätä!"
Ja hän veti povitaskustaan esiin ison mytyn setelejä. Niin paljon rahaa ei Jurgis ollut ikinään nähnyt, ja hän tuijotti niihin ammolla suin.
"Näyttääkö liian paljolta, hä?" virkkoi Master [Master = nuori herra; Mister (Mr.) = herra, täyskasvuisista puhuen. Suom. muist.] Freddie seteleitä kopeloiden. "Hullu olet, vanha saapas — se ei ole lainkaan mitään! Minä panen viikossa menemään paljon enemmän, ole siitä varma — kunniasanallani. Enkä saa senttiäkään lisää ennen ensi kuuta — hik — se on kuvernöörin määräys — hik — eisenttiäkäänlisää, saakeli soi! Se on enempi kuin julmaa, on jo. Lähetän hänelle kaapelisähkösanoman vielä tänä iltana — sekin on yksi syy, minkävuoksi tulen niin kiltisti kotiin. 'Olen kuolemaisillani nälkään', sähkötän hänelle, perheen kunnian takia — hik — 'lähettäkää minulle vähäsen leipää! Nälkä pakottaa minua turvautumaan teihin. — Freddie'. Niin sähkötän hänelle, saakeli soi — muuten karkaan koulusta, jumal'auta! — sen teen, jollei hän lähetä minulle lisää rahoja."
Tällä tapaa nuorukainen lörpötteli edelleen, Jurgiksen väristessä kärsimättömyydestä ja vilusta. Hänhän voisi siepata itselleen tuon paksun setelimytyn, juosta tiehensä ja olla näkymättömissä, ennenkun toinen ennättäisi tulla tolkuilleenkaan. Tekisikö hän niin? Voiko hän parempia päiviä ajatellakaan, jollei hänellä ollut rahaa? Mutta Jurgis ei vielä ikinään ollut tehnyt mitään rikosta, ja nyt mietti hän silmänräpäyksen liian kauvan. "Freddie" otti yhden seteleisiä muista irralleen ja työnsi loput takasin housuntaskuunsa.
"Kas tässä, ukkoseni", sanoi hän, "he, ota tuo!" Hän piti seteliä tuulessa lepattelemassa. He olivat erään kapakan edustalla, ja sen akkunoista virtaavassa valossa näki Jurgis, että se oli sadandollarin seteli!
"Ota se", toisti nuorukainen, "ja maksa yömajasi ja hanki itsellesi työtä — minulla — hik — ei ole mitään hyvää asioimispäätä! Kuvernööri sanoi sen itse, ja kuvernööri sen tietää. Hänellä itsellään on helkkarin hyvä asioimispää. — Halloo, te siellä! Hei! Huuda sinä häntä!"
Muuan ajurivaunu vyöryi ohitse, ja Jurgis syöksyi huutaen sen perään ja saikin sen kiini. Master Freddie kiipesi vaivaloisesti kuomun sisään, mutta kun Jurgis yritti perästä, ärjäsi ajuri:
"Hei, sinä! Ulos heti paikalla!" Jurgis epäröi ja oli totella käskyä; mutta hänen seuralaisensa huusi:
"Mitä nyt! Mitä se siellä karjuu, hä?"
Ajurin täytyi alistua, ja Jurgis kiipesi vaunuun. Sitte Freddie sanoi ensinmainitulle osotteensa — jossakin Lake Shore Driverin varrella — ja vaunut vierivät matkaan. Nuorukainen nojautui nurkkaansa ja katseli Jurgista hämärin silmin, murahdellen tyytyväisesti; mutta puolen minuutin kuluttua hän oli vajonnut sikeään uneen. Jurgis istui omassa loukossaan kylmästä tutisten ja laski mielessään, paljonkohan toisella vielä oli jälellä rahamytyssään. Hän pelkäsi sormiensa menevän haperoimaan toisen taskuihin; ja toiselta puolen voi ajuri pukiltaan pitää häntä silmällä. Hänellä oli nyt ainakin satadollarisensa varmana, ja hän päätti tyytyä siihen.
Puolen tunnin ajon jälkeen ajopelit pysähtyivät. He olivat järven rannalla, jonka jäätyneeltä pinnalta puhalsi hyinen viima.
"Perillä olemme!" huusi ajuri, ja Jurgis herätti toverinsa.
Master Freddie kavahti pystyyn.
"Halloo!" hän huudahti. "Missä olemme? Mitä lajia? Ja kuka te olette, hä? Ohoo, nyt sen muistan! Miltei unohdin sinut — hik — vanha saapas! Olemmeko kotona? Katsotaanpas! Br-r-r — nyt on hiton kylmä! No, tulehan mukaan — olemmehan kotona — miten — hik — pienoinen se onkin!"
Heidän edessään kohosi suunnaton graniittipalatsi, joka monine sivurakennuksineen täytti kokonaisen korttelin. Katulyhtyjen valossa Jurgis erotti siinä torneja ja korkeita porraskäytäviä kuten kotimaansa keskiaikaisissa ruhtinaslinnoissa. Hän luuli nuoren toverinsa erehtyneen — hänestä tuntui mahdottomalta, että kukaan yksityishenkilö voi omistaa kodin, joka oli kuin joku hotelli tai raatihuone. Mutta hän seurasi kuitenkin häntä vaitonaisena, ja he nousivat pitkän jakson portaita ylös kädet toistensa kainalossa.
"Täällä pitäisi jossakin olla soittokello, vanha saapas", sanoi Master Freddie. "Pidähän minun käsivarrestani kiini kun etsin sitä. Mutta vakavasti — nyt — kas niin, siinähän se on. Pelastetut!"
Kello kuului jossakin soivan, ja tuokion kuluttua ovi avautui. Siniseen livreaan puettu palvelija ilmestyi sille katsellen eteensä äänettömänä kuin kuvapatsas.
He seisoivat hetken hiljaa, vilkutellen silmiään valon hohteessa. Sitte Jurgis tunsi toverinsa pukkaavan hänet sisään, ja sininen automaatti sulki oven. Jurgiksen sydän pamppaili rajusti. Tämän suunnattoman loiston ja suuruuden edessä hänen ajatuksensa mykistyivät. Aladdinkaan tuskin hämmästyi enemmän astuessaan sisään ihmeelliseen luolaansa.
Paikka, jossa hän seisoi, oli vain heikosti valaistu; mutta hän voi kuitenkin nähdä avaran holvisalin, jonka pylväät katosivat ylös läpinäkymättömään pimeyteen ja jonka toisessa päässä alkoi leveä porraskäytävä. Lattia oli marmorimosaiikkia, ja seinillä riippui suunnattomia loistavanvärisiä verhoja ja niiden lomissa kookkaita tauluja, jotka puolihämärässä hohtivat ihmeellisinä ja salaperäisinä, punan-, purppuran- ja kullanvärisinä, kuten auringonsäteet varjoavan metsän lävitse.
Livreapukuinen mies tuli äänettömästi heitä kohden. Master Freddie otti hatun päästään ja ojensi sen hänelle ja koetti sitte, heitettyään irti Jurgiksen käsivarresta, päästä päällystakistaan. Parin kolmen turhan yrityksen jälkeen hän siinä viimein onnistuikin palvelijan avulla. Sillä välin oli lähestynyt toinen mies, pitkä ja ruumiikas henkilö, joka oli juhlallisen näköinen kuin joku ulosottomies. Hän miltei lävisti Jurgiksen terävällä katseellaan, niin että tämä säikähtyneenä vetäytyi taaksepäin. Mies tarttui sitte häntä käsivarteen ja sanaakaan sanomatta rupesi lykkäämään häntä ovelle päin. Silloin kuului äkkiä Master Freddien ääni;
"Hamilton, tämä ystäväni jää tänne luokseni."
Mies pysähtyi ja laski Jurgiksen puoleksi irti.
"Tätä tietä, vanha veikko," sanoi nuorukainen, ja Jurgis syöksyi portaita ylös hänen perässään.
"Master Frederick!" huudahti mies.
"Katso että ajuri — hik — tulee maksetuksi," oli toisen ainoa vastaus, ja hän pujotti käsivartensa Jurgiksen kainaloon. Jurgis oli sanomaisillaan: "Minulla on kyllä rahaa sitä varten", mutta malttoi ajoissa mielensä. Ylpeä vormupukuinen viittasi toiselle, joka meni ulos maksamaan ajurin, ja seurasi sitte Jurgista ja nuorta herraansa ylös.
He tulivat suureen saliin ja pysähtyivät hetkeksi. Heidän edessään oli kaksi suunnatonta ovea.
"Hamilton," sanoi Master Freddie.
"Palvelijanne, herrani," vastasi toinen.
"Mikä on ruokasalin ovissa?"
"Ei mikään, herraseni."
"No, miksi ne sitte eivät ole auki?"
Mies avasi ovien molemmat puoliskot selko selälleen. "Valoa!" komensi Master Freddie. Hovimestari painoi sähkönappulaa, ja säkenöivä virta kirkasta valoa valui ylhäältä, miltei sokaisten Jurgiksen. Hän tirkisteli ympärilleen; ja vähitellen erotti hän suunnattoman suuren huoneen, jonka katto oli veistoksilla varustetusta puusta ja seinät täynnä kalleita maalauksia: Diana koirineen ja hevosineen metsäisellä vuorenrinteellä sekä ryhmä nymfejä uimassa metsäjärvessä — kaikki luonnollisessa koossa ja niin ilmieläviä, että Jurgiksesta kaikki tuntui ihmeelliseltä loihtimiselta jossakin satupalatsissa. Sitte hänen katseensa siirtyi pitkään mustapuiseen pöytään keskellä huonetta, jolla kimalteli kulta- ja hopea-astioita. Pöydän keskellä oli mahtava, leikkauksilla koristettu maljakko, jossa hohti harvinaisia punasia ja purpuranvärisiä kämmekkäkukkia.
"Tää se on ruokasali," huomautti Master Freddie. "Mitä pidät siitä, vanha saapas?"
Hän vaati aina vastausta kysymyksiinsä ja nojautui nyt puolittain Jurgiksen yli ja katseli hymyillen häntä kasvoihin. Jurgis ilmaisi ihmetyksensä näkemästään.
"Et kai ole ikänäsi moista nähnyt," kuului Freddien seuraava kysymys, "vai mitä, ukkoseni?"
"En koskaan," vakuutti Jurgis.
"Tuletko sinä maalta, hä?"
"Tulen."
"Ahaa! Sen arvasinkin! Missä ne maalaiset tämmöistä paikkaa olisivat nähneet? Kuvernöörini tuo niitä — hik — välistä tänne katselemaan — tuota — oikea sirkus! Mene kotiisi ja kerro omaisillesikin tästä! Vanhan Jonesin palatsi — teurastaja Jonesin — sen lihatrustimiehen. Kaikki tämä on silavalla rakennettu — hyi saakelia! Nyt näemme mihin rahamme menevät — katujen kiveämiseen, yksityisiin ratoihin — hik — ja ties hitto mihin kaikkeen! Potra talo tämä on — ansaitsee näkemistä, vai mitä? Oletko koskaan kuullut puhuttavan teurastaja Jonesista — hä, vanha saapas?"
Jurgis koetti sopertaa: "Olen työskennellyt hänen teurastamoissaan."
"Mitä!" huusi Master Freddie kimakasti."Sinäkö!Ho ho ho! Sepäs vasta perhanaa! Pudista sitte kättäni, ukkoseni — hitto soi! Kuvernöörin pitäisi olla täällä — iloitsisi nähdessään sinut. Hyvä ystävä miesten kanssa, se kuvernööri —, työ ja pääoma, verenimijät ja omaisuuden yhteys — eikö se niin kuulu? Hulluja asioita sitä kuulee tässä maailmassa — hik — eikö totta, vanha veikko? Hamilton, salli minun esittää sinut — tässä muuan perheen ystävä — kuvernöörin vanha ystävä — työskentelee teurastamoissa. Tule istumaan kanssamme, Hamilton — viettämään kuuma hetki. Ystäväni, Mr. — — mikä olikaan nimesi, vanha saapas? Sano meille nimesi!"
"Rudkus — Jurgis Rudkus."
"Ystäväni, Mr. Rudnose, Hamilton — pudistakaa toistenne käsiä!"
Korskea hovimestari taivutti päätään, mutta ei lausunut sanaakaan. Äkkiä Master Freddie uhkasi häntä sormellaan. "Minäpä tiedän mitä nyt ajattelet, Hamilton — pannaan dollari vetoa, että tiedän! Sinä ajattelet — hik — sinä ajattelet, että olen juovuksissa. Eikö totta?"
Ja hovimestari notkisti taasen päätään, sanoen yksikantaan: "Aivan niin," joka vastaus sai Master Freddien miltei pakahtumaan naurusta. "Hamilton, sinä kirottu vanha kameeli," hän lallatti, "minä sinua rankaisen vielä hävyttömyydestäsi, saatpa nähdä! Ha ha ha! Minäkö juovuksissa! Hik — ha ha ha!"
Molemmat toiset odottivat, kunnes hän oli väsynyt nauramaan, nähdäkseen mikä uusi hullutus sitte juolahtaisi hänen päähänsä. "Mitä siinä muljotatte!" kivahti hän viimein. "Niin — olinpa unohtaa, että ystäväni — hik — on nälissään. Kuuletkos, Hamilton — Mr. Rednosella on nälkä! Laita tänne jotakin illallista. Tule kanssani, vanha veikko — tätä tietä — mutta kule vakavasti, jottet luista lattialla — kas niin! Hamilton, meillä pitää olla myöskin jotakin juotavaa, lempo soi! Tuo tänne joku pullo vuoden '48 madeiraa. Kuuletteko, herraseni?"
"Kyllä, herrani," sanoi hovimestari nyreästi; "mutta, master Frederick, teidän isänne antoi määräyksen — —"
Master Frederick nousi horjuen pystyyn ja koetti ottaa komean ryhdin. "Minun isäni määräykset annettiin minulle — hik — eikä teille", hän huusi. Sitte, laskien käsivartensa Jurgiksen kaulalle, hän hoiperteli ulos huoneesta. Mutta matkalla uusi ajatus pisti hänen päähänsä, ja hän kysyi: "Joitakin — hik — kaapelisähkösanomia minulle, Hamilton?"
"Ei, herrani," vastasi hovimestari.
"Kuvernööri on kai vielä matkoilla. Entä miten kaksoset, Hamilton?"
"Ne voivat hyvin, herrani."
"Hyvä!" sanoi Master Freddie, ja lisäsi sitte huoaten: "Jumala niitä siunatkoon, pikku karitsaisia!"
He astuivat ylös isoja valtaportaita, hitaasti ja askeleen kerrassaan. Portaiden päässä häämötti hämärästä heitä vastaan lähteelle kumartuvan vedenneitosen patsas — hurmaavan kaunis kuva, jonka iho näytti lämpimänä kohoilevan ja jäsenet liikkuvan. Ylhäälläkin oli iso, tammisilla seinäpaneeleilla varustettu eteissali, johon aukeni monilukuisten huoneiden ovia. Hovimestari oli viipynyt alhaalla muutamia minuutteja antamassa käskyjä ja sitte seurannut heitä, nyt hän taas painoi sähkönappulaa, ja sali hohti valosta. Hän avasi heille erään oven ja painoi toista nappulaa, ja Master Freddien yksityinen huoneusto aukeni heidän eteensä.
Etumainen huone oli sisustettu lukuhuoneeksi. Keskellä lattiaa seisoi mahonkipöytä, peitettynä kirjoilla ja tupakkivehkeillä; seinät olivat koristetut asianomaisen oppilaitoksen väreillä ja merkkikuvilla sekä sitäpaitsi lipuilla, väritetyillä ilmoitusplakaateilla, valokuvilla ja urheiluesineillä — tennisroketeilla, kanoottiairoilla, golfnuijilla ja polosauvoilla. Suunnaton hirvenpää, sarvineen liki kaksi metriä korkea, tuijotti vastapäisellä seinällä olevaan puhvelihäränpäähän, ja kiillotettua lattiaa peittivät karhun- ja tiikerintaljat. Pitkin seiniä oli sohvia ja keinutuoleja, akkunalaudat olivat peitetyt pehmeän värisillä ja mielikuvituksellisilla kuvioilla koristetuilla kankailla; muuan nurkka oli kalustettu persialaiseen tyyliin, jonka tärkeimmät esineet olivat mahtava, matala leposohva ja korkea, hopeoittu pylväslamppu. Eräästä seinästä aukeni ovi makuuhuoneeseen, ja sen rinnalla oli kylpyhuone, jossa oli kylpyamme puhtaimmasta marmorista, ainakin 40,000 dollaria maksava.
Master Freddie seisoi hetkisen äänettömänä ja katseli tyytyväisesti hymyillen Jurgiksen sanatonta ihmetystä. Sitte tuli viereisestä huoneesta koira, suunnaton verikoira, jonka vertaista Jurgis ei ikänään ollut nähnyt. Se haukotteli avaten suunsa, joka oli kuin louhikäärmeen kita, ja asteli hitaasti nuorukaisen luo häntäänsä heilutellen.
"Halloo, Dewey!" huusi sen isäntä. "Onko ollut ikävä minua, vanhapoika?No hyvä — halloo — halloo te siellä — mitä nyt?"
Koira murisi uhkaavasti Jurgikselle.
"Ahaa, Dewey — se on minun ystäväni Mr. Radnose — kuvernöörin vanha ystävä! Mr. Radnose, amiraali Dewey — kas niin, pudistakaa toistenne käsiä, hyvät herrat — hik!"
Puhuja vaipui väsyneenä isoon nojatuoliin, ja "amiraali Devey" laskeutui maata hänen viereensä. Se ei enää murahdellut, mutta ei siirtänyt katsettaankaan Jurgiksesta. Se oli ilmeisesti erittäin viisas eläin, tuo "amiraali".
Hovimestari oli sulkenut oven ja seisoi nyt sen suussa, tarkaten Jurgista joka sekunti. Pian kuului askeleita ulkopuolelta, ja hänen avattuaan oven astui sisään livreapukuinen palvelija kantaen katettua ruokapöytää ja hänen perässään kaksi muuta miestä kantaen kannellisia vateja. Viimemainitut seisoivat liikahtamatta kuin kuvapatsaat, sillä aikaa kun ensimmäinen laski pöydän lattialle ja asetteli sille herkkuja yhden toisensa perään. Siinä oli kylmiä piirakoita, paistiviipaleita, ohkasia juustovoileipiä, maljallinen persikoita ja kermaa (tammikuussa!) ja pieniä monivärisiä ja kuvanmuotoisia biskviittejä; ei myöskään puuttunut puolta tusinaa viinipulloja jäähdytysastioissaan.
"Se on sinua varten!" huudahti Master Freddie ilakoiden, katsahdettuaan ruokiin. "Käy kimppuun, vanha veitikka, liikuta jäseniäsi!"
Hovimestari tarttui pöydän vastaisella puolella olevan tuolin selkään, ja Jurgis luuli hänen tahtovan vetää sen hänen altaan; mutta vihdoin hän käsitti toisen tarkotuksena olevan lykätä tuoli hänen alleen, ja silloin istahti hän sille, vaikkakin vastahakoisesti ja epäröiden. Master Freddie huomasi palvelijain läsnäolon hämmentävän vierastaan, ja hän huomautti päällään viitaten heille: "Voitte mennä."
Kaikki lähtivät, paitsi hovimestari.
"Sinäkin voit poistua, Hamilton", hän sanoi.
"Master Frederick — —" alkoi mies.
"Mene!" huudahti nuorukainen kiukkuisesti. "Kirottua, etkö kuule mitä sanon?"
Mies lähti ja lukitsi oven jälestään; ja Jurgis, joka oli yhtä terävänäköinen kuin hän, huomasi hänen ottavan avaimen pois ovesta, voidakseen katsella sisään avaimenreijästä.
Master Fredrick kiinnitti nyt huomionsa ruokapöytään ja sanoi: "No, anna soida!"
Jurgis katseli häneen epäröivästi. "Syö!" huusi toinen. "Sullo sisääsi, vanha saapas!"
"Ettekö te syö mitään?" Jurgis kysyi.
"En ole nälkäinen", oli vastaus — "ainoastaan janoinen. Kitty syötti minulle vähän makeisia — käy sinä päälle vain!"
Sitte Jurgis alotti sen enempää vastaan kinastelematta. Hän lapioi ruokia suuhunsa veitsellä ja haarukalla yht'aikaa. Hän söi, kuten ei olisi ruokaa nähnyt kokonaiseen vuoteen. Toinen katseli häntä ihmetellen, kehotellen tavantakaa: "Anna mennä vain!"
Sitte hän kurotti Jurgikselle pulloa. "Ja nyt juo", sanoi hän; ja Jurgis otti pullon ja kallisti sen suullensa, ja ihmeellinen, ylimaallinen neste poreili hänen kurkkuunsa, pannen joka hermon hänessä värähtelemään ja täyttäen hänen mielensä ilolla ja rauhalla. Hän tyhjensi pullon viime tilkkaan asti ja päästi sitte pitkän "A — ah!"
"Hyvää ainetta tämä, vai mitä?" sanoi Freddie mielenkiinnolla; hän oli nojautunut tuolinsa selkää vastaan, pannen kätensä ristiin niskalleen ja tirkistellen Jurgikseen.
Ja Jurgis tirkisteli häneen takasin. Nuorukainen oli puettu tahrattomaan iltapukuun ja näytti hyvin sievältä — hän oli kaunis poika, kutrit kultaset ja pää kuin Antinouksella. Hän hymyili Jurgikselle tuttavallisesti ja rupesi taas pakinoimaan lapsellisen avomielisesti. Tällä kertaa hän puhui kymmenen minuuttia yhtäpäätä ja kertoi sen kestäessä Jurgikselle perheensä koko historian. Hänen iso veljensä Charlie oli rakastunut vilpittömään tyttöön, joka näytteli "Pikku Tähtisilmää" "Kamtshatkan kaliifissa". Hän oli jo ollut menemäisillään naimisiin tämän kanssa, mutta "kuvernööri" oli vannonut tekevänsä hänet perinnöttömäksi ja antanut hänelle ison rahasumman, jolla "Pikku Tähtisilmän" loukattu hyve oli sovitettu. Nyt oli Charleylla lupaa oppilaitoksestaan ja oli hän lohduttanut itseänsä hyvällä automobiililla korvaukseksi menetetystä kuherruskuukaudesta. "Kuvernööri" oli ollut aikeissa tehdä perinnöttömäksi toisenkin lapsistaan, sisar Gwendolenin, koska tämä oli mennyt naimisiin erään italialaisen markiisin kanssa, jolla oli pitkä rimsu arvonimiä ja rekordi kaksintaisteluissa. He elivät markiisin linnassa — tai oikeammin olivat eläneet, kunnes markiisi eräänä päivänä oli nakannut ruokavadin vaimonsa päähän; silloin oli tämä sähköttänyt isäänsä apuun, ja vanha herra oli päätäpahkaa rientänyt opettamaan hänen kreivilliselle armolleen mitä hänen rauhaansa sopi. Niinpä oli Freddie jätetty aivan yksikseen, vaivaiset kaksituhatta dollaria taskurahoinaan. Freddie oli innoissaan ja mietiskeli vakavia asioita — jollei niitä muuten saatu onnelliseen loppuun, tahtoi hän muitta mutkitta naida "Kittynsä" ja odottaa, mitä isäukko siitä arvelisi.
Sillä tapaa tuo miellyttävä nuorukainen lörpötteli, kunnes oli tyhjentänyt kaikki väsähtäneet voimansa. Hän hymyili suloisinta hymyään Jurgikselle, ja hänen silmänsä painuivat uneliaasti kiini. Sitte hän taasen avasi ne ja hymyili vielä kerran, kunnes ne painuivat niin tiiviisti kiini, etteivät enää auvenneet.
Muutamia minuutteja Jurgis istui aivan liikkumattomana, katsellen pöytätoveriaan. Itse hän oli vallan huumautuneena nauttimastaan sampanjasta. Kerran hän liikahti, mutta silloin koira murahti; ja sen jälkeen hän istui aivan hiljaa, tuskin tohtien hengittääkään — kunnes ulko-ovi äänettömästi aukeni ja hovimestari astui sisään.
Tämä läheni Jurgista varpaisillaan katsellen häntä tuimasti; Jurgis puolestaan nousi pystyyn ja peräytyi hänen edessään yhä kauvemmaksi taapäin. Vihdoin tuli heille seinä vastaan, ja silloin hovimestari osoitti Jurgikselle ovea, kuiskaten: "Ulos täältä!"
Jurgis epäröi hetkisen, katsahtaen Freddien puoleen, joka kuorsasi hiljaa.
"Jos herätät hänet, sinä koiran poika", kuiski hovimestari kiihkoisasti, "niin muserran kallosi, ennenkun pääset pois täältä!"
Silloin ei Jurgis enää epäröinyt. Hän näki "amiraali Deweyn" tulevan häntä kohti murahdellen hiljaa mutta kammottavasti hampaittensa välistä. Hän alistui ja syöksyi ovelle.
He kulkivat aivan hiljaa ulos huoneesta ja rappusia alas sekä halki suuren, nyt sysipimeän alemman eteissalin. Ulko-ovella Jurgis pysähtyi, ja hovimestari oli heti hänen vierellään.
"Kädet ylös!" sähisi hän. Jurgis kavahti askeleen taapäin ja nyrkitti terveen kätensä.
"Miksi niin?" huudahti hän; ja sitte ymmärtäen, että toinen tahtoi tutkia hänen taskujaan, vastasi hän: "Tahdon ensin nähdä sinun menevän alas h——ttiin!"
"Haluatko sitte päästä vankilaan?" kysyi hovimestari uhkaavasti. "Minä lähetän hakemaan poliisia — —"
"Lähetä vain!" karjasi Jurgis raivostuneena. "Mutta elä tuo käsiäsi lähelle, sanon minä! Minä en ole koskenut mihinkään teidän kirotussa talossanne, enkä salli sinunkaan koskevan minuun!"
Hovimestari, joka pelkäsi nuoren herransa heräävän tästä melusta, meni senvuoksi äkkiä ovelle ja avasi sen. "Ulos paikalla!" sanoi hän; ja kun Jurgis astui kynnyksen yli, antoi hän tälle niin valtavan potkun, että miesparka suinpäin lensi alas kivirappusia ja putosi pää edellä lumihankeen alhaalla.
Jurgis nousi pystyyn kiehuen raivosta; mutta ovi oli teljetty kiini, ja koko suuri palatsi oli pimeä ja suljettu. Sitte alkoi jäätävä tuuli purra häntä kasvoihin, ja hän kääntyi ja rupesi juoksemaan poispäin.
Hän pysähtyi vasta tultuaan runsasliikkeisille kaduille, jottei kiinnittäisi vastaantulevain huomiota itseensä. Huolimatta viimeisestä nöyryytyksestä hänen sydäntään kuohutti raju voitontunne. Hän oli voittanut pelin! Hän vei tuontuostakin kätensä housuntaskuun saadakseen varmuutta, että kallisarvoinen sadandollarin seteli vielä oli siellä.
Ja kuitenkin hän oli pulassa — omituisessa, jopa pelottavassakin pulassa, kun hän lähemmin mietti asiaa. Hänellä ei ollut senttiäkään paitsi tuota seteliä! Ja hankkiakseen itselleen suojaa yöksi täytyi hänen rikkoa se!
Jurgis kuljeskeli edestakaisin puolen tunnin ajan vaivaten päätänsä keksiäkseen jotakin keinoa tästä pälkähästä pääsemiseksi. Hän voi mennä johonkin hotelliin tai rautatienasemalle saadakseen sen rikotuksi; mutta mitähän ihmiset ajattelisivatkaan nähdessään sellaisella rääsyniekalla kuin hän sadandollarin setelin? Hän todennäköisesti joutuisi poliisin kynsiin koettaessaan rikkoa sitä. Ja mitä hän osaisikaan heille kertoa? Huomenissa Freddie Jones huomaisi menettäneensä rahan, poliisi pantaisiin liikkeelle ja seteli häneltä riistettäisiin. Ainoa keino, mitä hän voi ajatella, oli mennä kapakkaan. Hän voi maksaa nautittavansa ja siten saada rahan rikotuksi.
Hän alkoi tähystellä sopivaa paikkaa kulkiessaan katua eteenpäin, mutta astui useitten ohi nähdessään ne täpösen täynnä väkeä — kunnes keksi viimein muutaman anniskelun, jossa isäntä oli aivan yksikseen. Silloin hän äkkiä kokosi rohkeutensa ja kiipesi sisään.
"Voinko saada sadandollarin setelin rikotuksi täällä?" hän kysyi.
Isäntä oli rotevaruumiinen mies, jolla oli käheä ääni ja voimakkaasti muodostunut alaleuka, ja hänen kasvojaan peitti kolmen viikon vanha parransänki. "Mitä sanotte?" hän kysäsi vastaan.
"Kysyin voinko rikkoa sadandollarin setelin täällä?"
"Mistä sen olette saanut?" isäntä epäluuloisesti kysyi.
"Se on samantekevää", Jurgis vastasi; "se on minulla ja minä tahdon saada sen rikotuksi. Maksan teille vaivastanne."
Toinen levitti tihruiset silmänsä selälleen. "Antakaahan nähdä sitä", hän sanoi.
"Tahdotteko rikkoa sen?'" kysyi Jurgis, työntäen käden taskuunsa.
"Miten hitoilla voin tietää onko se oikea vai eikö?" myrähti krovari."Miksi luulettekaan minua, häh?"
Silloin astui Jurgis hitaasti ja varovaisesti häntä kohti, otti setelin esiin ja piti sitä muutaman silmänräpäyksen sormiensa välissä, toisen tähystellessä häntä vihamielisin katsein tiskinsä takaa. Vihdoin viimein hän luovutti sen tälle.
Krouvari otti sen ja rupesi tutkimaan sitä; hän silitti sitä sormiensa välissä ja piti sitä valoa vastaan, hän käänsi sen nurin, käänsi sen ylösalasin ja katseli sitä sivulta. Se oli uusi ja jotenkin sileä, ja tämä seikka sai hänet epäröimään. Jurgis seisoi ja vakoili hänen liikkeitään kuin kissa koko ajan.
"Hm", mörähti isäntä viimein ja mittaili katseillaan vierastaan kiireestä kantapäähän — rääsyinen, pahalta löyhkäävä maankiertäjä ilman päällystakkia ja toinen käsi siteessä — ja sitte sadandollarin seteli!
"Haluatteko tilata mitään?" hän kysäsi.
"Kyllä", sanoi Jurgis, "tahdon lasin olutta."
"Hyvä", sanoi toinen, "tahdon rikkoa rahan." Ja hän pisti setelin taskuunsa, laski tynnöristä lasin olutta Jurgikselle ja istahti tiskille. Sitte hän kääntyi kassakoneeseensa päin, pisti aukkoon viisi senttiä ja rupesi poimimaan vetolaatikosta pikkurahaa. Vihdoin hän kääntyi Jurgikseen päin ja laski hänelle rahat — kaksi kymmenensentin, yhden viidenkolmattasentin ja yhden viidenkymmenensentin lantin. "Siin' on", hän virkahti.
Silmänräpäyksen Jurgis odotti siinä uskossa, että hän kääntyisi jälleen kassakoneensa puoleen. "Entä minun yhdeksänkymmentä yhdeksän dollariani?" hän sanoi.
"Mitkä yhdeksänkymmentä yhdeksän dollaria?" kysyi krouvari.
"Vaihtorahani!" huusi hän — "jäännös sadasta dollarista!"
"Mene tiehesi", sanoi isäntä, "rupeat hulluttelemaan!"
Ja Jurgis katseli häntä hurjin katsein. Tuokioksi valtasi hänet kauhu — musta, herpaseva, kamala kauhu, joka puristi hänen sydämmensä kokoon; ja sitte tuli häneen raju, huumaava raivo — hän karjasi kovaa, sieppasi olutlasin ja paiskasi sen toisen päätä kohden. Mies kumartui vaistomaisesti, niin että se hipasi noin puolen tuuman päästä hänen kalloaan; mutta kun hän jälleen oikasi itseään ja katsahti Jurgikseen, heilutti tämä tervettä kättään tiskin yli ja läimähytti häntä niin ankarasti vasten naamaa, että hän kaatui takaperin pitkäkseen lattialle. Ja kun Jurgis nousi tiskin yli ja syöksyi hänen peräänsä, rupesi hän huutamaan kaikista voimistaan: "Apuun, apuun!"
Jurgis sai rynnätessään käsiinsä pullon hyllyltä; ja kun isäntä rupesi rimpuilemaan ylös lattialta, paiskasi hän aseensa häntä kohti kaikella voimallaan. Se hipasi vallan läheltä miehen päätä ja särkyi palasiksi ovenkamanaan. Silloin Jurgis syöksähti takasin ja ryntäsi hänen kimppuunsa keskellä lattiata. Sokeassa raivossaan hän syöksyi toisen päälle vallan aseettomana, ja sitä oli krouvari odotellut — hän kohtasi hyökkääjänsä puolitiessä ja antoi tälle niin voimakkaan iskun silmien väliin, että hän tupertui pitkäkseen lattialle. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja kaksi miestä säntäsi sisään — juuri kun Jurgis kapusi ylös vaahdoten raivosta ja koettaen kiskaista kipeää kättään siteestä irti.
"Tarkatkaa häntä!" huusi isäntä. "Hänellä on veitsi!" Ja huomatessaan että molemmat vastatulleetkin näyttivät halukkailta tappeluun, syöksyi hän uudelleen Jurgiksen kimppuun ja iski tätä niin että hän jälleen kaatui, jonka jälkeen kaikki kolme hyökkäsivät hänen päälleen ja potkivat häntä ympäri lattiata.
Tuokiota myöhemmin ryntäsi muuan poliisi sisään, jolloin krouvari huusi vielä kerran: "Varokaa hänen veistään!" Jurgis oli päässyt polvilleen, kun poliisi hyppäsi askeleen häntä kohti ja sivalsi häntä vasten kasvoja pampullaan. Vaikka lyönti sai hänet horjahtamaan, raivosi villipedon luonto hänessä vielä. Hänen onnistui päästä jälleen jaloilleen, ja hän huimi sokeasti ympärillensä. Silloin mäjähti pamppu toisen kerran hänen päätänsä vasten, niin hän kaatui lattialle raskaasti kuin kivi.
Poliisi kumartui alas hänen puoleensa, sieppasi käteensä hänen sauvansa ja odotti, että hän jälleen nousisi pystyyn. Sillävälin astui krouvari luo ja sipaisten kädellä päätänsä huudahti: "Taivasten tekijät! Luulin jo olleeni mennyttä kalua? Piirsikö hän haavan päähäni?"
"En voi nähdä mitään, Jake", sanoi poliisi. "Mikä häntä vaivaa?"
"Humalassa kuin sika", sanoi toinen. "Hänen voimansa ovat lopussa tällä kertaa, arvelen ma — ja hän asuu vain kulmanvälin täältä." Hän kävi Jurgiksen kaulukseen kiini ja retuutti häntä edestakasin. "Ylös siitä!" komensi hän.
Mutta Jurgis ei liikahtanutkaan, ja krouvari meni tiskinsä taa, missä kätki sadandollarin setelin varmaan paikkaan, jonka jälkeen hän palasi ja kaasi lasillisen vettä Jurgiksen päälle; ja kun jälkimmäinen rupesi heikosti ähkimään, sai poliisi hänet jaloilleen ja laahasi hänet ulos kapakasta. Poliisiasema oli aivan lähellä, ja parin minuutin kuluttua oli Jurgis lukkojen ja telkien takana.
Hän makasi puolen yötä tajuttomana, ja lopun yötä hän virui ja vääntelehti mitä rajuimman päänkivistyksen ja polttavan janon vaivaamana. Tavantakaa hän korkealla äänellä huuteli vettä, mutta kukaan ei kuullut häntä. Samassa "putkassa" oli paljon toisia, jotka myöskin makasivat säretyin päin ja kuumeen tuskissa; sellaisia oli sadottain tässä suuressa kaupungissa ja tuhansittain tässä suuressa maassa, joiden vaikerrusta ja valitushuutoja kenkään ei kuullut.
Aamulla sai Jurgis kolpakon vettä ja palasen leipää, jonka jälkeen hänet ahdettiin päivystysvaunuun monien muiden raukkojen kanssa ja vietiin lähimpään poliisioikeuteen.
Krouvari — joka huomattiin olevan tunnettu tappelupukari — huudettiin esiin. Hän teki valan ja lausui sanottavansa. Vanki oli tullut hänen kapakkaansa puoliyön jälkeen, humalaisena ja pahaa elämää pitäen, tilannut lasin olutta ja maksanut dollarinsetelillä. Hän oli saanut takasin yhdeksänkymmentä viisi senttiä, mutta vaatinut silloin yhdeksänkymmentä yhdeksän dollaria lisää, ja ennenkun kantaja oli edes ennättänyt vastatakaan, oli hän viskannut olutlasin tämän päähän ja hyökännyt sitte hänen kimppuunsa likööripullo aseenaan ja särkenyt pirstoiksi miltei kaiken, mitä hänen tiellään oli.
Sitte kutsuttiin vanki esiin ja sai tehdä valan — surkean näköinen olento, kasvot arpien ja paksun parransängen peittämät, toinen käsi kiedottuna likaseen kääreeseen, suuri ja verinen haava toisessa poskessa ja toinen haava päässä sekä toinen silmä mustansininen ja turvonnut vallan umpeen.
"Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi poliisituomari.
"Teidän armonne", puhui Jurgis, "minä menin tuon miehen kapakkaan ja kysyin, voiko hän rikkoa sadandollarin seteliä. Ja hän sanoi kyllä voivansa, jos tilaisin jotakin juotavaa. Minä annoin hänelle setelin, ja silloin ei hän tahtonut antaa minulle rahoja takasin."
Tuomari tirkisteli häneen ällistyneenä. "Te annoitte hänelle sadandollarin setelin!" huudahti hän.
"Niin, teidän armonne", sanoi Jurgis.
"Mistä sen saitte?"
"Eräs henkilö antoi sen minulle, teidän armonne."
"Eräs henkilö? Mikä henkilö ja minkätähden?"
"Eräs nuori mies, jonka kohtasin kadulla, teidän armonne. Olin kerjäämässä."
Yleinen nauruntirskuna seurasi salissa näitä sanoja; ja se poliisi, joka piteli Jurgista kiini, vei käden suulleen salatakseen hymyään, ja tuomari hymyili koettamatta peittääkään sitä. "Se on totta, teidän armonne!" huudahti Jurgis kiukustuneena.
"Te olitte juonut ja kerjännyt sinä iltana, vai kuinka?" kysyi tuomari.
"En, teidän armonne", vakuutti Jurgis, "minä — —".
"Ettekö ollut juonut mitään?"
"Kyllä, teidän armonne, minä olin — —".
"Mitä olitte?"
"Olin juonut pullon jotakin — en tiedä mitä se oli — jotakin joka poltti — —".
Taas kuului salissa naurua, joka kuitenkin lakkasi, kun tuomari silmäsi ylös tuimalla katseella. "Oletteko ennen ollut poliisin kanssa tekemisissä?" kysyi hän äkkiä.
Kysymys sekaannutti Jurgiksen. "Minä — minä — —" sammalsi hän.
"Totuus esiin nyt!" komensi toinen korskeasti.
"Kyllä, teidän armonne", sanoi Jurgis nyt.
"Kuinka usein?"
"Ainoastaan yhden kerran, teidän armonne."
"Ja mistä syystä?"
"Sentakia että löin päällysmiestäni, teidän armonne. Minä työskentelin teurastamoissa, ja hän — —",
"Ymmärrän", sanoi tuomari; "se on tarpeeksi. Teidän pitäisi lakata nauttimasta väkijuomia, jollette kykene hillitsemään rajua luontoanne. Tuomitsen teidät kymmeneksi päiväksi vankeuteen ja maksamaan oikeudenkäyntikulut. Seuraava asia!"
Jurgis ei voinut olla päästämättä epätoivoista parahdusta. Sen tukahutti kuitenkin nopeasti poliisi, joka iski kiini hänen kaulukseensa. Hänet vietiin pois ja laahattiin toiseen huoneeseen, jossa muita tuomittuja vankeja säilytettiin, ja siellä istahti hän lavitsalle ja itki kuin pieni lapsi voimattoman vihan kyyneliä. Hänestä tuntui mahdottomalta, että poliisit ja tuomari pitäisivät hänen sanojaan vallan merkityksettöminä krouvarin lorujen rinnalla. Jurgis polonen ei tiennyt, että viimemainittu maksoi viisi dollaria viikossa pelkästään poliisikonstaapelille sunnuntaioikeuksista ja muista eduista — eikä myöskään, että krouvari-tappelupukari oli piirin demokraattisen puoluejohtajan kaikkein luotettavimpia aseenkantajia ja oli vain joitakuita kuukausia sitte ollut mukana hankkimassa poliisituomarille piirin valtavan enemmistön luottamuslauseen, kun tämä oli joutunut eräiden hansikkakätisten yhteiskunnanparantajain ilkeäin hyökkäysten esineeksi.
Jurgis vietiin toisen kerran Bridewelliin. Mellakassa kapakassa hän oli uudestaan loukannut käsivartensa eikä voinut ottaa osaa pakkotyöhön, vaan sai maata lääkärinhoidon alaisena. Myöskin hänen päänsä ja toinen silmänsä sidottiin, niin että hän näytti oikealta kummitukselta, kun hän toisena päivänä vankilaan joutumisensa jälkeen tuli ulos kävelypaikalle ja tapasi siellä — Jack Duanen!
Nuori mies tuli niin iloiseksi Jurgiksen nähdessään, että hän miltei lankesi hänen kaulaansa. "Jumal'auta, eikös se ole 'Haisu-Pekka'!" huudahti hän. "Ja miten on laitasi — oletko käynyt makkarakoneen lävitse?"
"En", sanoi Jurgis, "mutta olen ollut osallisena eräässä rautatieonnettomuudessa ja eräässä tappeluksessa." Nyt alkoi muutamia muita vankeja kokoutua hänen ympärilleen, ja hän kertoili heille hurjista seikkailuistaan; useimmat kuulijoista näyttivät hyvin uskomattomilta, mutta Duane tiesi, ettei Jurgis koskaan olisi voinut sepittää sellaista historiaa.
"Olet kokenut kovaa, ukkoseni", sanoi hän, kun he jälleen olivat kahden kesken, "mutta toivoakseni on tämä antanut sinulle hyvän opetuksen."
"Olen oppinut yhtä ja toista, sittekun viimeksi tapasimme toisemme", virkkoi Jurgis surullisesti. Sitte hän kertoi millä tapaa oli viettänyt viime kesänsä. "Entä sinä itse?" kysyi hän viimein. "Oletko ollut täällä aina siitä lähtien?"
"En toki, kies'avita!" sanoi toinen. "Tulin tänne vasta toispäivänä. Tämä on toinen kerta, jolloin jouduin kiini väärästä ilmiannosta — minulla on ollut se kova onni, etten ole voinut maksaa niille niin paljon kuin ne pyysivät. Etkö jätä Chikagoa yhdessä minun kanssani, Jurgis?"
"Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä", sanoi Jurgis synkästi.
"Ei minullakaan", vastasi toinen keveästi nauraen. "Mutta odottakaamme siksi kunnes pääsemme täältä pois katselemaan vähän ympärillemme."
Bridewellissa Jurgis tapasi vain ani harvoja, jotka olivat olleet siellä edellisellä kerralla, mutta sen sijaan hän tutustui moneen kymmeneen muuhun, vanhaan ja nuoreen onnettomuustoveriin, jotka olivat vallan samaa laatua kuin edelliset. He olivat kuin rantaan laskevia merentyrskyjä; vesi oli alati uutta, mutta aalto oli aina sama. Hän käveli ympäriinsä ja puheli heidän kanssaan; korskeimmat heistä kerskailivat urotöillään, ja ne, jotka olivat heikompia ja kokemattomampia, kokoutuivat näiden ympärille ja kuuntelivat heitä vaitonaisina. Edellisellä kerralla täällä ollessaan Jurgis ei ollut joutanut juuri muuta ajattelemaan kuin perhettään; mutta nyt voi hän huoletta kuunnella näitä miehiä ja saada selville kuuluvansa itse heihin — että heidän mielipiteensä olivat hänen mielipiteitään, ja että heidän elinkeinonsa vastaisuudessa tulisi myöskin hänen elinkeinokseen.
Ja kun hän sitte pääsi vapaalle jalalle omistamatta senttiäkään taskussaan, meni hän suoraa päätä Jack Duanen luo. Hän meni sinne sydän täynnä nöyryyttä ja kiitollisuutta tätä kohtaan; sillä Duane oli hieno herra ja oivallinen mies ammatissaan — ja merkillistä oli, että hän viitsi niin paljon välittää halvasta työmiehestä, joka päälle päätteeksi oli ollut kerjäläinen ja maankiertäjä. Jurgis ei voinut ymmärtää, mitä hyötyä tällä hienolla toverilla oli hänestä; hän ei ymmärtänyt että juuri hänenlaisensa mies — joka oli ehdottomasti luotettava ja kuuliainen niitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä hyvin — oli yhtä harvinainen ilmiö rikoksentekijäin kuin muiden yhteiskuntaluokkien keskuudessa.
Osote, jonka Jurgis häneltä oli saanut, vei erääseen yliskamariin Ghetto-piirissä [Ghetto'ksi kutsutaan juutalaisten kaupunginosaa suurkaupungeissa, ja sen mukaan myöskin niiden likasimpia, seikkailija-ainesten asumia piirejä. Suom. muist.], ja siellä asui muuan pieni sievä ranskatar, Duanen rakastajatar, joka ompeli koko päivän ja hankki sivutulonsa kevyellä elämällä. Tämä kertoi Duanen lähteneen muille markkinoille — hän nimittäin pelkäsi poliisin takia asua aina yhdessä paikassa. Uusi asunto huomattiin olevan eräässä kellarikerroksessa, jonka omistaja vannoi ettei koskaan ollut nähnyt Duanen kaltaista miestä; mutta tarkemmin kuulusteltuaan Jurgista johti hän tämän eräille takaportaille, jotka veivät muutamaan kätköpaikkaan erään panttikonttorin takalistolla ja sieltä jonkinlaiseen vuokralaishuoneeseen, jonka Duane oli valmistanut piilopaikakseen.
Duane ilahtui kovin Jurgiksen nähdessään; hän sanoi olevansa vallan pennitönnä ja odottaneensa Jurgista, joka voisi avustaa häntä rahanhankkimisessa. Hän selitti tälle koko suunnitelmansa — hän itse asiassa kertoili Jurgikselle koko päivän tämän suurkaupungin rikollisten elämästä ja opetti hänelle, miten hänkin voisi hankkia jokapäiväisen leipänsä liittymällä heidän joukkoonsa. Talvi kävisi hänelle vaikeaksi kipeän käsivartensa ja poliisin nykyisen vilkkaamman toimeliaisuuden takia; mutta niin kauvan kuin hän ei ollut joutunut tositekemisiin viimemainitun kanssa, voi hän varovaisuutta noudattaen olla jotenkin varma turvallisuudestaan. Täällä "pappa Hansonin" luona (joksi rikoksellisten tyyssijaa kutsuttiin) voi hän elää täysin turvallisesti, sillä "pappa" itse oli "puhdaskarvainen" — hän piti vuokralaistensa puolta niin kauan kuin nämä säännöllisesti maksoivat ja varotti heitä tuntia aikaisemmin, jos tiesi jonkun poliisivartion kiertelevän läheisyydessä. Myöskin Rosensteg, panttilainaaja, osti mitä esineitä hyvänsä kolmanneksesta osasta niiden arvosta ja säilytti niitä piilossa kokonaisen vuoden.
Tässä pikkuruisessa piilopaikassa oli polttoöljykamiini, jolla he paistoivat illallispalansa ja poistuivat sitte yhdentoista ajoissa eräästä takaovesta; Duane oli varustettu lyijypampulla. Heidän tultuaan erääseen hienompaan kaupunginosaan viimemainittu kiipesi ylös lyhtypaalulle ja sammutti valkean, jonka jälkeen he hiipivät eräille takaportaille ja vartoivat saalistaan.
Hetken päästä astui ohitse muuan työmies — ja he antoivat hänen poistua. Jonkun ajan kuluttua he kuulivat poliisin raskaat, tahdikkaat askeleet ja vartoivat henki kurkussa, kunnes hän oli hälvennyt kuulumattomiin. Viluisina ja puoleksi jäätyneinä he vartoivat runsaan neljännestunnin — kunnes jälleen kuului nopeita askeleita. Duane töykkäsi Jurgista kylkeen, ja samassa tuokiossa kuin mies kulki ohitse, nousivat he pystyyn. Duane hiipi hiljaa kuin varjo hänen jälkeensä, ja silmänräpäystä myöhemmin Jurgis kuuli kumean läjähdyksen ja tukahutetun huudon. Hän oli vain joitakuita askeleita taempana, ja hän säntäsi esiin pitelemään miehen suuta kiini, samalla kun Duane sopimuksen mukaan vangitsi tämän käsivarret. Mutta uhrilla ei enää ollut hituistakaan pontta ruumiissaan, ja hän oli kaatumaisillaan katuun, jonka vuoksi Jurgiksen täytyi kauluksesta pidellä häntä pystyssä, sill'aikaa kun toinen nopein käsin tutkiskeli hänen taskujaan. Duane repi hänen päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, ensin päällystakin, sitte nutun ja viimeksi liivin, tutkien niitä ulko- ja sisäpuolelta ja samalla siirtäen niiden sisällyksen omiin taskuihinsa. Kun hän viimein oli tunnustellut miehen sormia ja kaulahuivia, kuiskasi hän: "Siin' on kaikki!" — jonka jälkeen he laahasivat uhrinsa takaportaisiin ja poistuivat paikalta ripein askelin kumpikin taholleen.
Duane tuli ensin yhtymäpaikalle, ja Jurgis tapasi hänet tutkimassa "saalista". Siihen kuului m.m. kultakello perineen ja metaljonkineen, hopeinen kynänvarsi ja tulitikkulaatikko, kourallinen pikkurahaa ja lopuksi nimikorttikotelo. Viimemainitun Duane avasi kuumeisin sormin — se sisälsi kirjeitä ja pankkiosotuksia, kaksi teatteripilettiä ja vihdoin viimein eräässä sisäosassa tukullisen setelirahoja. Hän laski ne yksitellen — niitä oli yksi kahdenkymmenen, viisi kymmenen, neljä viiden ja kolme yhden dollarin seteliä. Duane hengähti syvään. "Tämä pelastaa meidät!" sanoi hän.
Vielä tarkemmin tutkittuaan he polttivat nimikorttikotelon sisällyksineen sekä erään pienen tytön valokuvan, joka oli metaljongissa. Sitte vei Duane kellon ja korut panttilainakonttoriin ja palasi kuusitoista dollaria kourassaan. "Se vanha roisto sanoi kotelon olleen täynnä setelejä", virkkoi hän. "Se on valetta, mutta hän tietää minun nykyisin tarvitsevan rahoja."
He jakoivat saaliin keskenään, ja Jurgis sai osalleen kuusiviidettä dollaria ja vähän pikkurahoja. Hän pani vastaan sanoen sen olevan liian paljon, mutta toinen vaati tasanjakoa. Hän sanoi ansion olleen hyvän, paremman kuin tavallisesti.
Noustuaan ylös aamusella meni Jurgis ostamaan sanomalehden; rikoksellisten suurimpia huveja oli saada lukea teostaan päivää jälkeenpäin. "Minulla oli kerran toveri, joka aina teki niin", huomautti Duane nauraen — "kunnes hän luki lehdestä jättäneensä kolmetuhatta dollaria uhrinsa liivin sisäpuoliseen taskuun!"
Ryöstöstä oli sanomalehdessä puolen palstan mittainen selonteko — lehden mielestä oli sen suorittanut kokonainen rosvojoukkio, joka piti seudulla asuntoaan, sillä tämä oli kolmas ryöväys samalla viikolla, josta poliisin ei ollut onnistunut ottaa selvää. Uhri oli erään vakuutuslaitoksen asiamies, joka oli kadottanut puolitoistasataa dollaria vieraita rahoja. Hän oli onneksi antanut ommella nimensä paitaansa, muuten ei hänestä olisi oltu päästy selville. Ryövääjät olivat iskeneet häntä niin kovaa, että hän oli saanut aivotäräyksen; hän oli myöskin ollut puolittain jäätynyt löydettäessä ja menettänyt kolme sormea oikeasta kädestään. Yritteliäs uutistenurkkija oli ilmottanut kaikki nämä uutiset hänen perheelleen ja kuvasi lehdessä, miten ne vastaanotettiin.
Kun tämä oli Jurgiksen ensi yritys rikollisella alalla, aiheutti uutinen luonnollisesti hänessä hätää ja pelkoa; mutta hänen toverinsa nauroi hänen tuskautumiselleen — niin juuri piti leikin käymänkin hänen mielestään, eikä sitä voinut auttaa. Ajan pitkään ei Jurgis tulisi sellaisessa yrityksessä mietiskelemään enemmän kuin ennen härkää otsaan nuijatessaan. "On aina kysymys jommankumman meidän nahasta, ja minä joka kerta otan sen toisen lukuun", sanoi hän.
"Siitä huolimatta," arveli Jurgis, "hän ei ollut tehnyt meille hiukkaakaan haittaa."
"Hän on tehnyt sitä jollekin toiselle niin paljon kuin hän vain on voinut, siitä saat olla varma", sanoi hänen toverinsa.
Duane oli jo selittänyt Jurgikselle, että jos joku heidän ammatistaan tulisi tunnetuksi, olisi tällä täysi työ välttyessään joutumasta poliisin kynsiin. Senvuoksi olisi parempi, että Jurgis pysyisi syrjässä eikä koskaan näyttäytyisi julkisesti toverinsa kanssa. Mutta Jurgis väsyi pian kurkkimaan piilossa. Muutamien viikkojen kuluttua hän tunsi itsensä jälleen terveeksi ja rupesi käyttämään murtunutta kättään, ja silloin hän ei enää voinut pidättyä toimettomuudessa sen kauvempaa. Duane, joka oli tällävälin tehnyt joitakuita urotekoja omin apuinsa ja solminut rauhan viranomaisten kanssa, toi nyt Marien, pienen ranskattarensa, asuntonsa; mutta tämäkään syötti ei tehonut pitkältä, ja vihdoin täytyi Duanen taipua ja saattaa Jurgis peliluoliin, joissa ammattikunnan pylväät pitivät tyyssijaansa.
Ja sillä tapaa pääsi Jurgis vilahdukselta silmäämään Chikagon hienomman rikoksellisen maailman elämään. Kaupunki, jonka omisti liikemiehistä muodostunut harvainvalta ja jota kansa nimellisesti hallitsi, tarvitsi tietystikin suuren määrän apujoukkoja vallanjaon aikaansaamiseksi. Kaksi kertaa vuodessa, kevät- ja syksyvaalien aikaan, päästivät liikemiehet miljooneja dollareja hajautumaan näiden apujoukkojen kesken; kokouksia pidettiin ja taitavia kansanpuhujia vuokrattiin, soittokunnat soittelivat ja raketit räiskyivät, vaununlastittain lentokirjasia ja aamittain väkijuomia jaettiin kansalle, ja kymmentuhansittain ostettiin ääniä paljaalla rahalla. Ja näitä apujoukkoja saatiin tietysti ylläpitää koko vuosi umpeensa. Johtajat ja järjestäjät saivat ylläpitonsa suoraan liikemiehiltä — raatiherrat ja kongressin jäsenet lahjuksien muodossa, virkamiehet vaaliliittorahastosta, lakimiehet ja asianajajat palkkojen varjolla, sanomalehdentoimittajat runsaan ilmottelun muodossa. Syvät rivit sen sijaan työnnettiin kaupungin niskoille taikka saivat ne elää suorastaan kansan kustannuksella. Olihan olemassa poliisilaitos, palolaitos, vesijohtolaitos ja paljon muita kunnallisia virastoja, joiden jäsenet päälliköstä hamaan juoksupoikaan saakka tässä muodossa nauttivat palkkiota puolueelleen tekemistään palveluksista; ja niille joukoille, joita ei virastoihin voitu ottaa, oli paheen ja rikoksen tie auki — tilaisuutta oli runsaasti raiskaamiseen, pettämiseen, ryöstämiseen ja varastamiseen. Laki kielsi sunnuntaitarjoilun; ja tämä seikka jätti kapakoitsijat poliisin armoille ja teki molempien yhteenliittymisen välttämättömäksi. Laki kielsi ammattihaureuden; ja tämä seikka veti "tytöt" mukaan leikkiin. Samoin oli laita pelihuoneiden ja vedonlyöntipaikkojen pitäjäin ja samoin minkä hyvänsä miehen ja naisen laita, joka omalla arvokkaalla persoonallaan tahi muita ostamalla voi lisätä puolueen apujoukkoja: vääränrahantekijän ja katurosvon, taskuvarkaan ja murtovarkaan, varastetun tavaran säilyttäjän, väärennetyn maidon ynnä pilautuneen lihan ja hedelmäin kaupittelijain, terveydelle vaarallisten vuokrakasarmien omistajan, puoskarin ja koronkiskurin, kerjäläisen ja katukaupustelijan, ammattipainijan ja säännöllisen tappelupukarin, parittelijan, valkosen orjakauppiaan ja nuorten tyttöjen ammattiviettelijän laita. Kaikki nämä mädännyksen levittäjät pitivät keskenään kiinteästi yhtä ja olivat liittyneet veriveljeyteen politikoitsijain ja poliisin kanssa; olipa sangen tavallista, että he olivat viimemainittujen kanssa vallan sama henkilö — poliisitarkastaja esim. voi olla sen porttolan omistaja, jota hän näön vuoksi oli tarkastavinaan, ja politikoitsija voi saada toimeentulonsa kapakanpitämisestä. Vaalitaistelun aikana kaikki paheen ja rikoksen yhdyskunnat liittyivät yhteen yhdeksi ainoaksi yhdyskunnaksi, ja ne voivat miltei täsmälleen ennustaa miten heidän piirinsä tulisi äänestämään ja muuttaa vaalin tulokset vallan toisellaisiksi vajaan tunnin sisään.
Kuukausi sitten Jurgis oli ollut kuolemaisillaan nälkään; ja nyt oli hän aivan kuin taika-avaimella avannut itselleen pääsyn maailmaan, jossa kaikkea elämän hyvyyttä oli yltäkyllin tarjona. Ystävänsä avulla hän tutustui erääseen irlantilaiseen nimeltä "Buck" Halloraniin, joka "työskenteli" politiikan alalla ja tunsi hyvin kaikki asiat. Mies puheli Jurgikselle ensin hetkisen yhtä toista ja ilmaisi hänelle sitte pienen suunnitelman, jonka mukaan työmieheltä näyttävä henkilö voi vaivatta ansaita rahaa; mutta se oli vain heidän molempien keskeinen asia ja pidettävä salassa. Jurgis suostui ehdotukseen, ja toinen otti hänet samana iltapäivänä (päivä oli lauvantai) mukaansa erääseen paikkaan, jossa kaupungin työmiehille maksettiin heidän palkkansa. Rahastonhoitaja istui pienessä kojussa edessään korkea kasa rahaerillä täytettyjä kirjeenkuoria ja turvanaan kaksi poliisia. Jurgis astui esiin sopimuksen mukaan ja ilmoitti nimen "Mikael O'Flaherty" sekä sai yhden kirjekuorista, jonka vei eräässä läheisessä kapakassa istuvalle Halloranille. Sitte hän meni takasin ja ilmotti uuden nimen "Johann Schmidt" ja vielä kolmannen kerran esiytyen nimellä "Sergei Reminitsky". Halloranilla oli listaan merkittynä joukko sepitettyjä työmiesnimiä, ja Jurgis nosti kunkin kohdalta palkan. Tästä hyvästä hän sai palkakseen viisi dollaria sekä tiedon, että hän voi ansaita joka lauvantai yhtä paljon, jos vain piti suunsa kiini asiasta. Jurgis ei ollutkaan mikään lörppökello ja pääsi täten pian "Buck" Halloranin läheiseksi uskotuksi, joka hänet esitti muillekin miehenä johon voi luottaa.
Tämä tuttavuus oli hänelle hyödyksi monessa muussakin suhteessa; ennen pitkää Jurgis keksi mitä "vaikutusvalta" oikeastaan merkitsi ja miksi hänen päällysmiehensä Connor ynnä tuo tappelunhaluinen kapakanisäntä olivat voineet aiheuttaa hänen vangitsemisensa. Eräänä iltana pantiin toimeen tanssiaiset "yksisilmäisen Larryn" kunniaksi — ramman miehen, joka soitti viulua muutamassa "ensi luokan" porttolassa Clark Streetin varrella ja oli sukkelan päänsä ja kielensä takia suuresti suosittu henkilö näissä piireissä. Ne pidettiin eräässä suuressa tanssisalissa ja tarjosivat hyvän tilaisuuden kaupungin elostelevalle maailmalle intohimoiseen riehuntaan. Jurgis oli läsnä ja menetti miltei järkensä ylenmääräisestä juopottelemisesta; pian joutui hän erään toisen miehen kanssa riitaan tytöstä, ja kun hänen käsivartensa jo oli terve ja vahva, rupesi hän "puhdistamaan" salia sillä seurauksella, että hänet viimein vietiin "putkaan". Kun kopit olivat täpösen täynnä humalaisia ja haisevia rääsyläisiä, kyllästyi Jurgis oloonsa ja lähetti sanan Halloranille. Tämä kävi piiripäällikön puheilla ja sai hänen vapauttamaan Jurgiksen vankilasta vielä kello 4 aamulla telefonitietä. Kun Jurgis kutsuttiin poliisioikeuden eteen samana aamupäivänä, oli piiripäällikkö jo kertonut asiasta poliisisihteerille ja ilmottanut Jurgiksen olevan "rehti" miehen, joka oli käyttäytynyt hiukan varomattomasti. Seurauksena oli, että Jurgis tuomittiin kymmenen dollarin sakkoon ja maksamaan se "vast'edes" — mikä merkitsi, ettei hänen tarvinnut sitä lainkaan suorittaa, jollei kenenkään pistänyt päähän ottaa siitä vastaisuudessa selvää ja lukea asia hänelle vahingoksi.
Sen väen keskuudessa, jonka kanssa Jurgis nykyään seurusteli, arvosteltiin rahoja vallan toisella tavalla kuin Packingtownissa; ja kuitenkin hän omituista kyllä joi paljon vähemmän kuin työmiehenä ollessaan. Liikarasitus ja toivottomuus eivät enää kiusanneet häntä siihen; hänellä oli nyt jotakin, jonka hyväksi voi elää ja työskennellä. Hän piankin älysi, että selvilläpäin ollessa hänelle avausi aina uusia näköaloja, ja ollen luonteeltaan työteliäs mies hän ei ainoastaan itse pysynyt selvänä, vaan piti pystyssä ystävänsäkin, joka oli melkoisesti taipuvaisempi viiniin ja naisiin kuin hän itse.
Yksi asia johti toiseen. Eräässä kapakassa, jossa Jurgiksella oli tapana kohdata "Buck" Halloran, istui hän kerran iltamyöhänä Duanen kanssa, kun muuan "maalaismatkustaja" (jonkun suuren maaseutuliikkeen asiamies) tuli sisään enemmän kuin puolittain humalaisena. Salissa ei ollut heitä paitsi ketään muita kuin isäntä, ja kun mies jälleen lähti ulos, seurasivat Jurgis ja Duane häntä. Mies poikkesi pian syrjäkadulle, ja heidän tultuaan eräälle pimeälle kohdalle, jonka yli kulki ilmarata ja jonka varrella oli muuan vielä asumaton rakennus, hiipi Jurgis hänen eteensä ja pani revolverin hänen nenänsä alle, sillä aikaa kun Duane hattu painettuna syvälle silmille kopeloi hänen taskujaan nopein sormin. He saivat hänen kellonsa ja setelimyttynsä ja olivat jo kadonneet kulman taa ja palanneet kapakkaan, ennenkun uhri ennätti huutaa useamman kuin yhden kerran. Kapakoitsija, joka oli samassa juonessa, piti kellarinovea avoinna heille, niin että he pääsivät muuatta salakäytävää pitkin pujahtamaan naapuritalossa olevaan porttolaan. Tämän talon katolta oli pääsy kolmeen muuhun samallaiseen paikkaan etäämpänä kaupungissa. Tällaisia takateitä voivat moisten paikkojen vieraat hyvin helposti kadota poliisitarkastuksen tapahtuessa; ja ne olivat myöskin välttämättömiä apukeinoja, kun oli saatettava joku tyttö turvallisempaan paikkaan. Tuhansittain sellaisia raukkoja saapui maaseudulta Chikagoon ja vastasi sanomalehtien ilmoituksiin "palvelijattarista" ja "tehtaantytöistä" sekä joutui väärien välitystoimistojen kautta porttoloihin ahdetuiksi. Tavallisesti riitti heidän "taltuttamisekseen" se, että heidän vaatteensa riistettiin heiltä, mutta välistä piti heidät huumata ja pitää sisäänsuljettuina viikkomääriä; ja sillä välin sähköttivät heidän vanhempansa poliisille ja saapuivat itsekin ottamaan selvää, miksei kadonneita tyttöjä löydetty. Toisinaan he eivät tyytyneet vähempään kuin että itse saivat tutkia läpikotasin ne paikat, missä näiden viime jälet oli keksitty.
Avuliaisuudestaan tässä pikku asiassa sai isäntä kaksikymmentä niistä sadastakolmestakymmenestä dollarista, jotka ystävämme olivat anastaneet; ja tämä tunnustus saattoi tietystikin heidät hyviin väleihin hänen kanssaan. Joku päivä myöhemmin hän tutustutti heidät erääseen juutalaiseen nimeltä Goldberger, joka oli sen "urheiluliikkeen" "asiamies", missä he olivat pysytelleet piilossa. Pari lasia tyhjennettyään Goldberger rupesi hetkisen epäröityään kertomaan, miten hän oli joutunut paraasta tytöstä riitaan erään ammattipelaajan kanssa, joka oli iskenyt häntä nyrkillä kalloon. Mies oli muukalainen Chikagossa, ja jos hänet jonain päivänä tavattaisiin pää murskana kadulla, ei se kiinnittäisi kenenkään huomiota. Jurgis, joka tähän aikaan ilolla olisi murskannut päät kaikilta Chikagon ammattipelaajilta, kysyi mitä hän mahdollisesti saisi palkinnoksi osallisuudestaan asiassa; ja silloin juutalainen kävi vielä puheliaammaksi ja sanoi saaneensa muutamia "vihjauksia" New Orleansin kilpa-ajoista poliisipiiripäälliköltä itseltään, jonka hän kerran oli pelastanut pahasta pulasta ja joka oli "suhteissa" erään suuren hevosomistajain liiton kanssa. Duane käsitti heti paikalla, mutta Jurgikselle piti selittää koko suunnitelma perinpohjin, ennenkun hän voi käsittää sellaisen yrityksen koko merkityksen.