Mies oli käynyt istumaan paikalleen lavalla, ja siitä Jurgis päätti hänen puheensa olevan lopussa. Hyvä-huutoja jatkui vielä monen minuutin ajan; ja sitte alotti joku laulun, johon kaikki yhtyivät, niin että koko sali vavahteli. Jurgis ei ollut kuullut laulua koskaan ennen eikä voinut erottaa sen sanoja, mutta hänet valtasi hurja ja merkillinen tunnelma — se oli marseljeesi! Sen vyöryessä säe säkeeltä eteenpäin istui hän penkillään ristissä käsin ja vapisten koko ruumiissaan. Hän ei ollut koskaan eläissään ollut niin liikutettuna — hänelle oli tapahtunut ihme. Hän ei voinut rahtuakaan ajatella, hän oli kuin huumeissaan; ja kuitenkin tiesi hän, että tuon hänen sielussaan tapahtuneen valtavan murroksen kautta hänessä oli syntynyt uusi ihminen. Hän oli temmattu pois hävityksen kidasta, hän oli vapautettu orjuuden ikeestä, koko maailma oli saanut toisellaisen muodon — hän oli vapaa, hän oli vapaa! Vaikka hänen pitäisi vielä kärsiä kuten ennen, vaikka hänen tarvitsisi vielä kerjätä leipäänsä ja nähdä nälkää, ei se kuitenkaan enää merkitsisi hänelle samaa kuin ennen — nyt hän tajuaisi sen ja kantaisi sen. Hän ei enää ollut mikään kohtalon leikkikalu, hänestä tulisi mies jolla oli oma tahto ja päämäärä, jonka puolesta taistella ja kuollakin, jos niin tarvittiin! Täällä oli miehiä, jotka auttaisivat ja neuvoisivat häntä oikeaan; hänellä olisi liittolaisia ja ystäviä, hän asuisi lähellä oikeuden istuinta ja astuisi tietään käsi vallan kainalossa.
Kun kokous viimein lopetettiin ja kuulijat alkoivat hajautua, istui Jurgis parka vielä paikallaan ahdistuksen ja epävarmuuden valtaamana. Hän ei ollut ajatellut, että hänenkin täytyisi lähteä tiehensä kuten kaikki muut — hän oli kuvitellut että hänen ihana unelmansa kestäisi aina, että hän nyt olisi löytänyt tovereja ja ystäviä. Mutta nyt hänenkin täytyisi nousta ja poistua, hänen kaunis näkynsä katoisi eikä hän enää koskaan saisi nähdä sitä! Hän istui paikallaan pelästyneenä ja neuvottomana; mutta kun toiset samalla penkillä istuvat tahtoivat mennä pois, oli hänenkin pakko nousta pystyyn ja seurata muita. Kulkiessaan ulosvirtaavan ihmisjoukon mukana hiljalleen ovea kohti katsoi hän tutkiskellen naapureihinsa, mutta ei ollut ketään, joka olisi tarjoutunut keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Hän oli nyt niin lähellä ovea, että tunsi kylmän yöilman puhaltelevan vastaan. Silloin valtasi hänet epäilys. Hän ei tiennyt mitään äsken kuulemastaan puheesta, hän ei edes tuntenut puhujan nimeäkään, ja nyt hänen olisi mentävä niine hyvineen matkaansa — ei, tuhatta kertaa ei, se oli sulaa hulluutta, hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa; hänen täytyi saada kääntyä puhujan itsensä puoleen ja purkaa tälle sydämmensä. Tuo mies ei kuitenkaan työntäisi häntä luotaan, sellainen kurja retkulainen kuin hän olikin!
Hän astui sisään ja asettui kahden penkkirivin väliin, ja joukon vähettyä meni hän puhujalavalle. Puhuja oli jo lähtenyt pois, mutta muuan sivuovi oli auki ja ihmisiä kulki siitä ulos ja sisään ilman että kukaan esti. Jurgiskin rohkasi itsensä ja kävi sisään, ja kulettuaan käytävän päähän tuli hän eräälle ovelle, jonka eteen paljon ihmisiä oli kotoutunut. Kenkään ei kiinnittänyt häneen huomiotaan, joten hän tunkeutui sisään ja näki eräässä nurkassa sen miehen jota hän etsi. Puhuja istui tuolilla, rinta sisään painuneena ja silmät puoli ummessa; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja toinen käsivarsi riippui tarmottomana kupeella. Muuan jykeväruumiinen ja silmälaseilla varustettu mies seisoi lähellä ja pidätti sisääntunkeutuvaa ihmisjoukkoa, sanoen: "Olkaa hyvät ja käykää vähän syrjään, ettekö näe että toveri on väsynyt?"
Jurgis seisoi kärsivällisesti alallaan viisi tai kymmenen minuuttia. Tavantakaa tuolilla istuva mies katsahti ylös ja virkkoi pari sanaa lähellä seisoville; ja viimein kohtasi hänen katseensa Jurgiksen. Katse näytti sisältävän kysymyksen, jonkavuoksi Jurgis teki rohkean päätöksen ja astui esiin.
"Minä tahdon kiittää teitä, herra!" sanoi hän hätiköivällä kiiruulla. "En voinut lähteä täältä, ennenkun olen sanonut teille kuinka paljon — kuinka iloinen olen saatuani kuulla teitä. Minä — minä en tiedä lainkaan siitä asiasta — —"
Jykeväruumiinen silmälasimies, joka oli puhellut jonkun syrjäisen kanssa, tuli nyt väliin. "Toveri on liian väsynyt puhuakseen kenenkään kanssa — —" alotti hän, mutta toinen kohotti kättään.
"Odotas", sanoi hän, "hänellä olisi jotakin minulle sanottavaa." Ja sitte katsoi hän Jurgikseen kysyen: "Ymmärtääkseni tahdotte tietää enemmän sosialismista?"
Jurgis hätkähti. "Minä — minä — —" sopersi hän, "minä tahtoisin tietää jotakin siitä mitä puhuitte — minä tarvitsen apua. Minä olen käynyt kaiken sen lävitse."
"Missä asutte?" kysyi toinen.
"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi. "Olen ilman työtä."
"Olette ulkomaalainen, vai kuinka?"
"Litvalainen, herra."
Mies mietti tuokion ja kääntyi sitte ystävänsä puoleen. "Ketähän täällä olisi, Walters?" kysyi hän. "Onhan meillä Ostrinski — mutta hän on puolalainen — —"
"Ostrinski puhuu litvaa", vastasi toinen.
"Hyvä, tahdotko katsoa onko hän jo mennyt pois?"
Toinen lähti, ja puhuja katseli jälleen Jurgista. Hänellä oli syvällä päässä olevat mustat silmät, ja hänen kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja tuskaa. "Olen vallan näännyksissä — minä olen puhunut joka päivä kuukauden mittaan. Mutta minä esitän teidät eräälle, joka voi auttaa teitä yhtä hyvin kuin minä — —"
Sanantuojan ei ollut tarvinnut mennä etemmä kuin ovelle, ja hän toi mukanaan miehen, joka esiteltiin Jurgikselle "toveri Ostrinskina". Toveri Ostrinski oli pieni mies, joka tuskin ulottui Jurgiksen hartiain tasalle, kasvot kuihtuneet ja täynnä ryppyjä — hyvin ruma mies ja hiukan rampa. Hänellä oli päällään pitkäliepeinen musta takki, ja hänen silmänsä olivat arvattavasti heikot, koska hän käytti vihreitä silmälasia, jotka antoivat hänelle hullunkurisen muodon. Mutta hänen kättelynsä oli sydämmellinen ja hän puhui litvaa, joka seikka heti saattoi Jurgiksen tuntemaan ystävyyttä häntä kohtaan.
"Te haluatte tietää jotakin sosialismista?" sanoi hän. "Varmaankin niin. Lähtekäämme nyt yhdessä kävelemään, niin saamme häiriytymättä puhella asiasta."
Ja niin otti Jurgis suurelta tietäjältä jäähyväiset ja lähti ulos. Ostrinski kysyi missä hän asui, tarjoutuen tulemaan mukana sille taholle, ja nyt täytyi Jurgiksen vielä kerran selittää olevansa koditon. Toisen kehotuksesta hän kertoi koko historiansa, miten hän oli tullut Amerikaan ja miten hänen oli käynyt teurastamoissa, miten perhe oli hajautunut ja hänestä itsestään tullut maankiertäjä. Niin paljon sai pieni mies tietää, ja kuultuaan kertomuksen loppuun asti pusersi hän Jurgiksen käsivartta kovasti. "Te olette käyny kiirastulen läpi, toveri!" sanoi hän. "Me teemme teistä vielä sankarin!"
Sitte kertoi Ostrinski puolestaan omista olosuhteistaan. Hän olisi mielellään kutsunut Jurgiksen kotiinsa — mutta hänellä oli vain kaksi huonetta eikä ainoatakaan sänkyä vieraan varalle. Hän olisi kernaasti antanut Jurgikselle oman sänkynsä, mutta hänen vaimonsa oli sairas. Mutta kun hän sai kuulla hänen muussa tapauksessa saavan maata jossain porttikäytävässä, tarjosi hän kumppanilleen keittiönsä lattian, jonka tarjouksen toinen ilolla vastaanotti. "Me emme tahdo että jollekulle tovereista käy huonosti" sanoi puolalainen.
Ostrinskin koti oli Ghetto-piirissä, missä hänellä oli kaksi huonetta erään talon kellarikerroksessa. Astuessaan sisään he kuulivat lapsenitkua, ja isäntä kiiruhti sulkemaan makuuhuoneen oven. Hänellä oli kolme pientä lasta, ja nuorin oli juuri syntynyt. Hän veti vieraalleen tuolin keittiönlieden ääreen, pyytäen Jurgikselta anteeksi ympäristön epäjärjestystä, lisäten ettei sellaisessa tapauksessa saanut olla aivan turhan tarkka. Puolen keittiöstä anasti työpöytä, jolla makasi kokonaisia kasoja puolivalmiita miesten housuja, ja Ostrinski selitti olevansa "housuompelija". Hän sai suuria määriä leikattuja vaatekappaleita kotiinsa, missä hän vaimonsa kanssa neuloi ne valmiiksi. Sillä tavalla hän hankki toimeentulonsa, mutta se kävi hänelle yhä vaikeammaksi, sillä hänen silmänsä kovasti heikontuivat. Mitä sitte tapahtuisi kun he kävivät työhön kykenemättömäksi, sitä hän ei voinut sanoa; hän ei ollut voinut säästää rahtustakaan — hyväpä jos pysyi hengissä 12-14 tunnin työllä päivässä. Housuparin neulomiseen ei tarvittu suurtakaan taitoa, ja ken hyvänsä voi oppia sen, jonkavuoksi palkka yhä pieneni. Tällaista menettelyä nimitettiin "kilpailupalkaksi", ja jos Jurgis halusi tietää mitä sosialismi on, niin oli parasta alkaa tästä. Työmiehet oli riippuvaiset tilauksista voidakseen elättää itseään ja omiaan päivästä päivään, niin että heidän oli kilpailtava alimpain maksuehtojen tarjoamisessa, ja enimmän työtä sai se, joka oli vaatinut vähimmän. Sillä tapaa saivat ihmiset olla alituisessa kamppailussa elämästä ja kuolemasta köyhyyden kanssa. Se oli "kilpailua", niin kauvan kuin oli kysymys palkannauttijasta, siitä henkilöstä jolla oli vain työnsä myytävänä; pinnalla liikkujoille, työnantajoille, asia esiintyi tietysti vallan toisessa valossa — heitä oli vain vähälukuinen joukko, he voivat liittäytyä yhteen, eikä heidän voimaansa voinut mikään murtaa. Samalla tapaa muodostui kautta koko maailman kaksi ihmisluokkaa, joita toisistaan erotti ylipääsemätön kuilu — kapitalistiluokka suunnattomine rikkauksineen ja köyhälistöluokka, joka näkymättömillä siteillä oli kahlittu orjuuteen. Jälkimmäisiä oli tuhat yhtä vastaan, mutta he olivat tietämättömiä ja avuttomia ja riippuivat isäntänsä armosta, kunnes olivat järjestyneet — kunnes olivat saavuttaneet "luokkatietoisuuden". Se oli hidas ja vaikea kehitys, mutta he eivät keskelle tietä pysähtyisi — se oli kuin lumivyöryn kulku: kun se kerran oli saatu liikkeelle, ei sitä mikään mahti pystynyt seisauttamaan. Jokainen sosialisti toi kortensa yhteisen asian hyväksi ja eli "parempien aikojen" toivolla, jolloin työläisluokka pääsisi vaaliuurnalle ja ottaisi hallitusohjat omiin käsiinsä — silloin he tekisivät lopun kapitalismista. Vähän siinä merkitsi miten köyhä joku henkilö oli tai miten suuresti hän kärsi; hän ei voinut koskaan tuntea itseänsä oikein onnettomaksi kun hän kerran tiesi tästä tulevaisuudesta; ja vaikkapa hän itse ei saisikaan nähdä sitä, niin saisivat hänen lapsensa nähdä sen, ja sosialistille oli puolueen voitto hänen oma voittonsa. Hänellä olikin aina tilaisuutta iloita puolueen menestyksestä. Täällä Chikagossa esim. liike kasvoi mahtavalla vauhdilla. Chikago oli maan teollisuuskeskus, eivätkä ammattiyhdistykset olleet missään muualla niin voimakkaita; mutta niiden yhteenliittymisestä oli sangen vähän hyötyä työmiehille, sillä työnantajat olivat myöskin liittyneet yhteen, trusteiksi. Seurauksena oli, että lakot tavallisesti epäonnistuivat, ja niin pian kun ammattiyhdistykset hajautuivat, menivät niiden jäsenet sosialismin leiriin.
Ostrinski selvitti puolueen järjestäytymistä, sitä koneistoa, jonka avulla köyhälistö hankki itselleen itsekasvatusta. Sillä oli nimittäin paikallisia osastoja [Alkutekstin sana "local" oikeastaan merkitsee vain paikkaa, paikallisuutta. Suom. muist.] kaikissa suurissa kaupungeissa, ja sellaisia perustettiin paraikaa myöskin pienemmille paikkakunnille. "Paikallisessa osastossa" oli jäseniä kuudesta aina tuhanteen, ja nykyään oli olemassa neljätoista sataa sellaista osastoa ja niissä jäseniä yhteensä viisikolmatta tuhatta, jotka suorittivat maksuja järjestön pystyssäpysymisen hyväksi. "Paikallisella maakuntaneuvostolla", kuten kaupunkijärjestöä nimitettiin, oli kahdeksan haaraosastoa, ja ainoastaan nämä "neuvostot" uhrasivat useita tuhansia dollareja tarkotustensa ajamiseksi. Joka viikko ilmestyi englantilainen puoluejulkaisu ja samaten böömiläinen ja saksalainen. Sitäpaitsi julaistiin Chikagossa kuukauslehteä, ja puolueella oli ko-operatiivinen kustannusliikkeensä, joka julkaisi puolitoista miljoonaa sosialistista kirjaa ja lentolehtistä vuosittain. Kaikki tämä oli syntynyt vasta aivan viime vuosina — koko liikkeestä oli tuskin tiedetty vielä mitään silloin kun Ostrinski ensin oli tullut Chikagoon.
Ostrinski oli puolalainen ja noin 50-vuotias. Hän oli asunut Schlesiassa ja kuulunut halveksittuun ja vainottuun rotuun. Hän oli ottanut osaa kansanliikkeeseen 1870-luvun alussa, jolloin Bismarck Ranskan nöyryytettyään oli suunnannut "veren ja raudan" politiikkinsa "internatsionalea" vastaan. Ostrinski oli kahdesti viskattu vankeuteen, mutta hän oli nuori silloin eikä siitä suuresti välittänyt. Sitte hän oli ottanut osaa taisteluun vielä kerran, vaikka hän, juurikun sosialismi oli murtanut kaikki sulut ja tullut mahtavaksi valtiolliseksi vallaksi Saksassa, oli muuttanut Amerikaan, jossa hän sai alkaa vallan alusta. Amerikassa oli siihen aikaan naurettu sosialismille — Amerikassa, jossa kaikki ihmiset olivat vapaita! "Aivan kuin valtiollinen vapaus tekisi 'palkkaorjuuden' sitä siedettävämmäksi!" lausui Ostrinski.
Pieni räätäli nojaui taapäin kovan puutuolinsa selkää vastaan, jalat lämmittämättömän keittiönlieden reunalla, ja puheli matalalla äänellä, jottei häiritsisi viereisessä huoneessa makaavia. Jurgiksesta tuntui tämä mies miltei yhtä ihmeelliseltä kuin äskeinen suuri puhuja; hän, köyhä, halvin kaikkein halvimmista, nälän ja kurjuuden veli — ja kuitenkin, miten paljon hän tiesikään, miten paljon hän olikaan uskaltanut ja vaikuttanut, minkälainen sankari hän olikaan ollut!
Siten oli aina ollut asianlaita, sanoi Ostrinski; kun joku ensin kääntyi sosialismiin, käyttäytyi hän tavallisesti kuin olisi järkensä menettänyt — hän ei voinut käsittää, mikseivät kaikki muutkin älynneet niin selvää seikkaa, ja hän tuumiskeli käännyttävänsä koko maailman jo ensi viikkonaan. Jonkun ajan kuluttua hän kumminkin tuli huomaamaan miten vaikea hänen tehtävänsä oli; ja silloin oli onnellinen seikka, että alati uusia voimia tuli pelastamaan häntä pälkähästä. Juuri nyt oli Jurgiksella mainio tilaisuus purkaa näkyviin hurmaustaan, sillä paraikaa tapahtui presidentinvaali ja kaikki ihmiset puhuivat politiikasta. Ostrinski ottaisi hänet mukaansa paikallisosaston ensi kokoukseen ja esittäisi hänet, niin että hänestä tuli puolueen jäsen. Jäsenmaksu oli viisi senttiä viikossa, mutta kellä ei ollut varaa maksaa, se sai pitennystä. Sosialistinen puolue oli todella kansanvaltainen valtiollinen laitos — sen toimintaa tarkastivat yksinomaan sen omat jäsenet eikä sillä ollut mitään hallitusta. Kaiken tämän selitti Ostrinski Jurgikselle samatenkuin ne periaatteet, joita puolue noudatti. Olisi voinut sanoa, että itse asiassa oli olemassa vain yksi ainoa sosialistinen periaate — nimittäin "ei mitään sovintoa", joka oli juuri ydinkohta koko maailman sosialistisessa liikkeessä. Kun joku sosialisti valittiin kongressiin, äänesti hän kaikkien muiden kansanedustajain kanssa sellaisten toimenpiteiden puolesta, joiden katsottiin voivan edistää työläisluokan etua; mutta hän ei koskaan unohtanut että nämä myönnytykset, millaisia ne sitte olivatkin, olivat vain pikkuasioita suuren päämäärän rinnalla — jona oli työläisluokan yhteenliittyminen tulevaa yhteiskunnallista vallankumousta toimeenpanemaan. Tähän asti oli asia edistynyt niin pitkälle Amerikassa, että yhden sosialistisen kansanedusmiehen vaali johti toisen valitsemiseen joka kolmas vuosi; ja jos kasvamista jatkui yhtä nopeasti, olisi sosialisteilla enemmistö kongressissa vuonna 1912 — vaikkeivät kuitenkaan kaikki odottaneet sitä niin pian tapahtuvaksi.
Sosialistit olivat järjestyneet jok'ainoassa sivistyneessä maassa; se oli kansainvälinen valtiollinen puolue, sanoi Ostrinski, suurin mitä maailma koskaan on tuntenut. Sillä oli neljäkymmentä miljoonaa kannattajaa, ja äänestyksissä se laski kahdeksan miljoonaa vaalilippua. Se oli äskettäin perustanut ensimmäisen sanomalehtensä Japaniin ja valinnut ensimmäisen kansanedustajansa Argentinassa; Ranskassa sen jäseniä kuului ministeristöön, ja Italiassa ja Itävallassa se määräsi hallituksen toimintaa, ja Saksassa, missä sen äänimäärä oli enemmän kuin kolmas osa koko valtakunnan yhteenlasketuista äänistä, olivat kaikki muut puolueet ja valtiovallan edustajat yhtyneet sitä vastaan taistelemaan. Ei ollut mahdollista, selitti Ostrinski, että jonkun kansan köyhälistö saavuttaisi voiton omassa maassaan, sillä silloin sen kansakunnan kimppuun hyökkäisi kaikkien muiden kansain aseellinen voima; senpävuoksi oli sosialistinen liike koko maailmaa käsittävä liike, kaikkien mahdollisten ihmisrotujen muodostama järjestö vapauden ja veljeyden aikaansaamiseksi. Se oli uusi ihmisyyden uskonto — voisipa sanoa sitä vanhan uskonnon täydennykseksi, koska se itsessään käsittää koko Kristuksen opin kirjaimellisen sovelluttamisen.
Myöhään yli keskiyön istui Jurgis keskustellen uuden ystävänsä kanssa. Se oli mitä ihmeellisin kokemus hänelle — hänet valtasi miltei ylenluonnollinen tunnelma. Neljä vuotta oli Jurgis hapuillut tietämättömyyden erämaassa; ja nyt kurottui yht'äkkiä käsi alas ja tarttui häneen ja nosti hänet ylös siitä ja asetti hänet vuorenhuipulle, josta hän voi silmätä kaikkea tyyni — voi nähdä ne kuilut joissa hän oli vaeltanut, ne nevat joissa hän oli kahlannut, ne villipedot jotka häntä olivat rääkänneet. Niinpä esim. mitä tuli hänen kokemuksiinsa teurastamoissa — mitäpä kaikkea ei Ostrinski niiden suhteen olisi osannutkaan selittää! Jurgis oli ajatuksissaan pitänyt teurastamoiden omistajia yhdenymmärteisinä itse kohtalon kanssa; mutta Ostrinski selitti nyt että ne yksinkertaisesti olivat vain Lihatrusti. Tämä oli kapitalistien jättimäinen yhteenliittymä, joka oli murskannut kaiken vastustuksen, kumonnut maan lait ja nylkenyt kansaa. Jurgis muisti nyt selvästi, miten hän ensin teurastamoihin tultuaan ja sikain teurastamista katsellessaan oli pitänyt sitä julmana ja epäinhimillisenä toimituksena, ja miten hän sieltä lähtiessään oli pitänyt itseään onnellisena ettei ollut sika; mutta nyt osotti hänen uusi ystävänsä, että juuri tuollainen sika hän oli ollut — teurassika. Sialta vaadittiin, että se itsestään luovutti tehtailijoille kaiken voiton mikä sille oli mahdollista, ja sitä samaapa tehtailijat juuri vaativat työmiehiltään ja myöskin yleisöltä. Mitä sika ajatteli asiasta, mitä se kärsi, sitä ei otettu lukuun; ja yhtä vähän huomiota pantiin työvoimaan ynnä lihan ostajiin. Kun Jurgis olisi ennättänyt perehtyä sosialistiseen kirjallisuuteen, minkä hän pian tekisikin, niin vakuutti Ostrinski, voisi hän tarkastella Lihatrustia kaikilta mahdollisilta puolilta ja huomata sen olevan vallan samanlaisen miltä taholta sitä tarkastelikin; se oli sokean ja rajattoman voitonhimon ruumiillisentuma. Se oli hirviö, joka ahmasi saaliinsa tuhansin kidoin ja murskasi sen tuhansin kavioin; se oli suuri teurastaja — kapitalismi ruumiillisentuneena. Kaupan merillä se purjehti kuin mikäkin merirosvoalus; se nosti mastoonsa mustan lipun ja julisti koko sivistysviljelykselle sodan. Lahjukset olivat sen järjestelmän kulmakivet. Chikagossa oli kaupungin hallitus yksinkertaisesti vain yksi sen monia haaraosastoja; se varasti vallan avoimesti biljooneja kannuja kaupungin vettä, se saneli oikeusistuinten tuomiot kiusallisille lakkolaisille, se kielsi ylipormestarin sovelluttamasta rakennusasetuksia sen tehtaisiin. Maan pääkaupungissa sillä oli valta estää sen tuotteiden tarkastuksen ja väärentää virallisia selontekoja; se rikkoi sabattilakia vastaan, ja kun sitä uhattiin julkisella tutkimuksella, poltti se tilikirjansa ja toimitti rikokselliset välikappaleensa pois maasta. Kauppamailmassa se oli oikea Djaggemautin vaunu; se murskasi tuhansittain pikku liikkeitä joka vuosi, se vei monen hulluuteen ja itsemurhaan. Se oli painanut nautojen hinnat niin alhaisiksi, että se hävitti karjankasvattajatoiminnan — toiminnan, jolle koko Yhdysvaltain olemassaolo perustuu; se oli saattanut perikatoon tusinoittain lihanmyyjiä, jotka olivat kieltäytyneet vastaanottamasta sen tavaroita. Se jakoi koko maan piireihin ja määräsi lihanhinnat niissä kaikissa; se omisti kaikki jäähdytysvaunut rautatielinjoilla ja pani suunnattoman kuletusveron siipikarjalle, munille, hedelmille ja vihanneksille. Niillä miljoonilla dollareilla, joita joka viikko virtasi sen rahastoon, voi se panna valtansa alle myöskin muita liikealoja, rautateitä ja raitioteitä, kaasu- ja sähkötehtaita — se omisti jo nahkateollisuuden, ja maan viljamarkkinat olivat sen hallussa. Ihmiset olivat suunnattomasti katkeroittuneet sen vallananastuksista, mutta kenkään ei tiennyt apua tähän; sosialistein tehtävänä siis oli niiden opettaminen ja yhteenliittäminen ja kypsyminen sitä aikaa varten, jolloin ne vallottaisivat sen mahtavan koneiston, jota sanottiin Lihatrustiksi, ja käyttäisivät sitä ravinnon jauhamiseen koko kansaa varten eikä rikkauden jauhamiseen tuolle merirosvoliitolle. — Vasta paljon yli puoliyön laskeusi Jurgis levolle Ostrinskin keittiön lattialle; ja kuitenkin virui hän valveillaan tuntikauden ja ajatteli sitä riemullista hetkeä, jolloin Packingtownin väestö marssisi sisään ja valtaisi "Yhdistyneet teurastamot"!
Jurgis söi aamiaista Ostrinskin ja hänen perheensä parissa ja lähti sitte Elzbietan asunnolle. Häntä ei enää hävettänyt mennä sinne — ja kun hän tuli sisään, ei hän ladellut aikaisemmin opettelemaansa läksyä, vaan rupesi puhumaan Elzbietalle sosialismista! Ensin toinen luuli hänen olevan vallan järjiltään; ja kului tuntikausia, ennenkun muori käsitti hänen olevan muuten entisellään, paitsi mitä politiikkaan tuli, ja silloin jätti hän hänet rauhaan. Jurgis huomasi surukseen, ettei sosialismi pystynyt Elzbietan haarniskaan. Tämän sielu oli siksi karaistunut vastoinkäymisten kiirastulessa, ettei sitä enää voinut toiseksi muuttaa; elämä oli hänelle enää jokapäiväisen leivän alituista hapuilua, ja kaikki hänen ajatuksensa kulkivat vain sitä uraa. Ainoa mikä häntä ilahutti vävynsä uudessa "hulluudessa" oli se, että tämä oli tehnyt hänestä raittiin ja ahkeran miehen: ja kuultuaan että Jurgis aikoi avustaa perheen ylläpitoa antoi hän hänelle täyden vapauden saarnata hänelle sosialismia miten pitkältä hyvänsä. Hän yhtyi kaikkeen mitä Jurgis puheli, paitsi mitä tuli jäsenmaksujen suorittamiseen; ja hän saattoi seurata tätä kokouksiinkin ja keskellä puheita ja suosionriehuntaa ympärillään mietiskellä mielessään, mitä hän laittaisi huomenna päivälliseksi.
Viikon päivät sen jälkeen kun Jurgiksesta oli tullut sosialisti kulki hän jälleen katuja pitkin etsien työtä. Viimein häntä kohtasi harvinainen onni. Sivuuttaessaan erään Chikagon lukemattomista pikku hotelleista hänen päähänsä pisti käydä sinne sisään, ja hetkisen epäröityään hän menikin. Eteisessä seisoi mies, jota hän arveli hotellin omistajaksi, ja tälle hän esitti asiansa.
"Mitä osaatte tehdä?" mies kysyi.
"Mitä hyvänsä", vastasi Jurgis ja lisäsi nopeasti: "Olen ollut työttömänä pitemmän aikaa, herra. Olen rehellinen mies, ja olen vahva ja nöyrä — —"
Toinen tarkasteli häntä visusti. "Ryyppäättekö?" kysyi hän.
"En, herra", sanoi Jurgis.
"Asianlaita on se, että olen ottanut tänne erään miehen portinvartijaksi, mutta hän juo; ja nyt olen päättänyt erottaa hänet. Tahdotteko ruveta hänen tilalleen?"
"Kyllä, herra."
"Se on kovaa työtä. Teidän on pestävä lattia ja pidettävä sylkilaatikot puhtaina, täytettävä lamput ja kannettava matkustajain tavaroita."
"Sitä olen halukas tekemään, herra."
"Hyvä. Minä maksan teille kolmekymmentä dollaria kuussa ja ruuan, ja te voitte alkaa toimenne nyt heti, jos teitä haluttaa. Voitte panna päällenne sen toisen miehen virkapuvun."
Ja siten alotti Jurgis työnsä, ja hän ahersi kuin orja myöhään iltaan saakka. Sitte palasi hän kotiin ja kertoi onnestaan Elzbietalle, ja myöhemmin hän pistäysi vielä Ostrinskillekin viemään iloista sanomaa. Täällä häntä odotti yllätys, sillä hänen kuvailtuaan hotellin asemaa keskeytti hänet äkkiä Ostrinski huudahtaen: "Ette suinkaan tarkota Hindsiä?"
"Juuri häntä", sanoi Jurgis.
Johon toinen vastasi: "Silloin olette saanut parhaan isännän koko Chikagossa — hän on puolueemme pääjärjestäjä ja kaikkein parhaita puhujiamme!"
Seuraavana aamuna Jurgis meni isäntänsä puheille ja ilmoitti kuka ja mitä hän oli, ja mies tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä sydämmellisesti. "Hitto vie!" sanoi hän, "sepä oli hauskaa kuulla. En voinut nukkua koko yönä, koska olin erottanut hyvän sosialistin!"
Tämän jälkeen kutsui Jurgista isäntänsä "toveri Jurgikseksi" ja hänen oli puolestaan kutsuttava tätä "toveri Hindsiksi". "Tommy" Hinds, kuten lähimmät tuttavat häntä kutsuivat, oli lihava pieni mies, jolla oli leveät hartiat ja harmaan poskiparran ympäröimät punertavat kasvot. Hän oli mitä hyväsydämmisin ja vilkkain mies — väsymätön innostuksessaan ja haastaen sosialismista päivät ja yöt. Hän oli tunnettu kyvystään koota ympärilleen suuren ihmisjoukon ja pitää sitä hyvällä tuulella; kun hän kerran tuli oikein alkuun, ei hänen kaunopuheisuuttaan olisi voinut verrata muuhun kuin Niagaraan.
Tommy Hinds oli alkanut elämänuransa sepän oppipoikana ja oli sitte karannut liittyäkseen Yhdysvaltain armeijaan, jossa hän ensi kerran teki tuttavuutta kapitalismin kanssa kelvottomien muskettien ja puolivillaisten vuodevaippojen muodossa. Sen seikan, että muuan musketti särkyi eräässä kahakassa, sanoi hän syyksi ainoan veljensä kuolemaan, ja kehnoja vaippoja sanoi hän saavansa kiittää luuvalostaan. Aina kun satoi, sai hän tämän taudin jäseniinsä, ja silloin irvisteli hän pahasti ja mutisi: "Kapitalismi poikaseni, kapitalismi!Ecrasez l'Infâme!"[Musertakaa kurjuus! Valistusfilosoofi Voltairen kuuluisa huudahdus. Suom. muist.] Hänellä oli erehtymätön parannuskeino kaikkea pahaa vastaan maailmassa, ja hän saarnasi sitä jokaiselle. Aivan samantekevä oli, valittiko joku hänelle huonoja raha-asioitaan, kipeätä vatsaansa tai riitaista anoppimuoriaan — aina sanoi hän veitikkamaisesti räpyttäen silmiään: "Minäpä sanon mitä teidän pitää tehdä — äänestäkää te sosialistisen ohjelmamme puolesta!"
Tommy Hinds oli lähtenyt sotapolulle kapitalismin louhikäärmettä vastaan hetikun orjasota oli loppunut. Hän oli antautunut liike-elämään ja huomannut kilpailevansa sellaisten kanssa, jotka olivat varastaneet sillä aikaa kun hän oli taistellut. Kaupungin hallitus oli näiden käsissä, rautatieyhtiöt pitivät yhtä niiden kanssa, ja kunniallinen kauppiastoimi sai kaluta kynsiään. Silloin sijoitti Hinds säästövaransa erääseen kiinteimistöön Chikagossa ja rupesi omin käsin patoamaan kapitalismin vuolasta virtaa. Hän oli ollut kaikkea mahdollista, unionisti, populisti ja Bryanisti; ja kolmenkymmenen vuoden taistelun jälkeen opetti vuosi 1896 hänelle, ettei yhteenkeskitetyn rikkauden valtaa voitu koskaan lain keinoilla tarkastella; ainoa keino oli hävittää se kerrassaan. Hän oli julaissut lentokirjasen tästä asiasta ja ruvennut muodostamaan puoluetta oman päänsä jälkeen, kun hän eräästä sattumalta käsiinsä joutuneesta sosialistisesta lehtisestä huomasi, että toiset olivat siinä jo ennättäneet häntä edelle. Nyt oli hän taistellut puolueen hyväksi kahdeksan vuotta missä ja millä keinoilla hyvänsä — missä tahansa pidettiin sotilaskokous, hotellinomistajain neuvottelu, afrikkalais-amerikkalaisten kauppiasten konferenssi tahi raamattuseuran huvimatka, sinne toimitti Tommy Hinds itsensä selittämään sosialismin ja kulloinkin käsitettävänä olevan asian suhdetta toisiinsa. Sitte lähti hän tavallisesti omintakeiselle kiertomatkalle, päätyen lopulta jonnekin New Yorkin ja Oregonin välille; paluumatkalla hän perusti uusia paikallisosastoja tiensä varrelle; ja vihdoin viimein hän saapui kotiin lepäämään — ja puhumaan sosialismista Chikagossa. Hindsin hotelli oli oikea sosialistisen kiihotuksen pesäpaikka; koko sen palvelijakunta kuului puolueeseen, ja vaikk'eivät nämä kaikki alussa sosialisteja olleetkaan, ei kulunut varsin kauvan ennenkun he sellaisiksi olivat tulleet. Omistaja tuli esim. keskustellen asiasta jonkun kanssa hotellin eteiseen; ja kun väittely kävi kiihkeäksi, kokoutui pian toisia ympärille kuuntelemaan, niin että pian oli koko palvelusväki ympärillä ja keskustelu tuli yleiseksi. Näin tapahtui joka ilta — jollei Tommy Hinds itse ollut keskustelua johtamassa, niin oli hänellä apulaisensa sijassaan; ja kun tämäkin oli poissa jollakin luentomatkalla, ryhtyi rahastoapulainen asiaan, rouva Hindsin istuessa tiskin takana hoitamassa tilejä. Apulainen oli omistajan vanha tuttu, kömpelö ja jäykkäruumiinen jättiläinen, jolla oli laihat, kellertävät kasvot, leveä suu ja leukaparta — oikea prairiafarmarin tyyppi. Hän olikin ollut tällainen koko ikänsä; hän oli taistellut rautatietrusteja vastaan Kansasissa viidenkymmenen vuoden ajan, oli kuulunut talousseuroihin ja maanviljelysyhdistyksiin ja ollut "keskitien" populisti. Lopuksi oli Tommy Hinds antanut hänelle sen merkillisen neuvon, että käyttäisi trusteja hyväkseen sen sijaan että niitä vastaan taistelisi; ja seurauksena oli, että mies möi farminsa ja asettui Chikagoon.
Sellainen mies oli tämä Amos Struver. Hänen rinnallaan oli rahastoapulainen — kalpea ja näivettyneen näköinen mies. Hän tuli Massachusettsista ja kuului pyhiinvaeltajasukuun. ["The pilgrims", Massachusetts-valtiossa olevan Plymouth-kaupungin perustajat (1620). Suom. muist.] Harry Adams — se oli hänen nimensä — oli työskennellyt puuvillakentillä Fall Riverin varrella, mutta tämän teollisuuden silloinen painostunut asema oli saattanut hänet miltei mierontielle, ja hän oli siirtynyt Etelä-Karolinaan. Siellä hän oli saanut työtä ja pysynyt siinä; mutta viimein syntyi siellä lakko lyhyemmän työajan aikaansaamiseksi, ja Adams oli rohjennut esiytyä puhujana eräässä katukokouksessa. Mutta se tuli hänelle turmiolliseksi. Etelävaltioissa on tapana vuokrata pakkovankien työtä urakoitsijoille, ja kun pakkovankeja ei ollut tarpeeseen asti, oli sellaisia hankittava lisää. Harry Adamsin lähetti vankeuteen muuan tuomari, joka oli sen tehtailijan serkku, jonka asioihin hän oli sekautunut; ja vaikka vankilaelämä teki miltei lopun hänestä, oli hän kuitenkin ollut niin viisas ettei ollut valittanut; ja vankeusajan loputtua oli hän perheineen jättänyt Etelä-Karolinan — tuon hornan takapihan, kuten hän sitä kutsui. Hänellä oli silloin tuskin senttiäkään lakkarissaan; mutta onneksi oli leikkuuaika, niin että he astuivat maantietä yhden päivän ja työskentelivät elatuksensa vuoksi toisen päivän; sillä tapaa Adams vihdoin saapui Chikagoon ja liittyi sikäläiseen sosialistiseen puolueeseen. Hän oli paljon lukenut mies, käytökseltään hiljainen ja varovainen ja puhujana kehno; mutta hänellä oli aina korkeat kasat kirjoja pulpetillaan hotellissa, ja hänen kädestään lähteneet kirjoitukset sosialistilehdissä alkoivat kiinnittää huomiota puoleensa.
Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa, ei tämä radikaalisuus vaikuttanut lamauttavasti hotelliliikkeeseen; kaikki radikaalit ottivat kaupunkimajansa sinne, ja kauppamatkustajista tuntui paikka huvittavalta. Viime aikoina oli hotelli myöskin tullut siksi paikaksi, jossa länsivaltioiden karjankasvattajat kernaasti asustivat Chikagossa käydessään. Kun nyt Lihatrusti oli keksinyt sen tempun, että se korottelemalla karjan hintoja lisäsi sen tuontia teurastamoihin ja sitte hintoja äkkiä alentamalla hylkäsi kaikki eläimet joita ei tarvinnut, voi sattua että jollakin kaupunkiin tulleella karjakauppiaalla ei ollut varoja "tavaransa" poislähettämiseen; ja sellainen kuuli kernaasti puhuttavan kapitalismista pahaa hotellin eteisessä. Nämä lännen miehet olivat oikeita "herkkupaloja" Tommy Hindsille — hänen suurimpana huvinaan oli koota tusinan verta sellaisia ympärilleen ja kuvata heille elävin piirtein "Järjestelmää". Ei ollut kulunut viikkoakaan Jurgiksen tänne tulosta, kun hän jo tiesi hänen historiansa; ja sen jälkeen hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut luopua uudesta portinvartijastaan. "Kas tässä", oli hänen tapansa sanoa keskellä keskustelua, "on aivan lähellä mies, joka on työskennellyt Lihatrustin palveluksessa ja tuntee olot siellä perinpohjin!" Ja silloin sai Jurgis jättää työnsä, mitä se kulloinkin vain sattui olemaan, ja astua esiin toisen viitatessa hänelle: "Toveri Jurgis, kertokaapa nyt näille herroille, mitä näitte teurastamoissa!" Aluksi tämä kehotus vallan hätäännytti Jurgista, ja puhuessaan tuntui hänestä aivan kuin kiskoisi joku hampaita hänen suustaan; mutta vähitellen hän käsitti mitä häneltä oikeastaan vaadittiin ja oppi viimein puhumaan sanottavansa oikealla innostuksella. Hänen isäntänsä istui tavallisesti vieressä ja kannusti häntä eteenpäin huudahduksilla ja päännyökkäyksillä; ja kun Jurgis esim. selitteli "säilystetyn silavan" alkuaineita tahi kertoi koleeratautisista sioista ja niiden muuttamisesta "puhtaimmaksi ihraksi", lyödä mäjähytti Tommy Hinds polviinsa ja huudahti: "Luuletteko että joku ihminen voi sepittää tuollaista kokoon omasta päästään?"
Ja sitte voi hotellinisäntä vakuuttaa ja näyttää toteen, että sosialismi oli ainoa tehokas keino sellaisen pahan parantamiseksi ja että sosialistit olivat ainoat, jotka täydellä todella heiluttivat Lihatrustin perusteita. Ja jos joku kuulijoista uskalsi tähän vastata väittämällä että koko maa oli kuohuksissa, että sanomalehdet tuomitsivat trustin ja että hallitus oli ryhtynyt toimenpiteisiin sitä vastaan, oli Tommy Hindsillä aina pureva vastaus valmiina. "Niin", sanoi hän, "se kaikki on kyllä totta — mutta tiedättekö mikä syy siihen on? Oletteko kyllin typerä uskoaksenne, että kaikki tämä melu on todella yleisön paraaksi? Onhan maassa muitakin trusteja, jotka ovat yhtä laittomia ja saaliinhimoisia kuin Lihatrusti; niinpä on meillä esim. Hiilitrusti, joka saa aikaan että köyhät saavat palella öisin — meillä on Terästrusti, joka kohottaa kaksinkertaiseksi joka naulan hinnan kengissänne — meillä on Öljytrusti, joka estää teitä lukemasta iltasin — ja miksi oikeastaan luulettekaan sanomalehdistön ja hallituksen raivoavan lihatrustia vastaan?" Ja kun toinen ujosti rohkeni huomauttaa, että Öljytrustiakin vastaan oli aikaisemmin paljon meluttu, jatkoi hotellinomistaja: "Kymmenen vuotta sitte paljasti Henry D. Lloyd olot Standard Oil Companyssä kirjassaan 'Rikkaus tasavaltaa vastaan' — ja kirja surmattiin äänettömyydellä, eikä siitä enää puhuta niin halaistua sanaakaan. Ja kun nyt kahdella aikakauskirjalla on rohkeutta jälleen hämmästellä 'Standard Oilia' vastaan, mitä tapahtuukaan? Sanomalehdet ivailevat kirjoittajia, kirkoissa puolustetaan rikoksellisia, ja hallitus — ei tee mitään. Ja nyt, miksi onkaan Lihatrustin suhteen asianlaita niin vallan toinen?"
Niin pitkälle tultua toinen tavallisesti myönsi olevansa ymmällä; ja nyt alkoi Tommy Hinds selittää sitä, niin että oli oikein nähdä muiden levittelevän silmiänsä. "Jos olisitte sosialisti", sanoi hotellinisäntä, "niin ymmärtäisitte että Yhdysvaltain todellisena hallitsijana nykyään on Rautatietrusti. Tämä trusti se on, jolla on valta eri valtioiden hallituksissa, missä valtiossa sitte asuttekin, ja samalla trustilla on valta Yhdysvaltain senaatissa. Ja kaikki äsken luettelemani trustit ovat rautatietrusteja — kaikki paitsi Lihatrusti. Lihatrusti se on uhmaillut rautateitä — se ryöstää sitä joka päivä yksityisvaunuillaan; ja juuri senvuoksi kiihotetaan yleisöä raivoon, senvuoksi huutavat sanomalehdet hallitusta puuttumaan asiaan, ja hallitus todella pukeutuukin sotisopaan! Ja tämä köyhä kansa katselee tätä leikkiä ja taputtaa käsiään ja luulee, että kaikki tämä tehdään sen hyväksi eikä voi edes uneksiakaan, että se itse asiassa on taistelua elämästä ja kuolemasta Lihatrustin ja 'Standard Oilin' johtajien välillä, ja että voittosaaliina on herruus ja päävaikutus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa!"
Sellainen oli se uusi koti, jossa Jurgis eli ja vaikutti ja jossa hänen kasvatuksensa täydennettiin. Ehkäpä olette taipuvainen luulemaan, ettei hänellä ollut juuri paljo tehtävää siellä, mutta siinä suuresti erehdytte. Jurgis olisi mielellään hakannut toisen kätensä poikki Tommy Hindsin takia, ja Hindsin hotellin siistinä pitäminen oli hänelle elämäntehtävä. Hänen toimiansa ei häirinnyt sekään, että hänellä alati oli pää täynnä sosialistisia tuumailuja; päinvastoin huuhteli hän sylkilaatikoita ja kiillotti messinkiheloja sitä rivakammin kun hän koko ajan sielussaan taisteli luulotellun vastustajan kanssa. Tämän kirjoittajalle olisi hauskaa tässä yhteydessä mainita, että hän heti luopui ryyppäämisestä ja muista pahoista tavoista, mutta se ei olisi todenperäistä. Nämä vallankumouksellisetkaan eivät olleet mitään enkeleitä; he olivat ihmisiä, jotka olivat kohonneet ylös yhteiskunnallisesta liejusta, mutta siitä oli jonkun verran lokaa tarttunut kiini heihin. Jotkut heistä joivat, toiset kiroilivat ja toiset taas söivät veitsellä; oli vain yksi asia, joka erotti heidät kaikista muista ihmisistä — se nimittäin, että heillä oli jotakin toivottavana, jotakin jonka puolesta kamppailla ja kärsiä. Oli hetkiä Jurgiksen elämässä, jolloin hänen tulevaisuudenhaaveensa kalpenivat ja katosivat kaukaisuuteen ja jolloin lasi olutta niiden rinnalla tuntui paljon ehommalta; mutta jos tämä lasi toi perässään toisen ja yhä useampia laseja, oli kuitenkin jotain, joka synnytti hänessä omantunnonvaivoja ja sai hänen tekemään hyviä päätöksiä seuraavana päivänä. Hänestä oli ilmeisesti väärin tuhlata rahojaan juomatavaroihin, kun työläisluokka vielä vaelsi pimeydessä ja ikävöi vapauttamistaan; olutlasin hinnalla voi ostaa viisitoista kappaletta jotakin lentolehtistä, jota voi jakaa vielä uudestasyntymättömille. Tämä oli liikkeen toimintatapa, ja se oli ainoa tapa jolla voi toivoa edistystä; ei maksanut vaivaa tietää siitä, jollei taistellut sen puolesta — se oli kaikkien yhteinen asia, eikä vain muutamien harvojen. Johtopäätöksenä tästä oli, että ken kieltäytyi häneltä vastaanottamasta uutta evankeliumia, se sai siveelliseksi velvollisuudekseen vakuuttaa häntä päinvastaisesta ajatustavasta, ja tämä seikka teki hänet valitettavasti hiukan tukalaksi seuraelämässä. Hän tapasi Elzbietan luona muutamia tämän naapureja, jotka hän heti otti käännyttääkseen sosialisteiksi kaikki yhdellä haavaa, ja monesti olivat tällaiset käännytysyritykset päättyä käsirysyllä.
Kaikki oli niin selvää niin tuskallisen selvää Jurgikselle! Hänestä tuntui vallan käsittämättömältä, etteivät kaikki ihmiset voineet tajuta sitä! Täällä olivat maan kaikki tulolähteet: maa, sillä olevat rakennukset, rautatiet, kaivokset, tehtaat ja kaikki kauppavarastot muutamien harvojen yksilöjen käsissä, joita kutsuttiin kapitalisteiksi; ja näiden hyväksi oli koko kansan raadettava palkan edestä. Kaikki puhdas voitto kansan tuotteista tuli vain näiden kapitalistien varallisuuden lisäämiseksi sekä loi sellaisia yhä useampia — huolimatta siitä että he ja heidän ympäristönsä jo ennestäänkin elivät sanoin kuvaamattomassa ylellisyydessä! Ja eikö ollut päivän selvää, että jos kansa katkoisi niiden tulolähteet, joiden ainoana elintehtävänä oli vain "omistaminen", niin työntekijäin, raatajain rahanalaisten osuus tuli sitä suuremmaksi? Se oli yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä — ja siinä oli koko ajatuksenjuoksu! Kuitenkin löytyi ihmisiä, jotka eivät voineet sitä käsittää, jotka sanoivat hänelle vasten naamaa, ettei valtio kyennyt hoitamaan asioita yhtä taloudellisesti kuin yksityishenkilöt; ja he toistivat samaa kerta kerralta ja luulivat sanoneensa jotakin älykästä! He eivät älynneet, että asiain "taloudellinen" hoito muutamien yksityisten käsissä aivan yksinkertaisesti sisälsi vain sen, että kansa pakotettiin yhä ankarampaan työhön vielä pienemmästä palkasta! Työmiehet olivat palkannauttijoita ja palvelijoita ja elivät vallan työnantajain armosta, joiden ainoa ajatus oli kiristää heiltä työtä niin paljon kuin mahdollista; ja nuo paksupäät siitä huolimatta olivat huolissaan kehityksestä, tuskailivat ettei muka työn tuotanto tullut kyllin suureksi! Kannattiko kuullakaan moista hullua todistelua?
Toisinaan vaikuttivat tällaiset väittelyt niin kiusoittavasti Jurgikseen, ettei hän jaksanut enää ajatella koko asioita; ja kuitenkaan ei hän voinut niistä päästä — hänellä ei ollut muuta neuvona kuin jatkaa ja murtaa tätä tietämättömyyden ja ennakkoluulojen vuorta. Hän ei saanut väsyä miesparkoihin, hänen oli pakko hillitä itseänsä ja jatkaa väittelyä heidän kanssaan ja käyttää hyväkseen parasta tilaisuutta iskeäkseen elävän aatteen heidän koviin kalloihinsa. Ja väliajoilla hänen täytyi terottaa aseitansa — miettiä uusia vastauksia heidän vastaväitteisiinsä ja varustaa itselleen uusia tosiasioita joilla todistaa, miten hullunkurinen koko heidän aaterakennuksensa oli.
Siten tottui Jurgis lukemaan paljon. Hänellä oli aina taskussa tavallisesti joku puoluekirja tahi lentolehti, ja kun hänellä oli joutilas hetki, voi hän tavata läpi jonkun kappaleen ja märehtiä sitä sitte mielessään työnsä aikana. Hän luki myöskin sanomalehtiä ja teki kysymyksiä niiden sisällön johdosta. Muuan toisista portinvartijoista Hindsin hotellissa oli eräs terävä-älyinen pieni irlantilainen, joka tiesi kaikki mitä Jurgiksen tarvitsi tietää; ja heidän yhdessä ahertaessaan opetti edellinen hänelle Amerikan maantiedettä ja sen historiaa, sen lakeja ja asetuksia, hän antoi hänelle myöskin tietoja maan kaupasta, suurista rautateistä ja niistä yhtiöistä, jotka ne omistivat, hän tutustutti hänet ammattiyhdistysten toimintaan, isoihin työlakkoihin ja niiden johtomiehiin. Ja iltasin, kun Jurgis pääsi irti työstä, oli hän mukana sosialistisissa kokouksissa, joita pidettiin hotellin suuressa salissa ja joissa usein sai kuulla puhujia, jotka olivat saavuttaneet kansallisen kuuluisuuden. Nämä pohtivat valtiollista asiaintilaa joka puolelta, ja Jurgis tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan korjata edes vähäsen niitä tiedon rahtusia, joita he kylvivät hänen jalkoihinsa.
Siellä esiytyi muuan mies, joka puolueessa oli tunnettu "pikku jättiläisen" nimellä. Herramme oli käyttänyt niin paljon aineksia hänen päänsä tekemiseen, ettei niitä ollut paljo riittänyt hänen muihin jäseniinsä; mutta kun hän astui puhujalavalle ja pyyhkäsi pikimustaa poskipartaansa, tärähtelivät kapitalismin kulmakivet. Hän oli kirjoittanut tästä aineesta oikean sivistyssanakirjan, melkein yhtä ison teoksen kuin hän itsekin oli. Sitte siellä oli muuan nuori kirjailija, joka oli tullut Kaliforniasta ja oli ollut vuoron perään lohenkalastajana, osterinpyytäjänä, pitkäsiimanvetäjänä ja merimiehenä — joka oli kulkulaisena kierrellyt halki koko maan ja ollut vankeudessakin, ja vaihtelun vuoksi istunut Whitechapelin likaisimmissa kolkissa ja kaivanut kultaa Klondyken jäätiköiltä. Kaikkia näitä asioita hän oli kuvaillut kirjassaan, ja ollen nerokas mies pakotti hän koko maailman kuuntelemaan hänen sanojaan. Nyt hän oli kuuluisa henkilö, mutta siitä huolimatta tahtoi hän saarnata evankeliumia köyhille. — Hänen rinnallaan oli toinen mies, jota kutsuttiin "miljonääri-sosialistiksi". Tämä oli liikekeinotteluilla tullut rikkaaksi, mutta hänen rikkautensa oli hävinnyt valtion virkamiesten vastajuonien kautta. Hän oli hiljaisluontoinen mies, jota olisi luullut miksi muuksi tahansa kuin sosialistikiihottajaksi. Hänen puheensa olivat yksinkertaisia ja miltei muodottomia — hän ei voinut itse ymmärtää, miksikä kukaan voi niistä tulla kiihotetuksi. Hän puhui taloudellisen kehityksen laeista ja menetelmistä. Elämä oli taistelua olemassaolosta, sanoi hän, ja vahvat voittivat siinä heikommat. Viimemainitut olivat enimmäkseen ennakolta tuomitut perikatoon; mutta joskus he pelastuivat yhteenliittymisen avulla — joka oli uusi ja korkeampi muoto voimaa. Asianlaita oli se, että laumoissa elävät eläimet olivat aina voittaneet yksinään elävät raatelueläimet; historiassa samaten kansakunnat olivat tulleet kuninkaittensa herroiksi. Työmiehet olivat yksinkertaisesti teollisuuden kansalaisia, ja sosialistinen liike oli ilmauksena heidän halustaan pysyä elossa. Vallankumouksen välttämättömyys riippui siitä tosiasiasta, että heillä ei ollut muuta valitsemisen varaa kuin joko liittyä yhteen tahi tulla hävitetyiksi; tämä tosiasia, julma ja järkähtämätön, ei ollut riippuvainen mistään ihmistahdosta, se oli taloudellisen kehityksen laki, jonka yksityiskohtia puhuja esitti ihmeteltävällä säntillisyydellä.
Ja myöhemmin tuli suuri vaalikokous, jolloin Jurgis kuuli puolueen pääjohtajan puhuvan. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli Chikagon sadanviidenkymmenentuhannen rautatietyömiehen keskuudessa puhjennut lakko, jolloin rautatieyhtiöt olivat palkanneet rosvoja saamaan aikaan väkivaltaisuuksia lakkolaisten keskuudessa ja Yhdysvaltain presidentti oli lähettänyt sotajoukkoja kukistamaan lakkoa ja pannut ammattiyhdistyksen puheenjohtajan vankilaan ilman edelläkäypää tutkintoa ja tuomiota. Tämä oli palannut takasin vankeudesta taloudellisesti ja ruumiillisesti runneltuna miehenä, mutta kiivaana sosialistina; ja nyt oli hän kymmenen vuoden ajan kiertänyt ristiin rastiin maata julistamalla kansalle oikeuden vaatimuksia. Hänen esiytymisensä vaikutti aina kuin sähköisku; hän oli pitkä ja laiha, ja hänen kasvonsa kantoivat hirvittäviä kärsimyksen merkkejä. Koko sorretun ihmiskunnan raivo salamoi niistä — ja hänen äänessään värähteli kärsivien pikkulapsien nyyhkytys. Hän kumartui puhuessaan kuulijakuntansa yli, hän satutti sen sydämmen sisimpään ojennetulla sormellaan. Hänen äänensä oli käheä paljosta puhumisesta, mutta suuri kuulijakunta istui hiljaa kuin hautajaisissa, eikä yksikään sana välttynyt sen korvilta.
Ja kun Jurgis lähti tästä kokouksesta, työnnettiin hänen käteensä paperi, jonka hän vei kotiinsa lukeakseen; ja sillä tavoin hän tutustui julkaisuun "Vetoomus järkeen". Noin kaksitoista vuotta sitte oli muuan talokeinottelija Koloradossa huomannut olevan väärin lyödä rahaa ihmisten elintarpeista; hän oli lopettanut liikkeensä ja ruvennut sen sijaan julkaisemaan sosialistista viikkolehteä. Se oli pieni nelisivuinen lehti, jota myötiin vähemmästä kuin puolesta sentistä numero; sen tilaajamäärä nousi neljännesmiljoonaan ja se meni kaikkiin Amerikan postikonttoreihin. Se lähetti kerran kirjeenvaihtajan Koloradoon ja täytti monia sivuja kuvauksilla miten Amerikan lakeja ja laitoksia kokonaan syrjäytettiin tässä valtiossa. Eräässä maan kaupungissa sillä oli kokonaista neljäkymmentä avustajaa Sähkösanomatrustin pääkortteerin henkilökunnan keskuudessa, eikä mitään sosialisteille tärkeitä tietoja päässyt julkisuuteen ilman että ne ensin painatettiin "Vetoomuksen" palstoille. Se painatti koko sivun laajuisia selontekoja vaalitaistelusta; ja se numero, joka oli tullut Jurgiksen käsiin, sisälsi kehotuksen lakossa oleville työmiehille, jota oli liki miljoona kappaletta jaettu suuriin teollisuuskeskuksiin. "Oletko antanut palttua lakolle?" — oli sen otsikkona. "Ja mihin nyt aijot ryhtyä?" Se oli sitä laatua vetoomusta, jota sanotaan "kiihotukseksi" — ja sen oli kirjoittanut mies, jonka sielu oli teräksestä. Kun tämä painos ilmestyi, lähetettiin sitä kaksikymmentätuhatta kappaletta Packingtowniin; ja ne otettiin vastaan ja sälytettiin erään tupakkamyymälän takahuoneeseen, ja joka ilta samoin kuin sunnuntaisin koko päivän mittaan ottivat Packingtownin haaraosastot niitä sylen täydet ja jakoivat niitä kaduilla ja asunnoissa. Packingtownin kansa oli lopettanut lakkonsa ja luki lehtiä ihastuksella, ja nuo kaksikymmentä tuhatta kappaletta huomattiin pian riittämättömiksi. Jurgis oli päättänyt ettei hän tulisi entistä kotipaikkaansa liian lähelle; mutta kun hän kuuli tästä puhuttavan, kasvoi ikävä hänessä vallan polttavaksi. Joka ilta tämän viikon aikana ajoi hän rautatievaunussa teurastamoiden takalistolle, missä hän avusti saattamaan edellisen vuoden toimintaansa myttyyn, jolloin hän oli ollut mukana tekemässä Mike Scullyn keilinasettajasta aldermania.
Oli oikein ihmeellistä nähdä miten suuri muutos yhden ainoan vuoden aikana oli tapahtunut Packingtownissa — kansan silmät vähitellen avautuivat! Sosialisteilla oli ehdoton enemmistö näissä vaaleissa, ja Scully ja hänen henkiheimolaisensa olivat vallan hämmennyksissä. Vasta vaalitaistelun lopulla he tulivat ajatelleeksi että lakko oli saatu murretuksi neekerien avulla, ja silloin tuottivat he Etelä-Karolinasta "tulensyöjän" — miehen, joka puhuessaan työmiehille riisui takin päältään ja pippuroi puheensa kauheilla kirouksilla. Tätä kokousta he ilmottelivat ahkerasti, ja myöskin sosialistit ilmottivat siitä — sillä seurauksella, että tuhansittain kuulijoita saapui sinne. "Tulensyöjä" kesti heidän kyselypommitustaan noin tunnin ajan ja meni sitte kotiinsa vallan raivoissaan, ja loppu-ilta käytettiin ainoastaan puoluekysymysten pohtimiseen. Jurgiksella, joka välttämättömästi tahtoi olla mukana, oli silloin suuri päivänsä. Hän tanssi ympärinsä ja liehtoi käsillään kuin hullu — ja vihdoin tempausi hän irti ystävistään, astui lavalle ja piti itse puheen! Edellinen puhuja oli kieltänyt demokraattisen puolueen käyttäneen äänenostoja ja luki tämän vain republikaanisen puolueen synniksi — mutta tähän huusi Jurgis raivoisasti: "Se on valetta! Se on valetta!" Sitte jatkoi hän ja kertoi kuulijoilleen, miten hän itse voi tietää puhuvansa totta: hän oli nimittäin itse ollut mukana ostamassa ääniä demokraateille! Ja hän olisi ilmaissut "tulensyöjälle" kaikki persoonalliset kokemuksensa, jollei Harry Adams ja eräs toinen ystävä olisi tarttunut hänen takkiinsa ja vetäissyt hänet alas.
Ensimmäiseksi työkseen paikan saatuaan Jurgis kiirehti Marijaa katsomaan. Tämä tuli talon ensi kerrokseen tapaamaan häntä; ja hän seisoi oven suussa hattu kädessä ja sanoi: "Minulla on työtä nyt, niin että voit jättää tämän paikan."
Mutta Marija pudisti päätään. Hänellä ei ollut enää mitään muuta edessä, sanoi hän, eikä kukaan huolinut häntä työhön. Hän ei voinut pitää entisyyttään salassa — tytöt olivat kyllä koettaneet sitä, mutta aina oltiin päästy siitä selville. Tuhansittain miehiä kävi tässä paikassa, ja ennemmin tai myöhemmin kohtaisi hän jonkun heistä. "Ja sitäpaitsi", lisäsi Marija, "en voi enää mitään saada aikaan, en kelpaa mihinkään. Mitä sinä voisit hyväkseni tehdä?"
"Etkö voi lopettaa?" huudahti Jurgis.
"En", vastasi tyttö, "en kai koskaan tule tätä lopettamaan. Mutta mitäpä kannattaa tästä puhua — minä jään tänne siksi kunnes kuolen, niin luulen. Se on ainoa mihin kelpaan."
Eikä Jurgis päässyt sen pitemmälle — hänen ei maksanut vaivaa yrittääkään. Marijan silmälaudat olivat raskaat ja hänen kasvonsa punaset ja pöhöttyneet; Jurgis näki vain vaivaavansa häntä ja että hänen toivottiin lähtevän tiehensä. Ja niine hyvineen hän lähtikin, pettyneenä ja alakuloisena.
Jurgis parka ei ollut erittäin onnellinen kotielämässään. Ezlbieta oli sangen usein kipeänä tähän aikaan, ja pojat olivat hurjia ja vallattomia, sillä katuelämä oli jättänyt merkkinsä heihin. Mutta hän liittyi omaisiinsa siitä huolimatta, sillä nämä muistuttivat hänelle entispäiväin onnellisuudesta. Ja kun jokin asia oli hullusti, voi hän etsiä lohdutusta sosialistisessa liikkeessä. Sittekun hänen elämänsä oli joutunut tämän mahtavan vuon pyörteisiin, tuntuivat monetkin asiat, joilla hänelle ennen oli ollut mitä suurin merkitys, jotenkin mitättömiltä; hänen ajunsa ja aivoituksensa olivat nyt toisaalla, aatteiden palveluksessa. Hänen ulkoinen elämänsä oli tosin jokapäiväistä ja tarjosi varsin vähän vaihtelua — hänhän oli vain hotellin portinvartija ja pysyisi sinä arvattavasti koko ikänsä; mutta samalla kertaa oli hänen sisäinen elämänsä aatteiden maailmassa yhtämittaista seikkailua. Hänellä oli niin paljon uutta, johon oli perehdyttävä — niin monia ihmeitä keksittävänä! Ei ikinä voinut Jurgis unhottaa vaalin aattopäivää, jolloin hän sai eräältä Harry Adamsin ystävältä sähkösanoman, jossa tämä pyysi hänen tulemaan luoksensa illalla. Jurgis menikin sinne ja tapasi perillä erään liikkeen johtavista voimista.
Kutsumuksen oli lähettänyt muuan Fisher, eräs Chikagon miljonäärejä, joka oli hylännyt entisen elämänsä ja ruvennut maallikkosaarnaajaksi ja asui nyt kaupungin köyhäinkorttelien keskustassa. Hän ei kuulunut puolueeseen, mutta tunsi sitä kohtaan suurta mielenkiintoa; ja hän sanoi odottavansa tänä iltana luokseen erään suuren aikakauslehden päätoimittajaa, joka kirjoitteli sosialismia vastaan, todellisuudessa kuitenkin tietämättä mitä se oikeastaan oli. Miljonääri oli ehdottanut että Adams ottaisi Jurgiksen mukaansa ja alottaisi tämän kokemusten tukemana keskustelun "väärentämättömistä ravintoaineista", joiden tiesi huvittavan suurta sanomalehtimiestä.
Nuoren Fisherin koti oli pieni kaksikerroksinen kivirakennus, ulkoapäin jotenkin rappeutunut, mutta sisältä miellyttävä ja kodikas. Huone, johon Jurgis saatettiin, oli täynnä kirjoja, ja seinillä riippui monia tauluja, joita silmä vain heikosti erotti kellertävässä valaistuksessa; yö oli kylmä ja sateinen, ja senvuoksi räiskyi uunissa hauska valkea. Seitsemän tahi kahdeksan henkeä oli jo kokoutunut, kun Adams ystävineen saapui, ja Jurgis huomasi hämmästyksekseen kolmen niistä olevan naisia. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut tällaiselle kuulijakunnalle, ja hän alkoi tuntea itsensä hirveän ujoksi ja onnettomaksi. Hän seisoi oven suussa hermostuneesti pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä ja tervehti syvään kumartaen kaikkia henkilöitä, joita hänelle esitettiin; ja kun hänen pyydettiin astumaan esiin ja painamaan puuta, istahti hän erääseen pimeään loukkoon varovaisesti tuolin reunalle ja rupesi pyyhkimään hikeä otsaltaan takkinsa hialla. Hän vallan kauhistui ajatellessaan, että häntä pyydettäisiin täällä puhumaan.
Siellä oli ensiksikin isäntä itse, kookas- ja kauniskasvuinen nuori mies, puettuna hännystakkiin kuten Mr. Maynardkin, sanomalehtimies, joka näytti hyvin kivuloiselta. Edelleen oli siellä edellisen nuori vaimo, joka myös näytti heiveröiseltä, eräs vanhempi nainen, joka opetti köyhäinpiirin lastentarhassa, ja vielä muuan naisylioppilas, nuori kaunis tyttö, jolla oli innostuneet ja totiset kasvot. Tämä ei virkkanut montaa sanaa Jurgiksen siellä ollessa — enimmäkseen hän istui pöydän ääressä keskellä huonetta nojaten leukaansa käteensä ja innokkaasti kuunnellen keskustelua. Sitäpaitsi oli saapuvilla vielä kaksi muuta miestä, jotka isäntä esitti Jurgikselle Mr. Lucasina ja Mr. Schliemannina; hän kuuli heidän puhuttelevan Adamsia "toveriksi" ja ymmärsi siitä heidän olevan sosialisteja.
Edellinen näistä miehistä oli hyväntahtoiselta näyttävä pieni herra, jolla oli papillinen ulkomuoto; hän olikin ollut matkasaarnaajana, kunnes oli saanut nähdä valkeuden, ja toimi nyt uuden opin julistajana. Hän matkusteli nytkin ristiin maata, eli muinaisten apostolien tapaan muiden vierasvaraisuudesta ja saarnasi kadunkulmissa, jollei mitään salia ollut saatavana. Toinen herra oli ollut vilkkaassa keskustelussa sanomalehtimiehen kanssa, kun Adams ja Jurgis astuivat sisään; ja isännän kehotuksesta jatkoivat he nyt edelleen keskeytynyttä keskusteluaan. Jurgis istui kuin loihdittu, sillä tämä mies oli hänen mielestään varmasti merkillisin mies mitä koskaan oli elänyt maan päällä.
Nicholas Schliemann oli ruotsalainen, iso ja laiha mies, jolla oli karvaiset kädet ja pörröinen keltanen parta. Hän oli oppinut mies ja oli ollut kotimaassaan filosofian professorina — kunnes hänelle omain sanainsa mukaan oli käynyt selväksi, että hän tässä työssä möi ihmisarvonsa samalla kuin aikansa. Silloin hän oli siirtynyt Amerikaan, missä hän nyt asui muutamassa yliskamarissa köyhäinkorttelissa ja antoi oman tulivuoren kaltaisen hengenvoimansa korvata lämmintä kotiliettä. Hän tutki ravintoaineiden kemiallista kokoonpanoa ja tiesi täsmälleen, miten monta prosenttia munanvalkuaisainetta ja hiilihydraattia hänen ruumiinsa tarvitsi; tiedollisella pureskelulla sanoi hän antavansa kolminkertaisen arvon kaikelle mitä söi, niin että hän tällä tapaa voi elää yhdellätoista sentillä päivän. Heinäkuun alussa hän sanoi ottavansa itselleen loma-aikaa ja lähtevänsä Chikagosta jalkapatikalle; tultuaan maaseudun elovainioille työskentelisi hän siellä kahdesta ja puolesta dollarista päivältä ja palaisi sitte kotiin, ansaittuaan täten niin paljon kuin tarvitsi puolen vuoden toimeentuloon eli suunnilleen satakaksikymmentä dollaria. Se oli lähin aste täydelliseen riippumattomuuteen, mihin ihminen voi päästä "kapitalismin vallassa ollen", selitti hän; hän ei tahtonut koskaan mennä naimisiin, sillä ei kukaan täysin järkevä mies uskaltanut sellaista uhkayritystä kuin rakastumista, ennenkun vasta vallankumouksen tapahduttua.
Hän istui isossa nojatuolissa jalat ristissä ja pää niin etäällä varjossa, että siitä erotti vain kaksi välkkyvää pistettä, nimittäin uunissa räiskyvän valkean kajastukset hänen silmälaseissaan. Hän puhui teeskentelemättömästi ja aivan intohimottomasti; yhtä tyynesti kuin opettaja, joka pojille selvittelee mittausoppia, voi hän lausua asioita, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn tavallisen ihmisen päässä. Ja kun kuulija oli vastannut ettei lainkaan ymmärtänyt häntä, jatkoi hän entistä selitystään uusilla väitteillä, jotka olivat vielä pöyristyttävimpiä. Jurgikseen vaikutti tohtori Schliemannin esitystapa kuin ukkosenilma tahi maanjäristys. Ja niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, näytti heidän molempien välillä olevan jonkinmoisia näkymättömiä siteitä, niin että Jurgis käsitti miltei kaikki mitä toinen sanoi. Hän aivan kuin leijaili vaikeiden kohtien yli, itse siitä tietämättä.
Nicholas Schliemann tunsi perinpohjin niin hyvin koko maailmankaikkeuden kuin ihmisen yhtenä sen osana. Hän käsitti pohjaa myöten kaikki inhimilliset laitokset ja puhalsi niitä ympäriinsä kuin saippuakuplia. Oli ihmeellistä miten paljon hävityshalua ihmisrintaan voikaan mahtua. Maan hallinnostako oli puhe? Hallituksen tehtävänä oli yhdistää muinaisaikojen väkivalta nykyisen ajan viekkauteen. Tahi avioliitostako puhuttiin? Avioliitto ja prostitutsioni olivat saman kilven eri puolia, aistillisen ihmisen sukuvietin tyydyttämistä. Niiden välinen erotus oli vain luokkaerotusta. Jos naisella oli rahoja, voi hän sanella ehdot: yhdenvertaisuuden, elinkautiskontrahdin ja lastensa laillisuuden — s.o. perintöoikeuden. Mutta jollei hänellä ollut rahaa, kuului hän köyhälistöön ja möi siis itsensä voidakseen elää. Entä sitte uskonto, tuo verivihollisen kuolettavin ase? Maan hallitus sorti palkkaorjan ruumista, mutta uskonto sorti hänen sieluaan ja myrkytti edistyksen vuolaan virran jo sen lähteissä. Palkkaorjan piti kiinnittää toivonsa tulevaan elämään, kun hän nylettiin putipuhtaaksi tässä elämässä; hänet kasvatettiin säästäväisyyteen, nöyryyteen ja kuuliaisuuteen — lyhyesti kaikkiin kapitalismin n.s. hyveihin. Sivistyksen kohtalo ratkaistiin taistelussa elämästä ja kuolemasta punasen ja mustan Internatsionalen välillä, sosialismin ja roomalaiskatolisen kirkon välillä; mutta täällä Amerikassa vallitsi amerikkalaisen evankelisuuden styygiläinen keskiyö — —
Nyt tahtoi sanomalehtimies tietää, millä perustella t:ri Schliemann voi tukea kerran lausumaansa väitettä, että yhteiskunta voi tulla toimeen ainoastaan yksitotisella työpäivällä kutakin yksilöä kohti. "Millaiseksi yhteiskunnan tuotantokyky", jatkoi puhuteltu, "voi muodostua, jos kaikkia tieteen nykyisin tarjoomia kehitysmahdollisuuksia käytettäisiin hyväkseen, sitä on vaikea sanoa; mutta varmasti se kohoisi kaiken yli mitä asian laatuun nähden nykyään voidaan kuvitella, kapitalismin julmuuksien paaduttamia kun ollaan. Kansainvälisen köyhälistön päästyä voitolle sodat tietysti kävisivät mahdottomiksi; ja ken voikaan laskea mitä sodat oikeastaan maksavat ihmiskunnalle — ei ainoastaan niiden ihmishenkien ja tavarain arvoa, joita ne hävittävät, ei ainoastaan niitä kustannuksia, mitä vaatii miljoonain ihmisten työttöminä pitäminen ja niiden varustaminen tappeluihin ja paraateihin, vaan myöskin sen heikontavan vaikutuksen yhteiskunnan elinvoimiin, mikä on sotatilalla ja sodanpelolla, kaikella raakuudella ja tietämättömyydellä, juoppoudella ja siveettömyydellä, taloudellisella rappiolla ja siveellisellä väljähtymisellä, jotka kaikki ovat sodan seurauksia ja hedelmiä. Luuletteko olevan liian uskallettua lausua, että kaksi tuntia jokaisen työkykyisen yleisön jokapäiväisestä työajasta menee suupalaksi sodan hirviön kitaan?"
Ja sitte selvitti Schliemann edelleen yleisin piirtein kilpailun tuottamia vaurioita; teollisuustaistelun tuottamia yhteiskunnallisia tappioita, alituista aherrusta ja kiihkoa; paheita — sellaisia kuin esim. juoppoutta, joka viime kahtenakymmenenä vuonna on kasvanut lähes kaksinkertaiseksi [Aikaisemmin kirjassa on mainittu tekijän tässä kohden puhuvan Amerikan oloista. Suom. muist.]; yhteiskunnan laiskoja ja toimettomia jäseniä, ylimielisiä rikkaita ja rutiköyhtyneitä kurjimuksia; sorron lakeja ja koko sen koneistoa; yhteiskunnan tuhlaavaisuutta kaikkine räätälineen ja muotiompelijoineen, hiustenkähertäjineen ja tanssimestareineen, kokkeineen ja lakeijoineen. "Te ymmärrätte", sanoi hän, "että yhteiskunnassa, jota hallitsee kilpailu liike-elämän alalla, täytyy rahan olla miehuullisuuden todistuksena ja tuhlaavaisuuden ainoana vallan tuntomerkkinä. Siten on meillä tätä nykyä yhteiskunta, jossa voimme sanoa kolmenkymmenen prosentin väestöstä työskentelevän hyödyttömien esineiden valmistamisessa ja yhden prosentin käyttävän kaiken aikansa niiden kuluttamiseen. Eikä tämä ole kaikki — sillä loiseläinten palvelijat ja parittajat ovat myöskin loiseläimiä, muotikauppiaat, juveelisepät ja lakeijat myöskin elävät yhteiskunnan hyödyllisten jäsenten työstä. Ja huomatkaa myöskin, että tämä laajalle levinnyt sairaus ei tartu ainoastaan laiskureihin ja heidän palvelijoihinsa, vaan että sen myrkky tunkeutuu myös koko yhteiskuntaruumiiseen. Sadantuhannen 'kermaan' kuuluvan naisen alapuolella on miljoona keskiluokan naista, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, kun eivät kuulu 'kermaan', ja tekevät kaikkensa, jotta näyttäisivät siihen kuuluvansa; ja näiden alapuolella on jälleen viisi miljoonaa talonpoikaisnaista, jotka lukevat 'muodikkaita' sanomalehtiä ja rustaavat hattujaan, puotineitiä ja palvelustyttöä, jotka myyvät itsensä porttoloihin saadakseen halpoja koruja ja päällysvaippoja väärennetystä hylkeennahasta."
"Elkääkä unohtako suurten huijausten tuottamaa taloudellista vahinkoa", puuttui Fisher puheeseen.
"Kun tulemme ilmotustaidon aito-uudenaikaiseen ammattiin", vastasi Schliemann — "siihen tieteeseen, jonka avulla ihmisiä houkutellaan ostamaan sellaista mitä eivät tarvitse, niin olemme kapitalistisen hävitystyön ruumishuoneen keskustassa — ja tuskin tiedämme mitä hirveitä asioita ensin puheeksi ottaisimme. Ajatelkaahan vain, miten paljon aikaa ja työkykyä oikeastaan tuhlataankaan valmistaessa kymmeniätuhansia saman tavaran eri lajeja ainoastaan pöyhkeilyn ja keikarimaisuuden palvelukseen, kun yksi ainoa laji jo olisi kylläksi; ajatelkaahan vain tavarainväärennyksen tuottamaa kansallistappiota — puolivillaisia pukuja, puuvillahuopia, seulaseinäisiä vuokrakasarmeja, korkinjauhoilla täytettyjä pelastusrenkaita, vedellä sekotettua maitoa, aniliinipitoista soodavettä, perunajauhoista tehtyjä makkaroita — —"
"Ja katselkaa ennen kaikkea asian siveellistä puolta", ehätti entinen saarnaaja.
"Aivan niin", sanoi Schliemann, "sitä halpamaisuutta ja julmuutta mitä ne aiheuttavat, niitä juonia, valheita ja lahjuksia, sitä kerskailua ja öyhkäilyä, sitä kiirettä ja kuhinaa mikä sitä seuraa. Luonnollisesti ovat jäljitteleminen ja väärentäminen itse kilpailun ydin — ne ovat toinen muoto tavanmukaiselle lauseelle 'ostaa halvimmilta markkinoilta ja myydä kalliimmilla'. Eräs valtion virkamies on laskenut, että kansakunta vuosittain kärsii vahinkoa yhden ja yhden neljänneksen biljoonan dollaria väärennetyistä ravintoaineista — se tietysti ei käsitä ainoastaan niiden ainesten tappiota, jotka olisivat olleet hyödyllisiä ulkopuolella ihmisen vatsaa, vaan lääkärien ja sairaanhoitajattarien kustannukset ihmisiltä, jotka muuten olisivat pysyneet terveinä, sekä hautaushankkijain kustannukset kokonaiselta sukupolvelta, joka on saatettu hautaan kymmentä tai kahtakymmentä vuotta ennen luonnollista aikaansa. Ja ajatelkaahan miten paljon aikaa ja voimaa kulutetaan näiden tavarain myymiseen parissakymmenessä puodissa, kun yksi ainoa olisi tarpeen. Maassamme on miljoona tahi pari kauppahuonetta ja niissä viisi tahi kymmenen kertaa niin paljon kauppa-apulaisia — ja ajatelkaahan kaikkea kirjanpitoa näissä kaikissa liikkeissä, kaikkea suunnittelua ja keinottelua, kaikkea voiton ja tappion arvioimista. Ajatelkaahan koko sitä siviililainsäädännön koneistoa, joka on käynyt tarpeelliseksi näiden toimien takia — kokonaisia kirjastoja mahtavia asetuskokoelmia, tuomioistuimia ja valamiehiä, jotka niitä tarvitsevat, lakimiehiä, jotka ponnistelevat aivojaan niiden kiertämiseksi, kaikkea lainväärennystä ja kaikkia asianajajain koukkuja, kaikkea vihaa ja kaikkia valheita! Ajatelkaahan kauppatavarain sokeata ja uskallettua liikavalmistusta ja sen seurauksia — sulettuja tehtaita, työttömiä työmiehiä ja tavaroita, jotka lahoovat ja mätänevät varastoissa; ajatelkaahan kurssiveijarien toimintaa, jonka kautta kokonaiset teollisuudenhaarat saattavat joutua perikatoon; vararikkoutuneita liikkeitä ja kukistuvia pankkeja, aikoja täynnä pelkoa, ahdistusta ja epätoivoa, hävitettyjä kaupunkeja ja nälkää näkeviä väestöjä! Ajatelkaahan miten paljon voimaa kulutetaan turhaan menekin etsimiseen liiaksi valmistetulle tavaralle ja kaikkiin köyhätuotteisiin liikkeenhaaroihin! Ajatelkaahan mikä vaara johtuu kaupunkien liikakansoittumisesta, jonka syynä ovat kilpailu ja rautatiemonopooli; ajatelkaa niiden ahtaita kujia, niiden huonoa ilmaa, niiden tautisuutta ja elinvoiman menetystä! Ajatelkaahan liikehuoneustoja — mikä ajan ja aineen turha kulutus kerrosten latomisessa kerrosten päälle tahi niiden kaivamisessa syvälle maan alle! Ja ajatelkaahan vielä koko vakuutustoimintaa, sen suunnatonta joukkoa hallintohenkilöitä ja konttoriapulaisia ja kaikkea muuta tuhlausta — —"
"Siinä en jaksa teitä seurata", virkkoi sanomalehtimies.
"Ko-operatiivinen tasavalta on yleinen itsetoimiva vakuutusyhtiö ja samalla myöskin säästöpankki sen kaikille jäsenille. Kun pääoma on kaikkien yhteistä omaisuutta, saavat kaikki kärsiä sen mahdollisista tappioista ja kaikki ovat velvolliset niitä korvaamaan. Pankki on koko maan luottolaitos, se pääkirja, johon jokaisen yksilön tulot ja menot merkitään. On myöskin olemassa koko maata käsittävä julkaisu, jossa ilmotetaan kaikki mitä tasavallalla on kaupan. Ja kun ei kukaan saa itselleen mitään eri ansiota myymisestä, ei myöskään enää ole olemassa mitään kiihoketta uhkarohkeuteen tahi tuhlaukseen, ei myöskään petollisuuteen, väärennykseen, lahjomiseen — sanalla sanoen 'kapitalismiin'."
"Miten määrätään sitte jonkun tavaran hinta?"
"Hinta riippuu työstä, jonka sen valmistaminen ja kauppaan saattaminen vaatii, ja se määrätään hyvin yksinkertaisen laskumenetelmän avulla. Miljoona työmiestä on työskennellyt kansakunnan vehnäpelloilla sata päivää, ja työn tuloksena on biljoona bushelia [Bushel on englantilais-amerikkalainen mitta = 3,348 litraa. — Biljoonaa tekijä muuten näyttää yleensä käyttävän merkityksessä 1,000 miljoonaa eli miljaardi, kun sillä meillä yleiseen ymmärretään 1,000,000 miljoonaa. Suom. muist.] vehnää; siten on yhden vehnäbushelin hinta kymmenes osa maanviljelystyöpäivän arvosta. Jos käytämme mielivaltaista arvioimista ja laskemme työpäivän hinnan esim. viideksi dollariksi, niin maksaa busheli vehnää siis viisikymmentä senttiä."
"Te puhutte 'maanviljelystyöstä'", sanoi Mr. Maynard. "Kaikkea työtä ei siis makseta saman mittakaavan mukaan?"
"Tietystikään ei, koska erilaiset työt ovat eri tavalla raskaita, ja koska siinä tapauksessa sattuisimme saamaan miljoonan kirjeenkantajaa eikä yhtään hiilikaivostyömiestä. Voisihan kyllä tehdä palkat yhtä suuriksi ja työajat eri pitkiksi; jompaakumpaa täytyy tietysti alituisesti muutella samassa suhteessa kuin jollekin työalalle työntekijöitä tarjoutuu tahi tarvitaan. Asianlaita tässä kohden on vallan sama kuin nykyään, paitsi että työmiesten hankinta tätänykyä tapahtuu sokeasti ja erotuksetta suullisten tiedonantojen ja sanomalehti-ilmotusten kautta, sen sijaan että se nopeimmin ja täydellisimmin kävisi päinsä yleisen hallituksen sanansaattajan kautta."
"Miten menetellään sitte niiden toimien suhteen, joiden aikaa on vaikea määritellä. Mikä esim. on kirjateoksen työkustannus?"
"Ilmeisesti paperin, painatuksen, sitomisen ja jakamisen yhteenlaskettu työkustannus — eli noin viides osa nykyisestä."
"Entä tekijän palkkio?"
"Olen jo sanonut, ettei valtio voi tarkastaa ajatustyötä. Valtio voisi laskea että kirjan sepittäminen on vienyt vuoden ajan, ja kustantaja voi sanoa sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Goethen oli tapana sanoa, että jokainen hänen lausumansa 'nerokas sana' oli maksanut kukkarollisen kultaa. Tässä olen koettanut määritellä yleisin piirtein nimenomaan kansallista eli pikemminkin yleismaailmallista menetelmää ihmisen aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Kun ihmisellä myöskin on henkisiä tarpeita tyydytettävänä, saa hän työskennellä kauvemmin, ansaita enemmän ja tyydyttää niitä oman makunsa jälkeen ja omalla tavallaan. Minä elän samalla tapaa kuin useat muut, käytän samallaisia jalkineita ja nukun samallaisessa vuoteessa, mutta minä en ajattele samallaisia ajatuksia enkä tahdo maksaa sellaisille ajattelijoille, joita enemmistö suosii. Minä tahdon, että sellaiset asiat tätänykyä annetaan jokaisen vapaasti valittaviksi. Jos ihmiset tahtovat mieluimmin kuulla jotakin erityistä pappia, liittäytyvät he yhteen ja maksavat määrätyn avustuksen, joka riittää kirkon rakentamiseen ja saarnaajan toimeentuloon, ja he menevät kuulemaan häntä; mutta jollen minä tahdo häntä kuulla, jään minä kotio enkä maksa mitäkään. Samalla tapaa on toisenlaisia harrastuksia: aikakauslehtiä Egyptin muinaistiedettä varten, katolisia pyhimyksiä, lentokoneita ja atleettisia urheiluja, enkä minä ole pakotettu tietämään niistä mitään."
T:ri Schliemann pysähtyi hetkiseksi. "Sepä oli kokonainen esitelmä", sanoi hän nauraen, "ja kuitenkin olen vasta alussa."
"Mitä teillä sitten vielä olisi sanottavaa?" kysyi Maynard.
"Olen huomauttanut muutamista kielteisistä tappioista, joita kilpailu tuo mukanaan", vastasi toinen. "Mutta en ole puhunut vielä tuskin sanallakaan siitä myönteisestä voitosta, joka yhteistyöstä on seurauksena. Otaksuen että perheeseen ylipäänsä kuuluu neljä henkilöä, on tässä maassa viisitoista miljoonaa perhettä, ja ainakin kymmenellä miljoonalla näistä on erityinen taloutensa, jota vaimo tai palkollinen hoitaa. Jättäkäämme nyt syrjään uudenaikainen puhdistustapa höyrykoneiden avulla sekä ko-operatiivisen ruanlaittojärjestelmän edut ja ajatelkaamme vain yhtä ainoata asiaa, nimittäin astiainpesua. Ei liene liikaa jos sanoo yhden perheen talouteen kuuluvan astiainpesun vievän puolentunnin ajan päivästä; jos siis laskemme työpäivän kymmentuntiseksi, tarvitaan puolimiljoonaa työkykyistä henkilöä — enimmäkseen naista — suorittamaan koko maan astiainpesua. Huomatkaa vielä, että tämä on likaista, ikävää ja tylsistyttävää työtä; se on syynä verenvähyyteen, hermostumisuuteen, rumuuteen ja huonoon tuuleen, prostitutsioniin, itsemurhiin ja mielisairauteen, aviomiesten juoppouteen ja lasten laiminlyömiseen — josta kaikesta yhteiskunnan täytyy maksaa. Ja ajatelkaahan nyt vain, että jokaisessa minun pienistä vapaista yhdyskunnistani on kone, joka pesee ja kuivaa astiat ja tekee ne ei ainoastaan silmälle puhtaiksi vaan tieteellisestikin puhtaiksi — surmaten kaikki basillit niistä — ja tekee tämän vain kymmenentenä osana siitä ajasta minkä palkollinen tarvitsee! Tästä kaikesta voitte lukea Mrs Gilmanin kirjoista; ja ottakaa sitte Krapotkinin teos 'Elovainiot, tehtaat ja työhuoneet' ja lukekaa uudenaikaisesta maanviljelyksestä, joka kymmenenä viime vuotena on kehittynyt, jonka kautta puutarhan omistaja apulannoituksen ja tarmokkaan viljelyksen avulla voi saada kymmenen tai kaksitoista satoa kesässä ja kaksisataa tonnia vihanneksia yhden ainoan hehtaarin alalta ja jonka kautta koko maapallon asukkaat voisivat saada ravintoa siitä maa-alasta, joka on viljelyksen alaisena yksinomaan täällä Yhdysvalloissamme! Mahdotonta on sovittaa sellaisia menetelmiä nykyään laajalle sirotetun maataviljelevän väestömme tietämättömyyden ja köyhyyden vuoksi; mutta odottakaas kun tiede kerran ottaa maanviljelyksen tehtäväkseen ja harjottaa sitä järjestelmällisesti ja tarkotusperäisesti! Kaikki karu ja kallioperäinen maa säästetään kasvamaan metsää valtion tarpeiksi, leikkiahoiksi lapsillemme, metsästysalueiksi nuorille miehillemme ja asuinpaikoiksi runoilijoillemme! Kutakin maantuotetta varten valitaan sopiva ilmanala ja kelpaavin maanlaatu; kaikkein täydellisempiä koneita käytetään taitavain maanviljelyskemistien johdolla! Minä olen kasvanut maalla ja tiedän miten sieluasurmaavaa maanviljelys on; ja sen vuoksi mielelläni ajattelen, millaiseksi se muodostuukaan tulevan suuren vallankumouksen tapahduttua. Hengessäni näen suuren perunainsiemennyskoneen, jota neljä hevosta vetää tahi sähkömoottori käyttää, kyntävän vakoja ja leikkelevän turpeita, istuttavan ja multaavan perunat, siten siementäen parikymmentä hehtaaria päivässä! Näen suuren perunainottokoneen sähkön käyttämänä liikkuvan tuhannen hehtaarin suuruisen pellon poikki, kaivavan perunoita maasta ja panevan ne säkkeihin! Näen kaikkia muunlaisia vihanneksia ja hedelmiä viljeltävän samalla tapaa — omenoita ja appelsiineja poimittavan koneilla, lehmiä lypsettävän sähkön avulla — ja kaikki nämä ovat asioita, joita tiennette jo tehdyiksi. Ja ajatelkaas tulevaisuuden elonleikkuita, joihin onnelliset miehet ja naiset saapuvat kuten ainakin kesäjuhliin ylimääräisillä junilla ja juuri riittävässä määrässä kuhunkin eri kohtaan! Ja verratkaa tätä meidän päiviemme vapaan pikkuviljelijän työmenetelmiin — nyt näette kutistuneen, raihnaisen ja tietämättömän miehen yhdessä kellertäväihoisen, laihan ja alakuloisen vaimonsa kera orjailevan kello neljästä aamulla kello yhdeksään illalla, pannen lapsensa työhön heti kun ne kykenevät käymään ja kyhnien maata otsansa hiessä alkeellisilla työkaluillaan — poissulettuina kaikesta tiedosta ja toivosta, tieteen ja keksintöjen siunauksista ja kaikesta sisäisestä ilosta — saatettuina työkilpailun kautta olemassaolon ahtaimpiin rajoihin ja kerskuen vapaudestaan, koska ovat liian sokeat nähdäkseen kahleensa!"