Ja kuitenkin kohtasi hän muuanna iltana tänä kylmänä vuodenaikana taasen erään seikkailun. Hän oli kerjännyt henkensä edestä koko päivän ja mielikarvaudekseen huomannut, ettei yksikään kristitty sielu välittänyt hänestä hiukkaakaan. Iltamyöhään hän kuitenkin näki erään vanhan säätyläisnaisen astuvan alas raitiovaunusta, ja hän riensi esiin kantamaan hänen sateenvarjoaan ja tavarakääröään kertoen samalla koko surullisen historiansa; ja hänen vastattuaan tyydyttävästi kaikkiin epäluuloisiin kysymyksiin vietiin hänet erääseen ruokatarjoiluun, jossa hänelle tilattiin neljännesdollarin maksava ateria. Hän sai leipää ja lämmintä keittoa, suolaista lihaa perunain ja papujen kera ynnä piirakkaa ja kahvia, niin että hän astui huoneesta ulos vatsa kimmoisena kuin ilmapallo. Ja nähdessään nyt punasten lyhtyjen välkkyilevän sateen ja pimeän läpi ja kuullessaan patarummun kiihottavan jyminän rupesi hänen sydämmensä kovasti pamppailemaan. Hän rupesi juoksemaan kaikista voimistaan valoa kohden — sillä hän ymmärsi kysymättäkin, että siellä tänä iltana pidettäisiin joku valtiollinen kokous.
Vaalitaistelu oli alkanut kuten sanomalehdissä lausuttiin "yleisellä välinpitämättömyydellä". Syystä tai toisesta kieltäytyi kansa ottamasta osaa siihen, ja johtajien oli melkein mahdotonta saada ihmisiä kokouksiinsa ja sitte niitä harvoja meluamaan, jotka todella tulivat. Chikagossa tähän asti pidetyt vaalikokoukset olivat olleet jokaiselle puolueelle häpeällisiä tappioita, ja kun tänä iltana esiytyi niin arvokas henkilö kuin koko maan varapresidentin ehdokas, vapisivat kokousten toimeenpanijat levottomuudesta. Mutta armelias taivas oli lähettänyt kylmän ja pitkällisen sadekuuron vuotamaan kaupungin yli — ja nyt tarvittiin vain muutamia raketteja ja punasia lyhtyjä ynnä hetkisen rummunpäristystä, jotta kaikki kaupungin kodittomat ja mieroa kiertävät virtaisivat kokouspaikkoihin. Ja aamusella saisivat sanomalehdet tilaisuuden kertoa suuremmoisista kunnianosotuksista, lisäten ettei kokousten osanottajina ollut ainoastaan "silkkisukkiin puettuja kuulijoita", vaan että kansakunnan palkkaanauttivat yksilötkin suvaitsivat osottaa suosiotaan ehdokkaiden mielipiteille.
Pian oli Jurgis saapunut suureen, lipuilla ja Unionin merkkikuvilla koristettuun saliin; ja sittekun kokouksen kokoonkutsuja oli lausunut muutamia sanoja ja illan pääpuhuja fanfaarien räikkyessä noussut puhujalavalle — niin päättäkäätpä Jurgiksen ihmetystä, kun hän huomasi viimemainitun olevan niin tärkeän henkilön kuin kuuluisan ja kaunopuheisen senaattori Spareshanksin, joka oli puhunut "Doylen republikaanisessa yhdistyksessä" ja avustanut Mike Scullya saamaan keilinasettajansa Chikagon aldermaninistuimelle!
Senaattorin näkeminen sai miltei kyyneleet Jurgiksen silmiin. Kuinka tuskallista hänelle olikaan katsahtaa takasin näihin kulta-aikoihin, jolloin hänelläkin oli ollut paikkansa viikunapuun varjossa; jolloin hänkin oli ollut yksi niistä harvoista valituista, joiden käsissä maan hallinnon ohjat olivat — jolloin hänelläkin oli ollut oma pieni tapinreikänsä vaalitaistelutynnörissä! Ja taasen oli käsissä vaali, jossa republikaaneilla oli vahvin rahasto käytettävänään ja jonka saaliista hänelläkin olisi ollut osansa, jollei viime onnettomuutta olisi tapahtunut!
Kaunopuhelias senaattori alotti puheensa selittämällä suojelustulleja — mainiota keksintöä, jonka avulla työmiehet auttoivat tehtailijoita asettamaan tavaroilleen korkeat hinnat, jotta itsekin saisivat parempia palkkoja; ja tätä menettelyä hän havainnollisesti esitti ottamalla rahaa yhdestä taskustaan ja työntämällä osan siitä toiseen taskuunsa. Senaattorin mielestä oli tällainen ainokainen menettely jollakin tapaa yhtäpitävää maailmankaikkeuden ylhäisten totuuksien kanssa. Sillä tapaa päätellen oli Kolumbuksen maanosa valtamerien helmi; ja kaikki sen tulevat voitot, sen valta ja arvo kansakuntien joukossa riippui siitä uutteruudesta ja kestävyydestä, jolla jokainen kansalainen koetti näitä ominaisuuksia ylläpitää. Tämän suuren urhokkaan kansallismielisen puolueen nimi oli "Suuri vanha puolue — —".
Ja taasen pärähtivät torvet, ja Jurgis kavahti pystyyn kuin sähköiskun satuttamana. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, koetti Jurgis epätoivon vimmalla käsittää senaattorin sanoja — käsittää Amerikan hyvinvoinnin ja sen kaupan suunnattoman kehityksen, jota vastaan kajahtelivat surkeina hätähuutoina Keski- ja Etelä-Amerikan sorrettujen kansojen hätähuudot. Syynä hänen mielenkiintoonsa oli, että hän koetteli pysyä valveilla. Hän tiesi, että hän heti nukahdettuaan rupeisi kuorsaamaan äänekkäästi, jonka vuoksi hänen täytyi kuunnella — hänen oli pakko osottaa huomiota! Mutta nyt oli asianlaita se, että hän oli syönyt vankan illallisen ja oli peräti väsynyt; sali oli sen ohessa lämmin ja hänen paikkansa perin mukava. Senaattorin, laihanluiseva vartalo siinsi hänen silmiinsä kuin usvan keskeltä — se sai jättimäiset hahmopiirteet ja rupesi vähitellen tanssimaan hänen silmissään, heiluttaen käsissään lippuja, joihin oli kirjoitettu "tuonti" ja "vienti". Kerran nykäisi hänen naapurinsa häntä heikosti kylkeen, ja silloin hän kavahti pystyyn ja koetti näyttää niin hartaalta kuin taisi; mutta pian kuului jälleen hänen röhähtelynsä ja ihmiset alkoivat katsella kierosti häneen, ja suuttuneita huudahduksia kuului joukosta. Vihdoin viimein muuan kuulija viittasi poliisikonstaapelin paikalle, ja tämä iski kiini Jurgiksen takinkaulukseen ja nosti hänet pystyyn. Jotkut muut lähellä istuvat kääntyivät katselemaan tätä hauskaa välinäytöstä, ja yksin senaattori Spareshankskin sotkeutui puheessaan, mutta silloin huusi muuan ääni viihdyttävästi: "Me vain potkasemme ulos erään juopporatin! Anna soida, vanha saapas!" Tällöin alkoi koko kuulijakunta nauraa, ja senaattori hymyili hyväntahtoisesti ja jatkoi puhettaan; ja siinä silmänräpäyksessä huomasi Jurgis joutuneensa ulos kadulle ja sateeseen, perässään kiroileva ihmislauma.
Hän etsi suojaa muutamasta porttikäytävästä ja mietti lähemmin asiaintilaa. Hän ei ollut millään lailla loukkautunut eikä myöskään joutunut kammoamaansa "putkaan". Hän noitui hetkisen itseään ja kovaa onneaan, mutta sitte hänen ajatuksensa kääntyivät käytännöllisemmälle taholle. Hänellä ei ollut enää penniäkään taskussaan eikä paikkaa, johon päänsä kallistaisi; hänen täytyi siis jälleen lähteä katuja kiertelemään ja kerjäämään. Hän lähti ulos suojapaikastaan, väristen jääkylmässä sateessa, joka pieksi hänen kasvojaan. Kappaleen kulettuaan hän kohtasi erään hyvin puetun naisen, jolla oli sateenvarjo päänsä yli viritettynä; hän kääntyi ympäri ja astui hänen vierelleen. "Hyvä rouva", alotti hän, "voisiko rouva olla kiltti ja lainata minulle lantin yömajaa varten? Minä olen köyhä työmies — —"
Äkkiä hän pysähtyi. Erään kaasulampun valossa hän oli äkännyt naisen kasvonpiirteet. Hän tunsi ne!
Se oli Alena Jasaityte, joka oli ollut kaunotar hänen häissään! Alena Jasaityte, joka oli näyttänyt niin komealta ja tanssinut niin kuninkaallisesti ajuri Juozas Racziuksen kanssa! Jurgis oli tavannut hänet pari kertaa jälkeenpäin, sillä Juozas oli hylännyt hänet erään toisen tytön vuoksi, ja Alena oli kadonnut Packingtownista ilman että kenkään tiesi, minne hän oli lähtenyt. Ja nyt hän tapaisi hänet täällä!
Tyttö oli yhtä hämillään kuin hänkin, "Jurgis Rudkus!" huudahti hän."Miten on oikein laitanne?"
"Minä — minulla on ollut vastoinkäymisiä" sopersi Jurgis. "Olen ilman työtä, eikä minulla ole kotia eikä penniäkään taskussani. Entä te, Alena — oletteko naimisissa?"
"En", tyttö vastasi, "en ole naimisissa, mutta minulla on hyvä paikka".
He seisoivat hetkisen tähystäen toisiaan silmästä silmään. Vihdoin Alena puhkesi puhumaan. "Jurgis", sanoi hän, "minä auttaisin teitä jos vain voisin, sen vakuutan kaikkien pyhien nimessä, mutta asianlaita on niin, että olen lähtenyt ulos ilman penniäkään taskussani. Mutta minä autan teitä vielä paremmin — minä voin sanoa, mistä saatte apua. Voin sanoa teille, missä Marija nykyään asustaa."
Jurgis säpsähti. "Marija", hän huudahti.
"Niin", toisti Alena, "ja hän varmaan auttaa teitä. Hän on saanut paikan, jossa viihtyy; hän varmaankin iloitsee nähdessään teidät."
Ei ollut vuottakaan kulunut siitä, kun Jurgis oli lähtenyt Packingtownista kuin vanki, joka riemumielin jättää kaamean koppinsa; ja juuri Marijan ja Elzbietan luota oli hän karannut. Mutta nyt oli hän valmis huutamaan ilosta vain heidän nimensä kuullessaan. Hän tahtoi tavata heitä — hän tahtoi mennä kotiinsa! He kyllä auttaisivat häntä, he häntä armahtaisivat. Siinä tuokiossa hän oli kuvaillut mielessään jälleennäkemisen kohtauksen. Hänellähän oli ollut hyvä syy karata tiehensä — suru pojan kuolemasta; ja hänellä oli myöskin hyvä syy palaamattomuuteensa — hehän olivat lähteneet pois Packingtownista. "No hyvä", hän sanoi, "lähdenpä sinne."
Alena antoi Jurgikselle Marijan osotteen Clark Streetin varrella, lisäten: "Omaa osotettani minun ei ole tarvis antaa teille, sillä Marija tietää sen". Ja Jurgis lähti sen enemmittä jäähyväisittä tallustamaan taivaltaan.
Hän tapasi suuren, ylhäiseltä näyttävän hietakivitalon ja soitti eteisen ovikelloa. Nuori neekerityttö avasi oven puoli tuumaa raolleen ja tähysti häntä epäluuloisin katsein.
"Mitä tahdotte?" tyttö virkkoi.
"Asuuko Marija Berczynskas täällä?" kysyi Jurgis.
"Enpä tiedä", tyttö vastasi. "Mitä hänestä tahdotte?"
"Haluan tavata häntä", sanoi Jurgis; "hän on sukulaiseni."
Tyttö epäröi hetkisen. Sitte hän avasi oven ja sanoi: "Käykää sisään!" Jurgis astui kynnyksen yli ja pysähtyi eteiseen, tytön jatkaessa: "Minä käyn kuulustelemassa häntä. Mikä nimenne on?"
"Sanokaa hänelle, että Jurgis on täällä", vastasi mies; ja tyttö lähti yläkertaan. Muutaman minuutin perästä hän palasi ilmottaen: "Sen nimistä henkilöä ei asu täällä."
Jurgiksen sydän valahti hänen saappaanvarteensa. "Minulle kerrottiin hänen asuvan täällä!" huudahti hän.
Mutta tyttö pudisti päätään. "Emäntä sanoi, ettei sellaista henkilöä asu täällä", virkkoi hän.
Jurgis seisoi hetkisen liikkumattomana, vallan kuin pilvistä pudonneena. Sitte hän kääntyi ympäri ja astui ovea kohti. Mutta samalla kuultiin sille koputettavan, ja tyttö kiirehti avaamaan. Jurgis kuuli kopisevia korkoja oven takaa, mutta silloin tyttö päästi huudahduksen. Seuraavassa tuokiossa hän kavahti takaperin ja syöksähti Jurgiksen ohi silmät pyöreinä pelosta ja huutaen täyttä kurkkua:"Poliisi! Poliisi! Me olemme satimessa!"
Jurgis seisoi hetkisen kuin puulla päähän lyötynä. Mutta nähdessään sinitakkien ryntäävän ohitsensa, seurasi hän neekeritytön kintereillä ylös. Tämän huudot olivat synnyttäneet tavatonta hämminkiä yläkerrassa, talo oli täynnä väkeä, ja tultuaan ylempään eteiseen näki hän ihmisten juoksentelevan taholle ja toiselle päästellen hätähuutoja. Siellä oli miehiä ja naisia, kaikki hyvin keveästi puettuja. Toisella sivulla Jurgis äkkäsi suuren huoneen, jossa oli samettipäällisiä tuoleja ynnä pöytiä täpösen täynnänsä tarjottimia ja juomalaseja. Lattialla virui hajallaan pelikortteja — muuan pöydistä oli hämmingin aikana potkastu kumoon, ja viinipulloja vieriskeli sisällystään ulospulputtaen pitkin mattoa. Eräs nuori tyttö oli pyörtynyt ja kaksi miestä piteli häntä kiini, ja tusinan verta muita seisoi ja tungeskeli eteisen ovella.
Äkkiä kuului jymähteleviä iskuja ovelle, saaden kaikki ihmiset kavahtamaan takaperin. Samassa silmänräpäyksessä tuli muuan lihava nainen, jolla oli maalatut posket ja timanttirenkaat korvissa, syösten portaita ylös ja huutaen läähättävällä äänellä: "Vetäytykää takasin! Pian!"
Hän näytti tien takaportaille, Jurgiksen seuratessa muun joukon kintereillä, ja keittiössä hän painoi muuatta nappulaa, jolloin eräs kaappi siirtyi syrjään ja paljasti oven pimeään käytävään. "Käykää sisään!" huusi hän joukolle, jossa oli pari- kolmekymmentä päätä; ja nämä alkoivat nyt solua ulos yksi kerrassaan. Mutta tuskin oli viimeinen kadonnut näkyvistä, kun etummaisina tunkeutuneiden kuultiin huutavan: "Niitä on täälläkin! Olemme satimessa!"
"Ylös portaita!" komensi nainen; ja nyt syntyi taas tavaton tungeksiminen, miehet ja naiset kirosivat ja kirkuivat ja tappelivat etusijasta. Pari kolme porrasta noustua tulivat vastaan tikapuut, jotka johtivat ylös katolle; niiden juurelle sullousi joukko, ja muuan mies kiipesi niiden latvaan koettaen kohottaa kattoluukkua. Mutta hän ei saanut sitä liikahtamaankaan, ja kun nainen käski häntä avaamaan ha'an, huusi hän: "Haka on jo avattu. Siellä istuu joku luukulla!"
Seuraavassa tuokiossa kuului ääni alhaalta: "Voitte yhtä hyvin tulla alaskin. Me tarkotamme täyttä totta tällä kertaa."
Ja silloin hajausi joukko ja alkoi laskeutua portaita alas. Muutama silmänräpäys myöhemmin saapui useita poliiseja ylös, tähystellen karsaasti uhrejaan. Näistä olivat miehet enimmän peloissaan, näyttäen säikähtyneeltä lammaskatraalta. Naiset sitävastoin näkyivät pitävän asiaa vain hauskana pilana, ja vaikka joku heistä olisi kalvennutkin, ei sitä olisi huomannut paksun ihomaalin alta. Muuan mustasilmäinen tyttö kiipesi portaiden nojapuulle ja alkoi tohvelipäällisillä jaloillaan potkia alempina seisovain poliisien kypärejä, kunnes eräs näistä tarttui häntä nilkkoihin ja veti hänet alas. Alemmassa kerroksessa istui neljä viisi tyttöä eteisessä olevilla vaatearkuilla ja tekivät pilkkaa kulkueesta, joka astui heidän ohitseen. He olivat äänekkäitä ja iloisia ja olivat ilmeisesti juovuksissa; muuan heistä, jolla oli räikeän punanen aamutakki päällään, huusi ja kirkui äänellä, joka voitti kaiken muun melun. Jurgis katsahti häneen ja päästi hämmästyksen huudahduksen: "Marija!"
Tämä kuuli hänen huutonsa ja silmäsi ympärilleen; tunnettuaan sukulaisensa hätkähti hän taapäin ja syöksyi ylös kovin hämmentyneenä.
Muutaman silmänräpäyksen ajan he tuijottivat toisiinsa äänettöminä; sitte Marija purskahti lausumaan: "Kuinka sinä olet tullut tänne?"
"Tulin tapaamaan sinua", vastasi Jurgis.
"Milloin?"
"Juuri nyt!"
"Mutta kuinka voit tietää — kuka sinulle sanoi minun olevan täällä?"
"Alena Jasaityte. Kohtasin hänet kadulla."
Taas syntyi hetkisen äänettömyys, ja molemmat katselivat toisiansa. Muiden huomio alkoi kiintyä heihin, jonka vuoksi Marija astui vallan hänen luokseen.
"Entä sinä", kysyi Jurgis, "asutko täällä?"
"Asun", sanoi Marija yksikantaan.
Silloin kuului äkkiä ääni alhaalta: "Pukekaa päällenne, tytöt, ja lähtekää mukaan. On parasta että kiiruhdatte, muuten saatte syyttää itseänne — ulkona sataa."
"Tule", sanoi Marija ja vei Jurgiksen mukaansa huonekomeroonsa, jossa oli vain sänky ja tuoli, toalettipöytä ja muutamia hameita seinällä oven takana. Vaatteita virui lattiallakin, ja muuten vallitsi vallan toivoton epäjärjestys huoneessa — ihomaalirasioita ja hajuvesipulloja oli viskattu sekasin hattujen ja likasten vatien joukkoon toalettipöydällä, ja tohvelipari ja kello teki whiskypullolle veljellistä seuraa tuolilla.
Jurgikselle oli vihdoinkin selvinnyt minkälaisessa paikassa hän nyt oikeastaan oli; ja kun hän kotoaan lähdettyään oli kokenut aika paljon maailmassa, ei hän juuri vähästä hämmästynyt — mutta kuitenkin suretti häntä nyt koko lailla tieto, että Marija oli antautunut tällaiseen toimeen. Kotona olivat he aina eläneet siivosti, ja tämän entisyyden muiston olisi hänen mielestään pitänyt estää Marijaa vajoamasta. Mutta sitte naurahti hän omalle typeryydelleen. Mikä hyveen esikuva hän itse olikaan, joka nyt ajatteli tällä tapaa?
"Kuinka kauvan olet asunut täällä?" hän kysyi.
"Lähes vuoden", Marija vastasi.
"Mikä sinut tänne toi?"
"Minun täytyi elää, enkä voinut nähdä lasten näkevän nälkää."
Jurgis vaikeni hetkisen ja katseli häntä.
"Olit kai silloin ilman työtä?" kysyi hän viimein.
"Tulin kipeäksi", sanoi toinen, "ja olin vallan rahatta. Ja sitte kuoliStanislovas — —"
"Onko Stanislovas kuollut?"
"On", sanoi Marija; "etkö siis ole tiennyt siitä?"
"Miten hän kuoli?"
"Rotat tappoivat hänet."
Jurgis henkäsi kuin tukehtumaisillaan."Rotat!"huudahti hän.
"Niin", virkkoi toinen, kumartuen solmimaan kenkänsä nauhoja. "Hänellä oli paikka öljynkeittämössä — ainakin olivat miehet siellä palkanneet hänet noutamaan olutta heille. Hän kantoi heidän olutkulppojaan pitkässä tangossa, ja hän joi aina hiukkasen joka kulposta; mutta eräänä päivänä joi hän liian paljon, niin että tupertui nukkumaan johonkin loukkoon, minne hänet sitte unohdettiin ja teljettiin koko yöksi. Kun hänet aamulla löydettiin, olivat rotat tappaneet hänet ja syöneet hänestä lihan miltei puti puhtaaksi."
Jurgis istui sängynreunalla kauhusta kivettyneenä, Marijan yhä sitoessa kengännauhojaan. Syntyi pitkä äänettömyys.
Äkkiä näkyi ovella paksu poliisikonstaapeli.
"Pitäkää kiirettä siellä", komensi hän.
"Niin paljon kuin vain ennätän", vastasi Marija, joka nyt nousi pystyyn ja alkoi kuumeentapaisella kiiruulla kiinnittää kurelivinsä hakasia.
"Elävätkö ne muut?" kysyi Jurgis viimein.
"Elävät."
"Missä he ovat?"
"Ei vallan kaukana täältä. He tulevat nyt mukiinmenevästi toimeen."
"Onko heillä työtä?" jatkoi Jurgis.
"Elzbieta tekee työtä, milloin voi. Muuten minä heitä elätän — minä ansaitsen paljon rahaa tätä nykyä".
Jurgis istui hetken vaitonaisena. "Tietävätkö he että sinä asut täällä — miten sinä oikeastaan elät?"
"Elzbieta tietää sen", vastasi Marija. "En voinut salata sitä häneltä. Ja ehkäpä lapsetkin jo ovat saaneet siitä vihiä. Ja mitä hävettävää siinä on — voimmeko sille mitään?"
"Entä Tamoszius?" Tietääköhänsiitä?
Marija kohautti hartioitaan. "Kuinka sen tietäisin", vastasi hän. "En ole nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen. Hän sai verenmyrkytyksen ja menetti yhden sormensa eikä enää voinut soittaa viulua; ja sitte hän lähti matkoihinsa."
Marija seisoi vielä peilin ääressä kiinnitellen liivinsä hakasia.Jurgis istui ja tirkisteli häneen. Hän enää tuskin voi tuntea häntäsamaksi naiseksi kuin ennen; hän oli niin tyyni — ja niin sydämmetön!Jurgiksen sydäntä oikein viilsi nähdessään hänet sellaisena.
Sitte Marija uudelleen katsahti häneen. "Et sinäkään näytä jaksaneen 'paksusti' viime aikoina", sanoi hän.
"Eipä kannata kehua", toinen virkkoi. "Minulla ei ole senttiäkään lakkarissani eikä kotia minne mennä."
"Missä oikein olet ollut?"
"Vähin kussakin. Olen ollut renttuna. Ja sitte menin takasin tehtaaseen — juuri ennen lakkoa." Hän vaikeni hetkiseksi, ilmeisesti hiukan hämillään. "Minä kyselin sinuakin", jatkoi hän. "Sain kyllä kuulla että olit muuttanut, muttei kenkään tiennyt minne. Luulet kai että tahdoin puijata sinua kun karkasin, Marija — —"
"Ei", vastasi toinen, "en lainkaan moiti sinua. Ei kukaan meistä sitä tee. Sinähän teit vain mitä voit — kaikki oli meille liian raskasta." Hän vaikeni tuokioksi, ja jatkoi sitte: "Me olimme liian tietämättömiä — siinä koko syy. Emme kyenneet tulemaan toimeen. Jos olisin silloin tiennyt mitä nyt tiesin, olisi meidän laitamme nyt toinen — —".
"Olisit tullut tänne?" tiedusti Jurgis.
"Niin kyllä, mutta sitä en oikeastaan tarkottanut. Ajattelin sinua — sinä olisit toisella tapaa käyttäytynyt — Onaa kohtaan."
Jurgis ei voinut siihen mitään virkkaa. Hän ei ollut koskaan vielä ajatellut asiaa tältä kannalta.
"Kun ihmiset näkevät nälkää", jatkoi Marija, "ja heillä on jotakin arvokasta, on heidän myyminen se; se on minun ajatukseni. Luulenpa sinun käsittävän sen nyt, kun se on liian myöhäistä. Ona olisi voinut pitää meistä kaikista huolta alusta alkaen." Marija puhui kylmästi ja intohimottomasti, kuten ainakin asioita liikekannalta arvosteleva ihminen.
"Niin — niin — luulenpa sen niin olevan", myönnytteli Jurgis epäröiden. Hän ei maininnut maksaneensa kolmesataa dollaria ja menettäneensä päällysmiehen paikan siitä huvista, että oli saanut antaa "Phil" Connorille muistomerkin jo toisen kerran.
Poliisikonstaapeli tuli uudelleen ovelle.
"Tule nyt mukaan, sinä siellä", sanoi hän. "Sukkelaan!"
"Hyvä on", sanoi Marija ja pani hatun päähänsä. Hän lähti ulos eteiseen ja Jurgis seurasi häntä, poliisin jäädessä huoneeseen ja katsoessa sängyn alle ja oven taakse.
"Mitä nyt on tulossa?" tiedusti Jurgis heidän laskeutuessaan alas portaita.
"Poliisitarkastuksenko johdosta, tarkotat? Oh, eipä juuri mitään — sellaista sattuu meille toisinaan. 'Rouvallamme' on jokin koukku, jolla hän pitää poliisia siivona; en tiedä millainen se on, mutta arvattavasti he jo ennen huomisaamua ovat sopineet. Nuo eivät missään tapauksessa tee sinulle mitään. Ne päästävät aina miehet menemään."
"Olkoonpa niin että nämä muut", vastasi Jurgis, "mutta eivät minua — pelkäänpä joutuvani kiini."
"Mitä tarkotat?"
"Poliisi on jälilläni", sanoi hän alentaen ääntään, vaikka he puhelivatkin litvaa keskenään. "Ne vielä tuomitsevat minut vuodeksi tai pariksi istumaan'".
"Elä hitoilla!" virkkoi Marija. "Sepäs on hullusti. Koetanpa sitte toimia, jotta saisin sinut irti koko pelistä".
Alhaalla, missä suurin osa vangituista oli kokoutunut yhteen kihermään, etsi hän käsiinsä tuon korvarenkaita käyttävän lihavan naisen ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja korvaan. Viimemainittu nyökkäsi päätään ja astui poliisikersantin luo, joka oli johtanut tutkimusta. "Billy", sanoi hän tälle Jurgista osottaen, "tuolla seisoi muuan mies, joka tuli tänne tapaamaan sisartaan. Hän oli juuri saapunut ovesta sisään, kun te tulitte. Ette kai ota täältä kiini renttuja?"
Kersantti nauroi ja katsahti Jurgikseen.
"Mieleni on paha", sanoi hän, "mutta minulla on määräys vangita jokainen sielu paitsi palvelijoita."
Jurgiksella ei siis ollut muuta neuvoa kuin asettua toisten miesten joukkoon, jotka siinä tungeksivat ja koettivat piilotella itseään toisten selän taakse. Siinä oli miestä vanhaa ja nuorta, koulupoikia ja harmaapartoja, viimemainitut tarpeeksi vanhoja ollakseen edellisten isoisiä; jotkut olivat puetut hännystakkiin — koko joukosta vain Jurgis näytti selviä köyhyyden merkkejä.
Kun joukko viimeinkin oli saatu täyslukuiseksi, avattiin ovet ja koko seurue marssi ulos kadulle. Kolmet päivystysvaunut odottelivat ulkopuolella, ja koko tienoon väestö oli kokoutunut katselemaan näytelmää; pilkkasanoja sateli heidän jälkeensä ja monta kaulaa kurottui heidän lähtöään kurkistamaan. Vangituista naiset katselivat ivaajoitaan uhkamielisesti tahi nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta miehet astuivat päät kumarassa ja hatut painettuina syvälle silmille. Poliisiasemalle tultua Jurgis ilmotti itselleen puolalaisen nimen ja joutui kuuden muun kanssa samaan koppiin; ja toveriensa istuessa ja jutellessa keskenään matalalla äänellä pani hän pitkäkseen erääseen nurkkaan ja vaipui ajatuksiin.
Jurgis oli silmännyt alas yhteiskunnan syvimpiin kuiluihin ja tottunut jo vähin näkemiinsä. Ajatellessaan ihmiskunnan paheellisuutta oli hän kuitenkin aina pitänyt poikkeuksena omaa perhettään, jota hän rakasti; mutta nyt oli hän yht'äkkiä tehnyt tämän kamalan huomion — Maria oli porttona ja Elzbieta ja lapset elivät hänen häpeästään! Miten Jurgis koettelikin pakottaa itseään ajattelemaan, että hän itse oli tehnyt vielä paljon pahempaakin ja että hän nyt oli aika typerä pahastuessaan tästä huomiosta, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta syvää surua sen johdosta. Hän oli liikutettu sisimpään sydämeensä saakka; muistot, joita hän jo oli pitänyt kuolleina, heräsivät taasen eloon. Hän oli jälleen näkevinään Onan ja kuulevinaan hänen lempeän äänensä koettavan taivuttaa häntä. Hän näki pikku Antanaksen, josta hän oli päättänyt tehdä kelpo miehen. Hän näki vanhan vapisevan isänsä, joka oli siunannut heitä kaikkia niin ihmeellisellä rakkaudella. Hän eli uudelleen ajatuksissaan sen päivän, jolloin hän oli keksinyt Onan häpeän — kuinka hirmuisesti hän olikaan silloin kärsinyt ja mikä houkkio hän oli ollutkaan! Miten kauhistuttavalta kaikki silloin olikaan hänestä tuntunut; ja nyt istui hän ja kuunteli tyynesti ja jopa puolittain myöntyenkin Marijan väitettä, että hän silloin oli menetellyt houkkamaisesti! Niin — että hänen silloin olisi pitänyt myydä vaimonsa kunnia ja elää siitä! Ja entä sitte Stanislovas ja hänen kamala loppunsa — tuo lyhyt historia, jonka Marija oli kertonut hänelle näin tyynellä ja tylsällä välinpitämättömyydellä. Tuo pikkunen poikarukka paleltuneine sormineen ja alati pelkäävänä lumihankia — hänen tuskanhuutonsa kajahtelivat vielä Jurgiksen korvissa, kun hän nyt makasi pimeässä ja pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Tuontuostakin hänen ruumiinsa värisi kauhusta, kun hän ajatteli pikku Stanislovasta suljettuna tyhjään tehdasrakennukseen ja tappelevana henkensä edestä rottien kanssa!
Aamiaisen jälkeen Jurgis vietiin oikeuden istuntosaliin, joka täyttyi sekä vangituista että kuulijoista, joita oli houkutellut sinne uteliaisuus tahi toivo tuntea joitakuita edellisistä, joilta sitte voisivat skandaalin uhalla kiristää rahoja. Miehet huudettiin ensin esiin, saivat asianmukaista toria ja päästettiin vapaalle jalalle, mutta Jurgiksen kauhuksi kutsuttiin hänet erityisesti esiin epäiltävänä henkilönä. Juuri tämän oikeuden edessä hän oli seisonut ennenkin sillä kertaa, kun hänen tuomionsa oli "siirretty vastaisuuteen" — tuomari oli sama ja samoin pöytäkirjuri. Viimemainittu katseli Jurgista terävästi, aivan kuin muistellen nähneensä hänet ennenkin; mutta tuomarilla ei ollut lainkaan epäluuloja — sillä hän odotti juuri telefonitietoa ystävältänsä piirin poliisipäälliköltä, joka antaisi hänelle vihjauksia mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä "Polly" Simpsonin suhteen, kuten puheenaolevaa talon emäntää tavallisesti kutsuttiin. Odotellessaan hän kuunteli Jurgiksen kertomusta — miten tämä oli ollut etsimässä sisartaan — sekä päästi hänet vapauteen sillä hyvällä neuvolla, että vast'edes pitäisi sisartaan paremmassa paikassa. Sitte huudettiin tytöt esiin ja tuomittiin kukin viiden dollarin sakkoon, jotka "Polly" maksoi setelitukusta, minkä veti esiin toisesta sukastaan.
Jurgis odotteli ulkopuolella ja meni sitte Marijan kanssa tämän "kotiin". Poliisi oli jo lähtenyt talosta, ja pari "vierasta" oli saapunut; ja illalla kävisi siellä jo kaikki entistä menoaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Marija vei Jurgiksen omaan huoneeseensa, jossa he istahtivat vuoteen reunalle juttelemaan. Päivänvalossa Jurgis voi nähdä, miten väri tytön poskilla ei enää ollut muinainen luonnon maalaama, joka tiesi erinomaista terveyttä; hänen ihonsa oli itse asiassa keltanen kuin pergamentti, ja silmien alustat olivat mustat.
"Oletko ollut kipeänä? kysyi Jurgis.
"Kipeänäkö! Miten hitolla (Marija oli oppinut kiroilemaan kuin vanha merikarhu tahi kuorma-ajuri) voi olla muuta kuin kipeä tällaista elämää viettämällä?"
Hän vaikeni hetkiseksi ja silmäsi synkästi eteensä. "Se on morfiinin vuoksi", virkkoi hän viimein. "Minä otan sitä joka päivä yhä enemmän".
"Mitä apua siitä on?" kysyi Jurgis.
"Niin teemme kaikki; en tiedä minkä vuoksi. Ja jollei se syynä ole, niin on syynä ylenmääräinen juominen. Jolleivät tytöt aina olisi puolihumalassa, eivät he voisi sietää tätä elämää. Ja 'rouva' antaa kaikille aina morfiinia ensimmäiseksi kun he tulevat tänne, ja siten oppivat he pitämään siitä; taikka ottavat he sitä päänkipuun ja tottuvat siihen sillä tapaa. Minä olen nyt ainakin omalta osaltani tottunut siihen, sen tiedän; ja olen kyllä koettanut lopettaakin tätä tapaa, mutta se ei onnistu niin kauvan kuin olen täällä."
"Kuinka kauvaksi aijot jäädä tänne?"
"Sitä en tiedä; ehkäpä ainaiseksi. Mitäpä muutakaan voin tehdä?"
"Saatko rahoja säästöön?"
"Säästöönkö?" toisti Marija. "Oh, en suinkaan. Saan kyllä rahoja kokoon niin vietävän lailla, mutta ne menevät samaa tietä. Minä saan puolen palkkiosta osakseni, kaksi ja puoli dollaria 'vierasta' kohti, ja välistä voin saada pari kolmekymmentä dollaria kokoon yössä, niin että sinun mielestäsi pitäisi voida panna vähin säästöönkin. Mutta minun täytyy maksaa ruuastani ja asunnostani — ja sitte sellaisia summia että hämmästyisit kuullessasi niistä; ja samaten juomisista ja kaikesta muusta ylimääräisestä — läpeensä kaikesta, jopa semmoisestakin mitä en saakaan. Yksin pesulaskunikin nousee kahteenkymmeneen dollariin viikossa, ajatteles sitä! Minun täytyy joko tyytyä olosuhteisiin sellaisina kuin ne ovat, tahi sitte lähteä tieheni; ja samaten olisi laita kaikkialla minne kääntyisin. Minulla on kauhea työ ja tuska saadessani kokoon ne viisitoista dollaria, jotka annan Elzbietalle joka viikko, jotta lapset voisivat käydä koulua."
Marija vaikeni hetkiseksi; mutta nähdessään Jurgiksen seuraavan kertomusta mielenkiinnolla jatkoi hän: "Sillä tavalla täällä menetellään pysyttääkseen tyttöjä talossa — heidän annetaan velkaantua, niin etteivät mitenkään pääsisi irti täältä. Nuori tyttö tulee Europasta osaamatta sanaakaan englantia. Voi silloin sattua, että hän joutuu sellaiseen paikkaan kuin tämä; ja kun hän tahtoo lähteä pois, ilmoittaa 'rouva' hänelle että hän on hankkinut itselleen parinsadan dollarin velan, jonka jälkeen häneltä riistetään hänen vähät vaatteensa ja uhataan poliisilla, jollei hän jää paikoilleen ja tee mitä käsketään. Ja silloin hän jää, ja mitä kauvemmin hän täällä on, sitä suuremmaksi hänen velkansa kasvaa. Usein eivät tytöt itsekään ole tienneet millaiseen paikkaan ovat joutuneet, jopa ovat luulleet saaneensa täällä palvelijan toimen. Huomasitko sitä pientä keltakiharaista ranskalaistyttöä, joka seisoi minua lähinnä oikeudessa?"
Jurgis vastasi myöntävästi.
"No niin, hän saapui Amerikaan noin vuosi sitte. Hän oli kauppapalvelija ammatiltaan ja vuokrasi itsensä eräälle miehelle, jonka piti hankkia hänelle paikka jossakin tehtaassa. Heitä oli kaikkiaan kuusi tyttöä, ja he vietiin erääseen tämänkaltaiseen taloon tämän saman kadun varrella, vaikka vähän alempana, ja tyttö teljettiin erääseen huoneesen vallan yksikseen. Hänelle annettiin morfiinia ruuassa, ja kun hän heräsi, huomasi hän olevansa raiskattu. Hän huusi ja rukoili ja repi tukkaansa; mutta hänellä oli verhonaan vain vanha yötakki, ja häntä pidettiin koko aika puoleksi tiedottomana nukutusaineilla, kunnes hän viimein toipui. Hän ei päässyt koskaan ovesta ulos kymmeneen kuukauteen, ja sitte hänet lähetettiin pois, kun ei enää kelvannut. Luulenpa ettei hän kauvan pysy täälläkään — hän saa tavantakaa puuskan juoda liian paljon absinttia. Vain yhden tytön hänen seuralaisistaan onnistui paeta eräänä yönä hyppäämällä alas kadulle toisen kerroksen akkunasta."
Marija pysähtyi hetkiseksi ja lisäsi sitte: "Useimmat naiset täällä ovat hyvin kunniallisia — elä hämmästy. Minäkin ensin luulin heidän ruvenneen siksi tähän toimeen, että pitivät siitä; mutta ajattelehan vain, voiko nainen myydä itsensä ensimäiselle tänne tulijalle, vanhalle tai nuorelle, mustalle tahi valkoselle — vain siitä syystä että häntä sellainen elämä miellyttää!"
"Joidenkin sanotaan siitä pitävän", arveli Jurgis.
"Tiedän sen kyllä", sanoi Marija; "sitä puhutaan niin kaikenlaista. Tytöt ovat nyt kerran joutuneet leikkiin ja tietävät, etteivät koskaan voi siitä päästä irti. Mutta he eivät pitäneet siitä alottaessaan — siitä saat olla vakaisen varma! Täällä on muuan pieni juutalaistyttö, joka ennen juoksi erään muotiompelijan asioita, kunnes tuli kipeäksi ja menetti paikkansa; ja sitte hän käveli monena päivänä pitkin katuja saamatta leipäpalastakaan nälkäänsä. Silloin hän viimein meni erääseen tällaiseen paikkaan täällä läheisyydessä ja tarjosi itseänsä 'ammattiin', ja ne p——leet pakottivat hänet antamaan pois kaikki vaatteensa, ennenkun soivat hänelle suupalaakaan."
Marija istui sitte parisen minuuttia synkkiin ajatuksiin vaipuneena."Kerrohan nyt itsestäsi, Jurgis", sanoi hän äkkiä. "Missä olet ollut?"
Ja sitte alotti Jurgis pitkän kertomuksensa kaikista seikkailuistaan kotoa karattuaan; hän jutteli elämästään maankiertäjänä, työstään maanalaisissa tunneleissa ja tapaturmastaan niissä; sitte tuttavuudestaan Jack Duanen kanssa, valtiollisesta toiminnastaan teurastamoissa ja vihdoin surkeasta sortumisestaan ja viimeisistä onnettomista ajoistaan. Marija kuunteli häntä mielenkiinnolla; oli helppo uskoa Jurgiksen kovia viime kokemuksia, sillä hänen surkastunut ulkomuotonsa kertoili niistä kaunopuheisesti.
"Sinä löysit minut oikein kreivin aikaan", sanoi tyttö viimein. "Minä autan sinua, kunnes onnistut saamaan työtä."
"Minä en tahdo, ettäs autat minua — —" alotti Jurgis.
"Miksi ei? Senkö vuoksi että olen täällä?"
"Ei senkään vuoksi", virkkoi hän; "mutta minähän karkasin ja jätin teidät pulaan — —."
"Lorua!" sanoi Marija. "Elä ajattele enää sitä asiaa. En minä sinua siitä moiti."
"Mutta sinä olet varmasti nälissäsi", virkkoi hän hetken jälkeen. "Sinä kai jäät murkinoimaan kanssani — minä toimitan hiukan ruokaa tänne."
Hän painoi sähkönappulaa, ja musta neekerityttö tuli kuulemaan mitä hänellä oli asiata. "On hauskaa kun saa kerran näin komentaa toisiakin", sanoi Marija nauraen ja heilahti vallattomasti sängyn laidalla.
Kun ei vankilassa tarjottu aamiainen ollut liioin kehuttava, oli Jurgiksella vielä hyvä ruokahalu, ja he söivät yhdessä pienen juhla-aterian pakinoiden Elzbietasta ja hänen lapsistaan sekä menneistä ajoista. Ennenkun he vielä olivat kunnolla lopettaneet ateriansa, tuli toinen neekerinainen ilmoittamaan, että "rouva" halusi puhutella Marijaa — "Litvan Marya", kuten häntä täällä kutsuttiin.
"Se merkitsee että sinun on lähdettävä täältä", sanoi hän Jurgikselle.
Tämä nousi pystyyn, ja Marija ilmoitti hänelle Elzbietan uuden osotteen eräässä Ghetto-korttelin kolkassa. "He varmaan tulevat iloisiksi nähdessään sinut", sanoi hän.
Mutta Jurgis seisoi vielä epäröiden paikallaan.
"Hm — minä en siitä käynnistä pidä", sanoi hän viimein. "Totta puhuen, Marija, miksi et anna minulle vähän rahaa, jotta pääsen katselemaan työtä?"
"Mitä sinä rahalla tekisit?" oli toisen vastaus. "Kaikki mitä tarvitset on asunto ja ruoka, vai mitä?"
"Kyllä niinkin", Jurgis myönteli, "mutta minä en todellakaan mielelläni mene sinne, sittekun jätin heidät oman onnensa nojaan — ja koska minä nyt olen ilman työtä ja sinä — sinä — —"
"Mene nyt!" sanoi Marija kolhaisten häntä selkään. "Mitä siinä lörpöttelet? Minä en anna sinulle rahaa, koska muuten joisit sen suuhusi ja saisit taas ikävyyksiä niskoillesi. Tässä on kuitenkin sinulle neljännesdollari, ja mene nyt matkaasi; he ihan varmasti ilahtuvat saadessaan nähdä sinut jälleen, niin ettei sinun tarvitse heitä hävetä. Hyvästi nyt!"
Jurgis oli jälleen kadulla ja rupesi punnitsemaan asianhaaroja mielessään. Hän päätti kaikkein ensin hankkia itselleen työtä, ja siten meni häneltä koko päivä käydessä tehtaissa ja myymälöissä, mutta ilman suotuista tulosta. Ja kun tuli pimeä, teki hän ripeän päätöksen ja lähti sittekin tallustamaan Elzbietan asuntoa kohti; mutta matkalla tuli hän erään ruokatarjoilun kohdalle, ja hän meni sisään ja tilasi itselleen illallisen Marijalta saamallaan kolikolla — ilta oli lienteä, ja hän voi hyvin maata yönsä taivasalla ja sitte huomenissa alkaa jälleen työn etsiskelyn. Hän lähti jatkamaan matkaansa, ja kun hän äkkiä tuli katsahtaneeksi ympärilleen, huomasi hän olevansa samalla kadulla ja saman huoneuston likisyydessä, missä hän oli kuunnellut valtiollista puhetta edellisenä iltana. Nyt ei siellä ollut enää punasia lyhtyjä eikä soittokuntaa; mutta seinällä oli kuitenkin ilmotus, että siellä taasen pidettiin kokousta, ja paljon ihmisiä virtasi sisään. Siinä tuokiossa oli Jurgis tehnyt päätöksensä: hän kävisi sisään vielä kerran ja hankkisi itselleen paikan, jossa voisi levähtää ja miettiä mitä edelleen tehdä. Ovella ei ollut ketään, joka olisi koonnut pilettejä, joten pääsy kokoukseen oli siis vapaa.
Hän astui sisään. Salissa ei tällä kertaa ollut mitään koristuksia, mutta lavalla istui koko joukko ihmisiä, ja alhaalla oli jok'ainoa paikka vallattu. Hän istahti takimmaiseen penkkiriviin; ja sitte hän yht'äkkiä unohti kaiken mitä hänen ympärillään tapahtui. Luulisiko Elzbieta ehkä, että hän tulisi kiristämään rahoja häneltä, tai ymmärtäisikö hän, että Jurgiksen aikomus oli hankkia itselleen työtä ja tehdä velvollisuutensa perhettä kohtaan? Ottaisikohan muori sävyisästi hänet vastaan vaiko ripityksellä? Jospa hänen vain onnistuisi saada työtä, ennenkun menisi hänen tykönsä!
Silloin Jurgis äkkiä katsahti ylös. Korvia huumaavia huutoja kajahti nyt kokousyleisön joukosta. Sali oli vallan täpösen täynnään. Miehet ja naiset hypähtivät pystyyn ja heiluttivat hattujaan ja nenäliinojaan kirkuen ja ulvoen. Ilmeisesti oli illan pääpuhuja saapunut, koska he noin narrimaisesti käyttäytyivät. Mitähän hyötyä he kaikesta tästä puuhaamisesta odottivatkaan, mitä oli heillä tekemistä vaalien ja maan hallituksen suhteen? Jurgis oli saanut katsahtaa valtiollisen näyttämön esiripun taakse ja tunsi paremmin asiat.
Hän vaipui jälleen mietteisiinsä, mutta hänellä oli kuitenkin uusi asianhaara laskuihinsa mukaanotettavana — hän istui nyt kiini täällä. Sali oli kuten sanottu täynnä aina ovia myöten; ja kokouksen päätyttyä olisi hänen jo liian myöhäistä mennä Elzbietan luo, jonkavuoksi hänen siis olisi taasen etsittävä itselleen makuupaikka taivasalla. Ehkäpä olikin joka tapauksessa viisainta mennä sinne vasta huomenna, sillä silloin olivat lapset koulussa ja hän ja Elzbieta voivat silloin rauhassa selvittää välinsä. Viimemainittu oli aina ollut mukautuvainen nainen, ja hän kyllä ajan pitkään näyttäisi tarkotustensa puhtauden. Hän saisi Elzbietan siitä vakuutetuksi — ja sitäpaitsi olihan Marija hänen puolellaan, ja Marija se oli joka perheen elätti. Jos muori olisi pahalla tuulella, sanoisi hän suoraan hänelle mitä kurssia laiva kulki.
Sillä tapaa Jurgis edelleen mietiskeli. Hän oli nyt istunut salissa parisen tuntia, ja kaikki merkit rupesivat taas viittaamaan eilisen surkeuden uudistumiseen. Puhetta oli kestänyt koko ajan, ja kuulijat paukuttivat käsiään ja karjuivat ihastuksesta; mutta vähitellen rupesi kaikki tuntumaan sekavalta hälinältä Jurgiksen korvissa, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hänen päänsä rupesi hurskaasti nyökkäämään alaspäin. Hän suoristi jälleen itseään kuten tavallisesti ja teki epätoivoisia ponnistuksia pysyäkseen valveilla; mutta salissa oli painostavan kuuma, ja hänen pitkä kävelynsä päivällisen jälkeen oli vienyt hänen viimeiset voimansa — viimein painui hänen päänsä alas rinnalle ja hän nukahti.
Ja nyt jälleen tuntui joku tuuppaavan häntä selkään, ja hän suoristi itseään yhtä epätoivoisesti kuin eilen! Hän oli tietysti kuorsannut taasenkin! Ja mitähän nyt tapahtuisikaan? Hän katsoi eteensä miltei kiusoittavan jäykästi ja tirkisteli puhujalavalle, kuten se olisi ollut mieltäkiinnittävin paikka mitä hän ikinä oli nähnyt. Hän näki hengessään paksun poliisikonstaapelin taasen lähestyvän häntä pitkin askelin — ja kurottavan kätensä hänen takinkaulukseensa. Tahi saisiko hän armoa vielä tämän kerran? Ehkäpä he vallan unohtaisivat hänet? Hän istui vapisten ja odotellen — —
Silloin kuului äkkiä ääni hänen korvansa juuressa — suloinen ja lempeä naisen ääni. — "Jos koettaisitte kuunnella puhetta, toveri, niin ehkä se huvittaisi teitä."
Jurgis ällistyi enemmän tällaisesta puhuttelusta kuin poliisin kaappauksesta takinkaulukseen. Hän kuitenkin edelleen jäykästi ja liikahtamatta tuijotteli eteensä; mutta hänen sydämmensä sykki kovasti. Toveri! Kukahan se oikein kutsui häntä "toverikseen"?
Puhuttelija oli nuori ja kaunis, hän oli hienosti puettu ja ilmeisesti säätyläisnainen. Ja tämä kutsui häntä "toverikseen"!
Hän käänsi varovasti päätänsä, niin että voi nähdä naisen paremmin; ja sitte alkoi hän rävähtämättä tuijotella häneen kuin loihdittu. Nainen oli nähtävästi jo unohtanut hänet ja katseli lavalle päin. Muuan mies puhui siellä — Jurgis kuuli hänen äänensä epäselvästi; mutta kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet naisen kasvoihin. Levottomuuden tunne valtasi hänet hänen näitä tähystellessään. Hän värisi kuin vilutaudin kohtauksessa. Mikähän ihme se naisessa olikaan, joka sillä tavalla voi vaikuttaa häneen? Tämä istui kuin kivettyneenä, kädet sylissä niin lujasti yhteenpuserrettuina, että voi nähdä jänteet ranteiden kohdalla. Hän näytti kovasti liikutetulta ja jännitetyltä, aivankuin ihminen, jonka sisässä riehuu taistelu tahi joka katselee taistelua. Sieraimet värisivät hiljaa, tuontuostakin hän kasteli huuliaan kuumeentapaisella kiireellä. Hänen rintansa kohosi kiivaasti, ja hänen kiihottunut mielentilansa näytti kasvamistaan kasvavan ja taas asettuvan kuten pursi myrskyävällä merellä. Mitä se oli? Mitä tapahtui? Sen täytyi ollahänensanoissaan, joka puhui tuolla lavalla. Minkälainen ihminen se oli? Ja mitä tämä kaikki oikeastaan olikaan? Ja nyt vihdoin viimein Jurgiksen pisti päähän silmätä puhujaan.
Oli kuin joku hurja luonnonilmiö olisi äkkiä ilmestynyt hänen silmäinsä eteen. Mies oli pitkä ja laiha ja yhtä kuihtunut kuin tämä kuulija itse; hänen kasvojaan peitti ohut musta parta, ja silmien sijalla näki vain kaksi syvää mustaa kuoppaa. Hän puhui nopeasti ja innokkaasti; hän teki monia eleitä — puhuessaan hän liikkui edestakaisin lavalla ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan aivan kuin tarttuakseen niillä jokaiseen kuulijoistaan. Hänen äänensä oli syvä kuin urkuin sävel — mutta Jurgis oli vielä niin kiintynyt hänen silmiinsä, ettei hän vielä voinut käsittää mitä mies sanoi. Mutta yht'äkkiä näytti tämä osottavan kädellään suoraan häntä itseään siellä takimmaisella penkillä, aivan kuten puhuja olisi valinnut erityisesti juuri hänet kuuntelemaan sanojaan; ja nyt tajusi Jurgis äänen, joka vapisi ja värisi liikutuksesta, tuskasta ja kaihosta — ja vielä jostakin muusta, jota sanoilla ei voi kuvata. Tämän äänen tajuaminen oli samaa kuin tulla yht'äkkiä kiinisiepatuksi, loihdituksi, paikalleen naulituksi.
"Sinä kuuntelet tätä puhetta", sanoi mies, "ja sinä sanot: 'Niin, se on totta, mutta niinhän aina on ollut asianlaita'. Tahi sanot ehkä: 'Ehkäpä se siksi käy, mutta ei minun aikanani'. — Ja sitte sinä palaat jokapäiväiseen loppumattomaan aherrukseesi, menet tyhjään jauhettavaksi siinä taloudellisten etujen myllyssä, joka ulottuu yli koko maailman! Orjailemaan pitkinä hetkinä toisen hyödyksi, asumaan viheliäisissä hökkeleissä, työskentelemään vaarallisissa ja epäterveellisissä paikoissa; kamppailemaan nälkää ja kieltäymyksiä vastaan, kärsimään tapaturmia, tauteja ja kuolemaa."
"Ja joka päivä käy kamppailu yhä sitkeämmäksi ja julmemmaksi, joka päivä saat työskennellä hiukan kovemmin ja tuntea olosuhteiden rautakouran tarttuvan sinuun hiukan kiinteämmin kuin ennen. Kuukausia kuluu, vuosia ehkä — ja taasen tulevat ne uudelleen, ja taasen olen minä täällä vakuuttamassa sinua, saadakseni tietää ovatko kärsimykset ja kurjuus tehneet tehtävänsä, ovatko vääryys ja sorto avanneet silmäsi! Minä odotan vielä jonkun aikaa — se on ainoa mitä voin tehdä. Ei löydy mitään korpea maan päällä, jonne voin piiloutua tätä näkemästä, ei satamaa, missä voisin etsiä turvaa; ja minne tahansa kääntynenkin, vaikkapa maailman ääriin, näen aina saman kirotun järjestelmän vallitsevan — näen että kaikki ihmiskunnan jalot ja ylevät taipumukset, runoilijain unelmat ja marttyyrien kärsimykset, ovat kahlitut ja pakotetut mukautumaan järjestelmällisen ja ahneen voitonhimon palvelukseen. Ja siksipä en voi levätä enkä voi olla vaiti, siksi luovun kodin hauskuudesta ja ihmisonnesta, terveydestä ja hyvästä maineesta — ja käyn maailmaan huutamaan julki sitä tuskaa, joka sielussani palaa! Siksipä ei minua saa vaikenemaan köyhyys eikä sairaus, ei viha eikä häpeä, ei uhkaukset eikä naurunalaiseksi joutuminen — ei myöskään vankeus ja vaino, jos ne kerran osakseni tulevat. Ja jos epäonnistun tänään, en voi muuta kuin yrittää uudelleen huomenna, sillä minä tiedän silloin että vika on minun — että jos se mitä sieluni näkee voitaisiin lausua julki maan päällä, jos tuskani ja ahdistukseni voitaisiin pukea ihmisten sanoihin, niin murtuisivat ennakkoluulojen mahtavimmatkin salvat ja hitainkin mieli temmattaisiin toimintaan. Sillä minä teen itseni äänitorveksi niille miljoonille jotka eivät voi puhua. Niille, jotka ovat sorretut eivätkä saa lohdutusta. Niille, joilla ei ole mitään perintöä maailmassa, ei mitään lievennystä, eikä mitään armoa, joille maailma on vankila, kidutuslava, hauta! Pienelle lapselle, joka tänä iltana ahertaa ja orjailee etelävaltioiden puuvillatehtaissa, horjuen liikarasituksesta, mykkänä tuskasta ja omistamatta muuta toivoa kuin haudan! Äidille, joka istuu ja neuloo ylishökkelissään kurjan kynttiläpahasen valossa, väsyneenä ja itkien, ajatellen että hänen pienosensa kohta kuolevat nälkään! Miehelle, joka viruu rääsyvuoteella, taistellen viimeistä taisteluaan taudin kanssa, joka kohta kaataa hänet hautaan ja jättää hänen rakkaansa menehtymään puutteeseen ja hätään! Nuorelle tytölle, joka tänä hetkenä vaeltelee jollakin tämän hirvittävän kaupungin kadulla, lyötynä ja nälkäisenä ja valiten porttolan ja järven välillä! Niiden, jotka musertuvat sen Djaggernautin [Hirveänmuotoiseksi kuvattu intialainen epäjumala, jonka pyörien alle uskonkiihkoiset hindut uskonnollisissa juhlissaan heittäytyvät muserrettaviksi, siten autuutta etsien. Suom. muist.] pyörien alla, joka kutsutaan ahneudeksi! Minä puhun ihmiskunnan puolesta, joka ääneensä huutaa vapahdusta. Ihmisen kuolemattoman sielun puolesta, joka kohoaa tomusta, joka murtautuu vankilastaan, sydäntä särkevän sorron ja tietämättömyyden kahleista, ja haparoi valoa kohti!"
Puhuja vaikeni. Syntyi hetkisen äänettömyyttä, jokainen henkäsi syvään, ja sitte kuului huuto kuin tuhansista suista. Kaiken aikaa istui Jurgis hiljaa ja liikkumattomana katsellen silmiään värähyttämättä puhujaan; hän aivan vapisi ihmetyksen valtaamana. Äkisti mies kohotti kätensä, hiljaisuus vallitsi jälleen, ja hän alkoi uudelleen.
"Minä vetoon sinuun", sanoi hän, "ken tahansa lienetkin, edellyttäen että rakastat totuutta; mutta minä vetoan erityisesti työtätekeviin luokkiin, joille ei kuvaamani pahe ole vain leikkikalu jolla hetkinen huvitellaan ja joka sitte nakataan pois ja unohdetaan — joille nämä kuvaukset ovat julmia ja järkähtämättömiä todellisuuskuvia jokapäiväisestä aherruksesta, kahleita heidän jäsenissään, ruoska heidän selällään, terävä rauta, joka on työnnetty heidän sydämmiinsä. Teihin vetoon, työmiehet! Teihin, orjat, jotka olette tehneet tämän maan siksi mikä se on, ja joilla kuitenkaan ei ole äänivaltaa sen neuvostossa! Teihin, joiden osana on kylvää, mitä muut sitte niittävät, työskennellä ja todella vaatimatta muuta palkkaa kuin ikeen: ravinnon ja katon päänne päälle pysyäksenne hengissä päivästä päivään. Teille minä tulen julistamaan vapahduksen sanomaani, teihin minä vetoan. Minä tiedän kuinka paljon oikein teiltä vaadin — minä tiedän kaikki, sillä minä olen itse ollut teidän asemassanne. Minä olen elänyt teidän elämätänne, eikä kukaan tämäniltaisista kuulijoistani tunne asiaa paremmin kuin minä. Minä olen kokenut mitä merkitsee olla katurenttu, kengänkiillottaja, joka elää vaivaisesta leivänkannikasta ja makaa yönsä kellarinportaissa tahi tyhjän vaunun alla. Minä olen kokenut mitä merkitsee uskaltaa jotakin, pyrkiä saavuttamaan jotakin, unelmoida rohkeita unelmia, nähdä niiden raukeavan tyhjiin, nähdä henkeni hennot kukat tallattavan lokaan elämään villipedonjalkojen alla. Minä tiedän minkä hinnan työmies saa tiedoista maksaa — minä olen maksanut sen ruualla ja unella, henkisellä ja ruumiillisella hädällä, terveydelläni, milteipä hengellänikin; ja kun sitte tulin tuomaan teille toivon ja vapauden sanomaa, ilmestyksiä maailmasta jota paraikaa luodaan, uudesta työstä jonka hyvyyttä koetellaan, en hämmästy huomatessani teidät pikkumaisiksi ja materialistisiksi, tylsiksi ja epäuskoisiksi. Etten minä kuitenkaan epäile, se johtuu siitä että tiedän löytyvän näkymättömiä voimia, jotka ajavat teitä eteenpäin vastoin tahtoanne, koska tunnen köyhyyden ruoskan, ylenkatsomuksen ja ylivallan pistot. Koska olen varma että vaikka siinä joukossa, joka tänä iltana on tullut luokseni, monet todennäköisesti ovat tylsiä ja tarkkaamattomia ja vaikka monet ovat tulleet tänne pelkästä uteliaisuudesta tahi ivatakseen ja pilkatakseen, kuitenkin löytynee joku, jonka tuska ja kärsimykset ovat saattaneet epätoivoon, jonka kaikenlaisten vääryyksien ja hirvittäväisyyksien näkeminen on temmannut hereille ja pakottanut tarkkaavaisuuteen. Ja hänelle minun sanani tulevat kuin leimaus niille, jotka pimeässä vaeltavat — kuin pitkäisentuli, joka valaisee tien hänen edessään kaikkine vaaroineen ja väijyksineen — ratkaisten kaikki riitaiset kysymykset, tasottaen vaikeudet! Suomukset putoavat hänen silmistään, kahleet temmataan hänen jäseniltään — hän kavahtaa pystyyn kiitollisuuttaan huutaen, hän käy viimein eteenpäin vapautettuna ihmisenä! Miehenä, joka on pelastettu itseottamastaan orjuudesta! Miehenä, joka ei milloinkaan enää anna viekotella itseään ansaan — jota ei mikään imarrus viehätä, eivät mitkään uhkaukset säikytä, joka tästä illasta alkaen käy eteenpäin, eikä taaksepäin, joka tutkii ja ymmärtää, joka vyöttää itsensä miekallaan ja ottaa paikkansa toverien ja veljien rivissä. Joka vie iloista sanomaa eteenpäin toisille, niinkuin minä nyt olen tuonut sen hänelle — vapauden ja valkeuden arvaamattoman kallista lahjaa, joka ei ole hänen eikä minun, vaan joka on sielun perintö-osa! Työmiehet, työmiehet — toverit! Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne! Te olette eläneet niin kauvan aherruksen ja tukehduksen painon alla, että aistinne ovat tylsyneet ja sielunne jäykistyneet; mutta terottakaa näköänne ja silmätkää ympärillenne siinä maailmassa jossa asutte — repäiskää yltänne tavan ja sovinnaisuuden rääsyt — katsokaa siihen kuten se edessänne on kaikessa inhottavassa alastomuudessaan! Koettakaa tajuta sitä,tajuta sitä!
"Tajutkaa että Mandshurian kentillä tänä yönä kaksi vihollisarmeijaa seisoo toisiansa vastassa — että nyt, kun me istumme täällä, miljoona inhimillistä olentoa himoitsee päästä toistensa kurkkuihin käsiksi, himoitsee mielipuolisen raivolla hakata toisensa kappaleiksi! Ja tämä tapahtuu kahdentenakymmenentenä vuosisatana, yhdeksäntoistasataa vuotta sen jälkeen kun Rauhan Ruhtinas syntyi maan päälle! Yhdeksäntoistasataa vuotta on Hänen sanaansa saarnattu jumalallisena, ja nyt seisoo kaksi armeijaa toisiansa vastassa janoten toistensa verta kuin metsän villit pedot! Filosoofit ovat miettineet, profeetat ovat julistaneet, runoilijat ovat itkeneet ja unelmoineet — ja kuitenkin tämä kauhistuttava hirviö temmeltelee yli maan piirin! Meillä on kouluja ja yliopistoja, sanomalehtiä ja kirjoja; me olemme punninneet ja koetelleet ja mietiskelleet — ja kaikki tämä on tapahtunut ainoastaan asestaaksemme ihmisiä toisiaan vastaan! Me kutsumme tätä hirviötä Sodaksi ja annamme sille anteeksi; mutta elkää tuoko minua vastaan sovinnaisuuksia ja mielinkielisiä tapoja! Tulkaa kanssani, tulkaa kanssani —tajuamaan se!Katsokaa noita kuulien lävistämiä, kranaattien runtelemia ihmisruumiita! Kuulkaa pajunetin sujahdus, kun se työnnetään ihmislihaan; kuulkaa tuskanhuutoja ja valituksia, katsokaa kivun vääristelemiä ihmiskasvoja, jotka vihan ja raivon ilmeellä ovat käännetyt vihollista kohti! Pankaa kätenne tuolle lihapalaselle — se on vielä lämmin ja värähtelevä; vielä äsken oli se ihmisjäsen! Tämä veri vielä höyryää — se pulppuaa ulos ihmissydämmestä! Kaikkivaltias Jumala! — ja kaikki tämä käy laatuun — se on järjestelmällistä, elimellistä, ennakolta mietittyä! Ja me tiedämme siitä, me luemme siitä, me pidämme sitä soveliaana; sanomalehtemme kertovat siitä, eikä painokoneita pysäytetä — kirkoissamme rukoillaan sen puolesta, eikä niiden ovia suleta — ihmiset pitävät siitä, eivätkä leimahda kauhuun ja vallankumoukseen!
"Tai ehkä on Mandshuria liian kaukana niistä — tulkaa kanssani kotiin, tulkaa tänne Chikagoon! Täällä tässä kaupungissa on tänä iltana kymmenentuhatta naista teljettyinä kurjuuden pesiin, nälän pakottamina myymään ruumiinsa voidakseen elää. Ja me tiedämme sen, me laskemme leikkiä siitä! Ja nämä naiset ovat äitiemme peilikuvia, he ovat kenties siskojamme, tyttäriämme; se pieni tyttö, jonka jätit kotiin tänä iltana ja jonka hymyilevät silmät tervehtivät sinua huomenna — sama kohtalo hänetkin kerran kohtaa! Tänä iltana te löydätte kymmenentuhatta miestä Chikagossa, joilla ei ole kotia eikä rahaa, halukkaina työhön tahi valmiina kerjäämään, mutta kaikki nälkäisinä ja kauhulla odottaen tulevan talven pakkasia! Tänä iltana on Chikagossa satatuhatta lasta, jotka kuluttavat hentoja voimiaan ja turmelevat itsensä elinijäkseen koettaessaan ansaita leipäpalaa! Täällä on satatuhatta äitiä, jotka elävät kurjuudessa ja likasuudessa ja jotka työskentelevät päivät ja yöt hankkiakseen ruokaa pienokaisilleen! Täällä on satatuhatta vanhusta, läpeensä kuluneita ja avuttomia, odottaen kuolemaa, joka vapahtaisi heidät kärsimyksistään! Täällä on miljoona ihmistä, joiden osana on päiväpalkkalaisen kova elämä, jotka ahertavat niin kauvan kuin jaksavat palkan edestä, jolla he töin tuskin kykenevät elättämään itseänsä, jotka elämänsä loppuun asti ovat tuomitut yksitoikkoisuuteen ja ikävään, taisteluun ja kurjuuteen, helteeseen ja pakkaseen, likasuuteen ja sairauteen, tietämättömyyteen, juoppouteen ja rikoksiin!
"Ja nyt kääntäkää minun kanssani lehti ja silmätkää kuvan toista puolta. Täällä on tuhannen — ehkäpä kymmenentuhatta — jotka, ovat näitten orjien herroja, jotka omistavat heidän työkykynsä. He eivät tee mitään ansaitakseen sen mitä vastaanottavat, heidän ei tarvitse edes pyytääkään sitä — se tulee heille vallan itsestään, heidän ainoa vaivansa on jakaa se keskenään. He asuvat palatseissa, he vierittelevät itseään loistossa ja ylellisyydessä — niin suuressa, etteivät mitkään sanat voi sitä kuvata, että rohkein mielikuvitus tyrehtyy, että sielu tuntee inhoa ja kauhistusta. He maksavat satoja dollareja kenkäparista, nenäliinasta, parista sukkanauhoja, he tuhlaavat miljooneja hevosiin, automobiileihin ja huvilaivoihin, palatseihin ja pitoihin, pieniin kiiltäviin kiviin, joilla he koristavat ruumistaan. Heidän omaansa on kaikki tyyni — se tulee heille itsestään, aivan kuten lähteensuonet purkautuvat puroihin, purot jokiin, joet virtoihin, virrat mereen — samalla tapaa tulee yhteiskunnan koko varallisuus itsestään ja säännöllisesti heidän osakseen. Maamies kyntää maata, kaivostyömies kaivautuu maan sisuksiin, kutoja hoitaa kangastuoliaan, muurari panee kiviä kivien päälle, neroniekka tekee keksintöjä, älykäs johtaa, viisas tutkii, runoilija laulaa; ja koko tulos tästä aivojen ja lihasten työstä kokoutuu yhdeksi ainoaksi valtavaksi virraksi, joka laskee heidän syliinsä! Koko yhteiskunta on heidän vallassaan, maailman kaikki työkyvyt ovat riippuvaiset heidän suosiostaan ja armostaan. Koko ihmissuvun voima on heidän käsissään iankaikkisesti ja järkähtämättömästi. Ja he eivät omista ainoastaan yhteiskunnan työtä, he ovat myöskin ostaneet hallitukset, ja kaikkialla he käyttävät varastettua ja väärää valtaansa saadakseen itselleen etuoikeuden kaivaa syvemmiksi ja leveämmiksi ne kanavat, joita myöten maailman rikkaudet virtaavat heille? — Ja te, työmiehet! Te olette syntyneet ja kasvaneet siihen työhön, te aherratte ja orjailette kuin kuormahevoset, ajatellen ainoastaan nykyistä päivää ja sen suruja — ja kuitenkin on tuskin ainoatakaan teidän joukossanne, joka uskoo sellaisen asiantilan jatkuvan ikuisesti — onko keskuudessanne, te nyt tänne kokoutuneet, ketään joka on niin paatunut ja halventunut, että hän rohkenee astua eteeni ja sanoa uskovansa että näin käy iankaikkisesti! Että yhteiskunnan työn tuotteet, ihmissuvun olemassaolon ehdot ovat alati olevat laiskurien ja heidän loiseläjiensä hallussa heidän turhamaisuutensa ja himojensa tyydyttämiseksi — annettavaksi mihin tarkotukseen ikänä hyvänsä muutamien harvojen yksilöjen käytettäväksi — että ihmiskunnan työ, sanon minä, ei olisi ihmiskunnan omaisuutta eikä ihmiskunnan tarkastuksen alaisena?
"Ja jos näin joskus tulee käymään, millä tavalla se saadaan alkuun, mikä voima sen saa aikaan? Tulevatkohetakomaan miekkoja teidän vapauttamiseksenne, tulevatkoheastumaan teidän sotajoukkojenne etunenään ja johtamaan teitä taisteluun? Käytetäänkö heidän rikkautensa tähän tarkotukseen — rakentavatko he akatemioja ja kirkkoja teidän opettamiseksenne, painattavatko he sanomalehtiä, joissa teidän voittojanne julistetaan, tahi muodostavatko he valtiollisia puolueita taistelua johtamaan ja ylläpitämään? Ettekö voi tajuta, että kaikki tämä on teidän asianne — teidän asianne siitä unelmoida, teidän asianne panna se toimeen? Että jos se milloinkaan tulee suoritettavaksi, tapahtuu se huolimatta kaikista esteistä, mitä rikkaus ja valta sen eteen voivat panna, huolimatta pilkasta ja panettelusta, vihasta ja vainoomisesta, solmuruoskasta ja vankeudesta? Sen pitää tapahtua teidän alastomissa povissanne olevan voiman kautta, jota sorron raivo vain korottaa! Sokeain ja säälimättömäin surujen kovien ja katkerain opetusten kautta! Kehittämättömän älyn tuskallisen haparoimisen kautta, harjautumattoman äänen heikkojen sävyjen kautta! Hengen erakkomaisen nälän kautta, etsimisen ja kaihon kautta, sydäntuskain ja epätoivon kautta, hädän ja kidutusten kautta! Sen pitää tapahtuman keinojen kautta, joita unelta on varustettu, aatteiden kautta, jotka ovat syntyneet hirsipuun varjossa! Siitä pitää tuleman liike, jonka alku on kaukana aikojen takana; joka on vähän tunnettu ja vielä vähemmän kunnioitettu; joka on helposti ivalle ja ylenkatseelle alttiina; joka on muodoltaan epäkaunista, kostoa ja vihaa ilmaisevaa — siten kaikkien muiden kuin sinun mielestäsi, sinä työmies, sinä orja — sinulle huutaa se mahtavalla ja katkeemattomalla äänellä, jota et voi välttyä kuulemasta, missä tahansa maan pinnalla oletkin! Kaikkien sinun kärsimiesi vääryyksien äänellä, kaikkien himojesi ja halujesi, kaikkien velvollisuuksiesi ja toiveittesi äänellä — kaikkien mille sinä elämässä arvoa panet! Köyhien äänellä, jotka vaativat köyhyyttä lakkaamaan! Sorrettujen äänellä, jotka julistavat tuomiota sorrolle! Se ontyönääni, tuon halveksitun ja häväistyn; ääni valtavan jättiläisen, joka viruu pitkänään maassa — pilvenkorkeana, usvanlaajuisena, mutta sokaistuna, kahlehdittuna ja tuntematta voimiaan. Ja nyt piinaavat häntä unelmat vastustuksesta, pelonsekaiset toiveet; kunnes hän äkkiä nousee pystyyn ja hänen kahleensa katkeavat — ja väristys käy halki koko hänen valtavan ruumiinsa, ja siinä tuokiossa tulee unelmasta todellisuus! Hän kavahtaa seisalleen, hän viskaa kahleensa kauvaksi, kuorma putoaa hänen rinnaltaan, hän ryntää pystyyn — mahtavana, pilven korkuisena; hän seisoo jaloillaan, riemuitsee vastasyntyneestä hurmauksesta — —"
Ja puhujan ääni murtui äkisti, hänen tunteensa valtasivat hänet yliluonnollisella voimalla, hän seisoi korottaen käsivartensa päänsä yli, ja hänen tietäjähenkensä näytti kohottavan hänet ylös maasta. Kuulijakunta nousi pystyyn yhtenä miehenä, kimakasti kirkaisten, monet liehtoivat käsivarsillaan ja ilmaisivat ylitulvehtivia tunteitaan äänekkäillä naurunrehahduksilla. Ja Jurgis oli yksi näistä, hän huusi keuhkojensa koko voimalla, koska hän ei voinut pidättää itseänsä, koska hänen tunteensa täytyi puhjeta ilmoille tällä tavalla. Se ei ollut ainoastaan miehen kaunopuheliaisuuden voima, joka kuulijat näin tenhosi. Se oli hänen persoonallisuutensa, hänen äänensä voima — jonka kummallinen sointu tunki sielun sisimpään kuten hopeakellosen kilahdus, joka valtasi kuulijan ruumiin valtavalla tempauksella kuin jättiläisen koura, joka ravisti häntä ja sai hänet vapisemaan äkillisestä arkuudesta; mutta saattaen hänet samalla aavistamaan jotakin, joka ei ollut tästä maailmasta, arvoituksellisia, ennen koskaan lausumattomia salaisuuksia, pelon ja kauhun ilmestyksiä! Tämän miehen sanat olivat Jurgikselle kuten pitkäisenisku hänen sieluunsa; hänen tunteensa vuosivat vedenpaisumuksen voimalla hänen sydänreunojensa yli — kaikki hänen vanhat toiveensa ja odotuksensa, hänen vanhat surunsa, pettymyksensä ja vihanilmauksensa. Kaikkea, mitä hän konsanaan oli tuntenut koko elämänsä aikana, tunsi hän uudelleen ja vallan uudella liikutuksella, jota tuskin voi kuvata. Että hän oli kärsinyt sellaista sortoa ja sellaisia kauhuja, se oli kylläkin raskasta; mutta että ne olisivat voittaneet ja musertaneet hänet, että hän olisi alistunut ja unohtanut ne levollisesti — se oli jotakin, jota sanoilla ei käynyt tulkitseminen, se oli enemmän kuin ihminen koskaan voi tietää, se oli jotakin, joka voi tehdä hänet mielipuoleksi! "Mitä on se", kysyi profeetta, "joka murhaa ihmisen ruumiin, sen rinnalla, joka murhaa hänen sielunsa?" Ja Jurgis oli ihminen, jolta sielu oli murhattu, joka oli lakannut toivomasta ja pyrkimästä — joka oli suostunut alennukseen ja epätoivoon; ja nyt kävi tämä kaamea tosiasia päivänselväksi hänelle! Kaikki hänen sielunsa peruspylväät luhistuivat kokoon, taivas tuntui repeävän hänen päänsä päällä — hän seisoi siinä nyrkitetyt kätensä ylöspäin kohotettuina, verestävin silmin, suonet korkeina koholla kasvoissaan, ja hänen korvissaan humisi kuin villien petojen ääniä, epätoivoisia, katkonaisia ja helvetillisiä. Ja kun hän ei enää jaksanut huutaa kauvempaa, seisoi hän vielä paikoillaan läähättäen ja mutisten käheästi itsekseen: "Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala!"