The Project Gutenberg eBook ofCloomber Hallin salaisuusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Cloomber Hallin salaisuusAuthor: Arthur Conan DoyleRelease date: January 31, 2024 [eBook #72780]Language: FinnishOriginal publication: Vaasa: Pohjalainen, 1900Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLOOMBER HALLIN SALAISUUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Cloomber Hallin salaisuusAuthor: Arthur Conan DoyleRelease date: January 31, 2024 [eBook #72780]Language: FinnishOriginal publication: Vaasa: Pohjalainen, 1900Credits: Tapio Riikonen
Title: Cloomber Hallin salaisuus
Author: Arthur Conan Doyle
Author: Arthur Conan Doyle
Release date: January 31, 2024 [eBook #72780]
Language: Finnish
Original publication: Vaasa: Pohjalainen, 1900
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLOOMBER HALLIN SALAISUUS ***
Kirj.
A. Conan Doyle
Suomennos Pohjalaiselle
Vaasassa, Pohjalaisen kirjapainossa, 1900.
I. Westin perhe Edinburghista.II. ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.III. Kenraali ja hänen perheensä.IV. Harmaapäinen nuori mies.V. Ystävyys- ja rakkausliitto.VI. Westin perhe Edinburghista.VII. Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.VIII. Israel Stakesin kertomus.IX. Lehtori John Easterlingin kertomus.X. Kirje, joka tuli linnasta.XI. Haaksirikko.XII. Muukalaiset.XIII. Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.XIV. Yöllinen käynti.XV. John Berthier Heatherstonen päiväkirja.XVI. Syvänne.Salattu viisaustiede.
Westin perhe Edinburghista.
Minä James Fothergill West, lakitieteen ylioppilas St. Andrewn yliopistossa tahdon seuraavassa kertoa mitä minä tiedän Cloomberin salaisuudesta. Ja minä toivon ettei kukaan, joka asian tuntee, voi huomata ainoatakaan tiedoketta, joka ei olisi täydessä sopusoinnussa totuuden kanssa.
Alussa oli aikomukseni kertoa tapahtumat siinä järjestyksessä, jossa ne esiintyivät ja sen mukaan mitä osaksi itse olin kuullut puhuttavan, mutta asiaa tarkemmin ajatellessani olen tehnyt toisen suunnitelman.
Tahdon näet käyttää hyväkseni useampia käsikirjoituksia, joita minulla on hallussani. Ne ovat semmoisten henkilöitten kirjoittamia, joilla oli paras tilaisuus tuntea G.B. Heatherstone. Tätä suunnitelmaa seuratessani esitän Israel Stakesin ja John Easterlingin todistukset. Edellinen oli ollut ajajana Cloomber Hallissa, jälkimmäinen taas käytöllisenä lääkärinä Straenraerissa, Wigtownshiressa. Ja minä liitän tähän otteen John Berthier Heatherstonen päiväkirjasta, joka käsittelee Thul-laaksossa ensimmäisen afghanilaissodan lopussa syksyllä 1841 sattuneita tapauksia, ynnä kertomuksen Terada-solan kahakasta ja Choolab Shahin kuolemasta. Mitä minuun itseeni tulee, sitoudun täyttämään ne aukot, joita kertomuksessa voi löytyä.
Isäni John Hunter West taisi hyvin itämaisia kieliä ja sanskritia. Hän oli sir William Jonesin jälkeen ensimmäinen, joka kiinnitti yleisön huomion vanhemman persialaisen kirjallisuuden suureen arvoon, ja hänen Hanzista ja Ferideddin Atarista tekemiään käännöksiä ovat wieniläinen parooni von Hammer-Purgstall ja monet muut suuresti ihastelleet. Itämaisessa tieteellisessä lehdessä tammikuulla 1861 sanotaan hänestä että hän on "der berühmte und sehr gelehrte Hunter West von Edinburgh" (kuuluisa ja sangen oppinut edinburghilainen Hunter West).
Isäni oli kasvatettu asianajajaksi, mutta oppineitten tutkimustensa vuoksi hän hyvin laimeasti hoiti tätä tointaan. Kun hänen hoitolaisensa etsivät häntä hänen vastaanottohuoneestaan, istui hän jossakin kirjastossa, syventyneenä vanhan homehtuneen käsikirjoituksen lukemiseen. Hänen omaisuutensa hupeni nopeasti, ja pian ei meillä ollut muuta kuin Firdusin ja Omar Caiamin lyhyet mietelmät ja ohjesäännöt. Meidän olisi täytynyt turvautua kerjäläissauvaan, jos ei isän velipuoli, Branksomen herra William Farintosh olisi ruvennut suojelusenkeliksemme.
Tällä William Farintoshilla oli maatila Wigtonshiressä. Tähän taloon kuului monta tuhatta tynnyrinalaa maata, enimmäkseen hedelmättömiä kankaita ja hiekkakenttiä. Mutta koska hän oli naimaton, olivat hänen menonsa vähäiset. Hänellä oli ollut kyllin elämiskeinoja ja olipa hän vielä pannut huomattavan rahasumman pankkiinkin.
Me tapasimme hänet harvoin, mutta juuri siihen aikaan, jolloin me olimme leivättöminä ja neuvottomina, saimme häneltä kirjeen, joka teki lopun taloudellisista huolistamme. Branksomen herra kirjoitti että hänen keuhkonsa olivat vioittuneet ja että tohtori Easterling oli määrännyt hänen viettämään muutamia vuosia lämpimämmässä ilmanalassa. Hän aikoi siis asettua etelä-Italiaan asumaan ja pyysi meitä tulemaan Branksomeen asumaan hänen poissaoloajakseen ja isäni hoitamaan maatilaa. Hän tarjosi hänelle suuren palkan, joten me taas pääsimme riippumattomaan asemaan.
Äitimme oli kuollut muutama vuosi sitten, ja minä ja sisareni Ester olimme ainoat, jotka voisimme seurata isää. Hän päätti heti hyväksyä herran hyväntahtoisen tarjouksen ja matkusti samana iltana Wigtowniin.
Sisareni ja minä seurasimme häntä muutamaa päivää myöhemmin ja veimme mukanamme kaksi perunasäkillistä kirjoja ja semmoisia talouskaluja, joita me pidimme tarpeellisina kulettaa.
Ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.
Meistä, jotka kaiken aikamme olimme asuneet vuokratussa huoneessa, oli Branksome muhkea koti, vaikka ei sitä läheskään voinut verrata englantilaisen aatelisherran asuntoon. Talo oli tilava ja matala punaisine tiilikattoineen, korkeine pieniruutuisine ikkunoineen ja monine huoneineen, joitten seinät oli tammilaudoilla päällystetty. Asuinrakennuksen edustalla oli ruohokenttä, jolla kasvoi myrskyn pahoin raasimia pyökkipuita. Toisella puolella oli kylä Branksome-Bere, jossa oli toistakymmentä hökkeliä. Niissä asui kalastajia, jotka pitivät talonherran luonnollisena suojelijanaan. Lännen puolelta näkyi leveä, kellertävä rannikko ja Irlannin meri, samalla kun aho ulottui kaikkiin muihin ilmansuuntiin, näyttäen lähempää harmaanvihreältä ja etäämpää purppuranväriseltä.
Tällä rannikolla tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Sai kulkea useampia peninkulmia tapaamatta muuta elävää olentoa kuin valkoisen kolmivarpaisen kalalokin, joka huuteli räikeällä, surullisella äänellään.
Kun oli tultu Branksomen ohi, ei näkynyt muuta ihmistyön merkkiä kuin korkea, valkoinen torni, joka kuului Cloomber Halliin ja kohoutui ikäänkuin muistopatsas jättiläisen haudalla, honkien ja lehtikuusien ympäröimänä.
Tuon suuren huoneen, joka oli vähää enemmän kuin englannin peninkulman matkalla meidän asunnosta, oli rakennuttanut eräs glasgowilainen kauppias, yksineläjä, jolla oli omituiset tavat. Mutta meidän sinne tulon aikana oli se jo moniaita vuosia ollut kylmillä ja teki nyt kalastajien meriviitan tehtävää, sillä kokemus oli näille opettanut, että kun he näkivät herran savutorven ja Cloomberin tornin samassa linjassa, osasivat he ohjata veneensä karien välitse.
Tähän autioon paikkaan oli kohtalo johdattanut isäni, sisareni ja minut. Mutta yksinäisyys ei meitä kauhistanut. Me olimme iloiset saadessamme poistua meluisasta kaupungista, sillä täällä emme olleet uteliasten ja kiusallisten naapurien ympäröiminä. Talon isäntä oli jättänyt ajeluvaunut ja kaksi pientä hevosta meidän käytettäviksi ja me käytimme tätä kulkuneuvoa, kun tahdoimme tehdä kiertomatkan maatilan ympäri. Esterin levittäessä iloa ja hauskuutta huoneeseen ja vanhalla hilpeämielisyydellään hoitaessa taloutta. Me vietimme yksinkertaista elämää, hakematta vaihtelua, aina siihen kesäiltaan asti, jolloin sattui odottamaton tapaus, ja tätä seurasivat ne merkilliset tapahtumat, joista minä nyt tahdon kertoa.
Minulla oli tapana mennä usein iltaisin soutelemaan isännän veneellä ja pyytää muutamia valkoturskia illalliseksemme. Kerran tuli sisareni mukanani ja oli istunut veneen perään kirja kädessä. Aurinko oli vaipunut alas Irlannin rannikon taakse, mutta iltarusko oli vielä jälcllä ja heitti rusottavan hohtonsa vedenkalvoon. Minä olin noussut veneen kokalle, voidakseni paremmin sitä silmällä rantaa, merta ja taivasta, ja juuri kun olin nousemaisillani seisomaan, veti sisareni takinhiastani ja päästi hämmästyksen huudahduksen.
"Katso, John". puhkesi hän sanomaan, "tuolla Cloomberin tornissa on valo!"
Minä käännyin katsomaan valkoista tornia, joka kohoutui puitten takaa. Minä näin selvästi valonhohteen, joka virtasi yhdestä ikkunasta ja sitten vielä loisti toisesta ylempänä olevasta ikkunasta. Siellä leimusi se hetken aikaa ja loisti viimein kahdesta melkoisesti alempana olevasta ikkunasta, jotka juuri saattoi nähdä puitten yli. Oli päivän selvää että joku kynttilä tai lamppu kädessä oli noussut tornin portaita ylös ja sitten taas palannut huoneen alaosiin.
"Kuka, kaikessa maailmassa se olisi!" huudahdin minä. "Ehkä siellä onBranksome-Berestä joku, jolla on halu tutkia paikkaa."
Sisareni pudisti päätään. "Ei ainoakaan heistä tohtisi astua jalkaansa portista sisälle", sanoi hän. "Ja avaimet ovat Wigtownissa, sen miehen hallussa, jolle huoneen tarkastus on uskottu. Niin uteliaita kuin Branksome-Beren asukkaat voivat ollakin, eivät he kuitenkaan voisi tunkeutua huoneeseen."
Kun minä ajattelin niitä lujarakenteisia ovia ja vankkoja ikkunaluukkuja, jotka suojelivat Cloomberin alakertaa, en voinut olla tunnustamatta että sisareni oli oikeassa. Yöllisen vieraan oli joko täytynyt käyttää väkivaltaa tai oli hän saanut avaimet haltuunsa. Haluten saada tietää asianlaidan joudutin rantaan soutamista siinä lujassa päätöksessä että ottaisin selvän siitä kuka oli tunkeutunut linnaan ja mitä hän myöhäisellä käynnillään tarkoitti. Branksomeen päästyämme sanoin jäähyväiset sisarelleni, ja kun olin saanut seuraani Seth Jameisonin, menin kankaan poikki hänen kanssaan.
"Tuolla huoneella ei ole hyvää mainetta erittäinkään pimeän tultua", huomautti seuralaiseni, hiljentäen käyntiään, kun minä selitin hänelle aikeeni.
"Se seikka ei ole merkitystä vailla ettei huoneen omistaja tahdo tullaSkotlannin peninkulman päähän tänne."
"Mutta näettehän te, Seth, että löytyy joku, joka ei pelkää sinne mennä", sanoin minä ja osoitin suurta, valkoista rakennusta, joka loisti meille pimeästä.
Se valo, jonka minä olin mereltä huomannut liikkui edestakaisin alakerrassa, jonne minä helposti saatoin nähdä koska oli jätetty ikkunaluukut sulkematta. Minä huomasin nyt että heikompi valo seurasi ensimmäistä. Oli selvää että kaksi olentoa, toisella lamppu ja toisella kynttilä kädessä, tutki huonetta ylhäältä alas.
"Hoitakoon jokainen omia tehtäviään älköönkä sekaantuko muitten asioihin", sanoi Seth Jameison yrmeästi ja pysähtyi keskitielle. "Mitä se meihin koskee, jos kummitus tai noita saa halun käydä Cloomberissa! Meillä ei ole semmoisissa asioissa mitään tekemistä."
"Ettehän te, ihminen voi luulotella että kummitus kulkee vaunuissa ajaen? Tuolla portilla näkyvät lyhdyt ovat kiinni vaunuissa."
"Siinäpä todella olette oikeassa", huudahti seuralaiseni paljoa keveämmällä äänellä kuin ennen. "Ohjatkaamme valoa kohden, nuori herra West, ja ottakaamme selko mistä se tulee."
Tähän aikaan oli jo pilkkopimeä. Me menimme Wigtowntielle, sille paikalle, jossa korkeat kivipatsaat osottavat Cloomberin lehtikujaan johtavan käytävän suuta. Vaunut olivat portin edustalla ja hevonen söi ruohoa tien vieressä.
"Te olitte oikeassa!" sanoi Jameison ja katseli tyhjiä vaunuja. "Minä tunnen ne ja tiedän että niitten omistaja on herra Mc Neil Wigtownista, hän, jolla on avaimet.
"Siinä tapauksessa voimme me puhua hänen kanssaan, kun kerran olemme täällä", sanoin minä. "Jos en erehdy tulevat he nyt pihalta."
Vielä puhuessamme me kuulimme että raskas käytävän portti lyötiin kiinni, ja muutaman minuutin kuluttua näimme kaksi olentoa pimeässä lähenevän meitä. Toinen oli pitkä ja hoikka, toinen lyhyt ja paksu. He puhuivat niin innokkaasti etteivät huomanneet meitä ennen kuin olivat menneet portista ulos.
"Hyvää iltaa, herra Mc Neil", sanoin minä ja astuin muutaman askelen eteenpäin Wigtownin asiamiestä kohden, jonka tunsin.
Pienempi noista kahdesta miehestä käänsi kasvonsa minuun, kun minä puhuin, ja näytti etten minä ollut häntä väärin tuntenut. Mutta pitkä mies hypähti muutaman askelen taaksepäin ja näytti olevan kovasti liikutettuna.
"Mitä tämä on, herra Mc Neil", huudahti hän puoleksi hillityllä äänenpainolla. "Näinkö te pidätte lupauksenne? Mikä on tarkoituksenne?"
"Älkää huolestuko kenraali! Älkää huolestuko", sanoi pieni lihava mies rauhoittavalla äänellä, jolla säikähtynyttä lasta puhutellaan. "Tämä on nuori Fothergill West Branksomesta. Mutta minä en ymmärrä syytä miksi hän on tullut tänne tänä iltana. Teistä tulee kaikessa tapauksessa naapurukset, ja sen tähden minä tahdon esittää teidät toisillenne. Herra West, tämä on kenraali Heatherstone, joka aikoo asettua Cloomber Halliin asumaan."
Minä ojensin käteni pitkälle miehelle, joka puolittain vastahakoisesti pusersi sitä.
"Lähdin tänne", sanoin minä, "koska näin valoa ikkunoista ja luulin jotakin olevan tekeillä. Minua ilahuttaa tänne tuloni, koska siten sain tilaisuuden tehdä tuttavuutta kenraalin kanssa."
Puhuessani tiesin Cloomber Hallin uuden vuokralaisen tuijottavin silmin katselevan minua. Kun olin lakannut puhumasta, ojensi hän pitkän, vapisevan käsivartensa ja käänsi vaunun lyhdyn niin että valo siirtyi minun kasvoilleni.
"Herra Jumala, Mc Neil", huudahti hän samalla säikähdystä osottavalla äänellä, "tuo mieshän on ruskea kuin suklaatti. Hän ei ole englantilainen. Ettehän te ole syntynyt Englannissa? Oletteko ehkä?"
"Minä olen skotlantilainen, olen syntynyt ja kasvanut Skotlannissa", vastasin minä ja mieli teki nauraa, mutta hillitsin nauruni, koska vanha mies nähtävästi oli kauhistuksissaan.
"Skotlantilainen", sanoi hän, päästäen helpotuksen huokauksen. "Suokaa minulle anteeksi, herra — herra — West. Minä olen kovin heikkohermoinen. Kiirehtikää nyt, Mc Neil, sillä tunnin kuluessa täytyy meidän päästä takaisin Wigtowniin. Hyvää yötä, herrani, hyvää yötä!"
Molemmat miehet astuivat vaunuihin. Mc Neil lyödä läimähytti ruoskalla hevosta, ja vaunut vierivät pimeyteen, kadoten meidän näkyvistä.
"Mitä te ajattelette meidän uudesta naapurista, Jameison", kysyin minä kauan vaiti oltuamme.
"Hän näytti todellakin heikkohermoiselta. Kenties on hänen omatuntonsa rauhaton."
"Uskottavampaa on että hänellä on huono maksa", vastasin minä. "Hän näyttää sairaalta. Mutta nyt puhaltaa kylmä tuuli ja meidän on aika lähteä kotiin."
Minä sanoin seuralaiselleni hyvää yötä ja lähdin käymään suoraa päätä ahon poikki siihen suuntaan, josta loistivat Branksomen salinikkunasta tuikkivat ystävälliset valot.
Kenraali ja hänen perheensä.
Niinkuin voi olettaakin, herätti koko seudulla suurta huomiota se seikka että Cloomber Hall saisi uusia vuokralaisia, ja kaikki ihmettelivät, tulisivatko nämä viihtymään siellä ja miksi he tahtoisivat asettua sinne asumaan. Wigtownista tuli käsityöläisiä, ja Cloomber Hallista kuului vasaranpauke aamusta iltaan. Hämmästyttävän pian pantiin korjaukset toimeen, ja selvästi näytti siltä ettei kenraali säästänyt rahaa.
Kun minä isäni kanssa aamiaispöydässä puhuin asiasta, huomautti hän:
"Kenraali Heatherstone on ehkä oppinut mies ja on valinnut tämän piilopaikan kirjoittaakseen tieteellisen kirjateoksen. Jos niin on laita annan minä ilolla hänelle luvan käyttää kirjastoani."
Ester ja minä nauroimme tuolle juhlalliselle nimelle, jonka hän antoi meidän vähäpätöiselle kirjavarastolle.
"Voipa niin olla", vastasin minä, "mutta kun näin kenraalin, ei hän minusta näyttänyt opintojen harrastajalta. Minä uskon pikemmin että hän on tullut tänne saadakseen lepoa ja rauhaa sekä raitista ilmaa, sillä hän näytti sairaalta ja heikkohermoiselta ja katsoa tuijotti minuun kummallisella tavalla.
"Minua arveluttaa, onko hänellä vaimoa ja lapsia", puhkesi sisareni puhumaan. "Miten yksinäiseltä ja kolkolta tällä seudulla oleskelu noista kurjista olennoista tuntuisikaan. Täällä ei koko seitsemän peninkulman alueella löydy muita kuin me, joitten kanssa he voisivat seurustella."
"Kenraali Heatherstone on erinomaisen taitava upseeri", huomautti isäni.
"Kuinka isä tietää sanoa hänestä mitään?"
"Oi lapseni, te olitte äsken valmiit nauramaan, kun minä puhuin kirjastostani, mutta se voi kuitenkin joskus minua hyödyttää."
Puhuessaan nousi hän seisomaan ja otti kirjahyllyltä punaisen kirjan, jota hän rupesi selailemaan.
"Tässä on luettelo Indian armeijasta kolme vuotta sitten", sanoi hän, "ja tässä luetaan juuri siitä miehestä, jota me haemme, Ja Heatherstone on Bathordenin varakansleri ja komentaja. Hän on ollut Indian jalkaväen översti, mutta on ottanut eron virastaan ja saanut kenraalimajorin arvon. Sitten on tässä hänen ansioluettelonsa. Viisi kertaa on hänen nimensä mainittuna pikasanomissa. Minä luulen, lapseni, että meillä on hyvinkin syytä ylpeillä uudesta naapuristamme."
"Eikö kirjassa mainita, onko hän nainut", kysyi Ester.
"Ei. Tietoa hänen naimisestaan ei ole otettu kappaleeseen, jonka otsakkeena on 'urhokkaita tekoja', vaikka olisi voinut olla paikallaan, jos se olisi sinne otettu."
Kaikki meidän tätä kohtaa koskevat epäilykset haihtuivat pian, sillä samana päivänä, jona korjaukset päättyivät, oli minulla asiaa Wigtowniin, ja minä tapasin vaunut, joissa kenraali Heatherstone perheineen istui matkalla uuteen kotiinsa. Hänen vieressään istui vanhahtava rouva, jolla oli kärsivät kasvonpiirteet, ja vastapäätä heitä istuivat nuori mies ja nuori tyttö. Mies näytti olevan minun ikäiseni, mutta tyttö tuntui muutamaa vuotta nuoremmalta.
Minä nostin hattuani ja aioin juuri ratsastaa heidän ohitsensa, kun kenraali huusi ajajan seisahtumaan ja ojensi sitten minulle kätensä. Minä saatoin nyt täydessä päivänvalossa huomata että hänen ankarat kasvonsa kykenivät osottamaan ystävällisiäkin eleitä.
"Kuinka voitte, herra Fothergill West", huudahti hän. "Pyydän anteeksi, jos osottauduin vähän ankaraksi, kun viimeksi tapasimme toisemme. Te saatte antaa anteeksi vanhalle sotilaalle, joka suurimman osan ikäänsä on ollut palveluksessa. Mutta kaikessa tapauksessa täytyy teidän tunnustaa että olette liian tummaihoinen voidaksenne olla skotlantilainen."
"Meillä on myös espanjalaista verta suonissamme", vastasin minä, hämmästyneenä siitä että hän uudestaan puuttui tähän asiaan.
"Se selvittää asian", lisäsi hän
Sitten kääntyi hän vaimoonsa ja jatkoi:
"Salli, ystäväni, minun esittää sinulle herra Fothergill West. Ja tässä näette poikani ja tyttäreni. Me olemme tulleet tänne lepäämään, herra West, oikein lepäämään."
"Siinä tapauksessa olisi teidän ollut mahdoton löytää parempaa paikkaa kuin tämä", vastasin minä.
"Vai luulette te niin", sanoi hän. "Minäkin luulen että täällä on hyvin tyyntä ja yksinäistä. Yöllä saa kai kulkea pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan olentoa?"
"Useimmat pysyvät pimeän tultua huoneessa."
"Eivätkö maankulkijat ja kerjäläiset teitä ahdista? Eikö täällä tapaa kattilanpaikkaajia, tyhjäntoimittajia tai mustalaisia?"
"Minusta tuntuu kylmältä", sanoi rouva Heatherstone ja kääriytyi paremmin paksuun hylkeennahkakauhtanaansa. Sitten hän lisäsi: "Lähtekäämme matkaan, sillä me viivytämme herra Westiä."
"Sinä olet ihan oikeassa. Sen me todella teemmekin. Ajakaa, ajomies!Hyvästi herra West!"
Vaunut vierivät siihen suuntaan, jossa linna oli, ja minä jatkoin mietteisiini vaipuneena ratsastustani pieneen kaupunkiin.
Kun ajoin isoakatua, juoksi herra Mc Neil ulos liiketoimistostaan ja viittasi minua pysähtymään.
"Meidän uudet vuokralaiset muuttavat jo tänään asuntoonsa. He ovat nyt matkalla Cloomber Halliin", sanoi hän.
"Minä tapasin heidät tiellä", vastasin minä.
Silmäillessäni pientä miestä huomasin että hänen kasvojaan kuumotti ja että hän nähtävästi oli ottanut ylimääräisen lasillisen.
"On hauskaa tehdä kauppoja todellisen herrasmiehen kanssa", sanoi hän ja pyrskähti nauramaan. "Semmoinen ymmärtää minua ja minä häntä. 'Kuinka paljo minä panen tähän', sanoo kenraali, ottaa vekselin taskustaan ja panee sen pöydälle. 'Kaksisataa', sanon minä."
"Minä luulin teidän saaneen maksun Cloomber Hallin omistajalta", sanoin minä asioitsijalle.
"Sainpa kyllä, mutta ei haitannut, vaikka hänkin minulle muutaman kolikan antoi. Sillä tavalla kaksi herrasmiestä kaupoista sopii. Ettekö tahdo tulla sisälle, herra West, maistamaan vähän konjakkia?"
"En, kiitoksia! Minulla on asia toimitettavana."
"Niin, liikeasiat ennen kaikkia. Eikä minun tarjoomani ryyppy ole juuri mikään aamuryyppy. Mitä minuun itseeni tulee, en koskaan maista väkiviinaa päivällisen edellä, paitsi aamiaisen edellä lasillisen, koska se antaa minulle ruokahalua, ja ehkä yhden tai kaksi lasillista jälkeenpäin edistämään ruoansulatusta. Mutta sanokaa minulle, herra West, mitä te pidätte kenraalista."
"Minulla on tuskin ollut tilaisuutta arvostella häntä", vastasin minä.
Mc Neil napsutti etusormellaan kynäänsä.
"Minä ajattelen hänestä", sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten, "että hän epäilemättä on ihmeellinen mies. Jos kenraali kysyisi teiltä, montako peninkulmaa on lähimpään satamaan ja laskevatko itämaiset laivat sinne, ja jos kiertolaisia liikkuu teillä, ja jos hänellä vuokralaisena on oikeus rakennuttaa korkea muuri puiston ympärille, niin mitä te kaikesta tästä ajattaisitte?"
"Minä pitäisin häntä haaveksijana", vastasin minä.
"Jos hänelle tehtäisiin oikeuden mukaan, olisi hän — tarvitsematta maksaa ainoatakaan ropoa — pian huoneessa, jonka puutarhan ympärillä on korkea muuri."
"Missä sitten", kysyin minä.
"Wigtownin hulluinhuoneessa", vastasi pieni mies, pyrskähtäen kurkun täydeltä nauramaan. Minä ratsastin heti tieheni, mutta hänen naurunsa soi vielä pitkän ajan korvissani.
Cloomber Halliin tullut uusi perhe ei ollut seuraa rakastava eikä välittänyt linnan läheisyydessä asuvien köyhäin mökkiläisten ja kalastajain auttamisesta. Se vetäytyi kaikkien yhteydestä ja uskalsi hädintuskin pistäytyä puutarhan portin ulkopuolella. Me huomasimme pian että asioitsija oli puhunut totta, sillä koko joukko työmiehiä oli aamusta iltaan työssä pystyttääkseen lankkuaidan puutarhan ympärille. Sen valmistuttua oli Cloomber Halliin mahdoton päästä muitten kuin rohkeitten hiipijäin.
Ihmeellistä myös oli että kenraali oli varustanut huoneen runsailla ravintoaineilla, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa kestää piiritystilaa. Wiglownin etevin kauppamies oli kertonut minulle, että hän oli lähettänyt Cloomber Halliin tavattoman suuret määrät ilman pitäviä purkkeja, jotka sisälsivät lihaa ja kasviksia.
Kenraali ja hänen perheensä herättivät kaikkien naapurien uteliaisuutta, ja me aprikoimme syytä, joka olisi aiheuttanut nämä muukalaiset asettumaan meidän keskuuteen asumaan. Ainoa mahdollinen selitys, jonka voimme keksiä, oli se että kenraalin perheessä oli yksi ruuvi höltynyt. Yksi ja toinen luuli vanhan herran tehneen jonkun kauhean rikoksen ja päästäkseen kärsimästä sen seurauksia piilottautunut tänne.
On totta että kenraali Heatherstone meidän ensi kertaa toisemme tavatessa käyttäytyi niin kummallisesti, että minä helposti saatoin uskoa hänen kärsivän sielunsairautta. Mutta kun me toisen kerran tapasimme toisemme, oli hän täydessä järjessään ja käyttäytyi täysin mallikelpoisesti. Ja se katsantotapa että hän pakenisi oikeuden kostavaa kättä ei vielä näyttänyt pitävän paikkaansa. Wigtownshire oli tosin syrjäinen ja yksinäinen paikka, mutta ei se kumminkaan ollut niin kaukainen maailman nurkka, että hyvin tunnettu upseeri siellä olisi voinut pysyä piilossa.
Minä olin siis halukas uskomaan että arvoituksen oikea selitys olisi etsittävä hänen omasta halustaan saada elää yksinäistä elämää ja että hän oli tullut tänne perheensä kanssa siitä syystä että hänellä oli sairaanomainen halu saada elää yksinäisyydessä ja rauhassa. Me saimme pian todistuksen siitä kuinka kauas tämä yksinäisyyteen pyrkimishalu saattoi viedä tämän perheen.
Eräänä aamuna tuli isämme meitä katsomaan ja näytti selvästi tehneen tärkeän päätöksen.
"Tänään täytyy sinun pukeutua vaaleanpunaiseen hameeseesi, Ester", sanoi hän, "ja sinun, John, täytyy panna itsesi hienoksi, sillä minä olen päättänyt että me kolme tänä iltapäivänä käymme tapaamassa rouva Heatherstonea ja kenraalia."
"Menemmekö me Cloomberiin", huudahti Ester ja taputti käsiään.
"Minä olen asettunut tänne asumaan sekä isännän edustajana että hänen sukulaisenaan", sanoi isäni arvokkaisuudella. "Näihin asianhaaroihin nähden olen vakuutettu hänen tahtonsa olevan että minä käyn tapaamassa uusia tulokkaita ja osotan heille kaikkea minun valtani mukaista kohteliaisuutta. Nykyään täytyy heidän elämänsä olla melkoisen kolkkoa ja yksinäistä. Suuri Firdusi sanoo:
"Miehen huoneen parhaimmat kaunistukset ovat hänen ystävänsä."
Sisareni ja minä tiesimme kokemuksestamme että kun ukko tahtoi vahvistaa päätöksensä lainaamalla jonkun paikan persialaisten runoilijain kirjoituksista, niin ei mikään ihmisellinen voima saattanut sitä päätöstä horjuttaa.
Iltapäivällä seisoivat vaunut oven edustalla. Isäni istui uusi takki yllä ja uudet ajokintaat kädessä ajopenkille.
"Joutukaa vaunuihin, lapset", huudahti hän ja lyödä läimähytti hevosia ruoskalla. "Me näytämme kenraalille, ettei hänellä ole mitään syytä hävetä naapureitaan."
Voi, ylpeys käy lankeemuksen edellä! Meidän pienien, hyvin ruokittujen hevosten ja loistavain ajopeliemme ei kohtalo tänä päivänä ollut suonut vaikuttavan uusiin naapureihimme. Me olimme ehtineet kalleriportille ja minä olin juuri sen avaamaisillani, kun kiinnitimme huomiomme hyvin suureen puutauluun, joka oli naulattu puuhun sillä tavalla että kaikkien tieltä kulkijain täytyi se huomata. Valkeaksi maalatulla taululla oli suurilla kirjaimilla luettavana seuraava vierasvarainen kirjoitus:
Kenraali ja rouva Heatherstoneeivät haluatehdä uusia tuttavuuksia.
Äänettömällä hämmästyksellä me kaikki katsoa tuijotimme tähän kummalliseen ilmoitukseen. Ester ja minä, jotka katsoimme asiaa ainoastaan ivalliselta puolelta, rupesimme nauramaan. Mutta isäni lähti ajamaan kotia päin huulet lujasti vihasta yhteen puserrettuina. En koskaan ollut nähnyt tätä rehellistä miestä niin suuttuneena, ja minä olen vakuutettu siitä ettei hänen vihansa johtunut hänen oman turhamaisuutensa loukkaamisesta, vaan siitä aatteesta, että hänen edustamaansa Branksomen herraa oli loukattu.
Harmaapäinen nuori mies.
Päivää sen jälkeen, kun olimme tehneet kurjasti päättyneen matkamme Cloomber Halliin sattui niin että minä kävin siitä ohi. Pysähdyin uudestaan lukemaan taulussa olevia ikäviä sanoja. Minä seisoin siinä juuri ihmettelemässä mikä olisikaan aiheuttanut naapurimme käyttämään semmoista keinoa, kun äkkiä huomasin poriin ristikkojen välistä kauniit tytön kasvot ja valkoisen käden, joka innokkaasti viittasi minua tulemaan lähemmäksi. Likemmäksi tultuani huomasin tytön samaksi nuoreksi naiseksi, jonka ennen olin nähnyt vaunuissa.
Hän katsoi levottomana ympärilleen kaikkiin suuntiin ja kuiskasi viimein tuskallisella äänellä:
"Herra West, minä pyydän teiltä anteeksi sitä loukkausta, joka eilen kohtasi teitä ja teidän perhettä. Veljeni oli lehtikujalla ja näki kaikki, mutta ei voinut mitään tehdä. Minä vakuutan teille, herra West. että jos tuo inhottava esine on teissä herättänyt mielipahaa, on se vielä enemmän suututtanut veljeäni ja minua."
Näin sanoen osotti hän taulua.
"Britannnia on vapaa maa, neiti Heatherstone", sanoin minä ja naaroin. "Jos joku haluaa elää itseensä sulkeutuneena, ei löydy ketään, joka voisi häntä sitä estää tekemästä."
"Se on sietämätöntä", sanoi hän ja polki pientä jalkaansa. "Minä oikein raivostun ajatellessani että sisarennekin sai ottaa osaa häväistykseen. Minä olen valmis vaipumaan häpeästä maahan, kun ajattelen sitä asiaa."
"Älkää hetkeäkään olko siitä asiasta huolissanne", sanoin minä vakavasti, sillä minä tunsin kärsimystä hänen tuskastaan. "Minä olen vakuutettu siitä että isänne menettelytapa perustuu johonkin salaiseen syyhyn."
"Niin, Herramme tietää että hänellä on", vastasi hän surullisella äänellä. "Mutta minun ajatukseni mukaan olisi miehekkäämpää mennä vaaraa vastaan kuin paeta sitä. Mutta hän ymmärtää kuitenkin paremmin kuin minä, miten hänen tulee menetellä, ja meidän on mahdoton antaa siitä arvosteluamme. Mutta kuka se on", huudahti hän levottomana ja katsoi lehtikäytävälle. "Ai, se on veljeni Mordaunt."
Nuori mies tuli yhä lähemmäksi ja päästyään meidän luoksemme hän sanoi:
"Mordaunt, minä olen pyytänyt herra Westiltä sekä sinun että omassa nimessäni anteeksi sitä loukkausta, jonka hän ja hänen omaisensa eilen saivat kärsiä."
"Minä olen erittäin iloinen saadessani omassa persoonassani pyytää anteeksi", sanoi Mordaunt kohteliaasti. "Tahtoisin myös osottaa paheksumiseni isällenne ja sisarellenne siitä mitä on tapahtunut. Mutta juokse nyt kotia, Gabrielia, sillä pian on toisen aamiaisen syömisaika. Älkää, herra West, vielä menkö, sillä minulla on teille muutama sana sanottavaa."
Neiti Heatherstone viittasi minulle ystävällisesti hymyillen ja poistui kevyein askelin, hänen veljensä avatessa portin ja sulkiessaan sen huolellisesti, kun oli tullut tielle.
"Jos ei teillä ole mitään vastaväitteitä, niin minä seuraan teitä kappaleen matkaa. Huolitteko manillasta?"
Hän otti taskustaan pari itäindialaista sikaaria ja tarjosi toisen niistä minulle.
"Te saatte havaita ettei se ole huono", sanoi hän. "Indiassa ollessani olen oppinut ymmärtämään tupakkaa. Onko teillä tulta? Minä toivon etten millään tavalla häiritsisi teitä, kun nyt olen yhtynyt seuraanne."
"Te ette ensinkään häiritse minua, ja minä iloitsen teidän seurasta", vastasin minä.
"Minä sanon teille salaisuuden", lausui seuralaiseni. "Minä olen tänne tultuani ensi kertaa aidan tällä puolella."
"Ja sisarenne sitten?"
"Ei hänkään ole käynyt ulkopuolella. Minä olen hiipinyt tieheni isäukolta, ja jos hän tietäisi missä minä olen, ei hän suinkaan pitäisi menettelystäni. Hän on saanut päähänsä semmoisen oikun että meidän pitäisi elää tykkänään maailmasta erotettuina. Kaikessa tapauksessa löytyy niitä monta, jotka pitäisivät hänen yksinäisyyshalunsa oikkuna. Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin uskon että hänellä on syytä niin menetellä, vaikka hän jossakin suhteessa menneekin liian pitkälle."
"Semmoinen elämä tuntuukin varmaankin teistä kolkolta", huomautin minä. "Ettekö voi sovittaa niin että aika ajoin tulisitte hetkeksi meille pakinoimaan ja tupakoimaan? Talo, joka tuolta näkyy, on Branksome."
"Te olette erittäin ystävällinen, kun tahtoisitte nähdä minut kotonanne", vastasi hän säteilevin silmin. "Minä tahdon mielelläni silloin tällöin käydä teillä. Ottamatta lukuun vanhaa ajajaamme ja puutarhuriamme Israel Sokesia ei minulla ole ainoatakaan ihmissielua, jonka kanssa saisin puhua."
"Sisarenne luonnollisesti vielä vähemmin voi viihtyä tässä yksinäisyydessä", huomautin minä, ajatellen että uusi ystäväni koetti kuvata omat huolensa liian suuriksi ja sisarensa liian pieniksi.
"Epäilemättä on Gabriella paran elämä sangen kolkkoa", vastasi hän huolettomuutta osottavalla äänenpainolla, "mutta vielä luonnottomampaa kuin nuoren tytön on minun ikäiseni nuoren miehen istua tällä tavalla häkkiin sulettuna. Katsokaa minua! Maaliskuussa täytän 23 vuotta enkä ole saanut käydä koulua enkä ollut yliopistossa. Minä olen yhtä tietämätön kuin talonpojan palvelija. Se tuntuu teistä varmaankin kummalliselta, mutta niin on kuitenkin laita. Enkö minä teidän mielestä ansaitsisi parempaa kohtaloa?" Hän pysähtyi, katsoi minuun ja kohotti kätensä ikäänkuin korkeampaan voimaan vedoten.
Kun minä kirkkaassa auringonvalossa katselin häntä, näytti hän todellakin ihmeelliseltä linnulta, jonka ei sopinut istua häkissä. Pitkänä ja jäntäreisenä, tummakasvoisena miehenä terävine, hienoine kasvonpiirteineen oli hän Murillon tai Velasquesin maalaaman muotokuvan näköinen. Hänen lujasti puserretut huulensa, paksut silmäkarvansa ja joustava vartalonsa todistivat hänessä piileksivistä, uinailevista neronlahjoista.
"Oppia voi saada sekä kirjoista että kokemuksesta", sanoin minä."Jos teillä on toista laatua vähemmän lienee teillä toista enemmän.Minun on mahdoton uskoa että te olisitte viettänyt koko elämännetyhjäntoimituksessa tai ylellisyyden huumeessa."
"Luuletteko että minä olen huvitellut itseäni", huudahti hän. "Oi. kuinka te erehdytte. Tarkastakaa minua."
Hän otti hatun päästään ja minä näin että hänen mustain hiustensa seassa oli harmaita hapsia.
"Luuletteko että tämä johtuu huvitteluissa kulutetusta elämästä", kysyi hän katkerasti nauraen.
"Te olette nuorempina vuosinanne varmaankin kokenut jotain kauheaa tai olette ollut vaarallisesti sairaana", sanoin minä, suuresti ihmetellen sitä näkymöä, joka avautui silmäini eteen. "Vai johtunevatko harmaat hiuksenne aikakaudellisesta syystä — alituisesti kalvavasta levottomuudesta? Minä olen tuntenut teidän ikäisiä miehiä, jotka myös ovat olleet harmaahapsisia."
"Mies raukat", mutisi hän, "minä surkuttelen heitä."
"Jos teillä joskus on tilaisuus hiipiä Branksomeen", sanoin minä, "niin ottakaa sisarenne mukaanne. Minä tiedän että isäni ja sisareni iloitsevat saadessaan tutustua häneen ja oleskelupaikan muutos — vaikkapa vaan tunniksi tai kahdeksi — tekee hänelle hyvää."
"Meidän on melkein mahdoton olla samalla kertaa poissa", vastasi hän. "Mutta minä lupaan ottaa hänet mukaani, jos mahdollista. Voi olla mahdollista että meillä jonakin iltapäivänä on tilaisuus tulla, sillä isäni pitää joskus päivällislepoa." Me olimme nyt tulleet sille mutkikkaalle tielle, joka maantietä johtaa kartanonherran puutarhaan. Seuralaiseni pysähtyi.
"Minun täytyy nyt mennä kotia, muussa tapauksessa minua kaivataan", sanoi hän. "Te, West, olette erittäin ystävällinen ajatellessanne minun parastani. Minä olen teille sydämestäni kiitollinen ja niin on Gabrieliakin, kun hän saa kuulla teidän kutsumuksen. Te kokoatte minun päähäni tulisia hiiliä, kun ajattelen isäni helvetillistä julkaisua."
Hän sanoi minulle "hyvästi" ja kääntyi kotimatkalle, mutta heti palasi hän juosten takaisin ja huusi minua pysähtymään.
"Minä tulin ajatelleeksi", sanoi hän, "että te varmaankin pidätte meitä sangen omituisina. Te pidätte Cloomber Hallia yksityisenä houruinhuoneena, enkä minä voi teitä siitä moittia. Jos te haluatte oppia tuntemaan meidän oloja, niin näyttää minusta epäystävälliseltä olla tyydyttämättä uteliaisuuttanne. Mutta minä olen antanut isälleni lupauksen olla vaiti. Ja vaikkapa minä kertoisinkin kaikki mitä tiedän, niin ette sittenkään ymmärtäisi asian kokonaisuutta. Minä tahdon sanoa teille ainoastaan sen verran että isäni on terveessä järjessään ja että hänellä on hyviä syitä vetäytyä piiloon maailmalta. Minä voin vielä lisätä ettei hänen halunsa viettää syrjäistä elämää johdu arvottomista ja epärehellisistä vaikuttimista vaan ainoastaan itsensäsäilytysvietistä."
"Uhkaako häntä joku vaara", huudahdin minä.
"Kyllä, hän on aina vaaran uhkaamana."
"Mutta miksi ei hän vetoa lain suojaan", kysyin minä. "Jos hän pelkää jotakin, tarvitsee hänen vaan mainita tämän nimi tehdäkseen hänet vahingottomaksi."
"Sitä vaaraa, joka isääni uhkaa, eivät voi ihmiset torjua. Ja kuitenkin on se todellinen ja mahdollisesti hyvin lähellä uhkaava."
"Ettehän aikone sanoa sitä yliluonnolliseksi", kysyin minä epäillen.
"Tuskin sitä voi siksi sanoa", vastasi hän epäilystä osottavalla äänenpainolla. "Mutta minä olen jo sanonut paljoa enemmän kuin minun sopisi sanoa ja toivon ettette käytä luottamustani väärin. Hyvästi!" Hän juoksi tiehensä minkä jaksoi ja oli pian kadonnut näkyvistäni tienmutkaan.
Vaara, joka oli todellinen ja läheltä uhkaava, jota ei ihmisvoima kyennyt torjumaan ja jota tuskin sittenkään voi nimittää yliluonnolliseksi — kaikki tämä tuntui minusta täydelliseltä arvoitukselta!
Ennen olin ainoastaan uskonut että Cloomber Hallin asujamet olivat haaveksivaisia, mutta nyt en enää sen mukaan mitä Mordaunt Heatherstonelta olin kuullut voinut epäillä että synkkä salaisuus aiheutti heidän omituisen käytöksensä.
Jota enemmän tätä kysymystä ajattelin, sitä mahdottomammalta sen ratkaisu minusta näytti enkä voinut poistaa sitä ajatuksistani. Tuo muitten yhteydestä erotettu linna ja se vaara, joka uhkasi sen asujamia pani kaiken kuvitusvoimani liikkeelle. Koko illan ja aina myöhäiseen yöhön istuin minä lieden ääressä synkkiin mietteisiin vaipuneena ja ajatellen kaikkea sitä mitä olin kuullut.
Ystävyys- ja rakkausliitto.
Toivon etteivät lukijani pidä minua liian uteliaana, kun kerron että minä seuraavina päivinä ja viikkoina yhä enemmän kiinnitin huomioni kenraali Heatherstoneen ja siihen salaisuuteen, joka häntä ympäröitsi. Turhaan koetin ankaralla työllä kääntää ajatukseni toiselle suunnalle. Mitä tahansa teinkin, työskentelivät kuitenkin ajatukseni tuon Cloomber Hallissa asuvan salaperäisen perheen asioissa. En koskaan saattanut mennä puistoon johtavan ristikkoportin ohi pysähtymättä ja ajattelematta sitä salaisuutta, joka aukaisemattomalla teljellä oli suojeltu minun tunkeilevaisuudeltani. Mutta kaikista aprikoimisistani huolimatta en kuitenkaan voinut tehdä mitään johtopäätöstä, jota olisin voinut käyttää apunani selvittääkseni sitä salaisuutta, joka oli kätkeytyneenä linnanmuurien takana.
Kerran illalla oli sisareni tehnyt pitemmän kävelyretken. Kotiin tultuaan sanoi hän:
"John, oletko tänä iltana huomannut Cloomber Hallia?"
"En", vastasin minä ja panin kädestäni kirjan, jota olin lukenut. "En sitten kun samana muistettavana iltana, jolloin kenraali ja herra Mc Neil matkustivat sinne tutkimaan paikkaa."
"Tahdotko panna hatun päähäsi, John, ja seurata minua pienelle kävelymatkalle?"
Minä huomasin helposti että sisareni oli tunteissaan.
"Mitä on tekeillä", kysäsin minä levottomana. "Eihän vanha linna liene syttynyt palamaan? Sinä näytät niin vakavalta että kenties Wigtown on liekkien vallassa."
"Ei, niin huonosti eivät asiat ole", vastasi hän hymyillen. "Mutta tule nyt, Jack, mukaani. Minulla on jotakin sinulle näytettävää."
Minä olin aina pidättäytynyt kertomasta sisarelleni mitään huolestuttavaa, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan siitä millä mielenkiinnolla minä olin seurannut naapureitamme. Hänen toivomustaan täyttääkseni otin hattuni ja seurasin häntä pimeään. Hän kävi minun edelläni pientä polkua, joka vei ahon poikki ja pian me tulimme ylänteelle, josta näimme linnan. Sitä eivät enää varjostaneet sen ympärille istutetut hongat.
"Näetkö?" kysyi sisareni ja pysähtyi.
Cloomber oli mäen alapuolella räikeästi valaistuna. Alikerroksessa näkyi tulitus ikkunaluukkujen raoista, mutta kaikkien ylempien kerrosten ikkunoista aina tornin huippuun asti loisti räikeä valo, joka oli niin huikaiseva että minä alussa luulin huoneen palavan. Mutta sitten huomasin loistavan tulituksen syntyvän siitä että lamppuja oli järjestelmällisesti sijoitettu joka paikkaan yltäympäri koko rakennuksen.
Tuntui omituiselta ajatella että useimmat näistä räikeästi valaistuista huoneista olivat asumattomia ja että muutamat niistä vielä olivat kalustamattomia. Emme nähneet suuressa rakennuksessa ainoatakaan ihmisolentoa — ainoastaan kirkkaan, kellertävän valon, joka virtasi ikkunoista. Minä seisoin syvämietteisenä katsellen näkymöä, kun kuulin nyyhkytystä vierestäni.
"Mikä sinua vaivaa rakas Ester", sanoin minä ja käännyin sisareeni.
"Minä tunnen niin kauheasti pelkääväni. Oi John. John, auta minua kotia! Minä pelkään."
Hän nojasi raskaasti käsivarteeni ja minä huomasin että hän oli menehtymäisiliään pelosta.
"Eihän täällä ole mitään pelkäämistä", sanoin minä rauhoittavalla äänenpainolla. "Ei sinulla ole mitään pelättävää. Mikä sinua niin on säikäyttänyt?"
"Minä pelkään heitä, John. Minä pelkään Heatherstoneja. Miksi he joka ilta valaisevat huoneensa tällä tavalla? Olen kuullut useammilta henkilöiltä että he aina niin tekevät. Ja miksi tuo vanha mies juoksee kuin säikähtynyt jänis niin pian kuin joku lähestyy häntä? Tässä menetystavassa on jotakin kolkkoa, joka peloittaa minua."
Minä koetin tyynnyttää häntä minkä osasin ja saatoin hänet kotia sekä annoin hänelle virkistävää juomaa ennen kuin hän meni levolle. Pelosta että kiihottaisin häntä vältin puhumista Heatherstoneista. eikä hän itsestään puuttunut tähän keskusteluaineeseen. Kuulemastani tein sen johtopäätöksen että hän jonkun ajan jo itsekseen oli pitänyt naapureitamme silmällä ja että hänen hermonsa siten olivat heikontuneet. Minä ymmärsin ettei linnan valaistus ollut ainoa syy miksi hänen mielensä oli niin kuohuksissa. Nyt minä tiedän että olin oikeassa ja että sisarellani oli vielä suurempi syy kuin minulla luulla että jotakin erinomaista oli tekeillä Cloomber Hallissa.
Huomiomme kiintyi ensin kenraaliin ja hänen perheeseensä uteliaisuudesta mutta pian sattui tapauksia, jotka saattoivat meidät lähemmin tutustumaan muukalaisten vaiheisiin.
Mordaunt oli käyttänyt hyväkseen minun kutsumustani tulla herran taloon ja toi kauniin sisarensa usein mukanaan. Me neljä nuorta teimme pitkiä vaellusretkiä aholle, ja kun ilma oli kaunis, purjehdimme merelle. Semmoisissa tilaisuuksissa olivat veli ja sisar yhtä iloisia ja vallattomia kuin kaksi lasta. Heistä oli suurta huvitusta päästä ulos tuosta kolkosta vankilasta ja nähdä ystävällisiä ja osanottoisia kasvoja ympärillään.
Tapahtui niinkuin usein tapahtuu nuorten seurustellessa. Tuttavuus muuttui ystävyydeksi ja ystävyys rakkaudeksi. Gabriella istuu nyt sivullani tätä kirjoittaessani, ja hän on yksimielinen minun kanssani siinä suhteessa että niin rakkaalta kuin tämä aine meistä itsestämme tuntuukin, niin on sen luonne kuitenkin liian persoonallista laatua voidakseen kiinnittää muitten huomiota.
Riittää siis kun sanon että Mordaunt Heatherstone muutamia viikkoja meidän ensi yhtymisen jälkeen oli voittanut rakkaan sisareni sydämen ja että Gabriella oli antanut minulle sen uskollisuuslupauksen, jota ei edes kuolema pysty rikkomaan.
Minä olen ainoastaan lyhyesti viitannut siihen siteeseen, joka yhdisti molemmat perheet, sillä kenraali Heatherstone näyttelee kertomukseni pääosaa. On siis kylliksi kun mainitsen että veli ja sisar kihlauksemme jälkeen useammin kuin ennen tulivat Branksomeen ja että he toisinaan saivat viettää meillä koko päivän, kun asiat vaativat kenraalin matkustamaan Wigtowniin tai kun luuvalo pidätti hänet huoneessa. Isämme jakoi meidän ilomme, sillä ei meillä ollut mitään salattavaa häneltä, ja hän piti kenraalin lapset jo ominaan.
Toisinaan oli Mordauntin ja Gabriellan mahdoton isänsä levottoman luonteen tähden päästä pois linnasta. Vanhus seisoi toisinaan itse vartijana ristikkoportilla tai käveli edestakaisin lehtikäytävällä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun asiaan kuulumattoman henkilön tahtovan tunkeutua puistoon. Kun minä joskus iltasin menin Cloomber Hallin ohi, näin kenraalin pitkän vartalon lehtikujassa tai huomasin hänen kylmän katseensa, joka sattui minuun, kun hän oli asettunut vartioimaan ristikkoportille. Semmoisissa tilaisuuksissa surkuttelin minä häntä kaikesta sydämestäni. Kukapa olisi uskonut että tämä säikähtynyt olento kerran oli ollut urhokas upseeri, joka oli taistellut maansa puolesta ja saanut voiton? Vanhan miehen valppaudesta huolimatta saimme me kuitenkin usein tavata hänen lapsensa. Heti linnan takana oli paikka, jossa aita oli niin huolettomasti tehtyä että vaikeudetta saattoi poistaa siitä kaksi lautaa ja siten syntyi leveä aukko. Täten saimme me tilaisuuden pitää monta salaista kokousta, jotka luonnollisesti olivat hyvin lyhyitä, koska kenraali oli liian tuskallinen voidakseen pysyä pitemmän aikaa samalla paikalla. Kuinka elävänä onkaan yksi näistä salaisista kokouksista muistissani! Minä muistan että kun kävin ruohoston poikki, oli se märkää, sillä aamulla oli satanut. Gabriella odotti minua ihan aidan ulkopuolella orapihlajan vieressä. Siinä seisoimme käsi kädessä katsellen ahoa ja aaltoilevaa merta. Kaukana luoteessa välkkyi aurinko Throstonin korkealla huipulla. Seisomapaikaltamme saatoimme nähdä matkalla Belfastiin olevien höyrylaivojen savun.
"Eikö tämä ole ihanaa", huudahti Gabriella, tarttuen molemmin käsin minun käsivarteeni. "Oi, John, kunpa me voisimme näitten aaltojen harjalla purjehtia pois ja jättää kaikki surumme rannalle!"
"Mitkä ovat ne surut, joista tahtoisit päästä", kysyin minä. "Etkö tahtoisi mainita minulle niitä, että voisin auttaa sinua niitä kantamaan?"
"Minulla ei ole sinulta mitään salattavaa, John", vastasi hän. "Niinkuin hyvin tiedät on isämme kummallinen käytös meidän suurimpana huolena. Eikö meistä kaikista tuntuisi ikävältä että mies, joka on näyttänyt niin mainiota osaa maailmassa, hiipii kaukaisesta loukosta toiseen ja että hän tahtoo suojella itseään teljillä, lukoilla ja korkeilla aidoilla, ikäänkuin hän olisi tavallinen varas, joka tahtoo paeta lain kättä? Tämä on meidän huolenamme. John, emmekä me voi poistaa isämme levottomuutta."
"Mistä syystä on hän levoton?" kysyin minä.
"Sitä en tiedä sanoa", vastasi hän vilpittömästi. "Minä tiedän vaan sen verran että hän luulee hengenvaaran uhkaavan häntä, ja että tämä vaara syntyi hänen ollessaan Indiassa. Mutta minä tiedän yhtä vähän kuin sinäkään mistä se aiheutuu."
"Veljesi tietää salaisuuden", huomautin minä. "Minä tulin siihen johtopäätökseen, kun joku aika sitten puhuin hänen kanssaan siitä asiasta. Ja minä ymmärsin myös ettei se ole mikään luuloteltu vaara."
"Kyllä hän tietää kaikki samoin kuin äitinikin, mutta he ovat aina pitäneet tietonsa minulta salassa", vastasi hän. "Isäparkani on nykyään levottomampi kuin tavallisesti. Yöt päivät hän vapisee ja pelkää. Mutta nyt tulee pian lokakuun viides päivä, ja sen jälkeen hän taas muuttuu tyynemmäksi."
"Kuinka sen tiedät", kysyin minä hämmästyneenä.
"Kokemuksesta", vastasi hän vakavasti. "Lokakuun viidentenä päivänä on hänen levottomuutensa aina noussut korkeimmilleen. Monena vuotena on hänellä tänä päivänä ollut tapana telkeä Mordaunt ja minut huoneisiimme ettemme näkisi mitä mahdollisesti tapahtuisi. Mutta me olemme aina huomanneet että hän sen jälkeen on tullut paljoa tyynemmäksi ja elänyt verrattain rauhallisesti, kunnes taas olemme lähestyneet lokakuun viidettä päivää."
Syyskuu oli loppumaisillaan ja minä huomautin:
"Kymmenen päivän kuluttua on lokakuun viides päivä, eikä teillä siis ole pitkää aikaa odotettavana. Mutta sano minulle rakkain ystävä, miksi te öisin pidätte koko talon valaistuna?"
"Vai olet sinä sen huomannut", vastasi hän. "Se tulee isäni pelosta. Hän ei kärsi ainoatakaan pimeää loukkoa huoneessaan. Melkoisen osan yötä kuleskelee hän ympäri ja tarkastaa huoneet ylisiltä kellariin asti. Suuria lamppuja palaa kaikissa huoneissa ja käytävissä ja palvelijain on käsketty ne sytyttää hämärän tullessa."
"Minua kummastuttaa että saatte pitää palvelusväkenne", sanoin minä nauraen. "Tämän seudun palvelustytöt ovat hyvin taikauskoisia, ja heidän mielikuvituksensa joutuu helposti kiihoitustilaan kaikesta, jota eivät he voi ymmärtää."
"Keittäjätär ja molemmat sisäpalvelijattaret ovat Lontoosta ja ovat tottuneet meidän omituisuuksiin. Me maksamme heille hyvin isot palkat. Ajaja Israel Stakes on ainoa, joka on syntynyt tällä maanpaikalla ja hän näyttää olevan yksinkertainen mutta rehellinen mies, jota ei suinkaan niin helposti peloteta."
"Pieni tyttöparka", puhkesin minä sanomaan katsellessani vieressäni seisovaa hienoa ja miellyttävän näköistä olentoa. "Tämä koti ei sovellu sinulle. Miksi et salli minun viedä sinua pois? Miksi et salli minun kursailematta mennä kenraalin puheille ja pyytää sinun kättäsi? Eipä hän voi tehdä meille pahempaa kuin kieltää."
Gabriella kalpeni ja vapisi, kun minä tein ehdotukseni.
"Minä rukoilen sinua Jumalan tähden. John, menemästä hänen puheilleen", sanoi hän syvällisellä vakavuudella. "Hän matkustaisi meidän kanssa vaan semmoiseen paikkaan, jossa voisi olla turvassa sinulta, ja viikon kuluttua olisimme me asumassa erämaassa, jossa et koskaan näkisi etkä kuulisi meitä. Sitä paitsi ei hän koskaan antaisi meille anteeksi sitä tekoa että olimme uskaltaneet poistua puistosta."
"Minä en usko häntä kovasydämiseksi mieheksi", huomautin minä. "Hänellä on ankarat kasvot, mutta minä olen kuitenkin huomannut ystävyyden ilmeitä hänen silmissään."
"Toisinaan on hän niin hyvä kuin parhaimmat isät ainakin", vastasi hän. "Mutta hän on hirmuinen, kun häntä vastustetaan tai jollain tavalla koetetaan häntä estää. Sinä et koskaan ole nähnyt häntä siinä tilassa, ja minä toivon ettet joutuisi näkemäänkään. Hänen tahdonvoimansa ja yksipäisyytensä tekivät hänestä kelpo upseerin. Minä vakuutan sinulle että häntä pidettiin suuressa arvossa Indiassa. Sotamiehet pelkäsivät häntä, mutta he olisivat seuranneet häntä mihin tahansa."
"Oliko hänellä jo silloinkin heikkohermoisuuden kohtauksia?"
"Toisinaan, mutta ei niin ankaria kuin nyt. Näyttää siltä kuin vaara — mitä laatua se sitten lieneekin — tulisi yhä uhkaavammaksi, jota enemmän aika kuluu. On kauheaa. John, kun miekka riippuu pääni päällä, ja vielä paljoa kauheampaa minulle, koska en voi aavistaakaan miltä taholta onnettomuus tulee."
"Rakas Gabriella", sanoin minä, tarttuen hänen käteensä ja vetäen hänet lähelleni, "katso tätä kaunista maisemaa ja tuota laajaa sinervää mertä. Eikö kaikki ole rauhaisaa ja kaunista? Näissä punakattoisissa ja yksinkertaisissa hökkeleissä asuu jumalisia ihmisiä, jotka tekevät ahkerasti työtä eivätkä vihaa ainoatakaan olentoa. Seitsemän peninkulman päässä on iso kaupunki, jolla on käytettävinään kaikki sivistyskansain lainvalvontakeinot. Kymmenen peninkulman päässä tästä on rykmentti sotaväkeä linnaleirissä ja sähkösanoman lähettämällä voi saada apua kokonaiselta sotilaskomppaniialta. Nyt minä kysyn sinulta, luuletko todellakin jonkun vaaran uhkaavan teitä tässä syrjäisessä paikassa, kun meillä on niin pikaista apua saatavissa. Sinähän uskot ettei tällä vaaralla ole mitään tekemistä isäsi terveydentilaan nähden?"
"Minä olen ihan varma siitä. On totta että tohtori Easterling Straenraerista kävi pari kertaa hänen luonaan, mutta hän oli ainoastaan vilustunut. Minä voin vakuuttaa sinulle ettei vaara tule siitä suunnasta." °
"Siinä tapauksessa voin minä vakuuttaa sinulle että vaara on ainoastaan kuviteltua", sanoin minä nauraen. "Häntä vaivaa merkillinen yksinäisyysraivo tai kiusaavat häntä harhanäyt."
"Onko isäni yksinäisyysraivo voinut aiheuttaa veljeni harmaat hiukset ja äitini surkastuneen olennon?"
"Epäilemättä", vastasin minä. "Kenraalin levottomuus ja ärtyisyys, joka tietysti on jatkunut pitkiä aikoja, on voinut tehdä tämän vaikutuksen heidän tunteekkaisiin luonteisiinsa."
"Ei, ei", vastasi hän surullisesti ja pudisti päätänsä. "Minullakin on ollut syytä olla huolissani hänen levottomuudestaan ja ärtyisyydestään, mutta ne eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta. Erotuksen meidän välillä tekee se tosiasia että he tietävät tuon kauhean salaisuuden ja minä olen tietämätön siitä."
"Perhekummituksia ei meidän aikaan enää ole. Ne kuuluvat menneisyyteen. Henkiolennot eivät ketään vainoa. Me voimme siis sen asian kokonaan syrjäyttää. Kun sen olemme tehneet, niin mitä sitten on jälellä? Usko minua, koko salaisuus on siinä että Indian kuumuus on koskenut hänen aivoihinsa."
En tiedä mitä Gabriella aikoi vastata, sillä samassa silmänräpäyksessä säpsähti hän ikäänkuin olisi kuullut jonkun epäilyttävän äänen. Kun hän hämmästyneenä katsoi ympärillensä, huomasin minä että hänen kasvonsa kalpenivat ja että hänen silmänsä suurenivat kauhistuksesta.
Minä seurasin hänen katseensa suuntaa ja tunsin äkkinäisen vavistuksen, kun huomasin kasvot, jotka pistäytyivät esiin puun takaa ja katsoivat meihin — kasvot, jotka olivat vihasta ja suuttumuksesta kierossa, niin pian kuin mies, joka oli kasvojen omistaja, havaitsi että hänet oli huomattu, tuli hän meitä vastaan. Silloin näin että mies oli itse kenraali. Hänen partansa nousi raivosta ja hänen syvälle painuneet silmänsä loistivat raskasten silmälautain alta pirullisella välkkeellä.
Miten minä tulin kuulumaan Cloomberin varusväkeen.
"Mene huoneeseesi, tyttö!" huudahti kenraali käheällä ja kovalla äänellä.
Hän astui meidän väliin ja osotti käskeväisenä linnaa. Hän seisoi liikkumattomana, kunnes Gabriella poistui aidan sisäpuolelelle, heitettyään ensin minuun kauhistuksen silmäyksen. Sitten kääntyi hän minuun niin raivoisan näköisenä että minä astuin pari askelta taaksepäin ja tartuin lujasti tammisauvaani.
"Te — — — te — — —"
Hän kosketti kädellään kurkkuunsa ja sylkäsi, ikäänkuin olisi ollut tukehtumaisillaan raivoonsa. Sitten hän jatkoi:
"Te olette uskaltanut tunkeutua minun yksityiselle alueelleni. Luuletteko että tämä aita pystytettiin tähän siinä tarkoituksessa että kaikki maan heittiöt kokoontuisivat tänne! Te olette ollut hyvin likellä kuolemaa, herraseni. Ette tule koskaan sitä niin likelle kuin elämänne lopussa. Katsokaa tätä!"
Hän veti esiin pienen pistoolin povitaskustaan.
"Jos te", jatkoi hän, "olisitte mennyt tästä aukosta sisälle ja laskenut jalkanne minun alueelleni, ette koskaan enää olisi saanut nähdä päivän valkeutta. Minä en tahdo olla missään roistojen yhteydessä. Minä tiedän miten semmoisia heittiöitä on kohdeltava, olkoot he sitten mustia tai valkeita."
"Minä en tarkoittanut tänne tulollani mitään pahaa ja tiedän etten ole ansainnut semmoista vihanpurkausta teiltä. Sallikaa minun huomauttaa että te vielä pidätte pistoolianne minuun tähdättynä, ja koska kätenne vapisee, on hyvin mahdollista että pistooli laukeaa. Jos ette käännä torvensuuta alaspäin, niin täytyy minun itsepuolustuksekseni lyödä teitä käsiranteelle sauvallani."
"Miksi kaikkien perkeleitten nimessä te sitten olette tänne tullut", kysyi hän tyynemmällä äänellä ja pisti aseen taskuunsa. "Eikö herrasmies saa täällä elää rauhassa ja levossa teidän tarvitsematta käydä ympäri taloa nuuskimassa? Oletteko oman etunne tähden tänne tullut? Ja miten te olette tullut tuntemaan minun tyttäreni ja mitä olette koettaneet häneltä tiedustella? Ettehän te tullut tänne tilapäisesti."
"En", vastasin minä rohkeasti, "minä en ole tilapäisesti tänne tullut. Minä olen useampia kertoja tavannut tyttärenne ja ymmärrän pitää hänen oivallista luonnettaan arvossa. Me olemme menneet kihloihin, ja minä olen tullut tänne siinä varmassa päätöksessä että saisin tavata hänet."
Olin odottanut että kenraali joutuisi äärimmäiseen raivoonsa, mutta sen sijaan päästi hän pitkäveteisen vihellyksen ja nojautui sitten naurahdellen aitaan.
"Englantilaiset mäyräkoirat leikkivät mielellään tarhakäärmeitten kanssa", huomautti hän lopuksi. "Kun me olimme ottaneet muutamia semmoisia koiria mukaamme Indiaan, juoksentelivat ne ympäri ruoikossa ja rupesivat vaanimaan, kun näkivät eläimen, jonka luulivat tarhakäärmeeksi. Mutta se olikin myrkyllinen käärme, ja koiraraukat saivat rangaistuksensa tyhmänrohkeasta menettelystään. Minä uskon että te joudutte samaan pulaan, jos ette ole varoillanne."
"Mutta eihän tarkoituksenne ole valehdella omasta tyttärestänne," puhkesin minä puhumaan, suuttumuksesta punastuen.
"Gabriella on kunnon tyttö", vastasi hän huolettomasti. "Mutta tahdon teille sanoa etten suosita ketään nuorta miestä avioliiton siteellä yhdistymään minun perheeseeni. Minä pyydän teidän kuitenkin minulle sanomaan, mistä se tuli ettei minulle ole mitään puhuttu siitä asiasta, joka on teidän välillä tapahtunut."
"Minä pelkäsin että te erottaisitte meidät, sillä minä ymmärsin että olisi viisainta olla täysin rehellinen. On mahdollista että me erehdyimme. Mutta ennen kuin teette ratkaisevaa päätöstä pyydän huomauttaa teille että hänen ja minun onneni ovat vaarassa. Teidän vallassanne on erottaa meidät toisistamme, mutta mieltämme ja rakkauttamme ette koskaan voi muuttaa."
"Ette tiedä mitä te pyydätte", sanoi kenraali suopeammalla äänellä kuin hän ennen oli puhunut. "Ei yksikään ihminen voi rakentaa siltaa sen kuilun yli, joka erottaa teidät minun perheestäni."
Kaikki vihan merkit olivat hänestä nyt kadonneet, ja koko hänen käytöstapansa osotti pilkallista iloisuutta.
Minun perheylpeyteni nousi näitten sanojen vaikutuksesta.
"Kuilu ei lienekään niin suuri kuin te luulitte", vastasin minä kylmästi. "Minä en ole mikään pölkkypää, vaikka asunkin syrjäisessä paikassa. Minä olen jaloa syntyperää, ja äitini oli Buchan Buchanin suvusta. Minä vakuutan teille ettei arvoerotus meidän välillä olekaan niin tavattoman suuri."
"Te ymmärrätte minua väärin", vastasi kenraali. "Teille itsellenne olisi sopimatonta naida hänet. Löytyy syitä, joitten perusteella on välttämätöntä että tyttäreni elää ja kuolee naimattomana. Te ette toimisi oman etunne mukaisesti, jos ottaisitte hänet vaimoksenne."
"Minä osaan itse parhaiten arvostella omia asioitani ja etujani. Kun te ensin olette esittänyt syynne, olen minä tyynellä mielellä tulevaisuuteeni nähden, sillä minä vakuutan teille että suurin toivomukseni tässä maailmassa on naida se tyttö, jolle olen antanut rakkauteni. Jos tämä minun eduistani epäileminen on ainoa vastaväitteenne, jonka voitte tehdä meidän yhdistystä vastaan, niin täytyy teidän lopuksi kumminkin antaa suostumuksenne, sillä se vaara, johon minä hänet naimalla voin joutua, merkitsee vähän elämänonneeni verrattuna."
"On helppoa uhitella vaaraa niin kauan kun ei tiedä mitä laatua se on", vastasi vanha sotilas ja hymyili minun innostukselleni.
"Mitä laatua vaara siis on", kysäsin minä ankarana. "Ei mikään maallinen vaara voi erottaa minua Gabriellasta. Sallikaa minun tietää kaikki ja pankaa minut sitten vasta koetukselle."
"En, en, se ei voi tapahtua."
Hän huokasi ja sanoi sitten miettivästi ikäänkuin itsekseen:
"Poika rohkea ja näyttää kunnolliselta. Me voimme ehkä käyttää häntä."
Hän katsoa tuijotti kauan eteensä, mutisten sanoja, joita en voinut ymmärtää. Hän näytti kokonaan unohtaneen minun paikalla oloni.
"Kuulkaa, West", sanoi hän viimein. "Te saatte antaa anteeksi sen ankaruuden, jota minä hetkinen sitten osotin teille. Jo toisen kerran pyydän minä teiltä anteeksi samaa virhettä. Se ei enää saa tapahtua. Epäilemättä näytän minä jotakuinkin kummalliselta halutessani elää maailmasta erotettuna mutta tämä haluni perustuu tosisyihin. Minä pelkään että tähän linnaan joskus tehdään hyökkäys. Jos niin tapahtuu, saanenko odottaa teiltä apua?"
"Te saatte turvallisesti luottaa minuun."
"Jos te joskus saatte minulta kutsun, jos ainoastaan kirjoitan sanat'Tulkaa' tai 'Cloomber', niin te ymmärrätte että minä vetoan apuunne.Ja tuletteko viipymättä vaikka sydänyöllä?"
"Sen minä teen ihan varmaan", vastasin minä ja lisäsin: "Mitä laatua on se vaara, jota te pelkäätte?"
"Ette voita mitään sen tietämisellä. Ette edes ymmärtäisi sitä, jos minä sanoisin teille kaikki. Minä sanon nyt hyvästi, sillä olen liian kauan viipynyt teidän seurassa. Muistakaa että minä pidän teidät Cloomberin varusväkeen kuuluvana."
Kun hän oli poistumaisillaan, huomautin minä äkkiä:
"Minä toivon ettette suutu tyttärellenne siitä mitä minä olen teille kertonut. Minun tähteni hän vitkasteli puhumasta teille kaikkia."
"Minä en ole perheeni keskuudessa semmoinen peto kuin te näytätte luulevan", sanoi hän kylmästi, hymyillen omalla käsittämättömällä tavallaan. "Mitä avioliittoehdotukseen tulee, tahdon ystävänä kehottaa teitä jättämään se sikseen. Mutta kaikessa tapauksessa minä vaadin että te nykyään jätätte sen kokonaan syrjään. On mahdoton sanoa minkä odottamattoman käänteen kohtalomme voi saada."
Hän meni puistoon ja oli pian kadonnut puitten väliin.
Siten päättyi se merkillinen kokous, jonka alussa vieras mies oli ojentanut pistoolin minun rintaani vastaan, mutta lopuksi kuitenkin tunnustanut mahdolliseksi että minusta sittenkin voisi tulla hänen vävynsä.
Tuskin tiesin mitä olisin ajatellut. Luultavaa oli että hän tarkasti valvoisi tytärtään estääkseen meitä tapaamasta toisiamme. Mutta kun minä viimein ajatuksiini vaipuneena lähdin kotimatkalle, tulin siihen vakuutukseen että minun ja kenraalin yhtyminen pikemmin oli meille edullista kuin päinvastoin.
Mutta mitähän minun tulisi ajatella tästä vaarasta, joka tuntui niin olemattomalta ja näytti esiintyvän kaikkialla? Kuinka tahansa aivojani vaivasinkin, en voinut saada selville kenraalin omituisen käytöksen syytä. Yksi tosiseikka löytyi, jolla minusta näytti olevan merkityksensä. Sekä isä että poika olivat eri tilaisuuksissa vakuuttaneet minulle etten minä ymmärtäisi heitä, vaikka he puhuisivat minulle kaikki. Miten ihmeellinen ja eriskummallinen täytyykään sen vaaran olla, jota tuskin voidaan ymmärrettävällä kielellä ilmaista!
Minä kohotin käteni yön pimeydessä ennen kuin tänä iltana menin levolle, ja vannoin ettei yksikään ihminen eikä perkele voisi heikontaa minun rakkauttani siihen tyttöön, jonka viattoman sydämen olin onnistunut voittamaan.