Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.
Minä koetan esittää kertomukseni niin yksinkertaisin sanoin kuin mahdollista enkä korista sitä räikeillä väreillä, sillä minä vihaan kaikkia innostuspyyteitä. Tähän aikaan kohdistuivat kaikki minun ajatukseni Cloomberin murhetapauksiin eivätkä jokapäiväiset toimeni ensinkään minua viehättäneet. Jos kävin pellolla tai aholla, näin Cloomberin valkean, nelinurkkaisen tornin kohoutuvan puitten takaa. Ja samassa tornin kaunistamassa talossa asui onneton perhe, joka valvoi ja odotti — mitä? Tämä kysymys piti kaikki ajatukseni ripeässä toiminnassa vielä sitä enemmän siitä syystä, että se nainen, jota minä rakastin tuhat kertaa enemmän kuin omaa henkeäni, oli tähän vaaraan kietoutuneena. Ja ennen kuin voisin arvoituksen selittää, en voinut ajatella mitään muuta.
Isäni oli saanut talonomistajalta Neapelissa päivätyn kirjeen, jossa tämä ilmoitti ilmanalan muutoksen vaikutuksesta voivansa paljoa paremmin ja ettei hän pitkään aikaan ajatellut palata Skotlantiin. Tämä tieto tyydytti meitä kaikkia, sillä isäni oli huomannut voivansa hyvästi harjoittaa opinnoitaan Branksomessa, joka sijaitsi kaukana suurkaupungin melusta ja levottomuudesta. Sisarellani ja minulla oli vielä enemmän syytä olla tyytyväisiä maalaiskotiimme. Huolimatta kenraalin kanssa pitämästäni kokouksesta — tai paremmin sanoakseni sen kokouksen perusteella — oli minulla syytä kahdesti päivässä käydä Cloomberissa, saadakseni selville että kaikki oli asianmukaisessa kunnossa. Kenraali oli alussa raivostunut minun sinne tunkeutumisestani, mutta antoi minulle lopuksi puolinaisen luottamuksensa, vieläpä pyysi minulta apuakin. Minä tunsin siis olevani häneen ihan toisessa suhteessa kuin ennen ja toivoin ettei hän enää äkämystyisi minut nähdessään.
Minä tapasin hänet todellakin muutamaa päivää myöhemmin. Hän käyskenteli aidan ulkopuolella ja esiintyi minulle kohteliaana, vaikka ei hän sanallakaan viitannut edelliseen keskusteluumme. Hän näytti olevan heikkohermoisessa tilassa, sillä hän säpsähti kerran toisensa jälkeen ja katsoi arasti ympärilleen. Minä toivoin että hänen tyttärensä oli oikeassa sanoessaan että lokakuun viides päivä oli kenraalin käännekohta, sillä kun katsoin hänen vapisevia käsiään ja levottomia silmiään, ymmärsin että ihmisen on mahdoton semmoisessa tilassa kauemmin elää. Kun minä tarkemmin tutkin aitaa, huomasin että irtonaiset laudat oli jälleen naulattu paikoilleen, ja vaikka koettelin koko aidan pitkin pituuttaan, oli minun mahdoton enää löytää irtonaisia lautoja, joita olisin voinut nykästä paikaltaan.
Useammin paikoin huomasin rakoja, joista näin linnan häämöttävän, ja kerran näin kehnoissa vaatteissa olevan keski-ikäisen miehen, joka seisoi ikkunan edustalla. Minä otaksuin että mies oli ajaja Israel Stakes.
Minä en nähnyt Gabriellaa enkä Mordauntia ja heidän poissaolonsa huolestutti minua. Minä olin vakuutettu siitä että he tavalla tai toisella olisivat antaneet minulle jonkun tiedon, jos vaan olisivat kyenneet sen tekemään. Pelkoni yltyi kun päivä vieri toisensa jälkeen minun saamatta nähdä heitä tai kuulla heistä mitään.
Eräänä aamuna olin matkalla linnaan saadakseni kuulla uutisia Gabriellasta. Silloin huomasin äkkiä miehen istumassa kivellä tien vieressä. Lähemmäksi tultuani näin että hän oli vieras ja hänen pölyisistä vaatteistaan ja väsyneestä ulkomuodostaan saatoin päättää että hänellä oli ollut pitkä matka kulettavana. Hänellä oli iso leivänkappale polvellaan ja hän näytti juuri päättäneen aamiaisensa, sillä minut huomatessaan harjasi hän murut vaatteistaan ja nousi seisomaan.
Kun minä huomasin hänen tavattoman pituutensa ja näin hänellä aseen kädessä, pysyin tien toisella puolella, sillä minä tiesin että köyhyys synnyttää epätoivoa, ja että liivilläni välkkyvät kellonkahleet herättäisivät maankiertäjässä suurta kiusausta. Pelkoni toteutui kun hän astui keskelle tietä ja esti minut käymästä edemmäksi.
"Mitä minä voin tehdä teille, ystäväni", sanoin minä huolettomalla äänenpainolla, sillä en tahtonut näyttää häntä pelkääväni.
Miehen kasvot olivat mahonginkarvaiset ja limoittuneet ja niissä oli syvä arpi, joka ulottui suupielestä korvaan asti eikä suinkaan kaunistanut hänen kasvonpiirteitään. Tukka oli harmaankirjava, mutta vartalo vielä suora ja joustava, ja nahkalakki, joka oli kallellaan toisella korvalla, antoi hänelle veitikkamaisen, puoleksi sotilaallisen ulkonäön. Hän näytti kokonaisuudessaan vaaralliselta veijarilta.
Sen sijaan että olisi vastannut kysymykseeni, tarkasti hän minua hetkisen sapen karvaisilla silmillään ja painoi paukahduksella linkkuveitsensä kiinni.
"Tehän olette pahanpäiväinen maitoleuka, eikä minun tarvitse siis teitä pelätä", sanoi hän. "Paisleyssä pistettiin minut putkaan ja samoin tehtiin Wigtownissa, mutta jos joku tästä lähtien kajoaa minuun käpälällään, niin saa hän syytä muistaa korpraali Rufus Smithiä! Skotlanti on todellakin kaunis maa, jossa ei rehellinen mies saa pyytää työtä hätyyttämättä."
"Minusta tuntuu ikävältä nähdä vanha sotilas niin kurjissa olosuhteissa. Missä rykmentissä te silloin palvelitte?"
"Minä palvelin tykistössä. Hiisi vieköön! Nyt olen kohta kuudenkymmenen ja saan ainoastaan kurjan eläkkeeni, joka nousee 38 puntaan vuodessa. — eivätkä nämä rahat riitä edes olueeseen ja tupakkaan."
"Minusta tuntuu siltä että niinkin suuri summa on hyvä apu vanhuuden päivinä."
"Vai niinkö todellakin luulette", sanoi hän ilvenaurulla ja asetti päivän polttamat kasvonsa hyvin likelle minun kasvojani. "Kuinka paljoksi arvioitte minun arpeni? Ja miksi arvioitte maksan, joka on muuttunut sieneksi ja vilutaudin, joka tulee itätuulesta? Voiko tuo mitätön summa korvata kaikki nämä viat?"
"Tässä maanpaikassa asuu yksinomaan köyhää kansaa", vastasin minä. "Jos te asetutte tänne asumaan niin pidetään teitä rikkaana."
"Tällä paikalla ollaan köyhiä ja heillä on köyhäin tavat", sanoi hän, vetäen taskustaan mustan piipun, jota hän rupesi täyttämään tupakalla. "Minä tiedän kuinka eletään, ja jos minulla on ropo taskussani, niin tahdon käyttää sen oikealla tavalla. Minä olen taistellut maani puolesta, mutta maani on tehnyt kirotun vähän minun hyväkseni. Minulla on halu mennä venäläisten puolelle. Minä osaan näyttää heille tien Himalajan poikki paikassa, jossa eivät afghanilaiset eivätkä brittiläiset voi estää heitä. Mitä luulisitte Venäjän keisarin antavan minulle salaisuudestani?"
"Vanhan sotilaan ei sovi leikilläkään semmoista puhua. Minä häpeän teidän puolestanne", sanoin minä ankaralla äänenpainolla.
"Leikilläkö", huudahti hän kiroten. "Olisin tehnyt sen jo useampia vuosia sitten, jos tilaisuus olisi ollut tarjona. Skobelella oli paras koko joukosta, mutta nyt on häntä mahdoton lähestyä. Mutta tuota kaikkea ei meidän nyt tarvitse juuria. Ainoa asia, jota teiltä tahdon kysyä, on tämä: Oletteko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, jonka nimi on Heatherstone? Hän oli erään Bengaalin rykmentin ylipäällikkönä. Minulle kerrottiin Wigtownissa että hän asuisi täällä puolessa."
"Hän asuu tuolla talossa", sanoin minä ja osotin Cloomberin valkoista tornia. "Kun käytte kappaleen matkaa tietä, tulette pian käytävälle. Mutta minä tahdon huomauttaa teille ettei kenraali mielellään ota vastaan vieraita."
Viimeinen osa puhettani meni korpraali Rulus Smithiltä hukkaan, sillä samassa silmänräpäyksessä kun minä mainitsin ajoportin lähti hän hurjaa vauhtia tiehensä. Hänen kulkunsa oli merkillisintä mitä koskaan olen nähnyt, sillä hän laski oikean jalkansa maahan ainoastaan yhden kerran sillä aikaa kun hän vasemmalla jalallaan otti kuusi askelta.
Siinä seisoessani ja hänen menoaan katsellessani olin niin hämmästynyt, etten joutanut ajattelemaan niitä vakavanluonteisia seurauksia, jotka johtuisivat tämän raakamaisen miehen ja kiivasluonteisen. heikkohermoisen kenraalin yhtymisestä. Minä seurasin siitä syystä ukkoa, joka hyppi minun edelläni ikäänkuin iso, kömpelö lintu, ja saavutin hänet ristikkoportin edustalla, jossa hän seisoi ja katsoi sisään rautasalkojen välistä.
"Hän on vanha viisas kettu", sanoi hän minulle ja nyökäytti päätään linnaan päin. "Hän on syvä kuin meren hiekka. Onko tuo huone tuolla hänen omansa?"
"Se on hänen huoneensa", vastasin minä ja jatkoin:
"Minä kehotan teitä käyttäytymään kohteliaasti, jos joudutte puhumaan kenraalin kanssa. Hän ei kärsi nenäkkäisyyksiä, tahdon sanoa."
"Te olette oikeassa. Hän piti aina pintansa. Mutta eikö hän tule tuolta lehtikäytävää?"
Minä katsahdin portista sisään ja huomasin kenraalin, joka riensi meitä vastaan, sillä hän oli luultavasti kuullut äänemme. Mutta lähemmäksi tultuaan pysähtyi hän toisinaan ikäänkuin ei olisi tietänyt menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin.
"Hän tunnustelee", kuiskasi korpraali käheästi naurahtaen. "Hän pelkää, ja minä tiedän hänen pelkonsa syyn. Ukko ei mielellään tahdo mennä satimeen."
Korpraali nousi äkisti varpailleen, pisti kätensä rautaristikkojen väliin ja huusi rämeällä äänellä:
"Tulkaa vaan, urhollinen päällikköni! Tulkaa! Rannikko on puhdas eikä yhtään vihollista ole näkyvissä."
Tuttavallinen puhuttelu vaikutti tyynnyttävästi kenraaliin, sillä hän tuli suoraa päätä meitä kohden, vaikka minä hänen kasvojensa hohteesta huomasin että hänen mielenmalttinsa oli kiehumapisteessä. Minut huomattuaan hän sanoi: "oletteko te täällä, herra West? Mitä te tahdotte ja miksi olette tuonut tämän miehen tänne?"
"En minä ole häntä tuonut", vastasin minä, tuntien itseni loukatuksi ajatellessani että hän piti minut vastuullisena kiertolaisen läsnäolosta. "Minä tapasin hänet tiellä vähän matkan päässä täältä. Hän kysyi missä te asutte ja minä näytin hänelle paikan. Mitä minuun tulee, en ole koskaan ennen nähnyt häntä."
"Mitä te tahdotte?" kysyi kenraali ärmeästi ja kääntyi seuralaiseeni.
"Minä olen vanha kuningattaren palveluksessa ollut tykkimies, ja kun kuulin teistä puhuttavan Indiassa, ajattelin että te mahdollisesti ottaisitte minut tallirengiksenne tai puutarhanhoitajaksenne taikkapa antaisitte minulle jonkun muunkin paikan, jos teillä on joku avoinna."
Entinen korpraali puhui vinkuvalla äänellä ja otti nöyrästi lakin päästään. Kaikki rohkeus ja tunkeilevaisuus, joka ennen oli hänessä esiintynyt, oli nyt ikäänkuin puhallettu pois.
"On ikävää etten ole tilaisuudessa tarvitsemaan palvelustanne", vastasi kenraali välittämättömästi.
"Antakaa minulle edes vähä apua, että voisin jatkaa matkaani", sanoi kerjäläinen matelevaa nöyryyttä osottavalla äänellä. "Ettehän tahtone vanhan toverin joutuvan hunnikolle. Minä olin mukana, kun Kabul valloitettiin."
Kenraali ei vastannut, vaan katsoi tuikeasti pyytäjään.
"Minä olin teidän mukananne Ghuzneessa, kun maanjäristys särki suojahaudat ja me näimme neljäkymmentätuhatta afghanilaista pyssynkantamän päässä meistä. Jos kysytte minulta tarkemmin tätä asiaa, niin huomaatte etten minä valehtele. Kaikki tämä tapahtui nuoruudessamme, ja nyt. kun olemme vanhentuneet asutte te hienossa huoneessa, eikä minulla ole ruokaa eikä kattoa pääni suojana. Tuo tuommoinen ei ole oikeaa. Vai mitä te luulette?"
"Minä luulen että te olette häpeämätön kähnys". vastasi kenraali. "Jos te olisitte ollut kunnon sotilas, ei teidän koskaan olisi tarvinnut pyytää apua. Minä en anna teille ropoakaan."
"Ainoastaan yksi sana lisää, herra kenraali", huudahti mies, sillä toinen kääntyi jo pois. "Minä olen ollut Terada-solassa."
Vanha kenraali kääntyi niin äkisti kuin pistoolin luoti olisi häneen sattunut.
"Mitä — — — mitä te tarkoitatte", sopersi hän.
"Minä olen ollut Teradan läheisessä solassa ja siellä tullut tuntemaan miehen, jonka nimi oli Choolab Shah."
Viime sanat kuiskasi hän matalalla äänellä, pilkallisesti nauraen.
Hänen lausuntonsa vaikutti tavattomasti kenraaliin. Hän horjui, ja hänen kellertävät kasvonsa muuttuivat harmaan kalpeiksi. Hetkeen aikaan oli hänen mahdoton saada sanaa suustaan. Hän veti raskaan hengähdyksen ja sanoi viimein:'
"Choolab Shah! Kuka te olette, joka tunnette hänet?"
"Tarkastakaa minua vielä kerta. Teidän näkönne ei ole niin terävä kuin viisikymmentä vuotta sitten", sanoi maankiertäjä.
Kenraali katsoi pörrötukkaista kiertolaista tarkasti. Viimein näytti hän pääsevän selville.
"Tuhat tulimmaista! Tehän olette korpraali Rufus Smith". puhkesi hän puhumaan.
"Viimeinkin olette osannut oikeaan", sanoi hän täyttä kurkkua nauraen. "Minä juuri arvelin, kuinka kauan kestäisi ennen kuin tuntisitte minut. Mutta ennen kaikkea pyydän teidän avaamaan portin. On vaikeaa puhella, kun rautaristikko on välissä. Menettely muistuttaa liian paljon kymmenminuuttikäyntiä koppivankien puheilla."
Kenraali, joka vielä näytti kiihoittuneelta, irroitti salvat heikkohermoisilla vapisevilla käsillään. Minä luulin kuitenkin että korpraali Rufus Smithin tunteminen oli tyynnyttänyt häntä, vaikka ei hän juuri näyttänyt iloiselta tämän käynnistä.
Heti portin avattuaan hän sanoi:
"Minä olen usein tuuminut, olisitteko te elävä vai kuollut, mutta en koskaan odottanut saavani teitä enää nähdä. Kuinka te olette voinut kaikkina näinä pitkinä vuosina?"
"Kuinka minä olen voinut", toisti korpraali tylyllä äänellä. "Enimmän aikani olen ollut kohtalon varassa. Kun saan kolikkoni, ostan heti väkiviinaa, ja niin kauan kun tämä kestää voin jotakuinkin hyvin. Kun olen kaikki ryypännyt, lähden seikkailulle sekä siinä toivossa että saisin silloin tällöin rovon että saisin selville missä te olette."
"Te saatte suoda anteeksi, West, että me näin puhumme toisillemme yksityisasioista", sanoi kenraali ja kääntyi minuun, sillä minä olin juuri poistumaisillani. "Älkää vielä menkö. Te tiedätte jo asiasta jotakin, ja eräänä päivänä tullee teistä meidän liittolainen."
Korpraali Rufus Smith katseli minua hämmästyksellä.
"Mistä se tulee että hän yhdistyy meihin?" sanoi hän.
Kenraali muutti äänensä matalammaksi ja sanoi sukkelaan.
"Hän on minun naapureitani ja on luvannut — tarpeen vaatiessa — auttaa meitä."
Tämä selitys lisäsi pitkän muukalaisen hämmästystä. Hän katseli minua hämmästyksellä ja sanoi:
"Mitään semmoista en ole koskaan ennen kuullut puhuttavan."
"Sanokaa minulle, korpraali Smith, koska nyt kerran olette minut tavannut, mitä te haluatte."
"Kaikkea. Minä tahdon katon pääni suojaksi, vaatteita ruumiilleni ja ruokaa niin riittävästi että saan syödä vatsani täyteen. Ja ennen kaikkea tahdon paloviinaa."
"Minä otan teidät huoneeseeni ja teen kaikki voitavani teitä auttaakseni", sanoi kenraali pitkäveteisesti. "Mutta sen minä teille sanon, Smith, että sotakuri on otettava huomioon. Minä olen kenraali ja te olette korpraali. Minä olen isäntä ja te olette palvelija. Älkää salliko minun useammin kuin kerran muistuttaa teitä siitä asiasta."
Kiertolainen ojensi vartalonsa koko pituudelleen ja teki sotilaallisen tervehdyksen.
"Minä voin käyttää teitä puutarhurina ja lähettää pois sen miehen, joka nyt hoitaa puutarhaa. Mitä paloviinaan tulee, saatte sitä rajoitetun määrän, mutta ette tippaakaan enempää. Me emme ole juoppoja tässä talossa."
"Ettekö te itse käytä opiumia tai paloviinaa, herra", kysyi korpraaliRufus Smith.
"En kumpaakaan", vastasi kenraali päättävästi.
"Kaikki mitä minä tahdon sanoa on se että te olette osottanut suurempaa rohkeutta kuin minä. Jos minun yö toisensa jälkeen täytyisi kuulla mitä te kuulette enkä saisi tippaakaan väkevää sydämeni virkistykseksi, niin luulen että minä viimein tulisin hulluksi."
Kenraali Heatherstone teki kädellään merkin ikäänkuin olisi pelännyt miehen puhuvan liian paljon.
"Minä kiitän teitä, herra West, siitä että seurasitte tätä miestä minun portilleni", sanoi hän, "Minä en soisi vanhan toverin, vaikka hän onkin minua melkoisesti alempiarvoinen, joutuvan hunnikolle. Se seikka etten alussa tahtonut hänestä tietää, tuli siitä etten luullut häntä todellisuudessa siksi mieheksi, joksi hän itsensä sanoi. Menkää nyt linnaan, korpraali. Minä tulen heti jälestä."
"Senkin kurja paholainen", sanoi hän kun tulokas hyppien meni lehtikujaa. "Hän sai sääreensä luodin, joka särki luut, ja tuo itsepäinen hupsu ei sallinut lääkärien poistaa jalkaa. Minä muistan hänet niin hyvin kun hän oli nuori sotilas Afghanistassa. Hän ja minä teimme yhdessä muutamia omituisia seikkailuja, joista kerran puhun teille. Minä säälin ja tahdon mielelläni auttaa häntä. Kertoiko hän jotakin minusta ennen kuin minä tapasin teidät?"
"Ei sanaakaan", vastasin minä.
"Vai niin", vastasi kenraali huolimattomasti mutta äänellä, joka osotti helpotusta. "Minä luulin että hän olisi sanonut jotakin vanhoista ajoista. Nyt minun täytyy mennä häntä hakemaan, tai muuten palvelijat säikähtyvät. Hän ei juuri ole mikään kauneuden perikuva. Hyvästi!"
Vanhus viittasi minulle kädellään ja lähti kiireesti etsimään uutta puutarhuria. Minä kiersin aitaa ja kurkistelin kaikista raoista, mutta en voinut nähdä ainoatakaan jälkeä Mordauntista tai hänen sisarestaan.
Tultuani niin pitkälle että olen kertonut korpraali Rufus Smithin tulon, olen päässyt lopun alkuun. Minä olen kertonut syyn miksi matkustimme Wigtownshireen, Heatherstonen perheen tulosta Cloomberiin ja monista merkillisistä tapahtumista, jotka alussa herättivät meidän huomioa mutta sittemmin harrastusta, ja minä olen lyhyesti esittänyt ne syyt, jotka saattoivat minut ja sisareni kenraalin ja hänen perheensä lähempään yhteyteen.
Minä en usko saavani tätä parempaa tilaisuutta jättää kertomuksen jatkamista niitten tehtäväksi, jotka tiesivät jotakin siitä mitä tapahtui Cloomberin seinäin sisällä, minun tarkastaessani useampana kuukautena linnaa ulkoapäin.
Tässä esiintyvät kahden henkilön kirjoittamat tosiasiat eivät semmoisinaan ole niin valaisevia, mutta vahvistavat kuitenkin minun omia kokemuksiani.
Ajaja Israel Stakes ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta Stoneykirkin presbyteriläinen pappi Mathew Clark on kirjoittanut hänen sanelunsa mukaan. Israel todisti sitten kirjoituksen sisällyksen nimensä kohdalle piirtämällään ristillä. Minä luulen että kunnianarvoinen kirkkoherra on vähän parannellut esitystä, seikka, josta minä olen pahoillani, sillä esitys olisi varmaankin ollut mieltä kiinnittävämpi, jos se olisi ollut sanatarkka.
Siinä esiintyy kumminkin vielä Israelin persoonallisuuden jälkiä ja sitä voidaan pitää hänen näkemäinsä ja kuulemainsa tarkkana esityksenä, hänen ollessaan kenraali Heatherstonen palveluksessa.
Israel Stakesin kertomus.
(Wigtownshiren Stoneykirkin presbyteriläisen kirkkoherran MathewClarkin kirjoittama ja alkuperäiseksi todistama.)
Sekä nuoriherra Fothergill West että kirkkoherra sanovat että minä tiedän kertoa kaikki kenraali Heatherstonesta ja hänen huoneestaan, mutta he sanovat etten minä saa puhua liiaksi itsestäni tai omista asioistani, koska lukijat eivät välittäisi niistä. Mutta minä en ole niin vakuutettu siitä asiasta, sillä sukuni on tunnettu ja arvossa pidetty rajan kummallakin puolella. Sekä Nittesdalessa että Annendalessa löytyy monta, jotka mielellään tahtoisivat kuulla jotakin Gedeleshanista olevan Archie Stakesin pojasta.
Mutta herra Westin tähden teen hänen halunsa mukaan ja toivon ettei hän unohda minua, kun minä pyydän häneltä jotakin.
Vanha veijari sai hyvän palkan vaivoistaan, niin ettei hänen tarvinnut puhua korvauksesta.
Minä en osaa itse käyttää kynää, sillä isä lähetti minut pelottelemaan variksia sen sijaan että olisi päästänyt minut kouluun. Mutta toiselta puolen kasvatti hän minut periaatteitten mukaisesti; hän salli minun käydä kalvinilaisessa kirkossa, ja siitä minä kiitän Herraa Jumalaa.
Toukokuun lopulla tuli asiamies Mc Neil kadulla minun luokseni ja kysyi, voisinko minä ottaa vastaan ajajan- ja puutarhurinpaikan. Ja juuri silloin sattui niin että minä olin työnhaussa, mutta enhän minä niin tyhmä ollut että olisin hänelle siitä puhunut.
"Te voitte ottaa paikan tai olla ottamatta, jos haluatte", sanoo hän vihaisella äänellä. "Se on hyvä paikka ja moni iloitsisi sen saadessaan. Jos tahdotte tulla minun konttooriini klo 2:lta, niin saatte itse puhua hänen kanssaan."
Tämä oli kaikki mitä minä voin saada häneltä ulos, sillä ei hän ole taipuisa puhumaan, ja äreä ja vihainen on hän vielä päälliseksi, ominaisuus, joka ei suinkaan hyödytä häntä toisessa elämässä vaikka hän käy purppurassa ja kalliissa liinavaatteessa. Kun se päivä tulee, niin silloin on suuri joukko asianajajia seisova istuimen vasemmalla puolella, eikä minua ensinkään kummastuta, jos näen hänet itsensä muitten joukossa.
No sitten minä menin konttooriin, ja siellä oli herra Mc Neil ja pitkä, laiha mies, jolla oli harmaat ruskeat ja ryppyiset kasvot kuin saksanpähkinän kuori. Hän katsoa tuijotti minuun silmillä, jotka loistivat kuin tulenliekit ja sanoi sitten:
"Minä olen kuullut että te olette syntynyt tässä maassa."
"Niin olen", vastasin minä, "enkä ole koskaan käynyt oman maani ulkopuolella."
"Ettekö koskaan ole käynyt ulompana Skotlantia", kysyy hän.
"Kaksi kertaa olen käynyt Carlislen markkinoilla", sanon minä, sillä minä olen mies, joka rakastan totuutta.
"Minä kuulen herra Mc Nelliltä, ettette osaa kirjoittaa", sanoo kenraali Heatherstone, sillä hän se oli eikä kukaan muu.
"En", sanon minä.
"Ettekö osaa lukeakaan?"
"En". sanon minä.
"Hän on juuri se mies, jonka minä tarvitsen", sanoo hän ja kääntyy Mc Noihin. "Palvelijat on nykyaikana pilattu liian hienolla kasvatuksella", sanoo hän "Mutta minä luulen, Stakes, että me sovimme yhteen. Te saatte kolme puntaa kuukaudessa, mutta minä pidätän itselleni oikeuden saada mieleni mukaan sanoa teidät irti, ja teidän tulee silloin muuttaa 24 tunnin kuluessa. Tyydyttekö siihen?"
"Minulla oli ihan toiset ehdot entisessä paikassani", sanon minä tyytymättömänä.
Ja sanani olivat totta kyllä, sillä vanha Scott antoi minulle ainoastaan yhden punnan kuukaudessa.
"Kenties minä voin vähän korottaa summaa", sanoo hän. "Herra Mc Neil kertoo minulle, että on tapana antaa käsirahaa. Tästä saatte. Minä odotan teitä Cloomberiin maanantaina."
Kun maanantai tuli, menin minä Cloomberiin, ja suuri talo se on, ja siinä on sata ikkunaa tai enemmän ja sijaa kyllä puolen seurakunnan asukkaille. Mitä puutarhatyöhön tulee, niin siellä ei ollut mitään puutarhaa, jossa olisin voinut työskennellä, ja hevonen seisoi tallissa viikon toisensa jälkeen. Minulla oli kumminkin kurkisteltavaa sillä minä korjailin vähän siellä ja täällä, kiillotin veitsiä, harjasin saappaita ja tein semmoisia vähäpätöisiä töitä, jotka paremmin soveltuvat vanhalle akalle kuin miehelle.
Lisäksi oli- siellä kaksi palvelijatarta keittiössä, keittäjätär Elisa ja sisäpalvelijatar Mary, kurjia taitamattomia olentoja, jotka ovat tuhlanneet koko elämänsä Lontoossa ja aina pitäneet maailmaa ja sen himoja silmämääränään. Minulla ei ollut heille paljoa puhuttavaa, sillä he eivät huolineet mistään ja välittivät sielustaan yhtä vähän kuin sammakot aholla. Kun keittäjätär sanoi ettei hän ajatellut mitään suurta John Knoxista ja toinen huomautti ettei hän antaisi ropoakaan saadakseen kuulla Donald Mc Snawin saarnoja, niin älysin minä että oli aika jättää heidät korkeamman tuomarin haltuun.
Perheessä oli neljä henkeä, kenraali, hänen vaimonsa, herra Mordaunt ja neiti Gabriella, eikä kestänyt kauan kun sain tietää ettei kaikki talossa ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Rouva oli niin ohut ja laiha kuin henki, ja monta kertaa olen minä huomannut hänen itkevän ja valittavan itsekseen. Minä olen nähnyt hänen käyvän edestakaisin metsässä, jossa ei hän luullut kenenkään häntä näkevän, ja hän väänteli käsiään niinkuin mielipuoli. Nuoren herran ja hänen sisarensa mieltä näkyi myös joku asia painostavan. Ja kenraalia kaikkein enimmin, sillä toiset olivat vallattoman iloisia toisena ja surullisia taas toisena päivänä, mutta hänen kasvonsa olivat aina niin synkät kuin pahantekijän, joka tuntee nuoran kaulassaan.
Minä kysyin keittiössä olevilta neideiltä, tietäisivätkö he, mikä herrasväkeä vaivasi, mutta keittäjätär vastasi etteivät isäntäväen asiat koskeneet häneen rahtuakaan, ja ettei hänellä ollut talossa muuta toimitettavaa kuin tehdä työtä ja saada palkkansa. Kumpikaan tyttö tuskin tahtoi vastata kohteliaaseen kysymykseen, vaikka he kyllä pakisivat keskenään, kun olivat sillä tuulella.
Viikkojen vieriessä tuli linnassa olo yhä tukalammaksi. Kenraali näytti vihaiselta ja hänen vaimonsa muuttui päivä päivältä aina vaan synkkämielisemmäksi. Mutta aamiaishuoneesta ei sentään kuulunut mitään toraa eikä rähinää, sillä minulla oli siihen aikaan usein tapana käydä ikkunain ohi, kun olin ruusupensaita oksimassa, enkä silloin voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan ihan vasten tahtoanikin.
Kun nuoret olivat heidän kanssaan sisällä eivät he puhuneet montakaan sanaa keskenään, mutta näitten poistuttua puhuivat vanhat minkä jaksoivat, vaikka en minä koskaan päässyt heidän puheensa perille. Useammin kun kerran olen kenraalin kuullut sanovan, ettei hän pelännyt kuolemaa eikä mitään vaaraa, jota hän saattoi asettua vastustamaan mutta pitkällinen odotus ja epävarmuus ne riistivät häneltä tarmon ja voiman.
Semmoisissa tilaisuuksissa lohdutti vaimo häntä ja sanoi että kaikki viimein muuttuisi hyväksi, mutta hänen lohdutussanansa eivät tehneet kenraaliin vähintäkään vaikutusta.
Minä kyllä tiesin etteivät nuoret aina pysyneet sisällä vaan hiipivät usein ulos tavatakseen herra Fothergill Westin Branksomesta. Mutta kenraalilla oli liiaksi omia surujaan ehtiäkseen pitämään huolta heistä, ja mitä minuun itseeni tulee, niin ei ollut ajajan eikä puutarhurinvirkaani kuuluvaa pitää vaaria lapsista. Ja pojalta ja tytöltä jotakin kieltäminen on juuri suorin tapa saada heidät hankkimaan itselleen sitä mikä on kiellettyä. Herra teki saman havainnon paratiisin huvitarhassa, eikä Eedenin ja Wigtownin väellä ole suurta erotusta.
Löytyy toinenkin asia, josta en ole puhunut, mutta nyt se tulee esille. Kenraali ei asunut samassa huoneessa kuin hänen vaimonsa, vaan makasi yksin linnan toisessa päässä olevassa kamarissa niin kaukana kuin mahdollista muista ihmisistä. Se oli aina lukittuna, kun ei hän ollut siellä, eikä kukaan meistä koskaan päässyt sinne. Hän teki itse vuoteen, siivosi ja järjesti huoneensa, eikä kukaan meistä saanut edes tilaisuutta astua askeltakaan käytävälle, joka johti sinne. Yöllä käyskenteli hän ympäri koko talossa, ja lamppuja paloi joka nurkassa, niin että kaikkialla olisi valoisaa. Minä asuin ylikamarissa, ja monta kertaa kuulin minä hänen raskasten askeltensa lähenevän ja poistuvan, lähenevän ja poistuvan sydänyöstä aina kukonlaulamaan asti. Tuntui väsyttävältä maata, kun täytyi kuulla hänen kävelynsä retkutusta. Maatessani minä aprikoitsin, tokkohan miehellä olisi puhdasta leipää pussissa vai oliko hän oppinut pakanallisia tapoja Indiassa vai oliko hänen omatuntonsa sen madon kaltainen, joka ei koskaan kuole. Minä olisin mielelläni tahtonut kysyä häneltä, eikö hän olisi halunnut puhua kirkkoherra Donald Mednawin kanssa, mutta minä olisin kai siinä tehnyt tyhmästi, ja kenraali oli mies hattunsa arvoinen eikä kärsinyt tyhmyyksiä.
Kun minä eräänä päivänä olin työssä kukkalavalla, tulee hän luokseni ja kysyy:
"Oletko sinä koskaan ollut tilaisuudessa laukasemaan pistoolia?"
"Ei koskaan eläessäni minulla ole ollut semmoista kalua kädessäni", sanon minä.
"On parasta ettet semmoista nytkään opettele", sanoo hän. "Osaatko pidellä kelpo omenapuukalikkaa?"
"Kyllä varmaan", vastasin minä eloisasti.
"Tämä linna on niin kaukana syrjäpuolessa että saamme pelätä murtovarkaita", sanoo hän. "Me saamme valmistautua odottamaan heidän tuloaan. Etkö sinä luule että minä ja sinä, poikani ja herra Fothergill West Branksomesta voisimme heitä vastustaa jos he tulisivat?"
"Kyllä minä sen uskon, herra, ja jos tahdotte korottaa palkkani yhdellä punnalla kuukaudessa, niin minä en hetken tultua väisty paikaltani."
"Siitä asiasta emme riitele", sanoo hän ja sopii minun kanssani siitä että minä saan kaksitoista ylimääräistä puntaa vuodessa.
Olkoon kaukana minusta että ajattelisin kenestäkään pahaa, mutta minä en voinut olla epäilemättä, että niitä rahoja, jotka hän niin helposti päästi käsistään, ei ollut kunnialla ansaittu.
Luonnostani en ole utelias enkä tiedonhaluinen, mutta minä tuumailin yksikseni kovasti, mikä oli syynä että kenraali yöllä käyskenteli koko talon ympäri ja ettei hän voinut nukkua.
Kun minä eräänä päivänä olin käytävää lakasemassa, sattuivat silmäni suureen läjään, jossa oli ikkunavarjostimia ja lattiaverhoja ja muuta semmoista tavaraa, ja joka oli erääseen nurkkaan heitettynä, ei aivan kaukana kenraalin huoneen ovesta. Äkkiä juolahti mieleeni ajatus ja minä sanoin itsekseni: "Israel, mikä voi estää sinua tänä yönä ryömimästä tuohon läjään, tarkastaaksesi ukkoa, kun ei mikään muu ihmissilmä voi häntä nähdä?"
Jota enemmän tätä ajattelin, sitä enemmän tunsin siihen houkutusta, ja minä päätin toteuttaa tuumani.
Illan tultua sanoin minä naisille, että tahdoin mennä varhain huoneeseeni, koska hampaitani särki. Minä tiesin, ettei minua sinne onnellisesti päästyäni kukaan häiritsisi. Minä odotin siis melkoisen ajan, ja kun talossa oli kaikki hiljaista, vedin minä saappaat jalastani, juoksin toisia portaita alas ja menin lattianpeiteläjälle. Siihen minä piilottauduin ja kurkistin ulos pienestä reiästä Sitä paitsi käärin ympärilleni ison rääsyisen lattiaverhon. Siellä minä makasin niin hiljaa kuin hiiri, kunnes kenraali meni ohitseni ja hiljaisuus taas vallitsi huoneessa.
Kaikista niistä rahoista jotka ovat Dumfriesin säästöpankissa, en tahtoisi enää toista kertaa kokea sitä mitä silloin sain tuntea! Sitä ajatellessani karmii nytkin selkäpiitäni. Tuntui kolkolta maata siellä yön hiljaisuudessa, odottaa ja odottaa, saamatta kuulla ainoatakaan ääntä paitsi jostakin alemmasta käytävästä kuuluvaa lujaäänistä seinäkellon naksutusta.
Ensin katsoin minä toiseen ja sitten taas toiseen suuntaan, ja minusta tuntui aina siltä että jotakin liikkui siinä suunnassa, josta minä käännyin pois päin. Kylmä hiki valui pitkin otsaani ja sydämeni löi kaksi kertaa niin nopeasti kuin kello.
Mitä minä enimmin kaikista pelkäsin oli se seikka että lattiaverhoista joutuisi tomua keuhkoihini ja että minun silloin täytyisi yskiä. Herra varjelkoon minä vieläkin ihmettelen etteivät hiukseni harmaantuneet kaikesta siitä mitä silloin sain kokea! Minä en tahtoisi enää elää niitä hetkiä, vaikka pääsisin Glasgowin pormestariksi.
Kello oli ehkä kaksi aamupuolella, kentiesi vähän enemmänkin, ja minä tuumiskelin juuri ettei tässä makaamalla kumminkaan saisi juuri mitään tietää — eikä se ajatus minua suuresti pahoittanutkaan — kun yhtäkkiä yön hiljaisuudessa kuulen äänen. Minua on ennen pyydetty kertomaan tämän äänen luonnetta, mutta minä olen huomannut ettei se ole niinkään helppo tehtävä, sillä ääni erosi kaikista muista äänistä. Se oli kirpeä ja helisevä ikäänkuin ääni, joka syntyy vesilasin syrjän hieronnasta, mutta se oli selvempi ja puhtaampi, ja siinä kuului läiskäys, ihan niinkuin kuuluu vesipisaran pudotessa vesisankoon.
Hämmästyksessäni nousin minä lattiaverholäjässä istumaan, ikäänkuin sammakko istuu ojakärsämöjen keskellä ja kuuntelin tarmoni takaa korvillani. Mutta kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, ja ainoa mitä minä kuulin, oli kellon tikutus.
Äkkiä toistui ääni yhtä räikeänä ja kirpeänä kuin edelliselläkin kerralla, ja kenraalikin kuuli sen, sillä hän ähkyi niinkuin uuvuksiin väsynyt mies, joka herätetään unestaan. Hän nousi vuoteeltaan, ja siitä rahisevasta äänestä, joka sitten seurasi, ymmärsin minä että hän puki vaatteet yllensä. Viimein rupesi hän kävelemään edestakaisin huoneessaan. Minä olin taas tuossa tuokiossa piilottautunut lattiaverhoihin. Siellä maatessani vapisi joka jäseneni, ja minä luin niin monta rukousta kuin kiireessä saatoin muistaa. Sitten minä kurkistin kenraalin kamarinovessa olevasta tähystysreiästä tämän huoneeseen.
Minä kuulin, että hän kosketti lukkoa ja näin että ovi avautui. Kynttilä paloi hänen huoneessaan, ja minä näin juuri vilaukselta muutamia esineitä, jotka näyttivät miekoilta ja riippuivat seinillä, kun kenraali astui huoneestaan ja sulki oven. Hän oli yötakkiin pukeutuneena, hänellä oli tupakoimislakki päässään ja jalassaan tohvelit, joissa oli ylöspäin pyrkivät kärjet.
Ensin minä luulin hänen käyvän unissaan, mutta kun tuli likemmäksi, huomasin että hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ikäänkuin tuskasta vääntyneet. Väristys tuntuu vielä selässäni, kun muistan hänen pitkän vartalonsa ja kellertävät kasvonsa. Hiljaa ja juhlallisesti hiipi hän eteenpäin pitkässä käytävässä.
Minä pidätin henkeäni ja katsoin häneen, mutta juuri kun hän tuli minun kohdalleni, pysähtyi sydämeni lyönti, sillä samassa silmänräpäyksessä kuului ääni korkeana ja kirkkaana, ei kyynäränkään päässä minusta. Se oli sama helisevä ääni, jonka hetki aikaa sitten olin kuullut. Mistä ääni tuli ja mikä sen synnytti, sitä en minä tiedä sanoa. Kentiesi se lähti kenraalista, mutta en voi sanoa, millä tavalla hän sai sen aikaan, sillä hänen molemmat kätensä riippuivat pitkin kylkiä. Se tuli kumminkin ihan hänen vierestään, ja minusta tuntui melkein siltä, että se kuului melkein hänen päänsä yläpuolelta. Mutta ääni oli niin hieno ja väräjävä ettei voinut, sanoa, mistä se tuli.
Kenraali ei kysellyt, mistä ääni tuli, vaan meni tiehensä eikä ollut enää nähtävänä.
Minä en hukannut silmänräpäystäkään, vaan ryömin piilopaikastani ja juosta hölkötin omaan kamariini. Vaikka kuinka monta peikkoa tahansa myöhemmin yöllä olisi käydä tissutellut pitkin käytävää, en minä olisi tahtonut pistää päätäni ovesta nähdäkseni niistä vilahdustakaan.
Minä en yhdellekään ihmiselle puhunut sanaakaan siitä mitä tapahtui, mutta minä päätin etten kovin kauan olisi Cloomber Hallissa. Neljä puntaa kuukaudessa on iso palkka, mutta se on pieni silloin, kun sillä maksetaan ihmisen sielunrauha, ja voipa hänen sielunsa vielä lopuksi joutua hukkaankin, sillä kun perkele käy ympäri kiljuvan jalopeuran tavalla, niin ei tiedä, kenen hän voi niellä. Ja vaikka sanovat että Herramme on häntä väkevämpi, niin ei sentään ole sopivaa ruveta asiaa koettamaan. Minä ymmärsin selvästi että kenraalia ja hänen huonettaan painoi kirous, ja jos hän oli sen ansainnut, niin se oikeudella kohtaisi häntä eikä saisi koetella presbyteriläistä, joka aina on vaeltanut kaidalla tiellä.
Sydäntäni karvasteli ajatellessani nuorta Gabriella-neitiä — sillä hän on sekä kaunis että sävyisä — mutta minä tunsin velvollisuuteni olevan lähteä tieheni, aivan samalla tavalla kuin Lot poistui syntisestä kaupungista.
Tämä kauhea kilinä soi alituisesti korvissani, enkä minä tohtinut yksin liikuskella käytävässä, sillä minä pelkäsin vielä kerran saavani sen kuulla. Ja ensi tilaisuudessa aioin kenraalille sanoutua irti toimestani, hankkiakseni itselleni semmoisen paikan, jossa voisin seurustella kristittyin ihmisten kanssa ja lohdutuksekseni ja avukseni asua noin kivenheiton päässä kirkosta.
Mutta sitten kävi niin omituisesti ettei irtisanominen tapahtunutkaan minun puoleltani, vaan kenraalin.
Tapahtui eräänä päivänä syyskuun lopulla, että kun minä hevoselle kauroja annettuani astuin ulos tallista, näin minä suuren rötkäleen, joka tulee hyppien yhdellä jalalla ja on enemmän ison variksen kuin miehen näköinen. Minä katsoa tuijotin häneen ja luulin että hän oli niitä roistoja, joista kenraali oli puhunut. Sentähden en minä puhunut sanaakaan, vaan lähdin hakemaan sauvaani, jolla aioin koetella lurjuksen päätä.
Hän näkee minun tulevan ja huomaa sauvan kädessäni. Arvaten että minä aioin koetella hänen nahkaansa, veti hän suuren veitsen taskustaan ja vannoi kauhistavalla valalla tappavansa minut, jos en peräytyisi.
Minun hiukseni nousivat pystyyn ja me seisoimme vastatusten — hänellä veitsi, minulla oksainen kalikka kädessäni — kun kenraali tuli meitä kohden.
"Pistäkää veitsi taskuunne, korpraali. Pelkonne on poistanut teiltä ymmärryksen", sanoo hän.
"Hän olisi musertanut pääkalloni, jos en olisi vetässyt veistäni. Teidän ei tulisi pitää palveluksessanne niin vaarallista velikultaa", sanoo hän.
Isäntä rypisti otsaansa ja katsoi häneen vihaisesti ikäänkuin ei olisi pitänyt hyvänä neuvojen saamista siltä taholta.
"Israel, minä en tarvitse sinua kauemmin kuin tämän päivän", sanoo hän "Sinä olet ollut uskollinen palvelija enkä minä voi sinua soimata, mutta asianhaarat vaativat, että minun täytyy vaihtaa palvelijaa."
"Se käy päinsä, herra", sanon minä.
"Sinä voit lähteä jo tänä iltana", sanoo hän, "ja koska sinut niin äkkiarvaamatta sanottiin irti, annan minä sinulle päälliseksi vielä yhden kuukauden palkan. Näin sanottuaan meni hän linnaan, ja hänen kintereillään seurasi mies, jota hän oli nimittänyt korpraaliksi. Ja siitä päivästä alkaen en ole tavannut kumpaakaan heistä. Minun rahani lähetettiin minulle paperiin käärittynä, ja sanottuani muutaman sanan tulevasta vihan päivästä keittäjättärelle ja toiselle lutukselle, pudistin Cloomberin tomut jaloistani ja lähdin tieheni."
Herra Fothergill West sanoo, ettei minun tarvitse puhua kaikesta mitä sittemmin tapahtui, vaan ainoastaan kertoa se mitä minä itse näin. Minä en ymmärrä hänen syitään — ja olkoon minusta kaukana väittääkseni etteivät nämä syyt olisi hyviä — mutta tahdon vaan lisätä ettei se mikä sittemmin tapahtui minua rahtustakaan hämmästyttänyt.
Se oli juuri se jota olin odottanutkin ja sen minä sanoin kirkkoherrallekin.
Nyt minä olen kertonut kaikki, eikä minulla ole mitään lisättävää eikä peruutettavaa. Minä olen kiitollinen herra Mathew Clarkille siitä, että hän kirjoittaa kaikki minun puolestani, ja jos joku haluaa tietää enemmän, niin olen minä tunnettu ja arvossa pidetty Geclefechaanissa, ja herra Mc Neil Wigtownissa tietää sanoa, missä minä asun.
Tohtori John Easterlingin kertomus.
Esitettyäni Israel Stakesin kertomuksen koko laajuudessaan, tahdon nyt liittää tähän tohtori Easterlingin lyhyet muistiinpanot.
On kyllä totta että tohtori ainoastaan kerran kävi Cloomberissa kenraali Heatherstonen siellä olon aikana, mutta tähän käyntiin liittyi muutamia omituisia asianhaaroja, ja ne voivat valaista niitä oloja, jotka lukija jo tuntee.
Tohtori on tehnyt muistiinpanoja tästä käynnistä, ja nämä muistiinpanot minä nyt jätän lukijalle.
* * * * *
Mielihalulla minä kerron herra Fothergill Westille ne vaikutelmat, jotka sain Cloomber Hallissa käynnistäni, enkä minä kerro niitä ainoastaan sen perusteella että kunnioitan herra Westiä, vaan myös siitä syystä että ne tosiasiat, jotka tulin tuntemaan, ovat niin omituista laatua, että ne on julaistava luettavaksi.
Viime vuoden syyskuussa sain minä rouva Heatherstonelta Cloomber Hallista kirjeen, jossa tämä pyysi minua käymään tapaamassa hänen miestään, jonka terveys jo kauan oli ollut huonolla kannalla. Minä olin jo ennen kuullut puhuttavan Heatherstoneista ja että he elivät muista erillään. Minusta tuntui siis hyvin tärkeäarvoiselta saada tehdä heidän tuttavuuttaan, ja minä päätin viipymättä matkustaa Cloomberiin.
Minä olin käynyt siellä ennen, silloin kun sen omistaja siellä asui, ja hämmästyin siis suuresti, kun perille tultuani näin että siellä oli tehty useampia muutoksia. Portti, joka ennen seisoi selkiselällään, oli nyt sulettuna, ja korkea lauta-aita, jonka yläreuna oli varustettu rautapiikeillä, ympäröitsi koko puiston. Lehtikuja, joka vei linnaan oli lehtien ja oksien peittämä, ja koko linnan piiri näytti yleensä huonosti hoidetulta.
Minun täytyi kahdesti soittaa ennen kuin palvelustyttö avasi oven, johtaen minut pieneen huoneeseen, jossa tapasin vanhanpuoleisen, laihan naisen, joka esitti itsensä rouva Heatherstoneksi. Hänen kalpeat kasvonsa, harmaat hiuksensa, surulliset silmänsä ja vaaleaksi viertynyt pukunsa soveltuivat täydellisesti kolkkoon ympäristöön.
"Me olemme kovin huolestuneina", sanoi hän lempeällä, matalalla äänellä. "Minun miesparkani on liiaksi ponnistanut voimiaan, ja sen seurauksena on hänen hermostonsa heikontunut. Me muutimme tähän osaan maata siinä toivossa että virkistävä ilma hiljaisuuden ja levon yhteydessä tekisi hänelle hyvää. Mutta sen sijaan että paranisi on hän tullut huonommaksi, ja tänä aamuna oli hänellä kuume ja hän houraili. Lapset ja minä olimme niin kauhistuksissamme että lähetimme hakemaan teitä. Jos seuraatte minua, niin näytän teille tien kenraalin makuukamariin."
Hän kävi edelläni useampia käytäviä, ja viimein me tulimme sairaan miehen huoneeseen, joka sijaitsi kaikkein alimpana suuressa rakennuksessa. Tämän huoneen lattia oli paljas, ja huonekalut olivat soukat telttivuode, kenttätuoli ja vaatimaton honkapöytä. Viimeksi mainittu oli kirjojen ja paperien peittämä ja sen keskellä seisoi valkean huivin peittämänä muuan suuri esine, jolla oli epäsäännölliset ulkopiirteet. Seinillä ja kaikissa nurkissa riippui valikoima aseita, pääasiallisesti semmoisia, joita brittiläinen armeija käyttää. Mutta siellä löytyi myös monta itämaista tekoa olevaa miekkaa, joista useat olivat tupessa ja joitten kädensijoissa välkkyi jalokiviä. Oli räikeä erotus vaatimattomien huonekalujen ja niitten välillä, jotka riippuivat seinillä.
Minulla oli kuitenkin vähä aikaa katsella kenraalin kokoelmia, sillä potilaani makasi vuoteessa ja näytti kipeästi tarvitsevan minun apuani.
Hänen päänsä oli puolittain poispäin käännettynä; hän hengitti raskaasti ja oli nähtävästi tietämätön meidän läsnäolosta. Kirkkaat, tuijottavat silmät ja poskien kitukuumeellinen puna osottivat, että hänellä oli ankara kuume.
Minä lähestyin vuodetta, kumarruin alas ja kosketin sormillani hänen valtasuoneensa. Mutta hän nousi yhtäkkiä istumaan ja löi raivoisasti minua nyrkillään, Kun hän katsoi minuun, näkyi hänen kasvoissaan äärettömän tuskan ja kauhistuksen ilme.
"Verikoira", ulvoi hän. "Päästä minut, päästä minut, sanon minä. Ottakaa pois kätenne! Eikö siinä ole kylliksi että koko elämäni on saatettu turmioon? Milloin kaikki tämä loppuu? Kuinka kauan minun täytyy kärsiä tällä tavalla?"
"Vaiti, ystäväni, vaiti", sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävällä äänellä ja laski viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen. "Tämä on tohtori Easterling Straenraerista. Hän ei ole tullut tänne sinua vahingoittamaan, vaan auttamaan."
Kenraali vaipui väsyneenä päänalaiselleen, ja hänen kasvojensa muuttuneista eleistä saattoi päättää, että kuume oli tauonnut ja että hän ymmärsi vaimonsa puheen.
Minä pistin lämpömittarini hänen kainalokuoppaansa ja kun tarpeellisen ajan kuluttua tutkin sitä, huomasin että hän oli vapaa kuumeesta. Nähtävästi ahdisti häntä semmoinen ajoittainen kuumetauti, joka usein vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat viettäneet jonkun ajan kuumassa ilmanalassa.
"Hän ei ole missään vaarassa", huomautin minä. "Kun hänelle annetaan vähä kiniiniä ja arsenikkia, saa hän pian takaisin terveytensä ja voimansa."
"Ei mitään vaaraa", sanoi hän. "Tauti ei koskaan ole ollut minulle vaarallista. Minua on yhtä vaikea tappaa kuin kuleksivaa juutalaista. Minä vakuutan sinulle, Mary, että pääni nyt on ihan selvä, niin että hyvästi voit jättää minut kahdenkesken tohtorin kanssa."
Rouva Heatherstone lähti minusta nähden vastenmielisesti huoneesta, ja minä otin paikan vuoteen vieressä, kuunnellakseni potilaani puhetta.
Niin pian kuin rouva Heatherstone oli sulkenut oven, sanoi kenraali:
"Minä haluan että te tutkitte minun maksani. Siellä on ollut märkäajos. ja meidän rykmenttilääkäri Brodioe lausui aina, että se kerran tuottaisi minulle kuoleman. Tuskin se minua kumminkaan on vaivannut sitten kun lähdin Indiasta."
Tehtyäni tarkan tutkimuksen vastasin minä:
"Paikan olen löytänyt, mutta se on imeytynyt pois, niinkuin moisten ajosten usein käy. Luultavasti ei se tule tekemään teille mitään vahinkoa."
Hän ei näyttänyt sen enempää iloitsevan minun ennustuksestani.
"Niin minun aina käy", puhkesi hän synkkänä puhumaan. "Jos jollakin muulla olisi kuumetautia ja hän hourailisi, niin hän varmaankin olisi vaarassa, ja kuitenkin te väitätte ettei minua mikään vaivaa. Katsokaa nyt tätä!"
Hän paljasti rintansa ja näytti minulle umpeen parantuneen, rypistyneen haavan sydämen lähellä.
"Erään vuorelaisen luoti otti tähän", jatkoi hän. "Teistä kyllä tuntunee siltä että se on osunnut oikeaan paikkaan viedäkseen minulta hengen, mutta se luiskahti kylkiluusta sivulle ja meni selästä ulos, lävistämättä keuhkopussia. Oletteko koskaan kuullut kerrottavan mitään sen tapaista?"
"Te olette varmaankin syntynyt onnellisen tähden aikana", huomautin minä hymyillen.
"Se riippuu mielipiteestä ja mausta", vastasi hän ja pudisti päätään. "Kuolema ei minua pelota, jos se tulee tavallisella tavalla, mutta minä tunnustan että ajatus ihmeellisestä tai yliluonnollisesta kuolemasta pelottaa minua."
Hänen huomautuksensa hämmästytti minua, ja minä kysyin:
"Tarkoitatteko että pitäisitte luonnollisen kuoleman väkivaltaista parempana?"
"En. Juuri niin en tarkoita. Minä tunnen liiankin hyvin kylmän teräksen ja lyijyn niitä pelätäkseni. Tunnetteko te odyllistä voimaa, herra tohtori?"
"En. semmoista en tunne", vastasin minä ja katsoin häneen terävästi, sillä minä luulin hänen taas‘rupeavan hourailemaan. Mutta hänen katseensa osotti järkeä, ja kuumeen puna oli kadonnut hänen poskiltaan.
"Te länsimaiset tiedemiehet olette monessa suhteessa aikaanne jälellä", huomautti hän. "Kaikessa mikä on aineellista ja tulee ruumiin hyväksi, olette te kaikkia muita edellä, mutta mitä tulee luonnon sisäisiin voimiin ja siihen uinailevaan kykyyn. jota ihmishenki käskee, ovat teidän suurimmat miehet paljoa lähempänä halvintakin indialaista vedenkantajaa. Lukemattomat lihansyöjäin ja mukavuutta rakastavien esi-isien sukupolvet ovat antaneet eläimellisille vieteillemme vallan hallita henkisiä kykyjämme. Ruumis, jonka ainoastaan tulisi olla hengen työase, on alennettu vankilaksi, jossa henki on teljettynä. Itämaalaisten sielut ja ruumiit eivät ole yhtyneet niinkuin meidän, ja ne eroavat kuolemassa toisistaan paljoa helpommin kuin meidän."
"Arvattavasti heillä ei ole suurtakaan hyötyä tästä elimistönsä omituisuudesta", huomautin minä.
"Heillä on tieto, joka melkoisesti voittaa meidän omistettavissa olevan tiedon", vastasi kenraali. "Jos matkustatte Indiaan, saatte luultavasti pian nähdä taidenäytännön, joka tehdään mangopuulla, ja jonka moni hindulainen tuntee. Luonnollisesti olette kuullut siitä puhuttavan. Mies, jolla on tekemistä asiassa, istuttaa mangopuun siemenen ja käyttelee vähän käsiään. Sen jälkeen pistää esiin oras, lehdet ja hedelmä — kaikki tämä puolen tunnin kuluessa. Tämä ei kumminkaan ole taidenäytäntö, vaan se saadaan aikaan voimalla. Nämä miehet tietävät enemmän luonnon salaisuuksista kuin sekä Tyndall että Huxley ja voivat jouduttaa tai viivyttää sen kehityskulkua salaisilla välineillä, joista ei meillä ole aavistustakaan. Nämä niin sanotut manaajat, jotka ovat alhaista syntyperää, ovat vaan hutiluksia verrattuina niihin miehiin, joilla on korkeampi suunnitelma, niinkuin veljekset Ragi-Zog, jotka tiedoissa ovat paljoa etevämmät meitä kuin me hottentotteja ja patagonialaisia."
"Te puhutte niinkuin tuntisitte heidät", huomautin minä.
"Onnettomuudekseni minä tunnen heidät", vastasi hän. "Minä olen joutunut tekemisiin heidän kanssaan tavalla, jota toivon ei kenenkään muun raukan ennen minua koettaneen. Mutta mitä odylliseen voimaan tulee, tulisi teidän ottaa siitä selko, koska sillä on suuri tulevaisuus lääketieteen alalla. Teidän tulee lukea Reichenbachin kirjaa, joka koskee magnetismin ja elinvoiman tutkimuksia. Nämä, Mesmerin 27 mietelmää ja tohtori Justinus Kernerin teokset kehittävät aatteitanne."
Minä en tuntenut hänen ehdotuksensa miellyttävän itseäni ja nousin hiljaa sanoakseni hänelle jäähyväiset. Vielä kerran koettelin hänen valtasuontaan ja huomasin että hän oli täysin vapaa kuumeesta. Minä käänsin kasvoni häneen, lausuakseni hänelle tyytyväisyyteni. Samassa ojensin käteni ottaakseni käsineeni pöydältä, mutta sillä seurauksella että jouduin kohottamaan liinavaatetta, joka peitti pöydän keskellä olevan esineen.
Minä en olisi asiaa sen pitemmältä ajatellut, jos en olisi nähnyt sairaan kasvojen synkistyvän ja kuullut, hänen päästävän kärsimättömyyden huudahdusta. Heti käännyin minä ja panin huivin paikoilleen niin pian etten voinut nähdä mitä sen alla oli. Ainoa havainto minkä tein, oli se, että esine oli hääleivoksen näköinen.
"Ei se mitään tee, tohtori", puhkesi kenraali sävyisästi puhumaan, kun hän huomasi että vahinko oli kokonaan tilapäinen. "Ei minulla ole vastaan, vaikka te näette sen."
Hän ojensi kätensä ja otti pois peiton. Minä näin silloin, että se minkä olin luullut hääleivokseksi, itse asiassa olikin hyvin tehty vuorenselänteen malli, jonka lumipeitteiset huiput syvästi muistuttivat niitä torneja ja harjanteita, jotka sokurileipoja tekee makeisiin.
"Tämä on osa Himalajaa", lausui hän, "ja siinä näemme tärkeimmät Indian ja Afghanistanin väliset solat. Malli on oivallinen. Tähän seutuun liittyy minun erityinen huomioni, sillä minä olen täällä ollut ensi kertaa tulessa. Tuo on Kalabughin ja Thul-laaksoa vastapäätä oleva sola, jossa minun kesällä 1841 piti suojella kuormastoa. Se ei ollut mitään laiskan tehtävää, saan sanoa."
Minä näytin solan toisella puolella olevaa veripunaista pilkkua ja kysyin:
"Tämä pilkku kai merkitsee että siinä paikassa on ollut taistelu, johon te olette ottanut osaa?"
"Niin, siellä oli meillä kahakka", vastasi hän, kumartuen eteenpäin ja tarkastellen punaista merkkiä. "Meidän kimppuun hyökkäsivät — — —."
Samassa silmänräpäyksessä kaatui hän päänalaiselleen ikäänkuin hänet olisi luoti lävistänyt, ja hänen kasvoistaan kuvastuivat samat kauhun eleet kuin minun huoneeseen astuessani. Ja samana hetkenä kuului ilmasta hänen vuoteensa kohdalta kimakan helisevä ääni, jota suunnilleen voin verrata polkupyörän hälytyskellon sointiin. Koskaan en ole ennen enkä jälkeenpäin kuullut ääntä, joka täydelleen olisi tuon äänen kaltainen. Minä kurkistelin ympärilleni ihmetellen mistä ääni tulisi, mutta en voinut keksiä sen syytä.
Pakollisesti hymyillen sanoi kenraali:
"Ei siinä ole mitään merkillistä, herra tohtori. Se on vaan minun yksityinen malmirumpuni. Lienee parasta että menette alas ruokasaliin. Siellä voitte kirjoittaa rohtomääräyksen."
Oli päivän selvää että hän tahtoi päästä minusta vapaaksi. Minun oli siis pakko sanoa jäähyväiset, vaikka mielelläni olisin viipynyt vähän kauemmin toivossa saada selville tuon salaperäisen äänen syyn.
Ollessani paluumatkalla linnasta päätin minä piakkoin käydä uudestaan tapaamassa huomioa ansaitsevaa potilastani, saadakseni tietää mitä hänelle oli tapahtunut ennen ja nyt. Minä tunsin siis suurta pettymystä kun samana iltana sain kenraalilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti että minun käsittelyni oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen, ettei hän enää tarvinnut minun apuani ja että hän toivoi minun tyytyvän siihen palkkioon, jonka kirje sisälsi.
Tämä oli viimeinen tieto minkä sain Cloomber Hallin asukkailta.
Useammat meidän naapurit ja muutkin, joitten huomioa asia on herättänyt, ovat usein kysyneet, oliko kenraali täydessä järjessään. Arvelematta vastasin minä myöntävästi. Hänen puheestaan ymmärsin, että hän oli sekä lukenut että miettinyt.
Mutta hänen ruumiinrakennuksensa oli heikontunut, ja saattoi milloin tahansa pelätä onnettomuuden kohtausta.
Kirje, joka tuli linnasta.
Valaistuani kertomustani antamalla puhevuoron muillekin henkilöille, tahdon nyt kertoa omia havaintojani.
Minä lopetin kertomalla Rufus Smithin tulosta. Tohtori Easterling oli käynyt linnassa kolme viikkoa sitten, ehkäpä vähää aikaisemminkin. Tähän kertomukseni aikaan olin minä kovin levoton, sillä en ollut nähnyt Gabriellaa enkä hänen veljeään sen koommin kuin sinä päivänä, jolloin kenraali aidan vieressä yllätti minut ja kihlattuni. Minä pelkäsin että veli ja sisar oli teljetty huoneisiinsa, ja sisareni oli samaa mieltä.
Me tunsimme siis melkoista huojennusta, kun paria päivää viime keskusteluni jälkeen kenraalin kanssa saimme kirjeen Mordaunt Heatherstonelta. Kirjeen jätti meille pieni kalastajapaikalta oleva rääsyinen poika, joka kertoi saaneensa sen linnan portin edustalla eräältä vanhalta naiselta — arvattavasti Cloomberin keittäjättäreltä.
"Rakkaimmat muistoni", kirjoitti hän. "Gabriella ja minä olemme kovin suruissamme siitä ettemme ole saaneet ilmoittaa teille mitään. Asian laita on se että meidät pakotetaan pysymään sisällä. Ja tämä pakko ei ole voimaperäistä vaan siveellistä laatua. Isä parkamme, joka tulee yhä heikkohermoisemmaksi, jota enemmän aika joutuu, on kehottanut meitä pysymään sisällä lokakuun viidenteen päivään. Häntä tyynnyttääksemme lupasimme me täyttää hänen toivomuksensa.
Ja hän on puolestaan luvannut että me viidennen päivän jälkeen — se on viikon kuluttua — pääsemme yhtä vapaiksi kuin ilma ja saamme tulla ja mennä mielemme mukaan.
Gabriella on minulle kertonut teille puhuneensa, että isämme lokakuun viidennen päivän mentyä on muuttunut mies. Mutta tänä vuonna näyttää siltä että hänellä on suurempi syy kuin muulloin huolehtia onnettomasta perheestään, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt hänen käyttävän niin monta varovaisuuskeinoa kuin nyt.
Joka nyt katselee hänen köyryistä vartaloaan ja vapisevia käsiään, ei voi käsittää että hän on sama mies, joka muutama vuosi sitten jalkaisin pyysi tiikereitä Terain lähellä olevassa ruoikossa ja nauroi varovaisemmille metsästäjille, jotka etsivät suojaa niistä pikkuhuoneista, joita norsut kantoivat selässään. Te tiedätte että hän voitti viktoriaristin Delhin läheisessä tappelussa, ja kumminkin vapisee hän kauhistuksesta, kun kuulee pienimmänkin melun, vaikka hän asuu maailman mitä rauhallisimmassa seudussa.
Muista, West, mitä jo olen sinulle sanonut, ettei vaara suinkaan ole kuvittelua. Päinvastoin on se kovin uhkaavaa laatua. Se on kuitenkin luonteeltaan semmoista, ettei sitä voida välttää eikä myöskään selvin sanoin lausua.
Jos kaikki käy hyvin, niin saatte tavata meidät kuudentena päivänäBranksomessa.
Sydämellisesti teitä molempia tervehtien, olen minä aina teidänuskollinen.
Mordaunt."
Tämä kirje tyynnytti meitä jossakin määrin. Kuitenkin vaivasi meitä sanomattomasti se seikka, ettemme voineet ymmärtää emmekä torjua sitä vaaraa, joka uhkasi ystäviämme, ja vähintäinkin viisikymmentä kertaa päivässä me puhuimme siitä.
Viimein me väsyimme kaikkiin näihin turhiin mietiskelyihin ja lohdutimme itseämme sillä että vaara muutaman päivän kuluessa olisi vältetty. Me pelkäsimme että nämä päivät kuluisivat hitaasti, mutta sattuipa tapaus, joka antoi levottomalle mielellemme uuden ajatussuunnan.
Haaksirikko.
Lokakuu alkoi säteilevällä auringolla ja pilvettömällä taivaalla. Aamulla puhalsi navakka tuuli, mutta myöhemmin päivällä oli ihan tyven. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja aholle rupesi nousemaan usvaa, joka esti kanaalin tuolla puolella olevat Irlannin vuoret näkymästä. Suurina ja raskaina vierähtelivät aallot kalliorannikkoa vastaa. Kokemattomasta silmästä oli kaikki tyyntä ja rauhallista, mutta niistä, jotka ymmärtävät luonnon viittauksia, oli selvää, että ilma, taivas ja meri ennustivat myrskyä.
Minä lähdin sisareni kanssa iltapäivällä käyskentelemään ja me menimme sille mereen pistävälle hietasärkälle, jonka toisella kupeella on Lucelahti ja toisella Kirkmaidenin satamansuu, jonka rannoilla Branksomen maatilat sijaitsevat. Oli liian lämmin meidän voidaksemme tehdä pitempää kävelymatkaa. Me istuuduimme eräälle hiekkakunnaalle, joka oli saraheinän peittämä.
Lepomme keskeytti kuitenkin pian askelten töminä, joka tuli yhä lähemmäksi meitä, ja Jameison, se vanha mies, josta jo olen puhunut, lähestyi meitä selässä semmoinen haavi, jolla katkorappoja pyydetään. Hän lähestyi suoraa päätä meitä ja sanoi tavallisella oikosuoralla tavallaan, että hän toivoi meidän ei panevan pahaksemme, jos hän lähettäisi meille muutamia katkorappoja illalliseksemme.
"Noita eläimiä on niin helppo pyytää juuri ennen myrskyn tuloa", lisäsi hän.
"Luuletteko että myrsky on tulossa", kysyin minä.
"Kyllä sen voi merisotilaskin nähdä", vastasi hän, pistäen suuren tupakkapurun suuhunsa. "Cloomberia yinpäröitsevä aho on ihan valkea kalalokeista. Ne tulevat rannalle suojellakseen sulkiaan myrskyltä. Minä muistan päivän, joka oli ihan tämän päivän kaltainen, jolloin olin Charlie-Napier-laivalla Kronstadtin edustalla. Myrsky tempasi meidät linnoituksen tykkien eteen."
"Tapahtuuko haaksirikkoja näillä seuduilla", kysyin minä.
"Valitettavasti kyllä herra, tämä paikka on laajalti tunnettu monista haaksirikoistaan. Jos vesi tässä ympäristöllä voisi kertoa oman historiansa, paljastaisi se monemmoisia asioita. Ja kun tuomiopäivä tulee, nousevat aallot korkealle, jolloin ne heittävät maalle ne lukemattomat ihmiset, jotka makaavat tuolla pohjassa."
"Minä toivon ettei haaksirikkoa tapahtuisi meidän täällä ollessa", sanoi Ester painavasti.
Vanha mies pudisti harmaata päätään ja katsoi miettivästi usvaista taivaanrantaa. Viimein hän sanoi:
"Jos tuuli tulee lännestä, on kyllä vaara tarjona. Katsokaa tuota laivaa! Minä luulen että kapteeni iloitsee sydämestään, kun hän pääsee turvalliseen Clydeen."
"Näyttää siltä kuin se seisoisi ihan liikkumattomana", huomautin minä, katsellen tuota suurta laivanrunkoa. "Kentiesi me sittenkin erehdymme myrskyn suhteen."
Vanha mies nauroi täyttä kurkkua ja lähti käydä luhnustamaan katkorappohaavi kädessään. Sisareni ja minä kävimme verkalleen kotia päin.
Vähää myöhemmin menin minä isäni työhuoneeseen saadakseni tietää, olisiko minulla jotakin tehtävää, sillä vanhus oli kiintynyt erään uuden kirjateoksen kääntämiseen, joka käsitteli itämaista kirjallisuutta, ja minun täytyi sillä aikaa yksin hoitaa ja pitää huolta koko maatilasta.
Hän istui suuren neliskulmaisen pöydän ääressä kirjastossaan. Hänellä oli edessään semmoinen läjä kirjoja ja papereita, etten minä huoneeseen astuessani nähnyt hänestä muuta kuin muutamia harmaita hiuksenhaivenia. Minut huomattuaan hän lausui:
"Rakas poikani, minä olen kovin pahoillani siitä että sinä niin vähän tunnet sanskritia. Kun minä olin sinun ijässäsi, puhuin minä sekä tätä jaloa kieltä että myös tamulin- ja malajinkieltä ja useampia murteita."
"Minä olen todellakin pahoillani, etten ole perinyt isän hyvää kielipäätä", vastasin minä.
Isäni jatkoi:
"Minä olen alkanut työn, joka, jos sitä vaan jatkettaisiin polvesta polveen, tekisi West-nimen kuolemattomaksi. Työ ei ole mitään sen vähempiarvoista kuin että me julkaisemme englanninkielisen käännöksen Djarmaasta, alkulauseella, joka tekee selkoa Brahman opista ennen Sakjamunia. Suurinta ahkeruutta käyttämällä voi olla mahdollista että minä ehdin saamaan suurimman osan alkulausetta valmiiksi ennenkuin kuolen."
"Kuinka pitkä aika työn valmistumiseen tarvitaan?"
Isäni hieroi käsiään ja vastasi:
"Se pienoispainos, joka löytyy Pekingin keisarillisessa kirjastossa, käsittää 325 suurta nidettä. Ja alkulause, jossa puhutaan Rig-vedasta, Sama-vedasta, Jagnr-vedasta ja Atharva-vedasta, tulee käsittämään vähintäin kymmenen nidettä. Jos me nyt kirjoitamme yhden niteen vuodessa, niin voimme otaksua että työ päättyy vuonna 2250. Kahdestoista miespolvi voi siis päättää työn, kun kolmannellatoista on kyllin tekemistä sisällysluettelon laatimisessa."
"Sano minulle, isä, millä jälkeläisemme elävät tuota suurta teosta valmistaessaan", kysyin minä hymyillen.
"Niin tuo kysymys on juuri sinun luonteesi mukainen, Jack", vastasi isäni äreällä äänellä. "Sinussa ei ole vähääkään käytöllisyyttä. Sen sijaan että tarkkuudella kiinnittäisit ajatuksesi minun suunnitelmaani, teet sinä kaikellaisia järjettömiä vastaväitteitä. Onhan vähempiarvoista huolehtia mitä he syövät ja juovat, kun heillä on niin suuri tehtävä silmämääränään. Minä tahtoisin että sinä nyt menet Fergus Mc Donaldille ja otat selville, tarvitseeko hänen hattonsa peittämistä, ja William Fullerton on kirjoittanut että hänen lypsylehmänsä on tullut kipeäksi. Sinä voit mennä sinne kuulustelemaan asioita."
Ennen lähtöäni silmäsin ilmapuntaria ja näin että se oli melkoisesti laskenut. Vanha merimies oli siis oikeassa selittäessään luonnon merkkejä.
Kun minä illalla kotia palatessani kävin ahon poikki, puhalteli tuuli lyhyinä, voimakkaina sysäyksinä ja koko läntistä taivaanrantaa peittävät tummat pilvet joitten pitkät, säännöttömät soikaleet ulottuivat aina keskitaivaalle asti. Valittava ääni nousi mereltä, ikäänkuin se olisi tietänyt vaaran olevan tarjona.
Kaukana kanaalissa näin pienen höyrylaivan joka pyrki matkansa perille Belfastin satamaan, ja suuri laiva, jonka muutama tunti sitten olin huomannut, oli vielä avoimella merellä, koettaen päästä pohjoiseen päin.
Kello 9:ltä tuuli ankarasti, 10:ltä rupesi myrskyämään, ja ennen puoltayötä raivosi hirmumyrsky rannikolla.
Minä istuin kauan meidän pienessä vierashuoneessa, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja kuuntelin myrskyn ulvonaa. Luonnon suurelta soittamolta kuului yhdyslaulu, johon sekaantui useampia erilaatuisia ääniä, aina meren kumeasta pauhinasta pienten merilintujen säikähdystä osottaviin ääniin asti. Kerran aukaisin ikkunan, mutta tuuli ja sade löivät huoneeseen. Minä riensin niin pian kuin suinkin sulkemaan ikkunan.
Sisareni ja isäni olivat menneet levolle, mutta koska minä en voinut nukkua niin istuin hiilivalkean ääressä ja polttelin tupakkaa.
Minä mietiskelin, mitä nyt tapahtuisi Clooinber Hallissa, mitä Gabriella ajattelisi myrskystä ja olisiko vanha kenraali tavallista levottomampana rajuilman johdosta. Nyt oli enää vaan neljä päivää jälellä lokakuun viidenteen päivään. Kentiesi oli hänestä tämä ankara myrsky jossakin yhteydessä siihen salaiseen kohtaloon, joka odotti häntä. Minun ollessa näissä mietteissä sammuivat hehkuvat hiilet vähitellen, ja kun kylmyys yhä eneni, täytyi minunkin kääntyä vuoteelleni.
Minä olin nukkunut ehkä kaksi tuntia kun äkkiä heräsin siitä, että joku rajusti tempasi minua olkapäästä. Kun minä nousin vuoteessani istumaan, näin huoneessa vallitsevassa hämärässä että isäni puoleksi pukeutuneena seisoi vuoteeni ääressä.
"Nouse, Jack, nouse", huudahti hän mielenjännityksessä. "Tuolla lahdella makaa suuri laiva, ja ihmisparat ovat hukkumaisillaan. Seuraa minua, poikani, ja me koetamme saada selville, mitä voisimme tehdä."
Vanhus oli melkein suunniltaan liikutuksesta ja kärsimättömyydestä.
Minä hypähdin vuoteeltani ja heitin vaatteet ylleni. Silloin kuului laukaus tuulen ulvonnan ja tyrskyjen pauhun läpi.
"Sieltä se taas kuuluu", huudahti isäni. "Se on laivan hätämerkki.Jamieson ja kalastajat ovat tuolla alhaalla Ota sadetakki yllesi.Kiirehdi, joka sekunti on kallis!"
Myrsky ulvoi kuin hornan kuilusta, ja meidän oli vaikea päästä perille. Hiekkaa ja soraa lensi silmiimme, ja meidän oli tukalaa päästä eteenpäin. Oli juuri siksi valoisa, että saatoimme nähdä kiitävät pilvet ja valkoharjaiset hyökyaallot. Ympärillämme oli täydellinen pimeys.
Me varjostimme silmiämme käsillä, jos mahdollista saadaksemme jotakin opastusta. Mutta emme voineet mitään nähdä. Minä luulin kuulevani tuskallisia ihmisääniä, mutta en voinut sanoa, miltä suunnalta ne tulivat. Äkisti näkyi valonpilkahdus pauhaavassa myrskyssä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä valaisi merkkituli rantaa ja kuohuvaa mertä.