Laiva makasi kyljellään kauhean Hanselriutan keskellä. Minä tunsin laivan heti samaksi, jonka olin nähnyt aamupäivällä. Yhdyslippu, joka ylösalaisin käännettynä riippui keskimaston kappaleella, ilmaisi laivan kansallisuuden. Joka masto ja köysi näkyi selvästi sinervänvaalakassa valossa.
Me saatoimme erottaa 10 tai 12 säikähtynyttä merimiestä, jotka merkkivalossa meidät huomattuaan käänsivät ruumiinkalpeat kasvonsa meihin. Nuo kurjat olennot näyttivät saaneen uutta toivoa meidän läsnäolosta, vaikka oli selvää että heidän omat veneensä oli joko myrsky vienyt tai olivat ne muuten kelvottomat heitä maihin kulettamaan.
Laivalla löytyi muitakin kuin merimiehiä. Peräkannella seisoi kolme miestä, jotka näyttivät olevan kokonaan toista rotua kuin ne kurjat olennot, jotka pyysivät meiltä apua. He näyttivät puhuvan keskenään niin tyynesti ja rauhallisesti kuin he olisivat olleet ihan tietämättömät siitä hengenvaarasta, jossa olivat. Merkkitulen valossa saatoimme me nähdä että heillä oli punaiset lakit päässä, ja heidän tummat kasvonsa osottivat, että he olivat itämaista syntyperää.
Meillä oli kuitenkin vähä aikaa yksityisseikkojen huomaamiseen. Laiva oli uppoamaisillaan ja meidän täytyi koettaa pelastaa pieni ihmisjoukkio, joka rukoili meiltä apua. Lähin pelastusvene oli Luce-lahdessa, 10 peninkulman päässä tästä. Mutta oma tilava veneemme oli rannalle vedettynä, ja soutajia saisimme kyllä niistä nuorista miehistä, jotka olivat paikalla. Minä menin viiden muun kanssa veneeseen. Toiset vetivät veneen mereen, ja niin me kiikuimme vaahtoisilla, pauhaavilla aalloilla ja ponnistimme kaikki voimamme lähestyäksemme laivaa mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Tehtävä näytti meistä kumminkin vaikealta. Minä huomasin kaikkia muita korkeamman jättiläisaallon, joka löi laivaan. Kauhealla räiskeellä repesi se kahtia. Peräpuoli hävisi pimeään syvyyteen, vieden mukanaan nuo kolme itämaalaista, ja keulapuoli huojui avuttomana edestakaisin. Laivalta kuului valitushuuto, johon kaiku vastasi rannalta. Mutta Jumalan avulla pääsimme me perille ja pelastimme koko miehistön. Emme olleet ehtineet puolitiehenkään rannalle päin, kun toinen suuri aalto pyyhkäisi pois keulapuolen ja sammutti merkkitulen.
Rannalla seisovat ystävämme kiittivät meitä lujalla äänellä ja riensivät sitten onnittelemaan ja lohduttamaan haaksirikkoisia. Näitä oli kolmetoista. Kaikki näyttivät jähmettyneiltä ja alakuloisilta paitsi kapteenia, joka esiintyi tyynenä. Muutamat miehet vietiin kalastajamökkeihin, mutta useimmat otimme me mukaamme Branksomeen, jossa heille annettiin kuivat vaatteet ja tarjottiin härän paistia ja olutta.
Kapteeni Meadows tunki tanakan vartalonsa minun vaatteisiini ja tuli sitten isäni ja minun luokseni. Tehtyään itselleen kylmätotiseoksen, rupesi hän meidän kanssa puhumaan tapahtuneesta onnettomuudesta.
"Jos ette te ja teidän urhokkaat miehet olisi tulleet avuksi, niin makaisimme me nyt meren pohjassa", sanoi hän ja hymyili sydämellisesti meille. "Belinda oli vanha laiva, mutta se oli suuresta summasta vakuutettu. Eivät omistajat emmekä me sure sen häviötä."
"Minä pelkään ettemme koskaan saa enää nähdä kolmea matkustajaanne", sanoi isäni murheellisena. "Sen sattuman varalle että aallot heittäisivät heidät rannalle, olen minä jättänyt sinne muutamia miehiä. Mutia minä pelkään että asia on hukassa Kun laiva jakaantui kahtia, näin minä heidän uppoavan, eikä kukaan, joka joutuu semmoiseen kiehuvaan vesipyörteeseen, voi pelastua."
"Keitä he olivat", kysyin minä. "En milloinkaan olisi voinut ajatella että ihmiset näyttäytyisivät niin huolettomina ollessaan uhkaavassa hengenvaarassa."
"Ei ole niin helppo sanoa, keitä he olivat", sanoi kapteeni ja puhalsi savua piipustaan. "Meidän viimeinen satama oli Kurrachee Indiassa, ja sieltä he tulivat laivaan, matkustajina seuratakseen meitä Glasgowiin. Ram Singh oli nuorimman nimi, ja ainoastaan hänen kanssaan olen minä ollut tekemisissä, mutta kaikki he näyttivät olevan hyvin sävyisiä ja vaatimattomia. Minä en koskaan kysynyt heidän matkansa tarkoitusta, vaan luulin että he olivat Heiderabadin kauppiaita ja että he liiketoimiensa tähden matkustivat Eurooppaan. Minä en koskaan voinut ymmärtää miksi miehistö pelkäsi heitä. Vieläpä pelkäsi perämieskin heitä, vaikka hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin."
"Pelkäsivätkö miehet heitä!" huudahdin min hämmästyneenä.
"Kyllä. He luulivat että muukalaisten olo laivalla ennustaisi sen onnettomuutta. Minä en epäile, että jos te tällä hetkellä menette keittiöön, saatte kuulla heidän kaikkien olevan yksimielisiä siitä, että matkustajamme ovat syylliset koko onnettomuuteen."
Kapteenin vielä puhuessa avautui ovi ja punapartainen perämies astui huoneeseen. Hän oli saanut lainata vaatteet eräältä hyväntahtoiselta kalastajalta ja esiintyi jersey-takki yllään ja pitkävartiset rasvanahkasaappaat jalassa.
Kiitettyään muutamalla sanalla meitä vierasvaraisuudestamme, vetäsi hän tuolin pöydän ääreen ja lämmitteli auringon polttamia käsiään leimuavan valkean ääressä.
"Mitä te nyt ajattelette, kapteeni Meadows?" kysyi hän. "Enkö minä teitä varoittanut ottamasta noita mustanaamoja Belindaan?"
Kapteeni nojautui tuolin selkänojaan ja nauroi sydämestään.
"Kuulkaa, kuulkaa", huudahti hän ja kääntyi meihin.
"Asiassa ei ole mitään naurettavaa", huomautti toinen ärmeällä äänenpainolla. "Minä olen menettänyt kaikki mitä minulla oli ja päälliseksi olin menettämäisilläni vielä henkenikin."
"Luuletteko todellakin että haaksirikkonne aiheutuu noitten onnettomain matkustajain laivalla olosta", kysyin minä.
"Miksi onnettomain?" kysyi perämies, avaten silmänsä selälleen.
"Koska he varmaankin ovat kuolleet uppoamalla", vastasin minä.
Hän ähkäsi epäileväisesti ja jatkoi käsiensä lämmittämistä lieden ääressä!
Hetkisen kuluttua puhkesi hän puhumaan:
"Semmoiset miehet eivät koskaan kuole uppoamalla. Heidän isänsä perkele ottaa heidät turviinsa. Näittekö, kuinka he seisoivat peräkannella ja pyörittelivät Sikaareja? Minä näin heidän menettelynsä ja se vahvisti minun arvosteluani heistä. Minua ei ihmetytä ettette te eivätkä maamiehenne ymmärrä semmoisia asioita. Mutta tämän kapteenin, joka on ollut merellä pienestä pojasta asti, tulisi tietää että kissa ja pappi ovat pahimmat seuralaiset, mitkä voi saada kanssaan laivalle. Jos kristitty pappi on huono, niin minä uskon että pakanallinen epäjumalanpalvelija on viisikymmentä kertaa pahempi. Minä pysyn vanhassa uskonnossa enkä alistu minkään muun kuin sen tuomittavaksi."
Isäni ja minä rupesimme nauramaan. Mutta perämies ei myöntynyt, vaan kääntyi kapteeniin ja sanoi nuhtelevalla äänenpainolla:
"Jo Kurracheessa, heti kun he olivat laivaan tulleet, varoitin minä teitä. Meillä oli kolme indialaista merimiestä palveluksessamme. Mitä nämä tekivät, kun kolme matkustajaamme tulivat laivaan? He lankesivat vatsalleen ja hieroivat neniään laivankanteen — niin he tekivät. He eivät olisi edes amiraalia niin suuresti kunnioittaneet. He tunsivat nuo mustanaamat, ja minä aavistin onnettomuutta heti kun näin heidän makaavan kasvoillaan. Sitten kysyin minä heiltä teidän ollessa paikalla, kapteeni, miksi he niin tekivät, ja he vastasivat että matkustajat olivat pyhiä miehiä. Tehän kuulitte itse heidän vastauksensa."
"Niin, mutta ei siitä mitään vahinkoa voinut tulla", sanoi kapteeni.
"Pyhin kristitty ihminen on lähimpänä Jumalaa, mutta pyhin mustanaama on minun käsitykseni mukaan lähimpänä perkelettä. Ja te näitte itsekin, kapteeni Meadows, miten he käyttäytyivät matkalla. He lukivat kirjoja, jotka oli kirjoitettu puulle paperin sijasta, ja he valvoivat yöllä lörpöteilen keskenään. Miksi he käyttivät omia keinojaan seuratakseen laivan suuntaa?"
"Sitä eivät he varmaankaan tehneet?"
"Kyllä vaan. Heillä oli omat keinonsa, mutta minä en voi sanoa, koska he niitä käyttivät. Minä näin että heillä oli tieto laivan suunnasta, ja sen näki muonastonhoitajakin."
"Vaikka tämä seikka kuulostaa ihmeelliseltä, en minä kuitenkaan tiedä, mitä te siitä voitte johtaa", huomautti kapteeni.
"Minä kerron teille toisen omituisuuden", sanoi perämies päättävästi. "Tiedättekö, mikä nimi on sillä lahdella, jossa me jouduimme haaksirikkoon?"
"Ystäviltämme olen kuullut, että me olemme Wigtownshiren rannikolla, mutta minä en tiedä lahden nimestä."
Perämies nojautui häneen päin kasvot vakavan näköisinä.
"Sen nimi on Kirkmaiden", vastasi hän.
Jos hän odotti saavansa nähdä kapteenin hämmästyvän, niin ei hän odotuksessaan pettynytkään, sillä Meadows istui muutaman minuutin ihan vaiti. Viimein kääntyi hän meihin ja sanoi:
"Se on todellakin ihmeellistä. Nämä muukalaiset kysyivät meiltä matkan alussa, löytyisikö sennimistä lahtea. Tämä Hawkins ja minä sanoimme kumpikin ettemme tienneet mitään Kirkmaidenista, sillä kartalla on se luettu Luce-lahteen kuuluvaksi. On omituinen sattumus että myrsky ohjasi meidät tänne häviötä kärsimään."
"Se on liian omituinen voidakseen olla sattumus", sanoi perämies.
"Eilen aamulla, jolloin oli tyven, näin minä heidän seisovan kannella ja näyttävän maata kohden. He tiesivät silloin sangen hyvin, missä nousisivat maihin."
"Sanokaa minulle, Hawkins, mitä johtopäätöksiä te kaikesta tästä teette", kysyi kapteeni levottomat eleet kasvoissaan.
"Minun ajatukseni mukaan ei noiden kolmen lurjuksen ole vaikeampi loihtia esiin myrskyä kuin minun juoda kylmätotini. Heillä oli omat syynsä nousta maihin tällä kirotulla paikalla ja he käyttivät sitä keinoa, joka heistä oli pikaisin ja mukavin, ajautua tänne myrskyn mukana. Tämä on minun ajatukseni asiasta, vaikka en voi käsittää, mitä tehtävää noilla kolmella buddalaispapilla on tällä seudulla."
Isäni kohotti kulmakarvojaan osottaakseen epäilystään, jota ei hän isäntänä tahtonut sanoin lausua.
"Minusta tuntuu että te, herrani, tarvitsette lepoa tuon kauhean seikkailun jälkeen. Minä seuraan teitä huoneeseenne."
Hän johdatti heidät vanhanaikaisella kohteliaisuudella talon isännän hienoimpaan vierashuoneeseen. Sitten palasi hän minun luokseni ja ehdotti että me menisimme rantaan ottamaan selvää, olisiko mitään uutta tapahtunut.
Päivä sarasti idässä, kun me toisen kerran olimme matkalla rantaan. Myrsky oli asettunut, mutta aallot vierivät korkeina. Pitkin rantaa oli kalastajia ja talollisia pelastustyössä. Ei kukaan heistä ollut nähnyt onnettomien ruumiita, ja he sanoivat ettei maihin voinut ajautua mikään muu kuin veden pinnalla pysyvä tavara, sillä vedenalainen virta oli niin voimakas, että kaikki mitä löytyi pinnan alla ajautui ulapalle.
Minun esitykseni, että noitten kolmen matkustajan olisi onnistunut päästä maihin, selittivät kalastajat mahdottomuudeksi.
"Me olemme tehneet voitavamme", sanoi isäni surullisena, "kun olimme paluumatkalla. Minä pelkään että perämiesparka oli hieman väännähtänyt kauhistuksesta. Kuulitko mitä hän sanoi, että hindulaiset papit voisivat loihtia esiin myrskyn?"
"Kuulin kyllä."
"Häntä kuuleminen oli tuskastuttavaa", jatkoi isäni. "Minä arvelen, enkö saisi panna sinappitaikinaa hänen korvainsa taakse. Semmoinen rohtoileminen estäisi veren tulvaamasta aivoihin. Minulla on muutamia oivallisia pillereitä käytettävänä, kun sappi on saanut vikaa. Kentiesi tulee minun antaakin hänelle pari semmoista. Voinhan minä herättää hänet heti kun tulemme kotia. Mitä sinä arvelet, Jack?"
"Minä arvelen", vastasin minä haukotellen, "että isän tulee mennä levolle ja antaa hänen olla rauhassa. Anna hänelle pillereitä sen sijaan aamulla, jos hän silloin niitä tarvitsee."
Näin sanottuani menin minä omaan huoneeseeni, heittäydyin vuoteelle ja olin pian vaipunut sikeään uneen.
Muukalaiset.
Minä heräsin vasta sydänpäivällä. Kultainen valovirta tulvi huoneeseeni ja sai minut melkein uskomaan että edellisen yön tapahtumat olivat olleet ainoastaan unelmia. Vieno tuuli suhahteli murateissa, jotka kiemurtelivat ikkunani ympäri, ja oli vaikea uskoa että tuo suhina oli saman elementin aiheuttama, joka edellisenä yönä pani huoneen vapisemaan. Tuntui siltä kuin luonto olisi katunut raivoaan ja tahtoisi nyt tehdä parannuksen antamalla lämpöä ja auringonpaistetta. Ja linnut osottivat iloisella viserryksellään, kuinka tyytyväisiä ne olivat muutokseen.
Alhaalla eteisessä istui muutamia haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka nyt olivat saaneet takaisin eloisan ulkomuotonsa. He kokoontuivat minun ympärilleni ja rupesivat heti puhumaan siitä kiitollisuudesta, jota he tunsivat. Oli ryhdytty toimenpiteisiin heidän kyyditsemiseksi Wigtowniin, josta he pikajunalla saisivat jatkaa matkaansa Glasgowiin, ja isäni oli antanut käskyn että jokaiselle heistä annettaisiin voileipiä ja koviksikeitettyjä munia sisältävä kääre.
Kapteeni Meadows kiitti meitä laivanomistajain nimessä lämpimästi siitä tavasta, jolla me olimme kohdelleet haaksirikkoisia, ja hänen miehensä lausuivat meille kolminkertaisen hurraahuudon. Kun olimme syöneet aamiaista, seurasivat hän ja perämies meitä rantaan vielä kerran käydäksemme onnettomuuspaikalla.
Aallot eivät enää olleet niin korkeita kuin varhain aamulla, mutta ne vierivät rantaa vasten valittavalla loiskeella, joka vivahti nyyhkytykseen. Isomasto pisti vedestä noin kaapelin mitan matkalla rannasta, mutta katosi tuon tuostakin aaltoihin. Astioita, tynnyreitä ja osa puutavaraa oli rannalle ajautuneena. Minä huomasin pari merilintua leijailevan sillä paikalla, jossa laiva oli uponnut, ikäänkuin ne olisivat nähneet monta merkillistä kalua merenpohjalla. Toisinaan kuulimme niitten käheän ja karkean äänen, kun ne toisilleen ilmoittivat näkemiään.
"Laiva oli kurja ja vanha", puhkesi kapteeni puhumaan ja katsoi surullisena ulapalle päin. "Mutta kuitenkin tunnemme kaipuuta katsellessamme sen laivan jätteitä, laivan, jolla olemme kulkeneet. Mutta nyt ei sovi enempää siitä huolehtia. Laiva oli kaikessa tapauksessa kelvoton ja olisi pian hakattu polttopuiksi myytäväksi."
"Täällä näyttää niin tyyneltä ja rauhalliselta", huomautin minä. "Kukapa voi ajatella että kolme miestä tällä paikalla menetti henkensä luonnonvoimain raivotessa!"
"Miesparat", puhkesi kapteeni tunteekkaasti puhumaan. "Jos heidän ruumiinsa meidän lähdettyä ajautuvat rantaan, niin minä toivon että ne haudataan kunniallisesti."
Minä aioin juuri vastata, kun perämies pyrskähti täyttä kurkkua nauramaan ja löi reiteensä.
"Jos tahdotte heidät haudata", sanoi hän, "niin on parasta kiirehtiä ennen kuin he jatkavat matkaansa. Tehän muistanette, mitä minä sanoin teille yöllä? Katsokaa nyt tuonne kummulle ja sanokaa sitte minulle, olinko minä oikeassa vai väärässä."
Jonkun matkan päässä rannalta oli korkea hiekkakumpu, ja tämän huipulla seisoi ihmisolento, joka oli herättänyt perämiehen huomioa. Kun kapteeni nyt katsoi samaan suuntaan, nosti hän kätensä hämmästyksestä.
"Se on Ram Singh omassa persoonassaan", huudahti hän. "Menkäämme tavoittamaan häntä!"
Näin sanoessaan rupesi hän juoksemaan. Hänen kintereillään seurasimme minä, perämies ja muutamia kalastajia, jotka myös olivat huomanneet muukalaisen.
Hindulainen, joka näki meidän tulevan astui alas tähystyspaikaltaan ja lähti vakavana, pää rinnalle painuneena käymään meitä vastaan.
Minä melkein häpesin ala-arvoiselta tuntuvaa kiirettäni, kun vertasin sitä hänen tyyneen, arvokkaaseen käytökseensä, ja kun silmäni tapasivat hänen miettivistä, tummista silmistään lähtevän katseen kun hän syvään kumartaen tervehti lähestyessään meitä. Me seisoimme kuin koulupojat opettajansa edessä.
Muukalainen teki minuun yhä suuremman vaikutuksen, kun minä tarkastin hänen sileää otsaansa, hänen tutkivaa katsettaan ja tunteekasta suutaan. Minä en koskaan ennen ole nähnyt ihmiskasvoja, jotka niinkuin hänen samalla kerralla ilmaisevat lävitse tunkevaa tyyneyttä ja itsetietoisuutta siitä että hänessä piili salainen voima.
Hänellä oli yllään ruskea samettitakki, jalassa tummat avarat housut, takin alla poimuiltu paita ja päässä punainen lakki, jonka jo edellisenä yönä olin huomannut.
Kun me lähestyimme häntä, huomasin minä hämmästyksekseni ettei yhdessäkään näissä vaatekappaleissa näkynyt kastumisen tai tuon kauhean seikkailuyön jättämiä ränsistymisen merkkiä.
Hän katsoi kapteeniin ja perämieheen ja sanoi miellyttävällä äänellä:
"Minä näen ettei kylpy ole teitä haitannut, ja toivon että koko väkenne on joutunut hyviin käsiin."
"Me olemme kaikki turvassa", vastasi kapteeni. "Mutta me luulimme että te olisitte hukkuneet — te ja ystävänne. Minä pyysin äsken herra Westin pitämään huolta hautauksestanne."
Muukalainen katsoi minuun ja hymyili.
"Tällä kerralla emme tahdo vaivata herra Westiä sillä tehtävällä", lausui hän. "Me kaikki kolme olemme päässeet onnellisesti maihin ja saaneet suojaa eräässä mökissä, joka on peninkulman matkan päässä rannasta. Siellä on yksinäistä, mutta me voimme saada kaikkea mitä tarvitsemme."
"Me aiomme mennä Glasgowiin", sanoi kapteeni. "Minä iloitsen, jos te seuraatte meitä. Jos ette ole ennen olleet Englannissa, tuntunee teistä vaikealta matkustaa yksin."
"Me olemme hyvin kiitollisia teidän huolenpidosta, mutta emme voi käyttää hyväksemme teidän ystävällistä tarjousta", vastasi Ram Singh. "Koska luonto itse on ajanut meidät tänne, tahdomme täällä vahan viivähtää ja katsella ympärillemme, ennen kuin jatkamme matkaamme."
"Tehkää niinkuin parhaaksi näette", vastasi kapteeni olkapäitään kohottaen. "Minä en usko että te löydätte mitään miellyttävää tällä rumalla seudulla."
"Hyvin mahdollista", vastasi Ram Singh hymyillen. "Tehän olette lukenut mitä Milton kirjoittaa:
"Henki ei sijaa kaipaa, hän itsestänsä luoda voiTaivaasta helvetin ja helvetistä taivaan.
"Mutta minä kyllä uskon että me täällä voimme viettää muutamia hauskoja hetkiä, ja mahdollista myös on että tämä seutu meitä huvittaakin. Eikö tämä nuori mies ole sen miehen poika, miehen, jota Indian bramiinit kunnioittavat hänen oppinsa tähden, ja jonka nimi on James Hunter West?"
"Kyllä, isäni on todellakin tunnettu sanskritkielen taidostaan", vastasin minä hämmästyneenä.
"Semmoisen miehen läsnäolo muuttaa erämaan kaupungiksi", huomautti muukalainen hitaasti. "Viisaan miehen merkitys sivistykselle on paljoa suurempi kuin peninkulman pituiset alat muurisavea ja tiiltä. Isänne on tuskin niin syvämietteinen kuin herra William Jones tai niin yleiskäsitteinen kuin parooni von Hommer Purgstall, mutta hän yhdistää itseensä moniaita heidän eteviä ominaisuuksiaan. Te voitte kumminkin minun puolestani tervehtiä häntä ja sanoa että hän on erehtynyt siinä suhteessa että on luullut löytäneensä yhdenmukaisuutta samojeedin- ja tamulinkielten sananmuodostuksessa."
"Jos te kunnioittavat meidän paikkakuntaa viipymällä täällä jonkun ajan, on isäni pahoillaan, jos ette käy häntä tapaamassa", vastasin minä. "Hän edustaa kartanonherraa tällä paikalla ja te tiedätte hyvin, että talonhoitajan etuoikeutena skotlantilaisen tavan mukaan on vierastaa hänen läheisyydessään oleskelevia arvokkaita vieraita."
Minä esitin kutsumukseni, vaikka perämies varoitukseksi nykäsi minua käsivarresta. Hänen pelkonsa oli kuitenkin tarpeetonta, sillä muukalainen pudisti päätään merkiksi että hänen oli mahdoton ottaa vastaan minun vierasvaraista tarjoustani.
"Ystäväni ja minä olemme teille hyvin kiitollisia", vastasi hän, "mutta meillä on omat syymme jäädä sinne missä nyt olemme. Maja, jossa asumme, on autio ja osaksi rappeutunut, mutta me itämaalaiset olemme tottuneet olemaan vailla moniaita elämän mukavuuksia, jotka pidetään välttämättömän tarpeellisina Euroopassa, ja me uskomme lujasti sen aksioomin (yleishyväksymän) viisauteen, joka väittää että mies on rikas suhteessa siihen mitä ilman hän voi olla eikä suhteessa maailmallisiin aarteisiinsa. Eräs kalastaja hankkii meille leipää ja vihanneksia, ja me olemme saaneet kuivia heiniä, joilla makaamme. Mitä enempää viisas mies toivoisi saavansa!"
"Mutta te palelette yöllä, sillä te olette tottuneet lämpimämpään ilmanalaan", väitti kapteeni.
"Onhan mahdollista että ruumiimme toisinaan ovat kylmät. Emme ole asiaa tarkastaneet. Me kaikki kolme olemme viettäneet monta vuotta Himalajan lumiseudulla emmekä siis ole ensinkään arkaluontoisia."
"Kaikessa tapauksessa täytyy teidän sallia minun lähettää teille kalaa ja lihaa meidän ruoka-aitasta."
"Emme ole kristityitä vaan korkeamman kastin buddalaisia", vastasi hän. "Meistä ei ihmisellä ole oikeutta tappaa eläimiä ja syödä niitä. Hän ei ole lahjoittanut niille henkeä eikä ole myöskään saanut kaikkivaltiaalta käskyä ottaa niitten henkeä muulloin kuin suurimman välttämättömyyden pakosta. Emme siis voisi käyttää hyväksemme teidän lahjaa."
"Mutta jos te tässä kovassa ilmanalassa kieltäydytte nauttimasta voimakkaampaa ruokaa, niin te pian sairastutte — ehkäpä kuolettekin."
"Siinä tapauksessa kuolkaamme", vastasi hän suloisesti hymyillen.Sitten hän kääntyi kapteeniin ja jatkoi:
"Nyt, kapteeni Meadows, sanon minä jäähyväiset ja kiitän teitä kaikesta hyvyydestä, jota osotitte meille matkalla. Ja teillekin herra Hawkins, sanon jäähyväiset. Te kuletatte omaa laivaanne ennenkuin vuosi on ummessa. Minä toivon saavani nähdä teidät, herra West, ennen kuin poistun tältä seudulta. Hyvästi!"
Hän nosti miellyttävästi punaista lakkiaan ja poistui samaan suuntaan, josta oli tullutkin.
Kun me olimme kotia päin menossa, sanoi kapteeni perämiehelle:
"Minä onnittelen teitä, herra Hawkins. Teistähän tulee kapteeni ennenkuin vuosi on lopussa."
"Siitä ei minulla ole vähintäkään toivoa, mutta eipä tiedä kuinka voi käydä. Mitä te, herra West, hänestä ajattelette?"
"Hän miellyttää minua mitä suurimmassa määrässä. Niin nuoreksi mieheksi on hänellä tavattoman aivokas ja ylevä käytös. Minä arvelen että hän on korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen."
"Neljänkymmenen", huomautti perämies.
"Kolmenkymmenen yhtä varmasti kuin hän on yhden päivänkin vanha", sanoi kapteeni Meadows, "Minä olen kuullut hänen asiantuntevaisuudella puhuvan ensimmäisestä afghanilaissodasta. Sitä sotaa käytäessä oli hän mies, ja lähes neljäkymmentä vuotta on siitä kulunut."
"Niin ihmeellistä", huudahdin minä. "Hänen ihonsa on sileä ja silmänsä yhtä nuorekkaat kuin minunkin. Hän on luultavasti etevin noista kolmesta."
"Alin järjestyksessä", vastasi kapteeni. "Siitäpä syystä puhuukin hän aina heidän sijassaan. Heidän henkensä ovat niin ylevät etteivät tahdo alistua puhumaan maailmallisista asioista."
"Tämä on ihmeellisintä romutavaraa mitä koskaan on tälle rannalle ajautunut", huudahdin minä ja lisäsin: "Isäni ihastuu suuresti heihin."
"Minä luulen että jota vähemmin teillä on heidän kanssaan tekemistä, sitä parempi teille itsellenne". sanoi perämies. "Minä voin teille vakuuttaa, että kun saan oman laivan, en koskaan ota kuormaksi sitä laatua tavaraa, en ainoatakaan mustaa. Mutta nyt me olemme perillä talossa, ja minä näen että kaikki on järjestetty meidän lähtöä varten."
Vaunut pysähtyivät oven edustalle. Merimiehet istuivat jo paikoillaan. Parhaat paikat ajajan kummallakin puolella oli jätetty seuralaisilleni. Haaksirikkoiset hurrasivat meille ennen lähtöään. Isämme. Ester ja minä liehutimme heille nenäliinoja, kunnes he matkalla Wigtownin rautatienasemalle olivat kadonneet Cloomberin metsien taakse.
Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.
Puolipäivän aikaan samana päivänä kerroin minä isälleni uutisen kolmen buddalaispapin tulosta, ja niinkuin olin odottanutkin, herätti kertomukseni suuressa määrässä isäni huomiota. Mutta kun hän kuuli että Ram Singh oli ylistänyt häntä kuuluisaksi kielimieheksi, innostui hän niin että Ester ja minä saimme panna liikkeelle kaiken kehoituskykymme estääksemme häntä heti lähtemästä heitä hakemaan. Me olimme kovin tyytyväisinä ja mielihyvillämme, kun meidän onnistui vetää häneltä saappaat jalasta ja viedä hänet makuukamariinsa, sillä hän oli suuressa levon tarpeessa ja väsyneenä edellisen yön tapahtumista.
Iso käytävänovi oli vielä auki. Minä olin ottanut paikkani eteisessä ja katsoin ulos pimeyteen, kun sisareni yhtäkkiä istuutui viereeni ja laski kätensä minun käteeni.
"Eikö sinusta, Jack", sanoi hän lempeällä äänellään, "tunnu siltä että unohdamme Cloomberissä olevat ystävämme? Eikö kaikki se uusi mikä on tapahtunut, ole karkoittanut heitä meidän ajatuksista?"
"Mahdollisesti ajatuksistamme mutta ei sydämistämme", vastasin minä nauraen. "Minä menen sinne varhain aamulla ja koetan saada tavata jonkun heistä. Niin, se on totta. Huomennahan on tuo onneton lokakuun viides päivä! Ylihuomenna saamme siis taas ruveta rauhoittumaan."
"Tai tulemme vaan levottomammiksi", sanoi sisareni alakuloisena.
"Miksi sinä olet semmoinen onnettomuuden ennustajatar? Mikä sinua vaivaa", huudahdin minä.
"Minä tunnen olevani niin levoton ja ahdistettu", vastasi hän ja siirtyi likemmäksi minua. "Minusta tuntuu siltä kuin kauhea vaara uhkaisi rakastettujamme. Miksi ovat nuo muukalaiset jääneet meidän rannikolle?"
"Buddalaisetko", kysäsin minä. "Noilla ihmisillä on kaikenmoisia juhlia ja uskonnollisia muototapoja, joita heidän täytyy noudattaa. Sinä voit olla vakuutettu siitä että heillä on hyviä syitä viipyä."
"Eikö sinun mielestäsi", jatkoi Ester salaperäisesti kuiskaten, "se seikka että nämä indialaiset papit juuri nyt tulevat tänne ole ihmeellinen sattuma? Etkö sinä ole ymmärtänyt kaikesta siitä mitä kenraalista olet kuullut, että hänen pelkonsa keskittyy Indiaan ja hindulaisiin?"
Hänen huomautuksensa pani minut miettimään. "Kun sinä nyt huomautat siitä", vastasin minä, "muistan himmeästi, että salaisuus kohdistuu johonkin Indiassa sattuneeseen tapahtumaan. Mutta kuitenkin ole vakuutettu siitä että pelkosi häviää, jos saat nähdä Ram Singhin. Hän kauhistui ajatellessaan että me tappaisimme lampaan tai kalan antaaksemme hänelle lahjan. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla kuin osaltaan vaikuttaa siihen että eläin menettäisi henkensä."
"Minun on hyvin tyhmää olla niin levottomana", sanoi sisareni. "Yksi asia täytyy sinun kumminkin minulle luvata. Jack. Mene aamulla varhain Cloomberiin, ja jos näet jonkun sen asujamista, niin puhu niistä ihmeellisistä naapureista, joita me olemme saaneet, ja silloin he voivat lausua mielipiteensä siitä, merkitseekö muukalaisten läsnäolo jotakin heille."
Sisälle mentyämme sanoin minä:
"Minä koetan tehdä toivomuksesi mukaan. Mutta nyt ovat tunteesi jännittyneet haaksirikosta, ja sinä tarvitset lepoa. Minä täytän toivomuksesi, ja ystävämme voivat itse päättää, ovatko hindulaiset tulleet tänne heidän tähtensä vai eivätkö."
Minä annoin sisarelleni tämän lupauksen häntä tyynnyttääkseni, ja kun aurinko seuraavana aamuna paistoi huoneeseeni, tuntui minusta ihan mielettömältä luulla että noilla kasvinsyöjäraukoilla olisi pahoja aikeita tai että heidän tulollaan olisi mitään merkitystä Cioomberin asukkaisiin nähden.
Kuitenkin halusin minä mielelläni koettaa saada tavata jonkun Heatherstonen perheen jäsenen ja lähdin siis heti aamiaiselta päästyäni matkalle linnaan. Kenraali ja hänen perheensä elivät niin muista eroitettuina, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan viime tapahtumista. Minä tiesin siis ettei edes kenraali pitäisi pahana minun tuloani, kun tarkoitukseni oli heille ilmoittaa pelkoni.
Linnan ympäristö näytti yhtä kolkolta ja alakuloiselta kuin ennenkin. Minä kurkistin ristikkoikkunasta, mutta ainoatakaan ihmistä en nähnyt. Yhden noita suuria Skotlannin honkia oli myrsky kaatanut ja se makasi poikittain ajotiellä huolimattomuuteen jätetyssä ja huonosti hoidetussa puistossa.
Minä kiersin lauta-aitaa löytääkseni raon, josta voisin nähdä vilahduksenkin huoneesta. Tultuani sille kohdalle, jossa kenraali oli yllättänyt minut ja Gabriellan huomasin minä että aita oli niin huolimattomasti korjattu, että noin parin tuuman levyinen rako oli jäänyt niitten kahden laudan väliin, jotka ennen olivat olleet irtonaisina. Siitä saatoin minä nähdä linnan ja osan sen edustalla olevaa nurmikkoa. Minä en nähnyt ainoatakaan ihmistä, mutta päätin pysyä paikallani, kunnes olisin saanut tavata jonkun Cioomberin asukkaista. Viimein meni mieleni niin nyrpeäksi että ennen päätin uhotella kenraalin tyytymättömyyttä ja koettaa kavuta aidan yli, kuin palata tyhjin toimin.
Onneksi ei minun kumminkaan tarvinnut käyttää tätä keinoa, sillä noin puoli tuntia siinä seisottuani lyötiin ovi kiivaasti kiinni, ja kenraali näyttäytyi linnanportailla. Hämmästyksekseni huomasin, että hän oli puettu virkatakkiin, ei kuitenkaan siihen, jota brittiläinen armeija nykyään käyttää. Punaisessa takissa, joka oli tavatonta muotia, oli paljon käyttämisen jälkiä. Housut olivat alkuaan olleet valkoiset, mutta nyt ne olivat liankeltaiset. Punainen nauha rinnan poikki ja suora miekka vyöllään näytti hän 40-luvun aikaiselta upseerilta.
Hänen seurassaan oli korpraali Rufus Smith, joka nyt esiintyi siistissä puvussa, hyppiä nilkuttaen isäntänsä vieressä, kun he syviin mietteisiin vajonneina kävelivät edestakaisin.
Minä huomasin että he aika ajoin pysähtyivät ja katsoivat arasti ympärilleen, ikäänkuin olisivat pelänneet jonkun yllättävän heidät.
Minä olisin mieluummin halunnut puhua kenraalin kanssa kahdenkesken, mutta minulla ei ollut mitään valintaa. Minä löin sauvallani lauta-aitaan herättääkseni heidän huomiotaan. Heti kääntyivät he minuun, ja minä huomasin että he olivat levottomia. Minä nostin nyt sauvani aidan yli näyttääkseni heille, miltä suunnalta ääni oli tullut.
Kenraali ohjasi nyt nähtävästi epäröiden askeleensa minua kohden, mutta toinen tarttui häneen ja koetti estää häntä käymästä etemmäksi. Silloin huomasin minä parhaaksi huutaa nimeni ja vakuuttaa että olin yksin. Tämä auttoi. Kun kenraali oli vakuuttautunut siitä että minä todellakin olin se miksi itseni sanoin, juoksi hän innoissaan minua kohden ja tervehti minua mitä sydämellisimmästi.
"Se on todellakin ystävällinen teko, West", sanoi hän. "Hädässä ystävä koetellaan. Minä tekisin väärin, jos nyt kutsuisin teidät sisälle, mutta sittenkin minä suuresti iloitsen teidät nähdessäni."
"Minä olen ollut levottomana teidän kaikkien tähden", sanoin minä. "Nyt on melkoisen pitkä aika kulunut siitä kun minä olen teidät nähnyt tai mitään teiltä kuullut. Miten te voitte?"
"Me voimme jotenkin hyvin, mutta huomenna ovat asiat paremmalla kannalla. Tai kuinka, korpraali?"
"Kyllä, herra", sanoi korpraali ja teki sotilastervehdyksen. "Huomenna me voimme kuin prinssit."
"Korpraali ja minä olemme tänä hetkenä vähän levottomia", selitti kenraali. "Kaikki muuttuu lopulta hyväksi. Miten tahansa käykin olemme Jumalan käsissä. Ja sanokaa nyt minulle, kuinka te itse voitte?"
"Meillä on ollut paljo tekemistä. Ettehän te ole kuulleet puhuttavan suuresta haaksirikosta?"
"Emme ole sanaakaan siitä kuulleet."
"Minä arvelin kyllä että myrskyn raivo estäisi teidän kuulemasta merkkilaukauksia. Viime yönä ajoi myrsky Indiasta tulevan laivan tänne lahteen, jossa se hukkui."
"Indiasta", huudahti kenraali.
"Niin. Miehistö onneksi pelastui ja on nyt tähän aikaan jo Glasgowissa."
"Ovatko kaikki matkustaneet sinne", kysyi kenraali
Hänen kasvonsa olivat kellertävän kalpeat.
"Kaikki muut paitsi kolmea ihmeellistä olentoa, jotka sanovat olevansa buddalaisia pappeja. He ovat päättäneet muutamaksi päiväksi jäädä tälle paikalle."
Minä olin tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun kenraali laskeutui polvilleen ja ojensi pitkät, laihat käsivartensa taivasta kohden.
"Tapahtukoon sinun tahtosi", huudahti hän, "tapahtukoon sinun tahtosi!"
Minä saatoin raosta nähdä että korpraalikin oli vaalennut, ja että hän pyyhki hikeä otsaltaan.
"Se on minun tavallinen onnettomuuteni", sanoi hän. "Monena vuotena olen kärsinyt puutetta ja kurjuutta, ja oli minun täällä niin hyvä olla."
"Älkää siitä välittäkö", puhkesi kenraali puhumaan, joka nyt oli noussut seisomaan ja koetti hillitä itseään. "Jos onnettomuus tulee, niin on meidän ottaminen se vastaan niinkuin brittiläisten sotilasten sopii. Muistatteko, kuinka me sodassa teimme vastarintaa ja voitimme? Emme nytkään peräydy. Minä tunnen nyt voivani paremmin kuin vuosikausiin. Epävarmuus on kuolettavaa."
"Ja tuo helvetillinen sointikin", sanoi korpraali ja lisäsi:
"Me tulemme jakamaan saman kohtalon, ja siinä on aina lohdutusta."
"Hyvästi, West", sanoi kenraali. "Olkaa hyvä Gabriellalle, kun olette ottanut hänet vaimoksenne, ja sallikaa hänen äitinsä saada koti teillä. Minä en usko että hän kauan teitä on rasittamassa. Hyvästi! Jumala siunatkoon teitä!"
"Malttakaapas, kenraali", puutuin minä puheeseen. "Tätä asiain kulkua on jo jatkunut liian kauan. Mitä tuo kaikki merkitsee? Meidän on jo aika puhua peittelemättä keskenämme. Mitä te pelkäätte? Sanokaa suoraan! Pelkäättekö te hindulaisia? Jos niin on laita, kykenen minä siihen asemaan nähden, joka isälläni on tällä paikalla, vangituttamaan heidät roistoina ja maankiertäjinä."
"Ei, ei, se ei tee mitään asian auttamiseksi", sanoi kenraali ja pudisti päätään. "Te saatte pian tietää kaikki. Mordaunt tietää, mistä hän löytää paperit, joihin minä olen kirjoittanut kaikki mikä koskee sitä asiaa. Siitä saatte huomenna neuvotella hänen kanssaan."
"Mutta jos vaara on uhkaava, niin voimme me kaiketi tehdä jotakin sen torjumiseksi. Jos te vaan tahdotte sanoa minulle, mitä te pelkäätte, niin minä tiedän, kuinka minun tulee menetellä."
"Rakas Ystäväni, te ette voi mitään tehdä minun hyväkseni. Tyyntykää vaan ja sallikaa asian mennä menojaan. Minä tein mielettömästi etsiessäni turvaa puisten ja kivisten suojavarustusten takana. Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että toimettomuus tuntui minusta sietämättömältä ja minä tunsin että minun tulisi pikemmin käyttää varovaisuutta kuin olla avuttomasti alttiina. Minä ja tämä nuoruudenystäväni olemme joutuneet semmoiseen asemaan, johon en soisi yhdenkään muun ihmisen koskaan joutuvan. Me voimme ainoastaan jättäytyä Jumalan käteen ja toivoa että se mitä olemme kärsineet tässä maailmassa vähentää kärsimystämme toisessa maailmassa. Nyt minä tahdon mennä sisälle, sillä minulla on monta paperia, jotka on järjestettävä. Hyvästi!"
Hän tunki kätensä siitä reiästä, jonka minä sauvallani olin tehnyt aitaan ja antoi minulle juhlallisen kädenpuserruksen. Sitten meni hän vakavin askelin linnaan, ontuvan korpraalin seuraamana.
Branksomeen palattuani olin minä hyvin levoton enkä tietänyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kaikesta kävi selville että sisareni oli oikeassa, ja että jotakin yhteyttä oli kolmen hindulaisen tulolla ja sillä salaperäisellä vaaralla, joka uhkasi Cloomberissa asuvaa perhettä.
Minun oli vaikeaa uskoa että lempeä, jalopiirteinen Ram Singh voisi tehdä väkivaltaista työtä. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni saatoin kuitenkin myöntää, että kauhea viha voisi piileksiä hänen tiheäin kulmakarvainsa ja tummien, tuijottavien silmiensä takana.
Mutta miten olivat nämä kaksi niin eri arvoasteilla olevaa miestä kuin vanha tykistönkorpraali ja taitava kenraali voittaneet semmoiset vihat näiltä haaksirikkoisilta muukalaisilta? Ja jos vaara oli ruumiillinen, niin miksi ei kenraali suostunut minun ehdotukseeni ja vangituttanut noita kolmea miestä? Minä tahdon kuitenkin tunnustaa että minun olisi ollut erittäin vaikeaa pelkkien epäluulojen nojalla kohdella heitä roistoina. Minä en kumminkaan voinut vastata ainoaankaan tekemääni kysymykseen. Mutta en myöskään voinut pitää kenraalin pelkoa perusteettomana, kun ajattelin hänen juhlallisia sanojaan ja vakavaa todellisuuttaan.
Yksi asia oli minusta kuitenkin päivän selvä, nimittäin se etten millään tavalla voinut auttaa. Minä saatoin ainoastaan toivoa että rakastettua Gabriellaani ja hänen veljeään säästettäisiin.
Minä kävelin tietä ajatuksiini vaipuneena ja olin ehtinyt Branksomen puistoveräjälle kun kuulin isäni äänen. Uteliaana tietämään mikä saattoi hänet niin innokkaasti ja lujalla äänellä puhumaan, avasin varovasti veräjän, ja kun äänettömin askelin olin mennyt laakeripensasryhmän ohi, näin hänet äkkiarvaamatta seurustelevan juuri sen miehen kanssa, johon kaikki ajatukseni kiintyivät, nimittäin buddalaisen Ram Singhin.
He istuivat puutarhapenkillä ja olivat syventyneet vilkkaaseen keskusteluun. He eivät huomanneet minua ennen kuin seisoin ihan heidän vieressään. Kun pappi viimein huomasi minut, nousi hän seisomaan ja tervehti minua samalla erinomaisella kohteliaisuudella ja ystävällisellä mielihyvällä, joka ennen oli herättänyt minun huomioani.
"Minä en voinut kieltää itseltäni huvia käydä tapaamassa isäänne", sanoi hän. "Ja minä olen ollut niinkin rohkea että olen kysynyt hänen mielipidettään muutamista kohdista, jotka koskevat sanskritia ja hindostania, sillä seurauksella että olemme keskustelleet kokonaisen tunnin voimatta vakuuttaa toisiamme. Vaikka ei minulla muutamissa kohdissa olekaan semmoista oppia kuin James Hunter Westillä, niin tiedän kuitenkin että hän jossakin asiassa voi erehtyä. Minä vakuutan teille, herra, että aina vuoteen 700, vieläpä myöhemminkin oli sanskrit Indian yleisin kieli."
"Ja minä vakuutan teille", puhkesi isäni innokkaasti ja kiivaasti puhumaan, "että se oli kuollut ja unohdettu siihen aikaan, sillä poikkeuksella että oppineet käyttivät sitä tieteellisissä ja uskonnollisissa teoksissa, samoin kuin latinaa käytettiin keskiaikana, pitkiä aikoja sen jälkeen kun eurooppalaiset kansat olivat lakanneet sitä puhumasta."
"Jos te kysytte neuvoa Puranasilta, niin saatte nähdä että katsantotapanne, niin yleinen kuin se onkin, on kuitenkin tukea vailla", vastasi Ram Singh.
"Ja jos te tahdotte kysyä neuvoa Ramayanalta ja meidän kanoonisilta kirjoilta, niin huomaatte että katsantotapanne on tukea vailla", huudahti isäni.
"Mutta muistakaa Kullavaggaa", sanoi vieraamme vakavasti.
"Ja muistakaa kuningas Asokaa", sanoi isäni voittoriemulla. "Kolmesataa vuotta ennen kristittyä ajanlaskua määräsi hän että Buddan lait kirjoitettaisiin kallioihin. Mitä kieltä tähän tarkoitukseen käytettäisiin? Sanskritiako? Ei! Ja miksi ei sanskritia? Sentähden ettei alhaisempi kansa olisi sanaakaan siitä ymmärtänyt. Hah—haa! Siinä syy. Ja miten oli niitten lainkäskyjen laita jotka kuningas Asoka antoi?"
"Ne kirjoitettiin useammalla kielimurteella. Mutta nyt minä näen auringon asemasta, että päivä on pitkälle kulunut, ja minun täytyy palata matkatovereittani luo."
"Minua huolestuttaa ettette ottanut heitä mukaanne tänne", sanoi isäni kohteliaasti.
Minä huomasin että hän pelkäsi innokkaan väittelyn kestäessä rikkoneensa vieraanvaraisuuden lakeja.
"He eivät koskaan seurustele muitten ihmisten kanssa", vastasi Ram Singh, nousten seisomaan. "He ovat korkeammalla kehitysasteella kuin minä ja pelkäävät joutuvansa jonkun saastaisen yhteyteen. He ovat syventyneet mietiskelyyn, joka kestää kuusi kuukautta. Tämän mietiskelyn, joka koskee kolmannen lihaantulemisen salaisuutta, alkoivat he silloin kun me lähdimme Himalajasta. Minä en enää joudu teitä tapaamaan, herra Hunter West, ja sanon teille sentähden jäähyväiset. Vanhuutenne on oleva onnellinen, ja itämaiset opintonne tuottavat pysyväistä hyötyä oman maanne kirjallisuudelle. Hyvästi!"
"Täytyykö minunkin sanoa teille jäähyväiset", kysyin minä.
"Kyllä, jos ei teillä ole halua seurata minua rantaa pitkin", vastasi hän. "Nyt olette te jo ollut ulkona ja tunnette kentiesi jo olevanne väsynyt. Minä pyydän teiltä siis liian paljon."
"Ette ensinkään. Minä tahdon suurimmalla halulla tulla mukananne", vastasin minä vilpittömästi.
Me lähdimme siis matkaan. Isäni olisi mielellään seurannut meitä ja jatkanut riitaa, jos ei hän olisi tuntenut väsyneensä keskustelusta ja hänen sentähden olisi täytynyt jäädä kotia.
"Hän on oppinut mies", sanoi Ram Singh, "mutta hän on kärsimätön niinkuin moni muukin, kun hän tapaa jonkun, joka on toista mieltä. Aikaa voittaen tulee hän viisaammaksi."
Minä en vastannut, ja pitkän ajan jatkoimme me äänettöminä matkaamme ja pysyttelimme veden lähellä jossa oli helpompi kävellä kuin kuivalla hiekalla. Korkeat, rannikkoa seuraavat hietakummut muodostivat vasemmalla puolella muurin, kun taas leveä kanava avautui oikealla puolellamme.
Vesi oli hopeanvalkeaa, eikä purjetta näkynyt niin kauas kuin silmä kannatti. Pappi ja minä olimme kahdenkesken luonnon helmassa. Minä muistin perämiehen sanat että mies oli vaarallinen henkilö, ja että minä nyt olin kokonaan hänen vallassaan. Mutta tarkastaessani hänen majesteetillista ulkomuotoaan, hävisivät kohta epäluuloni. Hänen kasvoissaan voi nähdä ankarat eleet, mutta näissä ei ollut mitään alhaista eikä halpaa.
Hän vei minut pienelle kalastajamajalle, jonka omistaja muutamia vuosia sitten oli jättänyt kylmille, ja joka nyt oli rappeutunut ja puoleksi hävinneessä tilassa. Melkein koko katon oli tuuli vienyt mukanaan: ovet ja ikkunat olivat korjauksen puutteessa. Tämä asunto, jossa ei kurjinkaan skotlantilainen kerjäläinen olisi tahtonut asua, sulki nyt seinäinsä sisään nämä kolme vierasta miestä. Majaa ympäröi pieni puutarha, joka oli ihan luonnontilassa. Uusi tuttavani tunkeutui pensasten läpi ja majalle tultuaan viittasi minua seuraamaan. Hän sanoi matalalla äänellä:
"Te saatte nyt nähdä semmoista, jota harvojen eurooppalaisten on suotu nähdä. Majassa näette kaksi djogia, s.o. kaksi miestä, joilla on ainoastaan yksi askel astuttava päästäkseen viisasten joukkoon. He ovat molemmat horrostilassa, sillä muussa tapauksessa en olisi teidän läsnäololla tahtonut heitä häiritä. Heidän tähtiruumiinsa ovat nyt heistä eronneina ja ovat saapuvilla eräässä Tiibetin pyhässä laamatemppelissä. Käykää varovasti, ettei askeltenne kapse kutsuisi heitä takaisin ennen kuin he ovat lopettaneet hartausharjoituksensa."
Verkalleen ja äänettömin askelin lähestyin minä huonetta ja katsoin sitten avoimesta ovesta sisään. Mitään huonekaluja ei vaatimattomassa majassa ollut. Nurkkaan oli tehty vuode. Tällä valmistelemattomalla vuoteella istui kaksi miestä toisiinsa kumartuneina, jalat ristissä itämaisella tavalla. Toinen oli pieni ja kuihtunut, toinen tavattoman isokasvuinen ja muuten melkein yhtä laiha kuin edellinenkin. Heidän päänsä olivat rinnoille painuneina, eikä kumpikaan heistä nostanut silmiään eikä mitenkään huomannut meitä. He olivat niin hiljaa ja liikkumattomina, että olisi voinut luulla heidät kahdeksi pronssipatsaaksi, jos ei olisi huomannut heidän tasaista ja säännöllistä hengitystään.
Kasvoilla oli kumminkin omituinen, tuhkanharmaa väri ja erosivat tykkänään heidän matkatoverinsa terveen näköisestä ruskeasta ihosta, ja minä huomasin, kun kumarruin katsomaan, että ainoastaan silmäkalvo oli näkyvissä: koko silmäterän kehä oli kohoutunut ylöspäin ja kadonnut silmälaudan taakse.
Vastapäätä noita kahta kuvaa oli lattiavaate, ja tällä oli vettä sisältävä saviastia, puolikas leipää ja paperiarkki, joka ihmeellisillä merkeillä ja kirjaimilla oli täyteen kirjoitettu.
Ram Singh viittasi minua seuraamaan häntä, ja pian seisoimme me taas puutarhassa.
"Minä en tahdo häiritä heitä ennen kello 10:tä", sanoi hän. "Te olette nyt nähnyt yhden suurimpia tuloksia, joka voidaan saavuttaa salaisen viisaustieteen avulla, nimittäin hengen erottaminen ruumiista. Asianlaita on se, etteivät ainoastaan näitten pyhäin miesten henget tänä hetkenä ole Gangeksen rannoilla, vaan että nämä henget ovat puettuina verhoon, joka on niin heidän todellisten ruumistensa näköinen, ettei yksikään uskovainen voi epäillä että Lal Hoomi ja Mowdar Khan todella ovat heidän keskuudessaan. Tämä tosiasia tapahtuu siten että meillä on kyky jakaa esine kemiallisiin atoomeihinsa, salaman nopeudella lähettää nämä atoomit määrättyyn paikkaan ja taas kutsua ne takaisin sekä vaatia niitten ottamaan entinen luonnollinen muotonsa. Entisinä aikoina oli välttämätöntä että koko ruumis siirrettiin tällä tavalla, mutta sittemmin me olemme huomanneet, että on yksinkertaisempaa ja mukavampaa muuttaa ainoastaan tähtiruumis."
"Mutta jos te voitte lähettää henkenne mihin vaan haluatte, niin miksi sitten sallitte niitten olla ruumisten ympäröiminä?" kysyin minä.
"Kun me seurustelemme vihittyjen veljien kanssa, kykenemme me suorittamaan sen tehtävän henkemme avulla, tarvitsematta käyttää ruumiin muotoa, mutta kun tahdomme tulla tavallisten ihmisten yhteyteen, on välttämätöntä että me näyttäydymme heille tavalla, jonka he voivat ymmärtää ja pitää arvossa."
"Kaikki mitä minä olen nähnyt ja kuullut, on mitä suurimmassa määrässä kiinnittänyt huomioani, ja minä muistan usein lyhyttä yhdessä olomme aikaa", sanoin minä ja pusersin sitä kättä, jonka Ram Singh ojensi minulle merkiksi että keskustelumme nyt oli lopussa.
"Teillä on siitä hyötyä", sanoi hän hitaasti, pitäessään minun kättäni omassaan ja katsoessaan minua surullisena silmiin. "Teidän täytyy ajatella, ettei sen mikä pikaisessa tulevaisuudessa tapahtuu tarvitse johtua vääryydestä, vaikka ei se sovellukkaan ennakkoluuloisiin oikeuskäsitteisiinne. Älkää siis liiaksi hätäilkö arvostelua tehdessänne. Määrättyjä sääntöjä täytyy noudattaa, vaikka yksilöt siten saavatkin kärsiä. Menettely voi näyttää kovalta ja julmalta, mutta niitten sääntöjen noudattamisen laimiinlyöminen olisi itse asiassa paljoa vaarallisempaa. Härkä ja lammas ovat meiltä turvassa, mutta mies, joka on tahrannut kätensä viisaan verellä, ei saa elää."
Hurjalla ja uhkaavalla liikkeellä nosti hän molemmat kätensä, kääntyi minusta ja meni nopein askelin takaisin majalle.
Minä katsoin hänen menoaan kunnes hän oli kadonnut ovesta huoneeseen. Sitten käännyin kotia päin, ajatellen matkalla kaikkea sitä mitä olin nähnyt ja kuullut. Erittäinkin olivat ajatukseni kiintyneet salaisen viisaustieteilijän viime sanoihin.
Kaukana oikealla kohoutui Cloomberin valkoinen torni synkkien pilvien muodostamaa taustaa vastaan. Minä kuvittelin mielessäni, että vieras, joka sattumalta kulkisi tätä tietä, sydämessään ehkä kadehtisi miestä, joka asui tässä komeassa rakennuksessa, ja minä ajattelin kuinka vähän hän saattoi aavistaa sitä sanomatonta vaaraa, joka uhkasi tätä miestä. Nuo onnettomuutta ennustavat myrskypilvet oli vaan ainoastaan ennustajina vielä kauheammasta myrskystä, joka pian raivollaan piirittäisi linnan.
"Mitä tahansa tapahtuneekin, niin toivon ettei syyttömien tarvinne kärsiä syyllisen kanssa", huudahdin minä.
Kotia tultuani olivat isäni ajatukset vielä kiintyneinä muukalaisen kanssa pitämäänsä oppineeseen väittelyyn. Minut nähtyään rupesi hän puhumaan:
"Minä toivon, Jack, etten näyttäytynyt epäkohteliaana hänelle. Minun olisi tullut muistaa, että olen isännän sijainen ja ettei minun tule väitellä vieraitten! kanssa. Mutta en saattanut olla hänelle vakuuttamatta hänen erehdystään. Ja huomasitko sinä kuinka kuolettavan vaikutuksen minun muistutukseni kuningas Asokan määräyksestä teki, että hän heti nousi seisaalleen ja sanoi jäähyväiset?"
"Isä puolustautui urhoollisesti", vastasin minä. "Sano nyt, isä, minkä vaikutelman hänen käyntinsä sinuun teki."
"Hän on yksi niitä pyhiä miehiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Buddan opin salaisuuksien tutkimiseen. Hän on teosoofi (jumaluusviisas). Korkeimman asteen teosoofi on adepti (perille päässyt). Tämä mies ja hänen seuralaisensa eivät ole ehtineet niin korkeaan asemaan, sillä jos he olisivat olleet adepteja, eivät he saastumatta olisi voineet matkustaa valtameren yli. Sen sijaan on luultavaa että he ovat pitkälle kehittyneitä chelaita, jotka aikaa voittaen toivovat pääsevänsä vihittyjen joukkoon."
"Mutta, isä", keskeytti sisareni, "tästä ei selviä miksi niin pyhät ja täydelliset olennot valitsisivat asunnokseen meidän autiolla rannalla olevan mökin."
"Juuri tästä aion mainitakin", vastasi isäni. "Mutta se asia ei liikuta ketään niin kauan kun he pysyvät hiljaisuudessa eivätkä loukkaa maan lakeja."
"Oletteko kuullut, että näillä tämmöisillä papeilla on voimia, jotka ovat meille tuntemattomia", kysyin minä.
"Itämaan kirjallisuus on täynnä kertomuksia siitä asiasta. Raamattu on itämainen kirja, ja kannesta kanteen puhutaan siinä salaisista voimista. On kieltämätön totuus että ne ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä aikoina, ovat tunteneet monta luonnonvoimaa, joista ei meillä olle aavistustakaan. Mutta minä en tiedä, onko nykyajan teosoofeilla todella niitä voimia, joita he itsellään sanovat olevan."
"Ovatko he kostonhaluisia", kysyin minä.
"Eivät tietääkseni", vastasi isäni, kohottaen hämmästyksestä kulmakarvojaan. "Mitä se merkitsee että sinä olet niin kyselyhaluinen tänään? Ovatko itämaiset naapurimme jollakin tavalla herättäneet sinun uteliaisuuttasi tai epäluulojasi?"
Minä vastasin kysymykseen niin hyvin kuin saatoin, sillä en tahtonut ilmaista isälleni sitä levottomuutta, joka minua vaivasi. Tapahtumien kertominen ei olisi mitään hyödyttänyt, ja minä olin sitä haluttomampi sitä tekemään, kun ajattelin että isäni oli vanha ja heikko, ja että minun tuskani voisi masentavasti vaikuttaa häneen.
Koko elämässäni ei ole minusta ainoakaan päivä kulunut niin hitaasti kuin tämä. Kaikin tavoin koetin kuluttaa tunteja, ja kuitenkin tuntui minusta siltä kuin ei koskaan tulisi pimeää. Minä koetin lukea ja kirjoittaa, käyskentelin puutarhassa, järjestin kalastustarpeitani ja koetin monella muulla tavalla kuluttaa aikaani, sillä epävarmuus oli sietämätöntä.
Minä näin että kuumeentapainen levottomuuteni tarttui sisareeni. Isä nuhteli ja torui meitä omalla lempeällä tavallaan siitä ettemme saattaneet pysyä alallamme, vaan lakkaamatta vaihdoimme työtä.
Viimein tuli teenjuonnin aika. Ikkunaverhot vedettiin alas, lamput sytytettiin ja tavattoman pitkän väliajan kuluttua luettiin iltarukous ja palvelijat menivät levolle. Isäni joi iltatotinsa ja meni sitten huoneeseensa. Ester ja minä istuimme kahden vierashuoneessa sydämemme täynnä kauhua siitä mitä saisimme nähdä ja kuulla.
Yöllinen käynti.
Kello oli neljänneksen yli 10, kun isämme meni huoneeseensa, jättäen Esterin ja minut kaksin. Me kuulimme hänen hitaitten askeltensa kapseen narisevilta porrasastuimilta, ja viimein ilmoitti oven avaaminen ja sulkeminen, että hän oli astunut makuuhuoneeseensa.
Pöydällä palava lamppu heitti takaperäisen, hämärän valon vanhaan huoneeseen, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja haaveelliset varjot leijailivat korkeaselkäisten huonekalujen yli.
Sisareni kalpeat, levottomat kasvot esiintyivät varjojen keskeltä yhtä selvinä ja häikäisevinä kuin joku Rembrandtin maalaama muotokuva. Pöytä välissämme istuimme me vastapäätä toisiamme, eikä ainoakaan ääni häirinnyt hiljaisuutta, paitsi kellon tikutus. Hiljaisuus melkein lisäsi kauhuamme. Viimein tunsimme kevennystä sydämessämme kun kuulimme maantiellä kulkevan talonpojan hilpeästi laulavan, ja me koetimme kuunnella poistuvaa ääntä niin kauan kuin mahdollista.
Alussa toimiskeli Ester käsityön teossa ja minä kulutin aikaani lukemisella, mutta pian lakkasimme me kumpikin työstämme ja istuimme levottomina odotellen. Me katsoimme säikähtyneinä toisiimme, kun liedessä palavat puut rätisivät tai kun rotta jyrsi seinälaudoituksen takana. Ilmassa oleva sähkö painosti meitä ja tuotti meille tulevan onnettomuuden esimakua.
Minä nousin istumapaikaltani ja avasin puutarhaan vievän oven päästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Taivas oli pilvessä, mutta silloin tällöin repeytyi pilviharso, ja kuu kurkisti sen lomista, valaisten seudun kylmillä, vaaleilla säteillään. Ovella seisoessani näin Cioomberin metsän ulkoreunan, itse linnaa ei voinut nähdä ennenkuin oli noussut pienelle kummulle, joka oli kappaleen matkan päässä meidän puutarhasta. Sisareni kääri shaalin päähänsä ja me lähdimme nyt tälle kummulle. Me näimme ettei ainoakaan linnan ikkuna, ollut valaistu: koko linna, joka kolkkona ja synkkänä kohoutui sitä ympäröivien puitten keskeltä, näytti pikemmin jättiläisen ruumisarkulta kuin ihmisasunnolta. Kummulla hetken aikaa seisottuamme palasimme me kotia. Siellä me istuimme odotellen, tietämättä mitä, ja kuitenkin olimme vakuutetut siitä että jotakin kauheaa tapahtuisi.
Kello oli 12 tai ainakin lähes 12, kun Ester äkisti hypähti paikaltaan ja nosti sormensa herättääkseen minun huomioani.
"Kuuletko jotakin", kysyi hän.
Minä kuuntelin, mutta turhaan.
"Mene ulos ja avaa eteisen ovi", sanoi hän vapisevalla äänellä."Kuuletko nytkään mitään?"
Yön syvää hiljaisuutta häiritsi heikko töminä, joka yhä enemmän tuntui lähenevän meitä.
"Se on askelten kapse, joka on yhä lähenemässä", sanoi hän.
Yhtäkkiä menetti hän viimeisenkin itsensähallitsemisen jäännöksen ja lankesi polvilleen pöydän eteen sekä rupesi heikkohermoisena nyyhkyttäen lukemaan rukouksen toisensa jälkeen.
Minä saatoin nyt helposti erottaa äänen. Sisareni oli oikeassa, joku oli juosten tulossa. Hänen askeltensa kapse tuli yhä selvemmäksi. Hänellä täytyi olla tärkeä sanoma tuotavana, sillä ei hän pysähtynyt kertaakaan eikä hiljentänyt vauhtiaankaan. Nyt minä kuulin, ettei hän enää juossut maantiellä vaan oli päässyt hiekalle. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas kovalla maalla, ja hänen lentävät jalkansa tulivat yhä lähemmäksi.
Jatkaisiko hän matkaansa tiellä tai poikkeaisiko hän Branksomeen? Tuskin oli tämä aatos pujahtanut minun päähäni, kun juoksija jo kääntyi kulmauksesta. Isännän talo oli epäilemättä hänen matkansa päämäärä. Minä riensin alas ja avasin portin juuri samaan aikaan kun vieraamme avasi sen toiselta puolelta. Hän syöksyi oikopäätä minun syliini. Kuu valaisi hänen kasvojaan, ja minä tunsin Mordaunt Heatherstonen.
"Armollinen Jumala! Sano minulle, Mordaunt, mitä on tapahtunut?"
"Isäni", sanoi hän läähättävällä äänellä. "Isäni!"
Hänen hattunsa oli poissa, silmät tuijottivat kauhusta ja kasvot olivat kuolonkalpeat. Hänen kätensä, joilla hän tarttui minun käsivarsiini, vapisivat rajusti.
"Sinä olet uuvuksissa", sanoin minä ja johdatin hänet vierashuoneeseen. "Levähdä hetkinen ennenkuin puhut. Koeta tyyntyä! Sinähän olet parasten ystäväisi luona."
Minä panin hänet vanhalle sohvalle lepäämään, ja Ester, jonka pelko oli mennyt menojaan, kaatoi konjakkia lasiin, jonka hän ojensi makaavalle. Kiihottava juoma teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa, sillä hänen poskensa saivat entisen värinsä, ja hänen silmistään näkyi että hän tunsi meidät. Hän nousi istumaan ja otti Esterin käden omaansa, ikäänkuin ihminen, joka herää pahasta unesta, haluaa saada vakuutuksen siitä että todellakin on turvassa.
"Miten isäsi laita on", kysyin minä.
"Hän on poissa."
"Puissako?"
"Niin, hän on poissa, ja samoin on korpraali Rufus Smith. Me emme enää koskaan saa heitä nähdä."
"Mutta mihin ne ovat menneet!" huudahdin minä. "Tämä ei sovellu sinun arvollesi. Mordaunt. Ei meillä ole oikeutta istua täällä tunteittemme kuohussa niin kauan kun on jälellä joku mahdollisuus auttaa isääsi. Nouse ylös! Lähtekäämme hänen jälkeensä! Sano minulle vaan, mihin suuntaan hän meni."
"Siitä ei lähde mitään apua", vastasi nuori Heatherstone ja peitti kasvonsa käsillään. "Älä nuhtele minua, West, ennen kuin olet saanut tietää kaikki asianhaarat. Mitäpä me voisimme kauheita ja tuntemattomia voimia vastaan, jotka meitä uhkaavat? Uhkaavasta vaarasta on viimein tullut todellisuus. Jumala auttakoon meitä!"
"Sano minulle taivaan nimessä, mitä on tapahtunut! Emme saa antautua epätoivoon", puhkesin minä puhumaan, ollen ihan suunniltani.
"Emme voi tehdä mitään ennenkuin päivänkoitteessa", vastasi hän. "Emme voi nyt nähdä heidän jälkiään. Tänä hetkenä ei ole mitään toivoa."
"Miten Gabriella ja rouva Heatherstone voivat", kysyin minä. "Emmekö me voi tuoda heitä linnasta tänne? Sinun sisarparkasi tietysti on kauhusta puolittain mielettömänä?"
"Hän ei tiedä mitään", vastasi Mordaunt. "Hän makaa huoneessa, joka sijaitsee talon peräpuolella, eikä ole nähnyt eikä kuullut mitään. Mitä äitiparkaani tulee, on hän jo kauan odottanut tätä tapahtumaa, ja kun sen aika nyt oli tullut, on hän valmis. Luonnollisesti on hän surun valtaamana, mutta minä uskon kuitenkin että hän mieluimmin tahtoo olla yksin. Hänen lujuutensa ja tyyneytensä tulisi tehdä minuun hyvän vaikutuksen, mutta minä olen luonnostani tunteellinen, ja kauhea tapahtuma, joka sattui niin pitkän ja epävarman odotusajan kuluttua, riisti minulta hetkeksi järkeni."
"Jos emme voi tehdä mitään ennen aamua, niin on sinulla aikaa kertoa kaikki mitä on tapahtunut". huomautin minä.
"Sen tahdon tehdäkin", sanoi hän ja nousi seisomaan, lämmittäen vapisevia käsiään takkavalkean ääressä. "Sinä tiedät", jatkoi hän, "että meillä jonkun ajan kuluessa — vieläpä itse asiassa useampana vuotena — on ollut syytä pelätä, että isäni jollakin kauhealla tavalla rangaistaisiin eräästä nuoruudessaan tekemästänsä työstä.
"Korpraali Rufus Smith auttoi häntä tässä työssä. Hänen tulonsa meille oli itse asiassa varoitus siitä että aika pian olisi loppuun kulunut ja että lokakuun viides päivä, joka oli rikoksen vuosipäivä, myös tulisi olemaan sovituspäivä. Minä kirjoitin sinulle aavistuksistamme, ja jos en erehdy on isänikin puhunut sinulle tästä asiasta. Kun minä aamulla huomasin että hän oli pukeutunet vanhaan virkapukuun, jota hän oli tallettanut afganilaissodasta asti, olin minä vakuutettu siitä että loppu oli lähellä ja että aavistuksemme toteutuisivat.
"Iltapäivällä näytti hän olevan tyynempi kuin hän oli ollut moneen vuoteen ja puhui vapaaehtoisesti Indian elämästä ja nuoruuden seikkailuistaan siellä. Kello 9 käski hän meidän mennä huoneisiimme ja sulki itse meidät sinne, varokeino, jota hän usein käytti kun synkkämielisyys yllätti hänet. Hän tahtoi aina koettaa suojella meitä siltä kohtalolta, joka odotti häntä. Ennen kuin hän erkani meistä syleili hän hellästi äitiäni ja Gabriellaa. Sitten seurasi hän minua huoneeseeni, jossa hän rakkaasti pusersi minun kättäni ja antoi minulle pienen kääreen, joka oli osotettu sinulle."
"Minulle", keskeytin minä.
"Niin, sinulle. Minä toimitan asiani heti kun olen kertonut historiani. Minä vannotin häntä että sallisi minun olla hänen läheisyydessään saadakseni jakaa vaaran hänen kanssaan, mutta hän pyysi etten minä tekisi mitään, joka voisi ehkäistä hänen tuumiaan. Kun minä viimein näin että itsepäisyyteni huolestutti häntä, sallin minä hänen teljetä itseni huoneeseeni. Minä olen aina nuhteleva itseäni tästä myöntyväisyydestäni. Mutta mitäpä minä voin tehdä, kun ei hän tahtonut ottaa vastaan apuani!"
"Sinun ei sovi nuhdella itseäsi. Sinähän et voinut toisin menetellä", sanoi sisareni.
"Minä tahdoin tehdä sen mikä oli oikeaa, mutta vaikea on sanoa, teinkö viisaasti vai enkö. Isäni poistui enkä minä enää kuullut hänen askeltensa kopsetta. Kello oli nyt 10 tai vähän enemmän. Pitkän ajan kävelin minä edestakaisin huoneessani, mutta sitten heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle, luin Tuomas Kemppiläistä ja rukoilin koko sydämestäni, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa yöllä. Minä olin viimein mennyt levottomaan hortoon, kun heräsin räikeästä kukunnasta. Minä nousin sekavapäisenä istumaan, mutta kaikkialla oli hiljaista. Lamppu paloi vielä, ja kelloni näytti että sydänyö kohta oli käsissä. Minä hypähdin vuoteelta ja raapasin tulitikulla valkean, sytyttääkseni kynttilän, kun kirpeän räikeä ääni taas kaikui huoneessa. Se oli niin luja ja kuuluva kuin se olisi tullut jostakin paikasta ihan vierestäni. Minun huoneeni sijaitsee talon etupuolella, kun taas äitini ja sisareni asuvat toisella suunnalla. Minä olen meistä siis ainoa, jolla on näköala lehtikuvalle. Minä juoksin ikkunaan, nostin rullavarjostimia ja katsoin ulos. Te olette nähneet että linnan ja lehtikujan välillä on leveä avonainen paikka. Tämän paikan keskellä seisoi kolme miestä, ja nämä käänsivät kasvonsa minuun päin. Kuu paistoi heihin, ja minä näin että he olivat tummaihoisia ja mustatukkaisia. Kaksi heistä oli laihaa ja kuihtunutta, mutta kolmas, jolla oli ryhdikäs vartalo ja tuuhea lainehtiva parta, näytti majesteetilliselta kuin kuningas."
"Ram Singh!" huudahdin minä.
"Mitä sinä näistä tiedät? Oletko tavannut heidät!" huudahti Mordaunt hämmästyneenä.
"Minä tunnen heidät. He ovat Buddan pappeja. Jatka!"
"He seisoivat rivissä ja nostivat ja laskivat käsivarsiaan useampia kertoja, samalla kun heidän huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisivat toistelleet jotakin rukousta tai manausta. Yhtäkkiä seisoivat he ihan alallaan ja päästivät kolmannen kerran tuon hurjan, korvia vihlovan äänen, joka oli herättänyt minut uinailustani. En koskaan unohda tätä kauheaa kutsumusta, joka häiritsi yön syvää hiljaisuutta ja vielä tänä hetkenä soi korvissani. Kun hiljaisuus palasi, kuulin minä, että salvos sysättiin ja ovet avattiin. Sitten näin tähystyspaikastani. että isäni ja korpraali Rufus Smith tulivat juosten linnasta, paljain päin ja vaatteet epäjärjestyksessä. Nuo kolme muukalaista eivät sormellaankaan koskeneet heihin, vaan kaikki viisi menivät nopein askelin lehtikujaan päin ja katosivat puitten taakse. Minä olen lujasti vakuutettu siitä, ettei mitään nähtävää väkivaltaa käytetty, jolla olisi heitä pakotettu seuraamaan, ja kuitenkin olen yhtä varma siitä että isäparkani ja hänen seuralaisensa olivat avuttomia vankeja, aivan kuin olisin nähnyt heitä kahleissa vietävän. Tuskin oli vasta viisi minuuttia kulunut ensi kukunnasta, ja kun he nyt olivat poissa, olisin saattanut uskoa että tämä kaikki olikin vaan kamala uni, jos en olisi tietänyt tapahtumien vaikutelman koskeneen minuun niin kovasti, että ne olivat ikävä todellisuus. Koko voimallani heittäydyin minä ovea vastaan, toivoen voivani särkeä lukun.
"Alussa ei yritykseni onnistunut, mutta viimein oli voimaini ponnistuksilla se menestys että lukko särkyi ja minä pääsin käytävälle. Ensi ajatukseni koski äitiäni. Minä juoksin hänen huoneelleen ja avasin salvan. Hän tuli heti käytävälle ja nosti sormensa varoitusmerkiksi.
"'Hiljaa', sanoi hän, 'Gabriella nukkuu. Onko heidät kutsuttu pois?'
"'On', vastasin minä.
"'Tapahtukoon Jumalan tahto", huudahti hän, "lsäparkasi tulee toisessa elämässä onnellisemmaksi kuin hän on ollut tässä. Olen iloinen siitä että Gabriella nukkuu. Minä kaadoin kloraalia hänen suklaatiinsa.'
"'Mitä minun on tehtävä', puhkesin minä puhumaan ihan suunniltani surusta. 'Mihin he ovat menneet? Me emme voi sallia heidän häviävän tällä tavalla tai sietää sitä että nuo miehet tekevät heille mielensä mukaan. Ratsastanko minä Wigtowniin hakemaan poliisia.'
"'Ennemmin kaikkea muuta kuin sitä', vastasi äitini painolla 'Hän on useammassa tilaisuudessa pyytänyt, ettei poliisia sekotettaisi asiaan. Poikani, emme enää koskaan saa nähdä isääsi. Sinä luultavasti ihmettelet että silmäni ovat kuivat, mutta jos tietäisit yhtä hyvin kuin minä, että ainoastaan kuolema voi antaa hänelle rauhan, niin et surisi hänen menoaan. Etsiminen ei hyödytä ensinkään, ja kuitenkin täytyy meidän etsiä häntä, mutta tavalla, joka ei herätä vähintäkään huomiota. Hänen toivomustensa mukaan tekemällä me parhaiten häntä palvelemme.'
"'Mutta jokainen minuuttihan on kallis', huudahdin minä. 'Kentiesi hän juuri tänä hetkenä huutaa meitä apuun ja vannottaa meitä pelastamaan hänet noitten ihmispaholaisten kynsistä.'
"Tämä ajatus teki minut melkein mielettömäksi. Minä syöksyin ulos linnasta, mutta maantielle tultuani en tietänyt mihin päin olisin kääntynyt. Koko laaja kangas oli edessäni, mutta en voinut kuulla ainoatakaan ääntä. Siinä neuvottomana seisoessani ymmärsin taistelevani voimia vastaan, joita en ensinkään tuntenut. Kaikki oli ihmeellistä, synkkää ja kauhistavaa.
"Niinpä tulin ajatelleeksi teitä, ja että te mahdollisesti voisitte neuvoa ja auttaa minua. Minä tiesin että Branksomessa saisin osanottoa että te myös voisitte antaa minulle hyvän neuvon. Omaan arvosteluuni en minä kauemmin tohtinut luottaa. Äitini tahtoi mieluimmin olla yksin. sisareni nukkui, ja aina päivänkoittoon asti täytyisi minun olla toimettomana. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että juoksisin tänne niin sukkelaan kuin jalkani kantaisivat! Sinulla, Jack, on terävä pää. Sano minulle, mitä minun sinun mielestäsi tulisi tehdä. Ester, mihin minun tulee ryhtyä?"
Hän kääntyi meihin kädet ojennettuina ja silmät kiihkeästi tiedustelevina.
"Sinä et voi tehdä mitään pimeän aikana", vastasin minä. "Meidän täytyy antaa tieto asiasta Wigtownin poliisille, mutta ei meidän tarvitse antaa sinne sanaa ennen kuin omasta puolestamme olemme lähteneet tiedusteluretkelle. John Fullertonilla, joka asuu mäen toisella puolella, on vainukoira, jolla on samat etevät ominaisuudet kuin verikoirallakin. Minä uskon varmaan, että se voi seurata kenraalin jälkiä."