Kun miss Nevil seuraavana päivänä, hiukan ennen metsästäjäin kotiin tuloa, kamarineitonsa kanssa palasi kävelyltänsä meren rannikolla ja lähestyi hotellia, huomasi hän nuoren, mustapukuisen naisen ratsastavan kaupunkiin pienen, mutta voimakkaan hevosen seljässä.
Naista seurasi niinikään ratsain eräs talonpoika, joka oli puettuna kyynärpäistä rikkonaiseen ruskeaan takkiin ja jolla vyössänsä näkyi pistooli ja nauhasta riippuva "taskumatti"; kädessä piti hän pyssyä, jonka lapa oli pistetty satulan nupista riippuvaan nahkataskuun. Mies oli siis lyhyesti sanoen täydellisesti sellaisessa puvussa, jota kantavat melodraamojen ryövärit ja korsikalainen keskisääty matkalla ollessansa.
Naisen erinomainen kauneus veti ensiksi neiti Nevilen huomion puoleensa. Ijältänsä näytti hän olevan parin kymmenen vuotias. Muuten oli hän pitkä ja vaalea, neito, jonka silmät olivat terävät, suu purppurainen ja hampaat kuin emalji. Hänen kasvoissansa näkyi samalla kertaa ylpeyttä, levottomuutta ja surumielisyyttä. Päänsä yli kantoi hän mezzaroksi nimitettyä, mustaa silkkiharsoa, jonka genovalaiset toivat Korsikaan ja joka naisille soveltuu erittäin hyvin. Kiiltävän mustasta tukasta tehdyt pitkät palmikot muodostivat hänen päänsä ympärille jonkunlaisen turbaanin. Puku taas oli siisti, mutta mahdollisimman yksinkertainen.
Miss Nevil voi tarkastaa häntä koko ajan, sillä mezzaroon puettu nainen oli pysäyttänyt ratsunsa kadulla kysyäksensä jotakin sangen vilkkaasti, mikäli hänen silmiensä ilmeestä voi päättää. Vastauksen saatuansa kannusti hän ratsuansa ja poistui täyttä ravia pysähtyäksensä vasta sen hotellin eteen, jossa sir Thomas Nevil ja Orso asuivat. Vaihdettuansa pari sanaa isännän kanssa hypähti nuori nainen keveästi alas ratsun seljästä ja istahti portin luona olevalle kivipenkille, sillä aikaa kuin hänen palvelijansa saattoi hevoset talliin. Miss Lyydia meni pariisilaisessa puvussansa juuri vieraan naisen ohitse, mutta tämä ei kohottanut katsettansakaan häneen. Ja kun hän neljännestuntia myöhemmin avasi akkunansa, näki hän mezzaroon puetun naisen yhäti istuvan paikoillansa samassa asennossa.
Pian sen jälkeen palasivat eversti ja Orso metsästysretkeltänsä. Isäntä lausui silloin pari sanaa surupukuiselle naiselle osoittaen sormellansa nuorta della Rebbiaa. Nainen punastui, kavahti ylös, astui muutamia askelia eteenpäin ja jäi sitten seisomaan liikkumattomana ja ikäänkuin kiellettynä hievahtamasta. Orso seisoi aivan lähellä neitosta tarkastellen häntä uteliaana.
— Olettehan te, sanoi hän liikutetulla äänellä, Orso Antonio dellaRebbia? Minä olen Colomba.
— Colomba! huudahti Orso ja sulki neitosen syliinsä suudellen häntä hellästi.
Everstiä ja hänen tytärtänsä tämä hiukan hämmästytti, silläEnglannissa ei suudella toisiansa ulkona kadulla.
— Suonette kai minulle anteeksi, veljeni, sanoi Colomba, että tulin tänne kutsumattanne? Tuttaviltani kuulin teidän saapuneen Ajaccioon ja minusta oli niin suuri lohdutus saada nähdä teidät, että…
Orso syleili häntä vielä kerran ja kääntyi sitten everstiin päin:
— Tämä on sisareni, jota en olisi tuntenut, ell'ei hän olisi sanonut nimeänsä … (esittäen): Sisareni Colomba, eversti sir Thomas Nevil. — Herra eversti kai suo anteeksi, jos minä tänään kieltäyn kunniasta syödä päivällistä kanssanne ja … sisareni kanssa…
— Ja missä hiidessä te sitten ai'otte syödä päivällisenne, rakas herra luutnantti? huudahti eversti: Tiedättehän varsin hyvin, ett'ei tässä kirotussa hotellissa tarjota kuin yksi päivällinen, joka katetaan meitä varten. Neiti Colomba ilahduttaisi suuresti tytärtäni, jos hän liittyisi seuraamme.
Colomba katsahti veljeensä, jota ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja kaikki kolme astuivat he sitten hotellin suurimpaan suojaan, joka samalla oli everstin salonki ja ruokasali. Kun neiti della Rebbia esitettiin miss Nevilelle, kumarsi hän tälle syvään virkkamatta muuten sanaakaan. Jokainen huomasi hänet kovin metsistyneeksi ja näyttipä melkein siltä kuin olisi hän nyt ensi kerran elämässänsä ollut vieraiden ihmisten seurassa. Kuitenkaan ei hänen käytöstavassansa ollut mitään maalaista. Outous pelasti hänessä kömpelyyden. Juuri sen vuoksi miellytti hän miss Lyydiaa ja kun ainoatakaan vapaata huonetta ei löytynyt hotellissa, jonka eversti seuralaistensa kanssa oli ottanut kokonaan haltuunsa, meni tämä ystävyydessä tai uteliaisuudessa niin pitkälle, että tarjosi neiti della Rebbialle yösijan omassa kamarissansa, jonne valmistettaisiin vuode häntä varten.
Colomba sopersi jotakin kiitokseksi ja riensi miss Nevilen kamarineitosen seurassa järjestämään hiukan pukuansa, sikäli kuin se oli välttämätöntä tomuisen ja paahteisen ratsastusmatkan jälkeen.
Palattuansa takaisin salonkiin pysähtyi hän everstin pyssyjen luo, jotka metsästäjät olivat juuri asettaneet erääseen nurkkaan.
— Voi, kuinka kauniita aseita, huudahti hän. Ovatko nämä teidän,Orso Antonio?
— Eivät, ne ovat everstin englantilaisia pyssyjä … ja yhtä hyviä kuin kauniitakin.
— Toivoisinpa, että teillä olisi yksi tällainen ase, sanoi Colomba veljeensä kääntyen.
— Epäilemättä onkin yksi noista kolmesta herra della Rebbian oma, lausui eversti. Hän käsittelee sitä jo liiankin hyvin. Tänäänkin neljätoista laukausta ja yhtä monta otusta.
Herrojen kesken syntyi nyt taistelu anteliaisuudesta ja tässä ottelussa joutui Orso tappiolle sisarensa suureksi mielihyväksi, kuten helposti voi huomata siitä lapsellisen ilon ilmeestä, joka äkkiä näkyi hänen äsken niin vakavilla kasvoillansa.
— Valitkaa mieleisenne, rakas ystäväni, lausui eversti.
Orso teki esteitä.
— No, siinä tapauksessa valitsee sisarenne jonkun näistä teitä varten.
Colombaa ei tarvinnut pyytää siihen kahta kertaa: hän valitsi aseista vähimmän koristellun, mutta erinomaisen ja suuriluotisen Mantonkiväärin.
— Tämän pitäisi olla kantavan, sanoi hän.
Hänen veljensä joutui vallan hämmennyksiin kiitellessänsä lahjasta, mutta onneksi päätti katettu päivällispöytä koko jutun. Miss Lyydiaa huvitti suuresti nähdä, että Colomba, joka oli hieman estellyt käydäkseen päivällispöytään ja vasta veljensä katseesta noudattanut everstin pyyntöä, hyvän katoolilaisen lailla teki ristinmerkin aterialle ruvettaessa.
— Hyvä, sanoi hän, tuo on todellakin alkuperäistä.
Ja hän päätti tehdä vielä paljon huvittavia havaintoja tämän vanhoja korsikalaisia tapoja edustavan nuoren neitosen johdolla. Orso taas näytti hiukan epävarmalta peljäten nähtävästi, että hänen sisarensa sanoisi tahi tekisi jotakin, joka olisi liian maalaista. Mutta Colomba tarkasti veljeänsä lakkaamatta ja käyttäysi niinkuin huomasi hänen käyttäytyvän. Joskus katseli hän Orsoa sangen tarkkaavasti ja outo surumielisyyden ilme kasvoillansa; ja jos tämä silloin sattui katsahtamaan häneen päin, loi Orso heti katseensa toisaalle ikäänkuin päästäksensä vastaamasta kysymykseen, jonka hänen sisarensa näytti katseellansa tekevän ja jonka hän muuten varsin hyvin ymmärsi.
Keskustelu kävi ranskaksi, sillä eversti puhui italian kieltä kovin huonosti. Colomba ymmärsi ranskaa ja äänsikin varsin hyvin ne muutamat sanat, jotka hän oli pakotettu vaihtamaan isäntäväkensä kanssa.
Päivällisen jälkeen kysyi eversti, joka oli huomannut jonkunlaista väkinäisyyttä veljen ja sisaren välillä, tavallisella avomielisyydellänsä Orsolta tahtoiko hän ehkä jutella kahden kesken sisarensa kanssa; siinä tapauksessa vetäytyisi hän tyttärinensä viereiseen huoneeseen. Mutta Orso kiiruhti kiittämään tarjouksesta sanoen, että heillä oli kyllä Pietranerassakin aikaa keskustella toistensa kanssa. Pietranera oli nim. hänen kotikylänsä, johon hän aikoi asettua.
Eversti siirtyi sitten tavalliseen paikkaansa sohvassa. Miss Nevil, joka turhaan oli yrittänyt useita keskustelun aineita, eikä saanut kaunista Colombaa puhetuulelle, pyysi Orsoa lukemaan jonkun laulun Dantesta; tämä oli näet hänen lempirunoilijansa. Orso valitsi laulun helvetistä, jossa tapaamme kuvauksen Francesca da Riministä, alkoi lukea ja lausui parhaimpansa mukaan nuo korkealentoiset tersetit, jotka kuvaavat niin hyvin, kuinka vaarallista on kahden kesken lukea rakkautta käsittelevää kirjaa.
Sitä mukaa kuin luku edistyi, lähestyi Colomba pöytää ja kohotti pystyyn päänsä, joka muuten oli painuksissa; hänen laajenneet silmäteränsä loistivat omituista tulta, hän punastui ja kalpeni vuorotellen ja vääntelihe suonenvedontapaisesti tuolillansa. Ihmeteltävän selvä kieli, tuo italian kieli, joka ei kaipaa pikkumaisia opettajia osoittamaan runon kauneuksia!
Kun Orso oli lakannut lukemasta, huudahti Colomba:
— Oi, kuinka se oli kaunista! Veljeni, kenen tekemä se runo oli?
Orsoa tämä kysymys hieman nolostutti, vaan Lyydia vastasi hymyillen, että sen tekijä oli eräs firenzeläinen runoilija, joka oli kuollut jo useita vuosisatoja sitten.
— Kun tulemme Pietraneraan, sanoi Orso sisarellensa, voimme yhdessä lukea Dantea.
— Hyvä Jumalani, kuinka se on kaunista, huudahti Colomba toistamiseen lausuen muistostansa kolme neljä tersettia, jotka olivat erityisesti jääneet hänen mieleensä, ja tehden tämän ensiksi matalalla, sitten vilkastuneena korkealla äänellä ja tunteellisemmalla tavalla kuin veljensä oli äsken ne lausunut.
Miss Lyydia oli vallan hämmästynyt.
— Te näytätte rakastavan suuresti runoutta, sanoi hän. Siinä tapauksessa kadehdin minä onneanne saada lukea Dantea kuin uutta kirjaa.
— Nyt te näette, miss Nevil, kuinka voimakkaasti Danten värssyt voivat liikuttaa pikku metsäläistä, joka osaa vain "Isä meitänsä". Mutta nyt minä erehdyin: muistanpa, että Colombakin on runoilijatar. Jo lapsena teki hän syntiä runoja kyhäämällä ja isäni kirjoitti minulle hänen olevan suurimman voceratricen koko Pietranerassa ja pari lieutä vielä sen ulkopuolellakin.
Colomba heitti rukoilevan silmäyksen veljeensä. Miss Nevil oli kuullut puhuttavan korsikalaisista improvisaattoreista ja toivoi kerrankin saavansa kuulla sellaista. Siksipä hän nyt pyytämällä pyysi Colombaa antamaan näytteen taidostansa. Mutta Orso vastusti häntä pahoitellen kovasti, että oli ollenkaan tullut muistuttaneeksi sisarensa runollisista taipumuksista. Ei mikään ole jokapäiväisempää kuin korsikalainen ballata, vakuutti hän väittäen, että korsikalaisten laulujen lukeminen Danten tersettien jälkeen olisi maansa kavaltamista. Mutta tällä hän vain kiihoitti miss Lyydian oikkua saada kuulla korsikalainen ballata ja tunsi itsensä vihdoin pakotetuksi sanomaan sisarellensa:
— No, sepitähän sitten joku runo, mutta elä tee kovin pitkää.
Colomba huo'ahti, katsoi jonkun minuutin tarkkaavasti pöytäliinaa ja sitten katto-orsia; peittäen vihdoin silmänsä kuin eräät linnut, jotka näin tehden vakiutuvat uskossansa, ett'ei kukaan heitä näe, kun he eivät näe muita, lauloi tai oikeammin lausui hän vapisevalla äänellä serenatan nimeltä
Nuori tyttö ja sormuskyyhkynen.
Laaksossa kaukana vuorten takana … minne aurinko paistaa vain tunnin päivässä; … niin, laaksossa moisessa oli pimeä mökki … jonka kynnyksellä kasvoi vihreä ruoho. Sen ovi ja ikkunat pysyivät aina kiinni … ei koskaan noussut sen katosta sauhu. Vaan keskellä päivää … kun aurinko paistoi … yks ikkuna töllin jo avautui … ja orpo tyttönen istui sen ääressä kehräten lankaa… Hän kehräsi laulaen suruisen laulun … joka muiden ei laulujen kaltainen ollut…
Kevätpäivänä eräänä sormuskyyhky … oli istunut oksalle läheisen puun … ja kuullut sen orvon laulun… Oi tyttönen, yksin et itkene sa … vei multakin ystävän haukka niin julma… Oi, lintunen, näyttäös ryöväri tuo … niin vaikka hän pilvissä asuis … ma korkeudestaan sen maahan lyön! Mut kenpä mun veljeni, veljeni rakkaan … tuo orvolle kaukomailta? — Nimi veljesi virkkaos, tyttönen, vain… Mun siipeni luoksensa kantaa!
— Sepä vasta hyvin kasvatettu lintunen, huudahti Orso syleillen sisartansa liikutuksella, joka oli vallan vastakkainen hänen teeskennellylle leikillisyydellensä.
— Laulunne oli herttaisen sievä, sanoi miss Lyydia. Kirjoitattehan sen muistikirjaani, minä pyydän? minä käännän sen englannin kielelle ja annan säveltää sen.
Kunnon eversti ei tosin ollut ymmärtänyt sanaakaan, mutta yhtyi kuitenkin tyttärensä ylistykseen lisäten lopuksi:
— Kyyhkynen, josta lauloitte, neiti, on kai sama lintu, jota tänään juuri söimmeà la crapaudine?[12]
Miss Nevil nouti muistikirjansa ja katseli hämmästyneenä, kuinka omituisella tavalla runonsepitsijä Colomba käytti paperia kirjoittaessansa albumiin äskeisen laulunsa. Sen sijaan, että kukin säe olisi ollut rivillänsä, kirjoitti hän ne samalle riville sikäli kuin arkin laajuus sen salli; tällä tapaa kirjoitettuina eivät ne enää olleet runosepustusten tavallisen määrittelyn mukaiset: "runo on sarja eripituisia pikkurivejä, joiden molemmille puolin jätetään reunaa". Sitäpaitse teki miss Lyydia muutamia hauskoja havaintoja neiti Colomban hieman oikullisesta oikeinkirjoituksesta, jolle hän ei voinut olla hymyilemättä, vaikka se nolasikin Orson veljellistä turhamielisyyttä.
Kun levon hetki oli tullut, vetäytyivät molemmat nuoret tytöt kamariinsa. Riisuessaan yltänsä kaulakoristuksensa, korva- ja rannerenkaansa, tarkasteli hän seuralaistansa, joka hamosensa alta veti esille pitkän, vaan muodoltansa sangen oudon tikarin. Sen kätki Colomba huolellisesti ja melkein salaa pöydälle heitetyn mezzaronsa alle, jonka jälkeen hän polvistui ja luki hurskaan rukouksen. Pari minuuttia myöhemmin oli hän vuoteessansa. Hitaasti riisuutuen kuten kaikki englantilaiset naiset ja, luonteeltansa utelias kun oli, lähestyi miss Lyydia pöytää ja nosti — muka neulaa etsiessänsä — mezzaroa, jolloin hän huomasi pitkänlaisen tikarin, jonka pää oli huoliteltu hopealla ja raakunkuorisilla koristeilla. Tikari oli huomattavan merkillistä työtä, nähtävästi vanhanaikainen ja kokoilijoille kallisarvoinen ase.
— Onko täällä tapana, kysyi hän hymyillen, että neitoset kantavat tällaisen pikku aseen kureliivissänsä?
— Se on välttämätöntä, vastasi Colomba huokaisten, täällä kun on niin paljo pahoja ihmisiä!
— Ja olisiko teillä tosiaankin rohkeutta pistää sillä tällä tavoin?
Ja samassa oli hän iskevinänsä tikarilla niinkuin teaatterissa pistetään … ylhäältä alaspäin.
— Kyllä, jos tarvis vaatii, sanoi Colomba vienolla ja sointuvalla äänellänsä, vaikka ainoastaan puolustaessa itseäni tai ystäviäni. Mutta ei sitä niin pidetä… Noin voisitte te itse haavoittua, jos henkilö, jota aiotte pistää, väistyisi äkkiä syrjään.
Nousten istuallensa jatkoi hän:
— Katsokaas, näin teidän on iskettävä. Silloin on isku murhaava, on minulle vakuutettu. Onnelliset ne ihmiset, jotka eivät tarvitse tällaisia aseita.
Colomba huo'ahti, painoi päänsä tyynylle ja sulki silmänsä.Kauniimpaa, jalompaa ja neitseellisempää päätä ei voinut löytyä!Parempaa mallia ei itse Feidias olisi voinut toivoa veistäessänsäMinervaa.
Noudattaakseni Horatiuksen neuvoa olen kertomuksessani käynyt jo alussain medias res.[13] Mutta nyt kun nukkuvat kaunis Colomba ja eversti tyttärinensä, käytän tilaisuutta kuvatakseni lukijalle muutamia yksityisseikkoja, joista hän ei saa jäädä tietämättömäksi, jos hän tahtoo täydellisesti perehtyä tähän tositarinaan.
Lukijani tietää jo, että Orson isä, eversti della Rebbia oli kuollut salamurhaajan käden kautta. Mutta Korsikassa eivät murhaajat ole, kuten Ranskassa, kaleerivankilasta pakoon päässeitä roistoja, jotka eivät keksi parempaa keinoa ryövätäksensä rahanne, vaan täällä ovat ne teidän vihamiehiänne. Syytä näihin vihamielisyyksiin on usein sangen vaikea keksiä. Useat suvut vihaavat toisiansa vain vanhan tavan vuoksi eivätkä polvesta polveen kulkevat sukumuistelmatkaan enää tiedä vainon alkuperäistä syytä.
Se suku, johon eversti della Rebbia oli kuulunut, vihasi useita muita perheitä, mutta erityisesti Barricini-sukua. Eräät väittävät että joku della Rebbia oli XVI:lla vuosisadalla vietellyt erään Barricinin, jonka johdosta joku häväistyn neitosen sukulainen oli lävistänyt hänet tikarilla. Kaikissa tapauksissa oli näiden kahden suvun välillä "vainon verta", käyttääkseni erästä pyhää lausepartta. Vastoin yleistä tapaa ei tämä murha kuitenkaan ollut aiheuttanut muita murhia. Genovalainen hallitus oli nim. vainonnut yhtä ankarasti sekä della Rebbioita että Barricineja, jonka vuoksi näihin kuuluvat nuoret miehet olivat paenneet maasta niin tarkkaan, ett'ei kummallakaan useiden miespolvien aikana ollut ainoatakaan voimakasta edustajaa.
Viime vuosisadan lopulla oli eräs Napolin armeijassa upseerina palveleva della Rebbia kapakassa joutunut riitoihin sotilaiden kanssa, jotka muiden loukkausten ohessa olivat nimittäneet häntä korsikalaiseksi vuohipaimeneksi. Silloin oli hän paljastanut miekkansa, mutta ollen yksin kolmea vastaan, olisi hänen käynyt huonosti, ell'ei eräs vieras, joka löi korttia samassa paikassa, olisi tullut hänelle avuksi huudahtaen: "korsikalainen minäkin olen".
Vieras osoittausi olevansa eräs Barricini, joka muuten ei tuntenut maamiestänsä. Kun riita oli asianomaisten kesken selvitetty, lausuttiin molemmin puolin suuria kohteliaisuuksia ja vakuutettiin toisillensa ikuista ystävyyttä. Mantereella tulevat korsikalaiset nim. helposti ystäviksi; toisin on laita kotisaarella, sen todistaa meille seuraava käänne.
Italiassa ollessansa pysyivät della Rebbia ja Barricini hyvinä ystävyksinä. Mutta Korsikaan palattuansa tapasivat he toisensa sangen harvoin, vaikka asuivatkin samassa kylässä ja heidän kuoltuaan kerrottiin, ett'eivät he viiteen kuuteen vuoteen olleet vaihtaneet sanaakaan keskenänsä. Heidän poikansa ylläpitivät niinikään ainoastaan sovinnaista tuttavuutta eläenen étiquette, kuten saarella on tapana sanoa. Toinen heistä, Ghilfuccio, Orson isä, oli sotilas: Giudice Barricini taas asianajaja. Perheensä päämiehiksi jouduttuaan ja toimien eri virka-aloilla, ei heillä ollut juuri mitään tilaisuutta tavata toisiansa tahi edes kuulla puhuttavan toisistansa.
Eräänä päivänä v. 1809 oli Giudice Bastiassa lukenut sanomalehdestä, että kapteeni Ghilfuccio oli saanut kunniamerkin ja vieraiden miesten kuullen lausunut, ett'ei tämä häntä hämmästyttänyt, koskapa kenraali N. tiettävästi suosi hänen sukuansa. Guidice Barricinin sanat kerrottiin Ghilfuccio della Rebbialle Wienissä; sen johdosta taas sanoi tämä eräälle maamiehellensä, että epäilemättä saa hän Korsikaan palattuansa nähdä Giudicen rikkaana miehenä, koskapa tämä kuului ansaitsevan enemmän menetetyillä kuin voitetuilla jutuillansa.
Koskaan ei ole saatu tietää, tarkoittiko Ghilfuccio tällä viittauksella, että asianajaja petti suojattinsa vai levittikö hän tätä typerää sukkeluuttansa tarkoittaen, että väärä juttu hyödytti enemmän lakimiestä kuin oikea asia. Kuinka lieneekin, asianajaja Barricini sai tiedon pisteliäästä sukkeluudesta eikä sitä unhottanut.
Kun hän v. 1812 anoi nimitystä syntymäseutunsa kylävoudiksi ja näyttikin täydellä syyllä pääsevän virkaan, kirjoitti kenraali N. prefektille (kuvernöörille) suosittaen toimeen erästä Ghilfuccion vaimon sukulaista. Prefekti kiiruhti noudattamaan kenraalin toivomusta ja Barricini oli varma siitä, että Ghilfuccion juonet olivat syynä hänen syrjäytykseensä. Kun keisari Napoleon sitten kukistui v. 1814, karkoitettiin kenraalin suosikki bonapartelaisena virastansa ja hänen sijallensa nimitettiin Barricini. N.k. "sadan päivän" aikana karkoitettiin uudestaan Barricini, mutta tämän myrskyn jälkeen vastaanotti hän taas suurilla juhlallisuuksilla kylävoudin virkasinetin ja -rahaston.
Sen jälkeen loisti hänen tähtensä kirkkaampana kuin koskaan. Eversti della Rebbia sai puolelle palkalle jouduttuansa ja Pietraneraan vetäydyttyänsä käydä alinomaista salasotaa yhäti uudistuvien syytösten johdosta. Milloin vaadittiin häntä korvaamaan vahingot, jotka hänen hevosensa olivat aikaansaaneet kylävoudin aituuksissa, milloin oli tämä kirkon lattiaa korjauttaessaan käyttänyt erään haljenneen ja della Rebbian vaakunalla varustetun laattakiven, joka peitti tälle perheelle kuuluvan sukuhaudan. Jos vuohet söivät everstin nuoret istukaskaalit löysivät näiden elukkain omistajat kylävoudissa puolustajansa; kauppias, joka hoiti postikonttoria Pietranerassa, ja kyläpoliisi, eräs vanha, rampa sotilas [molemmat della Rebbian suojatteja] menettivät peräkkäin virkansa, joihin nimitettiin Barricinien kätyrejä.
Everstin vaimo oli kuollessansa lausunut toivomuksensa olevan, että hän saisi leposijansa eräässä pienessä puistossa, jossa hän rakasti kävellä. Mutta kylävouti selitti, että vainaja oli haudattava yleiseen kirkkomaahan, koska hän ei ollut saanut mitään virallista määräystä, joka olisi oikeuttanut hänet sallimaan erillään olevaa hautasijaa. Vimmastuneena selitti eversti, että tuota määräystä odottaessa oli hänen vaimonsa haudattava siihen paikkaan, minkä tämä oli itsellensä valinnut — ja kaivatti siihen haudan. Kylävouti puolestansa taas luotti hänelle haudan kirkkomaalla ja turvautui santarmeihin, "että voima puolustaisi lakia", kuten hän sanoi.
Hautajaispäivänä saapuivat molemmat puolueet kirkolle, missä hetken aikaa jo näytti syntyvän taistelu rouva della Rebbian maallisista jäännöksistä. Nelisenkymmentä hyvin aseestettua talonpoikaa vainajan omaisten johdolla pakotti pastorin, kirkosta lähdettäessä, kääntymään lehtoon päin; vouti kahden poikansa, käskyläistensä ja santarmistonsa avulla valmistausi vastarintaan. Kun hän ilmestyi ja käski ruumissaaton peräytyä, vastaanotettiin hänet vihellyksillä ja uhkauksilla. Suurin osa yleisöstä oli hänen vastustajiansa ja kaikki näyttivät he sangen päättäväisiltä. Hänen saapuessansa latasivat useat pyssynsä ja kerrotaanpa, että eräs paimen jo nosti aseen poskellensa. Mutta silloin lykkäsi eversti pyssyn sivulle sanoen: "Ilman käskyäni älköön kukaan ampuko!" "Laukauksia tietysti peljäten" kuin Panurgos luopui kylävouti vihdoin taistelusta ja vetäytyi takaisin seuralaistensa kanssa. Vasta silloin voi hautasaatto lähteä liikkeelle ja valitsi luonnollisesti pisimmän tien voidaksensa kulkea voudin asunnon sivuitse. Virkatalon ohi mentäessä huomautti eräs epatto, joka oli liittynyt saattueeseen, olemassa olostansa huutamalla: "eläköön keisari!" Pari kolme ääntä joukosta yhtyi häneen, jolloin rebbialaiset yhä kiihoittuen uhkasivat tappaa voudin härän, joka sattumalta salpasi heiltä tien. Onneksi sai eversti tämän ilkityön estetyksi.
Tietysti syntyi asiasta oikeusjuttu, sillä kylävouti lähetti prefektille mitä korkealentoisimpaan tyyliin kyhätyn ilmoituksen, jossa hän kuvasi kuinka jumalallista ja maallista lakia oli poljettu ja hänen, voudin, ynnä pastorin arvoa loukattu; eversti della Rebbia oli nim. asettumalla bonapartelaisen vehkeilyn etunenään tarkoittanut perinnöllisen valtaistuimen kukistamista ja yllyttänyt kansalaiset aseihin toisiansa vastaan, molemmat rikoksia, jotka olivat rangaistavat rikoskaaren 86:n ja 91:n luvun mukaan.
Tällainen liioittelu vahingoitti valituksen vaikutusta. Eversti kirjoitti selityksensä sekä prefektille että kuninkaalliselle viskaalille; eräs hänen vaimonsa omaisista sattui sitä paitse olemaan erään Korsikan edusmiehen ystävä ja eräs toinen taas oli kuninkaallisen oikeuspresidentin orpana. Näiden vaikutuksesta raukesi juttu siksensä ja rouva della Rebbia sai levätä lehdossansa; ainoastaan epatto tuomittiin pariksi viikoksi vankeuteen.
Asianajaja Barricini, joka mielestänsä oli saanut huonon hyvityksen tässä jutussa, käänsi patteriansa toisaalle päin. Hän väitti keksineensä vanhan asiakirjan, jonka nojalla hän otti todistaaksensa everstille omistusoikeutensa erääseen koskeen ja sen voimalla käytettyyn myllyyn. Asiasta sukeusi pitkällinen oikeusjuttu. Vuoden kuluttua piti tuomioistuimen antaa päätös asiassa, joka kaikesta päättäen näytti kallistuvan everstin eduksi.
Silloin jätti hra Barricini kuninkaalliselle viskaalille kirjeen, jonka kuuluisa ryöväripäällikkö Agostini oli allekirjoittanut uhaten polttaa kylävoudin talon ja murhata hänet itsensä, ell'ei hän luovu vaatimuksestansa. Yleisesti tunnettua on, että Korsikassa mielellänsä halutaan ryövärein puolustusta ja että he ystäviensä eduksi usein sekautuvat yksityisten riitoihin. Vouti käytti siis hyväksensä tätä kirjettä. Mutta silloin sattui uusi tapaus, joka edelleen sekoitti asiaa. Ryöväri Agostini kirjoitti vuorostansa kuninkaalliselle viskaalille valituksen väittäen, että hänen allekirjoituksensa oli väärennetty ja hänen luonteensa saatettu epäilyksen alaiseksi esittämällä hänet mieheksi, joka muka möi vaikutuksensa. "Jos vain saan varman tiedon väärentäjästä", sanoi hän kirjeensä lopussa, "rankaisen minä häntä esimerkiksi soveltuvalla tavalla."
Selvää olikin, ett'ei Agostini ollut kirjoittanut tuota voudille jätettyä uhkauskirjettä. Rebbialaiset syyttivät siitä Barricineja javice versa(= päinvastoin). Kumpienkin puolelta lausuttiin uhkauksia eikä oikeusistuin lopulta tiennyt, kummalta taholta syylliset olivat etsittävät.
Näiden vehkeiden aikana kuoli eversti Ghilfuccio murhattuna. Kas tässä tapaus sellaisena kuin se oikeudessa esitettiin:
Elokuun 2 p. vuonna 18 … oli vaimo Madeleine Pietri jyväsäkin kanssa hämärissä ollut tulossa Pietraneran kylään, kun hän äkkiä kuuli pari vallan läheistä laukausta, jotka hänen mielestänsä ammuttiin kylään tuovalla autiolla tiellä noin 150:n askeleen päässä siitä paikasta, missä todistaja silloin oli. Melkein heti sen jälkeen näki hän miehen kumartuneena juoksevan erääseen villiin viinipensastoon ja suuntaavan kulkunsa kylää kohti. Hetken perästä seisahtui mies ja katsoi taaksensa, mutta välimatkan etäisyys esti Pietrin vaimoa erottamasta hänen kasvojensa piirteitä ja sitä paitse oli miehellä suussansa viinipuun lehti, joka melkein kokonansa peitti hänen kasvonsa. Kädellänsä antoi hän merkin jollekin kumppanille, jota todistaja ei voinut nähdä, ja hävisi sitten pensastoon.
Jättäen kantamuksensa juoksi Pietrin vaimo mainitulle autiolle tielle ja näki eversti della Rebbian makaavan verissänsä … kahden luodin lävistämänä, mutta vielä hengittäen. Hänen vieressänsä lepäsi hänen ladattu pyssynsä asennossa, joka todisti hänen juuri asettuneen vastarintaan edestäpäin ahdistavaa vihamiestä vastaan, kun toinen samalla iski häntä takaapäin. Koristen taisteli hän kuolemaa vastaan voimatta kuitenkaan saada sanaa suustansa; lääkärit selittivät myöhemmin, että tämä oli seuraus haavoista, jotka olivat lävistäneet hänen keuhkonsa. Veri, joka pulppusi hiljalleen kuin punainen puro, tukahdutti hänet. Turhaan koetti Pietrin vaimo nostaa häntä istualle ja tehdä hänelle kysymyksiä. Sen vaimo kyllä näki, että eversti tahtoi puhua, mutta tämän oli mahdoton tehdä itseänsä ymmärretyksi. Huomattuansa, että haavoitettu koetti pistää kätensä povitaskuunsa, ehätti hän vetämään sieltä esille lompakon, jonka hän avattuna ojensi haavoitetulle. Eversti otti lyijykynän lompakosta ja koetti kirjoittaa. Todistaja näkikin hänen vaivalla saavan paperille useita kirjaimia, mutta kun hän ei osannut lukea, ei hän myöskään niiden merkitystä ymmärtänyt. Tästä ponnistuksesta voipuneena laski eversti lompakon Pietrin vaimon käteen ja puristi sitä lujasti katsoen samalla häntä niin omituisella tavalla kuin olisi hän tahtonut saada sanotuksi: "tämä on tärkeä … siinä seisoo murhaajani nimi…"
Pietrin vaimo lähti juoksemaan kylään päin ja tapasi tiellä vouti Barricinin ja hänen poikansa Vincentellon. Silloin oli jo melkein yö käsissä. Vaimo kertoi heille näkemänsä. Kylävouti otti lompakon ja riensi kotiinsa sitoakseen virkavyön yllensä ja kutsuakseen avuksi sihteerin ja santarmit. Jäätyänsä kahden kesken nuoren Vincentellon kanssa ehdotti Madeleine Pietri hänelle, että hän rientäisi everstiä auttamaan siltä varalta, että tämä ehkä olisi vielä hengissä. Mutta Vincentello vastasi, että jos hän lähestyisi miestä, joka oli ollut hänen sukunsa verivihollinen, joutuisi hän epäilemättä syytöksen alaiseksi murhasta. Hiukan myöhemmin saapui kylävouti paikalle, tapasi everstin kuolleena, korjasi ruumiin ja teki laillisen ilmoituksen asiasta.
Huolimatta tällaisessa tilaisuudessa luonnollisesta hämmästystilastansa oli Barricini kiirehtinyt sinetöimään everstin lompakon ja toimeenpanemaan kaikki tutkistelut, mitä hän suinkin voi; mutta mitään huomattavampaa ei näiden avulla ilmi saatu. Tutkintatuomarin saavuttua avattiin lompakko ja nähtiin eräällä veren tahraamalla lehdellä muutamia tosin vapisevalla kädellä piirrettyjä, mutta sentään selvästi luettavia kirjaimia. Eversti oli kirjoittanut siihen: Agosti… Tuomarin mielestä oli selvää, että eversti oli tahtonut murhamiehenänsä ilmi antaa Agostinin. Colomba della Rebbia, jonka oikeus oli kutsunut todistajaksi, pyysi kuitenkin saada tarkemmin tutkia lompakkoa. Selailtuansa sitä kotvasen, osoitti hän kädellänsä kylävoutia huudahtaen: "tuo tuossa on isäni murhaaja!"
Sitten kertoi hän suruntilaansa nähden hämmästyttävän täsmällisesti ja selvästi, että hänen isänsä oli muutamia päiviä ennen tapausta saanut kirjeen Orsolta ja polttanut sen, mutta sitä ennen oli hän kirjoittanut lompakkoon poikansa osoitteen, tämä kun oli siirtynyt toiseen linnaväkeen. Kun tätä osoitetta ei enää löytynyt lompakosta, veti Colomba siitä sen johtopäätöksen, että vouti oli reväissyt pois muistokirjasta osoite-lehden, joka epäilemättä oli sama, mille hänen isänsä oli kirjoittanut murhamiehensä nimen. Tämän nimen sijaan oli vouti — Colomban luulon mukaan — piirtänyt Agostinin nimen. Tuomarikin huomasi nyt, että eräs lehti todellakin puuttui siitä vihkosesta, johon nimi oli kirjoitettu, mutta samalla havaitsi hän toisistakin samassa lompakossa olevista vihkosista niinikään puuttuvan lehtiä; todistajat selittivät tämän havainnon johdosta, että everstin tapana oli reväistä lehti lompakostansa aina, kun hän sytytti sikaarinsa. Mikään ei siis ollut luultavampaa kuin että hän epähuomiossa oli polttanut osoitteen, jonka hän juuri oli kopioinut. Sitä paitse näytettiin toteen, että vouti, Pietran vaimolta lompakon saatuansa, ei voinut sitä pimeän vuoksi lukea ja että hän hetkeksikään seisahtumatta oli rientänyt virastoonsa, minne santarmieversti oli seurannut häntä; perille tultua oli tämä nähnyt hänen sytyttävän lampun, pistävän lompakon kirjekuoreen ja sinetöivän sen todistajan läsnäollessa.
Kun santarmieversti oli päättänyt todistuksensa, heittäysi Colomba haltioissansa tämän jalkoihin, rukoillen tätä kaiken sen nimessä, mitä hänelle pyhää oli, vakuuttamaan hänelle, ett'ei hän ollut jättänyt voutia hetkeksikään yksin. Hiukan mietittyänsä myönsi prikaatipäällikkö, huomattavasti liikutettuna nuoren tytön mielenpurkauksesta, että hän oli poistunut noutamaan vierashuoneesta suurta paperiarkkia, mutta ei ollut poissa kokonaista minuuttiakaan; sitä paitse oli vouti koko ajan puhunut hänelle, sillä aikaa kun hän haparoi paperiarkkia eräästä laatikosta. Lopuksi todisti hän, että verinen lompakko hänen palatessansa oli samalla paikalla pöytää, mihin vouti sisään tullessansa oli sen laskenut.
Hra Barricini antoi todistuksensa mahdollisimman tyynesti. Hän antoi neiti della Rebbialle anteeksi hänen mielenpurkauksensa ja suostui kohta todistamaan syyttömyytensä. Hän vakuutti pysyneensä koko päivän kotonansa; toinen hänen pojistansa, Vincentello, oli ollut hänen kanssansa virkatalon edustalla silloin, kun rikos tapahtui; Orlanduccio taas, joka sinä päivänä sairasti kuumetautia, ei ollut liikahtanutkaan vuoteeltansa. Hän tuotti esille kaikki talossansa löytyvät pyssyt näyttäen, ettei ainoallakaan niistä oltu äskettäin ammuttu. Sitten lisäsi hän heti käsittäneensä lompakon tärkeyden, jonka vuoksi hän sen sinetöi ja uskoi sen apulaisensa käsiin aavistaen, että hän, joka ei ollut vainajan ystäviä, voitiin muuten saattaa epäilyksen alaiseksi. Vihdoin muistutti hän Agostinin uhanneen murhalla rangaista sen, joka oli kirjoittanut tuonoisen kirjeen hänen nimissänsä ja arveli, että tuo onneton oli luultavasti epäillyt siitä eversti della Rebbiaa ja pannut sen vuoksi uhkauksensa täytäntöön. Ryöväritapojen historiassa eivät tällaisesta syystä aiheutuvat kostot olleet esimerkkiä vailla.
Viisi päivää eversti della Rebbian kuoleman jälkeen sai Agostini, jonka eräs poliisiosasto oli yllättänyt, kuolemansa epätoivoisen taistelun temmellyksessä. Hänen taskustansa löytyi kirje Colombalta, joka tässä rukoili ryöväriä ilmaisemaan, oliko hän syyllinen siihen murhaan, josta häntä epäiltiin, vai ei. Kun ryöväri ei mitään vastannut, päättivät useat, ett'ei hän uskaltanut myöntää nuorelle tytölle olevansa tämän isän murhaaja.
Ihmiset, jotka väittivät hyvin tuntevansa Agostinin luonteen, kuiskivat kuitenkin, että jos tämä olisi murhannut everstin, niin olisi hän sitä tekoansa vain kehunut. Eräs toinen ryöväri, nimeltä Brandolaccio, oli jättänyt Colomballe selityskirjeen, jossa hän kunniansa kautta vakuutti toverinsa syyttömyyttä; mutta ainoa todistus, minkä hän voi esittää, oli se, ett'ei Agostini koskaan ollut puhunut epäilyksistänsä everstin suhteen.
Seurauksena oli, että Barricinit jätettiin rauhaan; tutkintotuomari kiitteli voutia pilviin saakka ja tämä taas kruunasi kauniin menettelynsä sillä, että luopui kaikista vaatimuksistansa siihen koskeen, josta riita hänen ja eversti della Rebbian välillä yhäti oli ratkaisematta.
Maan tavan mukaan sepitti Colombaballatanisävainajansa ruumisarkun luo kertyneen ihmisjoukon läsnäollessa. Siinä päästi hän ilmoille koko vihansa Barricineja kohtaan suorastaan syyttäen heitä murhasta ja uhaten kostaa heille veljensä kautta. Juuri tämän sangen yleisesti tunnetun ballatan oli laivamatruusi laulanut miss Lyydian kuullen.
Saatuansa tiedon isänsä kuolemasta oli Orso, joka silloin palveli pohjois-Ranskassa, pyytänyt lomaa, jota hänelle kuitenkaan ei myönnetty. Sisarensa kirjeen johdosta oli hän alussa luullut Barricineja syypäiksi murhaan, mutta piakkoin sai hän kopiot kaikista tutkintopöytäkirjoista ja tuomarin erityinen kirje hänelle sai hänet melkein vakuutetuksi siitä, että Agostini yksin oli syyllinen.
Joka kolmas vuosi kirjoitti Colomba hänelle, aina uusien epäilyksensä, jotka hänen mielestänsä olivat todistuksia. Vastoin tahtoansa tunsi hän korsikalaisen verensä kiehuvan ja toisinaan hän melkein jo uskoi sisarensa epäilykset tosiksi. Kuitenkin toisti hän aina, kun sisarensa kirjeisiin vastasi, ett'ei tämän epäluuloihin ollut mitään perusteellisempaa aihetta, jonka vuoksi niihin ei ollut vähääkään uskomista. Vihdoin hän suorastaan kielsi sisarensa kajoamasta sen koommin koko asiaan. Mutta turhaan. Näin kului kaksi vuotta, jonka jälkeen hänet asetettiin puolelle palkalle.
Silloin päätti hän matkustaa kotisaarellensa takaisin, mutta ei suinkaan aikeissa kostaa syyttömille ihmisille, vaan naittaaksensa pois sisarensa ja myydäksensä vähäiset tiluksensa, jos ne vain olivat sen arvoiset, että hän niistä saadulla pääomalla voi asua mantereella.
Herättikö sisaren tulo Orsossa syntymäkodin muistot elävämmiksi vai kärsikö hän hiukan sivistyneiden ystäviensä edessä Colomban puvun ja metsäläistapojen vuoksi, en tiedä sanoa. Mutta jo seuraavana päivänä ilmaisi hän aikeensa olevan jättää Ajaccio ja palata Pietraneraan. Everstiltä otti hän kuitenkin lupauksen, että tämä Bastiaan tultuansa ottaisi asuntonsa hänen matalassa majassansa luvaten taata hänelle runsaan saaliin metsäriistaa.
Päivää ennen lähtöänsä ehdotti Orso, ett'ei mentäisikään metsälle, vaan tehtäisiin kävelymatka lahdelman rannikkoa pitkin. Tarjoten käsivartensa miss Lyydialle, voi hän jutella tämän kanssa vallan vapaasti, sillä Colomba oli jäänyt kaupunkiin ostoksiansa toimittamaan ja eversti taas jätti heidät alinomaa ampuaksensa kalalokkeja ohikulkijain suureksi kummastukseksi, sillä nämä eivät voineet käsittää, että kukaan voi haaskata ruutiansa moiselle saaliille.
Nuoret seurasivat kreikkalaiseen kappeliin johtavaa tietä, jolta oli mitä kaunein näköala merenlahdelmalle. Sitä eivät he sentään huomanneetkaan.
— Miss Lyydia, sanoi Orso pitkän vaitiolon jälkeen, joka jo oli ehtinyt käydä tuskalliseksi. Sanokaapa suoraan, mitä te arvelette sisarestani?
— Hän miellyttää minua suuresti, vastasi miss Nevil lisäten hymysuin: niin, hän miellyttää minua enemmän kuin te, sillä hän on tosi-korsikalainen, mutta te taas liian sivistynyt metsäläinen.
— Liian sivistynyt! Vai niin! Vastoin tahtoani tunnen juuri villiytyväni jälleen tälle saarelle saavuttuani. Tuhannet kauheat ajatukset saattavat minut levottomaksi ja hämmennyksiin. Sen vuoksi tunsin tarpeen saada keskustella kanssanne, ennen kuin katoan kotikorpeeni.
— Rohkeutta, herra Orso, katsokaa sisartanne, kuinka tyyni hän on.Siinä on teille seurattava esimerkki.
— Oi, nyt te petytte, miss Lyydia. Elkää uskoko hänen tyyneyteensä. Tosin ei hän vielä ole sanonut minulle sanaakaan, mutta jokaisesta katseestansa voin minä lukea, mitä hän minulta odottaa.
— Mitä hän siis teiltä odottaa?
— Ei mitään, ei … korkeintaan pitäisi minun koettaa satuttaako arvoisan isänne lahjoittama pyssy yhtä hyvin ihmisiä kuin peltopyitä metsästettäessä.
— Mikä hurja ajatus! Ja sellaisesta voitte te epäillä sisartanne, vaikka juuri vakuutatte, ett'ei hän vielä ole puhunut teille siitä mitään. Mutta sehän on kauheaa menettelyä teidän puoleltanne.
— Ell'ei hän miettisi kostoa, olisi hän heti puhunut minulle isästäni. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Silloin olisi hän myöskin nimitellyt ne henkilöt, joita hän, kuten tiedän, aiheettomasti pitää isävainajamme murhaajina. Mutta ei sanaa näistäkään! Seikka on nähkääs sellainen, että me korsikalaiset voimme olla viekastakin rotua. Sisareni tietää, ett'en minä ole kokonansa hänen vallassansa; sen vuoksi ei hän tahdo kauhistuttaa minua, sillä nyt minä vielä voin pujahtaa, pakoon. Mutta kun hän vain saa minut johdetuksi äyrään partaalle ja pannuksi pääni pyörälle, niin on hän valmis lykkäämään minut kuiluun.
Sitten kertoi Orso miss Lyydialle eräitä yksityisseikkoja isänsä kuolemasta ja mainitsi ne pääasialliset todistukset, jotka kaikki yhdessä pakottivat häntä pitämään Agostinia vainajan murhamiehenä.
— Mutta Colombaa ei mikään ole voinut saada vakuutetuksi asiasta. Sen näen minä selvästi hänen viimeisestä kirjeestänsä. Hän on nähtävästi vannonut kuolemaa Barriccineille… Ja nähkääs, miss Nevil, kuinka suuri minun luottamukseni teihin on; luultavasti ei heitä enää olisikaan tässä maailmassa, ell'ei Colomba — noudattaen ennakkoluuloa, jota ainoastaan hänen metsäläiskasvatuksensa voi puolustaa — eläisi siinä vakaumuksessa, että kosto kuuluu minulle, joka olen perheen pää ja jonka kunnia muka vaatii sitä.
— Herra della Rebbia, te suorastansa panettelette sisartanne, lausui miss Nevil.
— En suinkaan, hän on, kuten te juuri sanoitte, tosikorsikalainen… Hän ajattelee niinkuin kaikki muut kansalaisensa. Tiedättekö, mikä minut eilen teki niin surulliseksi?
— En, mutta jonkun aikaa olette te jo ollut mielestäni tuollaisten huonojen tuulten vallassa… Tuttavuutemme ensimäisinä päivinä olitte te paljo rakastettavampi.
— Päinvastoin olin minä eilen oikeastaan tavallista iloisempi ja onnellisempi. Näinhän teidän kohtelevan sisartani niin hellästi ja anteeksi antavaisesti!… Palasimme juuri venheelle, eversti ja minä, kun eräs soutajista sanoo kirotulla murteellansa: "Paljo riistaa olette te kaatanut, Ors' Anton, mutta Orlanduccio Barricini on sentään parempi metsämies kuin te."
— No, mutta mitä kauheaa noissa sanoissa olisi? Vai onko teistä niin välttämätöntä olla etevä metsästäjä?
— Mutta ettekö te ymmärrä, että tuo hirtehinen piti minua liian pelkurina murhaamaan Orlanduccion?
— Tiedättekös, nyt te minua peljästytätte, herra della Rebbia. Korsikan ilmanala näyttää voivan tehdä ihmiset sekä kuumetautisiksi että vallan hulluiksi. Onneksi pääsemme me täältä pian pois.
— Ette, ennenkuin olette käyneet Pietranerassa. Sen olette te nim. luvanneet sisarelleni.
— Luultavasti odottaisi meitä joku kosto, ell'emme lupaustamme pitäisi.
— Muistatteko, mitä arvoisa isänne tuonoin kertoi meille intialaisista, jotka uhkasivat kuolla nälkään, ell'eivät kauppayhtiön johtajat tunnusta heidän vaatimuksiansa oikeutetuiksi?
— Tekö aikoisitte siis kuolla nälkään? Sitä en usko. Muutaman päivän syömättä oltuanne toisi neiti Colomba teille niin maukkaanbruccion,[14] että pian luopuisitte aikeestanne.
— Te laskette julmaa leikkiä, miss Nevil, vaikka teidän pitäisi hillitä minua. Minä olen näet täällä vallan yksin. Ainoastaan te olette estänyt minut tulemasta hulluksi, kuten sanoitte. Te olette ollut minun suojelusenkelini, mutta nyt…
— Nyt, sanoi miss Lyydia vakavasti, on teidän ylläpidettävä kunnianne miehenä ja sotilaana, mutta sitäpaitse muistonne suojelusenkelistänne, jos hän teille mitään merkitsee, lisäsi hän käännähtäen poispäin taittaakseen erään kukkasen.
— Oi, neiti Nevil, jospa minä saisinkin uskoa, että teillä todella on hiukan osanottoa minua kohtaan…
— Kuulkaas, herra della Rebbia, sanoi miss Nevil vähän liikutettuna, koska te puhutte lapsen lailla, niin kohtelen minä teitä kuin lasta. Pikku tyttönä ollessani antoi äiti minulle kauniin kaulakoristeen, jota tulisesti olin halunnut; mutta samalla sanoi hän minulle: "Joka kerran kun käytät tätä koristusta, on sinun muistettava, ett'et osaa vielä ranskan kieltä." Tämän kautta menetti koko koriste hiukan arvostansa minun silmissäni. Se vaikutti minuun kuin jonkunlainen omantunnon tuska, mutta sittenkin kannoin minä sitä ja — opin ranskankielen. Katsokaas tätä sormusta!… Se on egyptiläinen koppakuoriainen, joka on löydetty erään pyramiidin sisästä. Tuo omituinen kuvio, joka teistä ehkä on pullonnäköinen, on vertauskuva ihmiselämästä. Kotimaassani löytyy henkilöitä, joiden mielestä tämä merkkikirjake on sangen hyvin keksitty. Tämä seuraava merkki taas on kilpi, jossa näette keihästä pitävän käden; se merkitsee ottelua eli taistelua. Molemmat kuvat yhteensä muodostavat siis lauseen, joka mielestäni on kaunis tunnus: Elämä on taistelua. Elkää uskoko, että minä itse noin vain osaan selittää merkkikirjakkeita; nämä kuvat on minulle selittänyt eräs oppinut mies, jonka nimi päättyi — us-päätteellä. Kas niin, minä lahjoitan teille tämän koppakuoriaisen. Joka kerran kun joku paha korsikalainen ajatus valtaa teidät, on teidän katseltava tätä taikakalua ja ajateltava, että teidän on voitettava taistelu pahojen intohimojenne kanssa. Eikö totta, minä en ole mikään huono saarnaaja?
— Minä muistelen teitä, neiti Nevil, ja ajattelen aina, että…
— Niin, ajatelkaa aina, että teillä on ystävätär, jota olisi vaikea lohduttaa, jos hän kuulisi teidän joutuneen perikatoon. Sitä paitse surettaisi se suuresti esi-isiänne, herroja korpraaleja.
Näin sanoen jätti hän nauraen Orson käsivarren ja juoksi isäänsä vastaan:
— Isä, huusi hän, jättäkää jo rauhaan nuo poloiset linnut ja tulkaa kanssamme runoilemaan Napoleonin luolaan.
Poislähdössä on aina jotakin juhlallista, vaikka erotaankin ainoastaan lyhyeksi ajaksi. Orson piti lähteä sisarensa kanssa matkalle jo varhain aamulla, jonka vuoksi hän jo edellisenä iltana oli hyvästellyt Lyydiaa, sillä hän ei uskaltanut toivoakaan, että tämä hänen vuoksensa poikkeaisi laiskuuden tavoistansa.
Jäähyväiset olivat olleet kylmät ja totiset. Tuonoisen keskustelun jälkeen meren rannikolla näytti miss Lyydia pelkäävän osoittaneensa liian suurta osanottoa Orsoa kohtaan ja tämä taas muisti neiti Nevilen pilan ja keveän puhetavan liiankin hyvin. Hetkisen aikaa oli hän luullut löytävänsä nuoren englantilaisen missin käytöksessä heräävän rakkauden oireita. Mutta sitten tunsi hän itsensä noloksi neiti Nevilen leikkiä laskiessa ja arveli olevansa tämän silmissä ainoastaan tavallinen tuttavuus, joka pian unhottuu.
Suuresti hän sen vuoksi hämmästyi, kun everstin kanssa aamukahvia juodessansa näki miss Lyydian astuvan sisään Colomban seurassa. Hän oli noussut ylös jo klo 5 aamulla ja englantilaiselle neitoselle, olletikin miss Nevilelle, oli tämä sellainen ponnistus, että se herätti Orsossa toiveita.
— Kuinka ikävää, että teitä on häiritty näin varhain, sanoi hän. Huolimatta varoituksistani on sisareni epäilemättä herättänyt teidät … ja siitä voitte syystä kyllä sadatella meitä. Ehkä toivoitte minut johirtetyksivai —?
— En suinkaan, sanoi miss Lyydia aivan hiljaa ja italian kielellä, nähtävästi sen vuoksi, ett'ei eversti häntä ymmärtäisi. Mutta te näytitte eilen murjottavan viattomien pilapuheitteni johdosta enkä minä suinkaan tahdo, että te viette huonon muiston palvelijattarestanne. Te korsikalaiset olette hirveää väkeä! Hyvästi siis … ja toivoakseni — pikaisiin näkemiin!
Miss Lyydia ojensi hänelle kätensä. Orso voi vastata ainoastaan huokauksella. Colomba lähestyi häntä ja vietyänsä hänet erään ikkunan syvennykseen näytti hän jotakin esinettä mezzaronsa alla ja puhutteli häntä matalalla äänellä.
— Sisareni, sanoi Orso miss Lyydiaan kääntyen, haluaisi antaa teille omituisen lahjan, neiti. Mutta meillä korsikalaisilla ei ole paljo mitään lahjoittaa lukuunottamatta ystävyyttä, jota aikakaan ei voi hävittää. Sisareni sanoo huomanneensa teidän katselleen uteliaasti tätä tikaria Se on ikivanha sukumuisto. Luultavasti kantoi sitä aikoinansa joku niistä korpraaleista, joita minun on kiittäminen tuttavuudestanne. Colomban mielestä oli se niin kallisarvoinen, että hän halusi saada minulta luvan lahjoittaa sen teille; minä taas en tiedä oikein, pitääkö minun antaa siihen suostumukseni, sillä pelkäänpä teidän nauravan meille.
— Ase on mainio, sanoi miss Lyydia, mutta koska se on sukumuisto, en minä voi sitä vastaanottaa.
— Ei tämä olekaan isäni tikari, huudahti Colomba vilkkaasti. Tämän on eräs äitini esi-isistä saanut kuningas Teodorilta. Jos neiti siis tästä huolii, olisi se meistä sangen hauskaa.
Kokoilijasta ovat kuningas Teodorin aikuiset muinaismuistot sanomattoman paljo kallisarvoisemmat kuin mahtavimmalle nykyaikaiselle hallitsijalle kuuluneet esineet. Tarjous oli kovin houkutteleva ja miss Lyydia oli jo näkevinänsä, minkä vaikutuksen tuo ase tekisi levätessään kiilloitetulla pöydällä … heidän asunnossaan Saint Jamesin palatsissa.
— Mutta, rakas neiti Colomba, sanoi hän ottaen tikarin empien, vaikka suostuvan näköisenä, enhän minä voi … enkä uskaltaisikaan laskea teitä matkalle … noin aseetonna, lisäsi hän miellyttävimmästi Colomballe hymyillen.
— Onhan veljeni mukana, vastasi Colomba ylpeillen, ja hänellä on isänne antama hyvä pyssy. Latasitteko jo pyssyn, Orso?
Miss Nevil piti tikarin, mutta taikauskoinen Colomba pyysi siitä yhden sou'n [= viisi penniä] korvaukseksi, koska teräväin ja pistäväin aseiden lahjoittaminen ystäville muka tuottaa turmiota antajalle.
Vihdoinkin oli eron hetki tullut. Vielä kerran puristi Orso neiti Lyydian kättä. Colomba syleili häntä ja tarjosi sitten ruusuiset huulensa everstille, joka vallan hämmentyi tästä korsikalaisesta kohteliaisuudesta. Salin akkunasta katseli miss Lyydia, kuinka veli ja sisar nousivat satuloihinsa; Colomban silmissä näytti loistavan vahingonilo, jota hän ei ollut ennen nähnyt.
Tuo pitkä ja voimakas nainen intoilevine käsityksinensä metsäläiskunniasta, joka ylpeyden leima otsallansa ja huulet ivahymyn kierteissä vei tuossa nuoren, ikäänkuin mustaa hanketta varten aseestetun miehen mukanansa, johdatti hänen mieleensä Orson pelvon tunteet: hän oli näkevinänsä pahuuden hengettären raastavan miestä perikatoansa kohti. Ratsun selkään noustuansa kohotti Orso päänsä ja huomasi miss Lyydian. Aavistiko hän neiti Lyydian ajatukset vai halusiko ainoastaan sanoa viimeiset jäähyväiset, koska samassa vei nauhassa riippuvan egyptiläisen sormuksen huulillensa?
Miss Lyydia poistui punastuen akkunasta. Kun hän kohta sen jälkeen taas palasi akkunaan, näki hän molempain korsikalaisten kiitävän täyttä laukkaa vuoristoon päin pienten ponyhevoistensa seljässä. Puoli tuntia myöhemmin näytti eversti kiikarinsa avulla heidät kaukana … lahden pohjassa ja senkin hän eroitti, että Orso usein käänsi päänsä kaupunkiin päin. Vihdoin katosi hän niiden suomaiden taakse, joiden sijalla nykyään leviävät metsäopiston kauniit viljelykset.
Katsahtaessansa peiliin huomasi miss Lyydia kasvonsa kalvaiksi.
— Mitä mahtanee tuo nuori mies ajatella minusta, mietti hän, ja mitä on minun hänestä ajateltava?… Ja miksi ajattelisinkaan enää häntä?… Matkatuttavuus vain!… Mitä varten tulinkaan tänne Korsikaan?… Enhän minä tätä saarta rakasta … en vähääkään… Ei, ei, se on mahdotonta!… Entäs Colomba … voceratrice!… Minusta tulisi siis voceratricen käly, joka käy pitkä tikari vyöllänsä!
Samassa huomasi hän ottaneensa käteensä kuningas Teodorin antaman aseen. Sen heitti hän toalettipöydällensä.
"Colomba Lontoossa! … tanssimassa Almackin palatsissa!… Hyvä Jumala, mikä salonkileijona, … ihan näytettävä otus!… Hänellä voisi olla ehkä mainio menestys?… Orso rakastaa minua, siitä olen varma… Hän on romaanisankari, jonka minä olen johtanut pois seikkailu-uraltansa… Mutta olikohan hänellä todellakin halu kostaa isänsä kuolema korsikalaisella tavalla? Se olisi ollut jonkinlainen Konradin ja dandyn [= keikarin] välille kuuluva urho… Hänestä olen olen minä tehnyt pelkän dandyn, jolla kuitenkin on korsikalainen räätäli!"
Hän viskausi vuoteellensa ja halusi nukkua. Mutta se oli mahdotonta. En yritäkään enää seurata hänen ajatustensa juoksua… Sata kertaa vakuutti hän siinä itselleen, ett'ei herra della Rebbia ole ollut, ei ole eikä ikinä tule olemaan hänelle mitään.
Tällä välin jatkoi Orso matkaansa Colomban kanssa. Nopea kulku esti heitä alussa puhumasta mitään toisillensa. Mutta kun liian jyrkät törmät pakoittivat heitä ajamaan käyden, vaihtoivat he muutamia sanoja ystävistänsä, joista he juuri olivat eronneet. Colomba puhui innostuksella miss Lyydian kauneudesta, hänen vaaleista kiharoistansa ja sirosta käytöksestänsä. Sitten kysyi hän oliko eversti Nevil todellakin niin rikas kuin hän näytti olevan … ja oliko miss Lyydia hänen ainoa lapsensa.
— Sepä olisi siis mainio naimakauppa, sanoi hän. Eversti Nevil näyttää olevan teille sangen ystävällinen…
Kun Orso ei vastannut mitään, jatkoi hän:
— Meidänkin perheemme on ennen ollut rikas … ja on vielä varakkaampia koko saarella. Kaikki nuosignori[15] ovat äpäriä. Tosiylimyksiä ovat vain korpraaleista johtuvat suvut … ja tiedättehän, Orso, että johdatte sukunne Korsikan ensimmäisistä korpraaleista. Perheemme on, kuten tiedätte, kotoisin toiselta puolen vuoristoa,[16] vaikka kansalaissodat pakottivat sukumme asettumaan tälle puolen saarta. Jos minä olisin teidän sijassanne, Orso, en viivyttelisi hetkeäkään pyytääkseni miss Lyydian kättä hänen isältänsä… (Orso kohautti olkapäitänsä). Hänen myötäjäisillänsä ostaisin minä Falsettan metsäpalstat ja viini-lehdot laaksossa kotimme luona. Sitten rakentaisin minä kauniin kivirakennuksen ja korottaisin yhdellä kerroksella sen vanhan tornin, jossa Sambucuccio teki lopun maurilaisjoukosta kreivi Henri le bel Misseren aikana.[17]
— Colomba, sinä olet hupsu, vastasi Orso kiirehtien ratsuansa.
— Te olette mies, Ors' Anton', ja ymmärrätte tietysti paremmin kuin nainen, mitä teidän on tehtävä. Mutta tahtoisinpa mielelläni tietää, mitä esteitä tuo englantilainen eversti voisi keksiä sukuliitolle… Löytyyköhän Englannissa korpraaleja?…
Jotenkin pitkän taipaleen tehtyänsä saapuivat veli ja sisar näin puhellen pieneen kylään lähellä Bocognanoa ja pysähtyivät siihen syödäkseen päivällistä. Siihen he sitten yöpyivätkin erään perhetuttavan luo. Tämä otti heidät vastaan sillä korsikalaisella vieraanvaraisuudella, jota ei voi arvostella, ell'ei ole sitä kokenut. Seuraavana päivänä saattoi isäntä, joka oli ollut rouva della Rebbian kummi-isä, heitä lieu'n matkan päähän kotoansa.
— Katsokaapas noita metsiä ja pensahistoja, sanoi hän Orsolle eron hetkellä, niissä voisi mies, jonkun onnettoman työn tehtyänsä, viettää kymmenkunnan vuotta kaikessa rauhassa, sillä siellä eivät santarmit eivätkä poliisit häntä löytäisi. Nämä metsät ulottuvat aina Vizzavonaan saakka ja jos teillä on ystäviä Bocognanossa tahi sen ympäristössä, ei siellä ole mitään hätää. Kas, mikä kaunis pyssy teillä on tuossa, Ors' Anton', se mahtaa kantaa kauas. Pyhän Neitsyen veren nimessä, kuinka suuri kuula siihen mahtuu! Sillä voisi nähtävästi tappaa parempiakin otuksia kuin metsäsikoja.
Orso vastasi kylmästi pyssyn olevan englantilaista tekoa ja kantavanlyijyäsangen kauvas. Sitten syleiltiin toisiansa ja kumpikin jatkoi matkaansa omalle tahollensa.
Matkustajamme olivat saapuneet jo jokseenkin lähelle Pietraneraa, kun huomasivat edessä olevan vuorisolan luona 7 tai 8 pyssyillä varustettua miestä, joista eräät istuivat maantien kivillä, toiset loikoivat nurmikolla tiepuolessa ja muutamat seisoivat ikäänkuin tähystäen heihin päin. Miesten hevoset kävivät laitumella vähän matkan päässä.
Colomba tarkasti heitä hetkisen kiikarilla, jonka hän otti eräästä suuresta nahkataskusta, jommoisia kaikilla korsikalaisilla aina on muutamia satulassansa matkalla oltaessa. — Meidän väkeä! huudahti hän iloisella äänellä. Pieruccio on siis hyvin täyttänyt tehtävänsä.
— Mitä väkeä?
— Paimeniamme, vastasi Colomba. Toissailtana lähetin minä Ajacciosta Pieruccion käskyllä, että hän kokoisi nuo kunnon miehet saattamaan teitä kotiin. Teidän ei näet sovi palata Pietraneraan ilman saattuetta … sillä teidän tulee muistaa, että Barricinit ovat mahdollisia millaisiin hankkeihin hyvänsä.
— Colomba, sanoi Orso ankarasti, minä olen jo monta kertaa kieltänyt sinua puhumasta minulle Barricineista ja perättömistä epäilyksistäsi. Minä en todellakaan tee itseäni naurettavaksi palaamalla kotiin tuollaisen lurjusjoukon saattamana enkä pidä siitä, että olet koonnut heidät tähän minulle siitä mainitsematta.
— Te olette unohtanut syntymämaanne tavat, veljeni. Sen vuoksi täytyy minun teitä vartioida, koska te epäviisaasti saatatte itsenne vaaran alaiseksi. Velvollisuuteni oli toimia niinkuin olen tehnyt.
Samassa huomasivat paimenet heidät, juoksivat hevostensa luo ja tulivat pian täyttä laukkaa heitä vastaan.
— Evviva Ors' Anton'! huusi eräs valkeapartainen, roteva vanhus, joka helteestä huolimatta oli pukeutunut vuohen nahkaa paksummasta korsikalaisesta kankaasta tehtyyn paslikilla varustettuun kauhtanaan. Isänne täydellinen kuva te olette, vaikka häntä kookkaampi ja vantterampi. Voi, mikä kaunis pyssy! Tuollaisesta aseesta puhutaan vielä Pietranerassa, Ors' Anton'!
— Evviva Ors' Anton'! toisti koko paimenkuoro. Tiesimmehän, että kerran palaa hän kotiansa!
— Voi, hyvä Ors' Anton', lausui eräs pitkä ruskeaihoinen roikale, kuinka iloiseksi tulisikaan isänne, jos nyt olisi teitä vastaanottamassa. Se rakas eversti! … tiedättekös, jos hän olisi uskonut minua … ja antanut minun selvittää asiat Giudicen kanssa, niin… Mutta se kelpo ukko ei uskonut minua; … nyt hän kyllä tietää minun oikeassa olleen.
— Hyvä, sanoi vanhus, Giudice ei mitään menetä, jos odottaakin.
— Evviva Ors' Anton'!
Ja huudahdusta säesti tusina pyssynlaukausta.
Orso kävi sangen huonolle tuulelle tämän sikin sokin huutavan ratsujoukon keskelle joutuessansa, jossa itsekullakin oli kiire kättelemään häntä. Jonkun aikaa kätteli hän siinä voimatta saada ääntänsä kuuluville.
Ottaen sitten sen muodon, joka hänellä oli komppaniansa etunenässä, kun hän jakeli moitteitansa, sai hän vihdoin sanotuksi:
— Ystäväni, kiitän teitä siitä ystävyydestä, jota osoitatte minulle ja olette osoittaneet isälleni. Mutta minä vaadin teiltä, ett'ette tule minua neuvomaan. Tiedän varsin hyvin, mitä minun on tehtävä.
— Hän on oikeassa, hän on oikeassa!… huusivat paimenet.Tiedättehän, että voitte luottaa meihin, Ors' Anton'!
— Aivan oikein, teihin luotan. Mutta nyt en tarvitse teistä ainoaakaan, sillä mikään vaara ei uhkaa meitä. Tehkää siis aluksi puolikäänne ja rientäkää karjanne luo. Tien Pietraneraan minä tunnen enkä oppaita kaipaa.
— Elkää ensinkään peljätkö, lausui vanhus. Tänään eivät he uskalla näyttäytyäkään. Kyllä hiiri läpensä löytää, kun kissa lähestyy.
— Kissa voit olla itse, vanha valkoparta, sanoi Orso. Mikä on nimesi?
— Mitä? Ettekö te tunne minua, Ors' Anton', minua, joka olen pitänyt teitä niin usein mukanani vihaisen muulini seljässä? Ettekö te tunne Polo Griffoa! … kelpo mies, tietäkääs, jonka ruumis ja sielu kuuluu della Rebbian suvulle. Lähettäkää sana vain … ja jos teidän karkeakuulainen kiväärinne äännähtää, niin ei tämä musketti, joka jo on yhtä vanha kuin minäkin, ole vaikeneva. Luottakaa siihen, Ors' Anton'.
— Hyvä, hyvä. Mutta kaikkien perkeleiden nimessä, menkää nyt tiehenne ja antakaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.
Paimenet poistuivat vihdoin ratsastaen hyvää nelistä Pietroneran kylää kohti. Tuon tuostakin pysähtyivät he kuitenkin kaikille mäen kukkuloille ikäänkuin tutkistellaksensa, näkyikö ehkä salaväijyjiä jossakin; koko ajan pysyivät he kyllin lähellä Orsoa ja hänen sisartansa voidaksen saavuttaa näitä, jos tarvis vaati.
— Kyllä minä hänet tunnen, sanoi vanha Polo Griffo seuralaisillensa, kyllä minä hänet tunnen. Hän ei sano, mitä aikoo tehdä, mutta hän sen tekee kuitenkin. Isänsä selvä kuva hän on. Hyvä mies, sanopas, ett'et sinä mitään pahaa tahdo kenellekään!… Vaikka olet tehnyt lupauksesi pyhälle Negalle![18] Oivallista!… Mutta minäpäs en antaisi yhtä viikunaa voudin nahasta, minä. Ennen kuin kuukausi on kulunut voitte tehdä siitä nahkasäkin.
Tämän esijoukon ilmoittamana saapui siis della Rebbia-suvun jälkeläinen kotikyläänsä ja ajoi sen läpi vanhojen esi-isiensä korpraalein ikivanhaan kotitaloon. Rebbialaiset, jotka pitkän aikaa olivat kaivanneet johtajaa, olivat joukolla saapuneet vastaanottamaan Orsoa ja puolueettomatkin kyläläiset seisoivat kaikki porteillansa nähdäkseen hänet. Barricinilaiset sitä vastoin pysyivät majoissansa tähystellen tulijoita ikkunaluukkujensa raosta.
Pietraneran kylä on sangen säännöttömästi rakennettu, kuten kaikki Korsikan linnakylät; jos tahdotte nähdä oikean kadun, on teidän matkustettava Cargeseen, jonka hra de Marboeuf on aikoinansa rakennuttanut. Talot Pietranerassa ovat rakennetut hajallensa ja ilman mitään suunnitelmaa pienen kukkulan vierteelle tahi oikeammin vuoren rapputasangolle.
Melkein kylän keskikohdalla kohoaa suuri, vihreä rautatammi ja sen luona on vesisäiliö graniitista, johon puuränni johtaa veden lähimmästä lähteestä.
Tämä yleishyödyllinen muistomerkki on rakennettu della Rebbia ja Barricini-sukujen kustannuksella, mutta suuresti erehdytte, jos pidätte sitä todistuksena näiden perheiden keskinäisestä sovusta. Se on näet päinvastoin keskinäisen kateuden tuote.
Kun eversti della Rebbia kerran lähetti kunnanneuvostolle pienen rahasumman ottaaksensa osaa säiliörakennukseen, kiiruhti asianajaja Barricini tarjoamaan samankokoisen lahjan; tätä anteliaisuus-kilpailua saa Pietranera kiittää vesijohdostansa. Vihreän rautatammen ja vesisäiliön ympärillä on tyhjä paikka, jota kutsutaan toriksi; siihen kokoutuvat joutilaat iltaisin. Joskus lyödään siinä korttia ja kerran vuodessa, nim. karnevaalin aikana, tanssitaan siinä.
Torin molemmissa päissä kohoaa pari graniitista ja liuskakivestä tehtyä rakennusta, jotka ovat enemmän huomattavat korkeutensa kuin laajuutensa vuoksi. Ne ovat della Rebbian ja Barricini-sukujen vihamieliset linnatornit. Rakennustavaltansa ovat ne yhtä yksitoikkoisia, korkeudeltansa myöskin samanlaisia ja selvästi huomaa, että nämä perheet ovat aina pitäneet kilpailua vireillä rikastumatta kumpikaan toisensa kustannuksella.
Ehkä on asianmukaista antaa lyhyt selitys siitä, mitä tornilla tässä tapauksessa ymmärretään. Se on neliskulmainen, noin 40 jalkaa korkea tornirakennus, jota muualla maailmassa nimitettäisiin vain kyyhkyislakaksi. Noin kahdeksan jalkaa korkealla maasta on ovi torniin, jonne päästään sangen jyrkkiä portaita myöten. Oven yläpuolella on akkuna ja jonkunlainen parveke, jonka permannossa on ampumareikä, mistä kutsumaton vieras vaaratta voidaan tuhota kuoliaaksi. Akkunan ja oven välillä nähdään pari töykeästi veistettyä vaakunaa. Toinen näistä on aikoinansa esittänyt Genovan ristiä, vaikka se nykyään jo on mennyt niin pilalle, ett'ei siitä voi saada selkoa muut kuin muinaistutkijat. Toisessa taas nähdään sen suvun vaakunat, jonka hallussa tornirakennus on. Täydentääksemme kuvauksen koristuksista on meidän mainittava muutamat kuulanjäljet vaakunoissa ja akkunanpielissä.
Tästä voinee lukija jo muodostaa mielessänsä kuvan keskiaikaisesta herraskartanosta Korsikassa. Lisätkäämme vain, että asuntorakennus jollakin tavoin aina liittyy torniin ja että asuntorakennuksesta useimmassa tapauksessa voitiin päästä suoraan torniin.
Della Rebbian torni ja kivitalo oli pohjoispuolella Pietraneran toria; eteläpuolella taas sijaitsi Barricinin talo torninensa. Pohjoisesta tornista graniittikaivolle saakka ulottui della Rebbian kävelypuisto; vastakkainen puoli taas kuului Barricineille. Everstin puolison hautajaisista saakka ei toisen perheen jäsenen koskaan oltu nähty kävelevän sillä puolen toria, joka hiljaisen sopimuksen nojalla ei hänelle kuulunut. Oikaistakseen matkaa aikoi Orso ratsastaa voudin talon ohitse, mutta silloin huomautti Colomba häntä tästä pyytäen, että kierrettäisiin toista katukujaa, jota he voivat päästä kotitalollensa tarvitsematta ajaa torin poikki.
— Mitä turhia! Onhan tori kaikkia varten, sanoi Orso, ja kannusti ratsuansa.
— Rohkea mies, sanoi Colomba aivan hiljaa. Isäni, hän on kostava kuolemasi!
Torille tultua asettui Colomba veljensä ja Barricinien talon välille pitäen koko ajan silmällä vihamiesten talon akkunoita. Hän huomasi ne äskettäin suljetuiksi ja varustetuiksi n.k. archereilla. Archereiksi kutsutaan ampumareikien tapaisia, kapeita aukkoja, jotka sisäpuolelta voidaan sulkea paksuilla lankkutelkimillä. Näin varustaudutaan silloin, kun odotetaan hyökkäystä ja näiden varustusten suojasta voidaan hyökkääjiä ampua vallan salaa.
— Voi raukkoja, huudahti Colomba. Katsokaas, veljeni, Barricinit alkavat jo puolustautua ja varustavat itsensä; mutta kerran täytyy heidänkin tulla ulos talostansa!
Orson meno torin eteläpuolen poikki herätti suurta huomiota Pietranerassa ja pidettiin sitä yltiöpäisyyttä lähenevän rohkeuden todistuksena. Vihreän tammen alle illalla kokoutuneiden puolueettomain keskuudessa oli siinä keskustelun ainetta loppumattomiin.
— Onneksi eivät Barricinin pojat ole vielä palanneet kotiinsa, sanoi joku, sillä nämä eivät ole niin pitkämielisiä kuin heidän isänsä asianajaja on. Luultavasti eivät he olisi sallineet vihamiehensä tulla heidän alueellensa rankaisematta uskalikkoa teostansa.
— Muistakaa minun sanoneeni, naapuri, lisäsi eräs vanhus, joka oli linnan oraakeli, että Colomballa on jotakin mielessänsä. Sen näin hänen kasvojensa ilmeestä tänään. Tunnen ruudin hajua ilmassa. Pian on Pietranerassa "tuoresta lihaa" … ja sangen huokeasta!