Orso, joka oli vallan nuorena eronnut isästänsä, oli tuskin ehtinyt oikein tutustuakaan häneen. Viisitoista vuotiaana oli hän nim. jättänyt Pietraneran opiskellaksensa Pisassa ja joutunut sieltä sotakouluun, jota hän kävi Ghilfuccion samotessa ympäri Europaa keisarillisten lippujen mukana.
Mantereella oli Orso nähnyt hänet pitkien loma-aikojen kuluttua, mutta 1815 palveli hän isänsä komentamassa rykmentissä. Ankarana järjestyksen miehenä kohteli eversti poikaansa aivan samalla lailla kuin muitakin nuoria luutnantteja eli toisin sanoen ankarasti.
Orson säilyttämät muistot hänestä olivat kahtalaiset. Pietraneran ajoilta muisti hän isänsä usein uskoneen hänelle miekkansa ja metsästysretkeltä palatessa pyssynsä; taikka oli hän opettanut häntä palleroisena istumaan ensi kerran päivällispöydässä. Sitten säilyi hänessä kuva isästänsä sellaisena kuin tämä esiytyi lähettäessänsä hänet jostakin ajattelemattomuudesta arestiin, jolloin hän aina kutsui poikaansa luutnantti della Rebbiaksi.
— Luutnantti della Rebbia, te ette ollut ajoissa paikoillanne … kolme päivää arestia… Komppanianne on viisi metriä liian kaukana reservistä … viisi päivää arestia. — Te esiinnytte leirilakissa klo 12 ja viisi minuuttia … siitä saatte te viikon arestia…
Yhden ainoan kerran oli hän kiittänyt häntä. Se tapahtuiQuatre-Bras'issa.
— Sangen hyvin, Orso; mutta hiukan viisaammin.
Nämä viimeiset muistot eivät muuten johtuneet hänen mieleensä Pietranerassa. Lapsuuden ajoilta tutut seudut ja huonekalut, joita oli käyttänyt hänen hellästi rakastettu äitivainajansa, herättivät hänessä satoja suloisia ja ikäviä muistoja. Häntä vartova synkkä tulevaisuus, sisaren mielialan aiheuttama epämääräinen levottomuus ja ennen kaikkea ajatus, että miss Nevil oli piakkoin saapuva hänen kotitaloonsa, joka nyt näytti hänestä niin pieneltä, köyhältä ja sopimattomalta loistoon tottuneelle maailmannaiselle, pelko halveksimisesta, jonka tämä ympäristö hänessä ehkä synnyttäisi, kaikki nämä ajatukset muodostivat hänen päässänsä sekamelskan aikaansaaden hänessä syvän masennuksen.
Illallispöytään käydessään istahti hän siihen tammesta tehtyyn, suureen ja mustaksi maalattuun nojatuoliin, jossa hänen isänsä tavallisesti istui perheen aterioidessa; hymyillä täytyi hänen Colomballe, joka vitkasteli ja empi käydäkö hänen kanssansa aterialle vai ei. Muuten oli hän sisarellensa kiitollinen siitä, että tämä pysyi äänetönnä illallisaterian ajan ja heti sen jälkeen äkkiä poistui, sillä hän tunsi itsensä liian liikutetuksi vastustaaksensa hyökkäystä, jota Colomba epäilemättä valmisteli. Mutta Colomba sääli häntä ja tahtoi suoda hänelle mietintöaikaa.
Pää käsivarassa istui hän kauvan liikkumattomana ja muisteli mitä hän parin viime viikon kuluessa oli elänyt; kauhulla huomasi hän kaikkien täällä elävän jonkunlaisessa odotustilassa hänen käytöksensä suhteen Barricineja kohtaan. Nyt oli hän jo huomannut, että yleinen mielipide Pietranerassa oli kallistunut hänen puolellensa. Mutta hänen täytyi kostaa, muuten pidettiin häntä raukkana.
Mutta kenelle oli hänen kostettava? Barricineja hän ei voinut uskoa murhaan syypäiksi. Tosin olivat he hänen perheensä vihollisia, mutta pitääksensä heitä salamurhaajina täytyi hänen jo turvautua maamiestensä sivistymättömiin ennakkoluuloihin. Joskus katsahti hän miss Nevilen antamaan taikasormukseen muistellen itsekseen sen aatetta: "Elämä on taistelua!" Mutta siitä olen minä suoriutuva voittajana, sanoi hän vihdoin päättävästi ja tämän hyvän ajatuksen lausuttuansa nousi hän ylös, otti lampun ja aikoi nousta leposuojaansa, kun hän äkkiä kuuli talon ovelle koputettavan.
Hetki oli liian myöhäinen vieraskäyntiä varten. Samassa ilmestyivätColomba ja palvelustyttö ovelle.
— Ei mitään hätää, sanoi hän juosten avaamaan.
— Kuka siellä? kysyi hän kuitenkin, ennen kuin oven avasi.
— Minä vain, kuului vieno ääni ulkoa vastaavan.
Heti nostettiin teljin syrjään ja pian sen jälkeen ilmestyi Colomba ruokasaliin mukanansa noin 10-vuotias, avojalkainen, ryysyinen pieni tyttönen, päähineenä huono huivi, jonka alta valahti esille pitkiä hiussuortuvia, väriltänsä mustia kuin korpin siivet. Muuten oli lapsukainen laiha, kalpea ja ahavoittunut iholtansa; mutta silmistä loisti älyn tuli. Huomatessansa Orson pysähtyi hän pelokkaana ja niiasi hänelle talonpoikaisten naisten tapaan; sitten sanoi hän Colomballe jotakin aivan hiljaa ja antoi hänelle käteen vasta ammutun fasaanin.
— Kiitos, pikku Chili, sanoi Colomba. Kiitä enoasi meidän puolestamme. Kuinka hän voi?
— Palvelukseksenne, neiti, varsin hyvin. Minä en voinut tulla varemmin, kun hän myöhästyi. Minä sain odottaa häntä kolme tuntia pensaston laidassa.
— Oletkos sinä syönyt illallistakaan?
— En, neiti, enkä minä olisi ehtinytkään.
— No, sinä saat kohta käydä illalliselle. Vieläkö enollasi on leipää?
— Vielä vähän, mutta ruuti alkaa häneltä olla jo aivan lopussa.Vesilintujakin olisi jo … mutta kun ei ole ruutia.
— Minä annan sinulle kohta leipää ja ruutia. Sano, että enosi pitää sitä säästäen, sillä ruuti on kallista.
— Colomba, sanoi Orso ranskaksi, ketä kohtaan sinä näin harjoitat hyväntekeväisyyttä?
— Erästä tämän kylän ryöväriraukkaa kohtaan, vastasi Colomba samalla kielellä. Tämä pikku tyttönen on hänen sisarensa lapsi.
— Mielestäni voisit paremmin sijoittaa lahjasi. Kuinka sinä voit lähettää ruutia roistolle, joka voi käyttää sitä rikosten tekoon? Ell'eivät kaikki täällä olisi niin surkuteltavan heikkoja ryöväreitä kohtaan, olisivat ne jo aikoja sitten hävinneet Korsikasta.
— Pahimmat Korsikan asukkaista eivät ole ne, jotka saloilla asuvat.[19]
— Anna heille vain leipää, jos haluat … sitä ei voi kieltää keneltäkään, mutta minä en salli, että sinä varustat heitä ampumavaroilla.
— Rakas veljeni, sanoi Colomba vakavasti, te olette talon isäntä ja kaikki täällä on teidän, mutta sen sanon minä teille jo ennakolta, että ennen annan minä tälle tyttöselle mezzaroni myytäväksi, kuin kiellän ruudin ryöväriltä. Jos häneltä kiellätte ruudin, voitte samalla jättää hänet santarmien käsiin. Miten voisi hän muuten puolustautua näitä vastaan kuin kartessilaukauksilla?
Tyttönen söi ahnaasti saamansa leipäpalan ja katseli tarkkaavasti vuoroin Colombaan vuoroin hänen veljeensä koettaen lukea heidän silmistänsä, mitä he keskenänsä ranskaksi puhuivat.
— Ja mitä hän siis on tehnyt, tuo sinun suosikkisi? Minkä rikoksen johdosta pakeni hän pensahiston peittoon?
— Brandolaccio ei ole tehnyt mitään rikosta, huudahti Colomba. Hän tappoi Giovan' Opizzon, joka oli murhannut hänen isänsä sillä aikaa, kun hän palveli armeijassa.
Orso kääntyi poispäin, otti lampun ja nousi mitään vastaamatta kamariinsa. Senjälkeen antoi Colomba lapselle ruutia ja evästä, saattoi hänet ovelle ja varoitti erotessa:
— Muista sanoa, että enosi valvoo hyvin Orson henkeä!
Orso ei saanut pitkään aikaan unta ja heräsi sen vuoksi seuraavana aamuna myöhään, olletikin Korsikan tapoihin nähden. Tuskin oli hän noussut ylös, niin sattuivat hänen silmänsä vihollistensa taloon, joka nyt oli varustettu n.k. archereilla. Hän laskeusi alas ja kysyi sisartansa.
— Neiti Colomba on kyökissä valamassa kuulia, vastasi palvelustyttöSaveria.
Hän ei siis voinut astua täällä askeltakaan saamatta aina muistutusta sodasta.
Colomban tapasi hän istumasta rahilla juuri valettujen kuulain keskellä; hän leikkeli lyijypalasia.
— Mitä hittoa sinä täällä teet? kysyi Orso.
— Teillä ei ollut kuulia everstin pyssyä varten, vastasi hän vienolla äänellänsä; sattumalta löysin minä sopivan kuulavormun ja vielä tänään on teillä 24 lyijykuulaa, veljeni.
— Niitä en, jumalan kiitos, tarvitse.
— Tässä maassa ei mies saa jäädä aseettomaksi, Ors' Anton'. Te olette unhottanut, millaiset ihmiset teitä täällä ympäröivät.
— Jos minä olenkin sen unhottanut, niin pianpa sinä siitä muistutat. Mutta sanopas, tuotiinko tänne eräs suuri matkakirstu … muutamia päiviä sitten?
— Tuotiin kyllä, veljeni. Tahdotteko, että kannan sen kamariinne?
— Sinäkö muka kantaisit sen! Ethän sinä jaksaisi sitä nostaakaan…Eikö täällä ole miestä sitä kantamaan?
— En minä ole niin heikko kuin luulette, sanoi Colomba käärien ylös hihansa ja paljastaen valkoisen, pyöreän ja muodoltansa täydellisen käsivarren, joka ilmaisi tavattomampaa voimaa. Saveria, tulkaa auttamaan minua, sanoi hän palvelustytölle.
Yksin nosti hän jo ylös tuon raskaan kirstun, mutta silloin riensiOrso auttamaan häntä.
— Tässä kirstussa on sinulle jotakin, rakas siskoseni, sanoi hän. Antanethan anteeksi, että lahjani ovat niin vähäpätöisiä, mutta puolelle palkalle asetetun luutnantin kukkaro ei ole juuri lihava.
Puhuessansa oli hän avannut kirstun ja veti sieltä esille muutamia hameita, shaalin ja muita nuorelle neitoselle sopivia käyttöesineitä.
— Oi, kuinka kauniita tuomisia! huudahti Colomba, Minäpä vien ne heti lukon taa, ett'eivät ne pilaannu. Voinhan säilyttää ne häitäni varten, lisäsi hän surullisesti hymyillen, sillä nyt kannan minä vielä surupukua.
Ja sitten suuteli hän veljensä kättä.
— Mitä joutavaa lapsen rakkautta? Käydä surupuvussa näin kauvan!
— Minä olen sen vannonut, sanoi Colomba varmalla äänellä, enkä riisu surupukuani, ennenkuin…
Samalla katsahti hän ikkunasta Barricinien taloon päin.
— Ja milloin aiot sinä mennä naimisiin? kysyi Orso estäen häntä lausettansa lopettamasta.
— Minä en suostu muihin miehiin kuin sellaiseen, joka suorittaa kolme urotyötä…
Ja sitten katsoi hän taas surullisena vihamiehen asuntoa kohti.
— Minua kummastuttaa, Colomba, ett'ei noin kaunis tyttö jo ole naimisissa. Kas niin, sanopas minulle, kuka sinua täällä kosiskelee. Kai saanen kohta kuulla serenaadeja … ja niiden täytyykin olla kauniita miellyttääkseen niin suurta runoilijatarta kuin sinä olet.
— Kukapa huolisi köyhästä orpotytöstä?… Ja sitä paitse pitää sen miehen, joka saa minut luopumaan surupuvustani, antaa surupuvun aihe naisille tuolla vastapäätä.
— Tuo alkaa jo olla hulluutta, ajatteli Orso itseksensä.
Mutta muuten ei hän vastannut mitään päästäkseen tästä keskusteluaineesta.
— Orso, sanoi Colomba hyväilevästi, minullakin on teille jotakin lahjoitettavaa. Tuo puku, joka teillä on yllänne, on liian hyvä käyttää täällä maalla. Kaunis pitkätakkinne olisi repaleina parissa päivässä, jos käytätte sitä maquis-pensastossa. Sen voitte te pukea yllenne, kun miss Nevil saapuu tänne.
Avaten erään kaapin otti hän sieltä täydellisen metsästyspuvun.
— Minä olen ommellut teille samettitakin … ja tälläisen päähineen, jota meikäläiset hienot herrat käyttävät. Sen olen valmistanut teille jo aikoja sitten. Tahdotteko koettaa näitä?
Ja Colomba auttoi veljensä ylle vihreästä sametista tehdyn väljän takin, jonka selkäpuolessa oli summattoman suuri tasku.
Sitten asetti hän Orson päähän mustasta sametista ommellun suipon lakin, joka oli koristettu mustilla helmillä ja tummalla silkillä ja päättyi jonkunlaiseen tupsuun.
— Kas tässä isän patruunavyö, sanoi hän, ja takkinne taskussa on teillä hänen tikarinsa. Lisäksi noudan minä teille pistoolin.
— Olenpa minä kuin mikäkin ryöväri Ambigue-teaatterissa, sanoi Orso katsahtaen Saverian ojentamaan pikku peiliin.
— Noin olette te erittäin hyvin puettu, Ors' Anton', arveli vanha palvelijatar, parempaa tupsulakkia ei löydy Bocognanossa eikä Bastelicassakaan.
Orso söi aamiaista tässä uudessa puvussansa ja mainitsi aterioidessa, että hänen kirstussansa löytyi joukko kirjoja; sitä paitse oli hänen tarkoituksensa tilata lisää Ranskasta ja Italiasta ja luettaa sisarellensa paljo kirjallisuutta.
— Se on näet häpeä, ett'ei sinun ikäisesi tyttö tunne asioita, jotka mantereella ovat tuttuja kapalolapsillekin.
— Siinä olette oikeassa, veljeni, sanoi Colomba; puutteeni tunnen varsin hyvin enkä pyydä parempaa kuin saada oppia, olletikin jos te suostutte olemaan opettajani.
Kului sitten muutamia päiviä niin, ettei Colomba maininnutkaan Barricinien nimeä. Hänellä oli yhäti pikku huolia veljensä tähden, jolle hän sen sijaan usein jutteli miss Nevilestä. Orso luetti hänellä ranskan- ja italiankielisiä teoksia kummeksien milloin sisarensa älykästä käsitystä ja tervejärkisiä havaintoja, milloin hänen täydellistä tietämättömyyttänsä tavallisimmistakin asioista.
Eräänä aamuna poistui Colomba hetkeksi aamiaisen jälkeen, mutta ei palannutkaan enää kirjoinensa, vaan korsikalainen mezzaro yllänsä. Muuten oli hän tavallista paljo vakavamman näköinen.
— Tulkaa kanssani, Orso, minä pyydän, sanoi hän.
— Ja minne pitäisi minun saattaa sinua, kysyi tämä tarjoten hänelle käsivartensa.
— Käsivarttanne minä en kaipaa, mutta ottakaa pyssy ja ampumavarat mukaanne; miehellä pitää aina olla aseensa mukana.
— Olkoon menneeksi! Täytyneehän mukautua maan tapoihin. Ja minne nyt?
Mitään vastaamatta kääri Colomba mezzaron päänsä ympäri, kutsui vahtikoiran ja lähti kävelemään veljensä seurassa. Nopein askelin poistuttiin kylästä, jonka jälkeen hän poikkesi villiä viinimaata myöten mutkittelevalle, autiolle tielle houkuttaen koiran juoksemaan heidän edellänsä. Merkin saatuansa, johon se näytti kovin tottuneen, lähti se heti vyyhteämään kahden puolen tietä kasvavaa viinipensastoa pysyen sentään aina noin viidenkymmenen askeleen päässä tulijoista; silloin tällöin seisahtui se keskelle tietä ja katsoi taaksensa heiluttaen häntäänsä. Vakoilijan tehtävän näytti se osaavan täyttää kaikin puolin tyydyttävästi.
— Jos musketti alkaa paukkua, Colomba sanoi, viritä aseesi ja seiso paikallasi.
Noin kolmen kilometrin päässä kylästä pysähtyi Colomba äkkiä eräässä tien mutkassa, jossa seisoi kolmen jalan korkuinen, tuoreista ja kuivista oksista tehty pyramiidi; risupyramiidin huippuun oli pystytetty mustaksi maalattu puuristi. Useissa Korsikan kantoneissa ja olletikin vuoristossa elää vieläkin ikivanha tapa, joka johtunee pakanuuden aikuisesta taikauskosta saakka, ja velvoittaa kaikkia ohikulkijoita heittämään kiven tahi oksan sille paikalle, missä joku on väkivallalla murhattu.
Useiden vuosien kuluessa eli toisin sanoen
niin kauvan kuin murhatun surullinen muisto säilyy ihmisissä, jatkuu tätä omituista uhrausta, jonka kautta paikalle keräytynyt risukasa päivä päivältä kasvaa. Korsikan kielellä kutsutaan tätä tapaa nimelläamastahi sanotaan sitä sen tai senmuchioksi.
Colomba pysähtyi tämän pienen risukasan eteen ja taittoi arbuusipuun oksan, jonka heitti risukasaan.
— Tässä on se paikka, Orso, jossa isä murhattiin. Rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta, veljeni!
Hän polvistui. Samoin teki myöskin Orso. Samassa alkoi kyläkirkon kello soida verkalleen, sillä viime yönä oli eräs mies kuollut. Orso tunsi kyynelten virtaavan poskillensa.
Muutamien minuuttien kuluttua nousi Colomba ylös silmät kuivina, mutta kasvoilla liikutuksen ilme. Peukalollansa tekaisi hän sitten korsikalaisten tavalla ristinmerkin, jolla he tavallisesti säestävät juhlalliset lupauksensa.
Tämän jälkeen palasivat he jälleen kylätielle ja saapuivat kotiinsa kaikessa hiljaisuudessa. Orso hävisi kamariinsa. Hetken perästä tuli Colomba sinne pienen lippaan kanssa, jonka hän laski pöydälle. Avattuansa sen nosti hän siitä suurilla veritäplillä liatun paidan.
— Orso, tämä on isävainajanne paita.
Hän laski sen syliinsä.
— Ja tässä lyijy, joka hänet lopetti.
Samassa laski hän paidalle kaksi ruostunutta kuulaa.
— Orso, rakas veljeni! huusi hän juosten veljensä luo ja likisti häntä voimakkaasti, Orso! kostatko sinä hänen kuolemansa?
Hän syleili Orsoa kuin hurja, suuteli kuulia ja paitaa ja poistui kamarista jättäen veljensä melkein kivettyneenä tuolillensa.
Orso istui jonkun aikaa vallan hievahtamatta eikä uskaltanut siirtää luotansa noita kauheita muistoesineitä. Ponnistaen voimansa sai hän ne vihdoin takaisin lippaaseen ja riensi heittäytymään huoneen toisessa päässä olevaan vuoteeseen kääntäen päänsä seinään päin ja painautuen päänalukseensa ikäänkuin olisi hän tahtonut kätkeytyä jonkun kummituksen ilmestyessä.
Colomban viimeiset sanat kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa ja sisässänsä oli hänellä mielestänsä katala oraakeli, jota hän ei voinut paeta ja joka vaati häntä vuodattamaan verta, syytöntä verta.
En yritäkään kuvaamaan onnettoman nuoren miehen tuskia, jotka risteilivät hänen päässänsä kuin hullun hämmentyneissä aivoissa. Kotvan aikaa lepäsi hän samassa asennossa uskaltamatta kääntää päätänsä. Vihdoinkin nousi hän ylös, sulki lippaan ja poistui nopeasti kotoansa kiiruhtaen ulos salolle ja kulkien eteenpäin tietämättä minne mennä.
Vähitellen tunsi hän raittiin tuulen tuovan hänelle helpoitusta. Hän tyyntyi ja ryhtyi kylmäverisesti tutkistelemaan nykyistä asemaansa ja keinoja siitä päästäksensä. Barricineja hän ei epäillyt murhasta, sen me jo tiedämme; mutta hän syytti heitä Agostinin kirjeen väärentämisestä, joka taas hänen mielestänsä oli syynä hänen isänsä kuolemaan. Mutta ahdistaa heitä tästä väärennyksestä oli mahdotonta. Kun korsikalaiset ennakkoluulot ja vaistot joskus valtasivat hänet ja näyttivät hänelle helpon tien kostoon jossakin metsäpolun mutkassa, karkoitti hän nämä ajatukset luotansa muistaen rykmenttitovereitansa, Pariisin salonkeja ja olletikin miss Nevileä. Sitten mietti hän sisarensa moitteita ja se jäännös korsikalaista, mikä hänessä vielä oli jäljellä, myönsi nämä moitteet oikeutetuiksi ja teki ne vain sitä kipeämmiksi.
Yksi ainoa toivo säilyi hänessä tässä omantunnon ja ennakkoluulojen taistelussa, nimittäin alkaa jollakin tekosyyllä riita Barricinin jommankumman pojan kanssa ja saada se ratkaistavaksi kaksintaistelulla. Sen myönsivät näet hänen korsikalaiset ja pariisilaiset näkökantansa, että kaksintaistelussa joko pistooleilla tahi miekoilla tehty murha ei ollut epäkunniallista.
Tämän keinon hyväksyttyänsä mietti hän tapaa toteuttaa se ja tunsi vapautuvansa raskaasta taakasta, kun muut hellemmät tunteet vihdoinkin heräsivät tyynnyttämään hänen kuumeista liikutustansa. Tyttärensä Tullian kuolemasta epätoivoon joutunut Cicero unhotti surunsa miettiessänsä, kuinka kauniissa puheessa hän voisi kuvata tämän tapauksen. Samalla tapaa lohdutti hra Sandy itseänsä poikansa kuoltua. Orso taas tyynnytti kuumaa vertansa miettiessään, että hän voi antaa miss Nevilelle kuvauksen sieluntilastansa ja saada siitä sellaisen, ett'ei se voinut olla voimakkaasti liikuttamatta tuota ihanaa impeä.
Näin lähestyi hän jälleen kylää, josta hän huomaamattansa oli loitonnut sangen kauvas, kun hänen korviinsa äkkiä sattui pikku tyttösen ääni. Luullen epäilemättä olevansa vallan yksin oli tämä istahtanut maquis-pensaston laitaa kulkevan tien viereen ja alkanut laulaa aikansa kuluksi. Verkkaisesta, yksitoikkoisesta nuotista tunsi sen heti suruvalitukseksi eli ballataksi. Lapsi lauloi: "Mun pojalleni mailla kaukaisilla… Verinen paitani ja risti antakaa…"
— Mitä sinä siinä vaikeroit? sanoi Orso astuen vihastuneena esille.
— Tekö, Ors' Anton'? huudahti lapsi hieman säpsähtäen. — Se on vain eräs neiti Colomban tekemä laulu.
— Minä kiellän sinua laulamasta sitä, ärjäsi Orso pelottavalla äänellä.
Käännellen päätänsä oikealle ja vasemmalle näytti lapsi katselevan, minnepäin hän tästä pelastuisi ja olisikin epäilemättä paennut, ell'ei hänen tehtävänänsä olisi ollut vartioida nurmikolla, hänen jalkojensa juuressa, olevaa suurehkoa nyyttiä.
Orso häpesi kiivastumistansa.
— Mitä sinulla tuossa on, lapseni? kysyi hän niin hellästi kuin voi.
Kun Chilina viivytteli vastausta, nosti hän nyyttyä ja huomasi sen sisältävän leivän ja muita ruokavaroja.
— Kenelle viet sinä nämä eväät, rakas lapseni? kysyi hän.
— Tiedättehän, herra, että enolleni…
— Eikös enosi ole ryöväri?
— Palvelukseksenne, herra Ors' Anton'.
— Mutta jos santarmit tapaavat sinut, kysyvät he minne sinä menet…
— Santarmeille sanoisin minä, vastasi lapsi nokkelasti, että vien eväitä lucqueläisille, jotka ovat maquis-pensastoa karsimassa.
— Entäpä jos joku nälkäinen metsämies tahtoisi aterioida sinun kustannuksellasi ja söisi evääsi?
— Sitä ei hän uskaltaisi tehdä. Hänelle sanoisin minä, että eväät ovat enolleni.
— Todellakin, enosi ei ole niitä miehiä, joilta noin vain syödään eväät… Enosi pitää sinusta paljo vai mitä?
— Kyllä, Ors' Anton'. Isäni kuoltua pitää hän huolta koko perheestä, nim. äidistä, minusta ja pikku sisarestani. Kun äiti vielä oli terve, suositteli eno häntä rikkaille, jotka antoivat työtä hänelle. Kylävouti antaa minulle puvun joka vuosi ja pastori opettaa minua lukemaan ja kuulustelee katkismusta… Sen tekevät he enoni pyynnöstä. Mutta anteliain meitä kohtaan on sisarenne, neiti Colomba.
Samassa ilmestyi eräs koira metsäpolulle. Pistäen kaksi sormea suuhunsa vihelsi tyttönen kimakan merkin, jolloin koira heti juoksi hänen luoksensa ja hyväili häntä, mutta katosi sitten äkkiä pensastoon. Pian sen jälkeen ilmestyi pari huonosti puettua, vaan hyvin aseestettua miestä erään pensaston sisästä, muutamien askelten päässä Orsosta. Näytti siltä kuin olisivat he tulleet siihen käärmeiden lailla kontaten läpi systi- ja myrttipensaston, joka täytti koko seudun.
— Kas, Ors' Anton'! Tervetuloa kotikylään, sanoi vanhempi miehistä.Vai ettekö tunne minua?
— En, sanoi Orso katsellen häntä tarkasti.
— Kummapa, että parta ja suippolakki voivat niin muuttaa miehen! Katsokaa minua tarkempaan, hra luutnantti. Vai oletteko unhottanut vanhat sotilaanne Waterloon ajoilta? Ettekö todellakaan muista enää Brando Savellia, joka vierellänne ampui monen monta laukausta tuona onnettomana päivänä?
— Mitä? Sinäkö se olet? sanoi Orso. Mutta sinähän karkasit v. 1816?
— Niinkuin sanotte, hra luutnantti. Palvelus kävi ikäväksi, hiisi vie, ja sitä paitse oli minulla eräs väli selvitettävänä tällä samaisella saarella. Hahahaa! Chili, sinä kelpo tyttö, liikupas nopeasti, sillä meidän on nälkä. Ette voi aavistaa, hra luutnantti, millaisen ruokahalun voi saada tuolla maquis-pensastossa liikkuessaan. Kukas meille nämä eväät lähetti, kylävouti vaiko neiti Colomba?
— Ei kumpikaan, eno, vaan mylläri nämä antoi ja sitä paitse lahjoitti hän peitteen äidille.
— Mitä hän siis meistä tahtoo?
— Hän sanoi, että lucqueläiset, jotka hän on ottanut uutismaata raivaamaan, vaativat häneltä nyt 35 sou'ta ja kastanjat, koska Pietraneran laaksossa muka raivoo kuumetauti.
— Ne laiskurit!… No, saadaan nähdä. — Kursastelematta, hra luutnantti, ettekö tahdo tehdä meille seuraa? Olemmehan syöneet yhdessä monta kertaa huonomminkin onnettoman maamiehemme aikoina, joka nyttemmin on virkaheittona.
— Paljo kiitoksia. Virkaheitto minäkin olen.
— Niin olen kuullut kerrottavan. Mutta lyönpä vetoa, ett'ette ole siitä pahoillanne. Onhan teilläkin täällä eräs lasku suoritettava, tiedän mä. Kas niin, pastori, sanoi ryöväri toverillensa, käy ruo'alle. Herra Orso, saanko esittää teille tässä hra pastorin … toisin sanoen, en ole oikein varma siitä, onko hän pastori, mutta sellaisen tiedot hänellä on.
— Köyhä jumaluus-opin ylioppilas vain, arvoisa herra, sanoi toinen ryöväreistä, köyhä opistolainen, jonka ei sallittu noudattaa kutsumustansa. Kukapa tietää, vaikka olisin kohonnut kerran paaviksi, Brandolaccio.
— Mikäs teidän valoisat lahjanne kirkolta riisti? kysyi Orso.
— Eräs vähäpätöinen asia tai eräs suoritettava lasku, kuten ystäväni Brandolaccio sanoo. Sisareni oli tehnyt tuhmuuksia sillä aikaa kuin minä ahmin kirjallisuutta Pisan yliopistossa. Minun täytyi palata kotimaahan naittamaan hänet. Mutta sulhanen ehti kuolla kuumetautiin kolme päivää ennen tänne tuloani. Minä käännyin silloin vainajan veljen puoleen niinkuin tekin kai olisitte minun sijassani tehnyt. Mutta hän sanoi jo olevansa naimisissa. Mitäs tehdä?
— Todellakin, hieman kiusallista. Ja mitä te sitten teitte?
— Tällaisissa tapauksissa ei auta muu kuin turvautua piikivipyssyyn.[20]
— Ja mitä te sillä tarkoitatte?
— Minä ammuin hänelle luodin otsaan, sanoi ryöväri kylmästi.
Orso säpsähti kauhistuksesta. Uteliaisuus ja ehkä myöskin halu lykätä palausmatkansa kotiin hiukan myöhemmäksi pidättivät hänet kuitenkin paikallansa. Hän päätti siis jatkaa vielä keskustelua näiden miesten kanssa, joilla kummallakin oli omallatunnollansa ainakin yksi murha.
Toverin puhellessa, laski Brandolaccio hänen eteensä leipää ja lihaa ottaen sitten itsekin eteensä; lopuksi sai osansa koirakin, jonka hän esitti Orsolle nimellä Brusco; sillä oli ihmeteltävä vaisto tuntea poliisisotilas millaisen valhepuvun sisässä tahansa. Vihdoin leikkasi hän leipäpalan ja viipaleen huonosti savustettua siankinkkua, jotka hän ojensi veljensä tyttärelle.
— Hauskaa elämää tämä ryövärin elämä! huudahti jumaluus-opin ylioppilas syötyänsä muutamia suupaloja. Ehkäpä haluatte tekin kerran kokea tätä, hra della Rebbia, ja saattepas nähdä, kuinka hauskaa on elää ilman muita määrääjiä kuin omat oikkunne.
Tähän saakka käytti ryöväri italian kieltä, mutta jatkoi nyt ranskaksi:
— Tavalliselle nuorelle miehelle ei Korsika ole juuri mikään hauska maa; mutta toisenlainen on se ryöväristä. Naiset ovat meihin hullautuneita, hra luutnantti. Tämännäköinen minä vain olen, mutta minulla on kolme rakastajatarta kolmessa eri piirikunnassa. Kaikkialla olen minä kuin kotonani. Eräs rakastajattaristani on päälle päätteeksi santarmin vaimo.
— Te osaatte useita kieliä, sanoi Orso vakavasti.
— Ranskaa puhun minä sen vuoksi, nähkääs, ettämaximo debetur pueris reverentia. Brandolaccio ja minä tahdomme, että tämä pikku tyttönen käyttäikse hyvin ja käy suoraan eteenpäin.
— Ja kun Chilina täyttää 15 vuotta, naitan minä hänet. Minulla on jo sulhanenkin katsottuna.
— Sinäkö se siis kosit hänelle? kysyi Orso.
— Tietysti. Uskokaa minua, että jos minä sanon jollekin saaren pohatoista näin: "minä Brando Savelli näkisin mielelläni, että teidän poikanne naisi veljeni tyttären Michelina Savellin", niin ei hän paljo vastaan hangoittele, sen saatte uskoa.
— Siihen en minä häntä kehoittaisikaan, arveli toinen ryöväreistä.Toverillani on vähän raskaanlainen nyrkki.
— Jos minä olisin roisto, kanalja taikka nylkyri, sanoi Brandolaccio, tarvitsisi minun vain avata pussini, niin satelisi siihen viiden frangin rahoja.
— Pussissasi on siis jotakin houkuttelevaa? naurahti Orso.
— Ei mitään. Mutta jos minä kirjoittaisin jollekin rikkaalle niinkuin eräät ovat tehneet: "tarvitsisin 100 frangia", niin rientäisi hän lähettämään ne minulle. Mutta minä olen kunnian mies, hra luutnantti.
— Tiedättekös, hra della Rebbia, sanoi pastoriksi kutsuttu ryöväri, että tässä yksinkertaisten tapojen maassa löytyy kuitenkin eräitä raukkoja, jotka käyttävät hyväksensä sitä kunnioitusta, minkä me näillä (hän viittasi pyssyihin) passeillamme herätämme, laatiaksensa väärennettyjä kirjeitä meidän nimissämme?
— Tiedän sen, sanoi Orso äkkiä, mutta mitä kirjeitä tarkoitatte?
— Kuusi kuukautta sitten, jatkoi ryöväri, kävelin Orezzan puolella, kun eräs talonpoika lähestyi minua sanoen: Voi, herra pastori — näin nimittävät he minua kaikkialla — suokaa anteeksi ja antakaa minulle vielä aikaa, sillä minä en voinut saada kokoon kuin 55 frangia, ihan totta, enempää en ole voinut saada kokoon. — Mitä tämä merkitsee, sinä lurjus, sanoin minä vallan hämmästyen, ainoastaan 55 frangiako? — Aioin sanoa 65, oikaisi hän, mutta pyytämäänne sataa frangia on minun mahdoton antaa. — Kuinka, sinä vekkuli? olisinko minä vaatinut sinulta sata frangia? Enhän minä sinua tunnekaan. — Silloin antoi hän minulle kirjeen tahi oikeammin aivan likaisen lipun, jossa vaadittiin häntä jättämään sata frangia erääseen määrättyyn paikkaan, muuten tulisi hänen talonsa poltetuksi ja lehmänsä tapetuiksi Giocanto Castriconin kautta; tämä on näette kunniallinen nimeni. Tuo hirtehinen oli väärentänyt nimikirjoitukseni! Enin harmitti minua se, että kirje oli kirjoitettu murteella ja vilisi kirjoitusvirheitä… Minä teen muka kirjoitusvirheitä! Minä, joka yliopistossa voitin kaikki palkinnot! Alun tein minä antamalla lurjukselle sellaisen korvapuustin, että hän pyörähti pari kertaa ympäri. — Häh? pidätkö sinä minua varkaana, senkin tolvana! ärjäsin samassa potkaisten miestä erääseen tuttuun paikkaan.
Tästä hieman tyyntyneenä kysyin häneltä: Ja milloin piti sinun viemän rahat määrättyyn paikkaan? — Juuri tänään, vastasi hän. — Hyvä, vie ne sinne vaan. — Sovittu paikka oli erään männyn juurella ja muuten tarkkaan selitetty. Mies vei rahat mainittuun paikkaan, peitti ne maahan männyn juurelle ja palasi luokseni. Minä piiloittausin lähiseutuville. Kuusi kuolettavaa tuntia sain minä odottaa siinä miehen kanssa. Mutta tiedättekö, hra della Rebbia, että minä olisin varronnut siinä vaikka kolme päivää, jos tarvis olisi vaatinut. Kuuden tunnin kuluttua ilmestyi Bastaccio (= bastialainen),[21] eräs hävytön kiskuri. Hän kumartui korjatakseen rahat, mutta silloin minä laukaisin ja osasin niin hyvin, että hän kaatui täsmälleen niiden kultarahojen päälle, joita hän oli maasta kaivamassa. — Ja nyt korjaa rahasi, tolvana, sanoin talonpojalle, eläkä rohkene toiste epäillä Giocanto Castriconia mistään alhaisesta teosta. Mies poloinen kokosi vavisten 65 frangia ehtimättä edes kuivata niitä. Sitten yritti hän kiittelemään minua, mutta hyvästiksi potkasin minä häntä takapuoleen ja niin pötki hän tiehensä.
— Voi, hyvä pastori, sanoi Brandolaccio, kadehdinpa tuota hyvää pyssyäsi. Sinua kai nauratti makeasti koko juttu?
— Luoti oli sattunut Bastaccion ohimoon, jatkoi ryöväri, ja tapaus muistutti minua Virgilion säkeistä:
— — — Liquefacto tempora plumbodiffidit, ac multâ porrectum extendit arenâ.
Liquefacto!Uskotteko, hra Orso, että lyijykuula häviää nopeutensa tautta … ilmassa lentäessään? Te, joka olette lukenut balistiikkaa,[22] voinette kai sanoa minulle, onko se totta vai valhetta?
Orsoa miellytti enemmän väitellä tästä fysiikan alalle kuuluvasta kysymyksestä kuin teoloogin teon siveellisestä laadusta. Brandolaccio taas, jota tämä tieteellinen väittely tuskin huvitti, keskeytti heidät huomauttamalla että auringon lasku oli jo käsissä.
— Koska teitä ei haluttanut syödä päivällistä kanssamme, Ors'Anton, sanoi hän, annan minä teille sen neuvon, ett'ette enemmällä viivykillä tee neiti Colombaa levottomaksi. Eikä ole aina hyväkään kuljeskella autioteitä enää auringonlaskun jälkeen. Kuinka olette te lähtenyt liikkeelle aseetonna? Näillä tienoin löytyy pahojakin ihmisiä, niin että olkaa varuillanne. Tänään ei teidän kuitenkaan tarvitse peljätä mitään. Barricinilaiset palaavat juuri kotiinsa, prefekti mukanansa. Tämän olivat he nim. tavanneet tiellä ja prefekti jää päiväkaudeksi Pietraneraan, ennenkuin matkustaa Corteen laskeakseen peruskiven eräälle rakennukselle, kuten minulle kerrottiin. Tuhmuutta tietysti kaikki tyyni. Tämän yön lepää hän Barricinein luona. Mutta huomenna ovat nämä taas vapaita. Vincentello on aika roisto eikä Orlanducciokaan juuri parempi ole. Koettakaa kohdata heidät erikseen, tänään toisen, huomenna toisen, mutta olkaa varuillanne heidän suhteensa, sanon minä.
— Kiitos neuvosta, sanoi Orso, mutta meillä ei ole mitään yhteistä.Ell'eivät he etsi minua, ei minulla ole heille mitään sanottavaa.
Ryöväri vei kielen toiselle puolen suuta aikaansaaden näin omituisen mäiskähdyksen samalla kuin hänen kasvoillensa kuvausi ivallinen ilme. Mutta muuten ei hän vastannut mitään. Orso nousi lähteäkseen.
— Muistaessani pyydän kiittää teitä lähettämästänne ruudista, sanoi Brandolaccio; se tulikin hyvään tarpeeseen. Nyt ei minulta puutu mitään … toisin sanoen … kenkäni ovat tosin huononlaiset, mutta teenpähän piakkoin itselleni uudet muhvelin nahasta.
Orso pisti pari viiden frangin rahaa ryövärin käteen.
— Colomba sinulle ruudin lähetti; kas tässä, osta kengät itsellesi, mies.
— Mitä tuhmuuksia, hra luutnantti, huudahti Brandolaccio ojentaen rahat takaisin. Pidättekö te minua kerjäläisenä? Leipää ja ruutia otan minä tosin vastaan, mutta muuta en … en ollenkaan mitään muuta.
— Vanhojen sotilaskumppalien kesken luulin avuliaisuuden käyvän laatuun. Mutta niinkuin tahdot… Hyvästi!
Pistettyänsä salaa kuitenkin rahat ryövärin pussiin, poistui hän kaupunkiin päin.
— Hyvästi, Ors' Anton', sanoi teoloogi. Ehkäpä kerran tapaamme toisemme maquis-pensaston helmassa, niin voimme sitten jatkaa Virgilion tutkimista.
Neljännestunti sen jälkeen kun hän oli jättänyt nämä kunnialliset toverukset, kuuli Orso jonkun juoksevan perässänsä, minkä suinkin jaksoi. Se oli Brandolaccio.
— Tämä on jo liikaa, hra luutnantti, huudahti hän hengästyneenä, todellakin liikaa, sanon minä. Kas, tässä kymppinne! Minä en suvaitse kujeita keneltäkään, minä. Viekää paljo terveisiä minulta neiti Colomballe. Te saitte minut aivan hengästymään. Hyvää yötä!
Orso tapasi Colomban hieman levottomana hänen pitkällisen poissaolonsa vuoksi. Mutta nähtyään jälleen veljensä sai hän takaisin tavallisen surullisen kirkkaan katsantonsa. Illallista syödessä puhelivat he ensin vähäpätöisistä asioista, kunnes Orso, sisarensa tyyneestä ilmeestä rohkaistuneena, kertoi tälle kohtauksensa ryövärein kanssa. Laskipa hän vielä leikkiäkin siitä siveellisestä ja uskonnollisesta kasvatuksesta, jonka pikku Chilina saa enoltansa ja hänen kunnialliselta toveriltansa, hra Castriconilta.
— Brandolaccio on kunnian mies, sanoi Colomba, mutta Castriconi on mies ilman periaatteita, on minulle kerrottu.
— Minä puolestani luulen heidät vallan toistensa arvoisiksi, arveliOrso. Molemmat ovat avonaisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan.Ensimäinen rikos raastaa heidät alituisesti uusiin rikoksiin.Eivätkä he ehkä kuitenkaan ole niin syyllisiä kuin monet muutmaquis-pensastossa piileksijät.
Ilon välähdys näkyi Colomban otsalla.
— Niin, jatkoi Orso, noiden onnettomain käytöstavassa on jotakin kunniakasta. Nykyiseen elämäänsä ovat ne joutuneet julman ennakkoluulon eivätkä suinkaan alhaisen voitonpyynnin takia.
Seurasi lyhyt äänettömyys.
— Veljeni, sanoi Colomba kaataen hänelle kahvia, olette ehkä jo kuullut, että Charles Baptiste Pietri on viime yönä kuollut? Niin, hän kuoli vilutautiin.
— Mikä Pietri se oli?
— Tämän kylän väkeä hän oli ja sen Madeleinen aviomies, jolle isämme kuollessansa jätti lompakkonsa. Leski kävi täällä pyytämässä minua peijaisiin ja laulamaan valituksen vainajan muistoksi. Teidän sopisi tulla mukaan. He ovat naapureitamme ja se olisi pieni kohteliaisuus, jota ei pitäisi laiminlyödä näin pienellä paikkakunnalla kuin meidän on.
— Mene hiiteen peijainesi, Colomba! Minä en pidä siitä, että sisareni asettuu julkisen näytännön päähenkilöksi.
— Orso, vastasi Colomba, kukin kunnioittaa vainajaa omalla tavallaan. Tapa laulaaballatakuolleen muistoksi on esi-isiltä peritty ja sen vuoksi on meidän pidettävä sitä kunniassa ikivanhana perintönä. Madeleinella ei ole runolahjaa ja vanha Fiordispina, koko saaren paras ballatalaulaja, on kipeä. Jonkun muun täytyy siis laulaa tässä tilaisuudessa.
— Etkö sinä luule Charles Baptisten löytävän oikeaa tietä toiseen maailmaan, jos nuo värssypahaiset jäisivätkin kuikuttamatta hänen olut-tuoppinsa muistoksi? Vaikka mene vain peijaisiin, kun sinua haluttanee, Colomba, ja voinhan tulla mukaankin, jos luulet kohteliaisuuden sitä vaativan. Mutta elä laula mitään, minä pyydän … se ei sovellu sinun ikäisellesi, siskoni.
— Minä olen luvannut sen tehdä. Se on maan tapa täällä eikä koko paikkakunnalla löydy muita, kuten jo sanoin.
— Tuhma tapa!
— Ballatan laulaminen ei ole hauskaa minullekaan. Se muistuttaa vain minua meitä itseämme kohdanneista onnettomuuksista. Huomenna olen minä sairas tuon toimituksen jälkeen. Minä tiedän sen, mutta minun täytyy se tehdä. Sallikaa minun laulaa, veljeni… Pyysittehän Ajacciossa, muistatteko, että runoilisin jotakin huvittaakseni tuota englantilaista neitosta, joka ehkä nauraa meidän vanhoille tavoillemme. Enkö minä sitten saisi runoilla tänään noille poloisille, jotka ovat siitä kiitollisia, sillä se lohduttaa heitä surussansa?
— No, tee sitten, kuten tahdot. Lyönpä vetoa, että sinä olet jo miettinyt valmiiksi ballatasi etkä tahdo jättää sitä esittämättä.
— En, enkä minä voisikaan valmistaa sitä ennakolta. Vasta sitten, kun asetun vainajan eteen ja ajattelen jäljelle jääneitä, selviää se minulle. Kyyneleet herahtavat silmiini ja silloin laulan minä, mitä mieleni käskee.
Kaiken tämän lausui hän niin yksinkertaisesti, ett'ei kukaan voinut huomata mitään runoilijattaren itserakkautta signora Colombassa. Orso myöntyi ja seurasi sisartansa Pietrin taloon.
Vainaja lepäsi kasvot paljastettuina, eräällä pöydällä, talon suurimmassa asuintuvassa. Ovet ja akkunat olivat avoinna ja useita kynttilöitä paloi ruumispöydän ympärillä. Pään puolessa seisoi leskivaimoja hänen ympärillänsä suuri joukko naisia, jotka kaikki pysyivät samalla puolen huonetta; toisella puolen seisoivat miehet, avopäin ja katse vainajaan luotuna, yleisen hiljaisuuden vallitessa. Jokainen uusi tulokas lähestyi pöytää, suuteli tai syleili vainajaa, nyökäytti päätänsä tervehdykseksi leskelle ja pojalle ja vetäytyi sitten paikoillensa sanaakaan virkkamatta.
Silloin tällöin katkaisi joku sentään juhlallisen hiljaisuuden tehden vainajalle tämäntapaisia kysymyksiä:
"Miksi jätit sinä hyvän vaimosi?" kysyi esim. eräs kummisetä. "Eikös hän pitänyt hyvää huolta sinusta? Mitä puuttui sinulta täällä? Miksi et voinut odottaa vielä muutaman kuukauden, että miniäsi olisi ehtinyt synnyttää pojan?"
Pietrin poika, pitkäkasvuinen nuori mies, huudahti isävainajan kättä puristaen:
"Voi, miksi ei sallittu sinun kuolla väkivaltaisesti![23] Poikasi olisi kostanut ilkityön!"
Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka Orso kuuli astuessaan surutupaan. Hänet huomatessansa vetäysivät ihmiset sivulle antaen tietä ja heikko uteliaisuuden solina ilmoitti, että liikutettu väkijoukko oli jännityksellä odottanut valituslaulun runoojatarta.
Colomba syleili leskeä, tarttui häntä kädestä ja seisoi jonkun aikaa miettien ja silmät maahan luotuina. Sitten heitti hän mezzaronsa taaksepäin, katsoa tuijotti vainajaan, kumartui hänen ylitsensä ja alkoi laulunsa, melkein yhtä kalpeana kuin edessä oleva ruumis:
"Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Elämä on kärsimystä. Nyt muutat sinä sinne, missä ei ole auringon hellettä eikä kylmän uhoa. — Et tarvitse sinä enää sirppiäsi etkä rakasta lapiotasi… Ei tarvitse sinun enää työssä hikoilla… Sunnuntaipäiviä ovat täst'edes päiväsi, Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Poikasi hallitsee nyt huonettasi… Olen nähnyt rautatammenkin kaatuvan, kun Libeccio sen kuivattaa. Ijäksi luulin minä sen kuoleutuneen… Mutta sitten kuljin minä siitä ohitse … ja katso, juuresta versoi nuori vesa… Vesa varttui tammeksi sekin … varttui ja siimestä runsaasti soi… Levähdä, Maddale, suojassa nuoren tammen … ja muistele vanhaa, joka nyt kaatunut on."
Tässä alkoi Mataleena itkeä nyyhkyttää ääneen ja pari kolme miestä, jotka tarpeen vaatiessa olisivat ampuneet kristittyjä ihmisiä yhtä kylmäverisesti kuin peltopyitä, kuivailivat niinikään suuria kyynelpisaroita ahavoituneilta kasvoiltansa.
Colomba jatkoi vielä jonkun aikaa tähän tapaan kääntyen milloin vainajaan, milloin tämän perheen puoleen ja antaen ballatassa usein tavattavan kaunopuheisen käänteen avulla vainajan itsensä lohduttaa ystäviänsä ja ja'ella heille hyviä neuvoja. Sikäli kun hän äkkirunossansa edistyi, kirkastui hänen katsantonsa ja hänen poskipäillensä ilmestyi kuultava ruusun väri, jonka rinnalla hänen valkeat hampaansa sitä kauniimpana hohtivat ja hänen laajenneiden silmäteriensä tuli sitä virkeämpänä leimusi.
Hän seisoi siinä kuin Pythia kolmijalkansa päällä. Lukuunottamatta joitakuita huokauksia ja pidätettyjä nyyhkytyksiä ei kuulunut pienintäkään ääntä koko joukosta, joka hänet ympäröi. Vaikka Orso ei ollutkaan erittäin altis tällaiselle villille luonnonrunoudelle, tunsi hän kuitenkin joutuvansa vähitellen yleisen liikutuksen valtaan. Vetäytyen tuvan hämärään nurkkaan itki hän itseksensä niinkuin Pietrin poikakin.
Äkkiä syntyi tuvassa hiljaista liikettä, ihmiskehä avausi ja useita outoja miehiä astui sisään. Päättäen kunnioituksesta, jota heille osoitettiin, ja siitä nopeudesta, millä ihmiset riensivät tekemään heille tilaa, olivat tulijat nähtävästi arvokasta väkeä, joiden käynti oli talolle erityiseksi kunniaksi. Ballatan vuoksi ei kukaan sentään puhutellut heitä.
Ensimäinen tulokkaista näytti olevan noin 40-vuotias mies. Mustasta puvusta, punaisesta kaulanauhasta sekä käskevästä ja itseensä luottavasta kasvojen ilmeestä voi arvata hänet prefektiksi eli kuvernööriksi. Hänen jäljessään astui sisään köyryselkäinen, ihoväriltänsä keltainen ukko, jonka arkaa ja levotonta katsetta vihreät silmälasit huonosti peittivät. Yllänsä oli vanhuksella liian väljä musta puku, joka tosin näytti uudelta, mutta nähtävästi oli teetetty jo useita vuosia sitten. Pysytellen aina prefektin rinnalla näytti hän tahtovankin piiloittautua tämän luomaan varjoon. Ukkoa seurasi pari pitkää nuorta miestä, joiden iho oli päivän helteen polttama, posket tuuhean korvusparran peitossa ja joiden korskean rohkea katsanto ilmaisi hieman tungettelevaa uteliaisuutta.
Orso oli aikojen kuluessa ehtinyt unhottaa kotikylänsä herrasväen ulkomuodot. Mutta tuo vihreiden silmälasiensa takaa vilkuva vanhus sai heti hänessä vanhat muistot hereille. Jo siitäkin, että tämä kuului prefektin seuraan, arvasi hän ukon Pietraneran voudiksi, asianajaja Barriciniksi, joka siis poikinensa oli saattanut prefektin tänne kuulemaan ballatan esitystä.
Kävisi vaikeaksi kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä Orsossa syntyivät; etupäässä herätti hänen isänsä vihamiehen läsnäolo hänessä kauhua ja nyt tunsi hän olevansa alttiimpi kuin koskaan ennen niille epäilyksille, jotka hän tähän saakka oli aiheettomina karkoittanut luotansa.
Colombaan taas vaikutti sen miehen tulo, jolle hän oli verivihan vannonut, hetipaikalla niin voimakkaasti, että hänen vilkas hahmonsa synkistyi. Sitten kävi hän vallan kalpeaksi, hänen äänensä painui ja aloitettu runosä'e kuoli hänen huulillensa. Mutta pian selvisi hän taas ja jatkoi ballataansa uudella innolla:
"Kun haukka tyhjän pesän luona vaikeroi, niin haikarat lens' ympäri ilkkuen…"
Tässä kuului pidätettyä naurua: äskentulleiden nuorten miesten mielestä oli tämä vertauskuva liian rohkea.
"Ja haukka hän valveusi taas … ja siipensä auki löi … ja huuhtoi hurmeessa terävän nokan… Ja sinä, Charles Baptiste, joka muutat nyt pois, vie viimeiset hyvästit ystävies… On kyyneleet heiltä jo ehtyneet… Ja orpo tyttönen sua ei itke… Ja miksi hän itkis?… Sa nukahdithan keskipäivällä … sun oman perhees keskellä … ja aikaa sait myös valmistautua … etehen käydä Kaikkivaltiaan.
"Mut orpo itkee isävainajaa … jonk' kurjat tappoi salamurhaajat… kavalin iskuin takaapäin he löit … ja levon löys hän vihreen nurmen alla… Mut veren vuotaneen hän säilytti … tuon viattoman jalon hurmehen … ja pirskoitti sen yli Pietraneran, jot' uhkaa se nyt kuin tappava myrkky… Ja kirottu on tämä Pietranera, kunis syyllinen hurme on huuhtonut … viattomain verten viime jäljet."
Tämän säkeen päätettyänsä vaipui Colomba tuolille, veti mezzaron kasvoillensa ja nyyhkytti vielä kotvan aikaa. Itkien kertyivät naiset hänen ympärillensä; monet miehistä heittivät jo hurjia silmäyksiä kylävoutiin ja hänen poikiinsa päin; eräät vanhukset taas murisivat sen häiriön johdosta, minkä nämä olivat läsnäolollansa aikaan saaneet. Vainajan poika tunkeusi väkijoukon läpi aikoen pyytää kylävoutia poistumaan mitä pikimmin. Mutta tämäpä ei ollut tätä pyyntöä odottanut, vaan oli jo livahtanut tiehensä; myöskin hänen molemmat poikansa olivat jo ulkona raitilla. Prefekti valitti surua nuorelle Pietrille ja seurasi kohta sen jälkeen voutilaisia.
Orso lähestyi sisartansa, tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet ulos tuvasta.
— Saattakaa heidät kotiin, sanoi nuori Pietri eräille ystävillensä, ja katsokaa, ett'ei heille mitään tapahdu.
Pari kolme nuorta miestä pisti äkkiä tikarin takkinsa vasempaan hihaan ja saattoi Orson sisarinensa della Rebbian talon ovelle.
Colomba oli niin hengästynyt ja voipunut, ett'ei hän tässä tilassansa saanut sanaa suustansa. Nojaten päänsä Orson olkapäähän piti hän tämän toista kättä omiensa välissä. Vaikka hän sisällisesti paheksuikin sisarensa valituslaulun loppusäkeitä, oli hän sentään liian liikutettu julki lausuakseen yhtään moitteen sanaa. Äänetönnä odotti hän tämän hermokohtauksen päätöstä, jonka valtaan hänen sisarensa oli joutunut, kun samassa heidän ovellensa kolkutettiin. Pian sen jälkeen astui Saveria sisään aivan peljästyneenä ilmoittaen — herra prefektin. Sen kuultuansa nousi Colomba ylös ikäänkuin häveten heikkouttansa ja pysyttelihe seisoallaan nojautuen tuoliin, mutta silminnähtävästi vapisi hänen kätensä.
Prefekti aloitti keskustelun pyytelemällä anteeksi, jos hänen vieraskäyntinsä sattui sopimattomaan aikaan, surkutteli neiti Colombaa, puhui liiallisten mielenliikutusten vaarallisuudesta, moitti tätä peijais-viettotapaa, olletikin kun valitus-runoojattaren kyky teki tilaisuuden sitä kiusallisemmaksi läsnäolijoille, ja liitti sopivalla tavalla lopuksi lievän moitteen ballatan viimeisten säkeiden tarkoitusperästä.
Muuttaen sitten äänensä, jatkoi hän:
— Herra della Rebbia, teidän englantilaiset tuttavanne lähettivät teille paljo terveisiä minun kauttani; neiti Nevil pyysi minun vakuuttamaan puolestansa parhainta ystävyyttä teidän arvoisalle sisarellenne. Sitäpaitse antoi hän minulle kirjeen teille.
— Kirje minulle neiti Nevileltä? kummasteli Orso.
— Niin, vaikka se onnettomuudeksi ei ole nyt mukanani; mutta viiden minuutin kuluttua lähetän minä sen teille. Hänen isänsä ei ole ollut terve. Pelkäsimme jo kerran, että hän oli saanut kauhean vilutaudin. Vaan onneksi meni kohtaus ohitse ja hänen tilastansa voitte pian itse lausua mielipiteenne, sillä ennen pitkää on eversti täällä, ell'en erehdy.
— Miss Nevil oli tietysti kovin levoton?
— Onneksi ei hän tiennyt vaarasta, ennen kuin se oli jo ohitse. Hra della Rebbia, neiti Nevil on jutellut minulle paljo teistä ja arvoisasta sisarestanne.
Orso kumarsi.
— Hän pitää sangen paljo teistä molemmista. Suloisen ulkokuoren ja keveän perustelutavan alle osaa hän kätkeä mitä terävimmän älyn.
— Hän on todellakin ihastuttava nainen, myönsi Orso.
— Minä tulinkin tänne melkeinpä yksinomattain hänen pyynnöstänsä, hra della Rebbia. Kukaan ei tunne paremmin kuin minä erästä juttua, jota minun ei suinkaan tekisi mieli johtaa mieleenne. Kun hra Barricini vielä toistaiseksi on Pietraneran kylävoutina ja minä tämän läänin kuvernöörinä, niin lienee minun tarpeetonta sanoa, minkä verran annan arvoa eräille epäilyksille, joita ajattelemattomat ihmiset ovat, ell'en vallan erehdy, teillekin kuiskineet; nämä olette te loukattuna torjuneet, kuten teidän asemassanne olevalta ja teidän laiseltanne luonteelta voikin odottaa.
— Colomba, sanoi Orso liikahtaen äkkiä tuolillansa, sinä näytät kovin väsyneeltä. Sinun pitäisi mennä nukkumaan.
Colomba pudisti päätänsä eittävästi. Hän oli voittanut takaisin tyyneytensä ja kiinnitti tuliset katseensa prefektiin.
— Hra Barricini, jatkoi tämä, toivoisi kovin, että tämä vihamielisyys … tai kuinka sanoisin: tämä epävarma tila, jossa te elätte keskenänne, päättyisi. Minä puolestani olisin iloinen nähdessäni teidän rakentavan keskenänne sellaiset sovinnolliset suhteet, joissa toisiansa arvostamaan luotujen naapurusten tuleekin elää…
— Hra kuvernööri, keskeytti Orso hänet liikutetulla äänellä, minä en ole syyttänyt koskaan hra Barricinia isäni murhasta, mutta hän on tehnyt itsensä syypääksi erääseen toiseen tekoon, joka tekee kaikki suhteet meidän välillämme ainaisesti mahdottomiksi. Hän on näet tuonut esille erään tunnetun ryövärin nimessä kirjoitetun uhkauskirjeen … ja ainakin hiljaisuudessa väittänyt isääni sen kyhääjäksi. Luultavasti on tämä kirje ollutkin välillisesti syypää hänen kuolemaansa.
Hra kuvernööri mietti hetken, ennenkuin jatkoi:
— Jos arvoisa isänne niin uskoi, joka vilkkaan luonteensa kiihoittamana oli laillisessa oikeusriidassakin hra Barricinin kanssa, on se vielä anteeksi annettavissa. Mutta teidän puolelta ei tuollainen sokeus ole sallittu. Muistakaahan toki, ett'ei Barricinilla ollut mitään hyötyä tuon kirjeen julkisuuteen saattamisesta… Hänen luonteestansa en viitsi keskustella teidän kanssanne, ettekä te häntä edes tunnekaan… Teillä on vain ennakkoluuloja häntä vastaan eikö totta?… Mutta ajatelkaahan toki, että laintunteva mies…
— Mutta, hra kuvernööri, sanoi Orso nousten ylös, suvaitkaa muistaa, että joka ei ota uskoakseen Barricinia tuon väärennetyn kirjeen laatijaksi, samalla syyttää siitä isävainajaani. Hänen kunniansa taas on minunkin kunniani, niin että…
— Kukaan ei voi olla enemmän vakuutettu eversti della Rebbian kunniallisuudesta kuin minä, jatkoi kuvernööri, mutta tuon kirjeen laatijahan on nyttemmin saatu ilmi, hra luutnantti.
— Kuka siis? huudahti Colomba astuen prefektiä kohti.
— Eräs hirtehinen, joka on tehnyt itsensä syypääksi useampiin rikoksiin, vieläpä sellaisiin, joita te korsikalaiset ette anna anteeksi, eräs varas nimeltä Tomaso Bianchi … on äskettäin Bastian linnassa tunnustanut olevansa tuon katalan kirjeen tekijä.
— Mies on minulle vallan outo, sanoi Orso. Ja missä tarkoituksessa olisi hän sen tehnyt?
— Tämän kylän miehiä hän on, sanoi Colomba, ja meidän entisen myllärimme veli. Hän on ilkeämielinen valehtelija, jota ei kannata uskoa.
— Saattepa vielä nähdä, mikä hyöty hänellä on jutusta ollut, jatkoi kuvernööri. Mylläri, josta arvoisa sisarenne mainitsi ja jonka nimi muistaakseni oli Teodor, oli vuokrannut everstiltä myllyn siinä koskessa, jonka omistusoikeudesta hra Barricini oli alkanut jutun arvoisaa isävainajaanne vastaan. Everstillä, joka aina oli antelias luonteeltansa, ei liene ollut mitään etua koko myllystä. Tomaso taas otaksui, että jos hra Barricini saisi kosken haltuunsa, joutuisi hän maksamaan tälle melkoista suuremman vuokrasumman, koskapa hra Barricini tiettävästi on jotenkin ahne. Veljensä etujen takia väärensi Tomaso siis kirjeen ryöväri Agostinin nimeen, siinä koko juttu. Niinkuin tiedätte ovat sukusiteet Korsikassa niin voimakkaat, että ne toisinaan vievät suorastaan rikoksiin… Olkaa hyvä ja lukekaa tämä kirje, jonka yleinen syyttäjä kirjoitti minulle… Siitä saatte todistuksen siihen, mitä tässä olen teille kertonut.
Orso silmäili nopeasti kirjeen läpi, joka antoi yksityiskohtaisen selonteon Tomason tunnustuksista … ja Colomba seurasi samalla hänkin kirjeen sisällystä veljensä olan yli.
Luettuansa sen loppuun, huudahti hän:
— Orlanduccio Barricini matkusti Bastiaan joku kuukausi sitten, kun tieto veljeni tulosta oli levinnyt Pietranerassa. Hän kai tapasi Tomason ja — osti tämän valheen.
— Arvoisa neiti, sanoi prefekti kärsimättömästi, kaikki selitätte te vihamieliseen suuntaan. Luuletteko totuuden tulevan ilmi sillä tavoin? Te olette sen sijaan kylmäverisempi, hra della Rebbia; sanokaa, mitä te tästä arvelette? Luuletteko tekin, kuten sisarenne, että mies, jolla on verrattain helppo rangaistus kärsittävänä, ottaa ilomielellä niskoillensa rikoksen, jota hän ei ole tehnyt, ja sitoutuu tähän vallan tuntemattoman henkilön takia?
Orso luki uudelleen yleisen syyttäjän kirjeen punniten jokaista sanaa erityisen tarkkaavasti, sillä nähtyänsä asianajaja Barricinin, tunsi hän käyvän vielä vaikeammaksi vakiutua siitä, että tämä oli syytön väärennykseen. Kuitenkin huomasi hän vihdoin täytyvänsä myöntää, että selitys oli hänestä riittävä.
Colomba sitä vastoin huudahti rajusti:
— Tomaso Bianchi on petturi. Olen varma siitä, että hän joko vapautetaan tai pääsee pakenemaan vankeudesta.
Prefekti kohautti olkapäitänsä.
— Minä olen antanut teille, hra della Rebbia, ne tiedot, jotka olen asianomaisilta viranomaisilta saanut. Nyt vetäydyn minä pois ja annan teidän itsenne miettiä asiaa. Toivon, että käytätte selvää järkeänne ja että se voittaa taistelussa sisarenne epäilyksiä vastaan.
Pyydettyänsä muutamin sanoin anteeksi Colomban käytöstä, uudisti Orso äskeiset sanansa, että hän nim. uskoi Tomason yksin olevan syypään rikokseen.
Prefekti oli noussut ylös aikeessa poistua.
— Ell'ei olisi niin myöhäistä, sanoi hän, ehdottaisin, että tulette kanssani noutamaan luotani neiti Nevilen kirjeen. Myöskin voisitte samalla sanoa hra Barricinille, sen mitä juuri olette vakuuttanut minulle, niin olisi kaikki hyvin.
— Orso della Rebbia ei ikinä ole astuva Barricinin kynnyksen yli! huusi Colomba tuimasti.
— Neiti näkyy olevan perheentintinajo[24] (= kellokas), lausui prefekti leikillisesti.
— Hra prefekti, sanoi Colomba päättävästi, teitä on petetty. Asianajaja Barricinia te ette tunne. Hän on mitä viekkain ja petollisin ihminen. Minä rukoilen teitä, ett'ette taivuta veljeäni tekoon, joka kerrassaan häpäisisi hänet.
— Colomba, tiuskaisi Orso, kiihkosi tekee sinut mielettömäksi.
— Orso, Orso, sen lippaan nimessä, jonka teille näytin, pyydän teitä kuulemaan minua. Teidän ja Barricinien välillä on verta; ettehän te mene heidän luoksensa?
— Sisko hyvä!
— Ettehän, rakas veljeni, ettehän mene? Muuten täytyy minun jättää tämä talo … enkä minä takaisin palaja… Orso, säälikää minua…
Samassa heittäysi hän polvilleen veljensä eteen.
— Minä joudun aivan epätoivoon nähdessäni nti della Rebbian noin mielettömänä. Mutta te saatte hänet vakuutetuksi mielipiteestänne, siitä olen varma, hra luutnantti.
Prefekti avasi oven, vaan pysähtyi ikäänkuin olisi odottanut, ettäOrso seuraisi häntä.
— Minä en voi jättää häntä nyt, sanoi Orso, mutta huomenna minä kyllä…
— Minä matkustan pois jo varhain aamulla — — —
— Veljeni, odottakaa edes huomis-aamuun, huudahti Colomba ristien kätensä. Sallikaa minun käydä vielä läpi isäni paperit… Sitähän te ette voine kieltää minulta?
— Olkoon menneeksi!… Vielä tänä iltana saat sinä ne nähdä, mutta sen koommin et sinä saa minua kiusata tuolla mielettömällä vihallasi… Tuhannesti anteeksi, hra prefekti … Minä tunnen itsekin voivani hieman pahoin … Jättäkäämme mieluummin tuo asia huomiseksi.
— Uni tuopi uuden neuvon, sanoi prefekti poistuessansa, huomenna olette te toivoakseni päässyt kaikesta eperoimisesta. Jääkää hyvästi!
— Saveria, ota lyhty ja saata hra prefekti asuntoonsa, käskiColomba. Hän antaa sinulle samalla kirjeen, jonka tuot Orso-herralle.
Sitten lisäsi hän vielä pari sanaa, joita eivät kuulleet muut kuin palvelustyttö.
— Colomba, lausui Orso prefektin mentyä, sinä olet tuottanut minulle paljo ikävyyksiä. Kuinka voit sinä kieltäytyä uskomasta sitä, mikä on silminnähtävästi totta?
— Te olette antanut minulle harkinta-aikaa huomiseksi, vastasi tämä.Pitkä aika se ei ole, mutta sittenkin säilytän minä vielä toivoni.
Ottaen samalla avainkimpun juoksi hän suoraa päätä yläkertaan. Siellä kuulusti hän availevan pöytälaatikoita ja penkovan sen salalaatikon sisällystä, johon eversti della Rebbia aikoinansa oli kätkenyt tärkeät paperinsa.