Saveria viipyi kauvan poissa ja Orson kärsimättömyys oli jo ehtinyt ylimmillensä, kun hän vihdoinkin palasi kirjeen ja pikku Chilinan kanssa, joka juuri oli herätetty ensi unestansa ja vielä hieroi silmiänsä.
— Lapsi kulta, mikä sinut tänne saattoi näin myöhällä? kysyi Orso.
— Neiti oli kutsunut minua, vastasi Chilina.
— Mitä pirua hän tuolla poloisella tekee? mietti Orso; mutta hän kiirehti avaamaan miss Lyydian kirjeen ja ryhtyi lukemaan. Sillä välin meni Chilina yläkertaan Colomban puheille.
"Isäni on ollut hieman kipeä, kirjoitti miss Nevil, ja muutenkin on hän niin laiska kirjoittamaan, että minun täytyy toimittaa hänelle kirjurin virkaa. Häneltä kastui näet jalat meren rannikolla sinä samana päivänä, jolloin hän olisi voinut ihailla maisema-näköalaa kanssamme; eikä tässä teidän viehättävässä saaressanne tarvita muuta, niin on vilutauti jo ovella. Minä olen täältä asti jo näkevinäni teidän hahmonne tätä lukiessanne; te tavoittelette epäilemättä tikarianne, mutta toivottavasti ei teillä ole sitä enää. No niin, isäni on siis sairastanut hieman vilutautia ja kuumetta, minua taas on ahdistanut pelko sen johdosta. Prefekti, joka yhäti mielestäni on sangen rakastettava mies, toi luoksemme miellyttävän lääkärin, joka parissa päivässä pelasti meidät pulasta. Kohtaus ei uudistunut ja isäni tahtoisi jo jälleen lähteä metsästämään, mutta sen huvin olen minä häneltä vielä kieltänyt. —
Millaiselta näytti teidän vuoristolinnanne kotiin palattuanne? Oliko pohjoinen torni vielä paikoillansa?… Näkyykö kummituksia? Kyselen teiltä näitä asioita sen vuoksi, että isäni muistaa teidän ta'anneen hänelle runsaan saaliin daama-eläimiä, metsäsikoja ja muhveleja … vai kuinka tuon ihmeellisen elävän nimi kuului?… Noustuamme Bastiassa laivaan on tarkoituksemme saapua Pietraneraan ja pyytää vierasvaraisuuttanne; toivon, ett'ei della Rebbian linna, jonka kerroitte olevan niin perin vanhan ja ränsistyneen, kuitenkaan yllemme suistu.
Vaikka prefekti onkin niin miellyttävä mies, ett'ei meiltä hänen seurassansa koskaan puutu puheenainetta,by the by,[25] luulen sentään panneeni hänen päänsä pyörälle. Puhelimme kerran teidän jalosukuisuudestannekin: Bastian lakimiehet olivat lähettäneet hänelle muutamia tietoja eräästä telkimien ta'a suljetusta veitikasta, jonka tunnustukset ovat sellaiset, että ne kai karkoittavat tähänastiset epäilyksenne; teidän vihamielisyytenne (naapurianne kohtaan), joka toisinaan on saanut minut levottomaksi, lakannee näistä tiedon saatuanne. Ette voi kuvailla, kuinka tämä minua ilahduttaa!
Kun te lähditte täältä kauniin runolaulajattaren kanssa, pyssy kädessä ja synkkänä katsannolta, näytitte te minusta tavallista enemmän … jopa liiankin … korsikalaiselta.Basta!Olen kirjoittanut teille jo näistä asioista niin laajaperäisesti vain sen vuoksi, että minulla on täällä ikävä.
Sen pahempi, on prefekti jo lähdössä. Me lähetämme teille sanan, kun rupeamme hommautumaan täältä vuoristoanne kohti ja erityisesti kirjoitan minä neiti Colomballe pyytääkseni häneltä yhden bruccion,ma solenne. Sillä välin voitte sanoa hänelle puolestani tuhansia helliä terveisiä. Hänen antamaansa tikaria käytän minä usein aukileikatessani romaanin lehtiä, jonka onneksi otin mukaani; mutta tuo hirmuinen teräsase pitää tätä arvottomana käyttönä ja viiltelee kirjaraukkani säälimättömällä tavalla.
Hyvästi nyt, hra luutnantti; isäni lähettää teillehis best love. Ottakaa varteen prefektin puheet, sillä hän on neuvokas järkimies ja tekee tuon mutkan Pietraneraan luullakseni ainoastaan teidän vuoksenne. Muuten matkustaa hän Corteen laskemaan erään julkisen rakennuksen peruskiveä. Kuvittelen tuon juhlallisuuden suuremmoiseksi ja valitan suuresti, ett'en voi olla siellä mukana. Herrasmies koruompeluksilla varustetussa virkapuvussa, silkkisukissa ja valkea nauha yllänsä käsittelee muurarin lastaa … ja pitää puheen, jonka jälkeen juhlallisuus päättyy tuhanten huutaessa: eläköön kuningas!
Olettepas te ollut aika tuhma-Jussi, saadessanne minut kirjoittamaan neljä kokonaista sivua. Mutta minun on täällä ikävä, pyydän vielä kerran huomauttaa teille, ja sen vuoksi näen mielelläni, että tekin vastaatte minulle laajaperäisessä kirjeessä.
Muuten on minusta hieman omituista, ett'ette ole vieläkään ilmoittanut minulle onnellista saapumistanne linnaanne Pietranerassa.
Lyydia.
J. K. Pyydän teitä vielä kerran kuuntelemaan prefektin sanoja ja tekemään niinkuin hän sanoo. Me olemme täällä yhdessä miettineet, miten teidän tässä on meneteltävä … ja minua se erityisesti ilahduttaisi."
Orso luki kirjeen kolmeen, neljään kertaan säestäen mielessänsä jokaisen luennan lukemattomilla selityksillä; sitten kirjoitti hän pitkän vastauksen ja käski Saverian toimittamaan sen eräälle kyläläiselle, joka vielä samana yönä lähti Ajaccioon. Sisarensa kanssa ei hän enää aikonut antautua minkäänlaisiin keskusteluihin Barricinien todellisista tahi valheellisista ilkitöistä, sillä miss Lyydian kirje oli saattanut hänet näkemään kaiken ruusuisessa valaistuksessa. Epäilyksiä ei hänellä enää ollut eikä myöskään vihamielisyyden tunteita.
Jonkun aikaa odotteli hän, että Colomba tulisi alas yläkerrasta, mutta kun tätä ei näkynyt tulevaksi, meni hän levolle keveämmällä sydämellä kuin mitä hänellä oli pitkään aikaan ollut.
Kun Colomba oli toimittanut Chilinan matkaan annettuansa hänelle salaiset määräykset, vietti hän suurimman osan yöstä lukemalla isänsä vanhoja papereja. Hiukan ennen päivän koittoa viskattiin muutamia pikkukiviä ikkunaan, jonka merkin kuultuansa hän juoksi alas puutarhaan, avasi erään salaportin ja saattoi taloon kaksi sangen epäilyttävän näköistä miestä. Hänen ensimäinen huolensa oli saattaa heidät keittiöön ja toimittaa heille siellä ruokaa.
Mitä miehiä nämä olivat, sen saamme pian tietää.
Noin klo 6 aamulla kolkutti eräs prefektin palvelija della Rebbian talon ovelle. Colomballe, joka tuli avaamaan, sanoi hän prefektin olevan lähtö-aikeissa, ja odottavan saavansa sitä ennen tavata hra della Rebbiaa. Empimättä vastasi Colomba, että hänen veljensä oli langennut rappusissa ja nyrjäyttänyt jalkansa eikä voinut astua askeltakaan. Sen vuoksi pyysi hän hra prefektin suomaan anteeksi, ett'ei hän voinut tulla sinne, mutta olisi hän sangen kiitollinen, jos prefekti suvaitsisi nähdä vaivan pistäytyä täällä. Heti viestin poistuttua tuli Orso alas huoneestansa ja kysyi eikö prefekti ollut lähettänyt ketään häntä noutamaan.
— Hän pyysi teitä odottamaan häntä täällä, vastasi Colomba vakuuttavasti.
Puoli tuntia kului eikä mitään elonmerkkiä näkynyt Barricinien talossa. Orsolle juolahti mieleen kysyä Colombalta, oliko hän löytänyt mitään erikoista, johon tämä vastasi antavansa selityksen niin pian kuin prefekti saapuu. Muuten näytti hän tyyneltä, mutta ihon väri ja katse ilmaisivat kuumeentapaista levottomuutta.
Vihdoinkin avausi Barricinien talon ovi ja ensimmäisenä tuli sieltä ulos prefekti matkapuvussaan; häntä seurasi kylävouti molempien poikiensa keralla. Pietraneran asukkaat, jotka jo päivän koittaessa olivat laittautuneet tähystys-sijoillensa katsellaksensa läänin ensimäisen virkamiehen lähtöä, hämmästyivät suuresti nähdessänsä, että tämä kolmen Barricinin seurassa tuli suoraan torin poikki ja hävisi della Rebbian taloon.
— Siellä tehdään sopuisa rauha, huusivat kylän politikoitsijat.
— Sanoinhan minä teille, lisäsi eräs vanhus, että Ors' Antonio on elänyt liian kauvan mantereella ottaaksensa asiat sydämen kannalta.
— Huomatkaa sentään, vastasi eräs rebbialainen, että Barricinit etsivät häntä … ja pyytävät tietysti anteeksi.
— Tietysti on prefekti narrannut heidät kaikki tyyni, arveli ukko; nykyajan ihmiset ovat kaikki vailla miehuutta eivätkä nuoret miehet enää välitä isänsä verestä enempää kuin — äpärät!
Prefekti hämmästyi kovin nähdessänsä Orson seisoallansa ja kävelevän vallan vaivatta. Parilla sanalla ilmaisi Colomba valheensa pyytäen sitä anteeksi:
— Jos te olisitte asunut jossakin muualla, olisi veljeni vastannut käyntiinne jo eilen, sanoi hän.
Orso pyyteli niinikään useampia kertoja anteeksi väittäen, ett'ei hän ollut tiennyt mitään tästä naurettavasta valheesta, josta hän oli aivan suutuksissansa. Prefekti ja ukko Barricini näyttivät uskovan hänen vakuutustensa vilpittömyyttä, jotka oikeiksi todisti sekä hänen hämmentynyt esiytymisensä että nuhteensa Colomballe; mutta kylävoudin pojat eivät näyttäneet tyytyvän näihin selityksiin.
— Hän pitää meitä pilkkanansa, sanoi Orlanduccio niin kovalla äänellä että talonväenkin piti se kuuleman.
— Jos minun sisareni tekisi minulle moisen kepposen, lisäsi Vincentello, niin kyllä minä ottaisin häneltä halun tehdä sitä toistamiseen.
Nämä sanat ja se ääni, millä ne lausuttiin, eivät miellyttäneetOrsoa, jonka hyväntahtoisuutta ne loukkasivat. Hän heitti molempiinBarricineihin silmäyksiä, joissa ei enää äskeistä hyväntahtoisuuttaollut.
Kun kaikki muut tällä välin olivat istuutuneet, paitse Colomba, joka seisoi kyökin ovella, koroitti prefekti äänensä ja lausui ensin muutamia jokapäiväisyyksiä maan ennakkoluuloista, muistuttaen sitten läsnäolijoille, että useimmat ikivanhat vihamielisyydet perustuivat vain väärinkäsityksiin. Kääntyen sitten kylävoutiin sanoi hän, ett'ei hra della Rebbia ollut koskaan uskonut Barricinin perheen suoranaisesti tahi epäsuorasti vaikuttaneen siihen valitettavaan tapahtumaan, jonka uhriksi hänen isänsä oli joutunut. Tosin oli hän säilyttänyt joitakin epäilyksiä yksityiskohtien johdosta, jotka aiheutuivat molempien perheiden välisestä oikeusjutusta, mutta näihin oli syynä niin hyvin hra Orson monivuotinen poissaolo kuin ne tiedonannot, jotka hän oli kotiseudultansa saanut. Nyt, kun uusia asioita oli äskettäin ilmi tullut, katsoi hän olevansa täysin tyydytetty ja halusi ystävällisiä suhteita ja hyvää naapuruutta hra Barricinin ja hänen molempien poikiensa kanssa.
Orso kumarsi hajamielisenä. Hra Barricini sopersi muutamia sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla, ja nuoret Barricinit katselivat katto-orsia. Jatkaen puhettansa kääntyi prefekti Orson puoleen antaaksensa Barricinien puolesta hänelle yhtäläisen selvityksen, kun Colomba samassa veti muutamia papereita esiliinansa alta ja astui juhlallisena rauhaa hierovien riitapuolten väliin sanoen:
— Tosin näkisin erittäin mielelläni, että sota kahden naapuriperheen välillä päättyisi. Mutta että rauhanteko olisi vilpitön, ovat keskinäiset suhteet selvitettävät eikä mitään epäilyksen alaista saa välillemme jäädä. Hra prefekti, Tomaso Bianchin tekemä tunnustus tuntui minusta heti epäilyttävältä, koska hän tiettävästi on huonomaineinen mies. Mainitsin jo teille, että nuori Barricini ehkä on tavannut hänet Bastian vankilassa…
— Se ei ole totta, keskeytti Orlanduccio, Tomaso Bianchia en minä ole ikinä nähnyt.
Colomba heitti häneen halveksivan katseen ja jatkoi sitten näennäisesti aivan tyyneenä:
— Te olette selittänyt, mitä etuja Tomasolla oli uhata hra Barricinia yleisesti peljätyn ryövärin nimessä, ja huomauttanut hänen halunneen varata veljellensä Teodorille sen myllyn, jonka isäni oli vuokrannut hänelle vähäistä maksua vastaan?
— Sehän on päivänselvää, sanoi prefekti.
— Sellaiseen kurjaan nähden, mikä Bianchi näyttää olevan, riittää se selitykseksi, sanoi Orso erehtyen sisarensa maltillisen ulkomuodon suhteen.
— Väärennetty kirje, jatkoi Colomba, jonka silmät alkoivat loistaa vilkkaammin, on päivätty 11 p. heinäkuuta. Silloin oli Tomaso veljensä myllärin luona.
— Aivan niin, sanoi kylävouti hieman levottomasti.
— Mitä hyötyä olisi Tomaso Bianchilla siis tuosta ollut? huudahti Colomba voitonriemulla. Hänen veljensä vuokra-aika oli jo mennyt umpeen; isäni oli sanonut hänet irti jo 1 p. heinäkuuta. Kas, tässä isäni päiväkirja, johon irtisanominen on merkitty … ja tässä kirje eräältä asiamieheltämme Ajacciossa, joka oli hankkinut meille uuden mylläri-ehdokkaan.
Näin sanoessaan antoi hän prefektille paperit, jotka olivat hänellä kädessä.
Seurasi yleinen hämmästys. Kylävouti kalpeni huomattavasti. Orso rypisti kulmiansa ja lähestyi ottaaksensa selkoa papereista, joita prefekti luki tarkkaavasti tutkien.
— Meitä pidetään täällä pilkkanaan! huudahti Orlanduccio toistamiseen nousten vihaisena tuoliltansa. Menkäämme tiehemme täältä, minne meidän ei olisi ensinkään pitänyt tulla!
Hetken kuluttua oli hra Barricini jo ehtinyt saada takaisin kylmäverisyytensä. Hän pyysi saada tutkia noita papereita, jotka prefekti ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta. Nostaen sitten vihreät silmälasit otsallensa, silmäili hän niitä sangen välinpitämättömänä, sillä aikaa kuin Colomba tarkasti häntä naarastiikerin katseilla, joka näkee daamahirven lähestyvän pesäluolassa olevia penikoitansa.
— Mutta, sanoi hra Barricini laskien silmälasinsa nenälleen ja antaen paperit prefektille takaisin, onhan Tomaso tuntien eversti vainajan hyväntahtoisuuden, voinut ajatella … ja niin on hänen täytynyt ajatella … että eversti peruuttaisi irtisanomista koskevan päätöksensä… Jäihän mylly hänen omaksensa, niin että…
— Myllyn vuokrasin minä sittemmin hänelle, sanoi Colomba halveksivasti. Isäni oli jo silloin kuollut ja sen vuoksi olin minä pakotettu pitämään huolta talon suojateista.
— Tomaso on kuitenkin itse tunnustanut kirjoittaneensa tuon kirjeen, sanoi prefekti, sehän on selvää.
— Selvää on minusta tässä se, keskeytti Orso, että koko tämä juttu on täynnä selittämättömiä hävyttömyyksiä.
— Vielä täytyy minun vastustaa eräitä noiden herrain väitteitä, sanoi Colomba. Samassa avasi hän kyökin oven ja heti astuivat sieltä saliin Brandolaccio ja teoloogi koiransa Bruscon kanssa. Molemmat ryövärit olivat aseettomia; ainakaan ei heillä sellaisia näkynyt. Patruunavyö heillä tosin oli yllänsä, mutta siihen tavallisesti kuuluva täydennys — pistooli — puuttui. Saliin tultuansa ottivat he kunnioittaen lakit päästänsä.
Voitte aavistaa, millaisen vaikutuksen heidän äkillinen ilmestymisensä aikaansai! Kylävouti oli horjahtaa kumoon ja hänen molemmat poikansa asettuivat rohkeina hänen eteensä haparoiden tikaria taskustansa. Prefekti yritti ovelle päin, mutta Orso kiristi Brandolacciota kaulasta ärjäisten:
— Mitä sinulla on täällä tekemistä, lurjus?
— Tämä on sala-ansa! huudahti kylävouti koettaen avata oven, jonka Saveria ryövärein käskystä oli vääntänyt lukkoon, kuten myöhemmin saatiin tietää.
— Hyvä herrasväki, sanoi Brandolaccio, elkää minua peljätkö. En minä ole niin suuri piru, miksi minut on mustattu. Mitään pahoja aikeita ei meillä ole. Palvelijanne, hra prefekti, … hieman malttia, hra luutnantti, tehän vallan kuristatte minut!…
Me tulimme tänne kutsuttuina todistajina. No, puhu sinä pastori, jolla on kieli paremmassa kantimessa.
— Hra prefekti, aloitti teoloogi, minulla ei ole ollut kunnia tutustua teihin tätä ennen. Nimeni on Giocanto Castriconi, mutta paremmin tunnetaan minut nimellä: pastori … kas, te tunnette minut sillä nimellä! Niin, neiti della Rebbia, jota minulla myöskään ei ole ollut kunnia ennen tavata, on pyytänyt minulta tietoja eräästä Tomaso Bianchista, jonka kanssa minä, kolme viikkoa sitten, istuin Bastian vankilassa. Kas tässä, mitä minä hänestä tiedän…
— Elkää vaivatko itseänne, sanoi prefekti, teidänlaiseltanne mieheltä minä en tahdo mitään tietoja. Hra della Rebbia, toivoakseni ette te ole mitenkään osallinen tähän katalaan salajuoneen. Mutta oletteko myöskin isäntä talossanne? Käskekää siinä tapauksessa avata tämä ovi. Sisarenne saa ehkä vielä vastata oikeudessa suhteistansa ryöväreihin.
— Hra prefekti, suvaitkaa kuulla, mitä tuolla miehellä on sanottavaa. Te olette täällä jakamassa oikeutta kaikille ja velvollisuutenne on koettaa saada totuutta ilmi. Puhukaa, Giocanto Castriconi.
— Elkää kuunnelko häntä, huusivat kaikki kolme Barricinia kuorossa.
— Jos kaikki puhuvat yht'aikaa, sanoi ryöväri hymyillen, niin on mahdoton kuunnella ketään. Niin, vankeudessa oli minulla huonetoverina, vaan ei ystävänä, kysymyksessä oleva Tomaso Bianchi. Hra Orlanduccio kävi usein hänen puheillansa ja…
— Se ei ole totta, huusivat veljekset yht'aikaa.
— Kaksi kieltoa on sama kuin myönnytys, huomautti Castriconi kylmästi. Tomasolla oli aina rahaa; hän söi ja joi mitä parhaiten. Minäkin olen aina pitänyt hyvästä ruo'asta (se on pienimpiä vikojani) ja huolimatta vastenmielisyydestäni tuota vintiötä kohtaan, suostuin minä sentään syömään monta päivällistä hänen kanssansa. Kiitollisuudesta ehdotin hänelle, että salaa pakenisimme yhdessä… Eräs hempu … jota kohtaan olin ollut vähän ystävällisempi … oli neuvonut minulle keinon siihen… Mutta minä en tahdo epäillyksi saattaa ketään, ymmärrättekö? Tomaso kieltäysikin sanoen olevansa varma asiastansa, koska asianajaja Barricini oli suositellut häntä kaikille tuomareille, ja vakuutti pääsevänsä vankilasta valkeana kuin lumi ja … vieläpä rahat taskussa. Minä puolestani luulin terveyteni kaipaavan vapaampaa ilmaa.Dixi.
— Kaikki tuon miehen puheet ovat pelkkää valhetta, sanoi Orlanduccio päättävästi. Jos olisimme avonaisella salolla ja pyssy kädessä molemmilla, niin ei tuo lurjus sanojansa toistaisi.
— Nyt te teette tuhmuuden, huusi Brandolaccio, elkää haastako riitaa pastorin kanssa, Orlanduccio.
— Sallitteko minun vihdoinkin poistua, hra della Rebhia? kysyi prefekti polkien jalkaa levottomuudesta.
— Avatkaa ovi, Saveria, huusi Orso, avatkaa ovi tai vie teidät perkele!
— Silmänräpäys vielä, sanoi Brandolaccio. Meidän on täältä ensin pujahdettava tiehemme … jonnekin päin. Hra prefekti, kun yhteisten tuttavien luona yhdytään, on tapana myöntää erotessa toisillensa puolen tunnin aselepo…
Prefekti heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen.
— Palvelijanne, hyvä herrasväki, sanoi Brandolaccio. Joudu, Brusco, jatkoi hän koiraansa puhutellen ja kätensä vaakasuoraan asentoon nostaen, teepäs juhlahyppy hra prefektille!
Koira teki käskyn mukaan, ryövärit poistuivat keittiöön, ottivat siellä aseensa ja pakenivat puutarhan kautta, mutta vasta kun ulkoa kuului heidän kimeä vihellyksensä, avausi salin ovi kuin taikaiskusta.
— Hra Barricini, sanoi Orso pidätetyllä kiivastuksella, mielestäni olette te tuon kirjeen väärentänyt. Vielä tänään jätän minä yleiselle syyttäjälle syytöskirjeen sekä väärennyksestä että seurustelusta Bianchin kanssa. Mutta ehkä on minun tehtävä vielä kolmaskin kauheampi syytös teitä kohtaan.
— Ja minä puolestani, sanoi kylävouti, syytän teitä, hra della Rebbia, sala-ansan virittämisestä ja kanssakäymisestä ryövärein kanssa. Sillä välin suvainnee hra prefekti suositella teitä santarmeille.
— Prefekti tietää tehdä velvollisuutensa, sanoi tämä ankarasti. Hän on pitävä huolen siitä, ett'ei Pietranerassa yleistä turvallisuutta häiritä. Tämän sanon minä teille kaikille.
Kylävouti ja Vincentello olivat jo poistuneet salista ja Orlanduccio seurasi heitä takaperin, kun Orso hänelle kuiskasi:
— Isänne on ukkorahjus, jonka voin murjoa korvapuustilla. Mutta teidät vaadin minä tilille … ja veljenne.
Vastaukseksi paljasti Orlanduccio äkkiä tikarinsa ja karkasi hurjana Orson kimppuun; mutta ennenkuin hän ehti käyttää asettansa, tarttui Colomba hänen käsivarteensa ja väänsi sitä voimakkaasti, samalla kun Orso, lyöden nyrkillä häntä kasvoihin, pakotti hänet peräytymään muutamia askelia ja horjahtamaan oven pieltä vastaan. Tikari lensi Orlanduccion kädestä, mutta samalla astui Vincentello sisään ase kädessä, jolloin Colomba tempasi pyssyn nurkasta näyttäen tulijalle, että voitto oli ehdottomasti hänen.
Prefektikin ehätti samassa taistelevien väliin.
— Näkemiin asti, Ors' Anton', huusi Orlanduccio ja avasi rajusti oven, jonka hän sulki jälkeensä saadakseen aikaa paeta tiehensä.
Orso ja prefekti pysyivät neljännestunnin ajan aivan sanattomina, kumpikin omalla puolellansa salia. Voitonylpeys otsallansa katseli Colomba heitä kumpaakin vuorotellen nojautuneena pyssyyn, joka oli voiton ratkaissut.
— Oi, mikä maa ja mitkä hurjat tavat, huudahti prefekti nousten rajusti istualta. Te teitte väärin, hra della Rebbia, ja minä vaadin teiltä kunniasananne, ett'ette ryhdy minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin, vaan odotatte siksi, kunnes oikeus on ratkaissut tämän kirotun jutun.
— Siinä olette oikeassa, hra prefekti, ett'ei minun olisi pitänyt satuttaa kättäni tuohon kurjaan. Mutta kun minä kerran tulin lyöneeksi, niin en myöskään kieltäydy antamasta hänelle sitä hyvitystä, jota hän voi vaatia.
— Mitä vielä! Ei hän antau kaksintaisteluun kanssanne!… Mutta jos hän murhaa teidät salaa, niin… Ainakin olette te antanut hänelle kyllin aihetta siihen.
— Mepä osaamme puolustautua, sanoi Colomba.
— Orlanduccio näyttää minusta uljaalta mieheltä ja minä ennustan parasta hänestä, hra prefekti. Arvelematta paljasti hän tikarinsa, mutta ehkäpä olisin minä tehnyt hänen sijassansa aivan samalla tavoin. Onneksi oli sisarellani lujemmat kädet kuin salonkinaisilla.
— Mutta te ette saa suostua kaksintaisteluun! Minä kiellän sen, huusi prefekti.
— Suokaa minun huomauttaa, hra prefekti, ett'en kunnian asioissa hyväksy muuta käskijää kuin omantuntoni.
— Mutta minäpä vakuutan teille, ett'ei siitä taistelusta tule mitään!
— Tosin voitte te vangita minut, hra prefekti, jos minä antaun vangittavaksi. Mutta jos sen teette, ette te sillä muuta voi kuin lykätä hieman tuonnemmaksi nyttemmin välttämättömän asian. Olettehan te itse kunnian mies, hra prefekti, ja tiedätte hyvin kyllä, ett'ei tällaista tapausta muuten voi ratkaista.
— Jos te käytte vangitsemaan veljeäni, sanoi Colomba, niin puoli kylää asettuu hänen puolellensa; ja silloin saamme me nähdä kauniin ottelun.
— Niin, minä varoitan teitä ennakolta, hra prefekti, ja pyydän teitä uskomaan, ett'en minä turhia kerskaa, sanoi Orso. Minä sanon sen teille jo ennakolta, että jos hra Barricini väärinkäyttää valtaansa kylävoutina ja ryhtyy vangitsemaan minua, niin minä puolustaudun.
— Tästä päivästä alkaen, sanoi prefekti, on hra Barricini erotettu virastansa … toistaiseksi. Toivoakseni puhdistaa hän itsensä. Mutta teidän kohtalonne ei ole minulle yhdentekevä, hra della Rebbia. Toistaiseksi en pyydä teiltä muuta kuin että pysytte levollisena, kunnes palajan Cortesta. Minä viivyn poissa ainoastaan kolme päivää. Silloin palaan minä takaisin viskaalin kanssa ja yhdessä selvitämme me sitten täydellisesti tämän surullisen jutun. Mutta lupaatteko te sillä aikaa pysyä rauhallisena?
— Minä en voi sitä luvata, jos Orlanduccio, kuten luulen, vaatii saada tavata minua.
— Kuinka? Voitteko te, hra della Rebbia, ranskalaisena upseerina taistella miehen kanssa, jota te epäilette väärennyksestä?
— Minä olen lyönyt häntä, hra prefekti.
— Mutta jos olisitte lyönyt jotakin kaleriorjaa ja tämä vaatisi teiltä hyvitystä, niin suostuisitteko te kaksintaisteluun hänen kanssansa? Kas niin, hra Orso! Minä en pyydä teiltä muuta kuin ett'ette te etsi Orlanducciota… Myönnyn näette siihen, että taistelette, jos hän vaatii teidät.
— Ja sen hän tekee, sitä en epäilekään. Mutta sen minä voin luvata, ett'en tällä välin uusilla korvapuusteilla anna hänelle taistelun aihetta.
— Mikä kauhea maa! toisteli prefekti itseksensä kävellen edestakaisin pitkillä askelilla. Milloin päässen täältä Ranskaan takaisin!
— Hra prefekti, sanoi Colomba vienoimmalla äänellänsä, nyt on jo myöhäistä lähteä taipaleelle, ettekö tekisi meille sitä kunniaa että söisitte aamiaista kanssamme?
Prefekti ei voinut olla naurahtamatta.
— Minä olen viipynyt täällä jo liian kauvan… Tämä voi näyttää jo puolueelliselta… Ja entäs se kirottu perustuskivi?… Ei, kyllä minun täytyy nyt matkaan… Neiti della Rebbia … mitähän onnettomuuksia te lienettekään valmistanut täksi päiväksi?
— Ainakin myöntänette sisarestani sen, hra prefekti, että hänen vakaumuksensa ovat syvät. Ja olenpa varma siitä, että te nyt itsekin uskotte ne täysin perustelluiksi.
— Jääkää hyvästi, sanoi prefekti tehden kädenliikkeellä merkin hänelle. Tahdon ilmoittaa teille rientäväni heti antamaan käskyn santarmieverstille, että hän valvoo kaikkia teidän kävelyretkiänne.
Prefektin mentyä sanoi Colomba:
— Orso, Korsikassa ette te ole mantereella. Orlanduccio ei ymmärrä teidän kaksintaistelujanne eikä sen kurjan anneta kuolla sankarin lailla.
— Sinä olet luja nainen, Colomba. Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että pelastit minut tikarin iskusta. Salli minun suudella pientä kättäsi. Mutta anna minun hoitaa tämä juttu, siskoseni. Löytyy asioita, joita sinä et ymmärrä. Ja nyt, toimita minulle aamiainen. Chilinan voit kutsua puheilleni niin pian kuin prefekti on lähtenyt taipaleelle. Hän näyttää soveltuvan hyvin toimittamaan hänelle uskottuja asioita. Minä tarvitsen näet kirjeenkantajaa.
Sillä välin kuin Colomba valvoi aamiaisvalmistuksia, meni Orso huoneeseensa ja kirjoitti seuraavan kirjeen:
"Luultavasti on teillä kiire saada tavata minua. Samoin haluan minä yhtymystä teidän kanssanne. Huomen-aamulla klo 6 voisimme yhtyä Acqvavivan laaksossa. Pistoolia minä en ole tottunut käsittelemään; sen vuoksi en sitä asetta teille ehdotakaan. Olen kuullut kiitettävän teitä hyväksi pyssymieheksi; ottakaamme kaksipiippuinen kivääri mukaamme kumpikin. Minä saavun sinne erään tämän kylän miehen kanssa. Jos veljenne seuraa teitä, niin ottakaa sitä paitse toinenkin todistaja ja ilmoittakaa minulle asiasta. Ainoastaan siinä tapauksessa tuon kaksi todistajaa.
Orso Antonio della Rebbia."
Viivyttyänsä tunnin aikaa kylävoudin apulaisen luona ja pistäydyttyänsä vielä Barricinien luona, lähti prefekti jatkamaan matkaansa Corteen … ainoastaan yhden santarmin seuraamana. Neljännestuntia myöhemmin nouti Chilina yllämainitun kirjeen ja vei sen Orlanduccion omiin käsiin.
Vastausta sieti kotvan odottaa: se saapui vasta illalla. Kirjeen oli allekirjoittanut hra Barricini vanhempi, joka ilmoitti lyhyesti jättävänsä viskaalin haltuun kaikki hänen pojallensa osoitetut uhkauskirjeet. "Varmana omastatunnostani", lisäsi hän lopuksi, "odotan siksi, kunnes tuomio-istuin on antanut päätöksensä teidän panettelujenne johdosta."
Tällä välin saapui Colomban kutsusta viisi, kuusi paimenta vartioimaan della Rebbian linnatornia. Orson hangoittelemisesta huolimatta varustettiin torin puoleiset akkunat n.k. archereilla ja pitkin iltaa sai hän palveluksen tarjouksia kylän miehiltä.
Myöskin teoloogilta saapui kirje, jossa tämä omasta ja Brandolaccion puolesta lupasi tulla avuksi, jos kylävouti aikoi turvautua santarmeihin. Kirje päättyi seuraavallapost-scriptumilla:"Uskaltaisinkohan kysyä teiltä, mitä hra prefekti arveli siitä kasvatuksesta, minkä ystäväni on antanut Brusco-koirallensa? Lukuunottamatta Chilinaa, en tunne toista parempioppista oppilasta, jolla sitä paitse olisi sellaiset luonnonlahjat."
Seuraava päivä kului ilman vihamielisyyksiä. Molemmilla tahoilla pysyttiin puolustus-asemassa. Orso ei poistunut talostansa ja suljettuna pysyi Barricinienkin portti koko päivän.
Pietraneran linnoitusväeksi jätetyt viisi santarmia näkyivät kävelevän torilla ja kylän ympäristössä maapoliisin kanssa, joka yksin edusti kylän eli kaupungin sotaväkeä. Voudin apulainen ei riisunut virkavyötä yltänsä; mutta lukuunottamatta n.k. archereja molempien vihamielisten talojen akkunoissa, ei mikään osoittanut sotatilaa. Ainoastaan korsikalainen olisi tehnyt sen huomion, että torilla — vihreän tammen alla — nähtiin yksinomattain naisia.
Illallisen aikana näytti Colomba iloisena veljellensä seuraavaa kirjettä miss Nevileltä:
"Rakas neiti Colomba! Mielihyvällä näin veljenne kirjeestä, että vihamielisyytenne ovat päättyneet. Vastaanottakaa minun onnitteluni sen johdosta. Isäni ei viihdy enää Ajacciossa, kun veljenne ei enää ole täällä juttelemassa sodasta ja metsästämässä hänen kanssansa. Me lähdemme tänään matkalle ja aiomme nukkua seuraavan yön sen sukulaisenne luona, jolle meillä on suosituskirje. Ylihuomenna noin klo 11 saavun minä sinne pyytääkseni saada maistaa sitä vuoristolaisbrucciota, jonka te väitätte olevan paljo parempaa kuin kaupunginjuusto on.
Hyvästi, rakas neiti Colomba.
Ystävättärenne Lyydia Nevil."
— Hän ei siis ole toista kirjettäni saanut, huudahti Orso.
— Näettehän kirjeen päiväyksestä, että nti Lyydia jo oli matkalla, kun teidän kirjeenne saapui Ajaccioon. Kielsittekö te siis häntä tulemasta?
— Minä kirjoitin hänelle, että elämme täällä piiritystilassa…Silloin ei mielestäni juuri voi vastaanottaa vieraita.
— Niin, ne englantilaiset ovat todellakin omituista väkeä. Viimeisenä yönä, minkä vietin hänen kamarissansa, kertoi hän tuntevansa itsensä sangen pettyneeksi, jos hänen täytyy jättää Korsika näkemättä joku kaunis verikosto. Jos tahdotte, Orso, voisimme antaa hänelle näytännön ja esittää hyökkäyksen vihollisen taloa vastaan?
— Tiedätkös, Colomba, että luonto on nähtävästi erehtynyt tehdessään sinusta naisen. Sinusta olisi tullut mainio sotilas.
— Ehkä. Kaikissa tapauksissa menen valmistamaan bruccioni.
— Se on tarpeetonta. Meidän on lähetettävä joku ilmoittamaan heille tilastamme ja pidättämään heitä tulemasta tänne.
— Vai niin, vai tahtoisitte lähettää sanansaattajan tällaiseen rankkasateeseen, että joku vuorivirta korjaisi sekä viestin että kirjeenne. Voi kuinka minun on sääli ryöväriraukkoja tällaisessa myrskyssä! Onneksi on heillä hyvätpilonit.[26] Tiedättekö, mitä meidän on tekeminen, Orso? Jos myrsky taukoo, niin lähtekää huomen-aamulla sangen varhain matkaan ja joutukaa sukulaisemme luo, ennen kuin ystävämme ovat ehtineet lähteä liikkeelle. Se ei käyne teille vaikeaksi, sillä miss Lyydia nousee aina myöhään ylös. Siellä voitte te kertoa heille, mitä täällä on tapahtunut. Ja jos he siitä huolimatta haluavat tulla, niin vastaanotamme me heidät suurimmalla mielihyvällä.
Orso antoi myöntymyksensä tähän ehdotukseen. Hetken perästä sanoiColomba:
— Luulitteko ehkä laskeneeni leikkiä, Orso, puhuessani äsken hyökkäyksestä Barricinien taloa vastaan? Tiedättekö, että meikäläisiä on ainakin kaksi yhtä vihollista vastaan. Sen jälkeen kun prefekti erotti kylävoudin virasta ovat melkein kaikki kyläläiset meidän puolellamme. Me voisimme hakata heidät kappaleiksi. Eikä hyökkäys olisikaan vaikea aloittaa. Jos niin tahdotte, menen minä torikaivolle, ivailen heidän naisiansa, he tulevat ulos … ja kukaties … kurjia raukkoja kuin ovat … kukaties ampuvat he minuaarchereinsasuojasta … mutta eivät tietysti osaa. Muuta ei tarvita: sodan ovat he silloin alkaneet. Sitä pahempi voitetuille: kuinka voisi temmellyksessä saada selkoa niistä, jotka ovat kolhineet?… Luottakaa siis sisareenne, Orso; lopuksi saapuisivat mustakaavut (lakimiehet), tuhrisivat paljo paperia ja lörpöttelisivät sanomattoman paljo joutavuuksia. Koko juttu raukeisi kuitenkin tyhjiin. Vanha kettu keksisi kyllä keinon näyttää heille tähtiä keskellä päivääkin. Ja ell'ei prefekti vain olisi ehtinyt asettua Vincentellon eteen, niin olisi siinä pian ollut ainakin yksi sellainen.
Kaiken tämän tarinoi Colomba yhtä kylmäverisesti kuin hän hiukkaista ennen oli puhunut bruccion valmistuksesta.
Hämmästyneenä katseli Orso sisartansa pelonalaisella ihailulla.
— Vieno siskoseni Colomba, sanoi hän nousten pöydästä, pelkäänpä sinun olevan itse paholaisen. Mutta ole huoletta. Ell'en voi toimittaa Barricineja hirteen niin keksinen jonkun muun keinon päästäkseni tarkoitusteni perille. Joko kuuma kuula tai kylmää rautaa![27] Näettehän, ett'en vielä ole unohtanut korsikan kieltä.
— Niin pian kuin mahdollista olisi parasta, sanoi Colomba huokaisten. Millä hevosella te huomenna lähdette matkalle, Ors' Anton'?
— Mustalla. Miksi sinä sitä kysyt?
— Käsken vain antaa sille ohria.
Kun Orso oli mennyt kamariinsa, lähetti Colomba palvelustytön ja vahtipaimenet levolle jääden yksin keittiöön brucciota valmistamaan. Silloin tällöin kuunteli hän ja näytti kärsimättömästi vartovan, että Orso ehtisi nukahtaa. Kun hän vihdoinkin luuli voivansa otaksua hänen nukkuvan, otti hän veitsen, koetti sen terävyyttä, veti suuret kengät pieniin jalkoihinsa ja hiipi kuulumattoman hiljaa puutarhaan.
Muureilla suljettu puutarha liittyi suurehkoon aidattuun hakaan, johon hevoset aina yöksi vietiin; Korsikassa niitä näet aniharvoin pidetään öisin talleissa. Tavallisesti päästetään ne valloillensa kedolle siinä luottamuksessa, että ne itse ymmärtävät hakea elantonsa ja suojansa kylmältä ja sateelta.
Colomba avasi puutarhan portin varsin varovasti, astui hakaan ja kutsui hiljaa vihellellen luoksensa hevoset, joille hän muuten usein toi leipää ja suolaa. Niinpian kuin musta oli saavutettavissa, tarttui hän lujasti sen otsaharjaan ja viilsi veitsellä sen toiseen korvaan. Hevonen teki hirveän hypyn ja pakeni tiehensä päästäen sen kimeän äänen, jonka hevoset kovan kivun sattuessa toisinaan päästävät. Tyytyväisenä palasi Colomba sitten puutarhaan, mutta samassa avasi Orso akkunan huutaen: "ken siellä?" Myöskin kuuli hän veljensä juuri lataavan pyssyänsä. Onneksi oli puutarhan portti vallan varjossa ja osaksi suuren viikunapuun peitossa. Veljensä kamarista näkyvistä valon välkähdyksistä päätti hän tämän olevan puuhassa sytyttää lamppuansa. Hän kiirehti sulkemaan puutarhan portin ja hiipi talolle päin muuria pitkin, niin ett'ei hänen tummaa pukuansa voinut erottaa puistikon tummasta varjosta ja onnistui näin pääsemään takaisin keittiöön hiukan ennen kuin Orso avasi oven.
— Mitä nyt? kysyi Colomba.
— Minusta kuulusti kuin olisi puutarhan portti käynyt, sanoi Orso.
— Mahdotonta. Olisihan koira toki haukahtanut. Mutta menkäämme katsomaan.
Orso teki kierroksen puutarhan ympäri ja huomasi ulkoportin hyvin lukituksi; hieman häveten turhaa hälyytystä, palasi hän takaisin.
— Hauskaa nähdä, että käytte varovaiseksi, veljeni, sanoi Colomba; varuillansa pitääkin olla teidän asemassanne.
— Sinähän minut mieleiseksesi muodostat, vastasi Orso. Hyvää yötä!
Jo päivän koettaessa oli Orso valveilla ja valmiina lähtemään. Hänen pukunsa oli sellainen, että se soveltui sekä hienolle miehelle, joka käy vastaanottamaan mielitiettyänsä neitosta, että myöskin verikoston hankkeissa olevalle korsikalaiselle. Vyötäisiltä luontevasti tiukan, sinisen pitkäntakin yllä riippui vyössä vihreästä silkkinauhasta tinattu, rautainen patruunalaatikko, jonka vieressä näkyi sivutaskusta tikarinkahva; kädessä oli hänellä kaunis Manton-kiväärinsä ladattuna.
Sillä aikaa kun hän kiireesti joi kahvinsa, jonka Colomba kaatoi hänelle kuppiin, meni eräs paimen suitsimaan ja satuloimaan ratsua. Orso seurasi sisarensa kanssa hänen jäljessänsä aina hakaan saakka. Paimen olikin saanut hevosen kiinni, mutta pudotti kauhistuksesta sekä suitset että satulan samalla kuin hevonen, muistaen viime yönä saamansa haavan ja peljäten toista korvaansa, peräytyi ta'apäin, hypähti pystyyn, hirnui ja metelöi kuin neljä paholaista.
— Kas niin, joudu, joudu! kiirehti Orso.
— Katsokaas, Ors' Anton' … näettekös tuota, Ors' Anton'! huudahti paimen. Voi, pyhän neitsyen veren nimessä, sitä hävyttömyyttä! j.n.e.
Paimen käytti lukemattoman ja loppumattoman tulvan sadatteluja, joita ei voi kääntää kirjakielelle.
— No, mitä on tapahtunut? kysyi Colomba. Kaikki kolme lähestyivät hevosta; nähtyänsä toisen korvan halaistuksi ja verta vuotavan pääsi heiltä hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus. Tulee muistaa, että vihollisen hevosen silpominen on samalla kosto, taisteluvaatimus ja uhkaus kuolemalla.
Sellaista tekoa ei sovita muu kuin pyssyn laukaus.
Vaikka Orso, joka oli elänyt niin kauvan mantereella, ei tuntenutkaan niin syvästi tämän ilkityön kataluutta, niin olisi hän ehkä kuitenkin hetipaikalla kostanut sen vihamiehillensä, jos joku barricinilainen tällä hetkellä olisi hänen eteensä ilmestynyt.
— Voi noita raukkoja ilkimyksiä! tiuskaisi hän. Poloiselle luontokappaleelle he kostavat, kun eivät uskalla katsoa minua silmiin!
— Mitä me enää vartoisimme, huudahti Colomba rajusti. Silpomalla ratsumme rammoiksi he suorastaan manaavat meitä tappeluun… Emmekö me heille vastaisi? Olettekos te miehiä vai?
— Kostoa! huusivat paikalle kertyneet paimenet. Taluttakaamme hevosta pitkin kylää ja tehkäämme hyökkäys Barricinin taloa vastaan.
— Vallan lähellä heidän torniansa on olkikatolla varustettu jyväaitta, sanoi vanha Polo Griffo, silmänräpäyksessä sytytän minä sen tuleen!
Eräs toinen ehdotti, että kyläkirkon kellotapulista noudettaisiin tikapuut sitä varten; kolmas tahtoi, että Barricinin talon ovet lyötäisiin rikki eräällä hirrenpäällä, joka sattui olemaan torilla jotakin rakennustarvetta varten. Keskellä kaikkia näitä hurjia huutoja kuului Colomban ääni kehoittavan uskollisia asemiehiä käymään taloon saadakseen suuren ryypyn anisetteä, ennenkuin kävivät toimeen.
Onnettomuudeksi tai paremminkin onneksi ei hevosraukalle tehty ilkityö näyttänyt tekevän Orsoon sitä vaikutusta, jota Colomba oli odottanut. Tosin ei hän epäillyt, ettei tuo raaka työ ollut hänen vihamiestensä tekoja; erityisesti epäili hän siitä Orlanducciota. Mutta sitä hän ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori mies, jota hän oli lyönyt korvalle, oli katsonut tämän häväistyksen kostetuksi sillä, että viilsi korvan halki hänen hevoseltansa. Päinvastoin lisäsi tämä alhainen ja naurettava kosto hänen ylenkatsettansa Barricineja kohtaan: nyt yhtyi hän prefektin mielipiteeseen, ett'ei tuollaisten herrasmiesten kanssa todellakaan kannattanut antautua kaksintaisteluun.
Niin pian kuin hän voi saada äänensä kuuluville, selitti hän pökertyneille puoluelaisillensa, että heidän oli luovuttava sotaisista aikeistansa, sillä piakkoin saapuvat tuomarit tiesivät parhaiten kostaa hevosen silvotun korvan.
— Isäntä talossa olen minä, lisäsi hän ankarasti, ja vaadin, että minua totellaan. Sen joka täällä vielä puhuu miestapoista tai murhapoltosta, korvennan minä vuorostansa. Ja nyt … satuloikaa harmi, että pääsen matkalle!
— Kuinka? kysyi Colomba vetäen hänet syrjään, te sallitte siis meitä näin loukattavan. Isävainajamme eläessä eivät Barricinit ikinä olisi uskaltaneet noin silpoa elukoitamme.
— Minä lupaan sinulle, että he vielä katuvat tätä. Mutta noiden kurjien rankaiseminen kuuluu santarmeille ja vanginvartijoille, koska he eivät uskalla käydä muiden kimppuun kuin eläinraukkojen. Tuomioistuin saa puolestamme kostaa heille … mutta ellei se sitä tee, niin … sinun ei tarvitse tulla muistuttamaan minua siitä, kenen poika olen…
— Malttia! rukoili Colomba huokaisten.
— Muista se, siskoni, että jos minä palattuani kuulen täällä toimeenpannun mielenosoituksia Barricineja vastaan, en minä sitä ikinä sinulle anteeksi anna. Onhan sangen mahdollista, jatkoi hän hellemmin, niin, jopa varsin luultavaakin, että palaan everstin ja hänen tyttärensä kanssa. Laita siis huoneet kuntoon heitä varten ja toimita hyvä aamiainen, että vieraamme viihtyisivät täällä niin hyvin kuin mahdollista. Rohkeus on hyvä avu, Colomba, mutta naisen tulee myöskin osata pitää huoli taloudesta. Ja nyt … syleile minua … ja ole järkevä! Kas, harmi onkin jo satuloitu.
— Orso, ette suinkaan te yksin lähde? kysyi Colomba.
— Minä en tarvitse seuralaista, vastasi Orso, ja ole varma siitä, ett'ei minulta korvia silvota.
— Vaan kuinka voisin minä päästää teidät lähtemään yksin näin sotaiseen aikaan. Hoi, Polo Griffo! Halloo, Gian' Francé! Memmo, hoi! Ottakaa pyssynne … ja seuratkaa veljeäni.
Sangen vilkkaan väittelyn jälkeen täytyi Orson suostua lähtemään paimenjoukon seuraamana. Näistä valitsi hän ne kiihkoisimmat, jotka äänekkäimmin olivat sotaan yllyttäneet.
Toistettuansa vielä kerran äskeiset käskyt sisarelle ja kylään jääville paimenille, lähti hän vihdoin matkaan … tehden mutkan välttääksensä Barricinin taloa.
Pietraneran kylän olivat he jo jättäneet kauvas jälkeensä ja ajoivat täyttä nelistä eteenpäin, kun vanha Polo Griffo puron yli mentäessä huomasi lähisuolla joukon sikoja, jotka kaikessa mukavuudessa maata röhöttivät liejussa, nauttien yht'aikaa auringon helteestä ja veden vilppaudesta.
Hetipaikalla tähtäsi hän suurinta emäsikaa ja laski sille kuulan päähän sillä menestyksellä, että se kuoli paikoilleen. Vainajan kumppalit kömpivät ylös ja pakenivat ihmeteltävän nopeasti. Ja vaikka eräs toinen paimenista ampui vuorostansa näiden jälkeen, pääsivät ne kuitenkin ehein nahoin erääseen pensastoon, jonka peittoon hävisivät.
— Te pöllöt! ärjäsi Orso, ettekö te voi erottaa kesyjä sikoja villeistä?
— Häh? vastasi Polo Griffo, tunsinhan minä ne kylävoudin sikolaumaksi… Ja opettaakseni häntä silpomaaan hevosiamme, Ors' Anton'…
— Kuinka? huudahti Orso kiivastuen, vai aiotte te konnat jäljitellä vihamiestenne raakuuksia! Menkää tiehenne, lurjukset! Minä en teitä tarvitse. Muuhun te ette kelpaakaan kuin sikojen kanssa taistelemaan. Vannonpa Jumalan edessä, että lävistän kallonne, jos uskallatte seurata minua!
Molemmat paimenet vaihtoivat ällistyneinä silmäyksiä. Orso kannusti ratsuansa ja hävisi täyttä laukkaa näkyvistä.
— Kas niin! sanoi Polo Griffo, sepä vasta mies! Pidä sitten herrain puolta, jotka sinua näin kohtelevat! Hänen isänsä, eversti, haukkui sinut pahanpäiväiseksi siitä, että kerran tähtäsit kylävoutia… Mokomaa elukkaa ei muka saisi ampua!… Ja entäs poika! Näithän, mitä minä hänen puolestansa tein? Ja palkkioksi uhkaa hän lävistää kalloni niinkuin halkaistaan leilirämä, joka ei enää pidä viiniä. Semmoista ne mantereella oppivat, Memmo!
— Niin kyllä, ja jos se tulee tiedoksi, että sinä olet tuon sian tappanut, niin vetävät he sinut oikeuteen … eikä Ors' Anton' ehkä viitsi puhua puolestasi tuomareille eikä maksaa vahinkoa kylävoudille. Onneksi ei kukaan tekoasi nähnyt … ja pyhä Nega auttaa sinut kyllä koko jutusta.
Hiukan aikaa mietittyänsä tulivat molemmat paimenet siihen päätökseen, että oli viisainta upottaa sika läheiseen suokuoppaan. Ja päätöksensä panivat he myöskin täytäntöön … vaikka kumpikin tietysti sitä ennen viilsi itsellensä muutamia viipaleita tästä della Rebbian ja Barricinien keskinäisen sukuvihan viattomasta uhrista.
Päästyänsä vapaaksi kurittomasta saattoseurastansa jatkoi Orso matkaansa; enemmän mietti hän sitä iloa, minkä miss Nevilen jälleennäkeminen hänelle tuotti, kuin pelkäsi vihamiestensä tapaamista.
Oikeusjuttu katalain Barricinien kanssa pakottaa minut tietysti tekemään matkan Bastiaan. Miksi en siis voisi saattaa miss Nevileä sinne asti? Ja miksi emme voisi yhdessä matkustaa sieltä Orezzan kylpylaitokseen? mietti hän.
Äkkiä toivat lapsuuden muistot hänen mieleensä tämän sievän ja luonnonkauniin seudun. Hän siirtyi jo ajatuksissansa sinne … vihreälle nurmikedolle … ikivanhain kastanjapuiden alle. Välkkyvän nurmen ruohikossa, jossa vilkkui sinikukkia … väriltänsä samanlaisia kuin hänelle hymyilevät sinisilmät … näki hän jo miss Lyydian istuvan vierellänsä. Hän oli ottanut hatun päästänsä … ja nuo vaaleat … silkkiäkin hienommat ja pehmeämmät … suortuvat loistivat lehvistön läpi tunkevan auringon paisteessa kuin kultainen vyyhti. Hänen kirkkaat sinisilmänsä olivat hänestä taivaan sineäkin sinisemmät. Käsi poskella kuunteli miss Lyydia siinä miettivän näköisenä niitä lemmen sanoja, joita hän vavisten kuiskaili. Yllänsä oli hänellä se musliini-puku, jota hän käytti viimeksi Ajacciossa erottaessa. Tämän hameen helmojen alta näkyi pienoinen jalka mustassa satiinikengässänsä. Orson mielestä olisi se onnen poika, joka saisi suudella tuota pienoista jalkaa. Mutta toisessa kädessä, jossa ei ollut hansikasta, oli hänellä satakaunon kukkiva oksa. Orso otti häneltä tämän kukkasen ja puristi miss Lyydian kättä; sen tehtyä suuteli hän kukkaista … ja sitten kätöistä … eikä miss Lyydia siitä pahastunut…
Kaikilta näiltä ajatuksilta oli hän laiminlyönyt tarkata matkan suuntaa, mutta ratsu lönkytteli yhäti eteenpäin. Mielikuvituksessansa oli hän jo toistamiseen suutelevinansa miss Nevilen valkoista kättä, mutta todellisuudessa huomasikin hän aikovansa suudella ratsunsa harjaa. Samassa silmänräpäyksessä seisahtui hevonen. Pikku Chilina salpasi siltä tien ja tarttui sitä suitsista.
— Minne te ajatte, Ors' Anton'? kysyi tyttö. Vai ettekö tiedä, että vihamiehenne on tässä aivan lähellä?
— Vihamieheni! huudahti Orso suuttuen siitä, että hänen unelmaansa hauskimmalla hetkellä näin häirittiin. Missä hän on?
— Orlanduccio on tässä lähellä. Hän odottaa teitä. Kääntykää pois,Ors' Anton'.
— Vai odottaa hän minua! Näitkö sinä hänet?
— Näin, Ors' Anton'; lepäsin erään sanajalka-pensaan peitossa ja näin hänen ratsastavan ohitseni. Kiikarillansa tähysteli hän joka taholle ympärillensä.
— Mistä päin hän tuli?
— Tuolta noin … juuri sieltä, minne te nyt aiotte.
— Kiitos.
— Ors' Anton', eikö olisi viisaampaa vartoa, kunnes enoni saapuu? Ei hän enää kauvan viipyne … ja hänen kanssansa olette te varmasti suojattuna.
— Elä pelkää, Chili, en minä tarvitse enoasi.
— Minä juoksisin edellänne, jos sallitte.
— Mitä joutavia … kiitos, kiitos.
Kannustaen hevostansa ratsasti Orso nopeasti sinne päin, minne tyttönen oli näyttänyt.
Hänen ensimäinen tunteensa oli sokea kiivastus, mutta sitten ajatteli hän, että kohtalopa antoi hänelle mainion tilaisuuden opettaa hieman tuota katalaa, joka hevosia silpomalla kosti saamansa korvapuustin. Yhäti eteenpäin ajaessansa muisti hän antaneensa prefektille jonkunlaisen lupauksen ja pelkäsi varsinkin, ett'ei saisi tavata miss Nevileä; tämä muutti hänen mielensä ja hän tunsi melkein toivovansa, ett'ei tapaisi Orlanducciota. Mutta sitten saivat isän muisto, tämän-aamuinen tapaus hevoisha'assa ja Barricinien tuonoiset uhkaukset jälleen vihan hereille kiihoittaen häntä vihamiestä vastaan, jonka hän aikoi vaatia, jopa suorastansa pakottaa taisteluun.
Vastakkaisten tunteiden näin hänessä riehuessa jatkoi hän yhä matkaansa, mutta kävi jo varovaiseksi, tarkasteli pensaita ja aitovieriä ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan salolta kuuluvaa epämääräistä humua.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli eronnut pikku Chilinasta (kello oli nyt noin 9 aamulla), saapui hän tavattoman jyrkänteen partaalle. Tie tahi oikeammin melkein huomaamaton polku, jota hän oli seurannut, meni tässä vasta palaneen maquis-pensaston poikki. Maa oli melkein valkean tuhan peitossa ja siellä täällä törrötti eräitä pensaspuita sekä vallan lehdettömiksi paljastuneita, mustiksi kärventyneitä vankkoja puunrunkoja, joissa elämän neste jo oli kuivettunut. Tuollainen palokangas muistuttaa meitä talvisesta salosta pohjois-Ranskassa ja nämä kuiviksi kärventyneet seudut, jotka tuli on tuhonnut vehmaine kasvullisuuksiensa, näyttävät ihan epätoivoisen surullisilta ja ikäviltä.
Tämän maiseman nähdessänsä ei Orson päässä syntynyt muita ajatuksia kuin se, mikä hänelle nykyisessä asemassansa todellakin oli tärkeä: tuollainen alaston seutu ei voinut antaa suojaa väijyjille. Miehestä, jonka alinomaa täytyi peljätä näkevänsä rintaansa kohti tähdätyn kiväärin piipun pistävän esiin pensastosta, tuntui tällainen laaja ja aukea seutu mieluisalta kosteikolta. Palaneen maquiskankaan takana näkyi useita viljelysmaita, jotka maan tavan mukaan olivat ryntäiden korkuisella kiviaidalla ympäröidyt. Polku kulki näiden aituuksien välistä, joiden sisäpuolella sikin sokin kasvavat mahdottoman suuret kastanjapuut etäältä katsoen näyttivät yhtenäiseltä, sankalta metsältä.
Mäen jyrkkyys pakotti Orson laskeutumaan satulasta maahan; heittäen suitset ratsun kaulalle luisti hän aika vauhtia sileätuhkaista rinnettä alas ja oli enää tuskin 25 askelta tien vieressä olevasta oikeanpuolimaisesta kiviaidasta, äkätessään ihan edessänsä ensin kiväärinpiipun ja sitten muurin yli näkyvän pään. Kivääri laskeutui ja Orso tunsi miehen Orlanduccioksi, joka juuri aikoi laukaista. Tuokiossa asettui hän puolustautuvaan asentoon ja kiväärit poskella tarkkasivat molemmat toisiansa hetkisen ajan sen ahdistuksen tunteen vallassa, minkä uljainkin tuntee hetkellä, jolloin hän joko tappaa toisen taikka kuolee itse.
— Katala konna! huusi Orso hänelle. Samassa silmänräpäyksessä näki hän tulen Orlanduccion kivääristä … ja melkein yhtäaikaa kuului vasemmalta puolen polkua toinen laukaus … jonka ampujaa hän ei ollut huomannutkaan, vaikka sala-ampuja tietysti oli kätkeytynyt tuon toisen muurin ta'a.
Molemmat kuulat sattuivat: Orlanduccion luoti lävisti Orson vasemman käsivarren, joka tähdätessä oli jäänyt suojattomaksi; toinen sattui hänelle rintaan, mutta lävisti ainoastaan takin, sillä onneksi sattui se tikarin terään, ja litistyi sitä vastaan aikaansaaden ainoastaan lievän mustelman. Orson vasen käsivarsi vaipui hervahtaneena alas jääden jäykkänä riippumaan kylkeä pitkin ja samoin vaipui kohotettu pyssyn piippukin hetkiseksi alas. Mutta pian nosti hän sen jälleen ylös, tähtäsi ainoastaan oikealla kädellänsä Orlanducciota kohti — ja laukaisi.
Vihamiehen pää, joka näkyi vain silmiin saakka, hävisi samassa muurin taakse. Kääntyen sitten vasemmalle ampui hän toisen laukauksen sauhun peitossa seisovaa miestä kohti, josta hän tuskin erotti mitään. Tämäkin hävisi tietymättömiin. Nämä neljä laukausta seurasivat toisiansa niin uskomattoman nopeasti, etteivät harjoitetut sotilaatkaan voisi ampua nopeammin ruoduttain ammuttaessa. Kiväärin sauhu nousi verkalleen taivaalle, mitään liikettä ei muurin takana näkynyt eikä pienintäkään ääntä sen koommin kuulunut. Ell'ei hän olisi tuntenut kipua käsivarressansa, olisi hän ollut valmis uskomaan ampuneensa vain oman mielikuvituksensa luomia kummituksia.
Odottaessansa toista laukaussarjaa astui Orso pari askelta syrjään päästäksensä erään kankaalle jääneen palaneen puun taakse. Tässä suojapaikassansa latasi hän nopeasti uudelleen pyssynsä, jonka hän asetti polviensa väliin. Vasemmassa käsivarressa tuntui sentään ankara kipu ja olipa kuin olisi hän kantanut sanomattoman raskasta taakkaa.
Mihin olivat hänen vastustajansa hävinneet? Asia oli hänen mahdoton käsittää. Jos he olisivat paenneet taikka haavoittuneet, niin olisi kai hän kuullut jotakin liikettä tai ääntä tuolta pensaiden välistä. Olisivatko he kuolleet vai odottivatko muuriensa suojassa ehkä sopivaa tilaisuutta ampua häntä toistamiseen? Epätietoisena tästä ja tuntien voimansa vähenevän, notkisti hän oikean polvensa maahan, nojasi haavoittuneen käsivartensa toista vastaan ja asetti pyssyn piipun palaneen puun rungosta esiin pistävän oksan varaan. Sormi liipasimella, katse suunnattuna muuria kohti ja herkästi kuunnellen pienintäkin risahdusta seisoi hän hievahtamatta paikoillansa muutamia minuutteja, jotka tuntuivat hänestä vuosisadalta.
Vihdoin kuului hänen takanansa etäinen huuto … ja pian sen jälkeen tuli nuolena mäkeä alas koira, joka häntäänsä heiluttaen pysähtyi hänen eteensä. Orso tunsi sen heti ryövärein opettamaksi Bruscoksi, joka epäilemättä näin ilmoitti isäntänsä olevan tulossa. Kunniallistakaan miestä lienee tuskin koskaan varrottu niin kärsimättömästi kuin Orso odotti Bruscon omistajaa. Kuono ilmassa vainusi koira levottomana lähintä aitausta kohti. Äkkiä päästi se äreän murinan, loikkasi kerralla muurin yli ja ilmestyi melkein samalla kertaa muurin harjalle, mistä se katseli Orsoon päin niin selvästi hämmästynein silmin kuin koira ikinä voi sen tehdä. Sitten haisteli se jälleen … tällä kertaa vastakkaiseen aitaukseen päin … jonne se äkkiä hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella. Sekuntia myöhemmin ilmestyi se taas kiviaidan harjalle yhtä hämmästyneen ja levottoman näköisenä. Sen jälkeen lähti se, häntä koipien välissä, juoksemaan pensastoon päin tarkaten yhäti Orsoa ja poistui sivukaaressa verkkaisin askelin; jonkun matkan päässä tielle päästyänsä kapasi se mäkeä ylös melkein äskeisellä nopeudella juostaksensa isäntäänsä vastaan, joka mäen jyrkkyydestä huolimatta nopein askelin laskeutui tasangolle.
— Tänne päin, Brando! huusi Orso niin pian kuin luuli äänensä kantavan.
— Ohoo, Ors' Anton'! Oletteko te haavoittunut? kysyi Brandolaccio juosten luo vallan hengästyneenä. Vartaloonko sattui vai jäseniin?
— Käsivarteen.
— Käsivarteen! No, sitten ei ole hätää. Entäs hän?
— Luulen sattuneen häneenkin.
Seuraten koiraansa juoksi Brandolaccio lähintä kiviaitausta kohti ja kumartui katsomaan muurin toiselle puolen.
Sitten paljasti hän päänsä ja lausui:
— Levätköön rauhassa herra Orlanduccio!
Kääntyen sen jälkeen Orsoa kohti tervehti hän tätä vakavasti:
— Kas, tuota sanoisin minä "taidolla sovitetuksi" sankariksi.
— Elääkö hän vielä? kysyi Orso vaivaloisesti hengittäen.
— Ohoh! Sen jättää hän kiltisti tekemättä, sillä luotinne on sattunut silmään … ja se suru riittää tavallisesti. Pyhän neitsyen veren nimessä, millainen läpi! Hyvä pyssy tuo, kautta uskoni oman! Kuinka karkea luoti! Aivanhan se murskaa aivot mieheltä! Tiedättekös, Ors' Anton', mitä ajattelin kuullessani ensimäiset laukaukset: piff, piff! — Saakeli, ajattelin minä, nyt ne taisivat nykistää kunnon luutnanttini. Mutta kun englantilainen kiväärinne pamahti, pum, pum! … niin arvelin, että mies vastaa… No, Brusco, mitä sinä minusta tahdot?
Koira vei hänet toisen aitauksen luo.
— Suokaa anteeksi, huusi Brandolaccio ällistyneenä, kaksoislaukausko? Elkää hiidessä! Rutto vie, onpas ruuti kallista tähän aikaan, koska te sitä noin säästäen käytätte.
— Jumalan nimessä, kuinka niin? kysyi Orso.
— Hehee! Elkää laskeko leikkiä, hyvä luutnantti! Te vain kaadatte riistaa … ja vaaditte, että muut sen teille kokoo. Onpas eräs mies tänään saapa kauniin jälkiruo'an. Tarkoitan ukko Barricinia. Kuka lahtilihaa tahtonee, niin tuossa sitä on! Kuka perhana nyt ukon perii?
— Mitä? Vincentellokin kuollut?
— Sangen tarkkaan. Hyvää terveyttä meille, jotka tänne jäämme![28] Siinä teette te hyvin, hra luutnantti, ett'ette saata vihamiehillenne pitkällisiä kipuja. Tulkaas katsomaan Vincentelloa: hän on vieläkin polvillaan nojaten päänsä kiviaitaa vastaan. Hän näyttää vain nukahtaneen. Mutta sitä unta voimme kutsua lyijyuneksi. Kurja raukka!
Orso käänsi kauhulla päänsä poispäin.
— Oletko varma siitä, että hän todella on kuollut?
— Siinä olette te Sampiero Corson kaltainen, ett'ette ammu kuin kerran samaa miestä. Katsokaas tuota naarmuanne, vasemmalla puolen rintaa! Sattuipas kuin Vincileonelle Waterloossa. Lyönpä vetoa, että luoti on käynyt sangen lähelle sydäntä. Kaksoislaukaus! Minä luovun, hitto vie, koko urheilusta!… Kaksi riistaa kahdella laukauksella!… Kuulilla! … kaksi veljestä!… Jos teillä sattui olemaan kolmas, niin sai ukko tehdä seuraa… Ampukoonpas joku paremmin!… Olivatpa ne laukauksia, Ors' Anton'!… Mutta minkä saakelin vuoksi ei minunlaisen kunnon pojan ole koskaan suotu onnistua kaksoislaukauksella … santarmein kanssa oteltaessa?
Näin ihmetellen tutkisteli ryöväri Orson käsivartta ja pisti tikarillansa läven hänen hihaansa.
— Ei tämä ole mitään, vakuutti hän. Hiukan parsimista neiti Colomballe, siinä kaikki… Häh? Mitäs minä tuossa näen? Mustelma rinnassa?… Mutta luoti siitä ei ole mennyt … sillä kuinkas te voisitte tuolla tuulella olla. Koettakaas liikuttaa sormianne!… Tunnetteko hampaani, kun purasen teitä pikku sormeen?… Ette tunne juuri ensinkään?… Sama se … ei se mitään ole. Sallikaapa minun ottaa kaula- ja nenäliinanne. Mutta pitkätakkinne on hieman pilalla… Minkä perhanan vuoksi te olette pukeutuneet kuin tanssijaisiin?… Vai häihinkö te aioitte? Kas tässä, juokaas tilkka viiniä … kuinka ei teillä ole kurbitsipulloa mukananne?… Eihän korsikalainen koskaan lähde matkaan ilman tasku-mattia?
Äkkiä keskeytti hän haavurihommansa huudahtaen:
— Kaksi laukausta! Ja molemmat samassa kylminä… Toveriani pastoria on se naurattava … kaksoislaukaus! Saakeli! Mutta tuossahan tulee pikku kilpikonnani vihdoinkin. Chilina!
Orso ei vastannut mitään. Hän oli käynyt kuolon kalpeaksi ja kaikki hänen jäsenensä värisivät.
— Chili, huusi Brandolaccio, vilkaisepas tuonne muurin taakse. Häh?
Käsiänsä ja jalkojansa käyttäen kapusi lapsi muurille… Orlanduccion ruumiin nähtyänsä teki hän heti ristinmerkin.
— Ei se vielä mitään ole, jatkoi ryöväri, mutta käyhän katsomassa, mitä tuolla toisella puolen on.
Lapsi teki toisen ristinmerkin.
— Tekö tämän teitte, eno? kysyi hän arasti.
— Minä! Tuollaisen metsämiehen rinnalla olen minä vain ikäkulu hylkiö! Hra Orson työtä se on. Häntä voit sinä onnitella.
— Neiti Colombaa on se suuresti ilahduttava… Mutta haavoittumisenne on häntä huolestuttava, Ors' Anton'.
— Kas niin, Ors' Anton', sanoi ryöväri sitomisen lopetettuansa, Chilina onkin jo saanut kiinni ratsunne. Nouskaa satulaan ja seuratkaa minua Stazzonan maquis-metsään. Arvaattehan, kenen te siellä tapaatte. Me hoidamme teitä siellä niin hyvin kuin voimme. Pyhän-Kristiinan ristin luona täytyy teidän nousta kävelemään. Hevosenne voitte uskoa Chilinan huostaan; hän vie tästä sanan neiti Colomballe ja tiellä voitte sanoa hänelle, mitä muita terveisiä teillä kotiinne on. Tyttöselle voitte uskoa salaisuutennekin, Ors' Anton', hän antaa ennen hakata itsensä kappaleiksi kuin pettää ystävänsä.
Äänensä helläksi muuttaen kääntyi hän Chilinan puoleen:
— Mene siis, veitikka, ja ole yksinäisyyteesi kirottu, sinä vietävän ilkiö! (Orsolle). Minä olen nähkääs yhtä taikauskoinen kuin monet muutkin ryövärit, jotka pelkäävät kiinnittävänsä lapset itseensä joutavilla siunauksilla ja ylistyksillä… Sillä tiedättehän, ettäAnnocchiaturassa[29] asuvat salaiset voimat ilkeydessään tavallisesti tekevät päin vastoin kuin olemme toivoneet.
— Ja minne joudun minä sitten, Brandolaccio? kysyi Orso riutuvalla äänellä.
— Perhana minut vieköön, jos tiedän useampia mahdollisuuksia kuin nämä kaksi: linnaan tahi maquis-metsän kätköön. Mutta della Rebbian suvun jälkeläinen ei löydä tietä linnaan… Metsän peittoon siis, Ors' Anton'!
— Jääkööt hyvästi siis kaikki toiveeni! huudahti haavoitettu surullisesti.
— Toiveenne?… Mitä hittoja!… Oletteko voinut toivoa onnistuvanne paremmin kaksipiippuisella kiväärillä?… Mutta kuinka saamarin lailla voivat he teitä haavoittaa? Nuo veitikat ovat olleet sitkeämpihenkisiä kuin kissat, luulen ma.
— Hehän ensiksi ampuivat, sanoi Orso.
— Aivan oikein, sen unohdin… Piff, piff! Pum, pum! … kaksoislaukaus yhdellä kädellä!… Jos joku tuon paremmin tekee, menen minä hirteen… Ahaa, te olette jo satulassa … mutta vilkaiskaa toki hiukan työnne tuloksia, ennenkuin poistutte. Jättää heidät noin vain, hyvästiä sanomatta, ei ole kohteliasta, Ors' Anton'.
Orso kannusti ratsuansa… Mistään hinnasta ei hän tahtonut nähdä noita onnettomia, joihin hän oli kuoleman nuolen lähettänyt.
— Vartokaas, Ors' Anton', sanoi ryöväri tarttuen hänen ratsunsa suitsiin kiinni, sallitteko minun puhua suoraan? Noiden molempien nuorten miesten kohtalo minua surettaa. Suokaa anteeksi, mutta … molemmat pulskia … voimakkaita … nuoria miehiä!… Orlanduccion kanssa olin sitä paitse useat kerrat metsästänyt… Neljä päivää sitten lahjoitti hän minulle paketin sikaareja… Ja entäs Vincentello, joka aina on niin hyvällä tuulella!… Tietysti olette te vain täyttänyt velvollisuutenne … ja sitä paitse ei noin kaunista kaksoislaukausta tarvitse katua. Mutta minulla ei ole mitään tekemistä teidän kostonne kanssa… Tiedän teidän olleen oikeassa: vihollisestansa tahtoo aina päästä. Mutta olihan Barricinien perhe vanhaa sukua… Ja molemmat kaksoislaukauksella! Se on terhakkaa.
Pitäessään näin hautajaispulietta Barricinien muistoksi, saattoiBrandolaccio herra Orsoa, Chilinaa ja Bruseo-koiraa kiireelläStazzonan maquis-metsää kohti.