Miss Mills ja hänen päiväkirjansa olivat ainoa lohdutukseni tähän aikaan. Kun näin hänet, joka vaan vähäistä ennen oli nähnyt Doran — kun vainusin Doran nimen alkukirjaimia hänen myötätunteisilla lehdillänsä — kun mieleni tila hänen kauttansa kävi yhä kurjemmaksi — se oli minun ainoa lievitykseni. Minusta tuntui, kuin olisin asunut korttilinnassa, joka oli luhistunut kokoon, jättäen ainoastaan Miss Mills'in ja minut raunioin joukkoon; kuin joku julma loihtija olisi vetänyt tenho-piirinsä sydämeni viattoman jumalattaren ympäri, jonka piirin sisäpuolelle minä en pääsisi muulla keinolla, kuin noitten samojen lujien siipien avulla, jotka kantavat niin monta ihmistä niin moninaisten ylitse!
Wickfield ja Heep.
Tätini, jota, arvaan minä, pitkällinen alakuloisuuteni rupesi toden perästä pelottamaan, oli hartaasti tahtovinaan, että lähtisin Dover'iin katsomaan, että kaikki oli hyvällä kannalla hänen talossaan, joka oli hyyrätty pois, sekä sopimaan nykyisen asukkaan kanssa voura-ajan pidentämisestä. Janet oli muuttanut Mrs. Strong'in palvelukseen, jossa näin hänet joka päivä. Dover'ista lähtiessään oli hän ollut kahdenvaiheella, tokko hän tekisi sen miespuolten kieltämisen, jossa häntä oli kasvatettu, täydelliseksi ja menisi vaimoksi eräälle luotsille, vai ei; mutta hän päätti karttaa tätä vaarallista yritystä. Ei niin paljon perus-aatteen tähden, luulen minä, kuin sen tähden, ettei hän sattunut rakastamaan tätä.
Vaikka minun oli vaikea jättää Miss Mills, olin jotenkin taipuvainen tätini tuumaan, koska sen kautta sain viettää muutamia rauhallisia hetkiä Agnesin kanssa. Minä pyysin hyvältä tohtorilta lupaa olla poissa kolme päivää; ja kun tohtori kehoitti minua levähtämään tämän ajan — hän olisi suonut minulle vielä pidemmän ajan, mutta intoni ei sallinut sitä — päätin lähteä.
Mitä Commons'iin tulee, ei minulla ollut mitään syytä olla erittäin tarkka velvollisuuksieni suhteen sillä taholla. Totta puhuen rupesivat etevämmät proktorit saamaan huononlaisen ajatuksen meistä, ja me livuimme nopeasti alas johonkin arveluttavaan asemaan. Toimi oli käynyt laimeasti Mr. Jorkins'in johdattaessa ennen Mr. Spenlow'in aikaa; ja vaikka uusi, lisäksi tullut veri sekä se komeus, jota Mr. Spenlow kannatti, olivat virkistyttäneet sitä, ei se kuitenkaan ollut niin lujalle pohjalle perustettu, että se olisi järkkymättä kestänyt semmoista kohtausta, kuin sen uutteran johtajan äkillistä poismenoa. Se huononi huononemistaan. Vaikka Mr. Jorkins'illa firmassa oli hyvä maine, oli hän hidas, kykenemätön mies, jonka arvo ulkopuolella firmaa ei ollut semmoinen, josta olisi ollut jotakin tukea. Minä jouduin nyt hänen haltuunsa ja kun näin hänen panevan nuuskaansa ja antavan asiain mennä menoansa, surin tätini tuhatta puntaa enemmän, kuin koskaan.
Mutta tämä ei ollut pahin seikka. Commons'issa hyöri joukko liikavieraita ja syrjäläisiä, jotka, vaikk'eivät itse olleet proktoreita, askaroitsivat tavallisissa laki-asioissa ja saivat niitä toimitetuksi todellisten proktorein avulla, jotka lainasivat nimensä sitä vastaan, että heille annettiin osa ryöstöstä; — ja tämmöisiä oli päälliseksi sangen paljon. Koska meidän firmamme nyt tahtoi työtä vaikka mimmoisilla ehdoilla, rupesimme liittoon tämän kunnon joukkion kanssa ja heitimme ulos syöttejämme näille liikavieraille ja syrjäläisille, että he toisivat työtänsä meille. Naimaluvat ja vähäisten testamenttien vahvistamiset, niitä me kaikki halusimme ja niistä saimme parhaimman makson, jonka vuoksi niistä myöskin kiihkeästi kilpailtiin. Kaappareita ja houkuttelioita asetettiin kaikille Commons'in oville ja heidän käskettiin voimiensa mukaan katkaista tie kaikilta suruvaatteisin puetuilta ja kaikilta ujomuotoisilta gentlemaneilta sekä viekoitella näitä niihin byroisin, joita heidän itsekunkin isäntäänsä hallitsivat; ja noita käskyjä noudatettiin niin hyvin, että minä itse, ennenkuin olin tunnettu ulkomuodoltani, kaksi kertaa sysättiin päävastustajamme huoneesen. Koska näitten onkijain ristiriitaiset pyrinnöt oman luontonsa kautta ärsyttivät tunteita, joutuivat he itse usein kahakkaan; ja Commons sai senkin häpeän, että paras houkutteliamme (joka ennen oli ollut viinikaupassa, ja jälestäpäin vannotettu mäkläri) muutamia päiviä kävi silmä mustansinisenä. Ei kukaan näistä vakojista pitänyt sitä minään, jos hän kohteliaasti auttoi vanhaa, mustiin puettua ladyä ulos vaunuista, tappoi jokaisen proktorin, jota tämä kysyi, esitteli isäntäänsä saman proktorin lailliseksi jälkeläiseksi ja edustajaksi sekä kantoi tämän ladyn (joka välisti oli kovasti säikähtynyt) mainitun isäntänsä byroosen. Monta vangittua tuotiin tällä tapaa minun luokseni. Mitä naimalupiin tulee, kohosi kilvoitus niin suureksi, että ujo gentlemani, joka tahtoi semmoista, ei voinut muuta, kuin antautua ensimäiselle houkuttelialle taikka sallia heidän tapella hänestä itsestä ja joutua väkevimmän saaliiksi. Tuimimman tappelun aikana istui eräs meidän konttoristimme, joka oli tuota ukittajan joukkoa, tavallisesti hattu päässä, että hän olisi valmis ryntäämään ulos ja asian-omaisen tuomarin edessä vannottamaan jokaista uhria, joka tuotiin sisään. Tätä houkuttelemisen tapaa kestää vielä tänä päivänä, luulen minä. Kun viimeisen kerran olin Commons'issa, karkasi kohtelias mies valkoisella esiliinalla kimppuuni jostakin käytävästä, kuiskasi "naimaluvan" sanan korvaani, ja minä sain vaan suurella vastuksella häntä estetyksi sivumasta itseäni syliinsä ja kantamasta itseäni jonkun proktorin luo.
Sallikaat minun tämän poikkeuksen perästä jatkaa matkaani Dover'iin.
Tätini talossa havaitsin kaikki olevan hyvässä kunnossa, ja minun oli tilaisuus suuresti ilahuttaa häntä, kun kirjoitin hänelle, että hänen hyyryläisensä oli perinyt hänen riitansa ja lakkaamatta kävi sotaa aaseja vastaan. Kun olin toimittanut vähäisen asiani ja maannut yön siellä, lähdin varhain aamulla Canterbury'yn. Nyt oli taas talvi, ja vilpas, kylmä, tuulinen päivä ja avara tasanko saattivat toiveeni vähän kirkkaammiksi.
Kun tulin Canterbury'yn, kävelin pitkin vanhoja katuja jonkunlaisella vakavalla ilolla, joka rauhoitti mieltäni ja tyynnytti sydäntäni. Tuossa olivat vanhat nimi-taulut, vanhat kirjoitukset puotien ovissa, vanhat palveliat puodeissa. Siitä, kuin olin koulupoikana täällä, tuntui niin pitkä aika kuluneen, että minua kummastutti, että paikka oli niin vähän muuttunut, siksi kuin tulin ajatelleeksi, kuinka vähän itse olin muuttunut. Kumma kyllä, sama levollinen vaikutus, jota aina ajattelin Agnes'iin yhdistyneeksi, näytti vallitsevan joka paikassa yksin siinä kaupungissakin, jossa hän asui. Kunnian-arvoiset tuomiokirkon tornit ja vanhat naakat ja peltovarekset, joitten ilmasta kuuluvat äänet tekivät nämät yksinäisemmiksi, kuin täydellinen äänettömyys olisi tehnyt; vanhentuneet holviportit, muinoin täytetyt kuvapatsailla, jotka aikaa sitten olivat kukistuneet ja tomuksi muuttuneet niinkuin ne kunnian-arvoiset pilgrimit, jotka olivat katselleet niitä; hiljaiset sopet, joissa vuosisatojen muuri vehreä suikerteli pitkin päätyjä ja hajoavia seiniä; vanhanaikuiset rakennukset; maaseudun kaltainen kaupungin ympäristö, jossa pellot, puutarhat ja kryytimaat vaihtelivat; kaikkialla — kaikissa — tunsin saman puhtaan ilman, saman rauhallisen, miettivän, lievittävän hengen.
Kun saavuin Mr. Wickfield'in asuntoon, näin siinä vähäisessä huoneessa alikerroksessa, jossa Uriah Heep'in ennen oli tapa istua, Mr. Micawber'in suurella ahkeruudella juoksuttavan kynäänsä. Hän oli puettu lakimiehen tapaisiin, mustiin vaatteisin ja häämötti isona ja kookkaana tässä vähäisessä byroossa.
Mr. Micawber kävi erittäin iloiseksi minut nähdessään, mutta oli myöskin vähän hämmentynyt. Hän tahtoi heti saattaa minut Uriah'n luo, mutta minä kielsin.
"Minä tunnen tämän talon vanhastansa, niinkuin muistatte", lausuin minä, "ja osaan kyllä ylikerrokseen. Mitä lakitieteestä pidätte, Mr. Micawber?"
"Rakas Copperfieldini", vastasi hän, "semmoiselle miehelle, joka on varustettu mielikuvituksen korkeammilla lahjoilla, on lakitieteellisissä tutkimuksissa paha vastus niissä monilukuisissa erityis-seikoissa, joita ne käsittävät. Ei edes ammatillisessa kirjeenvaihdossamme", lausui Mr. Micawber, katsellen muutamia kirjeitä, joita hän paraikaa suoritti, "mieli saa kohota mihinkään ylevämpään lauselaatuun. Kuitenkin on se jalo harrastus. Jalo harrastus!"
Hän kertoi sitten minulle, että hän oli hyyrännyt Uriah Heep'in vanhan asunnon, ja että Mrs. Micawber ihastuksella vastaan-ottaisi minut oman kattonsa alla.
"Se on halpa", sanoi Mr. Micawber — "käyttääkseni ystäväni Heep'in mielilausetta, mutta se kenties on astuin komeampaan taloudelliseen asemaan".
Minä kysyin häneltä, oliko hänellä tähän saakka ollut syytä olla tyytyväinen siihen tapaan, jolla hänen ystävänsä Heep kohteli häntä. Hän nousi katsoaksensa, oliko ovi oikein kiinni, ennenkuin hän matalammalla äänellä vastasi:
"Rakas Copperfieldini, mies, joka ponnistaa rahallisten vastusten taakan alla, on useimpien ihmisten suhteen eduttomassa asemassa. Tämä eduton asema ei parane, jos tuo taakka pakoittaa häntä pyytämään palkkaansa ennen määrättyä makso-aikaa. Kaikki, mitä minä voin sanoa, on, että ystäväni Heep on vastannut anomuksiini, joita minun ei tarvitse tarkemmin selittää, semmoisella tavalla, joka on omainen lisäämään kunniaa yhtä paljon hänen järjellensä kuin hänen sydämellensä".
"Minä en olisi luullut hänen olevan aivan auliin rahoillensa", muistutin minä.
"Antakaat anteeksi minulle!" lausui Mr. Micawber, muotoansa teeskellen, "minä puhun ystävästäni Heep'istä minun kokemukseni mukaan".
"Minua ilahuttaa, että teidän kokemuksenne on niin hyvä", vastasin minä.
"Te olette hyvin ystävällinen, rakas Copperfieldini", sanoi Mr.Micawber ja hyräili jotakin nuottia.
"Näettekö Mr. Wickfield'iä usein?" kysyin minä, puheainetta muuttaakseni.
"En usein", vastasi Mr. Micawber halveksivaisesti. "Mr. Wickfield on, rohkenen sanoa, mies, jolla on sangen oivalliset aikomukset, mutta hän on — lyhyeltä, hän on vanhan-aikainen".
"Minä pelkään, että hänen asiakumppaninsa koettaa saattaa häntä siksi", sanoin minä.
"Rakas Copperfieldini!" vastasi Mr. Micawber, levottomasti ruumistansa tuolillaan väänneltyään, "sallikaat minun tehdä yksi muistutus! Minä olen täällä luottamus-virassa. Minä olen täällä uskotun asemassa. Muutamien aineitten keskusteleminen, vaikka itse Mrs. Micawber'in kanssa (joka niin kauan on ottanut osaa erinäisiin vaiheisini ja on erinomaisen selväjärkinen nainen), on, minun täytyy ajatella niin, soveltumaton niihin toimiin, jotka nyt ovat jätetyt minulle. Minä rohkenisin sentähden esitellä, että me ystävällisessä keskuudessamme, joka, toivoakseni, ei koskaan häirity! — vedämme viivan. Toisella puolen tätä viivaa", lausui Mr. Micawber, byroon linjaalilla osoittaen sitä pulpetillansa, "on kaikki, mitä ihmisjärki käsittää vähäisellä poikkeuksella; toisella on tämä vähäinen poikkeus, se on: Messrs. Wickfield ja Heep'in asiat ynnä kaikki, mitä kuuluu ja koskee niihin. Minä toivon, etten loukkaa nuoruuteni kumppania, kun panen tämän ehdoituksen hänen kylmemmän ymmärryksensä ratkaistavaksi?"
Vaikka Mr. Micawber'issa näin jonkun levottoman muutoksen, joka vaivasi häntä, niinkuin hänen uudet velvollisuutensa olisivat olleet sopimattomat hänelle, tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta katsoa itseäni loukatuksi. Kun sanoin sitä hänelle, näytti se lievittävän häntä, ja hän pusersi kättäni.
"Minä olen ihastunut, Copperfield", lausui Mr. Micawber, "antakaat minun vakuuttaa sitä teille, Miss Wickfield'iin. Hän on sangen etevä nuori lady; hänellä on tavattoman viehättävät ominaisuudet, sulot ja hyvät avut. Totta tosiaan", sanoi Mr. Micawber, lukemattomia kertoja suudellen kättänsä ja kumartaen gentilimmalla ryhdillänsä, "minä kunnioitan Miss Wickfield'iä! Hem!"
"Siitä ainakin olen iloinen", arvelin minä.
"Jollette, rakas Copperfieldini, tuona hauskana iltana, jota meidän oli onni viettää teidän kanssanne, olisi vakuuttanut meille, että D. oli teidän lempikirjaimenne", sanoi Mr. Micawber, "olisin epäilemättä luullut A:ta siksi".
Meillä on kaikilla joku kokemus eräästä tunteesta, joka satunnaisesti valloittaa meidät, että mitä sanomme ja teemme, on sanottu ja tehty ennen jonakin kaukaisena aikana — että samat kasvot, esineet ja asianhaarat ovat ympäröinneet meitä hämäriä ikäkausia sitten — että täydellisesti tiedämme, mitä ensiksi tämän jälkeen sanotaan, niinkuin yhtäkkiä muistaisimme sen! Minä en koskaan ollut havainnut tätä salamyhkäistä tuntoa voimakkaammin eläessäni, kuin hänen lausuessaan näitä sanoja.
Minä sanoin siksi kertaa hyvästi Mr. Micawber'ille, käskien hänen viedä parhaita terveisiäni kaikille kotona oleville. Kun jätin hänet ja hän jälleen ryhtyi tuoliinsa ja kynäänsä ja sovitti päätänsä kaulahuiviinsa, mukavaan kirjoitus-asemaan päästäksensä, huomasin selvästi, että siitä, kuin hän oli ruvennut uuteen virkaansa, jotakin oli tullut hänen ja minun väliini, joka esti meitä lähestymästä toisiamme, niinkuin meidän oli tapa lähestyä, ja kokonaan muutti keskuutemme luonteen.
Tuossa omituisessa, vanhassa vierashuoneessa ei ollut ketään, vaikka siinä näkyi jälkiä Mrs. Heep'in läsnä-olosta. Minä katsoin siihen huoneesen, joka vielä oli Agnesin, ja näin tämän istuvan valkean vieressä, vanhan-aikuisen pulpettinsa ääressä, ja kirjoittavan.
Varjoni saatti hänet katsomaan ylös. Mikä ilo, kun sai olla syynä tuommoiseen kirkkaasen muutokseen hänen huomiokkaissa kasvoissaan ja tulla kunnioitetuksi semmoisella suloisella tervehdyksellä!
"Voi Agnes!" sanoin minä, kun istuimme toinen toisemme vieressä; "minä olen kaivannut sinua niin paljon viime aikoina!"
"Todella?" vastasi hän. "Taas! Ja niin pian!"
Minä pudistin päätäni.
"Minä en tiedä, kuinka laita on, Agnes; minä kaipaan mielestäni jotakin hengen-avua, joka pitäisi olla minulla. Sinä olit niin tottunut ajattelemaan minun puolestani noina onnellisina vanhoina päivinä täällä, ja minä käännyin niin luonnollisesti sinuun, neuvoa ja turvaa etsiäkseni, että todella luulen, etten ole tuota avua saavuttanut".
"Ja mikä se on?" kysyi Agnes iloisesti.
"Minä en tiedä, miksi sanon sitä", vastasin minä. "Minä luulen, että olen vakava ja kestäväinen?"
"Minä olen varma siitä", arveli Agnes.
"Ja kärsivällinen, Agnes?" kysyin vähäisellä epäilyksellä.
"Niin", vastasi Agnes nauraen. "Jotenkin".
"Vaan kuitenkin", lausuin minä, "käyn niin onnettomaksi ja kiusaantuneeksi, ja olen niin horjuva ja epäneuvoinen, kun koetan lujittaa itseäni, että varmaan tiedän kaipaavani jonkunlaista — sanonko sitä siksi? — luottamusta".
"Sano sitä siksi, jos niin tahdot", arveli Agnes.
"Hyvä!" vastasin minä. "Kuule siis! Sinä tulet London'iin, minä luotan sinuun, ja minulla on kohta joku tarkoitus ja elämänsuunta. Ne katoovat minulta, minä tulen tänne ja tunnen itseni silmänräpäyksellä toisenlaiseksi ihmiseksi. Asianhaarat, jotka vaivaavat minua, eivät ole muuttuneet, siitä kuin tulin tähän huoneesen, mutta lyhyellä aikaa valloittaa minut joku vaikutus, joka muuttaa minut, voi, kuinka paljon paremmaksi! Mikä se on? Missä sinun salaisuutesi on, Agnes?"
Hän oli painanut päänsä alaspäin ja katseli valkeaan.
"Se on se vanha juttu", sanoin minä. "Älä naura, kun sanon, että ennen kävi vähissä asioissa aina samalla tapaa, kuin nyt suurissa. Entiset huoleni olivat joutavia, ja nykyiset ovat totisia, mutta milloin hyvänsä olen lähtenyt pois kasvatus-sisareni luota —".
Agnes katsahti ylös — kuinka taivaallisilla kasvoilla! — ja ojensi minulle kätensä, jota minä suutelin.
"Joka kerta, jolloin sinä, Agnes, et ole ollut minua neuvomassa ja hyväksymässä jossakin hankkeessa, olen mielestäni käynyt epävakaiseksi ja joutunut kaikenlaisiin vastuksiin. Kun lopulta olen tullut sinun luoksesi (niinkuin aina olen tullut), olen muuttunut levolliseksi ja onnelliseksi. Nyt palajan kotiin, niinkuin väsynyt matkustaja, ja löydän semmoisen siunatun rauhan!"
Minä tunsin syvästi, mitä sanoin, se koski minuun niin suoraan, että ääneni petti minut; minä peitin kasvoni kädelläni ja puhkesin kyyneliin. Minä kirjoitan totuuden. Mitä ristiriitaisuutta ja epämukaisuutta tahansa minussa oli, niinkuin sitä on meissä niin monessa; mikä hyvänsä olisi voinut olla aivan toisenlaista ja paljon parempaa; mitä hyvänsä olin tehnyt, jossa itsepäisesti käännyin pois oman sydämeni äärestä, sitä en tietänyt. Minä tiesin vaan, että täyttä totta tunsin rauhaa ja lepoa Agnesin läheisyydessä. Leppeällä, sisarellisella käytöksellänsä, sädehtivillä silmillänsä, hellällä äänellänsä ja tuolla suloisella tyvenyydellä, joka oli aikoja sitten tehnyt sen asunnon, jossa hän oleskeli, pyhäksi paikaksi minulle, toinnutti hän minut pian tästä heikkoudesta ja sai minut kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut siitä asti, kuin viimein tapasimme toisemme.
"Eikä minulla ole sanaakaan lisätä, Agnes", lausuin minä, kun olin päättänyt kertomukseni. "Nyt luotan sinuun".
"Mutta minuun sinä et saa luottaa, Trotwood", vastasi Agnes, iloisesti hymyillen. "Sinun täytyy luottaa toiseen".
"Doraanko?" sanoin minä.
"Tietysti".
"No, minä en ole maininnut, Agnes", lausuin vähän hämmentyneenä, "että Doraan on jotenkin vaikea — minä en tahtoisi millään muotoa sanoa luottaa, koska hän on itse puhtaus ja totuus — vaan jotenkin vaikea — minä todella tuskin tiedän, mitä sanaa käyttäisin, Agnes. Hän on arka pikku olento ja helposti häirittynyt ja peloitettu. Kun vähäistä ennen hänen isänsä kuolemaa katsoin velvollisuudekseni mainita hänelle — mutta minä kerron sinulle, jos maltat kuunnella, kuinka se oli".
Minä juttelin siis Agnesille, kuinka olin puhunut köyhyydestäni, kokkikirjasta, kirjanpidosta ja kaikista muista.
"Voi Trotwood!" nuhteli hän hymyillen. "Juuri sinun vanhaa, äkkipikaista käytöstäsi! Olisihan sinun kyllä sopinut vakaasti pyrkiä eteenpäin mailmassa eikä kuitenkaan tarvinnut olla niin raju arkaa, hellää, kokematonta tyttöä vastaan. Dora raukka!"
Minä en ole koskaan kuullut semmoista suloista, kärsivällistä hyvyyttä lausuttavan, kuin se, jota hän osoitti, tätä vastatessaan. Oli niinkuin olisin nähnyt hänen ihmetellen ja hellästi syleilevän Doraa sekä sillä huolenpidolla, jolla hän puollusti tätä, äänettömästi moittivan minua siitä hätäisyydestä, jolla olin säikähyttänyt tätä pikkuista sydäntä. Oli niinkuin olisin nähnyt Doran koko lumoavassa luonnollisuudessaan hyväilevän Agnesia ja kiittävän häntä sekä miellytellen vetoavan hänen puoleensa minua vastaan, mutta kuitenkin rakastavan minua koko lapsellisella viattomuudellansa.
Minä tunsin itseni niin kiitolliseksi Agnesille ja ihmettelin häntä niin suuresti! Minä näin, ikäänkuin valoisassa tulevaisuudessa, nämät kaksi yhdessä, pari soveliaita ystäviä, toinen toistansa kaunistaen!
"Mitä minun siis tulee tehdä, Agnes?" kysyin minä, vähän aikaa valkeaan katseltuani. "Mikä olisi oikein tehty?"
"Minä arvaan", lausui Agnes, "että menettelisit kunniallisesti, jos kirjoittaisit noille molemmille ladyille. Eikö omasta mielestäsi kaikenlaiset salaiset toimet ole sopimattomat?"
"Kyllä. Jos niin on sinun mielestäsi", sanoin minä.
"Varsin vähän pystyn päättämään tämmöisistä asioista", vastasi Agnes ujolla epäilyksellä, "mutta minä tunnen varmaan — lyhyeltä, minä tunnen, että, jos peität ja salaat asiaa, se ei ole sinun tapaistasi".
"Ei minun tapaistani sen liika hyvän ajatuksen mukaan, jota sinä,Agnes, pelkään minä, pidät minusta", lausuin minä.
"Sinun tapaistasi suoran luonteesi puolesta", vastasi hän; "ja sentähden minä kirjoittaisin noille molemmille ladyille. Minä kertoisin niin selvästi ja avosydämisesti, kuin mahdollista, kaikki, mitä on tapahtunut, ja kysyisin heiltä lupaa saada välisti käydä heidän luonansa. Siihen katsoen, että olet nuori ja vasta pyrit johonkin asemaan elämässä, luulen, että olisi hyvä, jos sanoisit, että mielellään tyydyt niihin ehtoihin, joita he ehkä asettavat sinulle. Minä pyytäisin, että he eivät hylkäisi anomustani Doran puoleen kääntymättä, vaan keskustelisivat siitä hänen kanssaan, kun katsoivat aikaa sopivaksi. Minä en olisi liian kiivas", lausui Agnes lempeästi, "enkä vaatisi liian paljon. Minä luottaisin uskollisuuteeni ja kestäväisyyteeni — ja Doraan".
"Mutta jos he taas tällä ilmoituksella peljättäisivät Doran, Agnes", sanoin minä. "Ja jos Dora itkisi eikä sanoisi mitään minusta!"
"Lieneekö se luultavaa?" kysyi Agnes samalla suloisella huolenpitäväisyydellä kasvoissaan.
"Jumala siunatkoon häntä, hän on arka, kuin lintu", lausuin minä. "Olisipa tuo mahdollista. Taikka jos molemmat Miss Spenlow'it (tämänlaatuiset vanhanpuoliset ladyt ovat toisinaan hyvin kummallisia) eivät olisi semmoisia, joihin sopisi tällä tapaa kääntyä!"
"Minä en luule, Trotwood", vastasi Agnes, nostaen lempeitä silmiänsä minun silmiäni kohden, "että minä katsoisin tuota. Olisi kenties parempi vaan katsoa, onko oikein tehdä näin; ja, jos on, tehdä".
Minulla ei ollut enää mitään epäilystä tässä asiassa. Huojentuneella mielellä, vaikka tyyni tietäen, kuinka ylen tärkeä toimeni oli, pyhitin koko iltapuolen tämän kirjeen suunnittelemiseen, jota suurta tarkoitusta varten Agnes jätti pulpettinsa minulle. Mutta ensiksi menin alikerrokseen kohtaamaan Mr. Wickfield'iä ja Uriah Heep'iä.
Minä tapasin Uriah'n uudessa, muurisavelta haisevassa byroossa, joka oli rakennettu ulos puutarhaan päin ja jossa hän keskellä kirjoja ja papereita istuessaan näytti erinomaisen ilkeältä. Hän vastaan-otti minut tavallisella imarruksellaan ja oli olevinaan, niinkuin hän ei olisi Mr. Micawber'ilta kuullut mitään tulostani, jota väitöstä minä suorastaan en uskonut. Hän saatti minut Mr. Wickfield'in huoneesen, joka oli entisestä kovasti muuttunut — sieltä oli uuden asiakumppanin eduksi viety koko joukko mukavia huonekaluja — ja seisoi valkean edessä, lämmittäen selkäänsä ja hivuttaen leukaansa laihalla kädellänsä, sillä välin kuin Mr. Wickfield ja minä tervehdimme toisiamme.
"Totta kai jäätte meille, Trotwood, siksi aikaa, kuin olette Canterbury'ssä?" sanoi Mr. Wickfield, pikimmältä katsahtaen Uriah'an tämän suostumusta varten.
"Onko täällä sijaa minulla?" kysyin minä.
"Minä muutan mielelläni, Master Copperfield — Mister aioin sanoa, mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta", lausui Uriah — "vanhasta huoneestanne, jos se olisi hauskaa teille".
"Ei, ei", arveli Mr. Wickfield. "Miksiteitähäirittäisiin? Löytyy toinen huone. Löytyy toinen huone".
"Niin, mutta te tiedätte", vastasi Uriah irvistellen, "minua todella ilahuttaisi!"
Asiaa ratkaistakseni sanoin, että tahdoin tuota toista huonetta taikka ei mitään, ja niin päätettiin, että minä saisin sen. Minä jätin firman hyvästi päivällisiksi ja menin jälleen ylikerrokseen.
Minä olin toivonut, etten saisi muuta seuraa, kuin Agnesin. Mutta Mrs. Heep oli pyytänyt lupaa saada kutiminensa istua pesän vieressä samassa huoneessa sillä nimellä, että se tällä tuulella oli soveliaampi hänen luuvalollensa, kuin vieras- taikka päivällishuone. Vaikka olisin ilman mitään omantunnon vaivaa juljennut asettaa hänet tuomiokirkon korkeimmalle harjalle tuulen armoille, taivuin pakon alle ja tervehdin häntä ystävällisesti.
"Minä kiitän teitä nöyrästi, Sir", vastasi Mrs. Heep, kun kysyin hänen terveyttänsä, "mutta minä en voi oikein hyvin. Minulla ei ole paljon, josta sopii kerskata. Jos saisin nähdä Uriah'ni toimeen-tulon taatuksi mailmassa, ei minulla ole mielestäni juuri mitään lisäksi toivottavaa. Miltä Ury'ni teistä näyttää, Sir?"
Minusta hän näytti yhtä konnamaiselta, kuin ennen, ja minä vastasin, etten huomannut mitään muutosta hänessä.
"Vai ei hän teistä ole muuttunut?" kysyi Mrs. Heep. "Tässä minun täytyy nöyrästi pyytää lupaa ajatella toisin. Ettekö näe, että hän on laiha?"
"Ei laihempi, kuin tavallisesti", vastasin minä.
"Ettekötosiaan!" sanoi Mrs. Heep. "Mutta te ette tarkasta häntä äidin silmällä!"
Uriah'n äidin silmä oli paha silmä koko muulle mailmalle, ajattelin minä, kun se kohtasi minut, olipa se kuinka hellä hyvänsä Uriah'lle, ja minä luulen, että hän ja hänen poikansa rakastivat toisiansa. Se siirtyi nyt minusta Agnes'iin.
"Ettekötenäe, että hän riutuu ja hiukenee, Miss Wickfield?" kysyiMrs. Heep.
"En", lausui Agnes, tyvenesti jatkaen työtänsä. "Te olette liiaksi huolissanne hänen puolestaan. Hän voi varsin hyvin".
Paha-enteisellä nuhistuksella ryhtyi Mrs. Heep jälleen kutimeensa.
Tästä hän ei hiukkaakaan luopunut eikä jättänyt meitä hetkeksikään. Minä olin tullut varhain aamulla, ja meillä oli vielä kolme, neljä tuntia päivällisiin, mutta hän istui tuossa, liikuttaen vartaitansa yhtä yksitoikkoisesti, kuin tuntilasi hiekkaansa juoksuttaa. Hän istui toisella puolella valkeata: minä pulpetin vieressä vastapäätä sitä; vähän tuolla puolen minua ja syrjempänä Agnes. Joka kerta kuin minä, kirjeeni ääressä miettien, nostin ylös silmäni ja katseeni kohtasi Agnes'in ajattelevaiset kasvot sekä minä näin niitten kirkkaina ja enkelinkaltaisina hohtavan rohkeutta itselleni, huomasin kohta, että paha silmä siirtyi minusta Agnes'iin päin, palasi takaisin minuun ja lopulta taas varkain kutimeen. Mitä hän kutoi, sitä en tiedä, kosk'en ole perehtynyt siihen taitoon; mutta verkolta se näytti; ja kun hän työskenteli kiinalaisten syömäpuikkojen muotoisilla vartaillansa, näytti hän valkean valossa häijyn-ilkiseltä noidalta, jota vastapäätä istuva, hohtava hyvyys vielä piti kurissa, mutta joka hankki ensi tilaisuudessa heittämään verkkoansa. Päivällisillä hän samalla tapaa pitkitti vartioimistansa silmiään räpyttämättä. Päivällisten jälkeen tuli hänen poikansa vuoro, ja kun Mr. Wickfield, hän ja minä jäimme yksikseen, karsasteli hän minua ja luikerrutti ruumistansa, siksi kuin tuskin saatin kestää sitä. Vierashuoneessa oli äiti taas kutomassa ja vartioimassa. Koko ajan, kuin Agnes lauloi ja soitti, istui äiti pianon ääressä. Kerran hän pyysi jotakin erityistä balladia, johon, sanoi hän, hänen Ury'nsa (joka haukotellen istui jossakin nojatuolissa) oli kovin mieltynyt, ja tuon tuostakin katsahti hän poikaansa ja kertoi Agnesille, että Ury oli ihastuksissaan hänen soitostaan. Mutta hän puhui tuskin koskaan — minä epäilen, josko kertaakaan — poikaansa jollakin tavalla mainitsematta. Minä näin selvästi, että tämä oli se tehtävä, joka oli hänelle annettu.
Tätä kesti maata-panon aikaan saakka. Kun olin nähnyt äidin ja pojan, niinkuin kaksi isoa yö-lepakkoa, liehuvan koko asunnon ympäri ja pimittävän sitä rumalla ruumiillansa, kävin niin alakuloiseksi, että olisin mieluisammin jäänyt alikerrokseen, kutimista ja kaikista huolimatta, kuin mennyt levolle. Minä en saanut paljon mitään unta. Seuraavana päivänä alkoi kutominen ja vartioiminen taas ja sitä kesti koko päivän.
Minulla ei ollut mitään tilaisuutta puhua Agnesin kanssa edes kymmentä minutia. Minä tuskin sain hänelle kirjettäni näytetyksi. Minä esittelin hänelle, että hän tulisi kävelemään kanssani, mutta kun Mrs. Heep useita kertoja valitti, että hän voi huonommin, jäi Agnes armeliaisesti hänen luoksensa pitämään hänelle seuraa. Kun rupesi hämärtämään, lähdin ulos yksinään, miettien, mitä minun piti tehdä ja olinko oikeutettu kauemmin Agnesilta salaamaan, mitä Uriah Heep London'issa oli kertonut minulle; sillä tämä rupesi taas kovasti huolettamaan minua.
Minä en ollut vielä astunut niin pitkälle, että olisin ehtinyt ulkopuolelle kaupunkia Ramsgate'n tiellä, jossa löytyi hyvä polku, kun joku pimeässä takaapäin huusi minua. Hoikan ruumiin ja kapean päällystakin suhteen oli mahdoton erehtyä. Minä pysähdyin ja Uriah Heep saavutti minut.
"No?" sanoin minä.
"Kuinka nopeasti te astutte!" lausui hän. "Minulla on sangen pitkät jalat, mutta te annoitte niille täyden työn".
"Mihin olette menossa?" kysyin minä.
"Minä aion seurata teitä, Master Copperfield, jos suotte minulle huvin kävellä vanhan tuttavan kanssa". Hän lausui tätä jonkunlaisella ruumiinsa rytkytyksellä, jota sopi katsoa joko anovaksi taikka pilkkaavaksi, ja alkoi astua rinnallani.
"Uriah!" sanoin minä niin kohteliaasti, kuin voin, vähän vaiti-olon perästä.
"Master Copperfield!" vastasi Uriah.
"Totta puhuakseni (te ette saa paheksia sitä) lähdin ulos kävelemään yksinään, koska minulla on ollut niin paljon seuraa".
Hän katseli minua sivultapäin ja sanoi inhottavimmalla irvillänsä: "te tarkoitatte äitiäni?"
"Niin tarkoitan", arvelin minä.
"Ah! Mutta te tiedätte, että me olemme niin halpoja", vastasi hän. "Ja koska me tiedämme oman halpuutemme, täytyy meidän todella pitää huolta, etteivät ne, jotka eivät ole halpoja, sysää meitä syrjälle. Rakkaudessa ovat kaikki sotakeinot luvallisia, Sir".
Hän nosti isot kätensä, että ne koskivat hänen leukaansa, hieroi niitä hiljalleen toisiinsa ja nauroi leppeästi, näyttäen niin häijyltä babianilta, kuin mikään inhimillinen olento voi näyttää.
"Te olette, näettekö, Master Copperfield", lausui hän, yhä hyväillen itseänsä samalla ilkeällä tavalla ja pudistaen päätänsä minulle, "te olette kovin vaarallinen kilpakosija. Niin olette aina olleet, sen tiedätte".
"Minunko tähteni Miss Wickfield'iä vartioitsette ja teette, ettei hänen kotinsa ole mikään koti?" kysyin minä.
"Oh! Master Copperfield! Nuot ovat kovin ankaria sanoja", vastasi hän.
"Pukekaat ajatukseni mihin sanoihin tahdotte", arvelin minä. "Te tiedätte, mikä se on, Uriah, yhtä hyvin, kuin minä".
"Voi, ei! Teidän täytyy itse pukea se sanoihin", lausui hän. "Oi, todella! Minä en saata sitä tehdä".
"Luuletteko", sanoin minä, Agnesin tähden pakoittaen itseäni hyvin maltilliseksi ja tyveneksi häntä kohtaan, "että minä pidän Miss Wickfield'iä minäkään muuna, kuin varsin kalliina sisarena?"
"Hyvä, Master Copperfield", vastasi hän, "te havaitsette, etten ole velvollinen vastaamaan tähän kysymykseen. Te ette ehkä pidä, tiedättehän. Mutta te, näettekö, ehkä pidättekin!"
Minä en ole koskaan nähnyt mitään semmoista, kuin hänen kasvojensa ja varjottomien silmiensä alhaisen viekkauden, noitten silmien, joissa ei ollut ripsen haamuakaan.
"No siis!" sanoin minä. "Miss Wickfield'in tähden —".
"Minun Agnesini tähden!" huudahti hän jollakin vavahtelevalla, jyrkällä ruumiinsa vääntelyllä. "Tahtoisitteko olla niin hyvä ja nimittää häntä Agnesiksi, Master Copperfield!"
"Agnes Wickfield'in tähden — Jumala siunatkoon häntä!"
"Kiitoksia tästä siunauksesta, Master Copperfield", keskeytti hän.
"Minä kerron teille, mitä olisin, asiain toisin ollen, yhtä pian kertonut — Jack Ketch'ille". [S.o. pyövelille.]
"Kenelle, Sir?" sanoi Uriah, kaulaansa kurottaen ja pitäen kättänsä korvan takana.
"Pyövelille", vastasin minä. "Sille, joka kaikkein vähimmin olisi tullut mieleeni" — vaikka hänen omat kasvonsa olivat aivan itsealtansa synnyttäneet tämän viittauksen. "Minä olen kihloissa toisen nuoren ladyn kanssa. Minä toivon, että tämä tyydyttää teitä".
"Kunnianne kautta?" lausui Uriah.
Minä aioin suuttuneena antaa sanoilleni sitä vahvistusta, jota hän pyysi, kun hän tarttui käteeni ja likisti sitä.
"Voi Master Copperfield!" sanoi hän. "Jos olisitte vaan alentaneet itseänne ja vastanneet luottamukseeni, kun vuodatin sydämeni kyllyyden teidän eteenne sinä iltana, jona häiritsin teitä niin paljon ja nukuin arkihuoneenne pesän edessä, en olisi koskaan epäillyt teitä. Asiain nykykannalla käsken heti pois äitini, jopa aivan halustakin. Minä tiedän, että annatte anteeksi rakkauden varokeinot, ettekö anna? Mikä onnettomuus, Master Copperfield, ettette alentaneet itseänne ja vastanneet luottamukseeni! Minä olen varma, että annoin teille monta tilaisuutta. Mutta te ette ole koskaan alentaneet itseänne minun suhteeni niin paljon, kuin minä olisin suonut. Minä tiedän, ettette ole koskaan rakastaneet minua, niinkuin minä olen rakastanut teitä!"
Koko tämän ajan likisti hän kättäni kosteilla, kalankaltaisilla käsillänsä, sillä välin kuin minä kaikenlaisilla tempuilla, joita häveliäisyys salli, koetin saada sitä pois. Mutta se ei onnistunut minulta. Hän veti käsivarteni silkkiäismarjan-karvaisen päällystakkinsa hian alle, ja minä astuin eteenpäin, melkein pakosta, käsitysten hänen kanssaan.
"Joko palataan?" kysyi Uriah, samalla kääntäen minut ympäri, että kasvoni tulivat kaupunkia kohden, johon nouseva kuu nyt paisti, kaukaisia akkunoita hopioiten.
"Ennenkuin jätämme tämän aineen, täytyy teidän saada tietää", sanoin minä, keskeyttäen jokseenkin pitkää äänettömyyttä, "että Agnes Wickfield, minun luullakseni, on niin paljon teitä ja kaikkia teidän toiveitanne ylempänä, kuin itse tuo kuu!"
"Niin levollinen! Eikö hän ole!" lausui Uriah. "Sangen levollinen! Tunnustakaat nyt, Master Copperfield, ettette ole rakastaneet minua aivan niinkuin minä olen rakastanut teitä. Koko ajan olette ajatelleet minua liian halvaksi. Minä en ihmettele sitä!"
"Minua ei miellytä halpuuden vakuutukset", vastasin minä, "eikä minkään muunlaisetkaan vakuutukset".
"Kas niin!" lausui Uriah, kuutamossa näyttäen kovin lakastuneelta ja lyijynkarvaiselta. "Enkö minä sitä tietänyt! Mutta kuinka vähän te ajattelette, että minun kaltaiseni hyvällä syyllä on nöyrä, Master Copperfield! Isä ja minä kasvatettiin eräässä köyhäin koulussa poikia varten; ja äitini kasvatettiin samaten eräässä armeliaisuuden laitoksessa. Meille opetettiin kaikille nöyryyttä — aamusta iltaan saakka ei paljon muuta, tietääkseni. Meidän tuli olla nöyrät tälle henkilölle, ja nöyrät tuolle, nostaa lakkiamme täällä ja kumartaa tuolla, aina tietää paikkamme ja alentaa itseämme niitten edessä, jotka olivat meitä paremmat. Ja kuinka suuri joukko tämmöisiä oli! Isä sai monitorin metalin nöyryytensä tähden. Häntä mainittiin ylhäisten joukossa hyvän käytöksensä puolesta, ja he päättivät auttaa häntä. 'Ole nöyrä, Uriah', sanoo isä minua, 'ja sinun käy hyvin'. Se se oli, jota aina soitettiin sinulle ja minulle koulussa; se se on, joka parhaiten miellyttää. 'Ole nöyrä', sanoo isä, 'ja sinä menestyt!' Eikä, totta puhuen, minun ole huonosti käynyt!"
Se oli ensimäinen kerta, kuin mieleeni johtui, että tuo inhottava väärän nöyryyden jahkina oli peritty Heep'in perheessä. Minä olin nähnyt sadon, mutta en ollut koskaan siementä ajatellut.
"Kun vielä olin pieni poika", lausui Uriah, "opin tietämään, mitä nöyryys aikaan sai, ja minä rupesin nöyräksi. Minä söin maukkaasti nöyryyden leipää. Minä pysähdyin alhaiselle opin asteelle ja sanoin: 'jää tähän!' Kun te lupasitte opettaa minulle latinaa, tiesin paremmin. 'Ihmiset tahtovat olla sinua ylempänä', sanoo isä, 'pysy sen vuoksi alipuolella'. Minä olen hyvin nöyrä vieläkin, Master Copperfield, mutta minä olen saanut hiukan valtaa!"
Ja hän sanoi kaikki nämät — minä tiesin sen, kun näin hänen kasvonsa kuutamossa — että minä ymmärtäisin, että hän aikoi palkita itseänsä valtaansa käyttämällä. Minä en ollut koskaan epäillyt hänen huonouttansa, viekkauttansa ja häijyyttänsä, mutta nyt ensi kerran täydellisesti käsitin, mikä kurja, tunnoton ja kostonhimoinen luonto oli syntynyt tämmöisen varhaisen ja pitkällisen sorron kautta.
Hänen kertomuksellaan oli sillä tapaa hyvä seuraus, että hän veti pois kätensä, leukaansa uudestaan sivelläksensä. Kerran irti hänestä päästyäni päätin pysyä erinään hänestä, ja me palasimme vieretysten monta sanaa matkallamme puhumatta.
Oliko minun ilmoitukseni vai hänen takaisinkatsahduksensa innostuttanut häntä, sitä en tiedä, mutta innostunut hän oli jostakin syystä. Hän puhui enemmän päivällisillä, kuin hänen oli tapa, kysyi äidiltänsä (joka pääsi vahdinpidostaan samalla hetkellä, kuin jälleen astuimme huoneesen), eikö hän alkanut käydä liian vanhaksi nuorena miehenä ollaksensa, ja katseli kerta Agnesia semmoisella tavalla, että olisin tahtonut antaa kaikki, mitä minulla oli, kun vaan olisin saanut lyödä hänet maahan.
Kun me kolme miespuolta olimme jääneet yksiksemme päivällisten jälkeen, kävi hän vielä uskaliaammaksi. Hän oli juonut vähän taikka ei ensinkään viiniä, ja minä arvaan, että syy hänen menetykseensä oli pelkkä voiton uhkamielisyys, jota ehkä läsnä-oloni houkutteli näkyviin.
Edellisenä päivänä olin huomannut, että hän oli koettanut viekoitella Mr. Wickfield'iä juomaan, ja hyvin ymmärtäen sitä katsetta, jonka Agnes mennessään oli luonut minuun, olin tyytynyt yhteen lasiin ja sitten esitellyt, että me seuraisimme häntä. Minä olisin tehnyt niin tänään taas, mutta Uriah oli minua nopeampi.
"Me näemme harvoin nykyisen vieraamme, Sir", sanoi hän, puhutellen Mr. Wickfield'iä, joka hänen täydellisenä vastakohtanaan istui pöydän päässä, "ja minä ehdottaisin, että toivottaisimme häntä tervetulleeksi vielä yhdellä taikka parilla lasilla viiniä, jos ei teillä ole mitään sitä vastaan. Mr. Copperfield, teidän terveydeksenne ja onneksenne!"
Minun täytyi olla likistävinäni sitä kättä, jota hän ojensi pöydän poikki minulle, ja tartuin sitten aivan toisenlaisilla tunteilla onnettoman gentlemanin, hänen asiakumppaninsa käteen.
"No asiakumppani", lausui Uriah, "jos saan anastaa itselleni sen vapauden — mitähän jos nyt esittelisitte meille jotakin maljaa, joka sopisi Copperfield'in puolesta!"
Minä jätän kertomatta, kuinka Mr. Wickfield esitteli tädilleni, esitteli Mr. Dick'ille, esitteli Doctors Commons'ille, esitteli Uriah'lle, esitteli jokaista maljaa kaksi kertaa; kuinka hän tiesi oman heikkoutensa; kuinka hän turhaan ponnisti sitä vastaan; kuinka hänen häpeänsä Uriah'n käytöksestä ja hänen halunsa lepyttää tätä taistelivat keskenänsä; kuinka Uriah ilmeisellä riemulla kierteli ja väänteli ja asetti Mr. Wickfield'iä minun katsottavakseni. Sydäntäni viilsi, kun näin tämän, ja käteni kammoo sitä kirjoittamasta.
"No asiakumppani!" lausui Uriah viimein, "minätahdon esitellä teille toista maljaa ja pyydän nöyrästi täysiä laseja, koska aion esitellä sitä sukupuolensa oivallisimmalle".
Agnesin isällä oli tyhjä lasi kädessään. Minä näin hänen asettavan sen pois, katsovan sitä kuvaa, jonka näköinen Agnes niin suuresti oli, nostavan kättänsä otsalleen ja heittäytyvän taaksepäin nojatuolissaan.
"Minä olen kovin halpa esittelemään Agnes'in maljaa", jatkoi Uriah, "mutta minä ihmettelen — jumaloitsen häntä".
Ei mikään ruumiillinen kipu, joka olisi voinut kohdata hänen isänsä harmaata päätä, olisi, luullakseni, ollut minun kauheampi nähdä, kuin se sielun tuska, jonka nyt näin pusertuneena hänen molempien käsiensä välissä.
"Agnes", sanoi Uriah, joka ei katsellut Mr. Wickfield'iä taikka ei ymmärtänyt hänen liikuntonsa luontoa, "Agnes Wickfield on, sitä uskallan väittää, sukupuolensa oivallisin. Saanko puhua suuni puhtaaksi ystävien joukossa? Suuri kunnia on olla hänen isänsä, mutta olla hänen puolisonsa —".
Säästyköön minulta ijäksi toinen semmoinen huuto, kuin se, jolla hänen isänsä nousi pöydästä!
"Mikä nyt on?" lausui Uriah ja kävi kalmankarvaiseksi. "Ette suinkaan ole tulleet hulluksi, Mr. Wickfield, toivon minä? Jos sanon, että minun kunnianhimoni on, että teidän Agnes'inne joutuu minun Agnesikseni, on minulla yhtä hyvä oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla. On minulla parempikin oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla!"
Minä kiersin käsivarteni Mr. Wickfield'in ympärille ja rukoilin häntä kaikkien kautta, mitä voin ajatella, erittäin hänen rakkautensa kautta Agnesiin, että hän vähän tyyntyisi. Hän oli sillä hetkellä kokonansa mieleltään mennyt, repi hiuksiansa, löi päätänsä, koetti työntää minua luotansa, riisti itsensä irti minusta, ei vastannut sanaakaan, ei katsellut ketään eikä nähnyt ketään, reutoi umpimähkään itsekään tietämättä mitä varten, silmät tuijottain ja kasvot hurjistuneina — kamala näky.
Minä vannotin häntä katkonaisilla sanoilla, mutta mitä innokkaimmalla tavalla, vastustamaan tätä vimmaa ja kuuntelemaan minua. Minä käskin hänen ajatella Agnesia, Agnesia ja minua yhdessä, kuinka Agnes ja minä olimme kasvaneet toinen toisemme vieressä, kuinka minä kunnioitin ja rakastin Agnesia, kuinka Agnes oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Minä koetin saattaa Agnesin kuvaa hänen eteensä jos jossakin muodossa, jopa nuhtelinkin häntä, ettei hän ollut kyllä luja säästämään Agnesilta tietoa tämmöisestä kohtauksesta. Minä ehkä vaikutin jotakin häneen taikka kukaties hänen vimmansa itsestään raukeni, sillä vähitellen riehui hän vähemmin ja alkoi katsella minua — oudosti ensiksi, sitten tuntevilla silmillä. Viimein hän sanoi: "minä tiedän sen, Trotwood! Lemmitty lapseni ja te — minä tiedän sen! Mutta katsokaat tuota!"
Hän osoitti Uriah'ta, joka vaaleana ja synkkämuotoisena seisoi nurkassa ilmeisesti suuresti erehtyneenä laskuissansa ja aivan hämillään.
"Katsokaat kiusaajaani", vastasi hän. "Hänen kauttansa minulta vähitellen on mennyt nimeni ja maineeni, leponi ja rauhani, kotini ja kartanoni".
"Minä olen teille säilyttänyt nimenne ja maineenne, ja leponne ja rauhanne, ja kotinne ja kartanonne myöskin", lausui Uriah suuttuneella, hätääntyneellä, lannistuneella sovituksen katsannolla. "Älkäät olko narrimainen, Mr. Wickfield. Jos olen mennyt vähän kauemmaksi, kuin tiesitte odottaa, arvaan, että voin palata takaisin. Ei mitään vahinkoa ole tapahtunut".
"Minä tutkin, mitkä erinäiset johdattavat syyt jokaisella oli", sanoi Mr. Wickfield, "ja minä olin varma siitä, että olin kiinnittänyt hänet itseeni oman edun siteillä. Mutta katsokaat, mikä hän on — voi, katsokaat, mikä hän on!"
"Olisi paras hillitä häntä, Copperfield, jos voitte", huudahti Uriah, osoittaen pitkällä etusormellansa minua kohden. "Hän sanoo pian jotakin — huomatkaat! — hän katuu jälestäpäin, että hän on sanonut, ja te kadutte, että olette kuulleet!"
"Minä sanon vaikka mitä!" huudahti Mr. Wickfield hurjistuneella muodolla. "Miks'en olisi koko mailman vallassa, jos olen teidän!"
"Huomatkaat! Minä sanon teille", lausui Uriah, yhä varoittaen minua. "Jollette tuki hänen suutansa, ette ole hänen ystävänsä! Miks'ette olisi koko mailman vallassa, Mr. Wickfield? Siksi, että teillä on tytär. Te ja minä tiedämme, mitä tiedämme, eikö niin? Antakaat nukkuvan koiran maata — kuka sitä tahtoisi herättää? Minä en tahdo. Ettekö näe, että minä olen niin nöyrä, kuin olla voin? Minä sanon teille, että olen pahoillani, jos olen mennyt liian pitkälle. Mitä lisäksi pyydätte, Sir?"
"Voi, Trotwood, Trotwood!" huudahti Mr. Wickfield, käsiänsä väännellen. "Mimmoiseksi olen tullut siitä, kuin ensin näin teidät tässä huoneessa! Jo silloin olin matkalla alaspäin, mutta se kauhea, kauhea tie, jonka olen kulkenut sen jälkeen! Heikko myöntyväisyys on tehnyt lopun minusta. Minä olen antanut liian paljon valtaa muistolle, ja liian paljon valtaa unhotukselle. Luonnollinen suruni lapseni äidin kuolemasta muuttui taudiksi; luonnollinen rakkauteni lastani kohtaan muuttui taudiksi. Minä olen saastuttanut kaikki, mihin olen koskenut. Minä olen saattanut kurjuuteen sen, jota hellästi rakastan, minä tiedän sen — te tiedätte sen! Minä luulin mahdolliseksi totisesti rakastaa yhtä olentoa maailmassa, kaikkia muita rakastamatta; minä luulin mahdolliseksi totisesti murehtia yhtä olentoa, joka oli mennyt maailmasta, osaa ottamatta kaikkien muitten murehtivien suruun. Näin ovat elämäni opetukset tulleet nurin käännetyksi! Minä olen kalvanut omaa kivulloista, pelkurimaista sydäntäni, ja se on kalvanut minua. Kurja olen ollut surussani, kurja rakkaudessani, kurja viheliäisessä paossani kummankin pimeältä puolelta. Oi, katsokaa, mikä raunio minä olen, ja vihatkaat minua, kammotkaat minua!"
Hän vaipui tuoliinsa ja nyyhkytti heikosti. Se kiihtymys, johon hän oli joutunut, laantui. Uriah tuli esiin nurkastansa.
"Minä en tiedä kaikkia, mitä järjettömyydessäni olen tehnyt," lausui Mr. Wickfield, kurottaen käsiänsä, niinkuin minun tuomiotani torjuaksensa. "Hänsen parhaiten tietää", tarkoittaen Uriah Heep'iä, "sillä hän on aina seisonut vieressäni. Te näette, mikä myllynkivi hän on kaulassani. Te tapaatte hänet huoneessani, te tapaatte hänet toimessani. Te kuulitte hänen puhuvan vaan vähä aika sitten. Mitä muuta minun tarvitsee sanoa!"
"Teidän ei tarvitse sanoa niin paljon eikä puoltakaan sen vertaa eikä mitään ollenkaan", muistutti Uriah, puoleksi uljaillen ja puoleksi imarrellen. "Te ette olisi panneet sitä niin pahaksenne, jollette olisi juoneet. Te ajattelette siitä toisin huomenna, Sir. Jos minä olen sanonut liian paljon taikka enemmän, kuin aioin, entä sitten? Minä en pidä kiinni siitä!"
Ovi aukeni ja Agnes astui, kasvot aivan vaaleana, sisään, pani käsivartensa Mr. Wickfield'in kaulaan ja sanoi tyvenesti: "isä, te ette voi hyvin. Tulkaat minun kanssani!" Mr. Wickfield laski päänsä hänen olallensa, niinkuin haikea häpeä olisi rasittanut häntä ja lähti ulos hänen kanssaan. Agnesin silmät kohtasivat minut vaan vilaukselta, mutta kuitenkin minä näin, kuinka hyvin hän tiesi, mitä oli tapahtunut.
"Minä en olisi uskonut, että hän olisi näin närkästynyt, Master Copperfield", lausui Uriah. "Mutta sillä ei ole mitään väliä. Minä olen ystävä hänen kanssaan huomenna. Se on hänen hyväksensä. Minä olen nöyrästi huolissani hänen hyvästänsä".
Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin ylikerrokseen siihen hiljaiseen huoneesen, jossa Agnes niin usein oli istunut vieressäni, kun luin kirjaani. Ei kukaan lähestynyt minua ennenkuin myöhään illalla. Minä tartuin johonkin kirjaan ja koetin lukea. Minä kuulin kellojen lyövän kaksitoista ja luin yhä tietämättä, mitä luin, kun Agnesin käsi koski minua.
"Sinä lähdet varhain aamulla, Trotwood. Jättäkäämme nyt toinen toisemme hyvästi!"
Hän oli itkenyt, mutta nyt hänen kasvonsa olivat niin levolliset ja ihanat!
"Jumala siunatkoon sinua!" sanoi hän, ojentaen minulle kättänsä.
"Rakas Agnes!" vastasin minä, "minä näen, että käsket minun olla puhumatta tänä iltana — mutta eikö ole mitään neuvoa?"
"On Jumala, johon luottaa!" vastasi hän.
"Enköminävoi tehdä mitään —minä, joka tulen sinun luoksesiminunvähillä suruillani?"
"Ja teet minun suruni niin paljon keveämmäksi", vastasi hän. "RakasTrotwood, ei!"
"Rakas Agnes", lausuin minä, "se on rohkeata, että minä, joka olen niin köyhä kaikista, joista sinä olet niin rikas — hyvyydestä, lujuudesta, kaikista jaloista avuista, epäilen taikka neuvon sinua; mutta sinä tiedät, kuinka paljon minä rakastan sinua, ja kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen sinulle. Ethän sinä koskaan rupee minkään väärän velvollisuuden tunteen uhriksi, Agnes?"
Hän kiihtyi tuokioksi enemmän, kuin koskaan olin nähnyt, irroitti kätensä minun kädestäni ja astui askeleen taaksepäin.
"Sano, ettei sinulla ole mitään semmoista ajatusta, rakas Agnes. Sinä sisarta enempi! Ajattele, mikä arvaamattoman kallis lahja semmoinen sydän, kuin sinun, semmoinen rakkaus, kuin sinun, on!"
Voi! kauan, kauan jälestäpäin näin näitten kasvojen ilmestyvän eteeni silloisella katseellansa, joka ei kummastellut, ei syyttänyt, ei murehtinut. Voi, kauan, kauan jälestäpäin näin tämän katseen muuttuvan, niinkuin se nyt muuttui, siksi armaaksi hymyksi, jolla hän vakuutti minulle, ettei hän itse puolestansa pelännyt mitään — ettei minunkaan tarvinnut pelätä hänen puolestansa — ja erosi minusta, veljestänsä, ja oli kadonnut!
Hämärsi jo aamulla, kun nousin postivaunuihin ravintolan ovella. Päivä koitti juuri, kun meidän oli määrä lähteä, ja kun tuossa istuin, Agnesia ajatellen, pyrki Uriah'n pää ylöspäin sekaantuneen päivän ja yön lävitse pitkin vaunujen kylkeä.
"Copperfield!" sanoi hän käheällä kuiskauksella, pitäen kiinni vaununkaton raudasta, "minä ajattelin, että teitä ilahuttaisi ennen lähtöänne kuulla, että välimme taas on hyvä. Minä olen jo käynyt hänen huoneessansa, ja me olemme sovittaneet kaikki. No, vaikka minä olen halpa, olen hyödyllinen hänelle, niinkuin tiedätte; ja hän ymmärtää etunsa, kun hän ei ole päissänsä! Mikä miellyttävä mies hän sentään on, Master Copperfield!"
Minä pakoitin itseäni sanomaan, että olin mielissäni siitä, että hän oli pyytänyt anteeksi.
"No niin!" sanoi Uriah. "Kun on nöyrä, mikä on anteeksi pyytäessä? Se käy niin helposti! Kuulkaat! Oletteko koskaan", lisäsi hän nytkähtäen, "poiminut päärynää, ennenkuin se oli kypsä, Master Copperfield?"
"Olen, luullakseni", vastasin minä.
"Minä tein niin eilen illalla", lausui Uriah; "mutta se kypsyy vielä!Täytyy vaan malttaa mieltänsä vähän. Minä voin odottaa!"
Yltäkylläisen hyvästi-jätön jälkeen astui hän maahan taas, kun vaunun-ajaja nousi ylös. Hyvin mahdollista, että hän söi jotakin, sulkeaksensa pois raakaa aamu-ilmaa; mutta hän liikutti suutansa, niinkuin päärynä jo olisi ollut kypsä ja hän olisi siitä maiskuttanut huuliaan.
Matkamies.
Meillä oli sinä iltana varsin totinen keskustelu Buckingham Street'illä niistä perheellisistä kohtauksista, joista viimeisessä luvussa laveammalta puhuin. Tätini otti sydämestään osaa niihin ja käveli jälestäpäin, kädet ristissä, edestakaisin huoneessa enemmän, kuin kaksi tuntia. Milloin hyvänsä hän oli erittäin huolestuneena, suoritti hän aina jonkun tämmöisen kilpakäynnin; ja hänen huoltensa suuruus näkyi aina hänen kävelynsä pitkällisyydestä. Tässä tilaisuudessa oli hän niin levoton, että hän katsoi tarpeelliseksi avata makuuhuoneen oven ja tehdä itselleen radan, joka käsitti makuuhuoneitten koko pituuden seinästä seinään; ja sillä välin kuin Mr. Dick ja minä rauhallisesti istuimme valkean edessä, astui hän sisään ja ulos pitkin tätä mitattua polkua samanlaisilla askelilla ja yhtä säännöllisesti kuin kellonlekku.
Kun tätini ja minä, Mr. Dick'in levolle mentyä, olimme jääneet kahden kesken, istuin kirjoittamaan kirjettäni noille kahdelle vanhalle ladylle. Tähän aikaan väsyi tätini kävelemästä ja asettui valkean ääreen, puku sonnustettuna, niinkuin tavallisesti. Mutta hän ei istunut, niinkuin muutoin, pitäen lasiansa polvellaan, vaan tämä seisoi laiminlyötynä kaminin-reunuksella; ja hän katseli miettiväisesti minua, nojaten vasenta kyynäspäätänsä oikeaan käsivarteensa ja leukaansa vasempaan käteensä. Joka kerta, kuin nostin silmäni työstäni, kohtasin hänen silmänsä. "Minä olen mitä lempeimmällä tuulella, rakas poikani", vakuutti hän minulle pään nyykkäyksellä, "mutta minä olen levoton ja suruissani!"
Minä olin ollut niin harras työssäni, etten huomannut, ennenkuin tätini oli pannut maata, että hän oli jättänyt ilta-mixturinsa, joksi hän aina nimitti sitä, koskematta kaminin-reunukselle. Kun koputin hänen oveansa, ilmoittaakseni hänelle tätä havaintoani, tuli hän vielä suuremmalla hellyydellä käytöksessään, kuin tavallisesti, minua vastaan, mutta sanoi vaan: "minä en saa sitä tänä iltana juoduksi, Trot", pudisti päätänsä ja meni sisään taas.
Seuraavana aamuna luki hän, mitä olin kirjoittanut noille kahdelle ladylle, ja hyväksyi sitä. Minä panin kirjeen postiin, eikä minulla sitten ollut muuta tekemistä, kuin odottaa vastausta niin kärsivällisesti, kuin voin. Minä olin yhä tässä vartovassa tilassa ja olin ollut niin melkein viikon aikaa, kun eräänä lumisena iltana lähdin tohtorilta ja astuin kotiin.
Oli ollut kylmä päivä, ja viukka koillistuuli oli puhaltanut jonkun aikaa. Illan tullen oli tuuli laantunut, ja sitten oli alkanut sataa lunta. Sitä satoi raskaasti, pitkäänsä ja suurissa hahtuvissa, muistan minä; ja maa peittyi siihen paksulta. Pyöräin ja ihmisjalkojen kopina oli niin hiljentynyt, kuin olisi höyheniä yhtä paksulta kaduille levitetty.
Lyhyin matkani kotiin — ja tietysti semmoisena iltana valitsin lyhyimmän matkan — kävi Saint Martins' Lane'n kautta. Se kirkko, josta tämä soukka katu on saanut nimensä, ei siihen aikaan sijainnut niin erinänsä muista rakennuksista, kuin nyt, koska ei ollut mitään avonaista paikkaa sen edustalla ja katu suikerteli alas Strand'ia päin. Kun menin pylväs-käytävän astuinten ohitse, kohtasin nurkassa naisen kasvot. Nämät katsoivat minun kasvoihini, astuivat kapean kadun poikki ja katosivat. Minä tunsin ne. Minä olin nähnyt ne jossakin. Mutta minä en voinut muistaa, missä. Minussa virisi joku tunto, joka heti iski sydämeeni, mutta kun se ensiksi tuli, ajattelin jotakin muuta ja olin vähän hämmentynyt.
Kirkon portailla istui maahan notkistunut mies, joka oli sileälle lumelle käsistään laskenut jonkun taakan, sitä järjestääksensä. Minä näin kasvot ja minä näin hänet yhtä haavaa. Minä en luule, että olin kummastuksissani pysähtynyt; mutta oli miten oli, hän nousi, kun astuin eteenpäin, kääntyi ja tuli minua kohden. Minä seisoin kasvoista kasvoihin Mr. Peggotyn kanssa.
Silloin minä muistin, kuka nainen oli. Se oli Martha, jolle Em'ly tuona iltana oli antanut rahaa kyökissä. Martha Endell — jonka vieressä, niinkuin Ham oli sanonut minulle, Mr. Peggotty ei olisi tahtonut nähdä kallista sisarentytärtänsä, vaikka hän olisi saanut kaikki aarteet, jotka olivat mereen hukkuneet.
Me pudistimme kättä sydämellisesti. Ensiksi ei kumpikaan meistä voinut puhua sanaakaan.
"Mas'r Davy!" lausui hän, tukevasti tarttuen minuun, "se tekee sydämeni hyvää, kun näen teidät, Sir. Onnellinen yhtymys. Onnellinen yhtymys!"
"Onnellinen yhtymys, rakas, vanha ystäväni!" sanoin minä.
"Minä aioin vähän tulla kysymään teitä tänä iltana, Sir", arveli hän, "mutta tietäen, että tätinne asui luonanne — sillä minä olen käynyt tuolla alhaalla — Yarmouth'in puolella — pelkäsin, että oli liian myöhäistä. Minä olisin tullut huomenna varhain, Sir, ennenkuin lähdin",
"Taas?" sanoin minä.
"Niin, Sir", vastasi hän, kärsivällisesti pudistaen päätänsä, "minä olen poissa huomenna".
"Mihin nyt aiotte mennä?" kysyin minä.
"No!" vastasi hän, varistaen lunta pitkistä hiuksistaan, "minä aion poiketa sisään johonkin".
Tähän aikaan löytyi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa seisoimme, eräs syrjä-pääsy "Kultaisen Ristin" tallipihalle, tämän ravintolan, jonka hyvin muistin sen yhteyden tähden, joka sillä oli hänen onnettomuutensa kanssa. Minä osoitin porttia, pistin käteni hänen kainaloonsa, ja me astuimme kadun poikki. Tallipihasta pääsi pariin, kolmeen ravintolan huoneesen; ja katsoen yhteen niistä ja havaiten, että se oli tyhjä sekä että hyvä valkea paloi siinä, vein hänet sisään siihen.
Kun näin hänet kynttilän valossa, huomasin, ettei ainoastaan hänen hiuksensa olleet pitkät ja pörröiset, vaan myöskin että aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa mustaksi. Hän oli harmaampi, vaot hänen kasvoissaan ja otsassaan olivat syvemmät, ja näytti kaikin puolin siltä, kuin hän olisi ponnistellut ja kuljeskellut kaikenlaisissa säissä; mutta hän oli muodoltaan voimallinen, semmoisen miehen kaltainen, jota luja tarkoitus tukee ja jota ei mikään voi uuvuttaa. Hän karisti lumen hatustansa ja vaatteistansa ja pyyhki sitä pois kasvoistansa, sillä aikaa kuin minä ajattelin näitä. Kun hän oli käynyt istumaan vastapäätä minua jonkun pöydän viereen, selkä päin sitä ovea, jonka kautta olimme tulleet, ojensi hän jälleen minulle karkean kätensä ja tavoitti lempeästi minun kättäni.
"Minä kerron teille, Mas'r Davy", sanoi hän — "missä kaikkialla minä olen ollut ja mitä kaikkia olemme kuulleet. Minä olen käynyt kaukana, ja vähän olemme kuulleet; mutta minä kerron teille!"
Minä soitin kelloa, että saisimme jotakin lämmintä juoda. Hän ei tahtonut mitään väkevämpää, kuin olutta; ja sillä välin kuin se tuotiin sisään ja lämmitettiin valkean edessä, istui hän itsekseen ajatellen. Hänen kasvoissaan kuvautui kaunis, kiinteä vakavuus, jota en uskaltanut häiritä.
"Kun Em'ly oli lapsi", lausui hän, nostaen ylös päätänsä heti, kuin olimme jääneet kahden kesken, "oli hänen usein tapa puhua minulle merestä ja niistä rannikoista, joissa meri oli tumman sininen ja aina kimalteli auringonpaisteessa. Minä tuumin välisti, että hänen isänsä hukkuminen saatti hänet ajattelemaan sitä niin paljon. Minä en tiedä, mutta ehkä hän luuli — taikka toivoi — että hänen isänsä oli ajaantunut niille seuduille, jossa kukat alati kukkivat ja maa on heleä".
"Hyvin luultavaa, että semmoiset kuvittelivat hänen lapsellisessa mielessään", vastasin minä.
"Kun hän oli kadonnut", lausui Mr. Peggotty, "tiesin sydämessäni, että tuo mies veisi hänet näille maille. Minä tiesin sydämessäni, että tuo oli kertonut hänelle kummia niistä ja kuinka hän pääsisi ladyksi siellä, ja kuinka hän ensiksi tämmöisten kautta sai hänet kallistamaan korvaansa. Kun näimme tuon miehen äidin, tiesin aivan hyvin, että olin oikeassa. Minä lähdin kanavan poikki Franskaan ja rantauduin sinne, niinkuin olisin taivaasta pudonnut".
Minä näin oven liikkuvan ja lumen vierähtävän sisään. Minä näin sen liikkuvan vähän enemmän ja käden pistäyvän väliin, pitääksensä sitä auki.
"Minä tapasin erään englantilaisen gentlemanin, jolla oli joku virka siellä", lausui Mr. Peggotty, "ja kerroin hänelle, että mielin hakea sisarentytärtäni. Hän hankki minulle ne paperit, joita välttämättömästi tarvitsin eteenpäin päästäkseni — minä en oikein tiedä, miksi niitä nimitetään — ja hän olisi myöskin antanut minulle rahaa, mutta minä en, Jumalan kiitos, tarvinnut sitä. Minä kiitin häntä sydämestäni kaikista, mitä hän teki! 'Minä olen edeltäpäin kirjoittanut teitä varten', sanoo hän minulle, 'ja minä aion puhutella monta, jotka matkustavat samaa tietä, ja moni on tunteva teidät kaukana täältä yksinäisellä vaelluksellanne'. Minä ilmoitin hänelle parhaan kykyni mukaan, kuinka kiitollinen olin, ja lähdin Franskan maata astumaan".
"Yksin ja jalkaisin?"
"Enimmiten jalkaisin", vastasi hän; "välisti torille lähtevien maalaisten rattailla, välisti tyhjissä vaunuissa. Monta penikulmaa päiväänsä jalkaisin ja usein sotamies raukan taikka jonkun muun kanssa, joka lähti ystäväänsä tervehtimään. Minä en osannut puhua hänen kanssaan", sanoi Mr. Peggotty, "eikä hän minun kanssani, mutta meistä oli kuitenkin seuraa toisillemme pölyisillä teillä".
Minä olisin arvannut sen hänen ystävällisestä äänestään.
"Kun tulin johonkin kaupunkiin", jatkoi hän, "hain ylös ravintolan ja varroin pihalla, siksi kuin joku ilmestyi (useimmiten joku ilmestyikin), joka osasi Englannin kieltä. Sitten kerroin, kuinka olin lähtenyt etsimään sisarentytärtäni, ja he ilmoittivat minulle, mitä vallasväkeä talossa oli, ja minä odotin nähdäkseni, josko joku Em'lyn muotoinen tuli taikka meni. Kun se ei ollut hän, lähdin taas liikkeelle. Vähitellen, kun tulin johonkin kylään eli talonryhmään köyhiin ihmisiin, huomasin, että he tiesivät minusta. He käskivät minua istumaan majansa oven eteen ja antoivat minulle kaikenlaista syötävää ja juotavaa ja neuvoivat minulle makuupaikan; ja monta vaimoa, Mas'r Davy, jolla oli ollut Em'lyn ikäinen tytär, olen tavannut itseäni odottamassa Vapahtajan ristin luona ulkopuolella kylää, että hän saisi osoittaa minulle samanlaista ystävällisyyttä. Muutamilla oli ollut tyttäriä, jotka olivat kuolleet. Mutta Jumala yksin tietää, kuinka hyvät nämät äidit minulle olivat!"
Se oli Martha, joka seisoi ovella. Minä näin selvästi hänen laihat, kuuntelevat kasvonsa. Minä pelkäsin, että Mr. Peggotty kääntäisi päätänsä ja myöskin näkisi hänet.
"He asettivat usein lapsensa — erittäin pikku tyttönsä", lausui Mr. Peggotty, "polvelleni, ja monta kertaa olisitte nähneet minun yön saapuessa istuvan heidän ovellansa, melkein niinkuin lapset olisivat olleet lemmittyni lapset. Voi lemmittyäni!"
Äkillisen surun vallassa nyyhkytti hän ääneen. Minä laskin vapisevan käteni sen käden päälle, jota hän piti kasvojensa edessä. "Kiitoksia, Sir", sanoi hän, "älkäät pitäkö sillä väliä".
Vähän ajan perästä veti hän kätensä pois, pisti sen poveensa ja jatkoi kertomustansa.
"He saattivat minua usein aamuisin", sanoi hän, "noin penikulman tai parin matkallani; ja kun erosimme ja minä sanoin: 'minä olen kovin kiitollinen teille! Jumala siunatkoon teitä!' näyttivät he aina ymmärtävän ja vastasivat iloisesti. Viimein tulin meren-rannikolle. Minun, merimiehen, ei ollut, niinkuin arvaatte, vaikea päästä sen poikki Italiaan. Kun olin päässyt sinne, lähdin taas kävelemään, niinkuin olin tehnyt ennen. Ihmiset olivat aivan yhtä hyvät minulle, ja minä olisin kulkenut kaupungista kaupunkiin ehkä koko maan halki, jollen olisi saanut kuulla, että olivat nähneet hänet Schweitzin vuoristossa. Joku, joka tunsi tuon miehen palvelian, oli nähnyt heidät kaikki kolme siellä ja kertoi minulle, kuinka he matkustivat ja missä olivat. Minä pyrin noita vuoria kohden, Mas'r Davy, yöt päivät. Mitä kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi näyttivät vuoret siirtyvän minusta. Mutta minä saavutin ne ja astuin niitten yli. Kun lähestyin sitä paikkaa, josta minulle oli puhuttu, rupesin itsekseni ajattelemaan: 'mitä teen, kun tapaan Em'lyn?'"
Kalseasta ilta-ilmasta huolimatta pysyivät kuuntelevat kasvot yhä notkistuneina ovella, ja kädet pyysivät — rukoilivat minua — etten sysäisi niitä pois.
"Minä en koskaan epäillyt Em'lyä", lausui Mr. Peggotty. "Ei! ei yhtäkään! Jahka hän vaan näkisi minun kasvoni — jahka hän vaan kuulisi ääneni — jahka vaan seisoisin hänen edessään ja palauttaisin hänen ajatuksensa siihen kotiin, josta hän oli paennut, ja siihen lapseen, jona hän oli ollut — ja vaikka hän olisi tullut ruhtinattareksi, lankeisi hän jalkojeni juureen! Minä tiesin sen hyvin! Usein olin unissani kuullut hänen huutavan: 'eno!' ja nähnyt hänen lankeevan eteeni, niinkuin kuollut. Usein olin unissani nostanut hänet ylös ja kuiskannut hänelle: 'rakas Em'lyni, minä olen tullut antamaan sinulle anteeksi ja viemään sinua kotiin!'"
Hän vaikeni, pudisti päätänsä ja jatkoi huoaten:
"Tuo mies ei ollut mitään minulle nyt. Em'ly oli kaikki. Minä ostin maatytön puvun häntä varten; ja minä tiesin, että, jos hän kerta löydettiin, hän kulkisi minun vieressäni noita kivisiä teitä, menisi, mihin minä tahtoisin, eikä jättäisi minua koskaan, ei koskaan enää. Että saisin pukea tämän puvun hänen päällensä ja heittää pois sen, joka hänellä oli yllään — että saisin jälleen tukea häntä käsivarrellani ja astua kotia päin — että saisin välisti pysähtyä tiellä ja parantaa hänen loukkaantuneita jalkojansa ja vielä pahemmin loukkaantunutta sydäntänsä — siinä oli kaikki, mitä nyt ajattelin. Minä en luule, että olisin edes sen verran kuin katsellut tuota toista. Mutta, Mas'r Davy, se ei saanut vielä tapahtua — ei vielä! Minä myöhästyin, ja he olivat lähteneet. Mihin, siitä en saanut selkoa. Muutamat sanoivat sinne, toiset tänne. Minä matkustin sinne, ja matkustin tänne, mutta en löytänyt mitään Em'lyä, ja silloin matkustin kotiin".
"Kauanko sitten palasitte?" kysyin minä.
"Ainoastaan muutamia päiviä sitten", vastasi Mr. Peggotty. "Pimeän tultua keksin vanhan veneen ja valon, joka loisti akkunasta. Kun lähestyin ja katsahdin akkunan ruudun takaa sisään, näin tuon uskollisen olennon Missis Gummidge'n yksinään istuvan valkean vieressä, niinkuin puhe oli ollut. Minä huusin: 'älkäät pelästykö! Se on Dan'l!' ja menin sisään. Minä en olisi voinut koskaan ajatella, että vanha vene olisi tuntunut niin oudolta!"
Jostakin poviplakkarista veti hän hyvin varovaisella kädellä esiin vähäisen paperikääryn, joka sisälsi pari kolme kirjettä elikkä pientä pakettia, jotka hän laski pöydälle.
"Tämä ensimäinen tuli", sanoi hän, etsien sitä muitten joukosta, "ennenkuin olin ollut viikon poissa. Se oli viidenkymmenen punnan pankkiseteli, joka paperiin pantuna ja minulle adresseerattuna yöllä oli pistetty oven alle. Em'ly oli koettanut tehdä käsi-alaansa toisenlaiseksi, mutta hän ei voinut eksyttää minua!"
Hän taitti suurella maltilla ja huolella setelin kokoon jälleen, aivan niinkuin se oli ollut ennen, ja asetti sen syrjälle.
"Tämä tuli Missis Gummidge'lle", sanoi hän, avaten toista paperia, "pari kolme kuukautta takaperin". Katseltuaan tätä tuokion aikaa, antoi hän sen minulle ja lisäsi matalalla äänellä: "olkaat hyvä ja lukekaat se, Sir".
Minä luin, niinkuin seuraa:
"Voi, mitkä tunteenne lienevät, kun näette tämän kirjoituksen ja tiedätte, että se lähtee minun rikollisesta kädestäni! Mutta koettakaat, koettakaat — ei minun tähteni, vaan enoni hyvyyden tähden, koettakaat antaa teidän sydämenne lauhtua minua kohtaan ainoastaan vähäksi, vähäksi aikaa! Koettakaat leppyä kurjaa tyttöä kohtaan ja kirjoittakaat paperilipulle, voiko eno hyvin ja mitä hän sanoi minusta, ennenkuin lakkasitte koskaan minua keskenänne mainitsemasta — ja havaitsetteko milloinkaan iltaisin, kun on vanha kotiin-tuloni aika, hänen näyttävän, niinkuin hän ajattelisi jotakuta, jota hän rakasti niin kalliisti. Oi, sydämeni pakahtuu, kun ajattelen sitä! Minä olen polvillani teidän edessänne, minä pyydän ja rukoilen teitä, ettette ole niin kova minua vastaan, kuin ansaitsen — kuin hyvin, hyvin tiedän ansaitsevani — vaan olette niin lempeä ja hyvä ja kirjoitatte jotakin hänestä ja lähetätte sen minulle. Teidän ei tarvitse sanoa minua pikku Em'lyksi, teidän ei tarvitse nimittää minua sillä nimellä, jota olen häväissyt; mutta, voi, kuulkaat tuskani ja armahtakaat minua niin paljon, että panette minulle jonkun sanan enosta, jota minun silmäni eivät koskaan, koskaan enää näe tässä mailmassa!"
"Rakkaani, jos sydämenne on kova minua vastaan — syystä kova, minä tiedän sen — mutta kuulkaat, jos se on kova, kysykäät häneltä, jolle olen tehnyt suurimman vääryyden — häneltä, jonka vaimoksi minä olisin tullut — ennenkuin kokonaan ummistatte sydämenne rukous-raukaltani! Jos hän olisi niin sääliväinen ja sanoisi, että saatte kirjoittaa jotakin minulle luettavaksi — minä luulen, että hän olisi, oi, minä luulen, että hän olisi, jos vaan kysyisitte häneltä, sillä hän oli aina niin hyvä ja anteeksi antava — kertokaat hänelle silloin (mutta ei muutoin), että, kun kuulen tuulen iltaisin puhaltavan, tuntuu minusta, kuin se, hänet ja enon nähtyään, vihaisena kulkisi ohitseni ja nousisi ylös Jumalan luo minua syyttämään. Kertokaat hänelle, että jos kuolisin huomenna (ja, voi, kuinka mielelläni kuolisin, jos vaan olisin valmis siihen!), minä siunaisin häntä ja enoa viimeisillä sanoillani ja rukoilisin hänen onnellisen kotinsa puolesta viimeisellä henkäykselläni!"