Vähän rahaa oli myöskin tähän kirjeesen suljettu. Viiden punnan seteli. Se oli koskematta, niinkuin edellinen summa, ja hän taitti sen kokoon samalla tavalla. Täydelliset osoitukset, mihin vastaus oli lähetettävä, olivat kirjoitukseen liitetyt ja vaikka ne ilmaisivat monen käden välityksen ja tekivät vaikeaksi päästä aivan tarkkaan päätökseen, missä paikalla Em'ly piileskeli, eivät ne ainakaan kieltäneet mahdottomaksi, että hän oli kirjoittanut siitä paikasta, jossa väitettiin hänen olleen.
"Mimmoinen vastaus lähetettiin?" kysyin Mr. Peggotylta.
"Kosk'ei Missis Gummidge", vastasi hän, "ole erittäin oppinut, Sir, pani Ham hyväntahtoisesti kokoon vastauksen ja hän kopioitsi sen sitten. He kertoivat Em'lylle, että minä olin lähtenyt etsimään häntä, ja mitkä minun jäähyväissanani olivat".
"Onko tuokin kirje, joka teillä on kädessänne?" kysyin minä.
"Se on rahaa, Sir", sanoi Peggotty, avaten sitä vähän. "Kymmenen puntaa, niinkuin näette. Ja sisäpuolella seisoo kirjoitettuna: 'totiselta ystävältä', niinkuin ensimäisessäkin. Mutta ensimäinen pistettiin oven alle, ja tämä tuli toispäivänä postin kautta. Minä menen etsimään häntä postimerkin johdolla".
Hän näytti sen minulle. Se oli joku kaupunki ylisen Rhein'in varrella. Hän oli tavannut Yarmouth'issa muutamia muukalaisia kauppiaita, jotka tunsivat tämän maan, ja he olivat piirtäneet hänelle paperille yksinkertaisen kartan, jota hän ymmärsi aivan hyvin. Hän levitti sen pöydälle meidän väliimme, ja, tukien leukaansa toisella kädellä, osoitti hän tietänsä toisella.
Minä kysyin häneltä, kuinka Ham jaksoi. Hän pudisti päätänsä.
"Hän tekee työtä", lausui hän, "niin rotevasti, kuin kukaan ihminen voi. Hänen maineensa on koko siinä paikkakunnassa niin hyvä, kuin kenenkään muun ihmisen missään mailmassa. Jokaisen käsi on valmis auttamaan häntä, ja hänen kätensä on valmis auttamaan heitä. Hänen ei ole koskaan kuultu valittavan. Mutta sisareni luulo on (meidän kesken puhuen), että asia on kovasti koskenut häneen".
"Mies raukka, sen kyllä uskon!"
"Hän ei huoli, Mas'r Davy", lausui Mr. Peggotty juhlallisella kuiskauksella — "hän ei huoli yhtään hengestänsä. Kun miestä tarvitaan kovaan paikkaan kovassa säässä, on hän saapuvilla. Kun on jotain vaikeata ja vaarallista tehtävää, astuu hän esiin ennen kaikkia kumppaneitansa. Vaan kuitenkin hän on lempeä, kuin lapsi. Yarmouth'issa ei löydy sitä lasta, joka ei tunne häntä".
Hän keräsi miettiväisesti kokoon kirjeet, silittäen niitä kädellänsä, pani ne vähäiseen kääryynsä ja kätki tämän hellästi poveensa jälleen. Kasvot olivat nyt kadonneet ovelta. Minä yhä näin lumen tunkevan sisään, mutta siellä ei ollut mitään muuta.
"Hyvä!" sanoi hän, katsellen laukkuansa, "koska olen tavannut teidät tänä iltana, Mas'r Davy (ja tämä tekee minun hyvää!), lähden huomenna varhain pois. Te olette nähneet, mitä olen saanut tänne", laskien kättänsä sille paikalle, jossa pieni kääry oli; "ainoa asia, joka huolettaa minua, on se ajatus, että joku vahinko tapahtuu minulle, ennenkuin nämät rahat ovat takaisin annetut. Jos minä kuolisin, ja ne hukkaantuisivat taikka varastettaisiin taikka muulla lailla joutuisivat pois, eikä tuo mies koskaan saisi tietää muuta, kuin että minä olen pitänyt ne, luulen, etten saisi lepoa toisessa mailmassa! Minä luulen, että minun täytyisi palata takaisin!"
Hän nousi, ja minä nousin myöskin; me tartuimme taas toistemme käteen, ennenkuin lähdimme ulos.
"Minä astuisin kymmenen tuhatta penikulmaa", lausui hän, "minä astuisin siksi, kuin kuolleena kaatuisin maahan, kun vaan saisin laskea nämät rahat alas tuon miehen eteen. Jos saan tehdä sen ja löydän Em'lyn, olen tyytyväinen. Jollen löydä häntä, ehkä hän kerran kuulee, että hänen rakas enonsa lakkasi häntä etsimästä vasta, kuin hän lakkasi elämästä; ja jos tunnen hänet, tuottaa tämäkin hänet viimein kotiin!"
Kun lähdimme ulos kylmään yöhön, näin tuon yksinäisen haamun poistuvan edestämme. Jollakin verukkeella käännähytin Mr. Peggotyn toisaalle ja pidätin häntä puheellani, siksi kuin haamu oli kadonnut.
Hän puhui jostakin ravintolasta Dover'in tiellä, jossa hän tiesi saavansa puhtaan, yksinkertaisen yö-majan. Minä saatin hänet Westminster Bridge'n yli ja erosin hänestä Surrey'n rannalla. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi hiljentynyt kunnioituksesta häntä kohtaan, kun hän jälleen aloitti yksinäistä vaellustansa lumessa.
Minä palasin ravintolan pihalle ja muistaen noita kasvoja, etsin niitä, kammolla katsoen ympärilleni. Ne eivät olleet siellä. Lumi oli peittänyt äskeiset jälkemme; minun viimeiset jälkeni olivat ainoat, jotka näkyivät, ja nekin alkoivat hävitä (niin vahvasti satoi lunta), kun katsoin taaksepäin olkapääni ylitse.
Doran tädit.
Viimein tuli vastaus noilta kahdelta vanhalta ladyltä. He lähettivät tervehdyksensä Mr. Copperfield'ille ja ilmoittivat hänelle, että he olivat tarkoin miettineet hänen kirjettänsä, "silmällä pitäen molempien puolten onnea" — jota lausetta minä katsoin jotenkin huolettavaksi, ei ainoastaan sen tähden, että he olivat käyttäneet sitä tuossa ennen mainitussa perhe-riidassa, vaan myöskin sen tähden, että olin (ja olen koko elin-aikani) huomannut, että tuommoiset tavanmukaiset lauseet ovat jonkunlaisia leikkitulitus-kapineita, jotka ovat helpot laukaista ja taipusat kääntymään kaikenlaisiin muotoihin ja väreihin, joita alkuperäinen rakennus ei ollenkaan ennustanut. Missit Spenlow lisäsivät, että he pyysivät saada olla kirjeenvaihdon kautta ajatustansa Mr. Copperfield'in ilmoituksesta lausumatta; mutta että, jos Mr. Copperfield osoittaisi heille sitä kunniaa, että hän kävisi heidän luonansa jonakin määrättynä päivänä (jonkun hyvän ystävän seurassa, jos hän katsoi soveliaaksi), keskustelisivat he mielellään vähän asiasta.
Tähän suosion-osoitukseen vastasi Mr. Copperfield viipymättä, nöyrästi tervehtien ja ilmoittaen, että hänellä olisi kunnia käydä Missien Spenlow'in luona määrätyllä ajalla, ja että hänen ystävänsä Mr. Thomas Traddles, Inner Temple'n jäsen, heidän hyväntahtoisella luvallansa seuraisi häntä. Jonka kirjeen lähetettyään Mr. Copperfield joutui kovaan tuskaan, jota kesti, siksi kuin määräpäivä oli tullut.
Levottomuuteni karttui suuresti siitä, etten tässä tärkeässä elämäni kääntökohdassa saanut käyttää Miss Mills'in arvaamattoman kallista apua. Mutta Mr. Mills, joka aina teki sitä taikka tätä minua harmittaaksensa — taikka minusta näytti, niinkuin hän olisi tehnyt, joka oli sama asia — oli saattanut menetyksensä pahimmillensa ja saanut päähänsä, että hänen piti lähteä Indiaan. Miksi hän Indiaan lähtisi, jollei minua kiusataksensa? Hänellä ei suinkaan ollut mitään tekemistä missään muussa mailman osassa, mutta hänellä oli paljon tekemistä tuossa; koska hän harjoitti suurta Indian kauppaa, mitä se lienee ollutkaan (mielessäni kuvitteli kulta-kuteiset shaalit ja elefantin hampaat); koska hän nuoruudessaan oli oleskellut Calcutta'ssa; ja koska hän nyt aikoi muuttaa sinne firman päämieheksi. Mutta mitä tämä minuun koski! Häneen se kuitenkin koski niin paljon, että Indiaan hän hankki matkustaaksensa, ja Julia hänen kanssaan; ja Julia lähti maalle jättämään sukulaisiansa hyvästi; ja talo pantiin täydelliseen plakati-pukuun, joka ilmoitti, että se oli hyyrättävänä tai myytävänä, ja että huonekalut (mankeli ja kaikki) saataisiin ostaa määrättyyn hintaan. Näin tapahtui täällä toinen maanjäristys, jonka alaiseksi minä jouduin, ennenkuin olin toipunut edellisenkään täräyksestä!
Minä olin kahdella päällä, kuinka pukisin itseni sinä tärkeänä päivänä; sillä toiselta puolen tahdoin näyttää hyvin miellyttävältä, mutta toiselta puolen pelkäsin panemasta päälleni jotakin, joka Missien Spenlow'in silmissä heikontaisi minun kovin käytännöllistä luontoani. Minä koetin soveliaalla tavalla karttaa liiallisuutta kummaltakin puolen; tätini hyväksyi lopullisen päätökseni, ja Mr. Dick heitti hyvää onnea varten toisen kenkänsä Traddles'in ja minun jälkeeni, kun menimme portaita alas.
Vaikka tiesin, että Traddles oli oivallinen toveri, ja vaikka olin sydämestäni mieltynyt häneen, en voinut tässä arkaluontoisessa tilaisuudessa olla toivomatta, ettei hän koskaan olisi ruvennut harjaamaan hiuksiansa niin peräti pystyyn. Se antoi hänelle jonkunlaisen hämmästyneen, jopa luudantapaisen muodon, joka, niin pelkoni kuiskasi, ehkä olisi turmiollinen meille.
Minä mainitsin sitä Traddles'ille, kun astuimme Putney'hin, ja sanoin, että, jos hän tahtoisi silittää niitä vähän —.
"Rakas Copperfield", vastasi Traddles, ottaen hattuansa päästään ja tokaisten hiuksiansa kaikille tahoille, "ei mikään ilahuttaisi minua enemmän. Mutta ne eivät ota laskeaksensa".
"Eivätkö ota?" sanoin minä.
"Ei", arveli Traddles. "Ei mikään saa niitä taipumaan. Vaikka kokoPutney'n matkan kantaisin kolmen leiviskän painon niitten päällä,nousisivat ne taas pystyyn samalla hetkellä, kuin paino olisi poissa.Sinä et voi uskoa, kuinka itsepintainen tukka minulla on, Copperfield.Minä olen oikein äkäinen piikkisika".
Minä petyin toiveissani, se täytyy minun tunnustaa, mutta ihastuin myöskin täydellisesti hänen hyvänluontoisuuteensa. Minä sanoin hänelle, kuinka panin arvoa siihen, ja arvelin, että hänen hiuksensa varmaan olivat ottaneet kaiken itsepintaisuuden hänen luonteestaan, sillä hänessä itsessä ei ollut mitään semmoista.
"Oh!" vastasi Traddles nauraen, "minä vakuutan sinulle, että tästä onnettomasta tukastani on pitkä juttu. Setäni vaimo ei sietänyt sitä. Hän sanoi, että se ärsytti häntä. Kovasti se haittasi minua myöskin, kun ensin rakastuin Sofiaan. Kovasti!"
"Paheksiko hän sitä?"
"Ei hän", vastasi Traddles; "mutta hänen vanhin sisarensa — se, joka on kaunotar — oikein pilkkasi sitä, ymmärtääkseni. Totta puhuen, kaikki sisaret nauravat sitä".
"Varsin hauskaa!" sanoin minä.
"Niin", vastasi Traddles aivan viattomasti, "me laskemme kaikki leikkiä siitä. He väittävät, että Sofialla on suortuva siitä pulpetissansa, ja että hänen täytyy sulkea se hakasilla varustettuun kirjaan, pitääksensä sitä alallaan. Me nauramme kaikki asiaa".
"Kesken puheen, rakas Traddles'ini", lausuin minä, "sinun kokemuksestasi ehkä on minulla joku neuvo. Kun ensin menit kihloihin tuon nuoren ladyn kanssa, jota juuri mainitsit, pyysitkö häntä säännön-mukaisesti omaksesi hänen perheeltänsä? Täytyikö sinun esimerkiksi tehdä jotakin semmoista, jota me tänään aiomme tehdä?" lisäsin minä levottomasti.
"No", vastasi Traddles, jonka tarkkaavaiset kasvot vähän synkistyivät, "minun asiassani oli jotenkin tuskalliset temput, Copperfield. Koska, näetkö, Sofia oli niin tuiki tarpeellinen perheessä, ei kukaan heistä kärsinyt sitä ajatusta, että hän koskaan menisi naimisiin. He olivat keskenänsä suoraan päättäneet, ettei hän milloinkaan saisi mennä naimisiin, ja he nimittivät häntä vanhaksi piiaksi. Kun minä siis suurimmalla varovaisuudella ilmoitin asian Mrs. Crewler'ille —".
"Äidille?" kysyin minä.
"Niin äidille", lausui Traddles — "kunnian-arvoisa Horace Crewler ontytön isä — kun kaikenlaisella varovaisuudella ilmoitin asian Mrs.Crewler'ille, vaikutti se häneen niin, että hän kirkasi ja pyörtyi.Minä en uskaltanut moneen kuukauteen uudestansa koskea tähän aineesen".
"Mutta viimein koskit?" sanoin minä.
"Kunnian-arvoisa Horace koski", vastasi Traddles. "Hän on oivallinen mies, kaikin puolin esikuvaksi kelpaava, ja hän teroitti vaimoonsa, että tämän tuli kristittynä taipua tähän uhraukseen (erittäin koska se oli niin epätietoinen) eikä saisi pitää nurjaa mieltä minua vastaan. Mitä minuun itseen tulee, Copperfield, takaan sinulle, että minusta tuntui juuri kuin olisin ollut joku petolintu perheen suhteen".
"Sisaret pitivät kai sinun puoltasi, toivon minä, Traddles?"
"No, sitä minun ei juuri sovi sanoa", vastasi hän. "Kun olimme johonkin määrään lepyttäneet Mrs. Crewler'in, tuli meidän ilmoittaa asia Sarah'lle. Sinä muistat, että mainitsin Sarah'ta siksi, joka on kipeä selästään?"
"Täydellisesti!"
"Hän puristi kiinni molempia käsiänsä", lausui Traddles, katsellen minua kauhulla, "ummisti silmänsä, kävi lyijynkarvaiseksi, tuli aivan kankeaksi eikä syönyt mitään kahteen päivään, paitsi paahdettua leipää ja vettä, jota annettiin hänelle tee-lusikalla".
"Sepä oli ilkeä tyttö, Traddles", muistutin minä.
"Oh, anna anteeksi, Copperfield!" lausui Traddles. "Hän on sangen viehättävä tyttö, mutta hän on kovin tuntehikas. Totta puhuen, he ovat kaikki tuntehikkaita. Sofia kertoi minulle jälestäpäin, etteivät mitkään sanat voi kuvata niitä syytöksiä, joita hän, Sarah'ta hoitaessaan, teki itse suhteensa. Minä tiedän, että ne olivat ankarat, Copperfield, omista tunteistani päättäen, jotka olivat niinkuin pahantekiän. Kun Sarah oli toipunut, täytyi meidän vielä ilmoittaa asia toisille kahdeksalle; ja se vaikutti eri lailla heihin, mutta kaikkiin mitä syvimmällä tavalla. Nuot kaksi vähintä, joita Sofia kasvattaa, ovat vast'ikään lakanneet minua inhoamasta".
"Totta he nyt kaikki ovat suostuneet siihen, toivoakseni?" arvelin minä.
"O-ovat; minä sanoisin, että he ylipäänsä ovat mukaantuneet siihen", vastasi Traddles epäileväisesti. "Tosi asia on, että kartamme siitä puhumasta; ja minun epävakaiset tulevaisuuden toiveeni ja vähäiset varani lohduttavat heitä suuresti. Syntyy surkea meno, milloin hyvänsä me menemme naimisiin. Ne häät tulevat enemmän hautajaisten kuin häitten kaltaiseksi. Ja he vihaavat minua varmaan kaikki sen vuoksi, että vien hänet pois!"
Hänen rehelliset kasvonsa, kun hän katseli minua puoleksi totisella ja puoleksi naurettavalla pään pudistuksella, vaikuttavat muistissani enemmän minuun, kuin silloin todellisuudessa, sillä minä olin siihen aikaan semmoisessa erinomaisen tuskan ja hajamielisyyden tilassa, että olin aivan kykenemätön kiinnittämään huomiotani mihinkään. Kun lähestyimme sitä kartanoa, jossa Missit Spenlow asuivat, olin katsannoltani ja ryhdiltäni niin huono, että Traddles esitteli jotakin lienteätä kiihdykettä olut-lasin muodossa. Kun olimme läheisessä ravintolassa nauttineet tämän, talutti hän minut horjuvilla askelilla Missien Spenlow'in ovelle.
Kun palvelusneitsyt avasi oven, oli minussa joku himmeä tunto, että olin niinkuin näyteltäväksi asetettu; että jollakin tapaa eteisen poikki, jossa oli ilmapuntari, hoipertelin vähäiseen vierashuoneesen ensi kerrokseen, joka antoi sievään puutarhaan päin; että siellä kävin sohvaan istumaan ja näin Traddles'in hiusten, kun hattu oli otettu pois, kimmahtavan ilmaan, niinkuin joku tuommoinen vähäinen, nenäkäs vieterivauva, joka hyppää ylös valhe-tekoisesta nuuskarasiasta, kun kansi vedetään pois; että kuulin vanhan-aikaisen kellon tikittävän kaminin-reunuksella ja koetin saada sitä pitämään samaa tahtia, kuin sykkivä sydämeni — johon se ei taipunut; että katselin ympäri huonetta nähdäkseni jotain merkkiä Dorasta, mutta mitään näkemättä; ja että luulin kuulevani Jip'in kerran etäällä haukkuvan, mutta että joku kohta tyystytti sitä. Viimein huomasin itseni sysäävän Traddles'ia pesään ja kovassa hämmennyksessä kumartavan kahta kuivaa, pientä, vanhanpuolista ladyä, jotka olivat puetut mustiin ja kumpikin muodoltaan ihmeen tavalla yhtäläinen kuin joku puusta tai parkista tehty Spenlow vainajan kuva.
"Tehkäät hyvin", sanoi toinen pienistä ladyistä, "ja käykäät istumaan".
Kun olin kompastellut Traddles'in yli ja istahtanut jollekin esineelle, joka ei ollut mikään kissa — ensimäinen istuimeni oli kissa — sain sen verran näköni takaisin, että havaitsin, että Mr. Spenlow ilmeisesti oli ollut nuorin perheessä; että oli kuuden tai kahdeksan vuoden eroitus molempien sisarten välillä, ja että nuorempi nähtävästi johdattaisi keskustelua, koska hänellä oli kirjeeni kädessä — kuinka tuttavalta se minusta näytti, vaan kuitenkin niin oudolta! — ja hän tuon tuostakin katsahti siihen lorgnetillansa. He olivat puetut samalla tavalla, mutta toinen kantoi pukuansa nuorekkaammalla ryhdillä, kuin toinen, ja hänellä oli ehkä hiukan suurempi rintaröyhelö tai kaulaharso tai joku solki tai rannerengas tai muu semmoinen pikku kapine, joka teki, että hän näytti virkeämmältä. He olivat molemmat suorat käytökseltään, jäykät, vakavat ja tyvenet. Se sisar, jolla minun kirjeeni ei ollut, piti käsivartensa ristissä rinnan ylitse kiinni toinen toisessaan, niinkuin epäjumalan kuva.
"Mr. Copperfield, arvaan minä", sanoi se sisar, jolla kirjeeni oli,Traddles'ia puhutellen.
Tämä oli kauhea alku. Traddles'in tuli ilmoittaa, että minä olin Mr. Copperfield, minun tuli vakuuttaa itseni itsekseni, heidän tuli poistaa itsestänsä se luulo, että Traddles oli Mr. Copperfield, ja, kaikki lukuun otettuna, olimme sangen tukalassa tilassa. Päälle päätteeksi kuulimme kaikki selvästi Jip'in kahdesti urahtavan ja jonkun taas tyystyttävän sitä.
"Mr. Copperfield!" lausui se sisar, jolla kirje oli.
Minä tein jotakin — kumarsin, arvaan minä — ja olin kokonaan korvana, kun toinen keskeytti.
"Sisareni Lavinia", lausui hän, "jolla on kokemus tämmöisissä asioissa, on selittävä, mikä meidän mielestämme soveliaimmin edistää molempien puolten onnea".
Minä havaitsin jälestäpäin, että Miss Laviniaa pidettiin valtatuomarina sydämen asioissa, koska oli muinoin löytynyt eräs Mr. Pidger, joka pelasi lyhyttä whistiä ja luultiin olevan rakastunut häneen. Minun yksityinen ajatukseni on se, että tämä oli kokonaan mielivaltainen päätös ja että Pidger oli aivan syytön tämmöisiin tunteisin — joita hän ei milloinkaan ollut lausunut, sitä myöden kuin minä sain tietoihini. Sekä Miss Lavinia että Miss Clarissa uskoivat kuitenkin, että hän olisi ilmoittanut rakkautensa, jollei hän äkkiä nuoruudessaan (noin kuuden kymmenen ijällä) olisi kuollut sen kautta, että hän ryyppäsi liiaksi ja terveytensä parantamiseksi liiaksi joi Bath'in vettä. Heillä oli joku sisällinen tunto, että hän riutui salaisesta rakkaudesta; vaikka minun täytyy sanoa, että talossa oli eräs hänen kuvansa, jonka tummanpunaista nenää salainen rakkaus ei näyttänyt koskaan kalvaneen.
"Me emme ryhdy", lausui Miss Lavinia, "tämän asian entisiin vaiheisin.Veljemme Francis vainajan kuolema on pyyhkäissyt pois ne".
"Meillä ei ollut tapa", arveli Miss Clarissa, "usein olla yhteydessä veljemme Francis'in kanssa; mutta meillä ei ollut keskenämme mitään suoraa eripuraisuutta elikkä riitaa. Francis astui omaa tietänsä; me astuimme omaa tietämme. Me ajattelimme, että se edistäisi kaikkien puolten onnea, että niin oli. Ja se edistikin".
Kumpikin sisar nojasi puhuessaan vähän eteenpäin, pudisti puhuttuaan päätänsä ja oikaisi vaietessaan selkänsä. Miss Clarissa ei koskaan liikuttanut käsivarsiansa. Välisti hän näpytteli sormillansa niihin — minuetteja ja marsseja, luullakseni — mutta ei liikuttanut niitä koskaan.
"Veljentyttäremme tila taikka luultu tila on paljon muuttunut veljemme Francis'in kuoleman kautta", lausui Miss Lavinia; "ja sentähden arvelemme, että veljemme ajatukset hänen tilansa suhteen myöskin ovat muuttuneet. Meillä ei ole mitään syytä epäillä, Mr. Copperfield, että te olette nuori gentlemani, jolla on hyvät avut ja kunniallinen luonto, taikka että rakastatte — taikka olette täydellisesti vakuutetut siitä, että rakastatte — veljentytärtämme".
Minä vastasin, niinkuin tavallisesti tein, milloin hyvänsä minulla oli siihen tilaisuutta, ettei kukaan koskaan ollut rakastanut ketään, niinkuin minä rakastin Doraa. Traddles tuli avukseni vahvistavalla muminalla.
Miss Lavinia yritti vastaamaan jotakin, kun Miss Clarissa, joka näytti ehtimiseen haluavan mainita veljeänsä Francis'ia, taas keskeytti:
"Jos Doran äiti", sanoi hän, "kun hän meni naimisiin veljemme Francis'in kanssa, kerrallaan olisi sanonut, ettei sukulaisilla ollut tilaa päivällispöydässä, olisi se ollut parempi kaikkien puolten onnelle".
"Sisar Clarissa", sanoi Miss Lavinia. "Ehkä meidän ei tarvitse huolia siitä nyt".
"Sisar Lavinia", vastasi Miss Clarissa, "se kuuluu aineesen. Siihen aineen osaan, jossa sinä yksin pystyt puhumaan, en tahtoisi ensinkään sekaantua. Tässä aineen osassa on minulla ääni ja ajatus. Olisi ollut parempi kaikkien puolten onnelle, jos Doran äiti, kun hän meni naimisiin veljemme Francis'in kanssa, olisi sanonut, mitkä hänen aikomuksensa olivat. Me olisimme silloin tietäneet, mitä saimme odottaa. Me olisimme sanoneet: 'älkäät kutsuko meitä milloinkaan'; eikä olisi ollut mitään epäsovun aihettakaan".
Kun Miss Clarissa oli pudistanut päätänsä, jatkoi Miss Lavinia, lorgnetillansa taas katsoen kirjeeseni. Heillä oli, sivumennen, molemmilla pienet, kirkkaat, pyöreät, vilkkuvat silmät, jotka olivat niinkuin lintujen silmät. He olivat itse vähän lintujen näköiset, sillä heillä oli pikainen, vilpas, äkillinen käytös ja hiukan nopea, sievä tapa järjestää pukuansa, niinkuin kanarilinnut.
Niinkuin olen sanonut, jatkoi Miss Lavinia:
"Te pyydätte lupaa sisareltani Clarissalta ja minulta itseltä, Mr.Copperfield, käydä täällä veljentyttäremme hyväksyttynä kosijana".
"Jos veljemme Francis", arveli Miss Clarissa, hyökäten esiin taas, jos sopii nimittää niin tyventä menetystä hyökkäämiseksi, "tahtoi elää jonkunlaisessa Doctors' Commons'in ilmassa ja ainoastaan Doctors' Commons'in ilmassa, mikä oikeus taikka halu meillä on paheksia sitä? Ei mikään tosiaan. Me olemme aina olleet viimeiset tunkemaan kenenkään pariin. Mutta miks'ei sitä sanota suoraan? Pitäköön veljemme Francis ja hänen vaimonsa oman seuransa. Pitäköön sisareni Lavinia ja minä meidän seuramme. Me voimme, toivon minä, itse valita seuramme!"
Koska tämä näytti olevan aiottu Traddles'ille ja minulle, vastasimme sekä Traddles että minä jotakin. Traddles'in sanat eivät kuuluneet. Minä puolestani luulen muistuttaneeni, että se suuresti kunnioitti kaikkia asian-omaisia. Minä en tiedä vähintäkään, mitä tällä tarkoitin.
"Sisar Lavinia", lausui Miss Clarissa näin sydämeltänsä huojentuneena, "sinä saat jatkaa, rakkaani".
Miss Lavinia jatkoi:
"Mr. Copperfield, sisareni Clarissa ja minä olemme hyvin huolellisesti punninneet tätä kirjettä, emmekä ole punninneet sitä lopullisesti, sitä veljentyttärellemme näyttämättä ja veljentyttäremme kanssa siitä keskustelematta. Me emme epäile ollenkaan, että luulette rakastavanne häntä suuresti".
"Luulen, Ma'am", aloitin minä innokkaasti, "voi!" —
Mutta kun Miss Clarissa loi minuun katseen (juuri niinkuin hilpeä kanarilintu), joka vaati, etten keskeyttäisi orakelia, pyysin anteeksi.
"Rakkaus", lausui Miss Lavinia, katsellen sisartansa, että tämä vahvistaisi hänen sanojansa, jota tämä tekikin, vähän nyykäyttäen päätänsä jokaiseen lauseesen, "kypsynyt rakkaus, sydämen kunnioitus, hellyys ei helposti ilmoita itseänsä. Sen ääni on matala. Se on ujo ja arka, se on väijyksissä, se odottaa ja vartoo. Semmoinen kypsynyt hedelmä on. Välisti kokonainen elämä liukuu pois ja tapaa sen yhä kypsymästä varjossa".
Tietysti minä en silloin ymmärtänyt, että tämä oli viittaus hänen luultuun kokemukseensa surustansa sortuneen Pidger'in suhteen, mutta siitä vakavasta tavasta, jolla Miss Clarissa nyykäytti päätänsä, näin, että näihin sanoihin pantiin suuri arvo.
"Kovin nuorten ihmisten herkät taipumukset — sillä minä sanon niitä herkiksi tuommoisten tunteitten rinnalla —" jatkoi Miss Lavinia, "ovat kuin pöly kallion rinnalla. Siitä syystä, että on niin vaikea tietää, onko luultavaa, että ne kestävät taikka että niillä on joku todellinen perustus, olemme sisareni Clarissa ja minä kovasti epäilleet, kuinka menetellä, Mr. Copperfield ja Mr. —"
"Traddles", sanoi ystäväni, havaiten, että häneen katsottiin.
"Minä pyydän anteeksi. Inner Temple'n jäsen, luullakseni?" lausui MissClarissa, taas kirjettäni silmäillen.
Traddles sanoi: "niin oikein", ja kävi tulipunaiseksi.
Vaikka en vielä ollut saanut mitään selvää kehoitusta, luulin molemmissa pienissä sisarissa ja erittäin Miss Laviniassa havaitsevani jonkunlaista harrasta iloa tästä uudesta, hedelmällisestä kodillisen elämän aineesta, jonkunlaista aikomusta tehdä siitä, mitä suinkin voi, jonkunlaista taipumusta hoimia sitä, josta kirkas toivon säde lähti minulle. Minä luulin huomaavani, että Miss Lavinia tavattomalla tyytyväisyydellä vartioitaisi kahta semmoista nuorta rakastavaista, kuin Dora ja minä; ja että Miss Clarissa tuskin vähemmällä tyytyväisyydellä näkisi, että hänen sisarensa vartioitsi meitä, sekä itse ryhtyisi omaan, erityiseen osaansa tästä toimesta, milloin hyvänsä hän sai halun siihen. Tämä rohkaisi minua mitä kiihkeimmällä tavalla väittämään, että minä rakastin Doraa enemmän, kuin saatin sanoa taikka kukaan uskoi; että kaikki ystäväni tiesivät, kuinka rakastin häntä; että tätini, Agnes, Traddles, jokainen, joka tunsi minut, tiesi, kuinka rakastin häntä ja kuinka vakavaksi rakkauteni oli tehnyt minut. Minä vetosin Traddles'iin, että hän vakuuttaisi näitä todeksi. Ja innostuen, niinkuin hän olisi syösnyt johonkin parlamentin väittelyyn, puhui Traddles oikein jalosti, puollustaen minua sopivilla, suorilla lauseilla ja yksinkertaisella, käytöllisellä tavalla, joka nähtävästi teki hyvän vaikutuksen.
"Minä puhun, jos niin uskallan sanoa, semmoisen tavalla, jolla on vähän kokemusta tämmöisissä asioissa", lausui Traddles, "koska itse olen kihloissa nuoren ladyn kanssa — hän on yksi kymmenestä alhaalla Devonshire'ssä — enkä tätä nykyä näe, kuinka olisi mahdollista, että kihlauksestamme lopulta jotakin syntyisi".
"Te ehkä, Mr. Traddles, voitte vahvistaa, mitä minä olen puhunut", muistutti Miss Lavinia, ilmeisesti vielä enemmän mieltyen häneen, "siitä rakkaudesta, joka on ujo ja arka, joka odottaa ja vartoo?"
"Täydellisesti, Ma'am", vastasi Traddles.
Miss Clarissa katsahti Miss Laviniaan ja pudisti totisesti päätänsä. Miss Lavinia katsahti ymmärtävän tavalla Miss Clarissaan ja huoahti vähän.
"Sisar Lavinia", lausui Miss Clarissa, "ota minun hajupulloni".
Virvoitukseksi Miss Lavinia muutamia kertoja vähän haisti aromatillista etikkaa — Traddles ja minä katselimme sitä suurella huolella; ja Miss Lavinia jatkoi puhettansa jotenkin heikolla äänellä:
"Sisareni ja minä olemme, Mr. Traddles, suuresti epäilleet, mitä meidän tulee tehdä niin nuorten ihmisten, kuin ystävänne, Mr. Copperfieldin, ja veljentyttäremme taipumusten taikka luultujen taipumusten suhteen".
"Veljemme Francis'in tyttären", muistutti Miss Clarissa. "Jos veljemme Francis'in vaimo eläessänsä olisi katsonut soveliaaksi (vaikka hänellä oli kieltämätön oikeus menetellä, niinkuin hän parhaiten tahtoi) kutsua sukulaisensa päivällispöytäänsä, olisimme ehkä paremmin tunteneet veljemme Francis'in lapsen tänä hetkenä. Sisar Lavinia, jatka".
Miss Lavinia käänsi kirjeeni niin, että päällekirjoitus tuli häneen päin ja katseli lorgnetillansa muutamia säännöllisiltä näyttäviä muistutuksia, joita hän oli piirtänyt sille puolelle kirjettä.
"Meistä näyttää viisaalta, Mr. Traddles", sanoi hän, "laskea nuot tunteet oman vaarin-ottomme koetuskivelle. Tätä nykyä emme tiedä niistä mitään emmekä ole tilaisuudessa päättää, kuinka paljo todellisuutta niissä lienee. Sentähden olemme taipuvaiset siinä määrässä suostumaan Mr. Copperfieldin ehdoitukseen, että sallimme hänen käydä täällä".
"Minä en koskaan, kalliit ladyt, unhota teidän hyvyyttänne", huudahdin minä, ankarasta pelon taakasta pääsneenä.
"Mutta, Mr. Traddles", jatkoi Miss Lavinia — "mutta me soisimme mielellään, että näitä käyntejä toistaiseksi ajateltaisiin meitä tarkoittaviksi. Meidän täytyy varoa, ettemme tunnusta mitään oikeata kihlausta Mr. Copperfieldin ja veljentyttäremme välillä, ennenkuin meillä on ollut tilaisuus" —
"Ennenkuinsinullaon ollut tilaisuus, sisar Lavinia", sanoi MissClarissa.
"Olkoon niin", suostui Miss Lavinia huoahtaen — "ennenkuin minulla on ollut tilaisuus tarkastaa heitä".
"Copperfield", lausui Traddles, kääntyen minun puoleeni, "sinä huomaat varmaan, ettei mikään voisi olla järkevämpää ja kohtuullisempaa".
"Ei mikään!" huudahdin minä. "Minä tunnen sen sydämessäni".
"Koska asiat nyt ovat tällä kannalla", lausui Miss Lavinia, katsoen taas muistoonpanoihinsa, "ja me sallimme hänen ainoastaan näillä ehdoilla käydä täällä, täytyy meidän Mr. Copperfieldilta vaatia tarkka lupaus hänen kunniansanallansa, ettei hän ja veljentyttäremme pidä minkäänlaista keskuutta meidän tietämättä, sekä ettei ryhdytä mihinkään tuumaan veljentyttäremme suhteen, ilman että sitä ensiksi esitellään meille —".
"Sinulle, sisar Lavinia", keskeytti Miss Clarissa.
"Olkoon niin, Clarissa!" myönsi Miss Lavinia nöyrästi — "minulle, ja me siihen suostumme. Meidän tulee katsoa tätä nimen-omaiseksi ja vakavaksi määräykseksi, jota ei millään tavalla käy purkaminen. Me tahdoimme, että joku hyvä ystävä tänään seuraisi Mr. Copperfieldia", notkistaen päätänsä Traddles'ille, joka kumarsi, "ettei olisi mitään epäilystä eikä väärää käsitystä tässä kohden. Jos Mr. Copperfieldia taikka teitä, Mr. Traddles, vähänkin arveluttaa antaa tätä lupausta, pyydän, että olette hyvä ja otatte mietintö-aikaa".
Minä huudahdin innoissani, ettei meidän tarvinnut hetkeäkään miettiä. Minä sidoin itseni mitä hartaimmalla tavalla vaadittuun lupaukseen, pyysin Traddles'ia todistamaan sitä ja julistin itseni mitä julmimmaksi ihmiseksi, jos milloinkaan vähintäkään poikkeisin siitä.
"Malttakaat!" sanoi Miss Lavinia, nostaen ylös kättänsä; "ennenkuin meidän oli ilo nähdä teitä, gentlemanit, päätimme jättää teidät kahden kesken neljänneksen tunnin ajaksi, että saisitte ajatella tätä kohtaa. Te suvainnette meidän poistua".
Turhaan vakuutin, ettei mitään mietintö-aikaa tarvittu. He tahtoivat välttämättömästi poistua mainituksi ajaksi. Nuot kaksi pientä lintua hyppäsivät siis suurella arvokkaisuudella ulos, jättäen minut vastaan-ottamaan Traddles'in onnentoivotuksia ja tuntemaan itseäni muutetuksi ikuisen onnen maille. Juuri neljänneksen kuluttua ilmestyivät he jälleen samalla arvokkaisuudella, kuin millä olivat kadonneet. He olivat menneet kahisten pois, niinkuin heidän pienet pukunsa olisivat olleet syksyn lehdistä tehdyt; ja he tulivat kahisten takaisin samalla tavalla.
Minä sitouduin silloin kerran vielä määrättyihin ehtoihin.
"Sisar Clarissa", lausui Miss Lavinia, "loppu-asiat kuuluvat sinulle".
Miss Clarissa irroitti ensi kerran käsivartensa, tarttui muistoonpanoihin ja katseli niitä.
"Meitä ilahuttaisi", sanoi Miss Clarissa, "saada nähdä Mr. Copperfieldia päivällisillä joka sunnuntai, jos hänen sopii. Me aterioitsemme kello kolme".
Minä kumarsin.
"Meitä ilahuttaisi", jatkoi Miss Clarissa, "saada viikon kuluessa nähdäMr. Copperfieldia teellä. Me juomme teetä puoli seitsemän".
Minä kumarsin taas.
"Kaksi kertaa viikkoonsa", sanoi Miss Clarissa, "mutta ylipäänsä ei useammin".
Minä kumarsin uudestaan.
"Miss Trotwood", sanoi Miss Clarissa, "jota mainitaan Mr. Copperfieldin kirjeessä, ehkä tulee meitä tervehtimään. Jos toistensa luona käyminen on parempi kaikkien puolten onnelle, vastaan-otamme mielellään käviät ja käymme itse. Jos päinvastoin on parempi kaikkien puolten onnelle, ettei mitään kanssakäymistä pidetä (niinkuin veljemme Francis'in ja hänen perheensä asiassa), se on aivan toista".
Minä viittasin siihen, että tätini olisi sekä ylpeä että iloinen, jos hän saisi tutustua heidän kanssansa; vaikka minun täytyy sanoa, etten aivan varmaan tietänyt, kuinka he yhdessä menestyisivät. Koska kaikista ehdoista nyt oli sovittu, lausuin sulimmat kiitokseni, tartuin ensiksi Miss Clarissan ja sitten Miss Lavinian käteen ja suutelin niitä kumpaakin vuorostansa.
Miss Lavinia nousi silloin ja, pyytäen Mr. Traddles'ilta anteeksi hetkeksi, käski minun seurata itseänsä. Minä tottelin, kovasti vapisten, ja johdatettiin toiseen huoneesen. Siellä minä näin kalliin lemmittyni oven takana pitävän käsiään korviensa edessä, suloiset pikku kasvot seinää vastaan, ja Jip'in seisovan talrikin-lämmittäjässä, pää sidottuna käsiliinaan.
Voi kuinka kaunis hän oli mustassa hameessansa ja kuinka hän ensiksi nyyhki ja itki eikä tahtonut tulla esiin oven takaa! Kuinka hellät olimme toisillemme, kun hän viimein tuli sieltä, ja missä autuaallisessa tilassa minä olin, kun otimme Jip'in ulos talrikin-lämmittäjästä ja päästimme hänet jälleen päivän valoon, ja Jip aivasteli, ja me kaikki kolme taas olimme yhdistetyt!
"Kallis Dorani! Nyt ijäti minun!"
"Voi, älä!" vastasi Dora. "Voi, älä, älä!"
"Etkö sinä ole ijäti minun, Dora?"
"Voi, kyllä, tietysti minä olen!" huudahti Dora, "mutta minä olen niin peloissani!"
"Peloissasi, kultani?"
"Niin. Minä en kärsi häntä", lausui Dora. "Miksi hän ei mene pois?"
"Kuka, henkeni?"
"Sinun ystäväsi", sanoi Dora. "Asia ei koske häneen yhtään. Kuinka typerä hän lienee!"
"Armaani!" (Tuskin löytyi mitään niin mielittelevää, kuin hänen lapsellinen käytöksensä). "Hän on mitä kunnollisimpia ihmisiä!"
"Oh, mutta emme tarvitse mitään kunnollisia ihmisiä!" nureksi Dora.
"Rakas Dorani", väitin minä, "sinä opit pian tuntemaan hänet hyvin ja pitämään hänestä paljon. Tätini tulee pian tänne, ja hänestäkin sinä varmaan pidät paljon, kun opit tuntemaan häntä".
"Ei, ole kiltti äläkä tuo häntä tänne!" sanoi Dora, antaen minulle pelästyneen pienen suudelman ja pannen käsiänsä ristiin. "Älä. Minä tiedän, että hän on vanha, häijy olento, joka aikaan-saattaa vaan pahaa! Älä päästä häntä tänne, Doady!" joka oli väännös David'ista.
Selityksistä ei ollut mitään apua silloin, jonka vuoksi minä nauroin ja ihmettelin ja olin kovasti rakastunut ja onnellinen; ja Dora näytti minulle, kuinka Jip viimeiseksi oli oppinut seisomaan takajaloillaan nurkassa — jota se pystyi tekemään vaan leimauksen aikaa ja putosi alas taas — enkä tiedä, kuinka kauaksi olisin jäänyt sinne, Traddles'ia muistamatta, jollei Miss Lavinia olisi tullut ja vienyt minua pois. Miss Lavinia piti hyvin paljon Dorasta (hän jutteli minulle, että Dora oli aivan niinkuin hän itse oli ollut hänen ijällänsä — hän oli varmaan paljon muuttunut) ja kohteli Doraa juuri niinkuin tämä olisi ollut joku leikkikalu. Minä houkuttelin Doraa tulemaan Traddles'ia katsomaan, mutta kun esittelin sitä, juoksi hän pois omaan huoneesensa ja lukitsi oven perästään; minä menin siis Traddles'in luo ilman häntä ja astuin ihastuneena pois tämän kanssa.
"Paremmin ei olisi voinut käydä", lausui Traddles; "he ovat hyvin miellyttäviä vanhoja ladyjä. Minä en kummastelisi ollenkaan, vaikka sinä menisit naimisiin vuosikausia ennen minua, Copperfield".
"Osaako sinun Sofiasi soittaa mitään, Traddles?"
"Hän soittaa sen verran pianoa, että hän voi opettaa vähäisiä sisariansa", vastasi Traddles.
"Laulaako hän?" kysyin minä.
"No, hän laulaa välisti balladeja virvoittaaksensa vähän toisia, kun ovat huonolla tuulella", vastasi Traddles. "Ei mitään taiteellista".
"Hän ei laula ja säestä itseään gitarrilla?" sanoin minä.
"Oh, rakas ystäväni, ei!" lausui Traddles.
"Maalaako hän?"
"Ei ollenkaan", arveli Traddles.
Minä lupasin Traddles'ille, että hän saisi kuulla Doran laulavan ja nähdä muutamia hänen kukan-maalauksistaan. Hän sanoi, että hän tahtoisi hyvin mielellään, ja me astuimme kotiin käsitysten, kovasti hilpeinä ja iloisina. Minä kehoitin häntä matkalla puhumaan Sofiasta; jota hän teki niin herttaisella luottamuksella morsiameensa, että minä olin suuresti ihmeissäni. Ajatuksissani minä melkoisella sisällisellä tyytyväisyydellä vertasin Sofiaa Doraan, mutta myönsin rehellisesti itsekseni, että hän kuitenkin oivallisesti sopi Traddles'ille.
Tietysti tätini heti sai tietää neuvottelun onnellisen päätöksen ja kaikki, mitä siinä oli sanottu ja tehty. Häntä ilahutti, kun hän näki minut niin onnellisena, ja hän lupasi viipymättä käydä Doran tätien luona. Mutta hän käveli sinä iltana niin kauan edestakaisin huoneissamme, sillä välin kuin minä kirjoitin Agnesille, että rupesin pelkäämään, että hän aikoi kävellä aamuun asti.
Kirjeeni Agnesille oli innokas ja kiitollinen ja kertoi kaikki ne hyvät seuraukset, jotka olivat lähteneet siitä, että noudatin hänen neuvoansa. Hän vastasi ensi postilla minulle. Hänen kirjeensä oli toivokas, sydämellinen ja iloinen. Tästä silmänräpäyksestä saakka hän aina oli iloinen.
Minulla oli nyt enemmän tekemistä, kuin koskaan. Jos ottaa lukuun jokapäiväisiä matkojani Highgate'en, oli Putney kaukana poissa, ja tietysti tahdoin käydä siellä niin usein, kuin suinkin mahdollista. Koska esiteltyt teen-juomiset olivat aivan epäkäytölliset, sovin Miss Lavinian kanssa, että saisin käydä heillä joka lauantai-ilta, ilman että se haittaisi etu-oikeutettuja sunnuntaitani. Sillä tapaa jokaisen viikon loppu oli suloinen aika minulle, ja minä kestin viikon muut päivät sillä, että muistelin sitä.
Mieleni huojentui ihmeellisesti, kun huomasin, että tätini ja Doran tädit ylimalkain tulivat paljon paremmin toimeen yhdessä, kuin olisin voinut toivoa. Tätini suoritti luvatun käyntinsä pari päivää neuvottelun jälkeen; ja toisten parin päivän perästä kävivät Doran tädit soveliaalla komeudella ja kaavanmukaisuudella hänen luonansa. Samanlaisia, mutta enemmän ystävällisiä vuoro-vierailuita tapahtui jälestäpäin ja tavallisesti kolmen tai neljän viikon väli-ajan perästä. Minä tiedän, että tätini sangen usein tuskastutti Doran tätejä, kun hän kokonaan halveksi sitä arvokkaisuutta, jota hyyry-vaunut antoivat, ja astui Putney'hin eriskummallisiin aikoihin, niinkuin kohta aamullisen jälkeen taikka juuri ennen teetä; samaten, kun hän piti hattuansa, millä tavalla milloinkin vaan hänen päällensä sopi, eikä ollenkaan taipunut sivistyneen mailman ennakkoluuloihin tässä kohden. Mutta Doran tädit yhdistyivät pian siihen ajatukseen, että tätini oli omituinen ja vähän miehentapainen lady, jolla oli terävä järki; ja vaikka tätini tuon tuostakin pöyristytti Doran tätien höyheniä sillä, että hän lausui väärä-uskoisia ajatuksia useissa kohteliaisuuden kysymyksissä, rakasti hän minua niin paljon, että hän mielellään luopui muutamista vähistä omituisuuksistaan yhteisen sopusoinnun vuoksi.
Ainoa vähäisen seurapiirimme jäsen, joka suorastansa kieltäysi oleviin oloihin mukaantumasta, oli Jip. Sen ei tarvinnut kuin nähdä tätini, kun se jo näytti jokaisen hampaan suussansa, peräytyi jonkun tuolin alle ja murisi lakkaamatta, silloin tällöin surkeasti ulvoen, niinkuin tädissäni todella olisi ollut liikaa sen tunteille. Kaikkia keinoja koetettiin: sitä hyväiltiin, nuhdeltiin, lyötiin, tuotiin Buckingham Street'ille (jossa se heti kaikkein katseliain kauhuksi karkasi molempien kissojen kimppuun), mutta sen oli mahdoton sietää tätini seuraa. Välisti se jo luuli voittaneensa vastenmielisyytensä ja oli hetken aikaa ystävällinen. Mutta sitten se kohotti tylpeän kuononsa ilmaan ja vonkui hirveästi, ettei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa sen silmät ja pistää se talrikin-lämmittäjään. Viimein Dora säännöllisesti peitti sen käsiliinalla ja sulki sen siihen, milloin hyvänsä vaan tätini ilmoitettiin tulleen.
Yksi seikka huoletti minua paljon sen jälkeen, kuin asiat olivat tulleet tähän tasaiseen menoon. Se oli se, että näytti siltä, kuin yhteisestä suostumuksesta Doraa olisi katsottu joksikin sieväksi nukeksi tai muuksi leikkikaluksi. Tätini, jota hän yhä enemmän lähestyi, nimitti häntä aina Pikku Kukaksi, ja Miss Lavinian elämän ilo oli, että hän sai palvella Doraa, kähertää hänen hiuksiansa, tehdä koristuksia hänelle ja pidellä häntä niinkuin hempu-lasta. Mitä Miss Lavinia teki, teki tietysti myöskin hänen sisarensa. Se oli hyvin kummallista minusta, mutta he näyttivät kaikki kohtelevan Doraa hänen asemassaan melkein niinkuin Dora kohteli Jip'iä sen asemassa.
Minä päätin puhua tästä Doralle; ja eräänä päivänä, kun olimme kävelemässä (sillä Miss Lavinia oli vähän ajan perästä antanut meille luvan mennä kahden kesken kävelemään), sanoin hänelle, että soisin, että hän pyytäisi heitä kohtelemaan häntä toisella tavalla.
"Koska, niinkuin tiedät, lemmittyni, et ole mikään lapsi", muistutin minä.
"Kas niin!" lausui Dora. "Nyt sinä käyt häijyksi!"
"Häijyksi, armaani?"
"Ovathan he niin hyvät minua kohtaan", sanoi Dora, "ja minä olen varsin onnellinen".
"No mutta rakkain Dorani!" arvelin minä, "sinä saatat olla varsin onnellinen ja heidän sopii kuitenkin kohdella sinua järkevällä tavalla".
Dora loi minuun nuhtelevan katseen — mitä sievimmän katseen! — ja alkoi sitten nyyhkiä, sanoen, että, jollen rakastanut häntä, miksi olin niin hartaasti pyrkinyt kihloihin hänen kanssaan? Ja miks'en nyt mennyt tieheni, jollen voinut sietää häntä?
Mitä minä muuta voin tämän jälkeen tehdä, kuin suudella pois hänen kyynelensä ja kertoa hänelle, kuinka rakas hän oli minulle!
"Minä pidän todella sinut kovin hyvänä", lausui Dora; "sinä et saa olla julma minua vastaan, Doady!"
"Julma, kallis Dorani! Niinkuin minä tahtoisin — taikka voisin — olla julma sinua vastaan, vaikka saisin koko mailman!"
"Älä siis etsi vikoja minussa", sanoi Dora, sovittaen suutansa ruusun-ummuksi; "ja minä olen kiltti".
Minä ihastuin, kun hän heti sen jälkeen itse-altansa käski minun antaa hänelle sen kokki-kirjan, josta kerta olin puhunut, ja opettaa hänelle kirjanpitoa, niinkuin kerta olin luvannut. Kun taas tulin, toin kirjan myötäni (minä sidotin sen ensiksi kauniisti, ettei se näyttäisi niin kuivalta ja miellyttäisi enemmän); ja kun kävelimme kedolla, näytin hänelle tätini vanhan talouskirjan ja annoin hänelle joukon vähäisiä tauluja, sievän, pienen lyijyspitimen ja rasian lyijyspuikkoja, että hän saisi harjoitella kirjanpitoa.
Mutta kokkikirja pani Doran pään kivistämään, ja numerot saivat hänet itkemään. Ne eivät tahtoneet lyödä yhteen, sanoi hän. Sen vuoksi hän pyyhki pois ne ja piirsi taulun täyteen pieniä kukkaskimppuja ja minun ja Jip'in kuvia.
Nyt minä lauvantai-iltaisin, kun olimme kävelemässä, leikillä yritin suullista opetusta talouden asioissa. Välisti esimerkiksi, kun kuljimme jonkun teurastajan-puodin ohitse, sanoin:
"Otaksukaamme nyt, sydänkäpyni, että olisimme naimisissa ja sinä menisit ostamaan lampaanlapaa päivällisiksi, tietäisitkö, kuinka ostaisit sen?"
Sievän pikku Dorani kasvot synkistyivät ja hän sovitti taas suunsa ruusun-ummuksi, niinkuin hän olisi paljon mieluisammin tukkinut suuni suudelmalla.
"Tietäisitkö, kuinka ostaisit sen, lemmittyni?" toistin, jos olin hyvin taipumaton.
Dora ajatteli vähän ja vastasi sitten suurella riemulla:
"No, teurastaja tietäisi kyllä, kuinka myydä se, ja mitä minun siis tarvitsee tietää sitä? Voi, sinä tyhmä poika!"
Samalla tapaa, kun kerta, kokkikirjaa tarkoittaen, Doralta kysyin, mitä hän tekisi, jos olisimme naimisissa ja minä sanoisin, että tahtoisin hyvää irlantilaista ragout'ia, vastasi hän, että hän käskisi piian laittaa sitä, ja pusersi sitten pienet kätensä käsivarteni ympäri ja nauroi niin viehättävällä tavalla, että hän oli suloisempi, kuin koskaan.
Päätapa, jolla kokkikirjaa siis käytettiin, oli, että se pantiin lattialle nurkkaan, Jip päälle seisomaan. Mutta kun Dora oli opettanut Jip'in liikahtamatta seisomaan kirjan päällä ja samalla pitämään lyijyspiirrintä suussansa, huvitti se häntä niin suuresti, että minä olin oikein iloinen, että olin ostanut sen.
Ja me ryhdyimme taas gitarrinkoteloon, kukan-maalaukseen ja noihin lauluihin, kuinka ei koskaan saisi lakata tanssimasta, tra-la-ra! ja olimme yhtä onnelliset, kuin viikko pitkä. Minä toivoin toisinaan, että olisin uskaltanut viitata siihen, että Miss Lavinia kohteli sydämeni lemmittyä liian paljon niinkuin leikkikalua; ja minä heräsin toisinaan niinkuin unesta, ihmeekseni havaiten, että minullekin oli tullut sama yleinen vika ja minäkin kohdellut häntä niinkuin leikkikalua — mutta en usein.
Ilkeyttä.
Vaikk'ei tätä käsikirjoitusta ole aiottu kenenkään muun silmille, kuin minun, tuntuu minusta, niinkuin minun ei tulisi kertoa, kuinka ahkerasti minä, hyvin tuntien, missä edesvastauksessa olin Doralle ja hänen tädeillensä, tein työtä, oppiakseni tuota kauheata pikakirjoitusta ja kaikkia siihen kuuluvia parannuksia. Siihen, mitä jo olen kirjoittanut kestäväisyydestäni tähän elämäni aikaan sekä siitä kärsivällisestä ja hellittämättömästä jäntevyydestä, joka silloin alkoi kypsyä minussa ja joka, minä tiedän sen, on luonteeni voimakkain osa, jos siinä yleensä on mitään voimaa, tahdon vaan lisätä, että, taaksepäin katsoessani, pidän juuri niitä menestykseni lähteenä. Minä olen ollut hyvin onnellinen maallisissa asioissa; moni mies on tehnyt paljon kovemmin työtä eikä ole onnistunut puoleksikaan niin hyvin; mutta minä en olisi koskaan saanut aikaan, mitä olen saanut, jollen olisi tottunut säännöllisyyteen, tarkkuuteen ja ahkeruuteen sekä päättänyt yhdistää kaikkia voimiani yhteen asiaan kerrallaan, kysymättä, kuinka pian toinen seuraisi sitä kantapäillä. Jumala tietää, etten kirjoita tätä missään oman kiitoksen hengessä. Se mies, joka tarkastaa omaa elämäänsä, niinkuin minä, sivusta sivuun jatkaen, saa todella olla eheä ihminen, jos hän välttää katkeria omantunnon vaivoja siitä, että hän on laiminlyönyt monta luonnonlahjaa, että hän on jättänyt monta tilaisuutta käyttämättä, että monta hairastelevaa ja väärää tunnetta taukoamatta on taistellut hänen rinnassaan ja voittanut hänet. Minulla ei suinkaan ole yhtäkään luonnonlahjaa, jota en ole väärin käyttänyt. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti se, että mitä tahansa olen elämässä koettanut tehdä, sitä olen kaikesta sydämestä koettanut tehdä hyvin; että mihin tahansa olen antaunut, siihen olen täydellisesti antaunut; että suurissa aikeissa niinkuin vähäisissäkin aina olen täydellä todella käynyt asiaan käsiksi. Minä en ole koskaan luullut mahdolliseksi, että mikään syntyperäinen tai saavutettu taito voi toivoa pääsevänsä tarkoituksensa perille, jollei siihen yhdy vakavuus, suoruus ja uutteruus. Ei tässä mailmassa löydy mitään päämäärää, johon päästään ilman näitä hyviä avuja. Mainio luontoperäinen kyky ja onnellinen sattumus saattavat ehkä olla niitten tikapuitten molempina kylkinä, joita myöden muutamat ihmiset nousevat ylöspäin, mutta näitten tikapuitten puolapuina täytyy olla semmoinen aine, jota kestää kuluttaa; eikä löydy mitään, joka palkitsee perinpohjaista, harrasta ja vilpitöntä todentekoa. Etten koskaan pannut vaan kättäni mihinkään, johon sopi panna koko ruumis, ja etten koskaan halveksinut työtäni, olipa se mikä hyvänsä, ne, huomaan minä nyt, olivat minun kultaiset sääntöni.
Kuinka paljon niistä tavoista, joita vast'ikään olen säännöiksi muodostanut, olen saanut Agnesilta, en tahdo uudestaan tässä selittää. Kertomukseni kääntyy nyt kiitollisella rakkaudella hänen puoleensa.
Hän tuli kahdeksi viikoksi vieraisille tohtorille. Mr. Wickfield oli tohtorin vanha ystävä, ja tohtori tahtoi haastella hänen kanssaan ja virkistyttää häntä. Tästä oli puhuttu Agnesin kanssa, kun tämä viimein oli kaupungissa, ja mainittu vieraisilla käynti oli seuraus siitä. Agnes ja hänen isänsä tulivat yhdessä. Minä en kummastellut paljon, kun kuulin häneltä, että hän oli luvannut hankkia jotakin asuntoa lähitteellä Mrs. Heep'ille, jonka luuvalo vaati ilman muutosta ja joka mielellään tahtoi nauttia sitä tämmöisessä seurassa. Enkä sitäkään kummastellut, kun seuraavana päivänä Uriah, niinkuin kuuliainen poika, tuotti arvokkaan äitinsä uuteen asuntoon.
"Näettekö, Master Copperfield", lausui hän, kun hän minun pyytämättäni tuli kävelemään kanssani tohtorin puutarhassa, "kun on rakastunut, on aina vähän mustasukkainen — kumminkin tahtoo pitää armastansa silmällä".
"Ketä te nyt epäilette?" kysyin minä.
"Kiitos teidän, Master Copperfield", vastasi hän, "ei ketään erityisesti juuri tätä nykyä — ei mitään miespuolta kumminkaan".
"Tarkoitatteko siis, että epäilette jotakin naispuolta".
Hän loi minuun syrjäisen katseen paha-enteisistä, punaisista silmistänsä ja nauroi.
"Todella, Master Copperfield", sanoi hän. — "Mister aioin sanoa, mutta minä tiedän, että annatte anteeksi vanhan tapani — te ahdistatte minua niin, että vedätte minut ylös niinkuin korkkiruuvi! Hyvä, minä en huoli, vaikka juttelen teille", pannen kalankaltaisen kätensä minun käteni päälle, "minä en ylipäänsä ole mikään naisten ihastelia, Sir, enkä ole koskaan ollut Mrs. Strong'in".
Hänen silmänsä näyttivät viheriäisiltä nyt, kun ne konnamaisella kavaluudella katselivat minua.
"Mitä tarkoitatte?" sanoin minä.
"No, vaikka minä olen lakimies, Master Copperfield", vastasi hän, kuivasti irvistellen, "tarkoitan tällä kertaa juuri, mitä sanon".
"Ja mitä katseellanne tarkoitatte?" vastasin tyvenesti.
"Katseellani? No, Copperfield, ankarastipa tarkastattekin minua! Mitäkö katseellani tarkoitan?"
"Niin", sanoin minä. "Katseellanne".
Häntä näytti kovasti huvittavan, ja hän nauroi niin sydämellisesti, kuin hänen luontonsa salli hänen nauraa. Leukaansa vähän kädellään raapittuaan, sanoi hän, silmät maahan luotuina — yhä pitkäänsä raappien:
"Kun olin vaan halpa konttoristi, ei Mrs. Strong pitänyt minua minäkään. Agnesia hän aina tahtoi jos jollakin tapaa käyttäyttää edestakaisin tykönänsä, ja teille, Master Copperfield, tahtoi hän aina olla ystävä, mutta minä olin häntä niin paljon huonompi, ettei hän minua huomannutkaan".
"No?" sanoin minä; "olkoon, että todella olitte!"
"— Ja myöskinhäntähuonompi", jatkoi Uriah hyvin pontevasti ja jonkunlaisella miettivällä äänellä, samalla kuin hän yhä raappi leukaansa.
"Ettekö te tohtoria niin hyvin tunne", arvelin minä, "että olette varma siitä, ettei hän edes tietänyt teidän olevan olemassa, jollette seisoneet juuri hänen edessään?"
Hän loi minuun taas tuommoisen syrjäisen katseen ja pani kasvonsa kovin kaidaksi, että hänen olisi mukavampi raappia, kun hän vastasi:
"Oh, ystäväni, minä en puhu tohtorista! Ei hänestä, mies raukasta. Minä tarkoitan Mr. Maldon'ia!"
Sydämeni melkein seisahtui minussa. Minä näin kaikki vanhat epäilykseni ja pelkoni tässä suhteen, koko tohtorin onnen ja rauhan, koko sen mahdollisen viattomuuden tai syyllisyyden sykkyrän, jota minä en voinut selvittää, silmänräpäyksellä joutuneen tämän vääristelevän konnan käsiin.
"Hän ei voinut koskaan tulla byroosen, minua johonkin käskemättä ja lähettämättä", lausui Uriah. "Juuri yksi teidän oivallisia gentlemaneja! Minä olin hyvin suopea ja nöyrä — ja olen vieläkin. Mutta minä en pitänyt tuommoisesta — enkä pidä nytkään!"
Hän herkesi leukaansa raappimasta, mutta imi poskiansa sisäänpäin, siksi kuin ne näyttivät yhtyvän, koko ajan katsellen minua syrjältä.
"Mrs. Strong on yksi noita armaita naisianne, on kyllä", jatkoi hän, kun hän verkalleen oli laskenut kasvonsa entisellensä; "eikä suinkaan halullinen olemaan ystävä semmoiselle, kuin minulle, sen tiedänminä. Hän on juuri se henkilö, joka tahtoisi opettaa Agnesilleni korkeampia säveliä. Niinkuin sanoin, minä en ole mikään teidän naisten ihastelioitanne, Master Copperfield; mutta minulla on ollut silmät päässä kauan aikaa. Me halvat ihmiset olemme ylipäänsä saaneet silmät päähämme — ja me katsomme niillä".
Minä koetin näyttää siltä, kuin en olisi ymmärtänyt ja olisin ollut levollinen, mutta huonolla menestyksellä, sen näin hänen kasvoistaan.
"Minä en aio antaa juosta itseäni kumoon, Copperfield", pitkitti hän, häijyllä riemulla kohottaen sitä kasvojensa osaa, jossa hänen punaiset kulmakarvansa olisivat olleet, jos hänellä olisi ollut mitään semmoisia, "ja minä koetan, mitä voin, tehdäkseni loppua tästä ystävyydestä. Minä en hyväksy sitä. Minä en huoli, vaikka myönnän teille, että minulla on jotenkin nureksivainen luonto ja että tahdon torjua pois kaikkia päälletunkioita. Minä en mene tieten taiten semmoiseen paikkaan, jossa voidaan juonitella minua vastaan".
"Te juonittelette aina itse ja luulette, että kaikki muut tekevät samoin", sanoin minä.
"Ehkä niin, Master Copperfield", vastasi hän. "Mutta minä olen saanut yhden johdattavan syyn, niinkuin asiakumppanini oli tapa sanoa, ja minä pidän kiinni siitä kynsin hampain. Minua ei saa polkea peräti paljon, vaikka olen halpa henkilö. Minä en siedä ihmisiä tielläni. Heidän täytyy todella väistyä edestäni, Master Copperfield!"
"Minä en ymmärrä teitä", arvelin minä.
"Vai ette ymmärrä?" vastasi hän, ruumistansa rytkyttäen. "Minä kummastelen sitä, Master Copperfield, koska tavallisesti olette niin terävä! Minä koetan toisten olla selvempi. — Onko tuo ratsastaja, joka soittaa portilla, Mr. Maldon, Sir?"
"Siltä näyttää", vastasin minä niin huolimattomasti kuin voin.
Uriah pysähtyi heti kesken puhettansa, pisti kätensä isojen polvi-lumpioinsa väliin ja meni täyteen mutkaan naurusta. Aivan äänettömästä naurusta. Ei tikahustakaan kuulunut hänestä. Hänen ilkeä käytöksensä ja erittäin tämä loppukohta inhotti minua niin, että käännyin pois ilman sen enempää ja jätin hänet puutarhaan mutkistuneena seisomaan, niinkuin linnunpeloituksen, jolla ei ole mitään tukea.
Se ei ollut sinä iltana, vaan niinkuin hyvin muistan, toisena iltanasiitä, eräänä lauantai-päivänä, kuin vein Agnesin Doraa tervehtimään.Minä olin edeltäpäin puhunut tästä käynnistä Miss Lavinian kanssa, jaAgnesia odotettiin teen ajaksi.
Minä olin hämmennyksissä ylpeydestä ja levottomuudesta; ylpeä olin rakkaan pikku morsiameni puolesta ja levoton, kun ajattelin, pitäisikö Agnes hänestä vai ei. Koko Putney'n matkalla, jolloin Agnes istui postivaunujen sisäpuolella ja minä ulkopuolella, kuvasin Doraa itsekseni jokaisessa niissä sievissä muodoissa, jotka niin hyvin tunsin, milloin päättäen, että soisin hänen näyttävän juuri semmoiselta, kuin hän näytti sillä tai sillä erällä, milloin epäillen, enkö mieluisammin soisi, että hän näyttäisi semmoiselta, kuin hän näytti jollakin muulla erällä, ja melkein kiduttaen itseäni kuumeesen näillä ajatuksilla.
Minä en epäillyt, että hän kaikissa tapauksissa olisi hyvin kaunis; mutta kävi niin, ettei hän koskaan minun silmissäni ollut näyttänyt niin kauniilta. Hän ei ollut vierashuoneessa, kun esittelin Agnesia hänen pienille tädeillensä, vaan pysyi ujosti jossakin syrjäpuolella. Minä tiesin nyt, mistä etsiä häntä, ja löysin kuin löysinkin hänet taas käsillänsä korviaan peittämästä saman raskaan, vanhan oven takaa.
Ensiksi hän ei tahtonut ollenkaan tulla esiin, mutta sitten hän pyysi viisi minutia aikaa minun kelloni mukaan. Kun hän viimein pisti käsivartensa kainalooni, että veisin hänet vierashuoneesen, punottivat hänen viehättävät pikku kasvonsa eivätkä ne olleet koskaan olleet niin sievät. Mutta kun tulimme sisään vierashuoneesen ja ne kävivät vaaleiksi, olivat ne kymmentä tuhatta kertaa sievemmät.
Dora pelkäsi Agnesia. Hän oli sanonut minulle, että hän tiesi, että Agnes oli "niin kovasti järkevä". Mutta kun hän havaitsi, että Agnes näytti yhtä haavaa niin iloiselta ja totiselta, niin miettivältä ja niin hyvältä, huudahti hän vähän iloisesta hämmästyksestä, syleili ystävällisesti Agnesia ja nojasi viatonta poskeansa hänen kasvojansa vastaan.
Minä en ollut koskaan ollut niin onnellinen. Minä en ollut koskaan ollut niin tyytyväinen kuin nyt, kun näin näitten molempien istuvan vieretysten; kun näin pikku lemmittyni niin luonnollisesti katsovan ylös noihin sydämellisiin silmiin; kun näin sen hellän, ihanan katseen, jonka Agnes loi häneen.
Miss Lavinia ja Miss Clarissa ottivat omalla tavallansa osaa ilooni. Se oli kaikkein hupaisin teepöytä mailmassa. Miss Clarissa emännöitsi. Minä leikkasin ja jakelin makeaa anis-kakkua — pienet sisarukset olivat, niinkuin linnut, halukkaat noukkimaan ylös siemeniä ja tökkimään sokuria; Miss Lavinia katseli meitä hyvän-suovalla suojelian muodolla, niinkuin meidän onnellinen rakkautemme olisi ollut kokonaan hänen tekonsa; ja me olimme täydellisesti tyytyväiset itseemme ja toinen toiseemme.
Agnesin leppeä iloisuus voitti kaikkein sydämet. Hänen levollinen osan-ottonsa kaikkiin, mikä huvitti Doraa; hänen tapansa tutustua Jip'in kanssa (joka kohta taipui); hänen hauska menetyksensä, kun Dora häpesi tulemasta tavalliseen paikkaansa minun viereeni; hänen ujo armautensa ja luonteva käytöksensä, joka houkutteli esiin joukon punehtuvia pieniä luottamuksen osoituksia Doran puolelta, kaikki nämät näyttivät saattavan seuramme mielihyvän korkeimmillensa.
"Minä olen niin iloissani", sanoi Dora teen jälkeen, "että pidät minut hyvänä. Minä en luullut, että pitäisit; ja minä kaipaan enemmän, kuin koskaan, rakkautta nyt, kun Julia Mills on lähtenyt".
Tätä en, ohimennen, ole muistanut mainita. Miss Mills oli purjehtinut pois, ja Dora ja minä olimme käyneet isossa Itä-Indian kulkiassa Gravesand'issa häntä saattamassa; ja meille oli murkinaksi tarjottu sokuroittua inkivääriä ja guavaa ja muita semmoisia herkkuja; ja me olimme jättäneet Miss Mills'in saranatuolille peräkannelle itkemään, iso, uusi päiväkirja kainalossa, jossa ne omantakeiset ajatukset, joita valtameren miettiminen herätti, olivat säilytettävät lukon ja avaimen takana.
Agnes vastasi, että hän pelkäsi, etten minä ollut kuvannut häntä hyvältä puolelta, mutta Dora oikaisi tämän heti.
"Voi, ei!" sanoi hän, pudistaen kiharoitansa minulle; "se oli pelkkää ylistystä. Hän panee niin suurta arvoa sinun ajatukseesi, että minä oikein pelkäsin sitä".
"Minun hyvä ajatukseni ei voi enentää hänen rakkauttansa muutamiin henkilöihin, joita hän tuntee", lausui Agnes hymyillen; "minun ajatustani ei maksa vaivaa kuulustella".
"Mutta suo minulle hyvä ajatuksesi, jos voit", sanoi Dora hyväilevällä tavallansa.
Meitä nauratti, että Dora kaipasi rakkautta, ja Dora sanoi, että minä olin tyhmä, kuin hanhi, ja ettei hän pitänyt minusta ollenkaan, ja lyhyt ilta lensi pois köykäisillä siivillä. Se aika oli käsillä, jolloin vaunujen oli määrä noutaa meitä. Minä seisoin yksinään kaminin edessä, kun Dora tuli hiljaa hiipien sisään, antaaksensa minulle tuota tavallista, kallista pikku suudelmaa, ennenkuin lähdin.
"Etkö luule, Doady, että, jos Agnes kauan olisi ollut minun ystäväni, minä ehkä olisin ollut paljon järkevämpi?" lausui Dora, samalla kuin hänen kirkkaat silmänsä loistivat hyvin kirkkaasti ja hänen pikku oikea kätensä ilman aikojaan piteli yhtä takkini nappia.
"Mitä joutavia, lemmittyni!" sanoin minä.
"Pidätkö sinä sitä joutavana?" vastasi Dora, minua katselematta."Oletko varma, että se on joutavaa?"
"Tietysti olen!"
"Minä olen unhottanut", arveli Dora, yhä sormien nappia, "kuinka Agnes ja sinä olette sukua, sinä rakas, häijy poika".
"Ei mitään likeistä sukua", vastasin minä; "mutta me kasvatettiin yhdessä, niinkuin veli ja sisar".
"Minua kummastuttaa, minkä vuoksi sinä milloinkaan rakastuit minuun?" lausui Dora, ryhtyen toiseen takkini nappiin.
"Kenties sen vuoksi, etten voinut nähdä sinua, sinua rakastamatta,Dora!"
"Entä, jollet koskaan olisi nähnyt minua", sanoi Dora, siirtyen toiseen nappiin.
"Entä, jollemme koskaan olisi syntyneet!" vastasin minä iloisesti.
Minä mietiskelin, mitä hän ajatteli, sillä välin kuin ihmettelevällä äänettömyydellä katselin sitä pientä, lauheata kättä, joka kulki takkini nappiriviä ylös, ja sitä kiharaa tukkaa, joka tulvasi rintaani vastaan, ja ripsiä hänen maahan luotujen silmiensä ympäri, jotka hiukan kohosivat hänen leikkiviä sormiansa seuratessaan. Viimein hän oli kokonaan nostanut silmänsä ylös minun silmiäni kohden ja seisoi varpaillaan, antaaksensa, enemmän miettiväisenä, kuin tavallisesti, minulle tuota kallista pikku suudelmaa — kerran, kahdesti, kolmesti — ja kiirehti ulos huoneesta.
He tulivat kaikki yhdessä takaisin viiden minutin perästä, ja Doran outo miettiväisyys oli silloin kokonaan mennyt. Hän päätti nauraen, että Jip näyttäisi kaikki opitut temppunsa, ennenkuin vaunut tulivat. Ne veivät jonkun aikaa (ei niin paljon moninaisuutensa vuoksi, kuin päinvastoin Jip'in vastahakoisuuden tähden) eivätkä olleet vielä päättyneet, kun vaunut kuuluivat portilta. Agnes ja hän erosivat nopeasti, mutta hellästi toisistaan; ja Doran oli määrä kirjoittaa Agnes'ille (joka ei saisi huolia, vaikka hänen kirjeensä olivat vähän hullunkuriset, sanoi hän) ja Agnes'in oli määrä kirjoittaa Doralle. Toistamiseen he erosivat vaunun ovella ja kolmannen erän, kun Dora, Miss Lavinian nuhteista huolimatta, kerran vielä tuli juosten ulos vaununakkunan luo muistuttamaan Agnesia kirjeistä ja pudistamaan kiharoitansa minulle, tuolla kun istuin kuskinlaudalla. Meidän oli määrä astua postivaunuista likellä Covent Garden'ia, josta meidän toisilla vaunuilla tuli lähteä Highgate'en. Tällä väli-aikaisella, lyhyellä kävelyllä odotin levottomasti, että Agnes kiittäisi Doraa. Voi, mikä ylistys se oli! Kuinka hartaasti ja innokkaasti hän hellimpään huostaani uskoi sen sievän olennon, jonka olin voittanut ja jonka kaikki teeskentelemättömät sulot hän asetti parhaasen valoon eteeni! Kuinka vakavasti, vaikka hyvänsävyisesti hän muistutti minulle, minä kalliina talletuksena tuo orpolapsi oli minulle annettu!
Minä en ollut milloinkaan rakastanut Doraa niin syvästi ja totisesti, kuin sinä iltana rakastin häntä. Kun taas olimme astuneet maahan ja tähtien valossa kävelimme pitkin sitä levollista tietä, joka johdatti tohtorin asuntoon, sanoin Agnesille, että sain kiittää häntä siitä.
"Kun istuit hänen vieressänsä", sanoin minä, "näytit olevan yhtä paljon hänen suojelus-enkelinsä, kuin minun; ja sinä näytät semmoiselta nytkin, Agnes".
"Huono enkeli", vastasi hän, "mutta uskollinen".
Hänen heleä äänensä tunki niin suorastaan sydämeeni, että minusta tuntui luonnolliselta vastata:
"Se iloisuus, joka on sinussa, Agnes (eikä kenessäkään muussa, jonka minä koskaan olen nähnyt), on niin palannut, minä olen huomannut sen tänään, että rupeen toivomaan, että olet onnellisempi kodissasi?"
"Minä olen onnellisempi omassa sydämessäni", lausui hän; "mieleni tuntuu niin iloiselta ja huokealta".
Minä katselin noita levollisia, ylöspäin käännettyjä kasvoja ja ajattelin, että tähdet ne niin jaloiksi saattivat.
"Kotona ei ole mitään muutosta tapahtunut", lausui Agnes tuokion perästä.
"Ei mitään uutta viittausta", sanoin minä — "minä en tahtoisi surettaa sinua, Agnes, mutta en voi olla kysymättä — viittausta siihen, josta viimein erotessamme puhuimme?"
"Ei, ei mitään", vastasi hän.
"Minä olen ajatellut sitä niin paljon".
"Sinun tulee vähemmin ajatella sitä. Muista, että minä lopuksi luotan yksinkertaiseen rakkauteen ja rehellisyyteen. Älä ollenkaan pelkää minun puolestani, Trotwood", lisäsi hän hetken perästä; "sitä askelta, jota varot minun ottavan, en koskaan ota".
Vaikka luulen, etten koskaan ollut todella pelännyt sitä, kun tyvenesti pystyin sitä ajattelemaan, lohdutti se minua sanomattomasti, kun kuulin tämän vakuutuksen hänen omilta, totisilta huuliltaan. Minä sanoin sen hänelle vakavasti.
"Ja kun täällä-käyntisi on ohitse", sanoin minä — "sillä me ehkä emme saa toista kertaa olla kahden kesken — onko luultavaa, että menee pitkä aika, rakas Agnesini, ennenkuin jälleen tulet London'iin?"
"Arvattavasti hyvin pitkä", vastasi hän; "minä luulen, että on paras — isäni tähden — pysyä kotona. Ei ole todennäköistä, että kohtaamme toisiamme usein ensi aikoina, mutta minä aion kirjoittaa ahkerasti Doralle, ja me saamme usein kuulla toisistamme sitä tietä".
Me olimme nyt tohtorin talon pihalla. Alkoi jo käydä myöhäiseksi. Mr.Strong'in huoneen akkunasta näkyi valkeata ja, sitä osoittaen, sanoiAgnes minulle hyvää yötä.
"Älä sure", hän arveli, minulle kättänsä antaessaan, "huoliamme ja vastuksiamme. Minä en voi olla onnellisempi mistään, kuin sinun onnestasi. Jos sinä joskus voit olla avuksi minulle, luota siihen, että anon sitä sinulta. Jumala siunatkoon sinua aina!"
Hänen hohtavassa hymyssään ja näissä viimeisissä hänen iloisen äänensä sävelissä tuntui minusta taas, kuin olisin nähnyt ja kuullut pikku Dorani hänen seurassaan. Minä seisoin hetken portinkäytävässä ja katselin tähtiä, sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta, ja astuin sitten verkalleen pois. Minä olin tilannut yö-sijaa läheisessä ravintolassa ja olin juuri portista menemälläni, kun sattumalta käännyin ja näin valkeata tohtorin lukuhuoneessa. Päähäni tuli se puoleksi moittiva ajatus, että hän oli työskennellyt sanakirjassansa ilman minun avuttani. Saadakseni nähdä, oliko laita niin, ja kaikissa tapauksissa toivottaakseni hänelle hyvää yötä, jos hän vielä istuisi kirjojensa vieressä, palasin minä ja, astuen hiljaisesti eteishuoneen läpi ja varovasti avaten ovea, katsoin sisään.
Ensimäinen henkilö, jonka varjostetun lampun himmeässä valossa ihmeekseni näin, oli Uriah. Hän seisoi aivan likellä lamppua, toinen luurangon-käsi suun edessä ja toinen nojaten tohtorin pöytään. Tohtori istui lukutuolissansa, peittäen kasvojansa käsillään. Kovasti huolestuneena ja hämmentyneenä kumartui Mr. Wickfield eteenpäin, epäileväisesti koskien tohtorin käsivartta.