Vielä yksi takaisinkatsaus.
Minun täytyy kerta vielä pysähtyä. Voi, vaimo-lapsukaiseni! muistini edessä seisoo liikkuvassa joukossa tyvenenä ja hiljaisena haamu, joka viattomassa rakkaudessaan ja lapsellisessa kauneudessaan sanoo: seisahdu ja muista minua — käänny ja katsele Pikku Kukkaa, kun se vaipuu maahan! Minä seisahdun. Kaikki muut esineet käyvät himmeäksi ja katoavat pois. Minä olen taas Doran kanssa asunnossamme. En tiedä, kuinka kauan hän on ollut kipeä. Olen niin tottunut ajattelemaan sitä, etten voi lukea aikaa. Se ei ole pitkä aika viikoissa ja kuukausissa; mutta käytöksessäni ja kokemuksessani se on raskas, raskas aika.
He ovat herjenneet sanomasta minulle: "odottakaat vielä muutamia päiviä". Minä olen ruvennut hämärästi pelkäämään, ettei se päivä koskaan enää koita, jona saan nähdä vaimo-lapsukaiseni juoksentelevan auringonpaisteessa vanhan ystävänsä Jip'in kanssa.
Jip on, niinkuin yht'äkkiä, käynyt kovin vanhaksi. Ehkä se emännässään kaipaa jotakin, joka vilpastutti sitä ja teki sen nuoremmaksi; mutta se on nuopea, sen näky on heikko, sen jalat ovat voimattomat, ja täti on pahoillansa, kun ei se enää vihaa häntä, vaan silloin, kuin se makaa Doran vuoteella ja tätini istuu vieressä, hiipii likelle häntä ja leppeästi nuolee hänen kättänsä.
Dora makaa ja hymyilee meille ja on ihana eikä laske yhtään kärsimätöntä eikä valittavaa sanaa. Hän sanoo, että me olemme sangen hyvät hänelle; että hänen rakas, vanha, huolikas poikansa väsyttää itsensä; ettei tätini yhtään nuku, vaan aina on valveilla, toimelias ja ystävällinen. Välisti nuot pienet linnun-kaltaiset ladyt tulevat katsomaan häntä; ja silloin me puhumme hääpäivästämme ja koko siitä onnellisesta ajasta.
Mikä kummallinen rauha ja seisaus näyttää olevan elämässäni — ja kaikessa elämässä sekä sisällä että ulkona — kun istun hiljaisessa, puoli-pimeässä, siivotussa huoneessa, samalla kuin vaimo-lapsukaiseni siniset silmät ovat käännetyt minua kohden ja hänen pikkuiset sormensa kiertyvät käteni ympäri! Monta, monta tuntia istun niin; mutta kaikista noista kerroista pysyy kolme tuoreimpana muistissani.
* * * * *
On aamu; ja Dora, jonka tätini kädet ovat sievistäneet, näyttää minulle, kuinka hänen kauniit hiuksensa vielä kähertyvät pään-aluksella ja kuinka pitkät ja kiiltävät ne ovat ja kuinka hän tahtoo, että ne ovat höllällänsä siinä verkossa, jota hän pitää päässään.
"Ei sen vuoksi, että olisin ylpeä niistä nyt, sinä pilkkaava poika", sanoo hän, kun minä hymyilen, "vaan sen vuoksi, että sinun oli tapa sanoa, että ne sinusta olivat kauniit, ja sen vuoksi, että, kun rupesin ensiksi ajattelemaan sinua, minun oli tapa katsoa peiliin ja kummastella, tahtoisitko mielellään saada kiharan niistä. Voi, kuinka narrimainen sinä olit, Doady, kun annoin sinulle yhden!"
"Se oli samana päivänä, jona maalasit noita kukkia, joita olin antanut sinulle, Dora, ja minä ilmoitin sinulle, kuinka kovasti rakastunut olin".
"Voi! muttasilloinminä en tahtonut ilmoittaasinulle", sanoo Dora, "kuinka olin itkenyt niitten ääressä, koska luulin, että todella rakastit minua! Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin minun oli tapa tehdä, Doady, menkäämme katsomaan noita paikkoja, joissa olimme semmoinen typerä pari, mennäänkö? Ja kävelemme jälleen noita vanhoja kävelyitämme? Emmekä unhota isä raukkaa?"
"Niin, me menemme ja vietämme muutamia onnellisia päiviä. Sen vuoksi sinun täytyy nyt nopeasti tulla terveeksi, lemmittyni".
"Oi, minä tulen pian terveeksi! Sinä et tiedä, kuinka paljon parempi olen!"
* * * * *
On ilta; ja minä istun samalla tuolilla saman vuoteen luona, samat kasvot käännettyinä minua kohden. Me olemme olleet ääneti, ja Doran kasvot hymyilevät. Minä olen nyt lakannut kantamasta keveätä taakkaani portaita ylös ja alas. Hän makaa täällä koko päivän.
"Doady!"
"Rakas Dorani!"
"Ethän sinä katso järjettömäksi, mitä aion sanoa, vaikka tuonain kerroit minulle, että Mr. Wickfield ei voi hyvin? Minä tahtoisin nähdä Agnesia. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä häntä".
"Minä kirjoitan hänelle, rakas ystäväni".
"Kirjoitatko?"
"Kohta".
"Mikä hyvä, kiltti poika! Doady, ota minut käsivarrellesi. Se ei ole, rakas poikani, mikään oikku. Se ei ole mikään tyhjä mielijohde. Minä tahtoisin todella hyvin mielelläni nähdä häntä!"
"Minä olen varma siitä. Minun tarvitsee vaan ilmoittaa se hänelle, ja hän tulee epäilemättä".
"Sinä olet kai nyt hyvin yksinään, kun istut tuolla alhaalla?" kuiskaaDora, käsivarsi kaulassani.
"Kuinka voin olla muuta, oma kultani, kun näen sinun tyhjän tuolisi?"
"Minun tyhjän tuolini!" Hän nojauu nyt ääneti vähäksi aikaa minuun. "Ja kaipaatko sinä todella minua, Doady?" katsoen ylös ja hymyillen kirkkaasti. "Semmoista lyhytmielistä, typerää raukkaakin, kuin minä olen?"
"Oma Dorani, ketä koko mailmassa kaipaisin niin paljon?"
"Voi puoliso! Minä olen niin iloissani, vaan kuitenkin niin suruissani!" painuen likemmäksi minua ja kiertäen molemmat käsivartensa ympärilleni. Hän nauraa ja nyyhkii, ja sitten hän on tyven ja aivan onnellinen.
"Aivan!" sanoo hän. "Sano vaan Agnesille hartaimmat terveiseni ja ilmoita hänelle, että minä tahtoisin hyvin, hyvin mielelläni nähdä häntä; eikä minulla ole lisäksi mitään toivottavaa".
"Paitsi, että tulet terveeksi taas, Dora".
"Voi, Doady! Välisti minä ajattelen — sinä tiedät, että minä aina olin tyhmä, pikkuinen olento! — ettei se koskaan tapahdu!"
"Älä sano niin, Dora! Kallis vaimoni, älä ajattele niin!"
"Minä en tee niin, jos voin jättää sen, Doady. Mutta minä olen hyvin onnellinen; vaikka rakas poikani on niin yksinään vaimo-lapsukaisensa tyhjän tuolin edessä!"
* * * * *
On yö; ja minä olen vielä hänen luonansa. Agnes on tullut, on ollut tykönämme kokonaisen päivän ja yhden illan. Hän, tätini ja minä olemme istuneet Doran vieressä aamusta asti kaikki yhdessä. Me emme ole puhuneet paljon, mutta Dora on ollut täydellisesti tyytyväinen ja iloinen. Nyt olemme kahden kesken.
Tiedänkö nyt, että vaimo-lapsukaiseni pian jättää minut? He ovat sanoneet minulle niin; he eivät ole sanoneet mitään, joka olisi uutta ajatuksilleni; mutta minä en ole likimainkaan varma, että olen omistanut tämän totuuden. Minä en voi käsittää sitä. Minä olen monta kertaa tänä päivänä mennyt itsekseni itkemään. Minä olen muistanut Häntä, joka itki elävien ja kuolleitten eroa. Minä olen ajatellut koko tuota kaunista ja liikuttavaa kertomusta. Minä olen koettanut taivuttaa ja lohduttaa itseäni ja toivon, että se on menestynyt, vaikka vaillinaisesti; mutta mahdotonta on minun ollut uskoa, että loppu välttämättömästi tulee. Minä pidän hänen kättänsä omassa kädessäni, hänen sydämensä omassa sydämessäni, minä näen hänen rakkautensa edessäni elävän kaikessa voimassaan. Minä en voi sulkea pois yhtä vaaleata, viipyvää uskon sädettä, että hän vielä säästetään minulle.
"Minä aion puhua kanssasi, Doady. Minä aion sanoa jotakin, jota olen usein viime aikoina tuuminut sanoa. Ethän sinä paheksi sitä?" lempeällä katsannolla.
"Paheksi, armaani?"
"Niin, sillä minä en tiedä, mitä vasta ajattelet taikka mitä lienet välisti ajatellut. Kenties usein olet ajatellut samaa. Rakas Doady, minä pelkään, että olin liian nuori".
Minä lasken kasvoni pään-alukselle hänen viereensä, ja hän katsoo minun silmiini ja puhuu hyvin hiljaa. Vähitellen, kun hän jatkaa, huomaan pakahtuvalla sydämellä, että hän puhuu itsestänsä niinkuin menneestä.
"Minä pelkään, ystäväni, että olin liian nuori. Minä en tarkoita vuosien puolesta ainoastaan, vaan kokemuksen, ajatusten, kaikkien puolesta. Minä olin semmoinen tyhmä, pikkuinen olento! Minä luulen, että olisi ollut parempi, jos olisimme vaan rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen. Minä olen ruvennut ajattelemaan, etten ollut sovelias vaimoksi".
Minä koetan pysäyttää kyyneliäni ja vastata: "oi, rakas Dora, yhtä sovelias kuin minä mieheksi!"
"Minä en tiedä", vastaa hän ja pudistaa kiharoitansa vanhalla tavalla. "Ehkä! Mutta, jos minä olisin ollut enemmän sovelias naimisiin, olisin kenties voinut tehdä sinutkin soveliaammaksi siihen. Paitsi sitä sinä olet kovin taitava, mutta en minä".
"Me olemme olleet hyvin onnelliset, suloinen Dorani".
"Minä olen hyvin onnellinen, hyvin. Mutta vuosien kuluessa olisi rakas poikani väsynyt vaimo-lapsukaiseensa, joka yhä vähemmän olisi sopinut kumppaniksi hänelle. Poikani olisi yhä enemmän huomannut, mitä hänen kodissaan puuttui. Hänen vaimo-lapsukaisensa ei olisi muuttunut. Parempi näin".
"Voi, kalliin, kalliin Dorani, älä puhu minulle tällä tapaa. Jokainen sana tuntuu moitteelta!"
"Ei, ei tavukaan!" vastaa hän, suudellen minua. "Voi, ystäväni, sinä et koskaan ansainnut sitä, ja minä rakastin sinua liian paljon, mitään moittivaa sanaa sinulle todella sanoakseni — se oli ainoa ansio, joka minulla oli, paitsi että olin kaunis — taikka että sinusta näytin siltä. Onko kyllä kolkko tuolla alhaalla, Doady?"
"Kovin! Kovin!"
"Älä itke! Onko minun tuolini siellä?"
"Se on vanhalla paikallansa".
"Voi, kuinka poika raukkani itkee. Hiljaa, hiljaa! Anna minulle nyt yksi lupaus. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa. Kun menet alikerrokseen, sano se Agnesille ja lähetä hänet ylös luokseni; ja sillä aikaa, kuin minä puhun hänen kanssaan, älä anna kenenkään — ei edes tädin — tulla. Minä tahdon puhua kahden kesken Agnes'in kanssa. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa aivan yksin".
Minä lupaan, että hän tulee kohta; mutta surulta en voi jättää häntä.
"Minä sanoin, että on parempi näin!" kuiskaa Dora, minua syleillessään. "Oi, Doady, vielä muutama vuosi etkä koskaan olisi voinut rakastaa vaimo-lapsukaistasi hellemmin, kuin nyt; ja lisäksi vielä muutama vuosi, ja hän olisi niin koettanut ja kiusannut sinua, ettet ehkä olisi voinut rakastaa häntä puoleksikaan niin paljon! Minä tiedän, että olin liian nuori ja lapsellinen. Paljon parempi näin!"
* * * * *
Agnes on alikerroksessa, kun tulen vierashuoneesen, ja minä toimitan hänelle sanoman. Hän katoo, jättäen minut yksin Jip'in kanssa.
Jip'in kiinalainen huone on pesän edessä; itse se makaa siinä flanelli-vuoteellansa ja koettaa vaikeroiden nukkua. Kirkas kuu kumottaa korkealta. Kun katson ulos yöhön, vuotavat kyyneleni nopeasti, ja harjaantumaton sydämeni kuritetaan kovasti — kovasti.
Minä istun valkean viereen, ajatellen sokealla omantunnon soimauksella kaikkia niitä salaisia tunteita, joita olen tuntenut naimiseni jälkeen. Minä ajattelen jokaista pikku asiaa minun ja Doran välillä ja tunnen sen totuuden, että pikku asiat ne elämän tekevät. Alati kohoo muistojeni merestä tämän kalliin lapsen kuva semmoisena, kuin hän oli, kun ensiksi opin tuntemaan hänet, kaunistettuna nuoren rakkauteni ja hänen oman rakkautensa kautta kaikilla ihanteilla, joista semmoinen rakkaus on niin rikas. Olisiko todella ollut parempi, jos olisimme rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen? Harjaantumaton sydän, vastaa!
Kuinka aika kuluu, en tiedä, ennenkuin vaimo-lapsukaiseni vanha kumppani herättää minut. Tavallista levottomampana pyrkii se ulos huoneestansa, katselee minua, astuu oven luo ja inisee päästäksensä ylikerrokseen.
"Ei tänä yönä, Jip! Ei tänä yönä!"
Se tulee verkalleen takaisin luokseni, nuolee kättäni ja nostaa himmeät silmänsä kasvojani kohden.
"Oi Jip! Kenties se ei tapahdu koskaan enää!"
Se laskeuu alas jalkojeni juureen, oikaisee itsensä, ikäänkuin nukkuakseen, ja vaikeroivalla huudolla kuolee.
"Voi Agnes! Katso, katso tänne!"
— Nuot kasvot, niin täynnänsä sääliä ja surua, tuo kyynel-sade, tuo kammottavan mykkä ilmoitus minulle, tuo juhlallinen taivaasen päin nostettu käsi!
"Agnes?"
Se on ohitse. Pimeys ympäröitsee minua; ja ajaksi on kaikki kadonnut muististani.
Mr. Micawber'in raha-asiat.
Tämä ei ole se aika, jolloin aion kuvata mieleni tilaa surun taakan alla. Minusta tuntui kuin tulevaisuus olisi suljettu minulta, kuin elämäni jäntevyys ja toimi olisivat loppuneet, kuin en voisi koskaan löytää mitään turvapaikkaa, paitsi haudassa. Minusta tuntui niin, sanon minä, mutta ei suruni ensimmäisessä puuskauksessa. Minä jouduin verkalleen niin pitkälle. Joll'eivät ne tapaukset, joitten kertomiseen nyt ryhdyn, olisi taajenneet ympärilläni, aluksi hämmentääkseen ja lopuksi enentääkseen suruani, on mahdollista (vaikk'en luule sitä todennäköiseksi), että olisin kerrallaan vaipunut tähän tilaan. Niinkuin asian laita nyt oli, tuli väli-aika, ennenkuin täydellisesti tiesin oman tuskani; väli-aika, jolloin pidin sitäkin luuloa, että sen tuikeimmat kivut olivat ohitse, ja jona sydämeni sai lohdutusta muistellessaan kaikkia, mitä oli viattominta ja ihaninta siinä hellässä sadussa, joka nyt oli ijäksi päättynyt.
Milloin ensiksi esiteltiin, että lähtisin ulkomaille, taikka kuinka tapahtui, että me sovimme siitä, että etsisin rauhaa muutoksessa ja matkustuksessa, sitä en edes nyt selvästi tiedä. Agnesin henki vallitsi niin täydellisesti kaikissa, mitä ajattelimme ja sanoimme ja teimme sinä surun aikana, että luulen saavani päättää, että tämä ehdoitus lähti hänen vaikutuksestansa. Mutta hänen vaikutuksensa oli niin hiljainen, etten tiedä sen enempää.
Ja nyt rupesin todella ajattelemaan, että vanhassa muistossani hänestä ja tuosta maalatusta kirkon-akkunasta mieleeni oli tunkenut joku profeetallinen ennustus siitä, mitä hän oli oleva minulle siinä onnettomuudessa, joka ajan täyttyessä oli minua kohtaava. Koko tässä surussa siitä ijäti muistettavasta hetkestä saakka, jolloin hän seisoi edessäni, käsi ylöspäin nostettuna, oli hän niinkuin pyhä olento yksinäisessä asunnossani. Kun kuoleman enkeli laskeusi siihen, nukkui vaimo-lapsukaiseni hymyillen — he kertoivat sen minulle, kun kykenin kuulemaan sitä — uneen Agnesin rinnalle. Tainnoksistani heräsin, ensiksi havaitakseni hänen sääliväisiä kyyneleitänsä, hänen toivon ja rauhan sanojansa, hänen leppeitä kasvojansa, jotka kallistuivat niinkuin jostakin puhtaammasta, lähempänä taivasta olevasta seudusta harjaantumattoman sydämeni puoleen ja lievittivät sen tuskaa. Sallikaat minun jatkaa.
Minun oli määrä lähteä ulkomaille. Tämä näyttää olleen alusta päätetty keskenämme. Koska maa nyt peitti kaikki, mitä katoavaista oli eronneesta vaimostani, odotin ainoastaan sitä, mitä Mr. Micawber nimitti "Heep'in lopulliseksi murentamiseksi", ja siirtolaisten lähtöä.
Traddles'in, tämän surussani hellän ja uskollisen ystäväni kehoituksesta palasimme Canterbury'yn: minä tarkoitan tätini, Agnes ja minä. Me menimme yhteisestä suostumuksesta suoraan Mr. Micawber'in asuntoon, jossa, niinkuin myöskin Mr. Wickfield'in luona, ystäväni yhä oli työskennellyt räjähdys-kokouksestamme asti. Kun Mrs. Micawber raukka näki minun tulevan sisään mustissa vaatteissani, tuli hän kovasti liikutetuksi. Mrs. Micawber'in sydämessä löytyi paljon hyvää, jota ei mikään ollut tunkenut pois siitä kaikkina näinä monena vuonna.
"No, Mr. ja Mrs. Micawber", oli tätini ensimäinen tervehdys, kun olimme käyneet istumaan. "Oletteko ajatelleet tuota ehdoitustani maasta muuttamisesta?"
"Rakas Madam", vastasi Mr. Micawber, "kenties minä en voi paremmin ilmoittaa sitä päätöstä, johon Mrs. Micawber, teidän nöyrä palvelianne ja, minun sopii lisätä, lapsemme yhteisesti ja yksityisesti olemme tulleet, kuin niin, että vastaukseksi lainaan erään mainion runoilian sanat:
'Ruuhemme rannassa kiikkuu,Laivamme laineilla liikkuu'".
"Se on oikein", arveli tätini. "Minä ennustan teille kaikenlaista hyvää järkevästä päätöksestänne".
"Madam, te teette meille suuren kunnian", vastasi Mr. Micawber ja veti samalla esiin jonkun muistokirjan. "Mitä siihen rahalliseen apuun tulee, jonka kautta meidän on mahdollinen lykätä heikko kanotimme yrityksen valtamerelle, olen tyyni ajatellut tuota tärkeätä asianhaaraa ja pyydän saadakseni esitellä reverssejäni — varustettuina, sitä on tarpeeton lisätä, semmoisilla karttamerkeillä, kuin eri parlamentin-päätökset tämmöisiä vakuutuspapereita varten määräävät — kahdeksaksitoista, neljäksikolmatta ja kolmeksikymmeneksi kuukaudeksi. Siinä ehdoituksessa, jonka ensiksi toin esiin, puhuttiin kahdestatoista, kahdeksastatoista ja neljästäkolmatta kuukaudesta; mutta minä pelkään, ettei semmoinen sopimus sallisi kylläksi aikaa, että — jotakin — ilmaantuisi. Ehk'emme ole", lausui Mr. Micawber, katsoen ympäri huonetta, niinkuin se olisi edustanut useita satoja tynnyrin-aloja oivasti viljeltyä maata, "kun ensimäinen reverssi on lunastettava, olleet onnelliset sadon puolesta taikka ehk'emme ole saaneet satoamme korjatuksi. Työntekiöitä on, luullakseni, välisti vaikea saada siinä osassa meidän siirtokunnallisista alueistamme, johon kohtalo heittää meidät taistelemaan viljavan maan kanssa".
"Sovittakaat asia kokonaan mieltänne myöden, Sir", vastasi tätini.
"Madam", vastasi hän, "Mrs. Micawber ja minä itse olemme syvästi kiitolliset ystäviemme ja suojeliaimme huolellisesta hyvyydestä. Mitä minä tahdon, on se, että olen täydellisesti asianmiehen kaltainen ja aivan säntillinen. Kun käännämme, niinkuin nyt aikomuksemme on, ihan uutta lehteä, ja peräydymme, niinkuin nyt peräydymme, semmoista harppausta varten, jossa ei ole tavallinen mitta, on se tärkeätä itsekunnioitukselleni ja lisäksi esimerkkinä pojalleni, että nämät määräykset tehdään niinkuin miehen ja miehen kesken".
Minä en tiedä, paniko Mr. Micawber mitään merkitystä tähän viimeiseen sananparteen; minä en tiedä, paneeko kukaan taikka onko kukaan koskaan pannut, mutta hän näytti tavattomasti ihastelevan sitä ja toisti osoittavalla yskällä: "niinkuin miehen ja miehen kesken".
"Minä ehdottelen", lausui Mr. Micawber, "vekseleitä — mukava keksintö kauppaa harjoittavassa mailmassa, josta, luullakseni, alkuansa saamme kiittää Juutalaisia, joilla minusta näyttää olleen pirun paljon tekemistä niitten kanssa aina siitä saakka — koska niitä sopii diskonteerata. Mutta jos reverssejä taikka jotakin muuta vakuutta katsottaisiin paremmaksi, olen valmis ilolla laittamaan semmoisia asiakirjoja. Niinkuin miehen ja miehen kesken".
Tätini huomautti, että semmoisessa asiassa, jossa molemmat puolueet olivat taipusat suostumaan vaikka mihin, hän piti varmana, ettei olisi vaikea sopia tästä kohdasta. Mr. Micawber'illa oli sama ajatus.
"Mitä niihin kotoisiin hankkeisin tulee, Madam", lausui Mr. Micawber jonkunlaisella ylpeydellä, "joilla varustamme itseämme sen kohtalon vastaan-ottamiseen, johon nyt saa arvella meidän ruvenneen, pyydän saadakseni kertoa niitä. Vanhin tyttäreni käy joka aamu kello viisi eräässä läheisessä laitoksessa oppimassa sitä processia — jos sitä processiksi sopii nimittää — jolla lehmiä lypsetään. Nuoremmat lapseni ovat saaneet käskyn tutkia niin tarkasti, kuin asianhaarat sallivat, niitten sikojen ja kanojen tapoja, joita pidetään tämän kaupungin köyhemmissä osissa, josta toimesta he kahdesti ovat tuodut kotiin ja tuskin on tuumaa puuttunut, että olisivat joutuneet hevosten jalkoihin. Itse olen viime viikon kuluessa kääntänyt huomiotani leipomisen taitoon; ja poikani Wilkins on lähtenyt liikkeelle, sauva kädessä, ajamaan kotiin karjaa, kun ne raa'at palkkalaiset, jotka sitä hoitavat, ovat suvainneet hänen tehdä jotakin tämäntapaista vapaa-ehtoista palvelusta — joka, minä sanon; sitä surulla ihmisluontomme puolesta, ei kuitenkaan usein ole tapahtunut, sillä tavallisesti häntä sadatuksilla käskettiin korjaamaan luunsa".
"Kaikki aivan oikein", lausui tätini kehoittavaisesti. "Mrs. Micawber on epäilemättä myös ollut ahkera".
"Rakas Madam", vastasi Mrs. Micawber asianmiehen kaltaisella muodollansa, "minä olen valmis tunnustamaan, etten ole puuhannut semmoisissa askareissa, jotka suorastaan koskevat maanviljelykseen taikka karjanhoitoon, vaikka hyvin havaitsen, että molemmat vast'edes vaativat huomiotani vieraalla rannikolla. Ne joutohetket, joita olen voinut säästää perheellisiltä velvollisuuksiltani, olen pyhittänyt lavealäntäiseen kirjeenvaihtoon heimoni kanssa. Sillä minä tunnustan, rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, joka, luullakseni, vanhasta totutusta tavasta aina palasi minuun, "että minusta näyttää kuin se aika olisi tullut, jolloin entisyys on haudattava unhotukseen; jolloin heimoni tulee ojentaa kättänsä Mr. Micawber'ille ja Mr. Micawber'in tulee ojentaa kättänsä heimolleni; jolloin leijonan tulee laskeutua lampaan viereen ja heimoni olla ystävällisellä kannalla Mr. Micawber'in kanssa".
Minä vastasin, että myöskin ajattelin niin.
"Tämä on ainakin se kanta, rakas Mr. Copperfield", jatkoi Mrs. Micawber, "joltaminäkatselen asiaa. Kun asuin kotona isän ja äidin luona, oli isän tapa kysyä, kun joku asia oli keskusteltava vähäisessä piirissämme: 'miltä kannalta Emma tätä asiaa katsoo?' Että isäni liiaksi suosi minua, tiedän kyllä; mutta semmoisesta asiasta, kuin tuosta jäisestä kylmyydestä, joka aina on ollut Mr. Micawber'in ja heimoni välillä, olen tietysti tehnyt itselleni jonkun päätöksen, oli se kuinka perätön tahansa".
"Epäilemättä. Olette kaiketi, Ma'am", arveli tätini.
"Juuri niin", yhtyi häneen Mrs. Micawber. "No, minä olen ehkä erhettynyt päätöksissäni; on hyvin todennäköistä, että olen; mutta yksityinen mielipiteeni on, että juopa heimoni ja Mr. Micawber'in välillä on saanut alkunsa jostakin semmoisesta luulosta heimoni puolelta, että Mr. Micawber pyytäisi rahallista apua heiltä. Minä en voi olla ajattelematta", lausui Mrs. Micawber syvän viisauden muodolla, "että löytyy niitä heimossani, jotka ovat pelänneet, että Mr. Micawber ahdistaisi heitä, saadaksensa heidän nimeänsä — minä en tarkoita lapsillemme kasteessa annettavaksi, vaan vekseleihin kirjoitettavaksi ja rahamarkkinoilla myytäväksi".
Se teräväjärkisyyden katse, jolla Mrs. Micawber ilmoitti tämän havaintonsa, ikäänkuin ei kukaan muu olisi koskaan ennen huomannut sitä, näytti kummastuttavan tätiäni, joka äkkiä vastasi: "Noh, Ma'am, ylimalkain en kummastelisi, vaikka olisitte oikeassa!"
"Koska Mr. Micawber nyt aikoo katkaista ne rahalliset kahleet, jotka niin kauan ovat kytkeneet häntä", lausui Mrs. Micawber, "ja aloittaa uutta elämää semmoisessa maassa, jossa on kylläksi tilaa hänen luonnonlahjoillensa — joka minun ajatukseni mukaan on erittäin tärkeä asia, koska Mr. Micawber'in luonnonlahjat nimen-omaan kaipaavat avaraa vaikutus-alaa — näyttää minusta, kuin heimoni tulisi ottaa vaaria tästä tilaisuudesta ja astua esiin. Mitä minä soisin näkeväni, on Mr. Micawber'in ja heimoni kokoontuminen juhlallisiin pitoihin, jotka heimoni saisi kustantaa ja joissa, kun joku johdattava heimokuntani jäsen olisi esitellyt onnea ja menestystä Mr. Micawber'ille, Mr. Micawber saisi tilaisuutta selittää mielipiteitänsä".
"Rakas ystäväni", vastasi Mr. Micawber vähän kiivaasti, "lienee paras, että sanon kohta suoraan, että, jos joutuisin selittämään mielipiteitäni tuolle kokoontuneelle joukolle, ne ehkä huomattaisiin olevan loukkaavaa laatua, koska minun ajatukseni on se, että sinun heimolaisesi yleisesti ovat hävyttömiä snobbeja ja yksityisesti aika veijareita".
"Ei, Micawber!" lausui Mrs. Micawber, päätänsä pudistaen. "Sinä et ole koskaan ymmärtänyt heitä eivätkä he ole koskaan ymmärtäneet sinua".
Mr. Micawber yski.
"He eivät ole koskaan ymmärtäneet sinua, Micawber", sanoi hänen vaimonsa. "He ehkä eivät pysty siihen. Jos niin on laita, on se heidän onnettomuutensa. Minä voin surkutella heidän onnettomuuttansa".
"Minä olen erittäin pahoillani, rakas Emmani", lausui Mr. Micawber leppyen, "että tulin laskeneeksi semmoisia lauseita, jotka vaan vähänkin näyttävät ankaralta. Muuta en mielinyt sanoa, kuin sitä, että minä pääsen lähtemään ulkomaille ilman että heimolaisesi astuvat esiin kunnioittamaan minua — lyhyeltä, kylmiä olkapäitänsä jäähyväisiksi kohottamaan, ja että minä ylimalkain mieluisammin tahtoisin jättää Englannin sillä vauhdilla, joka minulla itsellä on, kuin saada mitään lisää siihen siltä taholta. Samalla sanon, rakas ystäväni, että, jos he alentuisivat vastaamaan sinun kirjeisisi — jonka asian yhteinen kokemuksemme tekee kovasti epäiltäväksi — olkoon se kaukana minusta, että estäisin mieli-haluasi".
Kun asia oli tällä ystävällisellä tavalla ratkaistu, tarjosi Mr. Micawber käsivartensa Mrs. Micawber'ille ja, luoden silmäyksen siihen kirjojen ja paperien läjään, joka makasi Traddles'in edessä pöydällä, sanoi, että he tahtoivat jättää meidät itseksemme; jonka he juhlallisesti tekivätkin.
"Rakas Copperfield", lausui Traddles, nojautuen taaksepäin tuolissansa, kun he olivat menneet, ja katsellen minua semmoisella hellyydellä, joka saatti hänen silmänsä punaiseksi ja hänen hiuksensa vääntymään kaikille tahoille, "minä en pyydä anteeksi, että aion vaivata sinua työllä, koska tiedän, että otat hartaasti osaa siihen ja se ehkä haihduttaa ajatuksiasi. Rakas poikani, minä toivon, ettet ole kokonaan uupunut?"
"Minä olen täysissä voimissa", sanoin minä vähäisen vaiti-olon perästä. "Meillä on enemmän syytä ajatella tätiäni, kuin ketään muuta. Sinä tiedät, kuinka paljon hän on tehnyt".
"Varmaan, varmaan", vastasi Traddles. "Kukapa sitä unhottaisi!"
"Mutta ei siinäkään ole kaikki", sanoin minä. "Viimeisinä parina viikkona ovat jonkunlaiset uudet huolet vaivanneet häntä; ja hän on joka päivä ollut sisä- ja ulkopuolella Londonia. Monta kertaa on hän lähtenyt kotoa varhain aamulla ja jäänyt pois iltaan saakka. Eilen, Traddles, oli melkein sydän-yö, ennenkuin hän tuli kotiin, vaikka tämä matka oli hänen edessään. Sinä tiedät, kuinka paljon hän pitää lukua muista. Hän ei tahdo kertoa minulle, mikä ikävä asia on kohdannut häntä".
Kovin vaaleana ja syvät va'ot kasvoissansa istui tätini liikahtamatta, siksi kuin olin päättänyt; jolloin muutamat kyynelet eksyivät hänen poskillensa ja hän laski kätensä minun kädelleni.
"Se ei ole mitään, Trot; se ei ole mitään. Se menee pian ohitse. Sinä saat aikanansa tietää sen. Nyt Agnes, rakas tyttöni, tarkatkaamme näitä asioita".
"Mr. Micawber'in kunniaksi tulee minun myöntää", aloitti Traddles, "että, vaikk'ei hän näytä milläkään menestyksellä työskennelleen omaksi hyväkseen, hän on aivan väsymätön, kun hän työskentelee muita varten. Minä en ole hänen vertaistaan nähnyt. Jos hän aina menettelee samalla tapaa, on hän tätä nykyä oikeastaan parin sadan vuoden vanha. Se into, johon hän ehtimiseen on kiihoittanut itseänsä, ja se kaikki unhottava ja kiivas tapa, jolla hän yöt päivät on sukeltanut paperein ja kirjojen kasaan, niistä lukemattomista kirjeistä puhumatta, joita hän on kirjoittanut minulle tämän ja Mr. Wickfield'in asunnon välillä, vieläpä usein pöydän poikki, kun hän on istunut vastapäätä minua ja hänen olisi ollut paljon mukavampi puhua — kaikki tämä on varsin erinomaista".
"Kirjeitä!" huudahti tätini. "Minä luulen, että hän näkee unta kirjeen muodossa!"
"Mr. Dick on myöskin", lausui Traddles, "tehnyt ihmeitä! Heti kuin hän pääsi Uriah Heep'iä vartioimasta, jota hän piti silmällä semmoisella tavalla, että minä en koskaan ole parempaa nähnyt, alkoi hän palvella Mr. Wickfield'iä. Ja hänen harras tahtonsa olla hyödyksi niissä tutkinnoissa, joita olemme tehneet, ja se tehokas apu, joka hänestä on ollut, kun hän teki otteita, kopioitsi, toi ja vei, on todella innostuttanut meitä".
"Dick on hyvin merkillinen mies", huudahti tätini. "Sitä olen aina sanonut. Sinä tiedät sen, Trot!"
"Minä voin ilolla sanoa, Miss Wickfield", jatkoi Mr. Traddles yhtä suurella hienotunteisuudella, kuin vakavuudella, "että Mr. Wickfield on teidän poissa ollessanne melkoisesti vaurastunut. Siitä painajaisesta päästyänsä, joka niin kauan aikaa oli kiusannut häntä, ja siitä pelosta, jossa hän oli elänyt, on hän tuskin sama ihminen enää. Jopa hän toisinaan taas kykenee kiinnittämään muistiansa ja huomiotansa erinäisiin asioihin, joka kyky viime aikoina on ollut heikontuneena hänessä; ja hän on pystynyt auttamaan meitä ja selittämään kaikenlaisia, joita olisimme havainneet kovin vaikeaksi, jollei mahdottomaksi, suorittaa ilman häntä. Mutta minun tehtäväni on kertoa, mihin päätöksiin olemme tulleet, olkootkin vähäpätöiset, eikä puhua niistä kaikista toivokkaista asioista, joita olen huomannut, sillä muutoin minusta ei koskaan tule mitään valmista".
Hänen suora käytöksensä ja miellyttävä luontevuutensa osoittivat selvästi, että hän oli sanonut nämät, saattaaksensa meitä hyvälle tuulelle ja Agnesia siihen tilaan, että hän vähemmällä levottomuudella kuulisi isäänsä mainittavan; mutta asia tuntui yhtä hyvältä sen vuoksi.
"No, malttakaat, minä katson", sanoi Traddles, silmäillen papereita pöydällä. "Kun olemme laskeneet varamme ja tehneet suoran melkoisesta ehdottomasta sekasohrosta ensimäisessä sijassa ja ehdollisesta selkkauksesta ja väärennyksestä toisessa sijassa, pidämme varmana, että Mr. Wickfield nyt voi lakkauttaa asiamiehen toimensa niin, ettei minkäänlaista rahanpuutetta eli haaskausta tule ilmi".
"Oi, kiitos Jumalan!" huudahti Agnes hartaasti.
"Mutta", lausui Traddles, "ne loppuvarat, jotka jäisivät hänen elatuksekseen — ja minä otan silloin lukuun, että talo myydään — olisivat niin pienet, koska ne eivät suinkaan nousisi enempään, kuin muutamaan sataan puntaan, että olisi ehkä paras, Miss Wickfield, ajatella, eikö hänen vielä tulisi hoitaa niitä tiluksia, jotka niin kauan ovat olleet hänen hallussaan. Hänen ystävänsä saattavat nyt neuvoa häntä, kun hän on vapaa. Te itse, Miss Wickfield — Copperfield — minä —".
"Minä olen ajatellut sitä, Trotwood", sanoi Agnes, katsellen minua, "ja minä tunnen, ettei tule olla niin eikä saa olla niin, vaikka semmoinenkin ystävä kehoittaa siihen, jolle olen niin kiitollinen ja niin suuressa velassa".
"Minä en pyydä sanoa, että kehoitan siihen", muistutti Traddles. "Minä katson oikeaksi esitellä sitä. Ei muuta".
"Minä kuulen ilolla teidän sanovan niin", vastasi Agnes vakaasti, "sillä se synnyttää minussa toivoa, melkein varmaa tietoa, että me ajattelemme samalla tavalla. Rakas Mr. Traddles ja rakas Trotwood, mitä lisäksi voisin toivoa, kun isä nyt on kunnialla vapaa! Minä olen aina sydämestäni halannut, että, jos voisin päästää hänet niistä vaivoista, joissa hän on ollut, saisin antaa takaisin vähäisen osan siitä rakkaudesta ja huolesta, josta olen kiitollisuuden velassa hänelle, ja pyhittää elämäni hänelle. Se on vuosikaudet ollut korkein toivoni. Kun saan omin neuvoin pitää huolta tulevaisuudestamme, on se oleva suurin onni — suurin onni lähinnä sitä, että tiedän hänen pääsneen kaikenlaisesta tilistä ja edesvastauksesta — minkä voin tuntea".
"Oletko ajatellut, millä tavalla, Agnes?"
"Usein! Minä en pelkää, rakas Trotwood. Minä olen varma menestyksestä. Niin moni ihminen tuntee minut täällä ja suo minulle hyvää, että olen varma. Ole huoleti minun puolestani. Me emme tarvitse suuria. Jos hyyrään ulos rakkaan, vanhan asuntomme ja pidän koulua, hyödytän muita ja olen itse onnellinen".
Hänen iloisen äänensä levollinen hartaus palautti jälleen ensiksi rakkaan, vanhan asunnon ja sitten oman, yksinäisen kotini niin elävästi mieleeni, että sydämeni oli aivan täynnä enkä minä voinut lausua sanaakaan. Traddles oli vähän aikaa ahkerasti papereita katsovinaan.
"Nyt seuraa, Miss Trotwood", lausui Traddles, "teidän omaisuutenne".
"Hyvä, Sir", huokaili tätini. "Minulla ei ole muuta sanottavaa siitä, kuin että, jos se on mennyt, minä tyydyn siihen, mutta, jos se ei ole mennyt, minä ilolla otan sen takaisin".
"Sitä oli alusta, luullakseni, kahdeksan-tuhatta puntaa obligationeissa?" sanoi Traddles.
"Oikein!" vastasi tätini.
"Minä en voi saada selkoa enemmästä, kuin viidestä", lausui Traddles hämmentyneellä muodolla.
"— tuhannesta, niinkö tarkoitatte?" kysyi tätini tavattomalla tyvenyydellä, "vaiko vaan viidestä punnasta?"
"Viidestä tuhannesta punnasta", lausui Traddles.
"Muuta sitä ei ollutkaan", vastasi tätini. "Itse myin kolme tuhatta. Yhden tuhannen maksoin sinun kontrahdistasi, Trot, rakas poikani; ja toiset kaksi on minulla itsellä. Kun loput menivät minulta, katsoin viisaaksi olla mitään tästä summasta puhumatta, vaan pidin sitä tallella hätävaraksi. Minä tahdoin nähdä, kuinka sinä suoriuisit koetuksesta, Trot; ja sinä suoriusit jalosti — kestäväisenä, itseluottavaisena, itsekieltäväisenä! Niin myöskin Dick. Älkäät puhutelko minua, sillä minä huomaan, että hermoni ovat hiukan kiihdyksissä!"
Sitä ei kukaan olisi uskonut, kun näki hänen istuvan suorana, käsivarret ristissä; mutta hän osasi kummallisella tavalla hillitä itseänsä.
"Siinä tapauksessa minua ilahuttaa sanoa", huudahti Traddles, mielihyvästä hohtaen, "että olemme pelastaneet koko summan!"
"Älkäät onnitelko minua kukaan!" huudahti tätini. "Kuinka niin on käynyt, Sir?"
"Te luulitte, että Mr. Wickfield oli hukannut ne?" kysyi Traddles.
"Tietysti tein niin", lausui tätini, "ja sentähden minun oli helppo olla vaiti. Ei sanaakaan, Agnes!"
"Arvopaperinne myytiinkin todella", sanoi Traddles, "sen valtuus-kirjan nojalla, jonka Mr. Wickfield oli saanut teiltä; mutta minun ei tarvitse sanoa, kuka ne myi taikka kenenkä allekirjoitus oli. Tuo konna uskotteli jälestäpäin Mr. Wickfield'iä — näytti myöskin todeksi numeroilla — että hän, Heep, oli ottanut nämät rahat (yleisen käskyn johdosta, sanoihän), estääksensä muita puutteita ja vastuksia näkymästä. Koska Mr. Wickfield oli niin heikko ja avuton hänen käsissään, että hän teille jälestäpäin maksoi useita korkosummia semmoisesta nimellisestä pää-omasta, jonka hän tiesi olemattomaksi, saatti hän, paha kyllä, itsensä osalliseksi petokseen".
"Ja otti viimein koko syyn omaksensa", lisäsi tätini; "ja kirjoitti minulle mielettömän kirjeen, jossa hän syytti itseänsä varkaudesta ja äärettömistä rikoksista. Tämän johdosta minä kävin hänen luonansa varhain eräänä aamuna, käskin tuoda kynttilän, poltin kirjeen ja pyysin häntä tekemään minulle ja itsellensä oikeutta, jos hän suinkin voi; mutta, jollei, pitämään asiaa salassa tyttärensä tähden. — Jos kukaan sanoo sanan minulle, menen pois täältä!"
Me pysyimme kaikki ääneti; Agnes kasvojansa peittäen.
"No, rakas ystäväni", lausui tätini tuokion perästä, "te olette siis todella kiristäneet ulos rahat häneltä?"
"Niin, asia on semmoinen", vastasi Traddles, "että Mr. Micawber oli niin täydellisesti kietonut hänet ja piti aina, kun joku vanha petti, niin monta uutta solmua varalla, että hänen oli mahdoton välttää meitä. Aivan omituinen seikka on, että todella luulen hänen vieneen tämän summan pikemmin vihaansa Copperfieldiin tyydyttääksensä, kuin ahneuttansa, vaikka se oli suunnaton. Sen hän sanoi minulle suoraan. Hän sanoi, että hän olisi vaikka kuluttanut yhtä paljon lisäksi, jotakin kiusaa taikka vahinkoa Copperfieldille tehdäksensä".
"Haa!" lausui tätini, otsaansa miettiväisesti rypistäen ja katsellenAgnesia. "Ja mihin hän nyt on joutunut?"
"Minä en tiedä. Hän lähti täältä", lausui Traddles, "äitinsä kanssa, joka koko ajan parkui, rukoili ja tunnusteli kaikenlaisia. He lähtivät Londonin yö-vaunuilla, enkä minä tiedä sen koommin Heep'istä, paitsi että hän oli kovasti kiukuissaan minulle, kun erosimme. Hän näyttää katsovan velkaansa minulle melkein yhtä suureksi, kuin Mr. Micawber'ille, jota minä (niinkuin hänelle sanoinkin) pidän oikein kohteliaisuuden lauseena".
"Luuletko, että hänellä on mitään rahaa, Traddles?" lausuin minä.
"Kyllä, ystäväni, niin minä luulisin", vastasi hän, pudistaen päätänsä totisesti. "Minä sanoisin, että hän on tavalla tai toisella pistänyt paljon plakkariinsa. Mutta minä luulen sinun huomaavan, Copperfield, jos sinun olisi tilaisuus tarkastaa hänen elämäänsä, ettei raha koskaan pidätä tätä miestä konnamaisuudesta. Hän on niin teeskelemiseen piitynyt, että ajoi hän mitä asiaa hyvänsä, hänen täytyy ajaa sitä koukuilla. Se on hänen ainoa palkintonsa siitä ulkonaisesta pakosta, jolla hän vaivaa itseänsä. Aina madellen pitkin maata milloin mitäkin pientä tarkoitusta varten, suurentaa hän alati jokaista esinettä, jota hän kohtaa tiellänsä, ja vihaa siis ja epäilee jokaista, joka viattomimmalla tavalla tulee hänen ja hänen tarkoitusperänsä väliin. Niin nuot koukut joka hetki käyvät yhä koukkuisemmaksi vähimmästäkin syystä taikka ilman mitään syytä. Ei tarvitse kuin katsoa hänen menetystänsä tässä", sanoi Traddles, "sitä tietääksensä".
"Hän on koko huonouden hirviö!" lausui tätini.
"Sitä en, totta puhuen, tiedä", huomautti Traddles miettiväisesti."Moni ihminen voi olla hyvinkin huono, kun hän siihen rupee".
"Mutta nyt Mr. Micawber'in asioihin", sanoi tätini.
"Hyvä", lausui Traddles iloisesti, "minun täytyy kuin täytyykin kerta vielä lujasti kiittää Mr. Micawber'ia. Jollei hän olisi ollut niin kärsivällinen ja sitkeä niin kauan aikaa, emme koskaan olisi voineet toivoakaan mitään mainittavia seurauksia. Ja minun mielestäni täytyy meidän huomata, että Mr. Micawber teki oikein vaan oikean tähden, kun ajattelemme, mitä etuja hän vaiti-olostansa olisi voinut saada Uriah Heep'iltä".
"Niin minunkin mielestäni täytyy", arvelin minä.
"No, mitä antaisitte hänelle?" kysyi tätini.
"Oh! Ennenkuin tullaan siihen kohtaan", lausui Traddles, hiukan hämmentyneenä, "täytyy minun tunnustaa, että minä (kosk'en voinut saavuttaa kaikkia, mitä tahdoin), katsoin viisaaksi jättää pois kaksi seikkaa, kun laittomalla tavalla — sillä kokonaan laiton se on alusta loppuun saakka — sovitimme tämän vaikean asian. Nuot velkasetelit ja niin edespäin, joita Mr. Micawber antoi hänelle niistä etumaksoista, joita hän sai —".
"Hyvä! Ne ovat lunastettavat", arveli tätini.
"Niin, mutta minä en tiedä, milloin ne tuodaan esiin, eikä missä ne ovat", vastasi Traddles, avaten silmiänsä; "ja minua aavistaa, että Mr. Micawber nykyhetken ja lähtönsä välillä varmaan joutuu vankeuden tai ryöstön alaiseksi".
"Siinä tapauksessa täytyy kaiketi yhtä usein vapauttaa hänet vankeudesta ja ryöstön-alaisuudesta", lausui tätini. "Kuinka suuri koko summa on?"
"No, Mr. Micawber on kirjoittanut raha-asiansa — siksi hän niitä nimittää — suurella säännöllisyydellä yhteen kirjaan", vastasi Traddles hymyillen; "ja hänen mukaansa nousee summa sataan kolmeen puntaan ja viiteen shillingiin".
"Paljonko annamme hänelle, tämä summa siihen luettuna?" kysyi tätini."Rakas Agnes, jälestäpäin sopii meidän kahden puhua sen jakamisesta.Paljonko pitäisi antaa hänelle? Viisi sataa puntaa?"
Tässä Traddles ja minä vastasimme molemmat yhtä haavaa. Me esittelimme, että tätini antaisi vähäisen summan rahassa ja ilman mitään eri suostumusta Mr. Micawber'in kanssa maksaisi Uriah Heep'in vaatimukset sitä myöden, kuin ne tuotiin esiin. Me arvelimme, että perheelle kustannettaisiin matka ja tamineet sekä maksettaisiin sata puntaa, niinkuin myöskin, että vakaasti keskusteltaisiin siitä tavasta, jolla Mr. Micawber suorittaisi lainansa, koska se varmaan oli terveellistä hänelle, että hän katsoi itsensä velvolliseksi vastaamaan siitä. Tähän lisäsin sen tuuman, että minä antaisin muutamia tietoja hänen luonteestaan ja elämästään Mr. Peggotylle, johon, niinkuin tiesin, sopi luottaa, sekä että Mr. Peggottya salaisesti pyydettäisiin ennalta hänelle jättämään toiset sata puntaa. Minä esittelin vielä, että koetettaisiin saada Mr. Micawber'ia pitämään väliä Mr. Peggotylla sen kautta, että hänelle kerrottaisiin niin paljon Mr. Peggotyn tapauksista, kuin katsoin itselläni olevan oikeutta taikka muutoin olevan viisasta ilmoittaa, yleensä koetettaisiin saada heitä keskinäisesti auttamaan toisiansa yhteisen hyvän vuoksi. Me suostuimme kaikki hartaasti näihin tuumiin; ja minun sopii kerrallaan mainita, että puheen-alaiset henkilöt kohta jälestäpäin tekivät samoin täydellisellä taipuvaisuudella ja sovulla.
Kun näin, että Traddles taas huolestuneena katseli tätiäni, muistutin häntä toisesta ja viimeisestä kohdasta, johon hän oli kääntänyt huomionsa.
"Sinä ja tätisi annatte minulle anteeksi, Copperfield, jos otan puheeksi ikävän aineen, niinkuin suuresti varon tekeväni", lausui Traddles epäillen; "mutta minä katson tarpeelliseksi johdattaa sitä mieleenne. Sinä päivänä, kuin Mr. Micawber teki muistettavan kanteensa, viittasi Uriah Heep uhkaavaisesti sinun tätisi — puolisoon".
Tätini, joka istui yhtä kankeana ja ulkonaisesti näytti yhtä levolliselta, kuin ennen, nyykäytti suostumukseksi.
"Kenties", huomautti Traddles, "se oli vaan tyhjää hävyttömyyttä?"
"Ei", vastasi tätini.
"Löytyi siis — antakaat minulle anteeksi — todella semmoinen henkilö, vieläpä kokonaan hänen vallassansa?" kysyi Traddles.
"Löytyi, hyvä ystäväni", vastasi tätini.
Traddles ilmoitti nyt ja hänen kasvonsa pidentyivät nähtävästi, ettei hän ollut voinut ryhtyä siihen asiaan; että sillä oli ollut sama kohtalo, kuin Mr. Micawber'in sitoumuksilla, nimittäin, ettei sitä käsitetty niihin ehtoihin, joita hän oli asettanut; ettei meillä enää ollut mitään valtaa Uriah Heep'in suhteen, ja että, jos tämä voisi tehdä meille taikka jollekulle meistä vahinkoa tai kiusaa, hän epäilemättä tekisi.
Tätini pysyi tyvenenä, siksi kuin taas muutamat kyynelet eksyivät hänen poskillensa.
"Te olette aivan oikeassa", lausui hän. "Te teitte hyvin ajattelevaisesti, kun mainitsitte sitä".
"Voinko minä — tai Copperfield — tehdä jotakin tässä asiassa?" kysyiTraddles lempeästi.
"Ei mitään", lausui tätini. "Minä kiitän teitä monta kertaa. Se oli, rakas Trot, turha uhkaus! Kutsukaamme Mr. ja Mrs. Micawber takaisin. Älköönkä kukaan teistä puhutelko minua!" Näin sanoen hän silitti pukuansa ja istui suorana, ovea katsellen.
"No, Mr. ja Mrs. Micawber!" lausui tätini, kun he astuivat sisään. "Me olemme keskustelleet teidän lähdöstänne ja pyydämme nöyrästi anteeksi, että olemme pitäneet teitä niin kauan poissa tästä huoneesta. Minä ilmoitan nyt teille, mitä ehdotuksia meillä on ollut".
Näitä tätini nyt selitti perheen rajattomaksi mielihyväksi — lapset ja kaikki olivat silloin läsnä — ja vireytti siinä määrässä sitä säännöllisyyttä, jota Mr. Micawber osoitti jokaisen vekseli-asian alku-näytöksessä, ettei auttanut kieltää häntä mitä iloisimmalla tuulella rientämästä ulos ostamaan karttapaperia velkaseteleihinsä. Mutta hänen ilonsa sai äkillisen kolauksen, sillä viiden minutin perästä palasi hän sheriffin seurassa, vedet silmissä ilmoittaen meille, että kaikki oli hukassa. Koska tiesimme odottaa tämmöistä tapausta, joka epäilemättä oli saanut alkunsa Uriah Heep'in pajasta, maksoimme kohta rahat; ja toisten viiden minutin perästä istui Mr. Micawber pöydän ääressä, täyttäen karttablanketteja semmoisen ylenpaltisen ilon muodolla, jota vaan tämmöinen toimi taikka punssin pano pystyi niin suuresti antamaan hänen paistaville kasvoillensa. Kun näki hänen taiteilian ihastuksella askaroitsevan karttablankettien kanssa, viimistellen niitä niinkuin maalauksia, katsellen niitä syrjältä, kirjoittaen ylös taskukirjaansa tärkeitä muistutuksia päivistä ja summien suuruudesta ja tarkastellen niitä, kun hän oli päättänyt, syvästi tuntien niitten arvon — näki jotakin todella nähtävää.
"Paras asia, jonka voitte tehdä, Sir, jos sallitte minun neuvoa teitä", lausui tätini, ääneti häntä tarkasteltuaan, "on se, että ijäksi luovutte tämmöisestä toimesta".
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minun on aikomus piirtää semmoinen lupaus tulevaisuuden neitseelliselle lehdelle. Mrs. Micawber todistakoon sen. Minä toivon", sanoi Mr. Micawber juhlallisesti, "että poikani Wilkins aina muistaa, että hänen olisi sanomattoman paljon parempi pistää kätensä tuleen, kuin käyttää sitä niitten käärmeitten pitelemiseen, jotka ovat myrkyttäneet hänen onnettoman isänsä sydän-veren!" Syvästi liikutettuna ja silmänräpäyksellä epätoivon kuvaksi muuttuneena katseli Mr. Micawber noita käärmeitä synkällä kammolla (johon hänen äskeinen ihastuksensa ei kuitenkaan kokonaan ollut tukehtunut), taitti ne kokoon ja pisti ne plakkariinsa.
Tähän päättyivät illan toimet. Me olimme väsyneet suruista ja vaivoista, ja tätini ja minun oli määrä palata Londoniin seuraavana aamuna. Sovittiin niin, että Micawber'ilaiset tulisivat perästäpäin, kun ensin olivat myyneet tavaransa jollekulle mäklärille; että Mr. Wickfleld'in asiat niin pian kuin mahdollista suoritettaisiin Traddles'in johdolla, ja että myöskin Agnes näitten toimitusten kestäessä oleskelisi Londonissa. Me vietimme yön tuossa vanhassa talossa, joka, vapaana Heep'in läsnä-olosta, tuntui niinkuin se olisi puhdistunut jostakin taudista; ja minä makasin vanhassa huoneessani, niinkuin haaksirikkoinen matkustaja, joka on päässyt kotiin.
Me palasimme seuraavana päivänä tätini asuntoon — ei minun; ja kun hän ja minä niinkuin menneinä päivinä istuimme yksinään ennen levolle mentyämme, sanoi hän:
"Trot, haluatko todella tietää, mikä nykyisin on painanut mieltäni?"
"Haluan totisesti, täti. Jos milloinkaan löytyi mitään aikaa, jolloin en suonut, että teillä olisi mitään surua tai tuskaa, johon en voisi ottaa osaa, se on tämä".
"Sinulla on ollut suruja kylläksi, lapsi", sanoi tätini hellästi, "ilman että lisään niihinminunpikku huoliani. Muuta syytä minulla ei olisi voinut olla, Trot, salata sinulta mitään".
"Minä tiedän sen hyvin", lausuin minä. "Mutta kertokaat minulle nyt".
"Tahtoisitko ajaa minun kanssani vähän matkaa huomen-aamulla?" kysyi tätini.
"Kyllä".
"Kello yhdeksän", arveli hän. "Minä kerron sinulle silloin kaikki, rakas poikani".
Kello yhdeksän lähdimme liikkeelle vähäisillä vaunuilla ja ajoimme Londoniin. Me ajoimme pitkän matkan katuja myöden, ennenkuin tulimme yhden noitten suurten sairashuoneitten luo. Rakennuksen edustalla seisoi yksinkertaiset ruumiinvaunut. Ajaja tunsi tätini ja, noudattaen hänen viittaustansa akkunasta, ajoi verkalleen pois; me seurasimme.
"Nyt ymmärrät asian, Trot", lausui tätini. "Hän on mennyt!"
"Kuoliko hän sairashuoneesen?"
Tätini istui liikahtamatta vieressäni; mutta taas minä näin nuot eksyneet kyynelet hänen kasvoillansa.
"Hän oli siellä kerran ennen", lausui tätini vähän ajan perästä. "Hän kitui kauan aikaa — hän oli jo monta vuotta ollut heikkona ja huonona, hävinnyt mies. Kun hän tunsi tilansa tässä viimeisessä taudissa, käski hän noutaa minua. Hän oli kovin surullinen silloin. Kovin surullinen".
"Te lähditte, täti, sen tiedän".
"Minä lähdin. Minä kävin sittemmin usein hänen luonansa".
"Hän kuoli yötä ennen kuin lähdimme Canterbury'yn?" kysyin minä.
Tätini nyykäytti päätänsä. "Häntä ei kukaan enää voi vahingoittaa", lausui hän. "Se oli turha uhkaus".
Me ajoimme eteenpäin ulos kaupungista Hornsey'n kirkkomaalle. "Parempi täällä kuin kadulla", sanoi tätini. "Hän oli syntynyt täällä".
Me astuimme maahan ja seurasimme yksinkertaista ruumiin-arkkua yhteen kulmaan, jonka hyvin muistan; ja siellä siunattiin hänen tomunsa multaan.
"Kuusineljättä vuotta takaperin minä tänä päivänä, rakas poikani", lausui tätini, kun kävelimme takaisin vaunujen luo, "menin naimisiin. Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!"
Me asetuimme ääneti taas paikallemme vaunuihin; ja hän istui vieressäni, kauan aikaa pitäen kiinni kädestäni. Viimein hän yht'äkkiä purskahti itkuun ja sanoi:
"Hän oli kauniin-näköinen mies, kun menin naimisiin hänen kanssaan,Trot — mutta kuinka surkeasti hän sitten muuttui!"
Sitä ei kestänyt kauan. Kyynelet huojensivat häntä, ja hän kävi pian levolliseksi, jopa iloiseksikin. "Hänen hermonsa olivat vähän kiihdyksissä", sanoi hän, "muutoin hän ei olisi niin sortunut. Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!"
Tällä tapaa ajoimme takaisin hänen vähäiseen asuntoonsa Highgate'en, jossa tapasimme seuraavan lyhyen kirjeen, jonka saman aamun posti oli tuonut Mr. Micawber'ilta:
"Canterbury'ssä,Perjantaina".
"Rakas Madam ja Copperfield!"
"Tuo ihana, luvattu maa, joka nykyisin kangasti ilmanrannalla, on taas peittynyt sakeaan sumuun ja ijäksi poistunut sen haaksirikkoisen silmistä, jonka tuomio on vahvistettu!"
"Toinen haasto on lähetetty (Hänen Majesteettinsa korkean King's Bench'in oikeuden toimesta Westminsterissä) toisessa Heep'in jutussa contra Micawber, ja vastaaja tässä jutussa on sen sheriffin saalis, joka käyttää lakia tässä piirikunnassa.
'Aika on jo joutununna,Edvard saapuu joukkoineen,Vapaus on kadonnunna,Orjuus tulee ikeineen!'"
"Näihin tuomittuna ja samoin pikaiseen loppuun (sillä sielun tuskien kestämisessä on raja ja tämän rajan tunnen saavuttaneeni), olen nyt päättänyt kilpajuoksuni. Jääkäät hyvästi! Jääkäät hyvästi! Joku vastainen vaeltaja, joka uteliaisuudesta, johon, toivokaamme niin, sääli yhtyy, käy sitä vankihuonetta katsomassa, jossa velan-alaisia tässä kaupungissa pidetään, lienee, niin, minä luotan siihen, on varmaan vaipuva mietteisin, kun hän lukee seinässä ne maineettomat alkukirjaimet, jotka ruosteisella naulalla
siihen piirsi
"Minä avaan tämän kirjeen jälleen, sanoakseni, että yhteinen ystävämme Mr. Thomas Traddles (joka ei vielä ole lähtenyt luotamme ja näyttää erittäin terveeltä) on maksanut velan ja kustannukset Miss Trotwood'in jalossa nimessä; sekä että minä ja perheeni olemme maallisen autuuden kukkuloilla".
Myrsky.
Minä lähestyn nyt semmoista kohtausta elämässäni, joka on niin häviämätön, niin kauhistava ja lukemattoman erilaisilla siteillä niin liittynyt kaikkiin, mitä on käynyt sen edellä näillä sivuilla, että olen kertomukseni alusta saakka koko ajan nähnyt sen kohoavan yhä suuremmaksi, niinkuin korkean tornin lakealla, ja edeltäpäin luovan varjonsa yksin lapsuutenikin päivien tapauksiin.
Sillä vuosikausia perästäpäin näin usein unta siitä. Minä olen kavahtanut ylös, kun se on ollut niin elävästi painettuna mieleeni, että se näytti vielä riehuvan tyvenessä huoneessani yön hiljaisuudessa. Vielä nytkin näen toisinaan unta siitä, vaikka pidemmillä ja epämääräisillä väli-ajoilla. Ankara tuuli taikka vähin meren rannikon mainitseminen muistuttaa minua siitä yhtä paljon, kuin ikinä mikään asia muistuttaa minua mistään. Yhtä selvästi, kuin näin, mitä tapahtui, koetan sitä kirjoittaa. Minä en johdata sitä mieleeni, vaan näen sen; sillä se tapahtuu silmieni edessä.
Koska se aika nopeasti likeni, jolloin siirtolaisten oli määrä purjehtia pois, tuli hyvä, vanha hoitajattareni (jonka sydän melkein pakahtui minun tähteni, kun ensin kohtasimme toinen toisemme) Londoniin. Minä olin alinomaa hänen ja hänen veljensä ja Micawber'ilaisten seurassa (sillä nämät olivat nyt paljon yhdessä); mutta Emilyä en nähnyt koskaan.
Eräänä iltana, kun lähdön aika juuri oli käsissä, olin yksinäni Peggotyn ja hänen veljensä kanssa. Keskustelumme koski Ham'ia. Peggotty kertoi, kuinka hellästi Ham oli jättänyt hänet hyvästi ja kuinka miehuullisesti ja levollisesti hän oli käyttänyt itsensä, varsinkin viime aikoina, jolloin hänen luullaksensa Ham'ia oli kovimmin koetettu. Se oli semmoinen aine, johon tämä harras olento ei koskaan väsynyt; ja se halu, jolla me kuulimme niitä useita esimerkkejä, joita hän, joka oli niin paljon Ham'in kanssa, tiesi jutella, oli yhtä suuri, kuin hänen halunsa jutella niitä.
Tätini ja minä tyhjensimme tähän aikaan kumpikin huoneemme Highgate'ssa, koska minä aioin lähteä ulkomaille ja hän palata taloonsa Dover'iin. Meillä oli väliaikainen asunto Covent Garden'issa. Kun tämän illan keskustelun perästä astuin kotiin, ajatellen, mitä oli tapahtunut Ham'in ja minun kesken, kun viimein olin Yarmouth'issa, horjuin ensimäisessä päätöksessäni, jonka olin tehnyt, että antaisin kirjeen Emilylle samalla kuin jättäisin hänen enonsa hyvästi laivalla, ja arvelin, että olisi parempi heti kirjoittaa hänelle. Emily ehkä tahtoisi, ajattelin, kirjoituksen vastaanotettuansa, lähettää jonkun jäähyväis-sanan onnettomalle rakastajallensa. Minun tuli antaa hänelle tilaisuutta siihen.
Minä istuin sen vuoksi huoneeseni kirjoittamaan hänelle, ennenkuin menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin tavannut Ham'in ja että tämä oli käskenyt minun kertoa hänelle, mitä olen jo paikallansa kirjoittanut näille lehdille. Minä toistin sen sanasta sanaan. Minun ei tarvinnut liioittaa sitä, vaikka minulla olisi ollutkin oikeus siihen. Noissa sanoissa ilmestyvää sydämellistä uskollisuutta ja hyvyyttä ei tarvinnut minun eikä kenenkään muun kaunistaa. Minä vein ulos kirjeen, että aamulla lähettäisivät sen menemään, ynnä pari riviä Mr. Peggotylle, jossa pyysin häntä antamaan sitä Emilylle, ja panin maata päivän koittaessa. Minä olin heikompi, kuin itsekään silloin tiesin, ja kosk'en saanut unta ennenkuin auringon noustua, makasin isoon päivään enkä kuitenkaan tuntenut itseäni virkistyneeksi. Minä heräsin siihen, että tätini aivan hiljalleen seisoi vuoteeni vieressä. Minä tunsin sen unessani, niinkuin luulen, että kaikki semmoisia tunnemme.
"Rakas Trot", lausui hän, kun avasin silmäni, "minä en malttanut herättää sinua. Mr. Peggotty on täällä; saako hän tulla sisään?"
Minä vastasin: kyllä, ja hän ilmestyi pian.
"Mas'r Davy", lausui hän, kun olimme pudistaneet kättä, "minä annoin Em'lylle kirjeenne, Sir, ja hän kirjoittaa tämän tässä ja käski minun pyytää teitä lukemaan sitä ja, jollette näe mitään pahaa siinä, tekemään hyvin ja pitämään huolta siitä".
"Oletteko lukeneet sen?" kysyin minä.
Hän nyykäytti päätänsä suruisesti. Minä avasin sen ja luin, niinkuin seuraa:
"Minä olen saanut sanomasi. Voi, mitä saatan kirjoittaa kiitokseksi sinulle sinun hyvästä ja siunatusta ystävyydestäsi minua kohtaan!"
"Minä olen kätkenyt sanat syvältä sydämeeni. Minä aion pitää niitä siellä, siksi kuin kuolen. Ne ovat teräviä okaita, mutta niissä on samalla suuri lohdutus. Minä olen rukoillut niitten johdosta, oi, minä olen paljon rukoillut. Kun näen, mimmoinen sinä olet ja mimmoinen eno on, ajattelen, mimmoinen Jumala varmaan on, ja minä voin itkeä Hänen edessään".
"Jää hyvästi ijäksi. Jää nyt, rakas ystäväni, hyvästi ijäksi tässä mailmassa. Toisessa mailmassa, jos minulle on anteeksi annettu, saan kenties herätä lapsena ja tulla luoksesi. Tuhansia kiitoksia ja siunauksia. Jää hyvästi ainaiseksi!"
Näin kuului kyynelistä kastunut kirje.
"Saanko sanoa Em'lylle, ett'ette näe mitään pahaa siinä ja että teette hyvin ja pidätte huolta siitä, Mas'r Davy?" kysyi Mr. Peggotty, kun olin lukenut sen.
"Saatte kyllä", vastasin minä — "mutta minä tuumin — ".
"Mitä, Mas'r Davy?"
"Minä tuumin"', sanoin minä, "itse taas lähteä alas Yarmouth'iin. On aikaa, vieläpä yltäkyllin, mennä ja tulla, ennenkuin laiva purjehtii pois. Minä muistan lakkaamatta Ham'ia hänen yksinäisyydessään; jos nyt antaa tämän Emilyn kirjeen hänen käteensä ja sovittaa niin, että teidän on tilaisuus eron hetkenä kertoa Emilylle, että Ham on saanut sen, on se ystävällisesti tehty heitä molempia kohtaan. Minä vastaan-otin juhlallisesti Ham'in käskyn, rakas, vanha toveri, enkä voi toimittaa sitä kyllin täydellisesti. Matka ei tee minun mitään. Minä olen levoton ja voin varmaan paremmin, jos liikun. Minä lähden tänä iltana".
Vaikka hän koetti hartaasti kieltää minua, näin, että hän ajatteli, niinkuin minä; ja jos olisin tarvinnut jotakin vahvistusta aikeeseni, olisi tämä tuottanut sitä.
Hän meni minun pyynnöstäni vaunukonttoriin ja osti minulle kuskinlaudan sijan postivaunuissa. Illalla lähdin näillä kulkuneuvoilla sitä tietä, jota olin matkustanut niin monenlaisissa vaiheissa.
"Eikö mielestänne", kysyin ajajalta ensimäisellä taipaleella Londonista, "taivas ole kovin omituinen? Minä en muista nähneeni mitään tämänkaltaista ennen".
"En minäkään — en tämmöistä", vastasi hän. "Se tietää tuulta, Sir.Kyllä vaan tapahtuu onnettomuutta merellä ennen pitkää".
Synkässä sekaseurassa — joka sieltä täältä oli tahraantunut ikäänkuin kosteitten poltto-aineitten savusta — pakenivat pilvet kasaantuneina aivan kummallisiin joukkoihin, joista päättäen suurempia ylänteitä oli pilvissä, kuin alanteita niistä lähtien maan syvimpiin rotkoihin saakka, ja keskellä tätä sekaseuraa hurja kuu näytti syöksevän päätähavin, ikäänkuin se olisi jossakin kauheassa luonnonlakien epäjärjestyksessä eksynyt tieltänsä ja ollut peloissaan. Tuuli oli käynyt koko päivän, mutta se kiihtyi nyt tavattoman suurella kohinalla. Toisen tunnin perästä se oli kasvanut paljon, taivas oli enemmän pilvessä, ja puhalsi pahasti.
Mutta kun ilta edistyi, ja pilvet tihenivät, tarkasti täyttäen koko taivasta, joka silloin oli aivan musta, alkoi tuuli käydä yhä kovemmin. Se karttui karttumistaan, siksi kuin hevosemme tuskin pystyivät kulkemaan sitä vastaan. Monta kertaa etuhevoset pimeällä puolella yötä (oli syyskuun loppupuoli, jolloin yöt eivät olleet lyhyet) käänsivät taikka pysähtyivät yht'äkkiä; ja me pelkäsimme usein toden takaa, että tuuli veisi vaunut kumoon. Kiitäviä sateen puuskia ajoi tämän myrskyn edessä, niinkuin teräs-kuurot; ja kun semmoisina hetkinä saimme suojaa puista taikka muureista, seisahduimme mielellään, koska oli ihan mahdoton jatkaa ponnistusta.
Kun päivä valkeni, puhalsi vielä pahemmin. Minä olin ollut Yarmouth'issa, kun merimiehet sanoivat, että puhalsi isoja kanunia, mutta en ollut milloinkaan nähnyt mitään tämmöistä eikä mitään likimainkaan tähän verrattavaa. Me saavuimme Ipswich'iin — kovin myöhään, koska meidän oli täytynyt taistellen valloittaa jokainen tuuma maata, siitä kuin olimme kymmenen penikulman päässä Londonista, ja tapasimme torilla ihmisjoukon, jotka olivat yöllä nousneet vuoteiltansa, peläten kukistuvia takantorvia. Muutamat heistä kokoontuivat ravintolan pihalle, sillä aikaa kuin me muutimme hevosia, ja kertoivat meille, kuinka tuuli oli kiskonut isoja lyijy-laattoja korkeasta kirkon-tornista ja viskannut ne jollekin sivukadulle, joka nyt oli tukossa niistä. Toiset tiesivät jutella maalaisista, jotka läheisistä kylistä tullessaan olivat nähneet vahvojen puitten makaavan temmattuina ylös maasta ja kokonaisia heinäsuovia hajoitettuina pitkin teitä ja ketoja. Eipä myrsky kuitenkaan asettunut, vaan puhalsi kovemmin.
Kun pyrimme yhä lähemmäksi merta, josta tämä mahtava tuuli puhalsi suorastaan rantaa kohden, kävi sen voima vielä hirveämmäksi. Kauan aikaa, ennenkuin näimmekään meren, tuntui sen räiske huulillamme, ja se vihmoi suolaista sadetta päällemme. Vesi oli tulvannut penikulman määriä sen laakean maan yli, joka oli Yarmouth'in likitienoilla; ja jokainen lampi ja allikko pieksi rantojansa ja vieritti hurjasti pikku hyökyänsä meitä vastaan. Kun pääsimme niin pitkälle, että meri näkyi, olivat aallot taivaan-rannalla, joka toisinaan häämötti arjuvan syvänteen yli, niinkuin vilaukset jostakin muusta rannikosta, tämän torneista ja rakennuksista. Kun viimein jouduimme kaupunkiin, tulivat ihmiset ulos ovistansa, kaikki koukussa, hiukset hajallaan, ja ihmetellen postivaunuja, jotka olivat semmoisena yönä kulkeneet.
Minä menin vanhaan ravintolaan ja lähdin alas katsomaan merta, hoiperrellen pitkin katua, joka oli peitetty hiekalla, meri-ruoholla ja lentävillä vaahdon hahtuvilla, peläten putoavia liuska-kiviä ja tiiliä, ja tarttuen kiinni ihmisiin, joita kohtasin vihaisissa kadun-kulmissa. Rantaa lähestyessäni näin sekä venemiesten että myöskin puolen kaupungin asukkaista väijyvän rakennusten takana, josta muutamat silloin tällöin uljaasti astuivat myrskyn vimmaan katsomaan merelle päin, vaan sysättiin kokonaan suunnaltansa, kun koettivat vinkkuroiden päästä takaisin.
Näihin parviin yhtyen näin vaikeroivia vaimoja, joitten miehet olivat poissa silli- tai ostroni-veneillä, joista sopi liian hyvällä syyllä päättää, että ne olivat hukkuneet, ennenkuin ehtivät pistää johonkin turvalliseen paikkaan. Harmaapäisiä vanhoja purjehtijoita oli joukossa, jotka ravistivat päätänsä, kun katsoivat vedestä ylös taivasta päin, ja mutisivat toisillensa; laivan-omistajia, huolestuneina ja levottomina; lapsia, tunkeuten kokoon ja kurkistellen vanhempia ihmisiä kasvoihin; myöskin tyrnevää sotalaivaston väkeä, hämmentyneenä ja tuskastuneena, kääntäen kiikareitansa merta kohden suojapaikkojensa takaa, niinkuin olisivat vihollista tähystelleet.
Kammottava meri itse huumasi minua, kun sain kylläksi aikaa katsella sitä keskeltä sokaisevaa myrskyä, satelevia kiviä, soraa ja kauheata melua. Kun korkeat vesipenkeret vyöryen tulivat ja korkeimmillansa ollen puhkesivat tyrskyksi, luuli vähimmänkin voivan upottaa kaupungin. Kun peräytyvä aalto käheästi ärjyen syöksi takaisin, näytti se kovertavan syviä kuoppia, niinkuin se olisi aikonut uurtaa maan perustukset. Kun siellä täällä lakkipää laine jyskien ryntäsi esiin ja paiskausi kappaleiksi, ennenkuin se saapui rannalle, näytti jokainen katkelma viimeisestä kokonaisesta laineesta omistavan tämän täyden vihan ja rientävän kerättäväksi uuden hirviön siittämiseen. Läikkyvät vuoret muuttuivat laaksoiksi, läikkyvät laaksot (joku yksinäinen myrskylintu ammahti välisti niitten poikki) nousivat vuoriksi; isot vesi-joukot vapisivat ja järisyttivät kohisten rantaa; jokainen veden luoma hyökkäsi heti, kuin se oli syntynyt, rajusti eteenpäin, muuttaaksensa muotoa ja sijaa ja työntääkseen pois toista muotoa ja sijaa; valheranta taivaanrannalla nousi ja laski torneineen huoneineen; pilvet samosivat nopeina ja paksuina; minusta oli kuin olisin nähnyt koko luonnon hajoavan ja heitettävän ylös alaisin.
Kosk'en tavannut Ham'ia noitten ihmisten parissa, joita tämä muistettava tuuli — sillä sitä muistetaan vielä niillä paikoilla kaikkein kovimmaksi, mitä ikinä tiedettiin tällä rannikolla puhaltaneen — oli saattanut kokoon, lähdin astumaan hänen asuntonsa luo. Se oli suljettu, ja kun ei kukaan vastannut koputukseeni, menin takateitä ja sivukujia myöden sille veistämölle, jossa hän työskenteli. Minä kuulin siellä, että hän oli mennyt Lowestoft'iin jotakin kiireistä laivankorjausta varten, jossa hänen taitoansa tarvittiin; mutta että hän hyvään aikaan seuraavana aamuna tulisi takaisin.
Minä palasin ravintolaan, ja kun olin pessyt ja pukenut itseni ja koettanut saada unta, vaikka turhaan, oli kello viisi jälkeen puolen päivän. Minä en ollut istunut viittä minutia kahvihuoneen valkean edessä, kuin kyyppäri, joka tuli sisään muodoksi sitä kohentamaan, mutta toden teolla haastelemaan kanssani, kertoi minulle, että kaksi hiililaivaa oli mennyt pohjaan miehineen kaikkineen parin penikulman päässä, ja että muutamien muitten laivojen oli nähty taistelevan kovasti ulkosatamassa ja hengen perästä koettavan pysyä poissa rannasta. Jumala olkoon heille armollinen ja kaikille purjehtija raukoille, jos meillä on toinen samanlainen yö, kuin viimeinen!
Oloni tuntui kovin kolkolta ja yksinäiseltä, ja minä olin Ham'in poissa-olosta enemmän levoton, kuin asianhaarain johdosta olisi odottanut. Minä olin viimeisistä tapauksista syvästi liikutettu, oikein tietämättä, missä määrässä; ja pitkä olemiseni kiivaassa tuulessa oli kokonaan hämmentänyt minut. Oli semmoinen sekavuus ajatuksissani ja muistoissani, että olin kadottanut selvän tiedon ajasta ja paikasta. Niinmuodoin, jos olisin lähtenyt ulos kaupunkiin, en olisi, luullakseni, kummastellut, vaikka olisin kohdannut jonkun, jonka tiesin varmaan silloin olevan Londonissa. Jonkunlainen kummallinen tylsyys valloitti tässä kohden minut. Kuitenkin mieleni myöskin oli terävä kaikissa muistoissaan, joita tämä paikka aivan itsealtaan herätti; ja ne olivat erittäin tarkat ja elävät.
Tässä tilassa yhdistyi kyyppärin kauhea sanoma noista laivoista kohta ja ilman mitään minun tahtoni ponnistusta levottomuuteeni Ham'in puolesta. Minä olin vakuutettu, että minua aavisti, että hän oli palannut Lowestoft'ista merta myöden ja hukkunut. Tämä aavistus kasvoi niin voimakkaaksi minussa, että päätin mennä takaisin veistämölle, ennenkuin söin päivällistäni, ja kysyä veneen-rakentajalta, pitikö hän ollenkaan luultavana, että Ham yrittäisi palaamaan merta myöden. Jos hän antoi minulle vähintäkään syytä ajatella niin, oli minun aikomus heti lähteä Lowestoft'iin estämään sitä sillä, että otin hänet mukaani sieltä.
Minä tilasin kiireesti päivällistä ja menin takaisin veistämölle. Minä tulin viimeisellä hetkellä, sillä veneen-rakentaja sulki juuri, lyhty kädessä, veistämön porttia. Hän nauroi suorastaan, kun tein hänelle tämän kysymyksen, ja sanoi, ettei semmoista tarvinnut pelätä; ei yksikään ihminen, oli hän järjellänsä tai järjeltänsä, lähtisi ulos semmoisen puhurin käsiin, saatikka Ham Peggotty, joka oli syntynyt merimieheksi.
Minä olin edeltäpäin tietänyt tämän niin hyvin, että minua oikein oli hävettänyt tehdä sitä, jota minun kuitenkin oli ollut sisällinen pakko tehdä, ja palasin nyt ravintolaan. Jos semmoinen tuuli voi enentyä, luulen, että se enentyi. Vonkuna ja viuluna, ovien ja akkunain pauke, takantorvien humina, yksin sen rakennuksenkin näennäinen hetkuminen, joka suojeli minua, sekä meren kamala pauhina olivat vielä hirmuisemmat, kuin aamulla. Mutta nyt oli lisäksi pilkkoisen pimeä; ja tämä tuotti myrskylle uusia kauhuja, todellisia ja luultuja.