Minä en voinut syödä, en voinut istua alallani, en voinut ryhtyä mihinkään. Minussa oli sisällisesti jotakin, joka heikosti vastasi ulkonaiseen myrskyyn, myljäsi muistini syvänteet ja kuohutti niitä. Keskellä tätä häiriötä ajatuksissani, jotka hyllyivät huimasti, kuin rönkyvä meri — olivat kuitenkin myrsky ja tuskani Ham'in puolesta aina edessäni.
Päivälliseni vietiin pois melkein koskematta, ja minä koetin virvoittaa itseäni lasillisella viinillä tai parilla. Turhaan. Minä vaivuin jonkunlaiseen raskaasen puoli-uneen valkean edessä enkä kuitenkaan ollut tietämätönnä rajuilmasta ulkona eikä siitä paikasta, jossa olin. Uusi ja rajaton kammo valloitti molemmat, ja kun heräsin taikka oikeammin, kun heitin pois sen horroksen, joka sitoi minut tuoliini — värisi koko ruumiini tyhjäntäpöisestä ja käsittämättömästä pelosta.
Minä kävelin edestakaisin, koetin lukea vanhaa maatieteellistä sanakirjaa, kuuntelin kauhistavaa melua, katselin kasvoja, maisemia ja henkilöitä valkeassa. Viimein häirittymättömän seinäkellon lakkaamaton tikitys vaivasi minua siinä määrässä, että päätin mennä levolle.
Semmoisena iltana suuresti rauhoitti, kun kerrottiin, että muutamat ravintolan palveliat olivat keskenänsä suostuneet istumaan ylhäällä aamuun saakka. Minä panin maata erittäin väsyneenä ja unisena; mutta kun laskeusin pitkäkseni, katosivat kaikki semmoiset tunteet ikäänkuin loihtovoiman kautta, ja minä olin ihan valveilla, ja jokainen aisti oli käynyt tavallista terävämmäksi.
Tuntikausia minä makasin, kuunnellen tuulta ja vettä; mielessäni kuvaillen, milloin, että kuulin huutoja mereltä; milloin, että selvästi eroitin hätä-laukauksia taikka rytinän raukeavista kaupungin rakennuksista. Minä nousin ylös useita kertoja ja katsoin ulos, mutta en voinut nähdä muuta, kuin akkunan ruuduista heijastuvan, himmeän kynttilän, jonka olin jättänyt palamaan, ja omat, laihat kasvoni, jotka tuijottivat minua vastaan mustasta tyhjyydestä.
Viimein kävi levottomuuteni niin suureksi, että puin kiireisesti päälleni ja menin alikerrokseen. Isossa kyökissä, jossa hämärästi näin sian-reitten ja sipuli-kimppujen riippuvan orsissa, olivat palveliat sullouneet kokoon eri asemiin pöydän ympäri, joka vartavasten oli siirretty pois ison takan luota ja muutettu likelle ovea. Sievä tyttö, joka oli tukkinut korvansa esiliinallaan ja katseli ovea päin, kirkaisi, kun minä ilmestyin, luullen minua aaveeksi; mutta toisilla oli enemmän malttia, ja he olivat iloiset, että tuli lisää heidän seuraansa. Palaten siihen aineesen, jota olivat keskustelleet, kysyi muuan mies, luulinko minä, että hukkuneitten hiili-laivojen miesten sielut olivat ulkona myrskyssä.
Minä jäin sinne pariksi tunniksi. Kerran avasin pihan portin ja katsahdin tyhjälle kadulle. Hiekka, meriruoho ja vaahdon hahtuvat pyörivät ohitse, ja minun täytyi pyytää apua, ennenkuin sain sen suljetuksi ja lujasti kiinnitetyksi tuulta vastaan.
Ikävä hämäryys vallitsi yksinäisessä huoneessani, kun viimein palasin siihen; mutta minä olin nyt uupunut ja taas levolle laskettuani vaivuin — tornista jyrkkään alaspäin — unen syvyyteen. Vaikka näin unta, että olin muualla ja toisenlaisissa oloissa, tuntui kuitenkin minusta, kuin olisin kuullut tuulen käyvän. Viimein tämä heikko side todellisuuden ja minun välilläni katkesi, ja minä piiritin kanunain jymytessä jotakin kaupunkia kahden rakkaan ystävän kanssa, mutta mitkä ne olivat, sitä en tiedä.
Kanunat kajahtelivat niin kovasti ja taukoamatta, etten voinut kuulla jotakin, jota suuresti halusin kuulla, ennenkuin tein ankaran ponnistuksen ja heräsin. Oli iso päivä — kello kahdeksan tai yhdeksän aamulla; myrsky raivosi patteriain asemesta, ja joku kolkutti oveani ja huusi minua.
"Mikä nyt on?" kysyin minä.
"Haaksirikkoinen laiva! Aivan likellä!"
Minä hypähdin ylös vuoteestani ja kysyin, mimmoinen laiva se oli.
"Skuunari Espanjasta taikka Portugalista, lastattu hedelmillä ja viinillä. Joutukaat, Sir, jos tahdotte nähdä sitä! Rannalla arvellaan, että se mikä silmänräpäys tahansa särkyy kappaleiksi".
Kiihkeä ääni katosi meluten portaita alas; ja minä heitin vaatteet ylleni niin nopeasti, kuin voin, ja kiiruhdin ulos kadulle.
Siellä oli ennen minua kosolta väkeä, kaikki juosten yhteen suuntaan rantaan päin. Minä riensin samaa tietä, ennättäin useitten sivutse, ja seisoin pian kasvoista kasvoihin hurjan meren edessä.
Tuuli oli tähän aikaan ehkä vähän helpottanut, vaikkei tuntuvammin, kuin jos se kanunain jylinä, josta olin nähnyt unta, olisi vähentynyt sen verran, että puoli tusinaa sadasta olisi vaiennut. Mutta meri, jota koko edellinen yö lisäksi oli kiihdyttänyt, oli sanomattoman paljon kauheampi, kuin milloin viimein näin sen. Jokainen muoto, jonka se silloin oli luonut, näyttipaisuneen; ja se korkeus, johon aallot nousivat ja josta ne, katsoen toinen toisensa yli, painoivat toisiansa alas ja vyöryivät eteenpäin loppumattomissa laumoissa, oli pelottava.
Se vastus, jolla kuulin mitään muuta, kuin tuulen ja laineet, väentunko, ääretön sekasorto ja ensimäiset ponnistukset, joilla koetin pitää paikkaani ilmaa vastaan, hämmensivät minua niin, että katsoin ulos merelle päin laivaa havaitakseni, mutta en nähnyt muuta, kuin isojen aaltojen vaahtoiset päät. Puoleksi puettu venemies, joka seisoi vieressäni, osoitti paljaalla käsivarrellaan (sen ihoon piirretty nuoli osoitti samaan suuntaan) vasemmalle. Silloin, suuri Jumala, näin sen aivan likellä meitä!
Toinen masto oli katkennut kuuden tai kahdeksan jalan korkealta kannesta ja makasi laivan kyljen poikki takertuneena niinkuin johonkin purjeitten ja köytten labyrinttiin; ja kun laiva kiikkui ja töyssyi — kuten se ehtimiseen ja aivan käsittämättömällä voimalla teki — jyskytti tämä roukkio sen kylkeä, ikäänkuin sitä puhkaistaksensa. Vielä silloin koetettiin hakata pois tätä osaa hylystä, sillä kun laiva, joka oli sivu meitä päin, heiluessaan kääntyi meitä kohden, näin selvästi, että sen väestö reutosi kirveinensä, semminkin yksi vilkas henkilö, jolla oli pitkä, kihara tukka ja joka hyvin eroitettiin muista. Mutta kova huuto, joka kuului lujemmalta, kuin tuuli ja vesi, nousi tällä hetkellä rannalta; kallistuvan laivan ylitse holvaisten meri lakaisi kannen tyhjäksi, vieden miehet, piirat, tynnyrit, laahkot, reelingit, kokonaiset läjät semmoisia kaluja kiehuvaan tyrskyyn.
Toinen masto seisoi vielä. Rikki kiskotun purjeen rievut ja katkenneet köydet pieksivät sitä hurjasti. Laiva oli törmännyt karille, sanoi sama venemies käheällä äänellä korvaani, ja sitten irtaantunut, vaan törmännyt uudestaan. Minä ymmärsin hänen lisäävän, että se paraikaa hajosi keskeltä, ja minun sopi hyvin uskoa sitä, sillä kiikkuminen ja töyssyminen oli niin kauhea, ettei mikään ihmiskäden tekemä kauan olisi kestänyt sitä. Hänen puhuessaan kuului toinen säälin huuto rannalta; neljä miestä kohosi laivan kanssa syvyydestä, pitäen kiinni jälellä olevan maston taklauksesta; ylinnä oli tuo vilkas, kihara-tukkainen henkilö. Laivassa oli kello, ja kun laiva pyörähteli ja heitähytteli niinkuin vimmattu luontokappale, milloin näyttäen koko laveaa kanttansa, kun se kohosi suorastansa pystyyn, rantaa päin, milloin vaan köliänsä, kun se rajusti meni nurin niskoin ja kääntyi merta päin, soi tämä kello; ja sen ääni, noitten onnettomien miesten ruumiinsoitto, kannettiin kuuluvamme tuulen muassa. Taas katosi laiva näkyvistämme ja taas se nousi ilmaan. Kaksi miestä oli mennyt. Tuska rannalla kasvoi. Miehet voihkivat ja pusersivat käsiänsä ristiin, naiset parkuivat ja käänsivät pois kasvonsa. Muutamat juoksivat hurjasti edestakaisin rannalla, huutaen apua, missä ei mitään apua löytynyt. Minä olin itse yksi niistä, mielettömästi rukoillen joitakuita merimiehiä, joita tunsin, etteivät antaisi hätääntyneitten hukkua silmiemme edessä.
Kiihtyneellä tavalla he paraikaa selittivät minulle — en tiedä kuinka, sillä mitä vähän saatin kuulla, sitä tuskin kykenin ymmärtämään — että pelastusvene oli reippaasti miehitetty tunti takaperin, mutta ei saanut mitään aikaan, ja että, kun ei kukaan mies olisi kyllä mieletön yrittämään kaalata ulos köyttä viemään ja sillä tapaa rakentaa yhteyttä rannan kanssa, ei jäänyt mitään keinoa koetettavaksi — kun huomasin, että jostakin uudesta asiasta ihmiset rannalla joutuivat liikkeelle, ja näin heidän väistyvän ja Ham'in astuvan esiin heidän keskeltään.
Minä juoksin hänen luoksensa — sitä myöden, kuin tiedän — toistaakseni avun pyyntöäni. Mutta vaikka olin hämmentynyt tästä näystä, joka oli niin uusi minulle ja hirmuinen, saatti hänen kasvojensa päättäväisyys ja hänen katseensa merta päin — aivan sama katse, jonka muistin havainneeni päivää jälkeen Emilyn paon — minut ymmärtämään hänen vaaransa. Minä pidätin häntä molemmilla käsilläni ja rukoilin niitä miehiä, joitten kanssa olin puhunut, etteivät kuulisi häntä, etteivät tekisi murhaa, eivät päästäisi häntä mihinkään paikaltaan!
Taas nousi huuto rannalta; ja kun katsahdimme laivaan, näimme julman purjeen lakkaamattomilla lyömillänsä pyyhkäisevän pois alemman noista molemmista miehistä ja voitonriemulla lennähtävän ylös sen vilkkaan henkilön ympärille, joka oli yksinään jäänyt mastoon.
Vastapäätä semmoista näkyä ja vastapäätä semmoista päättäväisyyttä, joka asui tässä tyvenen rohkeassa miehessä, joka jo oli tottunut johdattamaan puolta läsnäolevain joukosta, olisin voinut yhtä suurella toivolla koettaa hillitä tuulta. "Mas'r Davy", sanoi hän, hilpeästi tarttuen minuun molemmilla käsillään, "jos aikani on tullut, on se tullut. Jollei se ole tullut, tahdon odottaa sitä. Siunatkoon Herra ylhäällä teitä, ja siunatkoon Hän kaikkia! Kumppanit, laittakaat minut valmiiksi! Minä lähden!"
Minä vietiin, vaikka ei tylysti, pois vähän matkan päähän, jossa ympärillä olevat pakottivat minut seisomaan, muistuttaen minulle, niinkuin hämäräisesti ymmärsin, että Ham oli päättänyt mennä, joko häntä autettiin taikka ei, ja että minä vaan haittaisin noita varovaisuuden keinoja, joihin hänen turvakseen ryhdyttiin, jos häiritsin niitten toimeenpanioita. Minä en tiedä, mitä vastasin taikka mitä he arvelivat; mutta minä näin, että pidettiin kiirettä rannalla ja että miehet juosten veivät köysiä jostakin siellä olevasta kinnungista ja tunkivat ihmisparveen, joka peitti hänet minun silmistäni. Sitten näin hänen seisovan yksinään merimiehen jakussa ja housuissa: toinen köysi kädessään taikka kierretty hänen ranteimeensa, toinen hänen ruumiinsa ympärillä, ja joukon tukevia miehiä vähän matkan päässä pitävän kiinni jälkimäisestä, jonka hän itse laski höllällensä rannalle jalkainsa juurelle.
Yksin minunkin harjaantumattomissa silmissäni laiva nyt oli hajoamallansa. Minä näin, että se halkesi keskeltä ja että ainoa, mastossa kiikkuva mies nyt oli kuoleman kynsissä. Yhä hän piti kiinni siitä. Hänellä oli päässään omituinen, punainen lakki — ei merimiehen lakin kaltainen, vaan hienompi-värinen; ja kun nuot harvat, notkuvat laahkot, jotka olivat hänen ja turmion välillä, kierivät ja pullistuivat, ja hänen ennen-aikainen ruumiinkellonsa soi, näimme kaikki hänen heiluttavan lakkiansa. Minä havaitsin hänen nyt tekevän sitä ja luulin järkeni menevän, kun tämä hänen liikuntonsa johdatti mieleeni vanhan muiston ennen niin rakkaasta ystävästä.
Ham katseli merta, seisoen yksinään, semmoinen äänettömyys takana, ettei kukaan henkeänsä vetänyt, myrsky edessä, siksi kuin joku iso aalto peräytyi, jolloin hän, katsottuansa taaksepäin niihin, jotka pitivät kiinni hänen ruumiinsa ympäri sidotusta köydestä, syöksähti sen perästä ja taisteli samalla silmänräpäyksellä vettä vastaan, nousten vuorten kanssa, laskeuten laaksojen kanssa, kadoten vaahtoon; sitten hän vedettiin rantaan jälleen. He lappoivat nopeasti köyttä sisään.
Hän oli loukkaantunut. Minä näin, siitä paikasta, jossa seisoin, verta hänen kasvoissansa, mutta hän ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän näytti joutuisasti antavan heille muutamia käskyjä, että he laskisivat hänet enemmän vapaaksi — taikka niin ainakin päätin hänen kätensä viittauksesta — ja heittäysi taas veteen.
Ja nyt hän uudestaan pyrki laivaa päin, nousten vuorten kanssa, laskeuten laaksojen kanssa, kadoten kauheaan vaahtoon, viskattuna rantaa kohden, viskattuna laivaa kohden, ponnistaen kovasti ja urhoollisesti. Matka ei ollut pitkä, mutta meren ja tuulen voima teki taistelun hirveäksi. Viimein hän lähestyi laiva-hylkyä. Hän oli niin lähellä, ettei hänen olisi tarvinnut sitä saavuttaaksensa muuta kuin kerta vielä lujasti vetäistä — kun korkea, viheriä, ääretön vesi-rinne tuli vierien rantaa päin laivan takaa; hän näytti vahvalla hyppäyksellä syöksähtävän ylöspäin sitä, ja laiva oli kadonnut.
Kun juoksin siihen paikkaan, jossa lappoivat köyttä sisään, näin muutamia pyöriviä jäännöksiä vedessä, niinkuin vaan joku tynnyri olisi rikkountunut. Kauhu ilmestyi jokaisen kasvoissa. He vetivät hänet ihan jalkojeni juurelle — taidotonna — kuolleena. Hän kannettiin lähimmäiseen asuntoon; ja koska ei kukaan nyt estänyt minua, jäin hänen luoksensa auttamaan, kun kaikkia toinnuttamisen keinoja koetettiin; mutta tuo iso aalto oli lyönyt hänet kuoliaaksi, ja hänen jalo sydämensä oli ijäksi hiljentynyt.
Kun istuin vuoteen vieressä, ja kaikki toiveet olivat heitetyt, ja kaikkia oli koetettu, kuiskasi eräs kalastaja, joka oli tuntenut minut siitä saakka, kuin Emily ja minä olimme lapset, nimeni ovesta.
"Sir", sanoi hän, ja kyynelet vuotivat hänen ahvettuneille kasvoillensa, jotka, niinkuin hänen vapisevat huulensakin, olivat tuhka-vaaleat, "tahtoisitteko tulla kanssani tuonne?"
Se vanha muisto, joka oli johdatettu mieleeni, oli hänen katseessaan. Minä kysyin häneltä kauhistuneena, nojautuen siihen käsivarteen, jota hän ojensi minulle, tukeaksensa minua:
"Onko joku ruumis ajaantunut rannalle?"
Hän sanoi: "on".
"Tunnenko minä sitä?" kysyin silloin.
Hän ei vastannut mitään.
Mutta hän saatti minut rantaan. Ja siinä, missä Emily ja minä lapsina olimme etsineet näkinkenkiä — siinä, mihin tuuli oli sirottanut muutamia köykäisempiä palasia tuosta vanhasta veneestä, jonka myrsky edellisenä yönä oli hajottanut — keskellä sen kodin raunioita, jolle hän oli tehnyt niin suuren vääryyden — näin hänen makaavan, pää käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen makaavan.
Uusi ja vanha haava.
Sinun ei olisi tarvinnut, oi Steerforth, sanoa, kun viimein puhuimme yhdessä tuona hetkenä, jota niin vähän luulin erohetkeksemme — sinun ei olisi tarvinnut sanoa: "muista, mimmoinen parhaimpana olin!" Minä olin tehnyt niin aina; ja voinko minä nyt muuttua, tätä näkyä katsellessani!
He toivat käsipaaret, laskivat hänet niille, peittivät hänet jollakin laivan lipulla, nostivat hänet ylös ja kantoivat häntä asuntoja kohden. Kaikki kantajat olivat tunteneet hänet, olivat olleet purjehtimassa hänen kanssaan ja nähneet hänet hauskana ja reippaana. He kantoivat häntä tässä hurjassa tohinassa — hiljaisuus keskellä koko melskettä; ja veivät hänet siihen majaan, jossa kuolema jo asui. Mutta, kun laskivat paaret alas kynnykselle, katselivat he toisiansa ja minua ja kuiskailivat keskenään. Minä tiesin, miksi. Heistä tuntui niinkuin ei olisi ollut oikein tuoda häntä samaan hiljaiseen huoneesen.
Me lähdimme kaupunkiin ja kuljetimme taakkamme ravintolaan. Heti kuin sain ajatukseni kootuksi, lähetin noutamaan Joram'ia ja käskin hänen toimittaa itselleni kulkuneuvoja, joilla sopi viedä se Londoniin samana iltana. Minä tiesin, ettei kenenkään muun, kuin minun, tullut pitää huolta siitä, niinkuin myös, että minun, vaikka kuinka kovalta tämä velvollisuus tuntui, tuli valmistaa hänen äitiänsä sen vastaanottamiseen; ja minä halusin suorittaa tätä velvollisuutta niin hyvin, kuin suinkin mahdollista.
Minä matkustin mieluisammin yöllä, että olisi vähemmän uteliaita, kun jätin kaupungin. Mutta vaikka oli melkein sydän-yö, kun ajoin ulos pihasta kääsyillä, joita haltuun ottamani seurasi, oli paljon ihmisiä odottamassa. Tuon tuostakin kaupungissa ja myöskin kappaleen matkan päässä maantiellä näin vielä katselioita; mutta vihdoin oli vaan kylmä yö ja lakea seutu ympärilläni, ja nuoruuden ystäväni tuhka.
Eräänä leutona syyspäivänä lounaan aikaan, kun maa hajahti varisneista lehdistä ja toiset lehdet kauniin keltaisina, punaisina ja ruskeina vielä riippuivat puissa, joitten välitse aurinko paisti, saavuin Highgate'en. Minä kävin jalkaisin viimeisen penikulman, astuessani ajatellen tehtävääni, ja jätin vaunut, jotka olivat seuranneet minua koko yön, odottamaan käskyä ajaa eteenpäin.
Kun lähestyin asuntoa, näytti se aivan samanlaiselta, kuin ennen. Ei yhtäkään kartiinia oltu nostettu, ei mitäkään elämän merkkiä näkynyt untelolla, kivitetyllä pihalla ja sillä katetulla tiellä, joka johdatti alati suljetulle ovelle. Tuuli oli nyt kokonaan tyyntynyt eikä mikään liikkunut.
Ensin en uskaltanut soittaa ovella; ja kun soitin, näytti minusta, kuin asiani olisi ilmoittanut itsensä yksin kellon äänessäkin. Tuo vähäinen kamari-neitsyt tuli ulos, avain kädessään, ja totisesti katsellen minua, kun hän avasi portin, sanoi:
"Pyydän anteeksi, Sir. Voitteko pahasti?"
"Mieleni on ollut kovin liikutettu, ja minä olen väsynyt".
"Onko jotakin tapahtunut, Sir? — Mr. James? —"
"Hiljaa!" sanoin minä. "Niin, jotakin on tapahtunut, jota minun tulee ilmoittaa Mrs. Steerforth'ille. Onko hän kotona?"
Tyttö vastasi huolestuneena, että hänen emäntänsä nyt hyvin harvoin kävi ulkona edes vaunuilla; että hän pysyi vaan huoneessansa; ettei hän laskenut mitään vieraita luoksensa, mutta minua hän kyllä tahtoisi tavata. Hänen emäntänsä oli ylhäällä, sanoi hän, ja Miss Dartle oli hänen luonansa. Mitä sanomaa hän saisi viedä ylikerrokseen?
Minä annoin hänelle tarkan käskyn, että hän olisi varovainen käytöksessään ja vaan veisi korttini sekä sanoisi, että minä odotin, ja istuin vierashuoneesen (johon nyt olimme tulleet), siksi kuin hän palaisi. Sen entinen hauska, asuttu muoto oli mennyt, ja akkunan luukut olivat puoleksi suljetut. Harppua ei oltu koskettu moneen, moneen päivään. Steerforth'in kuva hänen pojan-ijältänsä riippui seinässä. Se pikku kaappi, jossa äiti oli pitänyt hänen kirjeitänsä, oli myöskin huoneessa. Minä kummastelin, lukiko hän nyt koskaan niitä; oliko hän niitä koskaan enää lukeva!
Rakennuksessa vallitsi semmoinen hiljaisuus, että kuulin tytön keveät askeleet portailta. Palatessaan toi hän minulle sen sanoman, että Mrs. Steerforth oli heikko eikä voinut tulla alas; mutta että, jos minä antaisin hänelle anteeksi, että hän jäi huoneesensa, hän mielellään tahtoisi nähdä minua. Muutamien minutien perästä seisoin hänen edessään.
Hän oli Steerforth'in huoneessa eikä omassa. Minä ymmärsin tietysti, että hän oli ruvennut asumaan siellä poikansa muistoksi, ja että ne monet merkit tämän entisistä harjoituksista ja taidoista, jotka ympäröivät häntä, samasta syystä olivat siellä aivan semmoisina, kuin Steerforth oli jättänyt ne. Hän sanoi kuitenkin, kun hän vastaan-otti minua, ettei hän ollut omassa huoneessaan, koskei se sijainnut oikein hyvin hänen sairauteensa katsoen, ja poisti komealla katsannollansa vähimmänkin epäilyksen sanojensa totuuden suhteen.
Hänen tuolinsa vieressä seisoi, niinkuin tavallisesti, Rosa Dartle. Ensi hetkestä asti, kuin hänen mustat silmänsä kohtasivat minua, näin, että hän tunsi, että minä toin pahoja uutisia. Arpi juoksi näkyviin samalla silmänräpäyksellä. Hän peräytyi askeleen tuolin taa, kätkeäksensä omia kasvojansa Mrs. Steerforth'in silmiltä, ja tarkasteli minua semmoisella terävällä katseella, joka ei koskaan järkähtänyt, ei koskaan siirtynyt pois.
"Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa, Sir", lausui Mrs.Steerforth.
"Minä olen, onnetonta kyllä, leskimies", sanoin minä.
"Te olette kovin nuori ja kuitenkin semmoisen tappion kokeneet", vastasi hän. "Minua pahoittaa kuulla sitä. Minua pahoittaa kuulla sitä. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä".
"Minä toivon, että aika", arvelin minä, katsellen häntä, "lohduttaa meitä kaikkia. Rakas Mrs. Steerforth, meidän tulee kaikkien luottaa siihen raskaimmissa vastoinkäymisissämme".
Minun vakava käytökseni ja kyynelet silmissäni huolestuttivat häntä.Koko hänen ajatustensa juoksu näytti pysähtyvän ja muuttuvan.
Minä koetin hallita ääntäni ja hiljalleen lausua Steerforth'in nimeä, mutta ääni vapisi. Hän toisti sitä itseksensä pari, kolme kertaa matalalla äänellä. Sitten, kääntyen minun puoleeni, sanoi hän väkinäisellä lujuudella:
"Poikani on kipeä?"
"Kovin kipeä".
"Te olette nähneet hänet?"
"Olen".
"Te olette sopineet?"
Minun oli mahdoton myöntää, oli mahdoton kieltää. Mrs. Steerforth käänsi hiukan päätänsä sitä paikkaa kohden, jossa Rosa Dartle oli seisonut hänen vieressään, ja samalla minä huuliani liikuttamalla Rosalle sanoin: "kuollut!"
Ettei Mrs. Steerforth joutuisi katsomaan taaksensa ja lukisi selvästi kirjoitettuna, mitä hän ei vielä ollut kylläksi valmis tietämään, kohtasin nopeasti hänen katsettansa; mutta minä olin nähnyt Rosa Dartle'n ojentavan kätensä ilmaan epätoivon ja kauhun rajuudella ja sitten pusertavan niitä ristiin kasvoillensa.
Tuo kaunis lady — niin poikansa näköinen, voi niin kovasti hänen näköisensä! — tutkisteli minua kiinteällä katseella ja nosti sitten kätensä otsalleen. Minä pyysin häntä olemaan tyvennä ja varustamaan itseänsä kuulemaan sitä, mitä minulla oli kerrottavaa; mutta minun olisi sopinut pikemmin pyytää häntä itkemään, sillä hän istui niinkuin kivinen kuva.
"Kun viimein kävin täällä", puhuin minä katkonaisesti, "kertoi Miss Dartle minulle, että hän purjehti eri tahoilla milloin missäkin. Toinen yö tästä oli kauhea yö merellä. Jos hän oli merillä silloin ja likellä jotakin vaarallista rannikkoa, niinkuin hänen sanottiin olleen; ja jos se laiva, joka nähtiin, todella oli se, jossa —"
"Rosa!" lausui Mrs. Steerforth, "tulkaat luokseni!"
Hän tuli, mutta ilman mitään hellyyttä taikka sääliä. Hänen silmänsä hehkuivat, kuin tuli, kun hän seisoi kasvoista kasvoihin Mrs. Steerforth'in kanssa, ja hän purskahti hirveään nauruun.
"Onko ylpeytenne nyt", sanoi hän, "tyydytetty, te mieletön nainen? Nyt on hän sovittanut teidät — hengellänsä! Kuuletteko? — hengellänsä!"
Mrs. Steerforth vaipui kankeana taaksepäin tuolillensa, hänen suustaan ei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin voikerrus, ja hän loi ällistellen silmänsä Miss Dartle'en.
"Niin!" huusi Rosa, rajusti lyöden rintaansa, "katsokaat minuun! Voikertakaat ja vaikertakaat ja katsokaat minuun! Katsokaat tätä!" koskien arpea, "kuolleen poikanne sievää tekoa!"
Se voikerrus, joka tuon tuostakin kuului äidin suusta, viilsi sydäntäni. Se oli aina sama. Aina epäselvä ja tukehutettu. Aina yhtyi siihen hermoton pään liikunto, mutta kasvot olivat muuttumatta. Aina se lähti jäykästä suusta ja puristetuista hampaista, ikäänkuin leuvat olisivat olleet lukitut ja kasvot jäätyneet tuskasta.
"Muistatteko, koska hän teki tämän?" jatkoi hän. "Muistatteko, koska hän, teidän luontonne perittyään ja teiltä ylpeydessään ja kiivaudessaan mielitettynä, teki tämän ja rumensi minut elinkaudeksi? Katselkaat minua, joka kuolin-päivääni asti olen merkitty hänen korkealla epäsuosiollaan, ja voikertakaat ja vaikertakaat sitä, miksi teitte hänet!"
"Miss Dartle", rukoilin minä. "Jumalan tähden" —
"Minätahdonpuhua!" lausui hän, kääntyen minuun päin leimuavilla silmillänsä. "Olkaat vaiti te! Katselkaat minua, sanon minä, te ylpeän, petollisen pojan ylpeä äiti! Voikertakaat sitä tapaa, jolla kasvatitte häntä, voikertakaat sitä tapaa, jolla turmelitte hänet, voikertakaat sitä, että kadotitte hänet, sitä, että minä kadotin hänet!"
Hän puristi kokoon kättänsä, ja hänen laihaa, hiutunutta ruumistansa värisytti, niinkuin hänen himonsa olisi kuolettanut häntä tuuma tuumalta.
"Te paheksitte hänen itsepäisyyttänsä!" hän huudahti. "Te olette loukkaantuneet hänen ylpeästä luonnostaan!Te, jotka harmaapäisenä vastustitte näitä molempia niillä ominaisuuksilla, jotka kasvattivat niitä, kun olitte synnyttäneet hänet!Te, jotka hänen kehdostaan saakka muodostitte häntä siksi, mikä hän oli, ja estitte häntä tulemasta siksi, miksi hän olisi tullut! Olettekonytsaaneet palkinnon monivuotisesta murheestanne?"
"Oi, Miss Dartle, hävetkäät julmuuttanne!"
"Minä sanon teille", vastasi hän, "minätahdonpuhua hänelle. Ei mikään valta mailmassa voisi pidättää minua, niin kauan kuin seison tässä! Olenko ollut ääneti kaikkina näinä vuosina enkä nyt saa puhua? Minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan rakastitte häntä!" kääntyen kiivaasti Mrs. Steerforth'in puoleen. "Minä olisin voinut rakastaa häntä, mitään rakkautta takaisin pyytämättä. Jos olisin ollut hänen vaimonsa, olisin voinut olla hänen oikkujensa orja, kun olisin vaan kerran vuoteensa saanut yhden ainoan lemmen sanan. Sitä olisin voinut. Kuka sen paremmin tietää, kuin minä? Te olitte vaativa, ylpeä, turhan tarkka, itsekäs. Minun rakkauteni olisi ollut altiiksi antava — olisi tallannut teidän viheliäisen vinkunanne jalkojensa alle!"
Säihkyvin silmin polki hän lattiaa, niinkuin hän todella olisi tehnyt, mitä hän oli sanonut.
"Katsokaat tänne!" lausui hän, taas koskien arpea säälimättömällä kädellänsä. "Kun hän rupesi paremmin ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt, näki hän sen ja katui sitä! Minä osasin laulaa hänelle ja puhua hänen kanssansa ja näyttää, kuinka mieltynyt olin kaikkiin, mitä hän teki, ja vaivan-näöllä hankkia itselleni ne tiedot, jotka parhaiten huvittivat häntä; ja minä viehätin häntä. Kun hän oli viattominna ja vilpittöminnä, rakasti hänminua. Niin, hän rakasti! Monta kertaa, kun hän laski teidät menemään halveksivalla sanalla, sulki hän minut syliinsä!"
Hän sanoi tätä ivallisella kopeudella kesken hourupäisyyttänsä — sillä hourupäisyyttä tämä oli, tuskin sen vähempää — mutta kuitenkin halukkaalla muistilla, josta hellemmän tunteen kypenet hetkeksi vilahtivat ilmi.
"Minä alennuin — ja alentumiseni olisin varmaan huomannut, jollei hän olisi lumonnut minua lapsellisella hyväilemisellänsä — nukeksi, joutohetkien leikki-kaluksi, joka heitettiin pois, otettiin ylös, hemmoteltiin sen mukaan kuin hänen huikentelevainen mielensä käski. Kun hän väsyi, väsyin minäkin. Kun hänen mieltymyksensä loppui, olisin yhtä vähän koettanut lujittaa sitä valtaa, joka minulla ehkä oli, kuin olisin mennyt naimisiin hänen kanssansa, jos häntä olisi pakoitettu ottamaan minua vaimoksensa. Me erosimme toisistamme sanaakaan sanomatta. Kenties te näitte sen ettekä paheksineet sitä. Siitä saakka olen teidän molempien edessä ollut vaan rumenettu huonekalu, semmoinen, jolla ei ollut mitään silmiä, ei mitään korvia, ei mitään tunteita, ei mitään muistoja. Te voikerratte? Voikertakaat sitä, miksi teitte hänet, ei rakkauttanne. Minä sanon teille, että oli semmoinen aika, jolloin minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!"
Hän seisoi säkenöivillä, vihaisilla silmillänsä vastapäätä äidin tuijottavia, liikkumattomia kasvoja, ja kun tämä taas voikersi, ei se vaikuttanut häneen enemmän, kuin jos nämät kasvot olisivat olleet maalattu kuva.
"Miss Dartle", lausuin minä, Jos julkenette olla niin kova, ettette helli tätä koetettua äitiä —".
"Kuka hellii minua?" vastasi hän tuikeasti. "Hän on kylvänyt tämän.Voikertakoon sitä satoa, jota hän tänään korjaa!"
"Vaan jos James Steerforth'in viat —" minä aloitin.
"Viat!" huudahti hän, purskahtaen kiivaasen itkuun. "Kuka rohkenee panetella häntä? Hänen sielunsa oli parempi, kuin miljonien semmoisten ystävien, joitten seuraan hän alentui!"
"Ei kukaan ole voinut rakastaa häntä enemmän, ei kukaan voi pitää häntä kalliimmassa muistossa, kuin minä", vastasin minä. "Minä aioin sanoa, jollette sääli hänen äitiänsä taikka jos hänen vikansa — te olette olleet katkera niitten suhteen —"
"Se ei ole totta", huudahti hän, repien mustia hiuksiansa; "minä rakastin häntä!"
"— eivät voi", jatkoin, "lähteä teidän muististanne tämmöisenä hetkenä, pitäkäät tätä henkilöä edes semmoisena, kuin jotakuta, jota ette ennen ole nähneet, ja antakaat hänelle jonkunlaista apua!"
Koko tämän ajan oli Mrs. Steerforth ollut muuttumatta, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut muuttua. Hän istui liikkumatonna, jäykkänä, tuijottavana; voikeroi tuon tuostakin samalla mykällä tavalla ja samalla avuttomalla pään liikunnolla, mutta ilman mitään muuta elon merkkiä. Miss Dartle laskeusi yht'äkkiä polvilleen hänen eteensä ja alkoi höllittää hänen pukuansa.
"Olkaat kirottu!" lausui hän ja loi silmänsä minuun vimman sekaisella surulla. "Se oli onneton hetki, jona tulitte tänne! Olkaat kirottu! Menkäät!"
Huoneesta astuttuani kiirehdin takaisin soittamaan kelloa, sitä pikemmin saadakseni palvelioita liikkeelle. Miss Dartle oli silloin ottanut tunnottoman ruumiin syliinsä ja yhä polvillansa itki sen vieressä, huusi sitä nimeltä, tuuditti sitä edestakaisin povellansa, niinkuin lasta, ja koetti kaikkia helliä keinoja, toinnuttaaksensa nukkuvia aisteja. Kosk'en nyt enää pelännyt häntä jättämästä, käänsin hiljaa takaisin jälleen ja panin lähteissäni talonväen liikkeelle.
Myöhempänä päivällä palasin, ja me asetimme ruumiin äidin huoneesen. Äidin laita oli aivan sama, juteltiin minulle; Miss Dartle ei silmänräpäykseksikään jättänyt häntä; lääkärit olivat saapuvilla ja useita keinoja oli koetettu; mutta hän makasi niinkuin kuvapatsas, paitsi että hän silloin tällöin heikosti voikersi.
Minä astuin kolkon rakennuksen lävitse ja laskin alas kartiinit, viimeiseksi siinä huoneessa, jossa vanha koulukumppanini makasi. Minä nostin ylös hänen raskaan kätensä ja pidin sitä sydäntäni vastaan; ja koko mailma näytti minusta olevan pelkkää kuolemaa ja äänettömyyttä, jota ainoastaan hänen äitinsä voikertaminen keskeytti.
Siirtolaiset.
Yksi asia minun vielä tuli toimittaa, ennenkuin jättäysin näitten ankarain mielenliikutusten valtaan. Minun tuli salata, mitä oli tapahtunut, niiltä, jotka olivat pois lähtemällänsä, ja saattaa heidät heidän matkallensa onnellisessa tietämättömyydessä. Tässä kohden ei käynyt mitään aikaa hukkaaminen.
Minä puhuttelin samana iltana Mr. Micawber'ia kahden kesken ja käskin hänen estää Mr. Peggottya saamasta tietoa viimeisestä surkeasta tapauksesta. Hän lupasi innokkaasti tehdä niin ja siepata pois jokaisen sanomalehden, jonka kautta sanoma ilman semmoista varokeinoa ehkä joutuisi tämän näkyviin.
"Jos se tunkee hänen luoksensa, Sir", lausui Mr. Micawber, rintaansa lyöden, "täytyy sen ensiksi mennä tämän ruumiin läpi!"
Mr. Micawber, minun tulee huomauttaa siitä, oli, sovittaessaan itseänsä uuden yhteiskunnan mukaan, omistanut jonkunlaisen rohkean merisissin-katsannon, joka ei suorastaan loukannut lakia, mutta oli puoltansa pitävä ja reipas. Olisi luullut hänet erämaan lapseksi, joka oli kauan tottunut elämään ulkopuolella sivistyneen mailman rajoja ja nyt aikoi palata syntymämaansa korpiin.
Hän oli muun muassa hankkinut itsellensä täydellisen öljy-nahkaisen puvun ja matala-koppaisen olkihatun, joka oli pietty tai voideltu ulkopuolelta. Tässä karkeassa asussa, tavallinen merimiehen kiikari kainalossa ja silmät viekkaasti taivaasen päin luotuina, niinkuin hän olisi tähystellyt, tulisiko paha sää, näytti hän tavallansa paljon enemmän merimieheltä, kuin Mr. Peggotty. Koko hänen perheensä oli, jos saan niin sanoa, asetettu sotakuntoon. Mrs. Micawber'illa oli hyvin piukea ja jäykkä hattu, leuvan alta sidottuna, sekä semmoinen shaali, johon hän oli kääritty mytyksi (samalla tapaa kuin minä, kun tätini ensin vastaan-otti minut) ja joka oli lujalla solmulla takaa vyötäisten kohdalta kiinnitetty. Miss Micawber oli samalla lailla varustettu myrskyistä ilmaa vastaan; eikä hänellä ollut yllänsä mitään liikaa. Master Micawber melkein katosi näkymättömiin Guernsey'n paitaansa ja mitä pörröisimpiin merimiehen housuihin minä milloinkaan olen nähnyt; ja lapset olivat, niinkuin konservit, sovitetut umpinaisiin koteloihin. Sekä Mr. Micawber että hänen vanhin poikansa olivat ranteimista höllästi kivertäneet ylös hiansa, niinkuin ollaksensa valmiina ensi käskyllä käymään käsiksi mihin hyvänsä ja kiiruhtamaan esiin tai laulamaan: "hoi, nostakaat — hoi!"
Tämmöisinä Traddles ja minä yön tullessa tapasimme heidät yhdessä niillä puisilla astuimilla, jotka siihen aikaan olivat tunnetut Hungerford'in portaitten nimellä. He katselivat paraikaa jonkun veneen lähtöä, joka vei osan heidän omaisuudestaan laivaan. Minä olin kertonut Traddles'ille tuon kauhean tapauksen, ja se oli kovasti liikuttanut häntä; mutta ei ollut epäilemistäkään, että oli hyvä salata asia, ja hän oli tullut auttamaan minua tässä viimeisessä toimessani. Täällä puhuttelinkin Mr. Micawber'ia kahden kesken ja sain hänen lupauksensa.
Micawber'ilaiset olivat majoittuneet vähäiseen, likaiseen, rappeutuneesen ravintolaan, joka siihen aikaan oli lähellä portaita ja jonka ulkoneva, puinen huonekerta riippui virran yli. Siirtolaisina he olivat jonkunlaisen uteliaisuuden esineenä Hungerford'issa ja likitienoilla ja vetivät niin paljon katsojia puoleensa, että me ilolla turvasimme heidän huoneesensa. Se oli yksi noista puisista kamareista, joitten alta virta juoksi. Tätini ja Agnes olivat siellä, ahkerasti valmistaen muutamia vähäisiä lisävaatteita lasten mukavuudeksi. Peggotty oli tyvenesti auttamassa, ja hänen edessään oli tuo vanha tunnoton ompelu-rasia, kyynärä-mitta ja vahakynttilän palanen, jotka nyt olivat nähneet niin paljon. Ei ollut helppo vastata Peggotyn kysymyksiin, saatikka kuiskata Mr. Peggotylle, kun Mr. Micawber toi hänet sisään, että minä olin vienyt kirjeen perille ja että kaikki oli hyvin. Mutta minä toimitin molemmat asiat ja tein heidät iloisiksi. Jos näytin jotakin jälkiä tunteistani, oli omissa suruissani kylläksi selitystä siihen.
"Ja milloin laiva lähtee, Mr. Micawber?" kysyi tätini. Mr. Micawber katsoi tarpeelliseksi vähitellen valmistaa joko tätiäni taikka vaimoansa ja sanoi, että sen oli määrä lähteä pikemmin, kuin hän eilen luuli.
"Vene toi teille jonkun sanan, arvaan minä?" lausui tätini.
"Niin teki, Ma'am", vastasi hän.
"No?" sanoi tätini. "Ja se lähtee".
"Madam", vastasi hän, "minulle on ilmoitettu, että meidän täytyy varmaan olla laivassa ennen kello seitsemän huomen-aamulla".
"Hei vaan!" sanoi tätini, "se on pian. Onko se meriliikkeellinen tosi-asia, Mr. Peggotty?"
"On se, Ma'am. Se laskee virtaa alas sillä luoteella. Jos Mas'r Davy ja sisareni tulevat laivaan Gravesend'issa huomenna jälkeen puolen päivän, saavat he nähdä meidät viimeisen kerran".
"Ja niin teemme", lausuin minä; "olkaat varma siitä!"
"Siksi ja kunnes olemme merellä", huomautti Mr. Micawber, luoden salaisen tiedon katseen minuun, "pidämme Mr. Peggotty ja minä lakkaamatta kaksinkertaista vaaria tavarastamme ja kaluistamme. Rakas Emmani", sanoi Mr. Micawber, puhdistaen kurkkuansa komealla tavallansa, "ystäväni Mr. Thomas Traddles on niin kohtelias ja kuiskaa korvaani sen pyynnön, että hän saisi luvan tilata tarpeelliset ainekset, jotta saisi laittaa kohtuullisen määrän sitä juomaa, joka mielessämme erittäin on yhdistynyt vanhan Englannin biffi-paistiin. Minä tarkoitan — lyhyeltä, punssia. Tavallisissa oloissa epäilisin anoessani Miss Trotwood'in ja Miss Wickfield'in suosiollista myöntymistä, mutta —"
"Minä voin vaan vastata omasta puolestani", lausui tätini, "että minä suurimmalla mielihyvällä juon kaikenlaiseksi onneksi ja menestykseksi teille".
"Ja minä myöskin!" arveli Agnes hymyillen.
Mr. Micawber meni heti alas tiski-huoneesen, jossa hän näytti olevan aivan niinkuin kotona, ja palasi soveliaan ajan perästä, höyryvä malja käsissä. Minä en voinut olla huomaamatta, että hän oli kuorinut sitruunit omalla sarana-veitsellänsä, joka, niinkuin käytöllisen uutis-asukkaan veitsen sopi, oli noin jalan pituinen ja jota hän jommoisellakin ylpeydellä pyyhki takkinsa hiaan. Mrs. Micawber'in ja molempien vanhempien perheen jäsenten huomasin nyt olevan varustettuina samanlaisilla pelottavilla aseilla, mutta jokaisella vähemmällä lapsella oli oma puu-lusikkansa vahvalla nuoralla uumille sidottu. Samalla tapaa Mr. Micawber, edeltäpäin tavotellen meri- ja metsä-elämää, ei jaellut Mrs. Micawber'ille ja vanhimmalle pojallensa ja tyttärellensä punssia viini-laseissa, jota hän helposti olisi voinut tehdä, sillä siellä oli koko hyllyn täysi niitä huoneessa, vaan kaasi sitä heille surkean pieniin pikareihin; enkä minä koskaan ollut nähnyt hänen ihastelevan mitään niin paljon, kuin sitä, että hän sai juoda omasta erityisestä, korttelin vetävästä pikaristaan ja illan päättyessä pistää sen plakkariinsa.
"Vanhan maan ylellisyyden hylkäämme nyt", lausui Mr. Micawber, suuresti tyytyväisenä tästä luopumisestaan. "Metsien asukkaiksi ruvenneet eivät voi toivoa saavansa ottaa osaa etu-oikeutettujen maan hienoihin tapoihin".
Tässä joku poika tuli sisään sanomaan, että Mr. Micawber'ia tarvittiin alakerroksessa.
"Minua aavistaa", lausui Mrs. Micawber ja asetti pois tina-pikarinsa, "että se on joku heimoni jäsen!"
"Jos niin on laita, rakas ystäväni", muistutti Mr. Micawber pikastuen, niinkuin ainakin, kun tämä aine puheeksi tuli, "niin, koska tuo heimosi jäsen — kuka hyvänsä se lienee, mies tai nainen — on antanutmeidänodottaa näin kauan, tämä jäsen ehkä nyt odottaaminua, siksi kuin minulla on sovelias aika".
"Micawber", lausui hänen vaimonsa, "semmoisessa tilaisuudessa, kuin tässä —"
"Ei ole soveliasta", arveli Mr. Micawber nousten, "että jokaisesta vähäisestä loukkauksesta lukua pidetään! Emma, sinä nuhtelet syystä".
"Vahinko, Micawber", muistutti hänen vaimonsa, "on ollut heimoni eikä sinun. Jos heimolaiseni vihdoin huomaavat, mitä heiltä on mennyt hukkaan heidän entisen menetyksensä kautta, ja nyt tahtovat ojentaa ystävyyden kättä, älä hylkää sitä".
"Rakas vaimoni", vastasi hän, "olkoon niin!"
"Jollei heidän tähtensä, niin minun, Micawber", arveli hänen vaimonsa.
"Emma", vastasi hän, "sitä asian käsitystä on mahdoton tämmöisellä hetkellä vastustaa. Enpä kuitenkaan edes nytkään saata suorastaan luvata langeta heimolaistesi kaulaan; mutta sen heimosi jäsenen, joka nyt odottaa, ei tarvitse pelätä, että minä hänen luonnollisen lämpönsä jähdytän".
Mr. Micawber meni ulos ja oli poissa vähän aikaa, jonka kuluessa Mrs. Micawber ei ollut kokonaan vapaa siitä pelosta, että sanasota oli syntynyt Mr. Micawber'in ja tuon jäsenen välillä. Viimein sama poika ilmestyi jälleen ja antoi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu lyijyskynällä ja jonka ylin rivi lakikielen tapaan kuului: "Heep contra Micawber". Tästä dokumentista opin, että Mr. Micawber'ia, joka taas oli vangittu, oli kohdannut kova epätoivon puuska; ja että hän pyysi minua lähettämään hänelle kirjeentuojan kanssa hänen veitsensä ja korttelin vetävän pikarinsa, koska ne ehkä olisivat joksikin hyödyksi hänen lyhyen, jälellä olevan elämänsä aikana vankihuoneessa. Hän pyysi myöskin, että minä viimeiseksi ystävyyden osoitukseksi saattaisin hänen perheensä vaivaishuoneesen ja unhottaisin, että semmoinen olento, kuin hän, koskaan oli löytynyt.
Tietysti vastasin tähän kirjeesen sillä tapaa, että menin alas pojan kanssa maksamaan rahat ja tapasin Mr. Micawber'in istumasta jossakin nurkassa, josta hän synkästi tuijotti sheriffin palveliaan, joka oli ottanut hänet kiinni. Irti päästyänsä syleili hän minua suurimmalla hartaudella ja kirjoitti ylös tämän velan taskukirjaansa — ollen erittäin tarkka, muistan minä, jostakin puolesta pennystä, jonka huomaamatta jätin pois, kun mainitsin koko summan.
Tämä tärkeä taskukirja muistutti häntä oikeaan aikaan toisestakin raha-seikasta. Kun palasimme ylikerroksen huoneesen (jossa hän selitti poissa-oloansa sanomalla, että syynä siihen oli asianhaarat, joihin hän ei voinut mitään), veti hän ulos siitä ison paperi-arkin, joka oli taitettu vähäiseen kokoon ja ihan täyteen kirjoitettu pitkiä, huolellisesti suoritettuja summia. Minä näin ne vaan vilaukselta, mutta luulen, etten ole koskaan nähnyt semmoisia summia missäkään koulupojan luvunlasku-kirjassa. Nämät, siltä näytti, osoittivat, kuinka suuret kasvut tuli maksaa eri ajoista, jos laskettiin korkoa korosta yhdenviidettä punnan, kymmenen shillingin ja yhdentoista ja puolen pennyn pää-omasta. Tarkasti näitä mietittyään ja perinpohjin varansa harkittuaan oli hän päättänyt valita sen summan, joka edusti pääomaa ynnä kasvuja kahdesta vuodesta, viidestätoista kalenteri-kuukaudesta ja neljästätoista päivästä, kun laskettiin korkoa korosta anto-päivästä lukien. Tästä summasta oli hän suurimmalla sievyydellä kirjoittanut velkakirjan, jonka hän monella kiitoksella paikalla ojensi Traddles'ille, niinkuin täydeksi velkansa maksoksi miehen ja miehen kesken.
"Minua aavistaa vielä", lausui Mrs. Micawber, miettiväisesti pudistaen päätänsä, "että heimoni ilmestyy laivalla, ennenkuin lopullisesti lähdemme".
Mr. Micawber'illa oli nähtävästi myöskin aavistuksensa tässä asiassa, mutta hän laski ne tinapikariinsa ja nielaisi alas ne.
"Jos teillä on tilaisuutta matkallanne lähettää kirjeitä kotiin, Mrs. Micawber", lausui tätini, "täytyy teidän antaa meille tietoa itsestänne".
"Rakas Miss Trotwood", vastasi hän, "minua suuresti ilahuttaa ajatella, että joku tahtoo kuulla meistä. Minä en suinkaan laimin-lyö kirjoittamasta. Mr. Copperfield, joka on vanha ja likeinen ystävä, ei paheksi, toivon minä, jos hän saa satunnaisen sanoman eräältä, joka tunsi hänet, kun kaksoiset eivät vielä ymmärtäneet mitään?"
Minä vastasin, että toivoin saavani kuulla, milloin hyvänsä hänellä oli tilaisuus kirjoittaa.
"Kiitos Jumalan, meillä on varmaan monta semmoista tilaisuutta", arveli Mr. Micawber. "Valtameri on tähän aikaan yksi suuri laivasto; ja epäilemättä tapaamme monta laivaa, kun kuljemme sen poikki. Se on vaan lysti-retki", sanoi Mr. Micawber, leikkien lorgnettinsa kanssa, "vaan lysti-retki. Matkan pituus on aivan mitätön".
Minä ajattelin nyt, kuinka kummallista, mutta kuinka ihan Mr. Micawber'in kaltaista se oli, että hän, Londonista Canterbury'yn lähtiessään, oli puhunut, niinkuin hän olisi lähtenyt mailman kaukaisimpiin ääriin, mutta nyt, kun hän hankki Englannista Australiaan, puhui, niinkuin hän olisi lähtenyt jollekin huvimatkalle toiselle puolelle kanavaa.
"Matkalla aion koettaa", lausui Mr. Micawber, "silloin tällöin jutella heille tarinan; ja poikani Wilkins'in säveliä, toivon minä, suositaan kapyysin valkean ääressä. Kun Mrs. Micawber'illa on merimiehen-jalkansa — jossa lauseessa ei liene mitään sopimatonta — pistää hän kaiketi Pikku Tafflin'in heille. Pyöriäisiä ja merisikoja havaitaan, luullakseni, usein keula-laitojemme takaa, ja sekä yli- että alihangan puolelta keksimme ehtimiseen huvittavia esineitä. Lyhyeltä", lausui Mr. Micawber vanhalla gentililla katsannollansa, "arvattavasti kaikki sekä ylhäällä että alhaalla huomataan niin hauskaksi, että, kun tähysteliä korkeimman maston latvasta huutaa: maata, ohoi! me suuresti hämmästymme!"
Tämän sanottuaan hän heilahutti pikkuisen tinapikarinsa sisällön suuhunsa, niinkuin hän jo olisi päässyt matkansa perille ja suorittanut ensi luokan tutkinnon korkeinten meritoimistoin edessä.
"Mitäminäetupäässä toivon, rakas Mr. Copperfield", sanoi Mrs. Micawber, "on se, että me muutamien perheemme haarojen kautta saamme uudestaan elää vanhassa syntymämaassa. Älä rypistä otsaasi, Micawber! Minä en tarkoita nyt omaa perhettäni, vaan lastemme lapsia. Olipa vesa kuinka vahva tahansa", lausui Mrs. Micawber, pudistaen päätänsä, "en voi unhottaa emä-puuta; ja kun sukumme nousee kunniaan ja rikkauteen, tunnustan suovani, että tämä rikkaus vuotaisi Britannian arkkuihin".
"Rakas ystäväni", lausui Mr. Micawber. "Britannia vastatkoon itse puolestaan. Minun täytyy sanoa, ettei se koskaan ole tehnyt suuria minun edukseni ja etten minä siinä kohden suo erittäin mitään".
"Micawber", vastasi Mrs. Micawber, "siinä sinä olet väärässä. Sinä lähdet, Micawber, tuohon kaukaiseen ilmanalaan lujittaaksesi eikä höllittääksesi yhteyttä itsesi ja Albionin välillä".
"Puheen-alainen yhteys ei ole, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber, "asettanut minua, toistan minä, semmoisen personallisen velvollisuuden taakan alle, että minä pitäisin jonkunlaista väliä, vaikkapa rupeisin toiseen yhteyteen".
"Micawber", vastasi Mrs. Micawber. "Siinä, sanon taas, olet väärässä. Sinä et tunne kykyäsi, Micawber. Tämä se on, joka tässäkin askeleessa, jonka aiot astua, lujittaa yhteyden sinun ja Albionin välillä".
Mr. Micawber istui nojatuolissaan kohotetuilla kulmakarvoilla, puoleksi hyväksyen ja puoleksi paheksien Mrs. Micawber'in mielipiteitä, kun niitä esiteltiin, mutta hyvin tuntien, että niissä oli joku ennustus.
"Rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, "minä soisin, että Mr. Micawber ymmärtäisi asemansa. Minusta on kovin tärkeä, että Mr. Micawber siitä hetkestä asti, kuin hän nousee laivaan, ymmärtää asemansa. Teidän vanha kokemuksenne minusta, rakas Mr. Copperfield, on varmaan sanonut teille, ettei minulla ole Mr. Micawber'in herkkäverinen luonto. Minun luontoni on, jos minun niin sopii sanoa, suuressa määrässä käytöllinen. Minä tiedän, että tämä on pitkä matka. Minä tiedän, että se tuo muassaan monta puutetta ja hankaluutta. Minä en voi ummistaa silmiäni näiltä tosi-asioilta. Mutta minä tiedän myöskin, mikä mies Mr. Micawber on. Minä tunnen Mr. Micawber'in salaisen ky'yn. Ja sentähden katson erittäin tärkeäksi, että Mr. Micawber ymmärtää asemansa".
"Lemmittyni", muistutti Mr. Micawber, "kenties sallit minun huomauttaa, että kuitenkin ehkä on mahdollista, että minä nyky-hetkellä ymmärrän asemani".
"Sitä minä en usko, Micawber", vastasi hänen vaimonsa. "Et täydellisesti. Rakas Mr. Copperfield, Mr. Micawber'in asia ei ole mikään tavallinen asia. Mr. Micawber lähtee kaukaiseen maahan erittäin sitä varten, että häntä ensimäinen kerta täydellisesti ymmärrettäisiin ja oikein arvosteltaisiin. Minä soisin, että Mr. Micawber asettuisi seisomaan laivamme kokkaan ja vakavasti sanoisi: 'tämän maan olen tullut valloittamaan! Onko teillä kunniapaikkoja? Onko teillä rikkautta? Onko teillä isopalkkaisia virkoja? Tuokaat tänne ne. Ne ovat minun!'"
Mr. Micawber katseli meitä kaikkia ja näytti arvelevan, että tämä ajatus sisälsi paljon.
"Minä soisin, että Mr. Micawber, jos puhun selvästi", lausui Mrs. Micawber todistavalla äänellänsä, "olisi oman onnensa Caesar. Tämä, rakas Mr. Copperfield, näyttää minusta olevan hänen oikea asemansa. Tämän matkan ensimäisestä hetkestä saakka soisin Mr. Micawber'in seisovan laivamme kokassa ja sanovan: 'kylläksi odotuksia; kylläksi pettyneitä toiveita; kylläksi varattomuutta. Niin oli vanhassa maassa. Tämä on uusi maa. Toimittakaat minulle korvaus. Tuokaat se tänne!'"
Mr. Micawber pani käsivartensa ristiin rohkealla muodolla, niinkuin hän jo olisi seisonut ylipuolella laivan kokkakuvaa.
"Ja jos hän tekee niin", sanoi Mrs. Micawber — "jos hän ymmärtää asemansa — enkö ole oikeassa, kun sanon, että Mr. Micawber lujittaa eikä höllitä yhteyttänsä Britannian kanssa? Jos mahtava julkinen mies ilmestyy tuolla maanpuoliskolla, sanotaanko minulle, ettei hänen vaikutustansa huomata kotona? Lienenkö minä kylläksi yksinkertainen luulemaan että, jos Mr. Micawber pitää neron ja vallan taika-sauvaa Australiassa, hän ei ole mitään Englannissa? Minä olen vaan nainen, mutta minä en olisi itseni ja isäni arvoinen, jos saattaisin itseni vikapääksi semmoiseen yksinkertaisuuteen".
Siitä Mrs. Micawber'in vakuutuksesta, että hänen todistuksensa olivat kumoomattomat, sai hänen äänensä semmoisen ylevyyden, jota en ollut, luullakseni, koskaan ennen siinä kuullut.
"Ja juuri sen vuoksi", lausui Mrs. Micawber, "minä vielä hartaammin soisin, että jonakin tulevana aikana taas saamme asua syntymä-maassamme. Mr. Micawber'ista ehkä tulee — minä en voi salata itseltäni, että mahdollista on, että Mr. Micawber'ista tulee — lehti historiaan; ja hänen täytyy silloin jälleen ilmestyä siinä maassa, joka antoi hänelle hengen, mutta ei antanut hänelle mitään elin-keinoa!"
"Lemmittyni", huomautti Mr. Micawber, "on mahdotonta, ettei sinun rakkautesi liikuttaisi minua. Minä olen aina taipusa turvaamaan sinun hyvään ymmärrykseesi. Mikä on tapahtuva — on tapahtuva. Jumala varjelkoon, että minä kadehtisin syntymä-maaltani mitään osaa siitä rikkaudesta, jonka jälkeisemme ehkä kokoovat!"
"Se on hyvä", lausui tätini, nyykäyttäen päätänsä Mr. Peggotylle, "minä juon teidän kaikkien muistoksi ja seuratkoon kaikenlainen siunaus ja menestys teitä!"
Mr. Peggotty laski alas molemmat lapset, joita hän oli pitänyt yhtä kummallakin polvellaan, yhtyäkseen Mr. ja Mrs. Micawber'iin, kun vastaukseksi juotiin meidän kaikkien maljaa; ja kun hän ja Mr. Micawber sydämellisesti pudistivat kumppanuuden kättä, ja hänen ruskeat kasvonsa kirkastuivat hymyilemään, tunsin minä, että hän raivaisi tietä itsellensä, saavuttaisi hyvän nimen ja tulisi rakastetuksi mihin ikinänsä hän kääntyi.
Lapsiakin neuvottiin itsekutakin puolestaan pistämään puulusikkansa Mr. Micawber'in pikariin ja meidän onneksemme maistamaan sen sisällystä. Kun tämä oli tehty, nousivat tätini ja Agnes ja jättivät siirtolaiset hyvästi. Oli surullinen ero. He itkivät kaikki; lapset häärivät Agnesin ympäri viimeiseen hetkeen saakka; ja me jätimme Mrs. Micawber raukan sangen surkeaan tilaan nyyhkimään ja itkemään himmeän kynttilän viereen, josta huone virran puolelta varmaan sai kurjan majakan muodon.
Minä lähdin seuraavana aamuna taas alas katsomaan, olivatko he poissa. He olivat lähteneet veneellä varhain, noin kello viisi aamulla. Se oli kummallinen esimerkki minulle siitä tyhjyydestä, jota tämmöiset eroamiset synnyttävät, sillä vaikka muistoni heistä ja rappeutuneesta ravintolasta ja puu-portaista oli vaan yhden yön vanha, näyttivät molemmat kolkolta ja autiolta nyt, kun he olivat menneet.
Iltapuolella seuraavana päivänä lähdimme, vanha hoitajattareni ja minä, alas Gravesend'iin. Me tapasimme laivan virralla ja sen ympäri koko joukon veneitä. Sovelias tuuli puhalsi, ja lähdön merkki näkyi maston latvasta. Minä hyyräsin heti veneen ja me laskimme ulos sen luo; ja siitä vähäisestä sekasohron pyörteestä päästyämme, jonka keskikohta se oli, nousimme sen kannelle.
Mr. Peggotty odotti meitä siellä. Hän kertoi minulle, että Mr. Micawber vast'ikään oli uudestaan vangittu (nyt viimeinen kerta) Heep'in haaston johdosta, ja että hän oli pyyntöni mukaan maksanut rahat, jotka minä nyt maksoin takaisin hänelle. Hän vei meidät sitten alas välikannelle; ja siellä jokainen pelko, joka minulla oli, että hän olisi saanut kuulla jotakin huhua siitä, mitä oli tapahtunut, haihtui, kun Mr. Micawber hämärästä astui esiin, tarttui hänen käsivarteensa ystävän ja suojelian muodolla ja kertoi minulle, että he tuskin hetkeäkään olivat olleet erinänsä edellisestä yöstä saakka.
Näkymö oli niin outo minulle, niin ahdas ja pimeä, että alusta tuskin selitin mitään; mutta kun silmäni tottuivat pimeään, eroitin vähitellen kaikki paremmin, ja minusta oli kuin olisin seisonut keskellä jotakinÖstadenmaalausta. Laivan isojen palkkien, laipioin ja rengaspulttien välissä, niinkuin myöskin siirtolaisten makuu-kojujen, arkkujen, myttyjen, tynnyrein ja kaikenlaisten tavara-kasojen lomassa — joita heiluvat lyhdyt sieltä täältä valaisivat ja paikottain taas se keltainen päivän-kajastus, joka hairahtui alas jotakin tuulitus-purjetta tai laivan-luukkua myöden — oli taajaan tungettuina ihmisjoukkoja, jotka rupesivat keskinäiseen tuttavuuteen, jättivät toisensa hyvästi, puhuivat, nauroivat, itkivät, söivät ja joivat. Muutamat olivat jo asettuneet sille parin jalan avaralle tilalle, joka tuli heidän osaksensa; heidän pikkuinen taloutensa oli järjestetty ja heidän vähäiset lapsensa nostetut palleille taikka kääpiön-kokoisille nojatuoleille; toiset eivät enää toivoneetkaan löytävänsä lepopaikkaa ja liikkuivat ympäri alakuloisina. Sylilapsista asti, joilla oli vaan viikko tai kaksi elämästä takanansa, kymäräselkäisiin vanhoihin miehiin ja naisiin, joilla näytti olevan vaan viikko tai kaksi elämästä edessään; peltomiehistä alkaen, jotka toden perään veivät myötänsä Englannin multaa saappaittensa alla, seppiin saakka, jotka ihossaan ottivat mukaansa näytteitä sen noesta ja savusta — näytti jokainen ikä ja elin-keino olevan sullottu kokoon välikannen kapealle alalle.
Kun loin silmäni ympäri tätä paikkaa, luulin näkeväni jonkun Emilyn muotoisen henkilön istuvan erään avonaisen portin luona, yksi Micawber'in lapsista vieressään; se herätti ensin huomiotani, kun toinen henkilö suudellen erosi siitä ja, levollisesti astuen hyörivän joukon lävitse, muistutti minua — Agnesista! Mutta suuressa liikkeessä ja hämmingissä ja omien ajatuksieni epävakaisuudessa katosi se jälleen näkyvistäni, ja minä tiesin vaan, että se aika oli läsnä, jolloin kaikki vieraat kehoitettaisiin lähtemään laivasta; että hoitajattareni itki arkulla vieressäni; ja että Mrs. Gummidge, jota joku nuorempi, alaspäin notkistunut nainen mustissa vaatteissa auttoi, ahkerasti järjesti Mr. Peggotyn tavaraa.
"Onko teillä mitään viimeistä sanaa, Mas'r Davy?" kysyi hän. "Onko mitään unhottunut, ennenkuin eroamme?"
"Yksi asia!" lausuin minä. "Martha!" —
Hän koski sen nuoremman naisen olkapäätä, jota olen maininnut, jaMartha seisoi edessäni.
"Jumala siunatkoon teitä, te kunnon mies!" huudahdin minä. "Te otatte hänet mukaanne!"
Martha vastasi hänen puolestaan kyyneliin purskahtamalla. Minä en voinut sillä haavaa puhua mitään, minä likistin vaan hänen kättänsä, ja jos minä koskaan olen rakastanut ja kunnioittanut ketään miestä, rakastin ja kunnioitin tätä miestä kaikesta sydämestäni.
Laiva tyhjentyi pian vieraista. Kovin koetukseni oli vielä jälillä. Minä kerroin Mr. Peggotylle, mitä hänen jalo, täältä mennyt veljenpoikansa oli käskenyt minun sanoa hänelle eron-hetkellä. Se liikutti häntä syvästi. Mutta kun hän käski minun vastaukseksi lausua monta hellyyden ja kaipauksen sanaa noille kuuroille korville, liikutti hän minua vielä enemmän.
Aika oli tullut. Minä syleilin häntä, otin itkevän hoitajattareni kainalooni ja kiirehdin pois. Kannella jätin Mrs. Micawber raukan hyvästi. Silloinkin hän hajamielisesti katseli, heimolaisiansa nähdäkseen, ja hänen viimeiset sanansa minulle olivat, ettei hän koskaan jättäisi Mr. Micawber'ia.
Me menimme laivan-kyljestä alas veneesemme ja asetuimme vähän matkan päähän, että saisimme nähdä, kun laiva aloitti kulkuansa. Oli tyven, loistava päivänlasku. Laiva makasi meidän ja punertavan valon välissä, ja jokainen hoikka köysi ja raaka eroitettiin selvästi hohteessa. En ole koskaan nähnyt mitään semmoista näkyä, samalla niin ihanaa, niin surullista ja niin toivokasta, kuin tämän komean laivan, kun se vielä makasi liikkumatonna ruskottavalla vedellä ja kaikki ihmiset sen kannella olivat tunkeneet partaalle ja hetken aikaa seisoivat siinä avopäisinä ja äänettöminä.
Hetken aikaa vaan äänettöminä. Kun purjeet pullistuivat tuulesta ja laiva rupesi liikkumaan, kohosi kaikista veneistä kolme kaikkuvaa hurraa-huutoa, joihin kannella oliat vastasivat ja joita sitten molemmin puolin kerrottiin ja uudestaan kerrottiin. Sydämeni purskahti itkuun, kun kuulin huudot ja näin heiluvat hatut ja nenäliinat — ja silloin minä eroitin Emilyn!
Silloin minä eroitin Emilyn, joka seisoi enonsa vieressä ja vapisi hänen olkapäänsä nojalla. Mr. Peggotty osoitti meitä kiihkeällä kädellä, ja silloin Emily näki meidät ja viittasi viimeistä hyvästi-jättöänsä minulle. Niin, Emily, ihana, surun sortama tyttö, nojau häneen koko haavoitetun sydämesi luottamuksella, sillä hän on nojaunut sinuun suuren rakkautensa koko voimalla!
Keskellä ruusuista valoa ja seisoen yhdessä erinänsä muista ylhäällä kannella, Emily nojautuen enoonsa ja tämä pitäen kiinni hänestä, katosivat he juhlallisesti näkyvistämme. Yö oli laskeunut alas Kent'in kunnaille, kun sousivat meidät rantaan — laskeunut pimeänä minun ylitseni.
Poissa-olo.
Pitkä, synkkä yö kokoutui nyt ympärilleni täynnänsä monen toivon, monen rakkaan muiston, monen erehdyksen, monen turhan surun ja kaipauksen haamuja.
Minä lähdin Englannista edes silloinkaan tietämättä, kuinka kova se isku oli, jota minun tuli kestää. Minä jätin kaikki, jotka olivat rakkaat minulle, ja lähdin pois siinä luulossa, että olin iskun kestänyt ja että kaikki oli ohitse. Niinkuin mies sotatanterella saa kuolinhaavan, vaan tuskin tietää, että hän on satutettu, niin en minäkään, kun jäin yksikseni harjaantumattoman sydämeni kanssa, likimainkaan aavistanut sitä haavaa, jota vastaan sydämeni täytyi taistella.
Tämä tieto ei kohdannut minua äkisti, vaan vähitellen ja askel askeleelta. Se yksinäisyyden tunne, jolla lähdin ulkomaalle, syveni ja kasvoi joka hetki. Ensiksi se oli raskas kadon ja surun tunne, jossa en voinut eroittaa paljon muuta. Huomaamatta muuttui se toivottomaksi tiedoksi kaikista, mitä oli minulta mennyt — rakkaus, ystävyys, hellyys; kaikista, mitä oli rauennut — ensimäinen luottamukseni, ensimäinen mielitaipumukseni, koko elämäni ihana unelma; kaikista, mitä nyt oli jälellä — kolkko, tyhjä erämaa, joka katkeamatta ulottui laajalta ympärilleni synkkään taivaan-rantaan saakka.
Jos suruni oli itsekäs, en tietänyt, että se oli. Minä murehdin vaimo-lapsukaistani, joka niin nuorena temmattiin pois kukoistavasta mailmastaan. Minä murehdin nuoruuden ystävääni, joka olisi voinut saavuttaa tuhansien rakkauden ja ihmetyksen, niinkuin hän aikaa sitten oli saavuttanut minun. Minä murehdin sitä rakastavaa, särkynyttä sydäntä, joka oli saanut levon myrskyisessä meressä, ja noita maasta lähteneitä jäännöksiä siitä yksinkertaisesta kodista, jossa lapsena kuulin yö-tuulen puhaltavan.
Siitä karttuneesta raskasmielisyydestä, johon vaivuin, ei minulla viimein ollut mitään toivoakaan koskaan päästä. Minä kuljin paikasta paikkaan, kaikkialla kantaen taakkaani muassani. Minä tunsin nyt koko sen painon; ja minä näännyin sen alla ja sanoin sydämessäni, ettei se milloinkaan enää voisi keventyä.
Kun tämä epätoivo oli pahimmillansa, luulin, että kuolisin. Välisti ajattelin, että tahdoin kuolla kotona ja käänsin todella takaisin matkallani, että joutuisin sinne pian. Toisin aioin lähdin yhä kauemmaksi pois kaupungista kaupunkiin, etsien, en tiedä mitä, ja koettaen jättää, en tiedä mitä, taakseni.
Minä en pysty seuraamaan yksittäin niitä kaikkia vaikeita surun vaiheita, joita koin. Semmoisia unelmia löytyy, joita voi vaan vaillinaisesti ja epämääräisesti kuvata; ja kun pakoitan itseäni katsomaan takaisin tähän elämäni jaksoon, tuntuu siltä, kuin muistuttaisin mieleeni semmoista unelmaa. Minä näen itseni uneksijan tavalla liikkuvan eteenpäin keskellä kaikkea sitä uutta, joka tarjousi minulle muukalaisissa kaupungeissa, palatseissa, tuomiokirkoissa, temppeleissä, maalauksissa, linnoissa, hautaholveissa, eriskummallisissa kaduissa — historian ja fantasian vanhoissa olopaikoissa — kantaen tuskallista kuormaani joka paikassa ja tuskin huomaten esineitä, kun katoovat edestäni. Haluttomuus kaikkiin, paitsi kalvavaan suruuni, oli se yö, joka peitti harjaantumattoman sydämeni. Sallikaat minun katsoa ylös siitä — niinkuin, kiitos Jumalan! viimein tein — ja sen pitkästä, kolkosta, kurjasta unelmasta koittavan valon puoleen.
Monta kuukautta matkustin, tämä yhä pimenevä pilvi väikkyen mieleni ylitse. Eräät salaiset syyt, joitten vuoksi en tahtonut lähteä kotiin — semmoiset syyt, jotka silloin turhaan taistelivat minussa, selvempinä ilmestyäksensä — saivat minut jatkamaan pilgrimi-retkeäni. Välisti olin rauhattomasti muuttanut paikasta paikkaan mihinkään pysähtymättä; välisti olin viipynyt kauan yhdessä kohden. Minulla ei ollut mitään tarkoitusta, ei mitään kannattavaa sielua itsessäni, missä ikänänsä olin.
Minä olin Schweizissä. Minä olin tullut sinne Italiasta jotakin noita suuria Alpin-solia myöden ja olin sen jälkeen oppaani kanssa astuskellut tunturi-polkuja. Jos nämät kammottavat erämaat olivat vaikuttaneet sydämeeni, en ainakaan tietänyt siitä mitään. Minun mielestäni oli kyllä ylevyyttä ja ihmeellisyyttä hirveän korkeissa vuorissa ja äkki-jyrkissä syvänteissä, kohisevissa koskissa ja lumi- ja jääkentissä, mutta tähän saakka ne eivät olleet opettaneet minulle mitään muuta.
Eräänä iltana tulin ennen päivänlaskua johonkin laaksoon, jossa minun oli määrä levätä. Kun astuin alas siihen pitkin suikertelevaa polkua sillä vuorenvietoksella, josta näin sen kumottavan kaukaa alhaalta, luulen, että joku kauan aikaa poissa ollut kauneuden ja tyvenyyden tunto, joku laakson rauhasta syntynyt, lievittävä vaikutus heikosti virisi rinnassani. Minä muistan, että kerran seisahduin jonkunlaisella semmoisella surulla, joka ei ollut kokonaan masentava, ei aivan toivoton. Minä muistan melkein luulleeni, että joku muutos parempaan päin oli mahdollinen minussa.
Minä saavuin laaksoon, kun ilta-aurinko paisti niille kaukaisille lumi-harjanteille, jotka yli-ympäriltä sulkivat sitä niinkuin ikuiset pilvet. Ne vuoret, joitten rotkossa vähäinen kylä sijaitsi, olivat juureltaan muhkean viheriät; ja ylipuolella tätä hempeämpää kasvillisuutta kohosi tummia honkametsiä, jotka, niinkuin vaajat, halkaisivat talviset hanget ja suojelivat lavineilta. Vielä korkeammalla näkyi rivittäin rousteisia rinteitä, harmaita kallioita, jää-iljanteita ja tasaisia pälvipaikkoja, jotka kaikki vähitellen yhtyivät ylinnä vallitsevaan lumeen. Sinne tänne vuorten vieremille tiplotettuina, jokainen pikku tipla yksi koti, häämötti yksinäisiä puisia huoneita, jotka tunturien korkeuden vuoksi näyttivät niin vähäisiltä, kuin tuskin olisivat kelvanneet leikkikaluiksi. Samanlaiselta näytti myöskin tiheästi rakennettu laakson kylä ja sen puinen silta, jonka alitse virta vieri jylseitten kallioin yli ja sitten pauhaten katosi metsään. Tyvenessä ilmassa kuului kaukainen laulu — paimenten ääniä — mutta kun joku heleä iltapilvi väikkyi vuoren kyljen keskikohdalla, olisin melkein ollut valmis luulemaan, että sävelet tulivat siitä eivätkä olleet mitään maallista laatua. Tässä levollisuudessa suuri luonto yht'äkkiä puhui minulle ja lievitti sydäntäni niin, että laskin väsyneen pääni ruohoon ja itkin, niinkuin en ollut itkenyt vielä siitä saakka, kuin Dora kuoli!
Minä olin hiukkaa ennen saanut kirjepaketin, joka odotti minua, ja olin lähtenyt ulos kylästä lukemaan sitä, sillä välin kuin illallistani valmistettiin. Oli muita kirjeitä, jotka olivat eksyneet tiellä, enkä minä ollut moneen aikaan saanut mitään. Paitsi pari, kolme riviä, joilla ilmoitin, että voin hyvin ja olin tullut semmoiseen ja semmoiseen paikkaan, ei minulla ollut ollut kylläksi miehuutta eikä voimaa kirjoittaa yhtäkään kirjettä, siitä kuin lähdin kotoa.
Paketti oli kädessäni. Minä avasin sen ja näin Agnesin käsi-alan.
Hän oli onnellinen ja hyödyllinen ja menestyi, niinkuin hän oli toivonut. Siinä kaikki, mitä hän itsestänsä minulle kertoi. Koko muu sisältö koski minua.
Hän ei antanut minulle mitään neuvoa; hän ei teroittanut mitään velvollisuutta minuun; hän sanoi vaan minulle omalla hartaalla tavallansa, mikä hänen luottamuksensa minuun oli. Hän tiesi (sanoi hän), että semmoinen luonto, kuin minun, kääntäisi kärsimisen hyväkseen. Hän tiesi, että koetus ja mielen-liikutus ylentäisi ja voimistaisi sitä. Hän oli varma, että minä kaikkiin yrityksiini panisin enemmän lujuutta ja pyrkisin korkeammalle sen surun johdosta, jota olin kärsinyt. Hän, joka niin riemuitsi maineestani ja vartoi sen kasvamista, siksi kuin minua siunattaisiin, rakastettaisiin ja kunnioitettaisiin työni tähden, tiesi hyvin, että jatkaisin työtäni. Hän tiesi, että minun sydämessäni, niinkuin kaikissa suurissa ja hyvissä sydämissä, suru ei voinut muuttua heikkoudeksi, vaan varmaan oli voimaksi kääntyvä. Niinkuin lapsuuden aikojeni kärsimiset olivat suorittaneet osansa ja tehneet minut siksi, mikä olin, niin suuremmat onnettomuudet terästäisivät minua, että tulisin vielä paremmaksi, kuin olin; ja niinkuin ne olivat opettaneet minua, opettaisin minä muita. Hän uskoi minut Jumalan haltuun, joka oli ottanut viattoman lemmittyni rauhaansa, piti minua sisarellisessa rakkaudessaan aina hyvänä ja oli alati minun vieressäni, menin mihin menin, ylpeänä siitä, mitä olin tehnyt, mutta äärettömän paljon ylpeämpänä siitä, mitä minun oli suotu vielä tehdä.
Minä panin tämän kirjeen poveeni ja ajattelin, mimmoinen olin ollut tunti takaperin! Kun kuulin äänten sammuvan ja näin tyvenen iltapilven himmentyvän, laakson värien vaalenevan ja kultaisen lumen vuorten huipuilla muuttuvan etäiseksi osaksi halevasta yö-taivaasta, vaan kuitenkin tunsin, että yö poistui mielestäni ja kaikki sen sumut suoltuivat, en tietänyt miksi nimittää rakkauttani häntä kohtaan, joka tästä lähin oli kalliimpi minulle, kuin ikinä ennen.
Minä luin hänen kirjeensä moneen kertaan. Minä kirjoitin hänelle, ennenkuin menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin suuresti kaivannut hänen apuansa, että ilman häntä en ollut mitään enkä koskaan ollut ollut se, miksi hän ajatteli minua; mutta että hän innostutti minua rupeemaan siksi ja että aioin koettaa.
Minä koetin. Vielä kolme kuukautta ja jo olisi vuosi kulunut suruni alusta. Minä päätin jättää kaikki päätökset sikseen, ennenkuin nämät kolme kuukautta olivat ohitse, ja ainoastaan koettaa. Koko tämän ajan oleskelin laaksossa ja sen lähiseuduilla.
Kun nämät kolme kuukautta olivat menneet, päätin jäädä pois kotoa vielä kauemmaksi aikaa; toistaiseksi asettua Schweiziin, joka oli käynyt rakkaaksi minulle tämän illan muiston kautta; tarttua jälleen kynään; työskennellä.
Minä turvasin nöyrästi Häneen, jonka puoleen Agnes oli neuvonut minua; minä etsin luontoa, jota ei koskaan turhaan etsitä; ja minä laskin rintaani sen inhimillisen hellyyden, jota viime aikoina olin väistänyt. Ei kestänyt kauan, ennenkuin minulla oli melkein yhtä monta ystävää laaksossa, kuin Yarmouth'issa; ja kun ennen talven tultua jätin sen, Geneve'en matkustaakseni, ja keväällä palasin, oli heidän sydämellisissä tervehdyksissään jonkunlainen kodillinen sointu, vaikk'ei niitä tuotu esiin englantilaisilla sanoilla.
Minä tein työtä myöhään, varhain, kärsivällisesti ja ahkerasti. Minä kirjoitin romanin, jonka aine yhtyi omaan kokemukseeni, ja lähetin sen Traddles'ille, joka toimitti, että se julkaistiin hyvin edullisilla ehdoilla; ja sanomat enentyvästä maineestani alkoivat ennättää korviini matkustavien kautta, joita sattumalta kohtasin. Vähäisen levon ja muutteen perästä rupesin taas vanhalla, uutteralla tavallani kirjoittamaan uutta teosta, joka kokonaan veti huomioni puoleensa. Mitä enemmän edistyin aineeni suorittamisessa, sitä enemmän miellyin siihen ja koetin kaikin voimin toimittaa työtäni hyvin. Tämä oli kolmas kirjailian tuotteeni. Se ei ollut vielä puoleksi valmis, kun eräänä jouto-aikana päätin palata kotiin.
Vaikka luin ja työskentelin hellittämättä, olin kauan aikaa totuttanut itseäni vahvaan ruumiin liikuntoon. Terveyteni, joka oli kovasti heikontunut, kun Englannista lähdin, oli suuresti varmistunut. Minä olin nähnyt paljon. Minä olin käynyt monessa maassa ja toivoakseni kartuttanut tiedon varojani.
Minä olen nyt johdattanut mieleeni kaikki, mitä katson tarpeelliseksi tässä puhua poissa-oloni ajasta — yhdellä poikkeuksella. Tätä poikkeusta en kuitenkaan ole tehnyt sillä aikeella, että salaisin mitään ajatustani, sillä, niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, tämä kertomus on paperille pantu muistini. Olen vaan tahtonut jättää sieluni sisimmän ajatuksen koskematta aivan viimeiseksi. Minä ryhdyn siihen nyt.