"Mutta todella, Mr. Copperfield", kysyi hän, "onko se joku pilkkanimi? ja miksi hän antaa sitä teille? Onko se — kuinka? — siitä syystä, että hän pitää teitä nuorena ja viattomana? Minä olen niin typerä semmoisissa asioissa".
Minä punehduin, kun vastasin, että luulin niin.
"No!" lausui Miss Dartle. "Nyt olen iloinen, kun tiedän tämän! Minä kysyn tietoa saadakseni, ja olen iloinen, kun tiedän sen. Hän pitää teitä nuorena ja viattomana; ja sentähden olette hänen ystävänsä. Hyvä, se on varsin hauskaa!"
Hän meni levolle vähän tämän jälkeen, ja Mrs. Steerforth vetäytyi myöskin pois. Kun Steerforth ja minä olimme viipyneet puolen tuntia valkean edessä ja puhuneet Traddles'ista ja heistä muista kaikista vanhassa Salem House'ssa, menimme yhdessä toiseen kerrokseen. Steerforth'in huone oli minun huoneeni vieressä, ja minä menin sisään katselemaan sitä. Se oli oikea mukavuuden esikuva täynnänsä nojatuoleja, tyynyjä ja palleja, joita äiti omin käsin oli laittanut, eikä siitä puuttunut mitään, josta vaan suinkin oli apua sen täydentämisessä. Päälle päätteeksi katselivat kuvasta seinältä äidin kauniit kasvot alas lemmityn pojan puoleen, niinkuin se olisi ollut jonkin-arvoista äidille, että hänen kuvansa valvoi nukkuvaa poikaa.
Kun tulin huoneeseni, paloi siinä kirkas valkea, kartiinit olivat vedetyt akkunain eteen ja vuoteen ympäri, muodostaen sitä lämpimäksi ja sieväksi. Minä istuin alas nojatuoliin lieden eteen, onneani miettiäkseni; ja olin iloinnut, sitä ajatellessani, jonkun aikaa, kun näin Miss Dartle'n kuvan kiihkeästi katselevan itseäni kaminin-reunuksen ylipuolelta.
Se oli kummastuttavassa määrässä hänen näköisensä, jonka vuoksi se myöskin säpsäytti minua. Maalaaja ei ollut pannut siihen arpea, muttaminäpanin; ja siinä se oli, siinä se tuli ja meni; milloin rajoittuneena ylihuuleen, niinkuin olin nähnyt sen päivällisillä, milloin näyttäen koko tuon vasaralla isketyn haavan laajuutta, semmoisena, kuin olin nähnyt sen, kun hän oli vihoissaan.
Minä ihmettelin äreästi, miks'eivät voineet majoittaa häntä johonkin muualle, kuin juuri minun huoneeseni. Hänestä irti päästäkseni riisuin nopeasti vaatteeni, sammutin kynttiläni ja panin maata. Mutta en minä nukkuissanikaan saattanut unhottaa, että hän yhä oli tuossa ja katseli minua: "mutta todella, onko se kuitenkin? Minä tahtoisin vaan tietää;" ja kun yöllä heräsin, huomasin, että levottomasti kyselin kaikenlaisilta ihmisiltä unelmissani: oliko todella niin, vai ei — tietämättä, mitä tarkoitin.
Pikku Em'ly.
Talossa löytyi eräs palvelia, eräs mies, joka sitä myöden, kuin minä kuulin, tavallisesti seurasi Steerforth'ia ja oli joutunut hänen palvelukseensa yliopistossa. Hän oli oikea arvokkaisuuden kaava ulkonaisessa ilmestymisessään. Minä luulen, ettei koskaan ollut hänen ammatissaan ketään enemmän arvokkaalta näyttävää miestä. Hän oli harvapuheinen, kävi hyvin hiljaa, oli varsin tyven käytöksessään, kunnioittavainen, tarkka, aina saapuvilla, kun tarvittiin, eikä koskaan likellä, kun ei tarvittu; mutta mikä hänessä etupäässä huomiota koski, oli hänen arvokkaisuutensa. Hänellä ei ollut mitään liikkuvaisia kasvoja, hänellä oli jotenkin kankea niska, kiinteä, keskeltä kalju pää, jota lyhyet hiukset tiveästi peittivät kummaltakin puolelta, hempeä sananääntö ja omituinen tapa kuiskata S kirjainta niin selvästi, että hän näytti käyttävän sitä useammin, kuin kukaan muu ihminen; mutta jokaisen omituisuuden, joka hänellä oli, teki hän arvokkaaksi. Jos hänen nenänsä olisi ollut ylösalaisin, olisi hän tehnyt sen arvokkaaksi. Hän laati ympärillensä jonkunlaisen arvokkaisuuden kehän ja liikkui turvallisena siinä. Olisi ollut melkein mahdotonta epäillä häntä mistäkään väärästä, hän oli niin perin arvokas. Joka olisi vaatinut häntä johonkin alentavaan askareesen, olisi kevytmielisesti loukannut mitä arvokkaimman miehen tunteita, ja tästä, minä havaitsin sen, olivat talon naispalveliat niin vaistomaisesti vakuutetut, että he itse-altansa aina toimittivat semmoisia töitä, ja tavallisesti sillä aikaa, kuin hän luki sanomalehtiä ruokakammion valkean edessä.
Siinä määrässä itseänsä hillitsevää miestä minä en ollut koskaan nähnyt. Mutta tämäkin ominaisuus, niinkuin jokainen muu, joka hänellä oli, näytti vaan koroittavan hänen arvokkaisuuttansa. Yksin se tosi-asiakin, ettei kukaan tietänyt hänen ristimänimeänsä, näytti olevan osa hänen arvokkaisuudestaan. Hänen sukunimeänsä Littimer'iä vastaan, jolla hän oli tunnettu, ei voinut muistuttaa mitään. Peter olisi sopinut hirttää, ja Tom lähettää maan-pakolaisuuteen; mutta Littimer oli täydellisen arvokas.
Olkoon, että se tuli, niinkuin minä luulen, arvokkaisuuden käsitteen kunnioitettavasta luonnosta, mutta minä tunsin itseni erittäin nuoreksi tämän miehen läsnä-ollessa. Kuinka vanha hän itse oli, minä en voinut arvata — ja tämäkin asia kallistui samasta syystä hänen voittopuolellensa; sillä arvokkaisuutensa tyvenyydessä olisi hän voinut yhtä hyvin olla viidenkymmenen, kuin kolmenkymmenen vuoden vanha.
Littimer oli huoneessani aamulla, ennenkuin vielä olin nousnut, tuodaksensa minulle tuota loukkaavaa partavettä ja ottaaksensa ulos vaatteitani. Kun vedin syrjään uudinta ja katsoin ulos vuoteestani, näin hänet jonkunlaisessa tasaisessa arvokkaisuuden lämpömäärässä, Tammikuun itä-tuulesta huolimatta eikä edes kylmää hengittäen, asettavan kenkiäni oikealle ja vasemmalle ensimaiseen tanssi-asemaan ja puhaltelevan tomuhiukkoja pois takistani, samalla kuin hän laski sitä alas, niinkuin sylilasta.
Minä sanoin hänelle hyvää huomenta ja kysyin häneltä, paljonko kello oli. Hän otti esiin plakkaristaan mitä arvokkaimman kaksikuorisen kellon, minkä minä ikinä olen nähnyt, ja, peukalollaan estäen vieteriä liiaksi kelloa avaamasta, katseli sitä kasvoihin, niinkuin hän olisi kysynyt orakelin-sanaista ostronia, sulki sen jälleen ja sanoi, että se oli puolivälissä yhdeksän, jos suvaitsin.
"Mr. Steerforth'ia ilahuttaa kuulla, kuinka olette nukkuneet, Sir".
"Kiitoksia", lausuin minä, "varsin hyvästi. Voiko Mr. Steerforth hyvin?"
"Kiitoksia, Sir, Mr. Steerforth voi jotenkin hyvin". Yksi lisäksi hänen tunnusmerkeistään — ei mitään superlativiä puheessa. Aina vaan kylmä, tyven keskisuunta.
"Eikö löydy mitään muuta, jota saisin kunnian toimittaa teille, Sir? Ilmoituskello soi kello yhdeksältä; perhe syö aamiaista kello puolivälissä kymmenen".
"Ei mitään, minä kiitän teitä".
"Minä kiitänteitä, Sir, jos suvaitsette"; ja näillä sanoilla ja vähän notkistaen päätänsä, kun hän astui vuoteeni ohitse, niinkuin puolustukseksi, että hän oikaisi minua, meni hän ulos, sulkien ovea niin hiljaisesti, kuin jos minä juuri olisin vaipunut suloiseen unenvienoon, josta henkeni riippui. Jok'ikinen aamu pidimme aivan samaa keskustelua, ei koskaan pidempää eikä koskaan lyhyempää; vaan kuitenkin, vaikka nyt Steerforth'in seura taikka Mrs. Steerforth'in ystävällisyys taikka Miss Dartle'n haastelo olisivat kohottaneet minua itseäni korkeammaksi ja saattaneet minut vanhemmaksi, minä aina tämän perin arvokkaan miehen läsnäollessa muutuin "pojaksi jälleen", niinkuin vähemmät runoiliamme laulavat.
Hän toimitti meille hevosia, ja Steerforth, joka osasi kaikkia, opetti minua ratsastamaan. Hän hankki meille floretteja, ja Steerforth opetti minua miekkailemaan, hansikkaita, ja minä rupesin saman opettajan johdolla edistymään nyrkkitaistelossa. Se ei huolettanut minua yhtään, että Steerforth huomasi minut vasta-alkajaksi näissä taiteissa, mutta minä en sietänyt, että arvokas Littimer näkisi taidonpuutettani. Minulla ei ollut mitään syytä uskoa, että Littimer itse ymmärsi semmoisia taiteita; hän ei koskaan saattanut minua luulemaan mitään semmoista edes niin paljon, kuin toisen arvokkaan silmänripsensä räpyttämisellä; mutta milloin hyvänsä hän oli läsnä harjoituksissamme, tunsin kuitenkin itseni keltaisimmaksi ja kokemattomimmaksi ihmiseksi maan päällä.
Minä puhun vähän pitkältä tästä miehestä sen vuoksi, että hän teki niin erityisen vaikutuksen minuun siihen aikaan, sekä sen johdosta, mitä myöhemmin tapahtui.
Viikko kului mitä hupaisimmalla tavalla. Se kului nopeasti, niinkuin sopii arvata semmoiselta, joka oli niin ihastuksissa, kuin minä; vaan kuitenkin antoi se minulle niin monta tilaisuutta oppia tuntemaan Steerforth'ia paremmin ja ihmettelemään häntä enemmän tuhansissa kohdin, että minusta sen lopulla tuntui, kuin olisin ollut paljon kauemman aikaa yhdessä hänen kanssaan. Se mutkaton tapa, jolla hän kohteli minua, niinkuin leikkikalua, miellytti minua enemmän, kuin mikä muu käytös hyvänsä, jota hän olisi noudattanut. Se muistutti minua vanhasta tuttavuudestamme; se näytti olevan luonnollinen seuraus siitä; se osoitti minulle, ettei hän ollut muuttunut; se päästi minut siitä levottomuudesta, jota ehkä olisin tuntenut, kun olisin verrannut minun ansioitani hänen ansioihinsa ja harkinnut oikeuttani hänen ystävyyteensä asianmukaisella mitalla; ennen kaikkia se oli joku tuttavallinen, luonnikas, ystävällinen käytös, jommoista hän ei osoittanut ketäkään muuta kohtaan. Samoin kuin hän koulussa oli kohdellut minua eri tavalla, kuin kaikkia muita, uskoin iloisesti, että hän elämässäkin kohteli minua eri tavalla, kuin ketään muuta ystävää, joka hänellä oli. Minä luulin, että olin hänen sydäntänsä lähempänä kuin kukaan muu ystävä, ja oma sydämeni hehkui rakkaudesta häneen.
Hän päätti lähteä minun kanssani maalle, ja lähtömme päivä tuli. Hän oli alusta ollut kahdella päällä, ottaisiko hän Littimer'in mukaansa, vai ei, mutta päätti jättää hänet kotiin. Tämä arvokas olento, joka oli tyytyväinen kohtaloonsa, olipa se mikä hyvänsä, sovitti koffertimme niihin vähäisiin vaunuihin, joitten oli määrä viedä meidät Londoniin, niinkuin niitten olisi pitänyt vastustaa vuosisatojen täräyksiä, ja vastaan-otti ujosti tarjotun lahjani täydellisellä tyvenyydellä.
Me jätimme Mrs. Steerforth'in ja Miss Dartle'n hyvästi, minä puolestani lausuen paljon kiitoksia, ja hellä äiti monta ystävällistä sanaa. Viimeinen esine, jonka näin, oli Littimer'in liikahtamaton silmä täynnänsä, niinkuin minä luulin, sitä hiljaista vakuutusta, että minä todella olin kovin nuori.
Mitä sydämeni tunsi, kun näin onnellisilla enteillä palasin vanhoille, tuttaville paikoille, sitä en yritä kertomaankaan. Me kuljimme postivaunuilla. Minä olin, muistaakseni, niin huolissani yksin Yarmouth'inkin kunnian puolesta, että olin kovasti mielissäni, kun Steerforth, meidän ajaessamme sen pimeitä katuja myöden ravintolaan, sanoi, että, hänen päättääksensä, tämä oli hupainen, omituinen, kummallinen luola. Heti perille tultuamme menimme levolle (minä huomasin parin likaisia kenkiä ja säärystimiä liittyneen vanhaan ystävääni Delfiniin, kun astuimme tuon oven ohitse) ja söimme myöhään aamulla einettä. Steerforth, joka oli hyvin iloisella tuulella, oli kävellyt rannalla, ennenkuin minä olin nousnut, ja tunsi jo, sanoi hän, toisen puolen kaupungin venemiehistä. Paitsi sitä oli hän kaukaa nähnyt, mitä hän varmaan luuli Mr. Peggotyn omaksi huoneeksi, josta savu tuprusi takantorvesta; ja hänen teki suuresti mieli, jutteli hän minulle, astua sinne ja vannoa, että hän oli minä itse, joka oli kasvanut tuntemattomaksi.
"Milloin aiot esitellä minua heille siellä, Tuhat-ihanainen?" sanoi hän. "Minä olen käskettävänäsi. Aseta asiat omaa mieltäsi myöden".
"No, minun mielestäni olisi tänä iltana hyvä tilaisuus, Steerforth, kun he kaikki istuvat valkean ympäri. Minä soisin, että näkisit huoneen, kun se on hupaisimmillaan, se on niin kummallinen paikka".
"Olkoon menneeksi!" vastasi Steerforth. "Tänä iltana".
"Minä en anna heille mitään tietoa, että olemme täällä, tiedätkö", sanoin minä iloissani. "Me tulemme äkki-arvaamatta heidän pariinsa".
"Niin, tietysti! Ei olisi mitään lystiä", arveli Steerforth, "jollemme tule äkki-arvaamatta. Katsokaamme maan asukkaita heidän alkuperäisessä tilassaan".
"Vaikka heovattuollaisia ihmisiä, joita sinä mainitsit", vastasin minä.
"Vai niin! Sinä muistat kahakoitani Rosan kanssa, kuinka?" huudahti hän nopealla katseella. "Hiisi vieköön tytön, minä puoleksi pelkään häntä. Hän on minusta melkein kuin kummitus. Mutta älkäämme huoliko hänestä. Mitä sinä nyt aiot tehdä? Sinä menet katsomaan hoitajatartasi, arvaan minä?"
"Niin", sanoin minä, "minun täytyy tavata Peggottya kaikkein ensimäiseksi".
"Hyvä", vastasi Steerforth, kelloansa katsellen. "Jos jätän sinut pariksi tunniksi hänen syleiltäväkseen ja itkettäväkseen, onko siinä kylläksi aikaa?"
Minä vastasin nauraen, että luulin meidän suoriuvan asiasta tämän ajan kuluessa, mutta että hänen täytyi myöskin tulla, sillä hän saisi nähdä, että hänen maineensa oli käynyt hänen edellään, ja että hän oli melkein yhtä suuri henkilö, kuin minä itse.
"Minä tulen mihin hyvänsä tahdot", lausui Steerforth, "taikka teen kaikki, mitä pyydät. Sano minulle vaan, mihin minä tulen, ja kahden tunnin perästä saavun kummoisena hyvänsä, hentotunteisena tai leikillisenä, niinkuin vaan suot".
Minä annoin hänelle tarkan osoitteen, että hän löytäisi Mr. Barkis'in, Blunderstone'n ja muitten paikkojen ajomiehen, asunnon, ja lähdin tällä sopimuksella yksinään ulos. Oli tuikea, terästävä tuuli; maa oli kuiva; meri oli lyhyt-laineinen ja selkeä; aurinko levitti runsaasti valoa, joll'ei paljon lämmintä; ja kaikki oli vilkasta ja vireätä. Minä olin itse niin vilkas ja vireä ilosta, kun sain olla siellä, että olisin ollut valmis pidättämään ihmisiä kaduilla ja pudistamaan heidän käsiänsä.
Kadut näyttivät tietysti vähäisiltä. Ne kadut, joita vaan lapsina olemme nähneet, näyttävät aina niin, luulen minä, kun palajamme niille. Mutta minä en ollut unhottanut mitään enkä huomannut mitään muutosta, ennenkuin tulin Mr. Omer'in puodin kohdalle.Omer ja Joramoli nyt kirjoitettu siihen, jossa ennen seisoiOmer; mutta lisäysVerkakauppias, Räätäli, Rihman-myyjä, Hautajais-hankkija&c. oli entisellään.
Askeleeni näyttivät niin luonnollisesti pyrkivän puodinovelle, kun olin lukenut nämät sanat kadun toiselta puolelta, että menin kadun poikki ja katsoin sisään. Puodin peräpuolella istui kaunis nainen, joka hypitti pientä lasta sylissänsä, samalla kuin toinen pikkuinen toveri piti kiinni hänen esiliinastaan. Minun ei ollut yhtään vaikea tuntea Minnie'tä eikä Minnie'n lapsia. Vierashuoneen lasi-ovi ei ollut auki; mutta verstaasta pihan toiselta puolelta kuulin heikosti tuon vanhan nuotin soivan, niinkuin se ei olisi koskaan keskeynyt.
"Onko Mr. Omer kotona?" kysyin minä, astuen sisään. "Minä tahtoisin tavata häntä pikimmältä, jos hän on".
"Kyllä, Sir, hän on kotona", vastasi Minnie; "hänen ei sovi rinnan-ahdistukseltaan olla ulkona tässä ilmassa. Joe, käske iso-isä tänne!"
Pikkuinen toveri, joka piti kiinni hänen esi-liinastaan, luihkaisi niin lujasti, että hän itse ujostui siitä ja kätki kasvonsa äidin liepeisin tämän suureksi ihastukseksi. Minä kuulin raskaan puhkinan ja puuskinan tulevan meitä kohden, ja pian Mr. Omer, lyhyempi-henkisenä, kuin ennen, mutta ei vanhemman muotoisena, seisoi edessämme.
"Teidän palvelianne, Sir", lausui Mr. Omer. "Mitä saatan tehdä teidän hyväksenne, Sir?"
"Saatatte puristaa kättä minun kanssani, Mr. Omer, jos suvaitsette", sanoin minä, ojentaen omaa kättäni. "Te olitte kovin hyvä minua kohtaan kerran, jolloin pelkään näyttäneen siltä, kuin en olisi ajatellut sitä".
"Olinko todella?" vastasi vanha mies. "Minua ilahuttaa kuulla sitä, mutta minä en muista milloin. Oletteko varma siitä, että se olin minä?"
"Aivan varma".
"Minä luulen, että muistoni on käynyt yhtä lyhyeksi, kuin henkeni", lausui Mr. Omer, katsellen minua ja päätänsä pudistaen; "sillä minä en muista teitä".
"Ettekö muista, kuinka tulitte vaunujen luo kohdataksenne minua ja kuinka suurustin täällä ja kuinka sitten ajoimme Blunderstone'en yhdessä: te ja minä ja Mrs. Joram ja Mr. Joram myös —joka ei silloin ollut hänen puolisonsa?"
"No, Herra siunatkoon sieluani!" huudahti Mr. Omer, kun hän hämmästyksestä oli joutunut pahaan yskänkuuroon, "mitä sanotte! Rakas Minnie'ni, muistatko sinä? Voi minua, niin — se oli yksi lady, luullakseni?"
"Minun äitini", vastasin minä.
"To-si-aan", lausui Omer, koskien liiviini etusormellansa, "ja siinä oli pikkuinen lapsi myöskin! Niitä oli kaksi henkeä. Pikkuinen pantiin toisen viereen. Tuolla Blunderstone'ssa se oli tietysti. Voi minua! Ja kuinka olette siitä pitäen jaksaneet?"
Varsin hyvästi, kiitin häntä, niinkuin toivoin hänenkin jaksaneen.
"Ei sovi moittia, näettekö", sanoi Mr. Omer. "Tosin huomaan, että henkeni käy lyhyeksi, mutta se harvoin käy pidemmäksi, kun ihminen käy vanhemmaksi. Minä pidän sen hyvänäni, niinkuin se tulee, ja koetan hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Tämä on parasta, eikö niin?"
Mr. Omer yski taas sen vuoksi, että hän oli nauranut, ja hänen tyttärensä, joka nyt seisoi likellä meidän vieressämme, hypittäen pikku lastansa tiskillä, autti häntä tästä kuurosta.
"Voi minua!" sanoi Mr. Omer. "Niin tosiaan. Kaksi henkeä! No, juuri sillä matkalla, jos uskotte minua, määrättiin Minnie'n ja Joram'in hääpäivä. 'Määrätkäät se, Sir', sanoo Joram. 'Niin, määrää se, isä', sanoo Minnie. Ja nyt hän on asiakumppanini. Ja katsokaat tänne! Tämä on nuorin!"
Minnie nauroi ja silitteli nauhalla sidottua tukkaansa pitkin silmäkulmiansa, samalla kuin hänen isänsä pisti yhden lihavista sormistansa tiskillä hyppivän lapsen käteen.
"Kaksi henkeä tietysti!" lausui Mr. Omer ja nyykäytti päätänsä, katsahtaen takaisin menneesen aikaan. "Juuri niin! Ja Joram valmistaa tänä hetkenä yhtä harmaata, hopeanaulaista; se ei ole tämän mittainen" — tiskillä hyppivän lapsen mittainen — "vaan runsaasti kahta tuumaa lyhyempi. — Ettekö nauti mitään?"
Minä kiitin häntä, mutta kieltäysin.
"Malttakaat, minä ajattelen", lausui Mr. Omer. "Ajomies Barkis'in vaimo — venemies Peggotyn sisar — eikö hänellä ollut jonkunlaista tekemistä teidän perheenne kanssa? Eikö hän ollut palveluksessa siinä?"
Minun myöntävä vastaukseni tuotti hänelle suurta iloa.
"Minä luulen, että henkeni tästä lähin käy pitkäksi, koska muistonikin käy niin pitkäksi", lausui Mr. Omer. "Hyvä, Sir, meille on tullut oppiin eräs Peggotyn nuori sukulainen, jolla on niin hieno maku hempukaluin teossa — minä vakuutan teitä siitä, — etten luule koko Englannissa löytyvän yhtäkään herttuatarta, joka voisi kilpailla hänen kanssaan".
"Ei suinkaan pikku Em'ly?" kysyin minä vasten tahtoani.
"Em'ly hänen nimensä on", sanoi Mr. Omer, "ja pikkuinen hän myöskin on. Mutta jos uskotte minua, hänellä on semmoiset kasvot, että toinen puoli tämän kaupungin naisista on vimmassaan hänelle".
"Joutavia, isä!" lausui Minnie.
"Rakas lapseni", sanoi Mr. Omer. "Minä en väitä, että sinun on niin laita", iskien silmää minulle, "mutta minä väitän, että toinen puoli Yarmouth'in naisista — voi! ja viiden penikulman paikkeilla sen ympärillä — on vimmassaan tälle tytölle".
"Semmoisessa tapauksessa olisi hänen tullut pysyä omassa säädyssään, isä", vastasi Minnie, "eikä antaa heille mitään aihetta puheisin, niin heillä ei olisi ollut mitään sanomista".
"Ei olisi ollut mitään sanomista!" vastasi Mr. Omer. "Ei olisi ollut mitään sanomista! Onko tämä sinun tietosi mailmasta? Mitä löytyy, jota eivät naiset julkenisi sanoa ja jota he eivät sano — erittäinkin, jos on kysymys toisen naisen kauniista muodosta?"
Minä todella luulin, että Mr. Omer oli mennyt mies, kun hän oli laskenut tämän soimaavan leikkipuheen. Hän yski siinä määrässä ja hänen oli niin vaikea saada henkeänsä jälleen vedetyksi, että minä täyttä totta odotin saavani nähdä, kuinka hänen päänsä vaipuisi alas tiskin taa ja hänen vähäiset, mustat housunsa ja niitten polvessa olevat ruosteenväriset, pienet nauharuusut tutisten kohoisivat ilmaan viimeisessä turhassa ponnistuksessa. Vihdoin hän kuitenkin kävi paremmaksi, vaikka hän yhä huohotti kovasti ja oli niin uupunut, että hänen täytyi käydä istumaan puodin pulpetin tuolille.
"Hän ei ole, näettekö", lausui hän, pyyhkien päätänsä ja vaivaloisesti hengittäen, "paljon turvannut kumppaneihin täällä; hän ei ole likeisesti liittynyt keneenkään erityiseen tuttavaan elikkä ystävään, saatikka rakastajaan. Tästä syystä käy semmoinen häijyn-ilkinen puhe, että Em'ly pyrkii ladyksi. Minun ajatukseni on se, että tämä puhe sai alkunsa etupäässä sen kautta, että hän välisti koulussa sanoi, että, jos hän olisi lady, hän enonsa hyväksi tekisi sen ja sen ja ostaisi hänelle semmoisia ja semmoisia kauniita kaluja".
"Minä vakuutan teille, Mr. Omer, hän on sanonut niin minulle", vastasin minä kiivaasti, "kun molemmat vielä olimme lapset".
Mr. Omer nyykäytti päätänsä ja hivutti leukaansa. "Juuri niin. Lisäksi osasi hän aivan vähillä pukea itsensä, näettekö, paremmin kuin useimmat muut suurilla, ja tämä pahensi asian. Paitsi sitä hän oli jotenkin mitä sopii nimittää itsepäiseksi — jopa olen valmis sanomaan, että hän oli mitä itsekin nimittäisin itsepäiseksi", lausui Mr. Omer — "ei tuntenut omaa mieltänsä tarkoin — vähän liiaksi hemmoteltu — eikä voinut aluksi oikein hillitä itseänsä. Muuta, kuin tätä, ei ole koskaan sanottu häntä vastaan, Minnie?"
"Ei, isä", arveli Mrs. Joram. "Tämä on pahinta, luulen minä".
"Kun hän sitten sai paikan", lausui Mr. Omer, "ja hänen tuli olla vanhan, näreän ladyn seurusteliana, he eivät oikein hyvin sopineet keskenänsä eikä hän jäänyt palvelukseensa. Viimein hän tuli tänne kolmeksi vuodeksi oppiin. Melkein kaksi niistä on mennyt, ja hän on ollut niin kunnollinen tyttö, kuin ikinä löytyi. Vastaa kuutta mitä parasta! Minnie, eikö hän vastaa kuutta mitä parasta?"
"Vastaa, isä", arveli Minnie. "Älkäät millään muotoa sanoko, ettäminäolen koettanut alentaa häntä!"
"Varsin hyvä", sanoi Mr. Omer. "Se on oikein. Ja niin, nuori gentlemani", lisäsi hän, kun hän oli muutamia silmänräpäyksiä vielä hivuttanut leukaansa, "ett'ette katsoisi minua pitkäpinnaiseksi samoin kuin lyhyt-henkiseksi, luulen, että nyt on kaikki siitä asiasta puhuttu".
Koska he olivat puhuneet hiljennetyllä äänellä sillä aikaa, kuin puhuivat Em'lystä, en minä epäillyt, että hän oli likellä. Kun kysyin, eikö ollut niin, nyykäytti Mr. Omer "kyllä" ja viittasi vierashuoneen ovea kohden. Kiireiseen kysymykseeni, saisinko katsahtaa sisään, vastattiin täydellisellä suostumuksella; ja sisään katsahtaessani lasin läpi näin hänen istuvan työnsä ääressä. Minä näin hänen, mitä kauniimman pikku olennon, hymyillen kääntävän noita pilvettömiä, sinisiä silmiänsä, jotka olivat katselleet lapselliseen sydämeeni, yhtä Minnie'n lasta kohden, joka leikitteli hänen vieressänsä. Hänen kirkkaissa kasvoissaan ilmestyi kylläksi itsepintaisuutta, että huomasin oikeaksi, mitä olin kuullut; niissä väijyi paljon tuota vanhaa oikullista ujoutta; mutta hänen suloisissa katseissaan ei ollut mitään, minä olen varma siitä, joka ei puhunut hyvyydestä ja onnesta, ja joka ei osoittanut, että hän kulki hyvää ja onnellista tietä.
Tuo kalke toiselta puolen pihaa, joka ei näyttänyt koskaan taukoavan — voi! se oli se kalke, joka eikoskaantaukoakaan — kuului hiljaa koko ajan.
"Ettekö tahtoisi astua sisään", kysyi Mr. Omer, "ja puhutella häntä? Astukaat sisään ja puhutelkaat häntä, Sir! Olkaat niinkuin kotona täällä!"
Minä olin liian kaino tekemään sitä silloin — minä pelkäsin, että hämmentäisin häntä, ja pelkäsin yhtä paljon, että hämmentäisin itseäni; mutta minä tiedustelin, mihin aikaan hän iltaisin lähti kotiin, että käyntimme sovitettaisiin sen mukaan; ja sanoen hyvästi Mr. Omer'ille, hänen sievälle tyttärellensä ja tämän pikku lapsille, menin pois rakkaan, vanhan Peggottyni luo.
Tuossa hän seisoi tiili-lattiaisessa kyökissä päivällistä keittäen. Kun kolkutin ovea, avasi hän sen ja kysyi minulta, mitä suvaitsin tahtoa. Minä katselin häntä hymyillen, mutta hän ei hymyillyt minulle vastaukseksi. Minä en ollut koskaan laannut kirjoittamasta hänelle, mutta oli varmaan seitsemän vuotta siitä, kuin olimme tavanneet toisemme.
"Onko Mr. Barkis kotona, Ma'am?" lausuin minä, ääntäni karkeaksi tehden.
"Hän on kotona, Sir", vastasi Peggotty, "mutta hän makaa kipeänä luuvalossa".
"Eikö hän enää käy Blunderstone'ssa?" kysyin minä.
"Käy kyllä, kun hän on terve", vastasi hän.
"Ettekötekoskaan käy siellä, Mrs. Barkis?"
Hän katseli minua tarkemmin, ja minä huomasin, että hänen kätensä liikahtivat nopeasti toisiansa kohden.
"Sen vuoksi, että tahtoisin kysyä eräästä talosta siellä, jota nimittävät — miksi se taas olikaan? — Rookery'ksi", arvelin minä.
Hän astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä epäilevällä, pelästyneellä tavalla, ikäänkuin torjuaksensa minua pois.
"Peggotty!" huudahdin minä hänelle.
"Minun rakas poikani!" huudahti hän, ja me puhkesimme molemmat kyyneliin ja olimme suljetut toistemme syliin.
Kuinka liiallinen hän oli; kuinka hän nauroi ja itki minua; kuinka ylpeä hän oli, kuinka iloinen; kuinka häntä suretti, että se, jonka kunnia ja ilo minä olisin voinut olla, ei saanut hellästi halailla minua: sitä en kykene kertomaan. Minua ei vaivannut mikään semmoinen pelko, että se oli nuorentapaista, kun tunsin samoja tunteita, kuin hän. Minä en ollut koskaan eläessäni nauranut enkä itkenyt — ei edes hänen kanssaan — altiimmin kuin sinä aamuna.
"Barkis tulee niin iloiseksi", lausui Peggotty, pyyhkien silmiänsä esiliinallaan, "että se tekee hänet paljon paremmaksi, kuin koko pullolliset linimenttiä. Saanko mennä sanomaan hänelle, että olette täällä? Tahdotteko tulla katsomaan häntä, rakkaani?"
Tietysti minä tahdoin. Mutta Peggotty ei päässyt huoneesta niin helposti, kuin hän luuli, sillä joka kerta kuin hän tuli oven suuhun ja katsoi taaksepäin minun puoleeni, palasi hän takaisin, uudestaan nauraakseen ja itkeäkseen olkapääni nojalla. Asiaa helpommaksi tehdäkseni menin minä viimein ylikerrokseen hänen kanssaan; ja hetken aikaa ulkopuolella odotettuani, sillä välin kuin Peggotty valmisti Mr. Barkis'ia tuloani varten, ilmestyin tämän invalidin edessä.
Hän vastaan-otti minut täydellisellä ihastuksella. Hän oli niin luuvalon hallussa, etten voinut pudistaa kättä hänen kanssaan, mutta hän käski minun pudistaa sitä tupsua, joka oli hänen tuppilakkinsa huipussa, jota minä mitä sydämmellisimmällä tavalla teinkin. Kun olin istunut hänen sänkynsä viereen, sanoi hän, että hänen teki hyvää kokea samoja tunteita, kuin jos hän taas ajaisi minua Blunderstone'n matkalla. Kun hän näin makasi vuoteessansa, kasvot ylöspäin ja koko ruumis, paitsi nämät, niin peitettynä, ettei hän näyttänyt olevan muuta, kuin vaan kasvot — niinkuin vanhan tavan mukaan kuvattu kerubi — oli hän mitä kummallisimman näköinen esine, minkä ikinä olen nähnyt.
"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin vaunuihin, Sir?" lausui Mr. Barkis heikolla, luuvalollisella hymyllä.
"Ah! Mr. Barkis, meillä oli muutamia vakavia puheita siitä asiasta, eikö ollut?"
"Minua halutti kauan aikaa, Sir?" sanoi Mr. Barkis.
"Kauan aikaa", arvelin minä.
"Enkä minä kadu sitä", lausui Mr. Barkis. "Muistatteko, mitä kerta juttelitte minulle, että hän leipoo kaikki omenapasteijat ja keittää kaikki ruoat?"
"Muistan varsin hyvästi", vastasin minä.
"Se oli totta", sanoi Mr. Barkis, "kuin nauriit. Se oli totta", sanoi Mr. Barkis, nyykäyttäen tuppilakkiansa, joka oli ainoa keino, jolla hän osasi panna pontta puheesensa, "kuin verot. Eikä mikään ole niin totta, kuin ne".
Mr. Barkis käänsi silmänsä minuun, ikäänkuin saadaksensa minun suostumustani tähän hänen sänkymietteittensä johtopäätökseen; ja minä annoin sen.
"Ei mikään ole niin totta, kuin ne", toisti Mr. Barkis; "mies, joka on niin köyhä, kuin minä, huomaa tämän mielessänsä, kun hän lasketaan sairasvuoteelle. Minä olen kovin köyhä mies, Sir".
"Minua surettaa kuulla sitä, Mr. Barkis".
"Kovin köyhä mies olen minä todella", sanoi Mr. Barkis.
Tässä tuli hänen oikea kätensä hitaasti ja heikosti esiin peiton alta ja tarttui haperoiten keppiin, joka oli höllästi sidottu sängynkylkeen. Kopeloittuaan vähän aikaa tällä kapineella, jonka toimen kestäessä hänen kasvonsa kuvastelivat kaikenlaisia hämmentyneitä tunteita, sysäsi Mr. Barkis sitä yhtä arkkua vastaan, jonka toisen pään olin nähnyt koko ajan. Silloin hänen kasvonsa kävivät levollisiksi.
"Vanhoja vaatteita", lausui Mr. Barkis.
"Vai niin", sanoin minä.
"Minä soisin, että se olisi rahaa, Sir", arveli Mr. Barkis.
"Niin minäkin soisin", vastasin minä.
"Mutta seei ole", lausui Mr. Barkis, avaten molempia silmiänsä niin selälleen, kuin suinkin mahdollista oli.
Minä ilmoitin olevani aivan varma siitä, jonka jälkeen Mr. Barkis lempeämmin käänsi silmänsä vaimoansa kohden ja sanoi:
"Hän on hyödyllisin ja paras kaikista naisista, C. P. Barkis. Kaikkia niitä ylistyksiä, joita suinkin voi antaa C. P. Barkis'ille, ansaitsee hän, ja vielä enemmän! Rakas vaimoni, hanki tänään päivällistä vieraita varten; jotakin hyvää syödä ja juoda, vai kuinka?"
Minä olisin vastustanut tätä tarpeetonta kunnian-osoitusta, jollen olisi nähnyt Peggotyn seisovan toisella puolen vuodetta erittäin levottomana siitä, että vastustaisin. Minä pysyin sen vuoksi alallani.
"Minulla on hiukan rahoja jossakin likellä täällä, rakas ystäväni", sanoi Mr. Barkis, "mutta minä olen vähän väsyksissä. Jos sinä ja Mr. David jättäisitte minut hetkeksi nukahtamaan, koetan löytää niitä, kun herään".
Me jätimme huoneen tämän pyynnön johdosta. Kun tulimme huoneesta ulos, jutteli Peggotty minulle, että Mr. Barkis, joka nyt oli "vielä vähän tarkempi", kuin tavallisesti, aina turvasi tähän samaan keinoon, ennenkuin hän toi esiin yhtäkään ainoata äyriä varoistansa; ja että hän näki sanomattomia vaivoja, kun hän yksinään kömpi ulos sängystänsä, ottaaksensa sitä tuosta onnettomasta arkusta. Me kuulimmekin hänen kohta laskevan mitä kauheimpia, puoleksi tukehutettuja ohkauksia, koska tämä harakan-hyppy kidutti häntä jokaisesta nivelestä; mutta samalla kuin Peggotyn silmät olivat täynnä sääliä häntä kohtaan, sanoi hän, että tämä vieraanvaraisuuden puuska teki hänen hyvää ja että oli paras olla sitä estämättä. Niin hän ohkasi itseksensä, siksi kuin hän oli päässyt sänkyyn jälleen, kärsien, minä en epäile sitä, martyrin tuskia, ja huusi meitä sitten sisään, ollen juuri heräävinänsä virvoittavasta unesta ja vetävinään esiin yhtä guineaa pieluksensa alta. Hänen tyytyväisyytensä, kun hän oli näin onnellisesti pettänyt meidät ja säilyttänyt arkun läpitunkemattoman salaisuuden, näytti kyllin korvaavan kaikki hänen vaivansa.
Minä valmistin Peggottya Steerforth'in tulon suhteen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin tämä saapui. Minä olen varma siitä, että Peggotyn mielestä se oli aivan sama, oliko Steerforth ollut hänen itsen-omainen hyväntekiänsä vai minun oivallinen ystäväni, ja että hän olisi vastaan-ottanut hänet suurimmalla kiitollisuudella ja hartaudella kumpaisessakin tapauksessa. Mutta Steerforth'in notkea, vilkas, hauska luonto, hänen iloinen käytöksensä, hänen kaunis ulkomuotonsa ja se syntyperäinen kyky, jolla hän sovitti itsensä jokaisen mukaan, kun hän vaan tahtoi, ja kosketti suoraan, kun hän huoli sitä tehdä, kaikkien sydämen hellintä kohtaa, suostutti Peggotyn kokonaan häneen ennen viiden minutin kuluttua. Yksistään se tapa, jolla hän kohteli minua, olisi voittanut Peggotyn. Mutta kaikista näistä syistä yhteensä alkoi Peggotty, niin luulen lujasti, tavallansa jumaloita häntä, ennenkuin hän jätti huoneen tänä iltana.
Hän jäi sinne minun kanssani päivälliseksi — jos sanoisin mielellään, en ilmoittaisi puoleksikaan, kuinka taipuvaisesti ja iloisesti. Hän astui Mr. Barkis'in huoneesen kuin valo ja ilma, kirkastaen ja vilpastaen sitä, niinkuin hän olisi ollut raitis ilma itse. Mitä ikinänsä hän teki, sen hän teki ilman mitään ponnistusta ja niinkuin itse tietämättä; kaikissa ilmaantui jonkunlainen sanomaton sievyys, jonkunlainen ilmeinen mahdottomuus tehdä toisin taikka paremmin, joka oli niin suloinen, niin luonteva ja miellyttävä, että se valloittaa minut nytkin, kun muistelen sitä.
Me pidimme iloa vähäisessä vierashuoneessa, jossa Martyrien Kirja koskematonna minun ajoistani saakka oli avoinna pulpetilla, niinkuin ennen, ja jossa minä nyt selailin sen kauheita kuvia, muistaen niitä vanhoja tunteita, joita ne olivat herättäneet, mutta niitä tuntematta. Kun Peggotty puhui siitä, mitä hän nimitti minun huoneekseni, ja että se oli valmis minua varten yöksi sekä että hän toivoi minun muuttavan siihen, käsitti Steerforth koko asian, ennenkuin ehdin edes katsahtaa häneen.
"Tietysti", hän sanoi. "Sinä makaat täällä niin kauan kuin viivymmeYarmouth'issa, ja minä makaan hotellissa".
"Mutta kun käyttäyttää sinut tämmöisen matkan", vastasin minä, "ja tällä tapaa eroaa sinusta, ei se ole mielestäni kunnon kumppanin työ, Steerforth".
"Mutta, Jumalan nimeen, mihin sinä luonnollisesti kuulut?" sanoi hän."Mitä 'mielestäni' on tähän verrattuna!" Asia oli sillä ratkaistu.
Steerforth pysyi yhtä miellyttävänä loppuun saakka, siksi kuin kello kahdeksan lähdimme matkalle Mr. Peggotyn veneen luo. Jopa hän asetti ominaisuutensa yhä komeammin näkyviin sitä myöden kuin aika kului; sillä minä luulin jo silloin enkä epäile sitä nyt, että, kun hän oli päättänyt huvittaa, menestyksen tieto vuodatti häneen uutta havainnon kykyä ja helpoitti tätä jo ennen terävää havaintoa. Jos kukaan olisi silloin kertonut minulle, että kaikki tämä oli vaan loistava leikki, jota laskettiin hetken kiihoitukseksi, vireän mielen jännittämiseksi, ajattelemattomasta etevyyden halusta ja turmiollisesta, kevytmielisestä pyrkimisestä kaikenlaisten semmoisten saavuttamiseksi, jotka olivat hänelle arvottomia ja seuraavalla silmänräpäyksellä heitettiin pois — jos kukaan, sanon, sinä iltana olisi kertonut minulle semmoisen valheen, en tiedä, millä lailla suuttumukseni siitä olisi puhjennut ilmi!
Luultavasti vaan sillä tapaa, että, jos mahdollista, ne romantilliset uskollisuuden ja ystävyyden tunteet olisivat kasvaneet, joilla minä hänen vieressänsä astuin pimeätä, talvista hiekka-rantaa vanhaa venettä kohden, samalla kuin tuuli huokaili ympärillämme vielä surullisemmin, kuin se oli huokaillut ja vaikeroinnut sinä iltana, jolloin minä ensi kerran pimitin Mr. Peggotyn ovea.
"Tämä on jylhä seutu, Steerforth, eikö ole?"
"Jotenkin kauhistava pimeässä", lausui hän; "ja meri ärjyy, niinkuin se pyytäisi nielaista meitä. Tuollako vene on, josta näen valkean?"
"Tuolla se on", sanoin minä.
"Ja se on sama, jonka näin tänä aamuna", vastasi hän. "Minä menin suoraan sen luo; vaistomaisesti, arvaan minä".
Me emme puhuneet sen koommin, kun lähestyimme valoa, vaan pyrimme hiljaisesti oven luo. Minä laskin käteni rivalle ja kuiskaten Steerforth'ille, että hän pysyisi likellä minua, astuin sisään.
Joku äänten humina oli kuulunut ulos, ja juuri kun astuimme sisään, kuului käsien taputus, joka, minä huomasin sen kummastuksella, lähti tuosta tavallisesti alakuloisesta Mrs. Gummidge'stä. Mutta Mrs. Gummidge ei ollut ainoa siellä, joka oli tavattoman virkeä. Mr. Peggotty, jonka kasvoja erinomainen tyytyväisyys valaisi ja joka nauroi kaikesta sydämestänsä, piti karkeita käsivarsiansa avoinna, niinkuin vastaan-ottaaksensa pikku Em'lyä; Ham, jonka kasvoissa yhtä haavaa ilmestyi ihmetys, riemu ja jonkunlainen kömpelöinen ujous, joka sopi hänelle sangen hyvin, piti pikku Em'lyä kädestä, niinkuin esitelläksensä häntä Mr. Peggotylle; pikku Em'ly itse, punehtuneena ja kainona, mutta iloisena Mr. Peggotyn ilosta, niinkuin hänen loistavat silmänsä osoittivat, pysäytettiin tulomme kautta (sillä hän näki meidät ensiksi) juuri kun hän aikoi juosta Ham'in luota Mr. Peggotyn syliin. Ensimäisessä vilauksessa, jolloin näimme heidät kaikki, ja sinä hetkenä, jolloin astuimme pimeästä, kylmästä illasta lämpimään, valoisaan huoneesen, oli tämä se toimi, jossa he kaikki olivat: Mrs. Gummidge peräpuolella taputtaen käsiänsä, niinkuin mieli-mennyt.
Tämä pikkuinen kuva hävisi niin äkkiä meidän tulomme kautta, että olisi sopinut epäillä, oliko se koskaan ollutkaan olemassa. Minä asetuin keskelle kummastunutta perhettä vastapäätä Mr. Peggottya ja ojensin kättäni hänelle, kun Ham huusi:
"Mas'r Davy! Se on Mas'r Davy!"
Silmänräpäyksen perästä pudistimme kaikki kättä toistemme kanssa ja kysyimme toisiltamme, kuinka voimme, ja kerroimme toisillemme, kuinka iloiset olimme tästä yhtymisestämme, ja puhuimme kaikki yhtä haavaa. Mr. Peggotty oli niin ylpeä ja iloinen siitä, että hän näki meidät, ettei hän tietänyt, mitä sanoa taikka tehdä, vaan pudisti kättä kerta toisensa perästä minun kanssani, ja sitten Steerforth'in kanssa, ja sitten taas minun kanssani, ja sitten pörrötti tuuheaa tukkaansa ympäri koko päätänsä ja nauroi semmoisella ilolla ja riemulla, että oli oikein lysti katsella häntä.
"No, että te kaksi gent'lmania — täysikasvuiset gent'lmanit — tulisitte tämän katon alle tänä iltana, parhaana iltana elin-ajassani", lausui Mr. Peggotty, "on semmoinen asia, joka ei ole koskaan tapahtunut ennen, minä luulen niin täyttä totta! Em'ly kultani, tule tänne! Tule tänne, pikku noitani! Tässä on Mas'r Davyn ystävä, rakas tyttöni! Tässä on se gent'lmani, josta olet kuullut, Em'ly. Hän tulee katsomaan sinua Mas'r Davyn kanssa kaikkein kirkkaimpana iltana setäsi elämässä, mikä, Jumal'auta, ikinä oli taikka vasta on. Hurraa!"
Kun Mr. Peggotty oli pitänyt tämän puheen yhdellä henkäyksellä ja erinomaisen suurella vilkkaudella ja mielihyvällä, pani hän ihastuksissaan toisen isoista käsistään kummallekin puolelle sisarentyttärensä kasvoja ja, suudellen niitä kymmenkunnan kertoja, painoi niitä lempeällä ylpeydellä ja rakkaudella leveää rintaansa vastaan ja taputti niitä, niinkuin hänen kätensä olisi ollut naisen. Sitten päästi hän hänet menemään; ja kun tämä juoksi siihen vähäiseen kammioon, jossa minun oli tapa maata, katseli Mr. Peggotty ympärillensä meidän puoleemme aivan lämpimänä ja hengästyneenä tavattomasta tyytyväisyydestään.
"Jos te molemmat gent'lmanit — nyt täysikasvuiset gent'lmanit ja semmoiset gent'lmanit —" lausui Mr. Peggotty. "Niin he ovat, niin he ovat!" huusi Ham. "Hyvin sanottu! Niin he ovat. Mas'r Davy — täysikasvuiset gent'lmanit, niin he ovat!"
"Jos te molemmat gent'lmanit, täysikasvuiset gent'lmanit", arveli Mr. Peggotty, "ette anna minulle anteeksi, että olen tässä mielentilassa, kun saatte kuulla asian, pyydän teiltä anteeksi. Em'ly, lemmittyni! — Hän tietää, että aion kertoa", tässä hänen ilonsa puhkesi ilmi taas, "ja on pujahtanut pois. Olisitteko niin hyvä ja katsoisitte häntä, äiti, hetken aikaa?"
Mrs. Gummidge nyykäytti päätänsä ja katosi.
"Jollei tämä", lausui Mr. Peggotty, istuen meidän keskellemme valkean ääreen, "ole ihanin ilta elämässäni, olen minä piikki-kala — vieläpä keitetty piikki-kala — enkä minä saata sen enempää sanoa. Tämä pikku Em'ly tässä, Sir", matalalla äänellä Steerforth'ille — "hän, jonka näitte punehtuvan tässä juuri nyt —".
Steerforth nyykäytti vaan päätänsä, mutta näytti niin ystävällisesti ottaneen osaa Mr. Peggotyn tunteisin, että jälkimäinen vastasi hänelle, niinkuin hän olisi puhunut.
"Tosiaan", sanoi Mr. Peggotty. "Sitä hän on, ja niin hän on. Kiitoksia,Sir".
Ham nyykäytti päätänsä minulle useita kertoja, niinkuin hän olisi aikonut sanoa samaa.
"Tämä meidän pikku Em'ly tässä", lausui Mr. Peggotty, "on ollut meidän huoneessamme, mitä luullakseni (minä olen taitamaton mies, mutta tämä on minun uskoni) vaan semmoinen pikkuinen, kirkas-silmäinen olentovoihuoneessa olla. Hän ei ole minun lapseni; minulla ei ole koskaan ollut mitään lapsia; mutta minä en voisi koskaan rakastaa häntä enemmän. Te ymmärrätte! Minä en voisi tehdä sitä!"
"Minä ymmärrän täydellisesti", sanoi Steerforth.
"Minä tiedän, että ymmärrätte, Sir", vastasi Mr. Peggotty, "ja kiitän taas. Mas'r Davy, hän voi muistaa, mitä tyttö oli; te saatte itse päättää, mitä hän on; mutta ei kumpikaan teistä voi tyyni tietää, mitä hän on ollut, nyt on ja vasta on oleva rakastavalle sydämelleni. Minä olen karkea, Sir", lausui Mr. Peggotty, "minä olen karkea, kuin meritakiainen, mutta ei kukaan, joll'ei ehkä joku nainen, voi tietää, luulen minä, mitä meidän pikku Em'ly on minulle. Ja meidän kesken", hiljentäen ääntänsä vielä enemmän, "sennaisen nimi ei ole Missis Gummidge, vaikka hänellä on kokonainen mailma ansioita".
Mr. Peggotty pörrötti taas tukkaansa molemmilla käsillänsä, niinkuin lisävalmistukseksi siihen, mitä hän aikoi sanoa, ja jatkoi, yksi käsi kummallakin polvellansa.
"Tässä oli eräs, joka oli tuntenut meidän Em'lyn siitä ajasta saakka, kuin hänen isänsä hukkui; joka oli nähnyt hänet alinomaa, kun hän oli pieni lapsi, kun hän oli nuori tyttö, kun hän oli täysikasvuinen nainen. Tästä miehestä ei ollut juuri paljon katsottavaksi", lausui Mr. Peggotty, "jotakin minun kokoistani — karkea — nähnyt paljon lounaistuulta — kovin suolainen — mutta kuitenkin rehellinen poika ja sydän oikealla paikalla".
Minusta oli, kuin en olisi koskaan nähnyt Ham'in hymyilevän likimainkaan niin paljon, kuin nyt tuossa istuessaan.
"Mitä tämä siunattu tervatakki tekee", lausui Mr. Peggotty, kasvot ilosta hohtaen, "hän kadottaa sydämensä meidän pikku Em'lylle. Hän seuraa tätä joka paikassa, muuttuu jonkunlaiseksi palveliaksi tälle, hänen menee suureksi osaksi ruokahalu, ja lopulta hän kertoo minulle, mikä on nurin. Nyt soisin, näettekö, itse, että meidän pikku Em'ly joutuisi kunniallisiin naimisiin. Minä soisin, että saisin nähdä hänet, kävi miten kävi, liitettynä rehelliseen mieheen, jonka olisi oikeus puollustaa häntä. Minä en tiedä, kuinka kauan minä saan elää, eikä kuinka pian minun täytyy kuolla; mutta minä tiedän, että jos jonakin iltana vihurit kaataisivat veneeni kumoon Yarmouth'in selällä ja minä näkisin valkeat kaupungista viimeisen kerran loistavan hyöky-laineitten yli, joita en voinut vastustaa, menisin levollisempana pohjaan, jos saisin ajatella: 'tuolla löytyy mies rannalla, uskollinen, kuin rauta, pikku Em'lylleni, Jumala siunatkoon tyttöä, eikä mikään paha voi kohdata Em'lyäni, niin kauan kuin se mies elää!'"
Yksinkertaisessa vakavuudessaan heilutti Mr. Peggotty oikeata kättänsä, niinkuin hän olisi heiluttanut sitä kaupungin valkeille viimeisen kerran, ja sitten, vaihtaen nyykäystä Ham'in kanssa, jonka silmät hän kohtasi, jatkoi, niinkuin ennen.
"Hyvä! Minä neuvon häntä puhumaan Em'lyn kanssa. Hän on iso kyllä, mutta hän on ujompi, kuin vähäinen, eikä hän tahdo. Sentähdenminäpuhun. 'Kuinka!Hänelle!' sanoo Em'ly. 'Hänelle, jonka olen tuntenut niin likeltä niin monta vuotta ja josta pidän niin paljon! Voi, eno! Minä en voi koskaan mennähänelle. Hän on niin hyvä toveri!' Minä suutelen häntä enkä sano sen enempää hänelle kuin: 'rakas tyttöni, sinun on oikeus puhua suoraan, sinun on oikeus itse valita, sinä olet vapaa, kuin pieni lintu'. Sitten menen toisen luo ja sanon: 'minä olisin suonut, että se olisi käynyt laatuun, mutta se ei käy. Mutta teidän sopii molempain olla niinkuin olette olleet, ja mitä minä sanon sinulle on: 'ole niinkuin olit häntä kohtaan, ole mies'. Hän vastaa minulle ja pudistaa kättäni: 'minä olen!' ja hän oli — rehellisesti ja miehuullisesti — kahden vuoden ajan, ja me olimme juuri samalla kannalla täällä kotona, kuin ennen".
Mr. Peggotyn kasvoissa, joitten muoto oli muuttunut kertomuksen eri kohdissa, ilmestyi taas koko tuo entinen voittosa ilo, kun hän laski toisen kätensä minun polvelleni ja toisen Steerforth'in (ensiksi kastettuaan niitä molempia, toimitustansa paremmaksi tehdäkseen) ja jakoi seuraavan puheen meidän välillemme:
"Yhtäkkiä eräänä iltana — olkoon tänä iltana — tulee pikku Em'ly työstänsä, ja Ham hänen kanssaan!Siinäei liene mitään erinomaista, sanotte. Ei, koska hän pitää huolta pikku Em'lystä, niinkuin veli, pimeän jälkeen ja ennen pimeätä ja kaikkina aikoina. Mutta tämä tervatakki tarttuu hänen käteensä ja huutaa minulle iloisesti: 'katsokaat tänne! Tästä saan pikku vaimon itselleni!' ja pikku Em'ly sanoo, puoleksi rohkeasti ja puoleksi kainosti, puoleksi nauraen ja puoleksi itkien: 'niin, eno! jos suvaitsette'. — 'Josko minä suvaitsen!' huusi Mr. Peggotty, pyörittäen päätänsä ihastuksissaan tästä ajatuksesta; 'hyvä Jumala, niinkuin minä tahtoisin jotakin muuta!' — 'Jos suvaitsette, minä olen vakavampi nyt, ja minä olen ajatellut asiaa paremmin, ja minä tahdon tulla niin hyväksi pikku vaimoksi hänelle, kuin voin, sillä hän on rakas, hyvä toveri!' Sitten Missis Gummidge taputtaa käsiänsä, niinkuin teaterissa, ja te astutte sisään. Kas niin! Nyt on kaikki selvillä!" lausui Mr. Peggotty. — "Te astutte sisään! Se tapahtui juuri vast'ikään; ja tässä on se mies, joka aikoo naida hänet sinä hetkenä, kuin hänen oppi-aikansa loppuu".
Ham horjahti, niinkuin hänen sopikin, siitä iskusta, jonka Mr. Peggotty rajattomassa ilossaan antoi hänelle luottamuksensa ja ystävyytensä osoitteeksi; mutta tuntien itsensä velvolliseksi sanomaan jotakin meille, lausui Ham kovin vapisevalla äänellä ja suurella vastuksella:
"Em'ly ei ollut teitä pidempi, Mas'r Davy — teidän ensi kertaa täällä käydessänne — kun minä ajattelin, mimmoiseksi hän kasvaisi. Minä näen hänen kasvavan — gent'lmanit, niinkuin kukka. Minä olisin pannut henkeni altiiksi hänen tähtensä — Mas'r Davy — vieläpä aivan tyytyväisesti ja iloisesti! Hän on enemmän minulle — gent'lmanit, kuin — hän on kaikki minulle, mitä koskaan voin pyytää, ja enemmän, kuin minä ikinä — kuin minä ikinä voisin sanoa. Minä — minä rakastan häntä totisesti. Ei löydy yhtäkään gent'lmania koko maassa — eikä koko aavalla merelläkään — joka voisi rakastaa ladyänsä enemmän, kuin minä rakastan häntä, vaikka löytyy monta halpaa miestä — jotka voisivat sanoa paremmin — mitä he tarkoittavat".
Minusta oli liikuttava nähdä, kuinka semmoinen roteva mies, kuin Ham nyt oli, vapisi voimakkaissa tunteissaan sen sievän pikku olennon suhteen, joka oli voittanut hänen sydämensä. Minusta se yksinkertainen luottamus, jota Mr. Peggotty ja hän itse osoitti meitä kohtaan, oli itsessään liikuttava. Tämä kertomus koski minuun syvästi. Kuinka suuressa määrässä lapsuuteni muistot vaikuttivat tähän mielialaani, sitä en tiedä. Olinko tullut sinne jollakin yhä kytevällä ajatuksella, että vielä rakastin pikku Em'lyä, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että olin täynnä iloa näistä kaikista; mutta aluksi jonkunlaista sanomattoman arkatunteista iloa, jonka aivan vähäpätöinenkin asia olisi saattanut muuttaa tuskaksi.
Jos sentähden minun olisi tullut taidolla koskettaa heissä vallitsevaa säveltä, olisin suorittanut asian hyvin huonosti. Mutta se oli Steerforth'in tehtävä; ja hän toimitti sen semmoisella menestyksellä, että me kaikki vähän ajan perästä olimme niin iloiset ja onnelliset, kuin suinkin mahdollista.
"Mr. Peggotty", lausui hän, "te olette oikein kunnon toveri ja ansaitsette olla niin onnellinen, kuin olette tänä iltana. Tuohon käteen! Ham, minä toivotan teille iloa, poikani. Tuohon käteen myöskin! Tuhat-ihanainen, kohenna valkeata ja laita se vireäksi! Ja Mr. Peggotty, ellette saata sievää sisarentytärtänne (jolle minä teen tilaa tässä nurkassa) palaamaan tänne, lähden minä matkoihini. Minä en tahtoisi, vaikka saisin kaikki Indian aarteet, tämmöisenä iltana olla syynä mihinkään tyhjään paikkaan valkeanne ääressä — varsinkin semmoiseen tyhjään paikkaan!"
Tämän johdosta Mr. Peggotty meni minun vanhaan huoneeseni noutamaan pikku Em'lyä. Ensiksi ei pikku Em'ly tahtonut tulla, mutta silloin Ham meni sinne. Ennen pitkää tämä toi hänet valkean ääreen. Hän oli kovasti hämmentynyt ja ujo — mutta kävi yhä tyvenemmäksi, kun hän huomasi, kuinka ystävällisesti ja kunnioittavaisesti Steerforth puhutteli häntä; kuinka taitavasti hän kartti kaikkea, joka voisi vaivata häntä; kuinka hän puhui Mr. Peggotyn kanssa veneistä, laivoista, luoteista ja kaloista; kuinka hän kääntyi minun puoleeni sen ajan suhteen, jolloin hän oli nähnyt Mr. Peggotyn Salem House'ssa; kuinka mieltynyt hän oli veneesen ja kaikkiin siihen kuuluviin; kuinka helposti ja sujuvasti hän jatkoi puhettansa, siksi kuin kaikki vähitellen istuimme lumottuina hänen ympärillänsä, ja kaikki puhuimme aivan avosydämisesti.
Em'ly tosin ei puhunut paljon koko illan kuluessa, mutta hän katseli ja kuunteli, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän oli viehättävä. Steerforth kertoi jostakin kauheasta haaksirikosta (hänen ja Mr. Peggotyn puheen johdosta), niinkuin hän olisi nähnyt sen tapahtuvan edessään — ja pikku Em'lyn silmät olivat koko ajan kiintyneet häneen, niinkuin hänkin olisi nähnyt sen. Kertomustansa koroittaakseen jutteli Steerforth jonkun hullunkurisen tapauksen, jossa hän itse oli ollut osallisena, niin iloisesti, kuin se olisi ollut yhtä uusi hänelle, kuin meille — ja pikku Em'ly nauroi, siksi kuin vene kaikkui hänen sointuvasta äänestään, ja me kaikki nauroimme (Steerforth myös), vastustamatta mieltyen hänen hupaiseen ja lystilliseen kertomukseensa. Hän sai Mr. Peggotyn laulamaan taikka pikemmin ärjymään: "Myrskyiset tuulet kun pauhaa, pauhaa, pauhaa", ja lauloi itse yhden merimiehen laulun niin hartaasti ja kauniisti, että melkein luulin, että todellinen tuuli, joka vaikeroi huoneemme ympäri ja hiljalleen huokui meidän ääneti ollessamme, oli tullut kuuntelemaan.
Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, elähytti Steerforth tätä epätoivon uhria semmoisella menestyksellä, jota ei ollut koskaan (niin Mr. Peggotty minulle ilmoitti) ollut kenelläkään muulla "tuon vanhan" kuoleman jälkeen. Hän jätti hänelle niin vähän tilaisuutta olla onnetonna, että Mrs. Gummidge seuraavana päivänä sanoi, että hän luuli olleensa noiduttu.
Mutta Steerforth ei vaatinut itselleen mitään yksinomaista oikeutta yleiseen huomioon eikä keskusteluun. Kun pikku Em'ly kävi rohkeammaksi ja puhui (vaikka yhä ujosti) toiselta puolen valkeaa minulle vanhoista kävelyistämme rannalla, jolloin poimimme näkinkenkiä ja piikiviä; ja kun minä kysyin häneltä, muistiko hän, kuinka minä olin ihastunut häneen; ja kun molemmat nauroimme ja punehduimme, luodessamme näitä silmäyksiä taaksepäin hupaisiin, vanhoihin aikoihin, jotka nyt näyttivät niin pilventakaisilta, kuunteli Steerforth äänetönnä ja tarkasti meitä miettiväisesti. Pikku Em'ly istui nyt ja koko illan tuolla vanhalla arkulla vanhassa, pikkuisessa nurkassansa valkean ääressä — Ham hänen vieressään, jossa minun oli tapa istua. Minä en päässyt oikein selville, minkä vuoksi, kiusaamisen halustako vai neitsyllisestä kainoudesta meidän tähtemme, pikku Em'ly pysyi aivan likellä seinää ja erinänsä Ham'ista; mutta minä huomasin, että niin oli laita koko ilta.
Muistaakseni oli melkein sydän-yö, kun jätimme heidät hyvästi. Meillä oli ollut vähän korppuja ja kapakalaa illalliseksi, ja Steerforth oli ottanut esiin plakkaristansa täyden pullon Hollannin viinaa, jonka me miehet (minä voin nyt punehtumatta sanoa: me miehet) olimme tyhjentäneet. Me erosimme iloisesti; ja kun he kaikki seisoivat likitysten ovella, näyttääksensä meitä niin kauas, kuin mahdollista, tiellämme, näin minä pikku Em'lyn suloisten, sinisten silmien tähystelevän meitä Ham'in takaa ja kuulin hänen leppeän äänensä käskevän meidän varoa, kuinka astuimme.
"Mikä viehättävä pikku kaunotar!" arveli Steerforth, pujottaen käsivarttani kainaloonsa. "No! se on omituinen paikka, ja he ovat omituista väkeä; tuntuu aivan oudolta, kun saa ruveta heidän pariinsa".
"Ja mikä onni meillä oli", vastasin minä, "kun osasimme tulla todistamaan heidän iloansa tästä aiotusta naimisesta! Minä en ole koskaan nähnyt niin onnellisia ihmisiä. Kuinka hauska nähdä heitä ja saada olla osan-ottajana heidän puhtaassa ilossaan, niinkuin me olemme olleet!"
"Tuo toveri on jotenkin houkkapäinen sen tytön sulhoksi, eikö ole?" lausui Steerforth.
Hän oli ollut niin sydämellinen Ham'ille ja heille kaikille, että tämä odottamaton ja kylmä vastaus säpsäytti minua. Mutta kääntyen nopeasti hänen puoleensa ja nähden jonkunlaista hymyä hänen silmissään, sanoin suuresti huojentuneena:
"Voi Steerforth! Laske vaan leikkiä köyhistä! Ottele vaan Miss Dartle'n kanssa taikka peitä pilkalla tunteitasi minulta, minä tiedän kuitenkin asian paremmin. Kun näen, kuinka täydellisesti ymmärrät heidät, kuinka erinomaisesti voit perehtyä tämmöisen yksinkertaisen kalastajan onneen taikka käsittää vanhan hoitajattareni rakkautta, tiedän, ettei semmoisilla ihmisillä ole mitään iloa eikä surua eikä mielenliikuntoa, jolla sinä et pidä väliä. Ja minä ihmettelen ja rakastan sinua sen vuoksi, Steerforth, kaksikymmentä kertaa enemmän!"
Hän pysähtyi ja, katsoen kasvoihini, lausui: "Tuhat-ihanainen, minä luulen, että puhut täyttä totta ja olet hyvä. Minä soisin, että kaikki olisimme hyviä!" Seuraavalla silmänräpäyksellä lauloi hän iloisesti Mr. Peggotyn laulua, ja me astuimme nopeasti takaisin Yarmouth'iin.
Muutamia vanhoja näkymöitä ja muutamia uusia ihmisiä.
Steerforth ja minä viivyimme kolmatta viikkoa tässä paikkakunnassa, ja minun tarvitsee tuskin sanoa, että olimme sangen paljon yhdessä, vaikka satunnaisesti silloin tällöin olimme eroitetut muutamia tunteja kertaansa. Hän oli hyvä merimies, matta minä vaan haluton, ja kun hän lähti purjehtimaan Mr. Peggotyn kanssa, johon huvitukseen hän ennen kaikkia oli mieltynyt, jäin minä tavallisesti rannalle. Se seikka, että minä asuin Peggotyn vierashuoneessa, oli minulle vähäinen pidäke, josta hän oli vapaa; sillä tietäessäni, kuinka huolellisesti Peggotty hoiti Mr. Barkis'ia koko päivän, en tahtonut viipyä ulkona myöhään illalla; mutta Steerforth'in, joka asui ravintolassa, ei tarvinnut noudattaa muuta, kuin omaa mieltänsä. Näin tapahtui, että minä vaan kuulemalla sain tietää, että hän pani toimeen pieniä pitoja kalastajille Mr. Peggotyn ravintolassa "Hyvässä Aikomuksessa", kun minä jo olin vuoteessani, ja oli liikkeellä, puettuna kalastajan vaatteisin, kokonaiset kuutama-yöt ja palasi aamuluoteen aikana. Minä olin kuitenkin silloin huomannut, että hänen tavaton luontonsa ja uskalias mielensä yhtä paljon ihaili karkeaa työtä ja kovaa säätä, kuin muitakin kiihdykkeitä, jotka uudelta ilmestyivät hänelle; sen vuoksi ei mikään hänen menetyksensä hämmästyttänyt minua.
Toinen syy, jonka tähden välisti olimme erinään toisistamme, oli se, että minun luonnollisesti teki mieli lähteä Blunderstone'en jälleen katsomaan lapsuuteni vanhoja, tuttavia näkymöitä; kun päinvastoin Steerforth'ia tietysti ei haluttanut käydä siellä muuta kuin kerran. Siitä syystä lähdimme kolme, neljä päivää, niinkuin varmaan muistan, kumpikin eri tiellemme varhaisen aamiaisen jälkeen ja kohtasimme toinen toisemme taas vasta myöhään päivällisillä. Minä en tietänyt ensinkään, kuinka hän tällä välin käytti aikaansa, se vaan, että kaikki olivat hyvin mieltyneet häneen täällä ja että hän osasi monella kymmenellä tavalla huvittaa itseänsä, jossa toinen ei osannut yhdelläkään.
Mitä minuun itseen tulee, minä yksinäisillä vaelluksillani vietin aikaani sillä, että mieleeni muistutin jokaisen kyynärän tuosta vanhasta tiestä, sitä myöden astuessani, ja liikuin noilla vanhoilla paikoilla, joihin en koskaan kyllästynyt. Minä liikuin niillä, niinkuin muistini usein oli liikkunut, ja viivyin niissä, niinkuin entiset ajatukseni olivat viipyneet, kaukana poissa ollessani. Sen haudan lähellä puun juurella, jossa vanhempani lepäsivät — jota olin katsellut kummallisella sääliväisyydellä, kun se oli vaan isäni hauta, ja jonka partaalla olin seisonut aivan hyljättynä, kun se avattiin kauniille äidilleni ja hänen pikku lapsellensa — sen haudan lähellä, jota Peggotyn oma, uskollinen huoli aina siitä saakka oli pitänyt siivottuna ja kukkatarhan kaltaisena, käyskelin tuntikaudet. Se oli rauhallisessa nurkassa, vähän syrjässä kirkkomaan käytävästä, mutta kuitenkin niin likellä, että eroitin nimet kivessä, kun astuin edestakaisin, säpsähtäen kirkonkellon ääntä joka kerta, kuin se löi tuntinsa, sillä se oli minusta niinkuin kuolleen ääni. Ajatukseni kääntyivät silloin aina siihen muotoon, jolla minä mailmassa ilmestyisin, ja niihin mainioihin tekoihin, joita olin toimittava. Kajahtelevat askeleeni eivät säistäneet mitään muuta nuottia, vaan pysyivät siinä niin uskollisesti, kuin jos olisin tullut kotiin rakentamaan tuulen tupiani elossa olevan äidin vieressä.
Suuria muutoksia oli tapahtunut vanhassa kodissani. Nuot rikkinäiset, ammon aikoja sitten jätetyt peltovareksenpesät olivat kadonneet, ja puut olivat karsitut ja latvotut toisenmuotoisiksi, kuin mitä minä muistin. Puutarhassa rehottivat rikkaruohot, ja toinen puoli asunnon akkunoista oli suljettu. Talossa asui vaan eräs mielipuoli gentlemani raukka ja se väki, joka häntä hoiti. Hän istui aina minun vähäisessä akkunassani ja katseli hautausmaalle päin; ja minä kummastelin, synnyttivätkö hänen kiertelevät ajatuksensa koskaan samanlaisia kuvia, kuin minun ajatukseni noina ruusuisina aamuina, jolloin yöpuvussani kurkistelin ulos samasta vähäisestä akkunasta ja näin lampaitten levollisesti käyvän laitumella nousevan auringon valossa.
Vanhat naapurimme, Mr. ja Mrs. Grayper, olivat lähteneet Etelä-Amerikaan, ja sade oli tunkenut heidän tyhjän asuntonsa katon läpi ja tahrannut ulkoseinät. Mr. Chillip oli mennyt uudestaan naimisiin pitkän, laihan, korkeanenäisen vaimon kanssa; ja heillä oli kuihtunut pikku lapsi, jolla oli niin raskas pää, ettei se jaksanut pitää sitä pystyssä, ja kaksi heikkoa, tirkistelevää silmää, joilla se aina näytti kummastelevan, miksi se koskaan oli syntynyt.
Minun oli tapa jonkunlaisella surun-sekaisella ilolla kuljeskella syntymäpaikallani, siksi kuin punertava talviaurinko muistutti minulle, että oli aika palata. Mutta kun olin lähtenyt sieltä pois, ja erittäin, kun Steerforth ja minä iloisina istuimme päivällispöydässä hohtavan valkean vieressä, oli minun suloista ajatella, että olin käynyt siellä. Niin oli myöskin laita, vaikka vähemmässä määrässä, kun iltaisin menin sievään huoneeseni ja krokotiili-kirjan lehtiä kääntäessäni (se oli aina siellä vähäisellä pöydällä) kiitollisella sydämellä muistin, kuinka onnellinen olin, kun minulla oli semmoinen tuttava, kuin Steerforth, semmoinen ystävä, kuin Peggotty, ja semmoinen kadotettujen sijainen, kuin oivallinen ja jalo tätini.
Lyhyin matkani Yarmouth'iin, kun palasin näiltä pitkiltä retkiltä, kävi erään lauttapaikan kautta. Minä laskettiin maalle kaupungin ja meren väliselle lakealle, jonka poikki minun sopi kulkea suoraa tietä ja niinmuodoin välttää pitkä kierto valtatietä myöden. Koska Mr. Peggotyn huone oli tällä aukealla paikalla eikä sadan kyynärän päässä polustani, poikkesin joka kerta sisään, kun astuin ohitse. Steerforth oli aina siellä minua odottamassa, ja me lähdimme kahden kesken kylmässä ilmassa ja sakenevassa sumussa kaupungin pilkehtiviä valkeita kohden.
Kun eräänä pimeänä iltana tulin tavallista myöhemmin — sillä minä olin sinä päivänä käynyt Blunderstone'a hyvästi jättämässä, koska meidän nyt oli aikomus palata kotiin — tapasin hänet yksinään Mr. Peggotyn huoneessa miettiväisesti istuvana valkean edessä. Hän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän ollenkaan huomannut lähestymistäni. Tuo olisi kuitenkin helposti voinut tapahtua, vaikk'ei hän olisi ollutkaan niin kiintynyt itseensä, sillä askeleet tuskin kuuluivat hiekkaiselta maalta ulkopuolelta; mutta ei sisään-tulonikaan herättänyt häntä. Minä seisoin aivan likellä häntä ja katselin häntä, vaan kuitenkin hän yhä istui tuossa synkkä-otsaisena mietteissänsä.
Hän hykähti niin, kun minä laskin käteni hänen olkapäällensä, että hän hykähytti minuakin.
"Sinä yllätät minut", lausui hän melkein vihaisesti, "juuri kuin soimaava haamu!"
"Minun täytyi ilmoittaa itseni jollakin lailla", vastasin minä. "Olenko kutsunut sinut alas tähdistä?"
"Ei", vastasi hän. "Ei".
"No, ylöskö jostakin?" kysyin minä, käyden istumaan hänen viereensä.
"Minä katselin kuvia valkeassa", arveli hän.
"Mutta sinä hävität ne minulta", sanoin minä, kun hän äkkiä keritti valkeata palavalla kekäleellä ja kolhaisi esiin sarjan tulipunaisia säkeniä, jotka kiitivät ylös vähäiseen takantorveen ja suhisten lensivät ilmaan.
"Sinä et kuitenkaan olisi nähnyt niitä", vastasi hän. "Minua inhottaa tämä sekaperäinen aika, kun ei ole yö eikä päivä. Kuinka myöhään sinä tulet! Missä olet ollut?"
"Minä olen jättänyt tavallisen kävelyni hyvästi", sanoin minä.
"Ja minä olen istunut täällä", lausui Steerforth, katsellen ympäri huonetta, "ja ajatellut, että kaikki ne ihmiset, joita tapasimme täällä niin iloisina ensimäisenä tulomme iltana, olivat — paikan nykyisestä hävinneestä ulkomuodosta päättäen — hajonneet tai kuolleet tai joutuneet, en tiedä, mihinkä vahinkoon. David, minä soisin Jumalan kautta, että minulla olisi ollut järkevä isä näinä viimeisinä kahtenakymmenenä vuonna!"
"Rakas Steerforth'ini, mikä sinun on?"
"Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minua olisi johdatettu paremmin!" huudahti hän. "Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minä voisin johdattaa itseäni paremmin!"
Hänen käytöksessään ilmestyi niin raju alakuloisuus, että se oikein kummastutti minua. Hän oli enemmän muuttunut, kuin olisin luullut mahdolliseksi.
"Olisi parempi olla tämä köyhä Peggotty taikka hänen tomppelimainen veljenpoikansa", sanoi hän nousten ja synkkämielisesti nojaten takanreunukseen, kasvot valkeata kohden, "kuin olla minä itse, vaikkapa olisin kahtakymmentä kertaa rikkaampi ja kahtakymmentä kertaa viisaampi, vieläpä olla se rasitus itselleni, kuin olen ollut tässä kirotussa veneessä tämän viimeisen puolen tuntia!"
Tämä hänen muutoksensa hämmästytti minua niin, etten ensiksi voinut kuin ääneti katsella häntä, kun hän seisoi tuossa ja nojasi päätänsä kättänsä vastaan, kolkosti valkeaan tuijottaen. Viimein pyysin häntä koko sillä totisuudella, joka minulla oli, kertomaan itselleni, mikä oli suututtanut häntä niin tavattomasti, ja sallimaan minun ottaa osaa hänen tunteisiinsa, jollen saattaisikaan toivoa, että voisin antaa mitään neuvoa hänelle. Ennenkuin olin edes päättänyt, alkoi hän nauraa — ensiksi vastahakoisesti, mutta ennen pitkää palaavalla ilolla.
"Pah, se ei ole mitään, Tuhat-ihanainen! ei mitään!" vastasi hän. "Minä kerroin sinulle hotellissa Londonissa, että oma seurani välisti rasittaa minua. Vast'ikään olen ollut niinkuin painajainen itse suhteeni — jopa luulen, että oikea painajainen on ahdistanut minua. Silloin tällöin ikävinä hetkinä muistuvat lastensadut mieleeni semmoisella tavalla, etten tunne, mitä ne ovat. Minä luulen, että olen pitänyt itseäni tuona häijynä poikana, joka 'ei ottanut varoaksensa' ja sentähden joutui leijonien suuhun — jonkunlainen komeampi hitolle menon laatu, luulen minä. Mitä vanhat ämmät sanovat väreiksi, on hiipinyt pitkin koko ruumistani kiireestä kantapäähän. Minä olen pelännyt itseäni".
"Sinä et luullakseni muutoin pelkää mitään", sanoin minä.
"Kenties en, vaan kuitenkin lienee minullakin kylläksi pelättäviä", vastasi hän. "Hyvä! Nyt se on ohitse! Minä en aio äkkiä taas käydä alakuloiseksi, David; mutta sen sanon sinulle, hyvä toverini, vielä kerran, että olisi ollut hyvä minulle (ja useammalle, kuin minulle), jos minulla olisi ollut vakava ja järkevä isä!"
Hänen kasvonsa olivat aina mielekkäät, mutta minä en ollut koskaan nähnyt niitten osoittavan niin synkkää totisuutta kuin nyt, jolloin hän, yhä valkeaan tuijottaen, lausui nämät sanat.
"Tuon verta näistä!" lausui hän, liikuttaen kättänsä, niinkuin hän olisi heittänyt jotakin köykäistä ilmaan.
"'Sen mentyä mä jälleen olen mies'",
niinkuin Macbeth. Ja nyt päivällisille! Jollen (Macbethin tavalla) ole häirinnyt pitoja mitä ihmeellisimmällä houreella, Tuhat-ihanainen".
"Mutta missä he nyt kaikki ovat!" lausuin minä.
"Jumala tiesi", arveli Steerforth. "Kun olin käynyt lautan tykönä sinua etsimässä, tulin tänne ja havaitsin paikan autioksi. Se saatti minut mietteisin, ja niissä sinä tapasit minut".
Mrs. Gummidge'n tulo — hänellä oli kori kädessään — selitti meille, kuinka huone oli sattunut olemaan tyhjä. Hän oli kiirehtinyt ulos ostamaan jotakin, jota tarvittiin siksi, kuin Mr. Peggotty luoteen noustessa palasi, ja oli väli-ajaksi jättänyt oven auki, että Ham ja pikku Em'ly, jonka oli tänä iltana määrä tulla varhain työstänsä, pääsisivät sisään, vaikka hän oli poissa. Iloisella tervehdyksellä ja leikillisellä syleilyllä Mrs. Gummidge'n mieli-alaa melkoisesti parannettuaan, tarttui Steerforth käsivarteeni ja joudutti minua pois.
Hän oli parantanut omaa mieli-alaansa yhtä paljon, kuin Mrs. Gummidge'n, sillä hän oli taas tavallisella tuulellaan ja keskusteli vilkkaasti, pitkin tietä astuessamme.
"Me jätämme siis", lausui hän iloisesti, "tämän merirosvon elämän huomenna, eikö niin?"
"Niinhän olimme sopineet", vastasin minä, "ja paikat ovat jo tilatut meille vaunuissa, niinkuin tiedät".
"Niin! ei mikään auta enää, luulen minä", arveli Steerforth. "Minä olen melkein unhottanut, että löytyy muutakin tekemistä mailmassa, kuin heilua täällä meren aalloilla. Minä soisin todella, ettei löytyisikään".
"Niin kauan kuin siinä olisi jotakin uutta", sanoin minä nauraen.
"Hyvin luultavaa", vastasi hän; "vaikka tässä muistutuksessa on jonkunlainen ilkkuinen tarkoitus niin rakastettavan viattomuuden lauseeksi, kuin sinun, nuori ystäväni. Hyvä! Minä olen todella oikullinen toveri, David. Minä tiedän, että olen; mutta niin kauan kuin rauta on kuuma, osaan minä myöskin takoa sitä lujasti. Minä voisin jo luullakseni suorittaa jommoisenkin luotsin tutkinnon näillä vesillä".
"Mr. Peggotty sanoo, että sinä olet koko ihme", vastasin minä.
"Oikea nautillinen ilmauma, kuinka?" nauroi Steerforth.
"Niin hän todesti sanoo ja itse tiedät, kuinka hyvällä syyllä; sillä sinä tiedät, kuinka harras olet kaikissa, mitä yrität, ja kuinka helposti kaikkiin perehdyt. Mutta se sinussa, Steerforth, kaikkein enimmän kummastuttaa minua, että tyydyt niin epävakaiseen voimiesi käyttämiseen".
"Tyydyn?" vastasi hän iloisesti. "Minä en tyydy mihinkään, paitsi sinun tuoreuteesi, hyvä Tuhat-ihanainen. Mitä epävakaisuuteen tulee, en ole koskaan oppinut sitomaan itseäni mihinkään niistä pyöristä, joissa meidän-aikuiset Ixionit kieppuvat. Sitä taitoa en tullut saavuttaneeksi, huonossa opissa kun olin, enkä minä nyt huoli siitä. — Tiedätkö, että olen ostanut itselleni veneen täällä?"
"Mikä eriskummainen toveri sinä olet, Steerforth!" huudahdin minä, pysähtyen — sillä tämä oli ensimäistä, mitä olin kuullut siitä. "Vaikka sinä ehkä et koskaan tule näille seuduille enää!"