The Project Gutenberg eBook ofDe profundisThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: De profundisAuthor: Oscar WildeTranslator: Helmi KrohnRelease date: September 9, 2014 [eBook #46824]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DE PROFUNDIS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: De profundisAuthor: Oscar WildeTranslator: Helmi KrohnRelease date: September 9, 2014 [eBook #46824]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Title: De profundis
Author: Oscar WildeTranslator: Helmi Krohn
Author: Oscar Wilde
Translator: Helmi Krohn
Release date: September 9, 2014 [eBook #46824]Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DE PROFUNDIS ***
Kirj.
Oscar Wilde
Englannin kielestä suomentanut Helmi Setälä
Otava, Helsinki, 1907.
De profundis clamavi ad te, Domine— syvyydestä minä huudan sinua, Herra!
Kun Oscar Wilde ahtaassa vankilakopissansa kirjoitti sen teoksen, joka nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, tuli hänelle Davidin kiihkeä tuskanhuuto mieleen.
Wilde seisoi uransa korkokohdalla, miehuusaikansa voimassa, ihailijoittensa keskellä, häntä ihailtiin ja kadehdittiin kuin harvoja, hän oli kuuluisa kirjailija ja ajattelija, kun hän valoisasta ja pilvettömästä onnenolemuksestaan astui tuomiosaliin syyttääkseen niitä, jotka olivat häväisseet hänen nimeänsä. Hän oli kokonaisen sukupolven symboli Europassa, hänen draamansa oli otettu vastaan ihastuksella, hänen esteetiset teoriiansa olivat muuttuneet evankeliumiksi kauneutta palveleville sieluille, hän itse säkenöivällä henkevyydellään, hurmaavilla paradokseillaan oli yksi Lontoon seuraelämän enimmin hemmoiteltuja dandytyypejä. Parissa tunnissa tapahtui muutos, satuprinssi kadotti kuningasvaippansa, syyttäjä muuttui syytetyksi, huvinäytelmä vaihtui surunäytelmäksi, ja se yhteiskunta, joka vastikään oli kantanut häntä käsillään, heitti hänen ylitsensä vihan ja halveksumisen mustinta lokaa. Toukokuussa 1895 hän tuomittiin kahden vuoden kuritushuoneesen, sen vuoksi että — niinkuin hän itse sanoo — hänen elämänsä oli ollut täynnä luonnottomia nautintoja ja ihmeellisiä himoja. Kevään keskeltä, missä kukat parhaillaan puhkesivat ja linnut kisailivat, hän vietiin kuritushuoneen pimeyteen, missä hän sai kokea kaikkea sitä keskiaikuista raakuutta, joka vallitsee vielä Englannin vankilalaitoksessa.
Huuto keskeltä näitä kärsimyksiä onDe Profundis. Tai pikemmin tunnustus.
Hän näkee elämänsä sellaisena kuin se oli ollut ja sellaisena miksi sen tulee muodostua — sellaisena miksi hän tahtoisi sen muodostuvan — niinkuin joskus ihminen voi nähdä sen yksinäisinä, hiljaisina hetkinä: ikäänkuin jonakin, joka on ulkopuolella häntä itseään, kuin satua, jonka on lukenut niin kauan aikaa sitten, että vain rajaviivat ovat jääneet mieleen. Ensimäinen vuosi vankeudessa on häneltä kulunut loppuun ja hänen murtumuksensa aika on ohitse, hänen itsesäilyttämisvaistonsa on herännyt. Ja se pakoittaa häntä — niinkuin se pakoittaa jokaista — ajatuksissaan muodostamaan elämänsä kokonaisuudeksi, niin paloitellulta, niin hajanaiselta, niin oikulliselta kuin se tuntuukin. Hän tuntee, että hänen täytyy saada siihen jotakin tarkoitusta; ei kukaan liene vielä kyennyt katsomaan elämän täydellistä tarkoituksettomuutta suoraan silmiin, sen hirvittävän naamion edessä kaikki taivuttavat polvensa ja peittävät silmänsä. Hän yrittää muodostaa sen runoelmaksi, joka nyt vasta saavuttaa täydellisen sopusointunsa. Siitä oli puuttunut kärsimystä, nyt vankila on avannut hänen silmänsä näkemään sitä. Ja hän uneksii, että se elämä, joka alkaa silloin, kuin vankilan portti taas sulkeutuu hänen jälkeensä, on oleva rikkaampi kuin se, josta hän luopui astuessaan vankilaan. Sillä nyt siihen sisältyi myös surua.
Sitten hän johtuu häneen, joka on tullut kärsimyksen ja surun symboliksi — Kristukseen. Myös Wilde kääntyy. Mutta omalla tavallaan. Hänen Kristuksensa ei ole kirkon, ei edes kristinuskon Kristus. Vaan aivan toinen, taiteilijoiden Kristus ja niiden, jotka rakastavat kauneutta ylitse kaikkea maallista, niiden Kristus, jotka uskovat mielikuvituksen ikuiseen voimaan. "Le doux et galant conteur des paraboles" — lempeä ja henkevä satujenkertoja — sanoi Wilden mestari ja hengenheimolainen Theofile Gautier jossakin Kristuksesta, ja sitä samaa Kristusta on Wildekin oppinut rakastamaan.
Onko hän se oikea?
Niin monen vuosisadan ilma on meidän ja historiallisen Kristuksen välillä, että meidän on vaikea eroittaa kangastusta todellisuudesta. Jokainen historiallinen henkilö on jälkimaailman luoma runoelma, joka aina aika-ajoittain sepitetään uudestaan. Mikä lopulta on totuudenmukaisin — sitä ei kukaan voi ratkaista. Kukin sukupolvi, kukin yksilö luopi oman kuvansa mukaan. Ja Wilden Kristustyyppi on joka tapauksessa meidän sydäntämme lähempänä kuin ne hahmot, joissa menneiden vuosisatojen ihmiset ovat nähneet hänet.
* * * * *
Mutta voimaa toteuttaa unelmaansa elämässä ei Wildellä ollut enää, kun hän pääsi vapaaksi. Ne harvat vuodet, jotka hänellä oli vielä jäljellä elettävänään, olivat täynnä hätää ja ehkäpä kurjuuttakin. Ja ne teokset, joita hän oli suunnitellut vankilan raskaassa hiljaisuudessa, eivät koskaan toteutuneet vapaassa ilmassa.De Profundistuli hänen elämänsä suureksi tunnustukseksi, jossa hän oli paljastanut sielunsa niin täydellisesti kuin hän saattoi. Se on teos, jonka tuskat ja kyyneleet ja epätoivo ja toivo on synnyttänyt.
Tosin täydellistä suoruutta hänellä ei kai sittenkään ollut. Se on lahja, jota jumalat harvoin meidän päivinämme lahjoittavat. Näyttelijänaamiosta, joka peittää meidän sisimpämme, ei kukaan voi vapautua. Minun mielestäni sen tuntee paikkapaikoin tässä kirjassa. Mutta se oli varmaan myös läheisemmin liittynyt Wilden sieluun kuin useimpien muitten, se oli tullut osaksi siitä.
Gunnar Castrén.
Kauan aikaa odotettiin uteliaisuudellaDe Profundiskirjan käsikirjoitusta, jonka tiedettiin olevan minun hallussani, sillä tekijä oli usealle ystävälleen maininnut sen olemassa-oloa. Kirja ei kaipaa pitkää esipuhetta eikä juuri minkäänlaista selitystäkään. Minä tahtoisin vain sanoa, että ystäväni kirjoitti sen vankeutensa viime kuukausina, että tämä on ainoa teos minkä hän vankeudessa kirjoitti ja viimeinen suorasanainen tuote, joka hänen kynästään on lähtenyt. ("Ballad of Reading Gaol" Readingin vankilan ballaadi — ei ollut sepitetty, ei edes suunniteltu ennenkuin hän pääsi vapauteen).
Antaessaan minulle määräyksensäDe Profundiskirjan julkaisemisesta kirjoitti Oscar Wilde:
"Minä en puolusta menettelyäni. Minä selitän sitä. Minun kirjeessäni on muutamia kohtia, jotka koskevat henkistä kehitystäni vankilassa ja sitä välttämätöntä muutosta, joka minun luonteessani on tapahtunut ja henkisessä suhteessani elämään; ja minä tahtoisin, että sinä ja te muut, jotka vielä seisotte minun puolellani ja olette kiintyneet minuun, tietäisitte tarkalleen, millä mielellä ja millä tavalla minä toivon voivani katsoa elämätä suoraan silmiin. Tietysti, punniten asiata yhdeltä puolelta, minä tiedän, että sinä päivänä, jolloin pääsen vapaaksi, astun vain toisesta vankeudesta toiseen, ja tulee olemaan aikoja, jolloin koko maailma ei ole tuntuva minusta laajemmalta kuin vankilakoppini ja on herättävä minussa yhtä paljon kauhua kuin sekin. Mutta minä uskon sittenkin, että alussa Jumala loi maailman kullekin ihmiselle eriksensä, ja siinä maailmassa, joka on meidän sisässämme, pitäisi jokaisen koettaa elää. Joka tapauksessa luet näitä paikkoja kirjeessäni vähemmällä tuskalla kuin muita. Tietysti minun ei tarvitse huomauttaa sinulle kuinka haihtuvia minun ajatukseni ovat — meidän kaikkien — ja kuinka epämääräisestä aineesta meidän tunneliikkeemme ovat kokoonpannut. Kuitenkin minä näen jonkunlaisen päämäärän, jota ehkä voin taiteen kautta lähennellä.
"Vankilaelämä opettaa näkemään ihmisiä ja asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Sen vuoksi ihminen kivettyy siellä. Ulkopuolella olevat ihmiset, ne ne pettyvät harhakuvissaan alituisessa liikkeessä olevasta elämästä. He seuraavat elämän kiertokulun mukana ja edistävät sen epätodellisuutta. Me, jotka emme liiku mukana, me sekä näemme että tiedämme.
"Tuottipa kirjeeni jotakin hyvää ahdasmielisille luonteille ja kiihtyneille aivoille tai ei, minulle se on tehnyt hyvää. Olen 'puhdistanut sydämeni vaarallisista aineksista.' Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle, että taiteilijalle ilmaisumuoto on korkein ja ainoa elämän muoto. Ilmaisun kautta me elämme. Niistä monen monista asioista, joista olen kiitollisuuden velassa vankilan johtajalle, olen kaikkein enimmin kiitollinen siitä, että hän on sallinut minun esteettömästi kirjoittaa sinulle ja niin pitkältä kuin olen halunnut. Lähes kaksi vuotta olen sydämessäni hautonut yhä kasvavaa katkeruuden taakkaa, ja nyt olen vapautunut siitä suureksi osaksi. Vankilamuurin toisella puolella on muutamia mustia, nokisia puu raukkoja, joista parhaallaan puhkeaa esiin melkein räikeän viheriäisiä silmukoita. Minä tiedän hyvin, mikä niissä tapahtuu. Ne etsivät ilmaisumuotoa itsellensä."
Minä luulen voivani toivoa, ettäDe Profundis, joka kuvaa niin elävästi ja tuskaisesti yhteiskunnallisen turmion ja vankilarangaistuksen vaikutusta henkisesti korkeaan ja hienostuneesen luonteesen, on antava monelle lukijalle aivan toisen käsityksen sen henkevästä ja tenhoavasta kirjoittajasta.
Robert Ross.
… Oli määrä teljetä minut Gilles de Retzin ja markisi de Saden väliin. Olkoonpa menneeksi! Minä en huoli valittaa. Yksi niistä monista opeista, joista vankilaa saa kiittää, on tämä: että asiat ovat sellaisia, jommoisiksi ne kerran ovat tulleet, ja sellaisina ne aina pysyvätkin. En epäilekkään yhtään, että keskiaikainen elostelija ja "Justinen" tekijä on mieluisampi seuratoveri kuin Sandford ja Merton, lastenkirjojemme hyveen esikuvat…
Marraskuun alkupuoliskolla kaksi vuotta sitten kaikki tapahtui. Elämän leveä virta eroittaa meidät nyt tästä ajanjaksosta, joka on jo niin kaukana poissa. Se, joka kulkee vapaana, voi tuskin käsittää, että minusta tuntuu, ikäänkuin se ei olisi tapahtunut eilen, vaan vasta tänään. Kärsimys on yksi ainoa silmänräpäys. Me emme voi paloitella sitä eri jaksoihin. Me voimme vain määrätä sen eri vivahtelut ja pitää muistissa, milloin ne palaavat jälleen. Aika ei meissä kulje eteenpäin. Se käy kiertokulkua. Se ikäänkuin kiertää yhden ainoan keskipisteen ympärillä, joka on tuskaa. Tämän elämän herpaiseva liikkumattomuus, elämän, jonka joka ainoa yksityiskohta on järjestetty muuttumattoman mallin mukaan, niin että me syömme ja juomme ja nukumme ja rukoilemme, tai ainakin polvistumme rukoukseen, seuraten rautaisen kaavan taipumattomia lakeja: tämä liikkumattomuus, joka tekee jokaisen uuden kauhuisan päivän vähimpiä yksityiskohtiaan myöten veljensä kaltaiseksi, se näyttää siirtyvän niihin ulkonaisiinkin voimiin, joiden olemassaolon todellinen olemus on alituista muutosta. Kylvö- ja korjuuajasta, niittomiehistä, jotka kumartuvat viljan yli, tai viininkorjaajista, jotka astuvat viiniköynnösten keskellä, ruohosta puutarhassa, johon valkoiset omenakukat karisevat tai hedelmät putoavat puusta — kaikesta tästä me emme tiedä mitään, emme voi mitään tietää.
Meillä on vain yksi vuodenaika, surun aika. Itse aurinko ja kuu näyttävät olevan meiltä riistetyt. Ulkona päivä voi loistaa sinisenä ja kultaisena, mutta se valo, joka pujahtaa sisään likaisista rautaristikkoikkunoista, joiden takana me istumme, on harmaata ja niukkaa. Vankikopissa vallitsee alituinen sama hämärä kuin omassa sydämessäkin. Eikä ajatusten maailmassa, yhtä vähän kuin ajankaan, ole vähintäkään liikettä enää. Se mitä sinä puolestasi aikoja sitten olet unohtanut tai helposti voit unohtaa, se minun mielessäni nyt liikkuu ja liikkuu vielä huomennakin. Pidä se mielessäsi, niin voit hiukan paremmin ymmärtää miksi minä kirjoitan ja miksi kirjoitan juuri tällä tavalla…
Viikkoa myöhemmin minut muutettiin tänne. Vieläkin kolme kuukautta kuluu, niin minun äitini kuolee. Ei kukaan voi tietää, kuinka syvästi minä häntä rakastin ja kunnioitin. Hänen kuolemansa oli minulle hirveä; mutta minä, joka ennen kokonaan hallitsin kieltä, en löydä sanoja, millä tulkita tuskaani ja häpeääni; en koskaan edes silloin kuin seisoin taiteilijavoimani korkeimmalla kukkulalla, olisi voinut kylliksi arvokkaihin sanoihin pukea niin pyhää tuskaa, en loihtia esille sulosointua, joka olisi ollut kyllin ylevä tulkitsemaan suruni traagillisuutta. Äitini ja isäni olivat antaneet minulle perinnöksi nimen, jonka he olivat kohottaneet arvoon ja kunniaan, ei yksin kirjallisuuden, taiteen, muinaistieteen ja luonnontieteen alalla, vaan oman maani historiassakin, sen kansallisessa kehityksessä. Minä olin ikiajoiksi häväissyt tämän nimen. Minä olin saattanut sen herjaussanaksi huonojen ihmisten suuhun. Minä olin laahannut sen lokaan. Minä olin antanut sen raakuudelle alttiiksi ja heittänyt sen hulluille, jotka leimasivat sen hulluudeksi. Mitä minä silloin kärsin ja yhä vieläkin kärsin, sitä kynä ei voi kirjoittaa eikä sitä voi paperille painaa. Minun vaimoni, joka aina oli ystävällinen ja hyvä minulle, matkusti, niin sairas kuin hän olikin, tuon pitkän matkan Genovasta Englantiin, jotta hän itse, eivätkä mitkään välinpitämättömät huulet, saattaisi minulle sanaa tästä korvaamattomasta, äärettömästä tappiosta. Minä sain vastaanottaa myötätuntoisuuden osoituksia kaikilta, jotka tunsivat vielä ystävyyttä minua kohtaan. Vieläpä henkilöt, jotka eivät olleet tunteneet minua personallisesti, kirjoittivat ja pyysivät, kuullessaan siitä uudesta surusta, joka oli minua kohdannut, että heidän osanottonsa tulisi minulle jollakin tavalla ilmituoduksi…
Kolme kuukautta kuluu taaskin. Kertomus minun jokapäiväisestä käytöksestäni ja työstäni, joka riippuu koppini oven ulkopuolella ja johon minun nimeni ja tuomioni on kirjoitettu, sanoo minulle että on toukokuu…
Rikkaus, nautinto ja menestys voivat olla rosopintaisia ja karheasyisiä, mutta suru on herkin kaikesta mikä on luotu. Ei ole mitään koko ajatuksen maailmassa, jolle suru ei värähtelisi tuskaisin, kiihkein sykähdyksin. Hienoksi taottu kultalehti, joka osoittaa sellaisten voimien suuntaa, joita ei voi silmin nähdä, on siihen verrattuna karkea. Se on haava, joka vuotaa verta joka kerta kun joku muu kuin rakastava käsi sitä koskettelee, ja silloinkin se vuotaa verta, vaikkei tuskasta.
Missä suru on, siellä on pyhä paikka. Kerran vielä ihmiset ymmärtävät mitä se merkitsee. He eivät tiedä mitään elämästä, kunnes he sen tekevät. Robbie ja hänen kaltaisensa luonteet voivat sen käsittää. Kun minua kuljetettiin vankilastani konkurssioikeuden eteen kahden poliisin välissä, niin Robbie odotti pitkässä käytävässä, jotta hän tuon suuren joukon edessä, joka vaikeni nähdessään niin liikuttavan ja yksinkertaisen teon, saattaisi nostaa minulle hattuansa, kun minä käsiraudoissa ja kumarassa kuljin hänen ohitsensa. Pienemmistäkin teoista ihmiset ovat päässeet taivaasen. Sellaisessa mielentilassa ja sellainen rakkaus sydämessään pyhimykset polvistuivat pestäkseen köyhien jalkoja tai pysähtyivät suudellakseen spitalitautista poskelle. En ole koskaan sanonut hänelle sanaakaan sen johdosta. En tiedä vielä nytkään, tokko hän tiesi minun edes huomanneen hänen tekoansa. Sellaisesta teosta ei voi muodollisesti kiittää, muodollisilla sanoilla. Minä säilytän sitä sydämeni aarreaitassa. Minä talletan sitä siellä kuin salaista velkaa, ja iloitsen ajatellessani, etten koskaan voi sitä maksaa takaisin. Se on balsamoitu monien kyynelten myrrhamilla ja narduksella. Silloin kuin viisaus ei ole voinut antaa minulle mitään, kun filosofia on ollut hedelmätöntä ja kaikkien niiden aforismit ja lauseparret, jotka ovat koettaneet lohduttaa minua, ovat vain muuttuneet tomuksi ja tuhaksi minun suussani, niin tämän pienen suloisen, äänettömän rakkaudenteon muisto on avannut minulle kaikki armeliaisuuden lähteet: saattanut erämaan puhkeamaan kukkaan kuin ruusun, vapauttanut minut kolkon maanpakolaisen katkeruudesta ja saattanut minut sopusointuun maailman haavoittuneen, murtuneen ja suuren sydämen kanssa. Kun ihmiset kykenevät ymmärtämään ei yksin sitä, kuinka kaunis tuo Robbien teko oli, vaan myöskin miksikä se merkitsi ja aina tulee merkitsemään minulle niin paljon, silloin ehkä he käsittävät myöskin, millä tavalla ja millä mielellä heidän pitäisi lähestyä minua.
Esikoisteoksen, jonka nuori mies elämän keväänä lähettää maailmaan, tulee olla kuin keväinen kukka, kuin orapihlaja Oxfordin niityllä tai kuin kevätesikko Cumnerin kentillä. Sitä teosta ei saa raskauttaa kauhea, tärisyttävä murhenäytelmä, eikä kauhistuttavat, tärisyttävät herjaukset. Jos olisin antanut nimeni toimia jonkun kirjan airueena, niin olisi se ollut suuri taiteellinen erehdys. Se olisi asettanut koko teoksen väärään ympäristöön, ja ympäristö painaa paljon nykyaikuisen taiteen vaa'assa. Nykyaikuinen elämä on kokoonpantu yhtymyksestä ja suhteellisuudesta; nämät ovat sen määräävät tuntomerkit. Voidaksemme esittää edellisiä tarvitsemme ympäristön ja sen hienot vivahdukset, viittaukset, sen ihmeelliset perspektiivit; jälkimäinen vaatii taustaa. Sen vuoksi plastiikka ei ole enää kuvaamataidetta, mutta sitä on musiikki, ja kirjallisuus on, on ollut ja tulee olemaan kuvaamataidetta par exellence.
Joka neljännesvuosi Robbie lähettää minulle yleiskatsauksen kirjallisiin uutuuksiin. Ei mikään voi olla mieltäkiehtovampaa kuin hänen kirjeensä, niin henkevästi ja taitavasti ne ovat sommiteltuja ja sulavasti ja luontevasti kirjoitettuja. Ne ovat todellisia kirjeitä: tuttavallisia keskusteluja kahdenkesken; niillä on kaikki ranskalaisen koserian edut; osoittaakseen ihailuaan minulle hienotunteisella tavalla hän vetoaa milloin terävänäköisyyteeni, milloin perinnäisen kauneuden- ja kultuurinharrastukseeni, ja hän muistuttaa minun mieleeni lukemattomin eri tavoin, että minä kerran muitten mielestä olin arbiter elegantiaram, auktoriteetti taiteellisissa tyylikysymyksissä, niin, vieläpä muutamille korkeinkin auktoriteetti. Sillä tavalla hän osoittaa, että hänellä on ei ainoastaan sydämen hienotunteisuutta, vaan myöskin kirjallista hienotunteisuutta. Hänen kirjeensä ovat olleet minulle yhdyssiteenä ihanaan, epätodelliseen taidemaailmaan, jossa minä kerran olin kuningas ja olisin sinä pysynytkin, jollen olisi antanut viekoitella itseäni intohimojen törkeään, epätäydelliseen maailmaan, jossa aisti ei ole valikoiva eikä nautinnonhimolla ole rajoituksia…
Muut surkuteltavat olennot, jotka ovat heitetyt vankeuteen ja joilta on riistetty tämän maailman kauneus, saattavat, ainakin jossakin määrin, olla enää pelkäämättä maailman pahimpia ansoja, sen katkerimpia nuolia. He voivat piiloutua kammionsa pimeyteen ja luoda häpeästänsä jonkinmoisen loukkaamattoman pyhyyden. Maailma on saanut tyydytyksensä, maailma jatkaa kulkuaan; he saavat rauhassa kärsiä. Niin ei ole minun laitani. Toinen nöyryytys toisensa jälkeen on minua väijyen kolkuttanut vankilan ovelle. Ovet ovat avatut selkoselälleen nöyryytykselle ja annettu sen astua sisään. Minun ystäväni ovat tuskin tai eivät ollenkaan saaneet lupaa käydä minun luonani. Mutta minun vihollisillani on aina ja esteettömästi ollut vapaa pääsö. Molemmilla kerroilla, jolloin minun oli pakko astua konkurssioikeuden eteen ja sitäpaitsi kahdesti muulloin, jolloin minua julkisesti kuljetettiin toisesta vankilasta toiseen, annettiin minut sanomattoman halventavissa oloissa alttiiksi ihmisjoukon katseille ja pilkalle. Kuolemanlähetti on tuonut minulle sanomansa ja taas lähtenyt luotani; aivan yksinäni, erillään kaikesta siitä, joka olisi voinut lohtua tuoda tai lieventää suruani, on minun täytynyt kantaa sitä kurjuuden ja omantunnonvaivojen sietämätöntä tuskaa, jonka äitini muisto herätti henkiin. Tuskin aika oli lieventänyt tämän haavan kiihkeimmän poltteen (täysin umpeen se ei koskaan voinut mennä) — niin kirjoitutti vaimoni minulle asianajajallaan katkeria, epäystävällisiä, luotansakarkoittavia kirjeitä. Köyhyys uhkaa minua, ja samalla se käännetään syytökseksi minua itseäni vastaan. Sitä olisin kuitenkin voinut kantaa. Voin tottua sellaiseen, mikä on vielä pahempaa. Mutta molemmat lapseni ovat riistetyt minulta laillista tietä. Se on tuottanut minulle ääretöntä tuskaa, sanomatonta katkeruutta, rajatonta surua, josta en koskaan voi päästä eroon. Että laki voi määrätä jotakin sellaista ja ottaa vastatakseen sellaisesta teosta, että se voi eroittaa minut omista lapsistani: se ajatus herättää minussa kauhua. Sen rinnalla vangin häpeä on vähäinen. Kuinka minä kadehdin noita toisia miehiä, jotka minun kanssani kulkevat edes-takaisin vankilapihalla! Heidän lapsensa — siitä olen varma — odottavat heitä, odottavat heidän kotiintuloansa, ja tuhlaamalla tuhlaavat heille hellyyttä.
Köyhät ovat viisaita, he ovat armeliaampia, ystävällisempiä, tunteellisempia kuin me. Heidän mielestään vankila on murhenäytelmä miehen elämässä, onnettomuus, kohtalo, joka vaatii toisten myötätuntoisuutta. Vanki on heidän kielellään yksinkertaisesti vain ihminen, joka on "joutunut onnettomuuteen". Sitä lausepartta he aina käyttävät, ja tuossa lauseparressa on rakkauden täysi totuus. Ihmisten laita meidän asemassamme on toinen. Minulla ja minun kaltaisillani on tuskin oikeutta ilmaan ja aurinkoon. Meidän läsnäolomme pilaa toisten ilon. Me olemme vastenmielisiä vieraita mihin ikänä me menemme. Me emme saa palata takaisin maailmaan varjojen valtakunnasta. Meidän omat lapsemme riistetään meiltä. Nämät suloiset yhdyssiteet meidän ja ihmiskunnan välillä ovat katkaistut. Me olemme tuomitut yksinäisyyteen, sillä aikaa kuin meidän poikamme vielä elävät. Meiltä kielletään se ainoa mikä voisi parantaa ja kohottaa meitä, se mikä voisi parantaa haavoittuneen sydämen ja tuoda rauhaa tuskaakärsivälle sielulle…
Minun täytyy sanoa itselleni, että itse syöksen itseni turmioon ja ettei ketään, ei suurta eikä pientä, voi syöstä turmioon muuta kuin hänen oman kätensä kautta. Olen aivan valmis sitä tunnustamaan. Minä koetan tunnustaa sitä, vaikka sitä ei uskottaisikaan tällä hetkellä. Tämän säälimättömän syytöksen minä heitän säälittä itseäni vastaan. Vaikka maailma on minua julmasti kohdellut, niin vieläkin julmemmin minä olen kohdellut itseäni.
Minä olin mies, joka olin symbolisessa suhteessa oman aikani taiteesen ja kultuuriin. Olin sen itse oivaltanut miehuuteni aamukoitteessa ja myöhemmin olin pakoittanut omaa aikaani ymmärtämään sitä. Harvalla miehellä on ollut sellainen asema eläessänsä ja harva on nähnyt sitä sillä tavalla tunnustettavan. Historioitsija tai kritikoitsija sen vasta tavallisesti keksii, jos se laisinkaan tulee keksityksi, mutta vasta kauan sen jälkeen kuin mies ja hänen aikansa on mennyt. Minun laitani on toinen. Minä tunsin sen itse ja pakoitin muutkin sitä tuntemaan. Byron oli symbolinen hahmo, mutta hän kohdistui aikansa intohimoon ja sen intohimoväsymykseen. Minä liityin johonkin jalompaan, kestävämpään, olennaisempaan, laajaperäisempään.
Jumalat olivat antaneet minulle melkein kaikkea. Olin saanut neroa, kunniassa pidetyn nimen, hyvän yhteiskunnallisen aseman, kiitosta, loistoa ja älyllistä uskaliaisuutta; olen tehnyt taiteen filosofiaksi, filosofian taiteeksi; olen opettanut ihmisiä toisin ajattelemaan ja antamaan esineille toiset värit; kaikki, mitä minä sanoin ja tein, hämmästytti maailmaa. Minä valitsin draaman — objektiivisimman muodon mitä taide tuntee — ja muutin sen personalliseksi luomaksi, sellaiseksi kuin lyriikka ja sonetti on; samalla laajensin sen piirin ja tein sen luonteenkuvauksen rikkaammaksi; draaman, romaanin, runomuotoisen tai suorasanaisen runon, dialogin, hiotun, aktuaalisen tai haaveilevan — kaiken, mihin minä koskin, sen minä kaunistin, verhosin uuteen kauneuden pukuun; itse totuudellekin annoin sekä totuuden että valheen oikeutetuksi valtakunnaksi ja osoitin että valhe ja totuus ovat vain älyllisiä olomuotoja. Taidetta minä käsittelin korkeimpana todellisuutena; elämää yhtenä runouden haarana. Minä herätin oman vuosisatani mielikuvituksen, jotta se minun ympärilleni punoi taruja ja legendoja. Kaikki filosofiset järjestelmät minä yhdistin yhteen lauseesen, koko olemassaolon yhteen epigrammiin. Ja sen ohella minulla oli paljon muuta. Mutta minä annoin viekoitella itseni pitkäksi aikaa järjettömään ja aistilliseen työttömyyteeni.
Omaksi huvikseni minä heittäydyin tyhjäntoimittajaksi, keikariksi ja muotimieheksi. Minä keräsin ympärilleni pienempiä sieluja ja ahdasmielisiä olentoja. Minä tuhlasin tyhjiin oman nerollisuuteni ja minä nautin hävittäessäni ikuisen nuoruuden. Olin väsynyt kulkemaan korkeuksissa ja siksi minä vapaaehtoisesti laskeuduin syvyyksiin etsien uutta mielenkiihoitusta. Mitä paradoksi minulle oli ajatuksen piirissä, siksi tuli minulle luonnottomuus himon maailmassa. Nautinnonhalu oikeastaan oli sairautta tai hulluutta tai kumpaistakin. Muitten elämä ei merkinnyt minulle mitään. Minä tyydytin nautinnonhaluani missä ikänä mieleni teki ja kuljin eteenpäin. Minä en ajatellut, että jokainen pieni teko jokapäiväisessä elämässä joko kehittää tai turmelee luonnetta, ja sentähden se minkä on tehnyt salakammiossansa, se on kerran julkihuudettava huoneen katolta. En voinut enää hallita itseäni. En ollut enää sieluni herra, enkä tiennyt sitä. Minä antauduin nautinnon valtaan. Minun loppuni oli hirveä häpeä. Ei mitään muuta minulla ole enää jäljellä kuin täydellinen nöyryys.
Olen oleskellut vankilassa lähes kaksi vuotta. Minun sielustani on puhjennut esiin hurja epätoivo; antautuminen suruun, jota oli sääli nähdäkkin; kauhea ja tunnoton vimma; katkeruus ja uhka; ääneensä itkevä tuska; mykkä kärsimys; sanaton suru. Olen kokenut kärsimyksen kaikki eri laadut. Paremmin kuin Wordsworth itse tiedän mitä hän tarkoitti sanoessansa —
"Suffering is permanent, obscure, and darkand has the nature of infinity."
[Kärsimys on kestävää, salaperäistä ja synkkääja luonteeltaan loppumatonta.]
Mutta vaikka ajoittain iloitsin siitä, että minun kärsimyksilläni ei olisi loppua, niin en voinut sittenkään kestää sitä ajatusta, että ne olivat tarkoituksettomia. Nyt minä näen syvällä omassa olennossani jotakin, joka sanoo, ettei mikään koko maailmassa ole ilman tarkoitusta ja kärsimys vähimmin kaikesta. Ja se mikä on piiloitettu minun olentooni, aivankuin aarre maan sisään, on nöyryys.
Nöyryys on ainoa mitä minulla on jäljellä ja se oli parasta kaikesta: se on se lopullinen havainto, johon minä olen tullut, uuden kehityksen lähtöpiste. Se on tullut minulle suoraan minusta itsestäni, ja siksi minä tiedän että se on tullut oikeaan aikaan. Se ei olisi voinut tulla aikaisemmin eikä myöhemminkään. Jos joku olisi minulle siitä puhunut, niin olisin sen luotani torjunut. Jos joku olisi tuonut sen minulle, niin olisin kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan. Mutta koska minä itse sen löysin, niin tahdon sen myös säilyttää. Minun täytyy se tehdä. Se on se ainoa, jossa on elämän alkuaineet, uuden elämän siemen, se mikä minulle onVita Nuova. Kaikista olevista se on merkillisin. Ihminen ei voi sitä saavuttaa muulla tavalla kuin luopumalla kaikesta mitä hänellä on. Vasta sitten kun hän on kaikki kadottanut, voi hän tietää omistavansa sen.
Nyt kun olen selvillä siitä, että se on minussa, näen selvästi mitä minun tulee tehdä; totta tosiaan — mitä minun täytyy tehdä. Ja kun minä käytän tämmöistä lausetta, niin minun ei tarvitse sanoa, etten sillä tarkoita mitään ulkonaista lakia tai käskyä. Minä en tunnusta niiden olemassaoloa. Olen paljoa enemmän individualisti nyt kuin ennen. Ei mikään ole minusta minkään arvoista paitsi se mikä puhkeaa meistä itsestämme esiin. Minun luontoni etsii uutta itsetoteuttamismuotoa. Se yksin kiinnittää minun mieltäni. Ja ensimäinen asia, jota minun tulee tehdä, on vapauttaa itseni siitä katkeruudesta, jota mahdollisesti vielä tunnen maailmaa kohtaan.
Olen kerrassaan varaton ja koditon. Mutta on niitä pahempiakin asioita maailmassa. Olen aivan tosissani, kun nyt sanon, että paljoa mielemmin kuin lähtisin tästä vankilasta katkera tunne sydämessäni maailmaa kohtaan, paljoa mielemmin kulkisin talosta taloon ja kerjäisin leipääni. Jollen saisi mitään rikkaan talosta, niin saisin ainakin köyhältä. Ne, joilla on paljon, ovat usein kitsaita; ne, joilla on vähän, ovat aina alttiit jakamaan. Minusta olisi yhdentekevää, vaikka kesällä saisinkin maata kylmässä heinikossa ja talvella etsiä suojaa heinäsuovasta tai ladosta, kun minulla sydämessä vain olisi rakkautta. Elämän ulkonaiset seikat eivät tunnu minusta nyt ensinkään tärkeiltä. Tästä voi nähdä, kuinka pitkälle individualismi minussa on kehittynyt — tai pikemmin on kehittymässä, sillä matka on pitkä ja minun tieni on orjantappurainen.
Tietysti minä tiedän, ettei minun tehtäväni ole oleva kerjätä almuja maantien varrelta, ja jos milloin makaan kylmässä ruohikossa, niin teen sen kirjoittaakseni sonetteja kuulle. Kun pääsen vankilasta, niin Robbie odottaa minua suuren raudoitetun portin takana, eikä hän ole ainoastaan oman rakkautensa symboli, vaan monen muunkin. Luulen että minulla tulee olemaan riittävästi varoja ainakin puoleksitoista vuodeksi, ja jollen voikkaan itse kirjoittaa kauniita kirjoja, niin ainakin voin lukea kauniita kirjoja; ja mikä ilo voisi olla suurempi? Sen jälkeen toivon voivani elvyttää uudestaan oman luomisvoimani.
Mutta jos olot olisivat toisenlaisia: jollei minulla olisikaan ainoatakaan ystävää maailmassa; jollei ainoakaan talo olisi säälien minulle avoinna; jos minun täytyisi turvautua köyhyyden kerjuupussiin ja kuluneesen takkiin: niin kauan kuin minua ei vainota kostonhimolla, kovuudella ja halveksumisella, olisin valmis katsomaan elämää suoraan silmiin paljoa suuremmalla tyyneydellä ja luottamuksella, kuin jos ruumiini olisi purppuralla ja hienolla liinalla verhottu, mutta sieluni sairaana vihasta.
Ei minua mitkään vaikeudet kohtaa, siitä olen varma. Se, joka vilpittömästi hakee rakkautta, hän sen myös löytää.
Minun ei tarvitse sanoa, että tehtäväni siihen loppuisi. Sehän olisi suhteellisesti hyvin helppoa, jos niin olisi laita. Paljon enemmän vaikeuksia minulla on edessä. Paljon jyrkempiä vuoria minun täytyy kavuta, paljon pimeämpien laaksojen läpi samota. Ja kaikki täytyy tulla minusta itsestäni; siinä ei auta uskonto, eikä moraali, eikä järki.
Moraali ei auta minua. Olen synnynnäinen lainomaisuuden vastustaja. Minä olen yksi niitä, jotka ovat luodut poikkeuksia eikä sääntöjä varten. Minun käsitykseni on se, ettei väärä ole siinä mitä ihminen tekee, vaan ainoastaan siinä miksi hän tulee. Se oppi on ihmiselle hyödyksi.
Uskonto ei auta minua. Toiset uskovat johonkin näkymättömään, minä uskon siihen mihin voin käsin koskea ja jota voin silmin nähdä. Minun jumalani asuvat käsin tehdyissä temppeleissä; ja tosiasiain kokemuksen alalla minun uskontunnustukseni on tullut täydelliseksi ja eheäksi: ehkä liiankin täydelliseksi, sillä samoinkuin monet tai kaikki ne, jotka ovat pystyttäneet taivaansa tämän maan päälle, olen minä maailmassa löytänyt taivaallista kauneutta, mutta myös helvetin kauhua. Kun minä ajattelen uskontoa, niin tahtoisin perustaa veljeskunnan niitä varten, jotka eivät voi uskoa: epäilijöiden veljeskunnaksi sitä voisi nimittää, ja siellä, alttarin ääressä, jossa ei palaisi vahakynttilöitä, seisoisi pappi, jonka sydämessä ei rauhalla olisi asuinsijaa, toimittaen jumalanpalvelusta siunaamattomalla leivällä ja kalkilla, josta viini puuttuisi. Jotta jokin voisi olla totta, täytyy sen muuttua uskonnoksi. Ja agnostikkojen opilla pitäisi olla kirkonmenonsa yhtä hyvin kuin kirkon uskollakin. Se on kylvänyt marttyyrinsa, sen pitäisi niittää pyhimyksensä ja kiittää Jumalaa joka päivä siitä, että hän on salannut itsensä ihmisten katseilta. Mutta olipa uskoa tai agnostisismia, mitään ulkonaista se ei saa minulle olla. Sen vertauskuvien pitää olla minun omat luomani. Vain se on henkistä, mikä luopi oman muotonsa. Jollen voi löytää sen salaisuutta omasta sielustani, niin en löydä sitä koskaan: jollen omista sitä nyt jo, niin se ei koskaan tule omakseni.
Järki ei auta minua. Se sanoo minulle, että ne lait, joiden uhriksi minä olen joutunut, ovat vääriä ja kieroja lakeja ja että se järjestelmä, jonka alaisena olen saanut kärsiä, on väärä ja kiero järjestelmä. Mutta, miten tahansa, minun täytyy käsittää ne siten, että ne minulle muuttuvat tosiksi ja oikeiksi. Ja aivan samoin kuin taiteessakin määrätty asia vain määrätyllä hetkellä merkitsee jotakin ihmiselle, samoin on laita luonteenkin eetillisen kehityksen. Minun tehtäväni on etsiä esille kaikesta siitä, mikä minulle on tapahtunut, se mikä minulle on hyväksi. Lautavuode, kuvottava ruoka, karheat köydet, joista täytyy riipiä rivettä, kunnes sormenpäät ovat tunnottomat kivusta, rengintoimet, joilla joka päivä alkaa ja loppuu, tylyt käskyt, jotka tottumus on tehnyt välttämättömiksi, inhottava puku, joka tekee surun luonnottoman näköiseksi, hiljaisuus, yksinäisyys, häpeä — kaiken tuon tulee kehittyä henkiseksi kokemukseksi. Ei ole olemassa minkäänlaista ruumiin alennusta, jota minun ei olisi koetettava tehdä hengen kohottamiseksi.
Minä tahtoisin päästä niin pitkälle, että voisin yksinkertaisesti ja teeskentelemättä sanoa, että minun elämässäni on ollut kaksi suurta käännekohtaa: toinen, kun isäni lähetti minut Oxfordiin, ja toinen, kun yhteiskunta lähetti minut vankilaan. En tahdo väittää, että vankeus olisi ollut parasta, mitä minulle saattoi tapahtua; sillä tällä väitteellä olisi liiaksi katkeruuden sivumakua minua itseäni vastaan. Pikemmin sanoisin, tai haluaisin, että joku sanoisi minulle, että olin niin tyypillinen oman aikani lapsi, että minä luonnottomuudessani ja tämän luonnottomuuden vuoksi käänsin kaiken hyvän elämässäni pahaksi ja kaiken pahan hyväksi.
Mutta mitä minä itse tai toiset sanovat, se merkitsee niin sanomattoman vähän. Se tärkeä asia, se, mikä minulla on edessä, joka minun tulee tehdä, jollei se lyhyt aika, mikä minun elämästäni on vielä jäljellä, kokonaan turmellu ja mene hukkaan, on se, että sulatan itseeni kaiken sen, mikä minulle on tehty, teen sen osaksi omasta itsestäni, omistan sen valittamatta, pelotta ja vastustamatta. Suurin pahe on puolinaisuus. Kaikki mikä on toteutunut, on myös oikeaa.
Kun minä ensin jouduin vankilaan, niin jotkut henkilöt antoivat minulle sen neuvon, että koettaisin unohtaa, kuka oikeastaan olin. Se oli turmeleva neuvo. Vain tajuamalla, kuka minä olen, olen jossakin määrin saanut lohtua. Nyt muut ovat neuvoneet minulle, että päästyäni vapaaksi koettaisin unohtaa koskaan vankilassa olleenikaan. Tiedän että se olisi yhtä turmiollista. Sillä sehän olisi samaa, kuin jos minua alituisesti seuraisi sietämätön häpeän tunne, ja että kaikki se, mikä merkitsee minulle yhtä paljon kuin kelle muulle ihmiselle hyvänsä — auringon ja kuun kauneus, eri vuodenaikojen viehkeys, sulosävel aamun sarastaessa ja valtavien öitten hiljaisuus, sade, joka hiljaa tihkuu lehtien lomitse tai kaste, joka hopeoittaa ruohokentän hiipiessään sen ylitse — että tuo kaikki on tahraista minulle ja vailla sitä voimaa, joka haavat parantaa ja riemua synnyttää. Se joka suree omia kokemuksiansa, hän estää omaa kehitystänsä. Se joka kieltää kokemuksensa, hän pakoittaa oman elämänsä huulet valheesen. Tämä ei ole vähempää, kuin oman sielunsa kieltämistä.
Sillä samalla tavalla kuin ruumis ottaa vastaan kaikenlaisia aineita, alhaisia ja epäpuhtaita yhtä hyvin kuin papin tai ilmestyksen pyhittämiä, ja muuntaa ne joustavuudeksi tai voimaksi, kauniiksi lihasliikkeiksi ja ruumiin sulavuudeksi, hiusten, huulien ja silmien kaarrokseksi ja väriksi, samoin sielullakin on ravintotoimintansa, ja se voi muuttaa jaloiksi taipumuksiksi ja syviksi tunteiksi sen, mikä itsessään on alhaista, tuskallista ja alentavaa — niin vielä enemmänkin, juuri se, millä alkuaan oli häpeällinen ja hävittävä tarkoitus, voi sielulle tarjota korkeimman kehitysmahdollisuuden ja täydellisimmän ilmaisumuodon.
Minun täytyy tottua siihen ajatukseen, että olen ollut tavallinen vanki tavallisessa vankilassa, ja niin kummalta kuin se kuuluukin, niin yksi niistä asioista, joihin minun täytyy pakoittaa itseäni, on se, etten häpeäisi sitä. Minun täytyy käsittää se rangaistukseksi, ja jos ihminen häpeää rangaistustansa, niin on aivan samaa, kuin hän ei olisi kärsinytkään rangaistusta. Tietysti oli monta asiaa, joista minua rangaistiin, vaikka en ollut niitä tehnyt, mutta minua rangaistiin myös monesta sellaisesta asiasta, joita olin tehnyt, ja on vielä paljoa suurempi joukko asioita minun elämässäni, joista minua ei koskaan ole vaadittu edesvastuusen. Ja koska jumalien tiet ovat ihmeelliset ja he rankaisevat meitä yhtä paljon siitä, mikä meissä on hyvää ja inhimillistä kuin siitä, mikä on pahaa ja luonnonvastaista, niin minun täytyy tyytyä siihen, että saa kärsiä rangaistusta sekä hyvistä että huonoista teoistansa. Enkä minä epäile, ettei se ole oikeudenmukaista. Se auttaa meitä, tai sen pitäisi auttaa meitä, selvittämään itsellemme kumpiakin, sekä estää meitä muodostamasta niistä liioiteltuja käsityksiä. Ja jollen minä siis häpeä rangaistustani — ja minä toivoisin, etten sitä tee niin voin vapaasti ajatella ja liikkua ja elää.
Monet ihmiset, kun he pääsevät vankeudesta vapaaksi, kuljettavat vankilan mukanansa ja piiloittavat sen kuin salaisen häpeän sydämeensä, ja vihdoin he hiipivät kuin myrkytetyt olennot johonkin koloon kuolemaan. Miten inhottavaa, että heidän on pakko niin tehdä, ja yhteiskunta tekee väärin, kauhistuttavan väärin, pakoittaessaan heitä sellaiseen. Yhteiskunta anastaa itselleen oikeuden määrätä yksilölle hirveän rangaistuksen, mutta se tekee itsensä syypääksi myös puolinaisuuden törkeimpään paheesen, sillä se ei kykene saattamaan perille sitä, mitä se on alulle pannut. Kun ihminen on kärsinyt rangaistuksensa, niin yhteiskunta jättää hänet oman onnensa nojaan; se on: se hylkää hänet juuri sinä hetkenä, jolloin sen suurin velvollisuus häntä kohtaan alkaa. Se häpeää ilmeisesti omia tekojansa ja karttaa niitä, joita se on rangaissut, samoinkuin ihmiset karttavat saamamiestä, jolle he eivät voi maksaa velkaa, tai sitä, jolle he ovat tuottaneet jonkun korvaamattoman vahingon. Minä puolestani vaadin, että jos minä kerran olen selvillä siitä, minkä vuoksi minä olen kärsinyt, niin yhteiskunnankin pitää olla selvillä siitä, mitä se minulle on tehnyt; ja että katkeruus ja viha on katoava kummaltakin puolelta.
Tietysti minä tiedän, että yhdessä suhteessa minulla tulee olemaan suurempia vaikeuksia kuin muilla; ja täytyykin olla aivan luonnollisista syistä. Varas ja kulkuri raukat, jotka minun kanssani ovat täällä vankilassa, ovat monessa suhteessa paljoa onnellisemmat kuin minä. Se synkän kaupungin sola tai vihreä kenttä, joka näki heidän syntinsä, on pieni; löytääkseen ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään heidän teoistansa, heidän ei tarvitse kulkea pitempää matkaa, kuin minkä lintu jaksaa lentää hämärän ja aamusarastuksen välillä; mutta minulle maailma on puristunut kokoon kämmenen levyiseksi, ja minne ikänä minä käännyn, siellä minun nimeni on kaiverrettu kallioihin. Sillä minä en ole astunut esiin pimeydestä ja saavuttanut tilapäisen rikoksentekijän kuuluisuutta, vaan olen jonkinlaisesta kuolemattomasta kunniasta vajonnut jonkinmoiseen ikuiseen häpeään, ja joskus minusta tuntuu, kuin olisin todistanut, jos todistus todellakin oli tarpeen, että kunniasta häpeään ei ole muuta kuin yksi ainoa askel, jos edes senkään vertaa.
Sittenkin, juuri siitä seikasta, että ihmiset tuntisivat minut minne ikänä minä menen, ja tietäisivät minun koko elämäni, kaikki sen hulluudetkin, voin löytää jotakin hyvää. Se pakoittaisi minua esiintymään taas taiteilijana, ja niin pian kuin vain voisin. Jos voisin luoda yhdenkin etevän taideteoksen, niin samalla olisin riistänyt myrkyn panettelulta ja pistopuheet pelkuriudelta ja juurineen temmannut irti häpäisijän kielen.
Ja jos elämä onkin, niinkuin todellakin on, minulle probleemi, niin en minäkään ole sen vähempi probleemi elämälle. Ihmisten täytyy asettua jollekin kannalle minun suhteeni ja ilmaista mielipiteensä sekä heistä itsestään että minusta. Minun ei tarvitse vakuuttaa, etten puhu kenestäkään erityisestä henkilöstä. Ainoat ihmiset, joiden kanssa mielelläni nyt seurustelisin, ovat taiteilijat ja ihmiset, jotka ovat kärsineet: ne, jotka tietävät mitä kauneus on, ja ne, jotka tietävät mitä suru on: ei kukaan muu herätä minun mielenkiintoani. En minä vaadi myöskään mitään elämältä. Kaikki mitä tässä olen lausunut julki, tarkoittaa aivan yksinkertaisesti vain minun omaa henkistä asemaani elämän suhteen kokonaisuudessaan; ja minä tunnen, että se seikka, etten häpeä rangaistustani, on ensimäisiä asioita, johon minun täytyy päästä oman kehitykseni ja epätäydellisyyteni vuoksi.
Sitten minun pitää oppia miten tulla onnelliseksi. Kerran minä osasin olla tai luulin osaavani olla onnellinen, vaistomaisesti. Ennen oli aina kevät minun sydämessäni. Minun temperamenttini oli sukua elämänilon kanssa. Minä täytin elämäni reunojaan myöten nautinnolla, samoin kuin pikarin voi täyttää reunojaan myöten viinillä. Nyt minä lähestyn elämää aivan uudelta kannalta, ja usein minun on kovin vaikea kuvaillakkaan onnea mielessäni. Muistan miten ensi lukukautena Oxfordissa luin Paterin teostaRenaissance— tuota kirjaa, joka niin omituisesti on vaikuttanut minun elämääni — ja jossa kerrotaan miten Dante asettaa syvälle Infernoon ne, jotka ehdoin-tahdoin elävät murheessa; ja minä menin yliopiston kirjastoon ja etsin esille sen paikan _Divina Comedia_sta, jossa sanotaan, että ne, jotka ovat suloisen ilman raskauttamia, ikuisesti huokaavat —
"Tristi fummoNeli aer dolce che dal sol s'allegra:"
[Surulliset olimme ihanasta ilmasta,joka auringosta keventyy.]
Minä tiesin, että kirkko tuomitsi _accidia_n, elämäänkyllästymisen, mutta koko tuo ajatus tuntui minusta kovin haaveelliselta, se oli juuri sellainen synti minun mielestäni, jonka elämääkokematon pappi keksisi. En voinut myöskään ymmärtää miten Dante, joka sanoo että "suru yhdistää meidät jälleen Jumalaan", saattoi olla niin armoton niille, jotka olivat taipuvaiset alakuloisuuteen, jos sellaisia ihmisiä todellakin on olemassa. Minä en aavistanut, että se kerran tulisi suurimmaksi kiusaukseksi minun elämässäni.
Niin kauan kuin olin Wandsworthin vankilassa minä toivoin kuolemaa. Se oli minun ainoa toivoni. Kaksi kuukautta oltuani sairasosastolla minut muutettiin tänne, ja kun huomasin terveyteni vähitellen parantuvan, niin jouduin vihan vimmaan. Minä päätin tehdä itsemurhan vielä samana päivänä, jona pääsisin täältä vapaaksi. Jonkun ajan kuluttua tuo synkkä mielentila haihtui, ja minä päätin elää ja verhota itseni suruun niinkuin kuningas purppuraan: en hymyilisi enää koskaan; jokaisen talon, jonka kynnyksen yli astuisin, muuttaisin murheen majaksi: ystäväni pakoittaisin astumaan hitain askelin ja murheen murtamina rinnallani: opettaisin heille, että alakuloisuus on elämän syvin salaisuus: myrkyttäisin heidät toisen surulla: kiusaisin heitä omalla tuskallani. Nyt minä tunnen aivan toisin. Olisin kiittämätön ja epäystävällinen, jos venyttäisin kasvoni niin pitkiksi, että ystäväni olisivat pakoitetut minun luonani venyttämään kasvonsa vieläkin pitemmiksi voidakseen osoittaa minulle myötätuntoisuutta, tai jos kutsuessani heidät luokseni, pyytäisin heitä ääneti istumaan pöytään ja nauttimaan katkeria yrttejä ja hautajaisruokia. Minun täytyy oppia olemaan iloinen ja onnellinen.
Kummallakin viime kerralla, jolloin ystäväni saivat tulla tänne, minä koetin olla niin iloinen kuin suinkin ja näyttää heille hyvää tuultani hyvittääkseni hiukan heidän vaivaansa, kun he olivat tulleet tuon pitkän matkan aina Lontoosta tänne saakka. Se on vain pieni hyvitys, sen tiedän, mutta ei mikään, siitä olen varma, olisi heille rakkaampaa. Minä näin Robbien tunnin aikaa lauantaista viikko sitten, ja minä koetin niin selvästi kuin suinkin osoittaa hänelle iloani, jota todellakin tunsin tavatessamme toisemme. Ja että ne mielipiteet ja käsityskannat, jotka täällä hiljaisuudessa ovat minulle selvinneet, johtavat minua oikealle tolalle, sen todistaa minulle se tosiasia, että nyt ensi kertaa vankeuteen jouduttuani todellakin ikävöin elämää.
Minulla on edessäni niin paljon tehtävää, että minusta tuntuisi hirveältä murhenäytelmältä, jos minun pitäisi kuolla ennenkuin olisin ehtinyt suorittaa edes osan siitä. Minä näen uusia kehitysmahdollisuuksia taiteessa ja elämässä, ja kukin niistä muodostaa tien täydellisyyttä kohti. Minä haluan elää, jotta voisin tutkia sitä, mikä vielä on melkein uusi maailma minulle. Tahdotko tietää, mikä tuo uusi maailma on? Sitä ei liene vaikea arvata. Se on se maailma, jossa olen nyt kaksi vuotta elänyt. Suru ja kaikki se, mitä se ihmiselle opettaa, on minun uusi maailmani.
Ennen minä elin vain nautintoa varten. Minä kartoin kärsimystä ja kaikkea surua. Minä vihasin kumpaakin. Minä päätin ottaa niitä huomioon niin vähän kuin suinkin, se on, kohdella niitä epätäydellisyyden muotoina. Ne eivät sisältyneet minun elämänsuunnitelmaani. Ne eivät soveltuneet minun filosofiaani. Äitini, joka tunsi elämän perinpohjin, lausui minulle usein erään Goethen säkeen — Carlyle oli kirjoittanut sen erääsen kirjaan, jonka hän oli antanut äidilleni useita vuosia sitten: —
"Wer nie sein Brot mit Thränen ass, wer nie die kummervollen Nächte auf seinem Bette weinend sass, er kennt euch nicht, ihr himmlischen Mächte!"
[Ken ei kyynelin ole leipäänsä syönyt, ken ei ole tuskallisia öitä itkien vuoteellaan viettänyt, hän teitä ei tunne, te jumalalliset voimat.]
Tätä samaa säettä jalo Preussin kuningatar, jota Napoleon kohteli niin törkeästi, lausui usein nöyryytyksensä ja maanpakolaisuutensa aikana; tämä sama säe oli usein minun äitini huulilla hänen viimeisinä, surunpainostamina vuosinaan. Minä en tahtonut tunnustaa enkä myöntää oikeaksi sitä hirvittävää totuutta, joka siinä piili. Minä en voinut sitä ymmärtää. Muistan varsin selvästi, miten minulla oli tapana sanoa äidilleni, etten halunnut kyynelin leipääni syödä enkä viettää yötäni itkien ja odottaa vielä katkerampaa aamua.
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että se juuri oli yksi niistä erikoisista kokemuksista, joita kohtalo oli minulle varannut: etten kokonaiseen vuoteen saisi muuta tehdäkkään. Niin runsaasti minulle sitä on mitattu; ja näinä viime kuukausina olen suurien ponnistusten ja taistelujen kautta voinut ymmärtää muutamia opetuksia, jotka ovat kätketyt kärsimyksen sydämeen. Papit ja muut ihmiset, jotka käyttävät tyhjiä lauseparsia, puhuvat usein kärsimyksestä ikäänkuin jostakin mysteriosta. Todellisuudessa se on ilmestys. Ihminen ymmärtää asioita, joita hän ei koskaan ennen ole voinut käsittää. Koko historiakin näyttäytyy aivan uudelta näkökannalta. Mitä hämärästi ja vaistomaisesti on taiteesta tuntenut, se toteutuu ajatuksen ja tunteen puolesta saaden havainnon kirkkauden ja tajunnan ehdottaman voimakkuuden.
Minä käsitän nyt, että suru, joka on ylevin tunne, mitä ihminen kykenee tuntemaan, on samalla myös kaiken suuren taiteen alkumuoto ja koetinkivi. Taiteilija pyrkii alati siihen olomuotoon, jossa sielu ja ruumis ovat yhtä ja toisistaan eroittamattomia: missä ulkokuori on sisällisen olemuksen ilmaus: missä muoto on ilmituojana. Sellaisia olomuotoja on monta: nuoruus ja ne taiteet, jotka ovat tekemisessä nuoruuden kanssa, voivat jonkun kerran olla meille esimerkkinä: toisella kertaa voi olla mieluista ajatella, että nykyaikuinen maisemamaalaus, sen vaikutteiden hienous ja herkkyys, se tapa millä se ilmaisee henkeä, joka asuu ulkonaisissa esineissä ja luo yhtä hyvin maasta ja ilmasta kuin sumusta ja kaupungista itselleen ulkonaisen verhon, ja sen sairaaloisen herkkä tunnelmien, sävelien ja värien sointuisuus — että tämä maisemamaalaus toteuttaa meille kuvin sen, mikä kreikkalaisilla oli toteutettuna sellaisella plastillisella täydellisyydellä. Musiikki, missä ilmaisumuoto on itseensä imenyt kaiken aineen eikä voi siitä irtaantua, on mutkikas esimerkki, ja kukka tai lapsi on yksinkertainen esimerkki siitä, mitä minä tarkoitan; mutta suru on sekä elämän että taiteen äärimmäisin tyyppi.
Ilon ja naurun takana voi piillä raaka, kova ja tunteeton temperamentti. Mutta surun takana ei koskaan ole muuta kuin surua. Kärsimys ei koskaan kanna naamaria niinkuin ilo. Totuus taiteessa ei merkitse yhdenmukaisuutta olennaisen aatteen ja satunnaisen ilmaisumuodon välillä; se ei tarkoita yhdenmukaisuutta esineen ja sen varjon välillä, eikä jonkun henkilön peilikuvan ja itse henkilön välillä; se ei ole mikään kaiku, joka vastaa ontosta kalliosta, eikä myöskään hopeankirkas lähde laaksossa, joka kuvastaa kuuta kuulle tai Narkissoksen Narkissokselle. Totuus taiteessa on olion yhtyys oman itsensä kanssa: ulkokuori, joka ilmaisee sisällistä olemusta: sielu, joka on pukeutunut ruumiin muotoon: ruumis, jonka henki elostuttaa. Tämän johdosta ei ole totuutta, jota voisi suruun verrata. Aika-ajoittain on suru minun mielestäni ainoa totuus. Kaikki muu voi olla meidän silmiemme tai himojemme hairahduksia, jotka häikäisevät edelliset ja tyydyttävät jälkimäiset, mutta surusta ovat maailmat luodut ja tuskalla sekä lapset että tähdet synnytetyt.
Ja vieläkin enemmän, surussa itsessään on voimakas todellisuuden leima. Olen sanonut itsestäni, että minä olin semmoinen, joka olin symbolisessa suhteessa oman aikakauteni taiteesen ja kultuuriin. Ei ole ainoatakaan kurjaa olentoa tässä kurjuuden pesässä, joka ei olisi symbolisessa suhteessa itse elämän salaisuuteen. Sillä elämän salaisuus on kärsimys! Kaiken takana se on kätkettynä. Kun me alamme elää, niin makea on niin makeata meille ja karvas niin karvasta, että me pakostakin kohdistamme kaikki halumme nautintoihin, emmekä pyydä vain kuukauden tai kaksi saada elää hunajasta, vaan haluamme koko elämämme elää vain sillä ravinnolla, ja unohdamme sillä välin, että sielumme ehkä koko ajan näkeekin nälkää.
Muistan kerran puhuneeni tästä asiasta eräälle kaikkein jaloimmista henkilöistä, mitä koskaan olen tuntenut: eräälle naiselle, joka osoitti minulle aivan harvinaista ja sanoin selittämätöntä myötätuntoisuutta ja hienotunteista ystävyyttä sekä ennen vankeuteni murhetapahtumia että niiden kestäessä; naiselle, joka on auttanut minua kantamaan kärsimysteni kuormaa enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa, vaikka hänellä itsellään ei ole siitä aavistustakaan. Sillä hän on auttanut minua vain olemassaolonsa kautta, sillä, että hän on se, mikä hän on — osaksi ihanne ja osaksi vaikuttava voima: samalla kertaa sekä osoitus siitä, miksi ihminen voi tulla, että todellinen apu ihmisen pyrkimykselle siksi tulemaan; hän on henki, joka muuttaa arki-ilman suloiseksi, ja saattaa kaiken sen, mikä on henkistä, näyttämään yhtä yksinkertaiselta ja luonnolliselta kuin auringonpaiste tai meri; jolle kauneus ja suru käyvät käsi kädessä ja jolle ne ovat saman sanoman tuojia. Siinä tilaisuudessa, jota nyt ajattelen, muistan selvästi sanoneeni hänelle, että Lontoossa oli yhden ainoankin kapean kadun varrella kylliksi kurjuutta todistamaan, ettei Jumala rakastakkaan ihmistä, ja kaikkialla missä oli surua, vaikkapa vain lapsi jossakin pienessä puutarhassa itkisi pahaa, jonka se on tehnyt tai jota se ei ole tehnyt, olivat luomisen kasvot kokonaan vääristyneet. Olin aivan väärässä. Hän sanoi sen minulle, mutta minä en uskonut häntä. Minä en elänyt siinä ilmakehässä, jossa tuollainen usko saattoi herätä. Nyt minusta tuntuu, että rakkaus, olkoon se mitä lajia tahansa, on ainoa selitys kaikkeen siihen loppumattomaan kärsimykseen, mitä maailmassa on olemassa. Minä en voi ymmärtää muunlaista selitystä. Olen varma siitä, ettei muuta olekkaan, ja jos maailma todellakin on, niinkuin olen sanonut, syntynyt surusta, niin rakkaus on sen synnyttänyt, sillä muulla tavalla ei ihmisen sielu, jolle se on rakennettu, voisi saavuttaa täydellisyytensä voimaa. Nautintoa kauniille ruumiille, mutta kärsimystä kauniille sielulle.
Kun sanon olevani varmasti vakuutettu näistä asioista, niin puhun liian suurella ylpeydellä. Kaukana etäisyydessä, ikäänkuin puhtaan helmen, me voimme nähdä Jumalan kaupungin. Se on niin ihmeellinen, että luulisi lapsen ehtivän sinne kesäisenä päivänä. Ja niinpä lapsi voikin. Mutta minun ja minun kaltaisteni laita on aivan toinen. Jokin asia voi tuntua aivan selvältä lyhyen hetken, mutta se voi jälleen kadota niinä pitkinä puhteina, jotka seuraavat jäljissä lyijynraskain jaloin. On niin vaikeata pidättää luonaan ne korkeudet, joihin sielu on kyennyt kohoamaan. Meidän ajatuksemme liikkuvat iankaikkisuudessa,mutta me itse kuljemme hitaasti ajallisuuden läpi; ja kuinka hitaasti aika kuluu meiltä, jotka olemme vankilassa, on minun turha uudistaa, eikä minun liioin tarvitse puhua siitä väsymyksestä ja epätoivosta, joka hiipii vankilakoppiin ja sydämen kammioon niin itsepintaisesti, että on pakko koristaa ja puhdistaa taloansa niiden tuloa varten yhtä tarkasti kuin odottaessaan vastenmielistä vierasta tai ankaraa isäntää tai orjaa, jonka orjaksi on kohtalon pakosta tai vapaan valintansa johdosta joutunut.
Ja vaikka tätä nykyä minun ystävieni ehkä on vaikea sitä uskoa, niin on sittenkin aivan varmaa, että heidän, jotka elävät rauhassa ja työttömyydessä ja mukavuudessa, on helpompi oppia nöyryyttä kuin minun, joka ensi työkseni aamulla polvillani pesen vankilakoppini lattian. Sillä elämä vankeudessa ja sen loppumattomat kieltäytymiset ja rajoitukset tekevät ihmisen kapinalliseksi. Kauheinta siinä ei ole se, että sydän murtuu — sydämet ovatkin luodut murtumista varten — vaan, se, että se kivetyttää sydämen. Tuntuu joskus siltä, kuin rautainen otsa ja uhmailevat huulet olisivat välttämättömiä, jotta saisi päivänsä loppuun kulumaan. Ja se, jonka mieli on kapinallinen, ei voi ottaa vastaan armoa, puhuakseni niillä sanoin, joita kirkko niin mielellään käyttää — minun mielestäni täydellä syylläkin — sillä elämässä, samoinkuin taiteessakin, kapinanhenki sulkee sielun kanavat ja karkoittaa taivaan tuulahdukset. Kuitenkin minun täytyy oppia sitä täällä, jos ollenkaan tahdon sitä oppia, ja minun tulee tuntea iloa, jos jalkani ovat oikealla tiellä ja kasvoni kääntyneenä sitä "porttia kohti, jota kauniiksi kutsutaan", joskohta useasti lankeaisinkin lokaan ja kulkisin sumussa harhaan.
Tämä Uusi Elämä, joksi sitä joskus rakkaudesta Danteen nimitän, ei tietenkään ole mikään uusi elämä, vaan ainoastaan edellisen elämiseni jatkamista kehityksen tietä ja sen kohoamista täydellisempään asteesen. Muistan Oxfordissa sanoneeni eräälle ystävälleni, kun me kuljeskelimme Magdalen Collegen kapeilla kujilla, joissa parveili joukoittain lintuja, että halusin syödä kaikkien puiden hedelmiä, jotka kasvoivat maailman puutarhassa ja että aioin lähteä ulos maailmaan tuo kiihkeä halu sydämessä. Ja niin minä läksinkin ja niin; minä elin. Ainoa erehdykseni oli se, että nautin yksinomaan vain niiden puiden hedelmistä, jotka minun mielestäni kasvoivat puutarhan päivänpuolella, ja kartoin toista puolta siksi, että se oli pimentoinen ja synkkä. Vastoinkäymistä, häpeää, köyhyyttä, surua, epätoivoa, kärsimystä, vieläpä kyyneleitäkin, katkonaisia sanoja, joita tuska huulilta puristaa esiin, katumusta, joka kylvää okaita elämän tielle, omaatuntoa, joka tuomitsee, itsensä-alennusta, joka rankaisee, tuskaa, joka sirottaa tuhkaa pään päälle, sielunvaivaa, joka pukee ihmisen säkkiin ja sekoittaa sappea omaan juomaansa: — kaikkea tuota minä pelkäsin. Ja koska olin päättänyt, etten oppisi niitä tuntemaan, niin minun oli pakko maistaa niitä kutakin vuorostansa, ja pitkän ajan kuluessa olla vailla mitään muuta ravintoa.
En kadu hetkeäkään, että olen elänyt nautintoa varten. Tein sen perinpohjaisesti, niinkuin ihmisen tulisi kaikkea tehdä. Ei ollut sitä nautintoa, jota en olisi koettanut. Minä heitin sieluni helmen viinipikariin. Minä astuin huilujen soittaessa tietä, jossa kevään esikot kukkivat. Minä elin hunajasta. Mutta tuollaisen elämän jatkaminen olisi ollut väärää, sillä se oli yksipuolista. Minun täytyi astua eteenpäin. Puutarhan toisellakin puolella oli salattuja aarteita minulle. Tietysti kaikki tämä esiintyy viittauksina ja ennustuksina minun kirjoissani. Osittain sitä onOnnellisessa prinssissä, osittainNuoressa kuninkaassa, varsinkin siinä kohdassa, missä piispa sanoo polvistuneelle pojalle: "Eikö Hän, joka loi kärsimyksen, ole sinua viisaampi?" fraasi, joka ei kirjoittaessani tuntunut minusta juuri paljoa enemmältä kuin fraasilta; suuri osa siitä on kätkettynä siihen tuomion säveleesen, joka kulkee punaisen langan tavoin läpiDorian Grayn; monivärisenä se kimaltelee teoksessaKriitikko taiteilijana;se on kirjoitettu kirjaanIhmisen sieluliiankin helposti tajuttavin sanoin. Se on yhtenä laulukertona, jonka alituisesti palaavat motiivit tekevätSalomenmusiikki-teoksen kaltaiseksi ja muodostavat sen ballaadiksi. Se on muuttunut lihaksi ja vereksi suorasanaisessa runoelmassa miehestä, jonka tuli "Hetken iloa" esittävän kuvan pronssista muovata "Ikuisen surun" kuva. Toisin ei olisi voinut olla. Jokaisena elämänsä yksityisenä hetkenä ihminen on yhtä paljon se miksi hänen on määrä kehittyä, kuin se mikä hän on ollut. Taide on symboli siksi, että ihminen on symboli.
Jos täydellisesti voin sen saavuttaa, niin siinä juuri on taide-elämän korkein toteutus. Sillä taide-elämä on vain itsekehitystä. Taiteilijan nöyryys on siinä, että hän suoraan ottaa vastaan kaikki kokemukset, samoinkuin rakkaus taiteilijassa on vain kauneudentunnetta, joka maailmalle paljastaa ruumiinsa ja sielunsa. RomaanissaanMarius the EpicureanPater koettaa sovittaa taide-elämää uskonnolliseen elämään, sanan syvässä, kauniissa ja ankarassa merkityksessä. Mutta Marius ei ole juuri muuta kuin katselija: tosin ihanteellinen katselija, jonka on suotu "tarkastaa elämän näytelmää oikeilla tunteilla", se minkä Wordsworth leimaa runoilijan todelliseksi päämääräksi; mutta sittenkään hän ei ole muuta kuin katselija, jonka huomio ehkä hiukan liiaksi on kiintynyt temppelin penkkien kauneuteen voidakseen ymmärtää, että hän tarkastaakin surun pyhättöä.
Minä voin huomata paljoa syvällisemmän ja suoranaisemman yhteyden Kristuksen ja taiteilijan todellisen elämän välillä. Ja minä iloitsen suuresti ajatellessani, että paljoa aikaisemmin, ennenkuin suru oli omakseen omistanut minun päiväni ja kahlehtinut minut pyöräänsä, olin sanonut teoksessaIhmisen sielu, että sen, joka tahtoo elää niinkuin Kristus, täytyy olla kokonaan oma itsensä; ja tyypeikseni olin valinnut en ainoastaan paimenen vuoren rinteellä ja vangin vankilakopissa, vaan myöskin maalarin, jolle maailma on juhlakulkua, ja runoilijan, jolle elämä on laulua. Muistan kerran sanoneeni Andre Gidelle, istuessamme yhdessä jossakin parisilaisessa kahvilassa, että vaikka minä en suuresti harrastanut metafysiikkaa enkä siveysoppia lainkaan, niin ei sittenkään kaikessa siinä mitä Plato tai Kristus oli sanonut, ollut mitään, jota ei olisi voinut välittömästi siirtää taiteen piiriin ja siitä saada sille täyttä vahvistusta.
Kristuksessa me voimme nähdä personallisuuden ja täydellisyyden yhtyneinä, mikä on varsinaisena eroituksena klassillisen ja romantisen liikkeen välillä elämässä, ja vieläpä hänen luonteensa varsinaisena pohjana oli sama kuin taiteilijankin luonteen — voimakas, liekehtivä mielikuvitus. Kaikessa, mikä koski ihmisiä, hän osoitti sitä mielikuvituksen myötätuntoisuutta, mikä taiteen maailmassa on luomisen koko salaisuus. Hän ymmärsi spitaalisen taudin, sokean pimeyden, nautinnonhaluisen katkeran tuskan, rikkaitten omituisen köyhyyden. Eräs henkilö kirjoitti minulle kerta onnettomuuteni aikana: "Kun te ette seiso piedestalillanne, niin te ette herätä enää mielenkiintoa." Kuinka kaukana tuo kirjeenkirjoittaja oli siitä, jota Matthew Arnold nimittää "Jeesuksen salaisuudeksi." Jompikumpi heistä olisi voinut opettaa hänelle, että se mikä toiselle tapahtuu voi tapahtua itsellekin, ja jos te haluatte saada lauseen, jota voitte lukea sekä aamun koittaessa että yöllä, sekä ilossa että surussa, niin kirjoittakaa talonne seinään, jotta aurinko voisi sen kirjaimet kullata ja kuu ne hohdollaan hopeoittaa: "Kaikki mikä kohtaa itseä, kohtaa myös toista."
Totisesti Kristuksen paikka on runoilijoiden parissa. Koko hänen käsityksensä ihmisyydestä sai alkunsa suoraan mielikuvituksesta ja on vain sen kautta ymmärrettävissä. Mitä Jumala oli panteistille, sitä ihminen oli Kristukselle. Hän ensimäisenä käsitti erillään olevat rodut yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen hänen aikaansa oli ollut olemassa jumalia ja ihmisiä, ja tuntien myötätuntoisuuden salaperäisellä ymmärtämyksellä, että kumpaisetkin olivat hänessä muuttuneet lihaksi ja vereksi, hän nimitti itseään milloin Jumalan milloin ihmisen pojaksi, kulloinkin mielentilansa mukaan. Suuremmassa määrässä kuin kukaan muu historiallinen henkilö hän herättää meissä sitä ihmettelyä, johon romantillisuus aina vetoo. Vieläkin on minun mielestäni jotakin uskomatonta tuon nuoren galilealaisen talonpojan ajatuksessa, että hän luulee voivansa kantaa hartioillaan koko maailman kuormaa: kaiken sen, mikä jo ennestään oli tehty ja kärsitty, ja mitä vastedes tehdään ja kärsitään: kaikki Neron, Caesar Borgian, Aleksanteri VI:nnen ja hänenkin syntinsä, joka samalla oli Rooman keisari ja auringon pappi: kaikkien niiden kärsimykset, joiden luku on legio, ja jotka asuvat hautojen parissa: sorrettujen kansallisuuksien, tehtaitten lasten, varkaitten, vankien, kodittomien, niiden, jotka ovat mykkiä orjuuden ikeen alla ja joiden äänettömyyden Jumala yksin kuulee. Eikä hän vain luule voivansa sitä tehdä, vaan hän todellakin sen tekee, niin että vielä tänäkin hetkenä kaikki ne, jotka tulevat yhteyteen hänen personallisuutensa kanssa, vaikkapa he eivät kumartaisikaan hänen alttarillensa eivätkä polvistuisi hänen pappiensa eteen, sittenkin tuntevat, että heidän syntiensä rumuus on poispyhitty ja heidän kärsimyksensä kauneus avautunut heidän eteensä.
Sanoin, että Kristus kuuluu runoilijoiden pariin. Se onkin totta. Shelley ja Sophokles ovat hänen veljiään. Mutta koko hänen elämänsä on myös mitä ihanin runoelma. Jos etsii "sääliä ja kauheutta", niin koko kreikkalaisessa murhenäytelmistössä ei ole mitään sen vertaista. Protagonistin tahraton puhtaus kohottaa koko draaman rakenteen romantisen taiteen korkeuteen, josta Theben ja Pelopsin jälkeläisten kärsimykset ovat poissuljetut vain oman hirmuisuutensa vuoksi; ja se todistaa myös kuinka väärässä Aristoteles oli, kun hän tutkimuksessaan draamasta sanoo, että olisi sietämätöntä nähdä viattoman kärsimystä. Ei Aiskhyloksella eikä Dantella, noilla lempeyden ankarilla mestareilla, ei Shakespearella, puhtaimmin inhimillisellä kaikista suurista taiteilijoista, eikä keltiläisessä tarustossa, jossa maailman sulous esiintyy kyynelusvan läpi ja ihmisen elämä merkitsee yhtä vähän kuin kukan — ei missään ole mitään, joka vetäisi vertoja tai edes lähentelisi viimeistä näytöstä Kristuksen kärsimyshistoriassa, jossa tuskan yksinkertainen ilmaisu yhdistyy ja kohoaa traagillisen vaikutuksen ylevyyteen. Yksinkertainen ateria opetuslasten parissa, joista yksi hänet jo on myönyt rahasta; sieluntuska hiljaisessa kuutamoisessa puutarhassa; kavala ystävä, joka lähestyy häntä, voidakseen pettää hänet suutelolla; ystävä, joka vielä uskoi häneen ja johon aivan kuin kallioon hän oli toivonut voivansa perustaa turvapaikan ihmiskunnalle, mutta joka nyt kieltää hänet, kun kukko laulullaan ilmoitti päivän sarastavan; hänen täydellinen yksinäisyytensä, hänen alistumisensa ja nöyryytensä, ja kaiken tuon ohella semmoisia kohtauksia, kuin se, että oikeauskoisuuden ylimmäinen pappi repii vihassa vaatteensa ja siviilioikeuden virkamies käskee tuoda vettä siinä turhassa toivossa, että hän voisi pestä itsensä puhtaaksi viattomasti vuodatetun veren tahroista, jotka tekevät hänestä historian veripunaisen henkilön; surun kruunausjuhla, yksi ihmeellisimpiä tapahtumia muistoonmerkittyjen aikojen historiassa; viattoman ristiinnaulitseminen äidin ja rakkaimman opetuslapsen silmien edessä; sotamiehet, jotka heittävät arpaa hänen vaatteistansa; hirveä kuolema, jonka kautta hän antoi maailmalle sen ikuisimman symbolin; ja vihdoin hänen ruumiinsa hautaaminen rikkaan miehen hautaan, jolloin se käärittiin egyptiläisiin liinoihin ja balsameerattiin kallisarvoisilla yrteillä ja hyvillä hajuilla, ikäänkuin hän olisi ollut kuninkaan poika. Jos tarkastelee tätä vain taiteen kannalta, niin täytyy olla kiitollinen siitä, että kirkon suurin juhla tarkoittaa tämän murhenäytelmän esittämistä ilman verenvuodatusta. Herransa kärsimyksen salaperäistä esittämistä vuoropuheluin, puvuin ja liikkein; ja minä ajattelen aina ilolla ja kunnioituksen tunteella, että viimeinen jäännös kreikkalaisesta kuorosta, joka muuten on kokonaan mennyt hukkaan taiteelta, on säilynyt messussa laulajain vastauksessa papille.
Kokonaisuudessaan on Kristuksen elämä kuitenkin — niin täydellisesti voi suru ja kauneus yhtyä yhdeksi sekä merkityksensä että ilmenemisensä puolesta, — todellinen idylli, vaikka se loppuukin siihen, että temppelin esirippu repeää, pimeys peittää maan ja kivi vieritetään haudan suulle. Tulee ajatelleeksi häntä aina nuorena sulhasena ystäviensä parissa, jommoiseksi hän todellakin joskus kuvaa itseään; paimenena, joka kuljeskelee laumansa kanssa laaksossa etsien varjoa puun juurella tai vilpoisen virran reunalta; laulajana, joka yrittää sävelin rakentaa Jumalan kaupungin muureja; tai rakastajana, jonka rakkaudelle koko maailma oli liian pieni. Hänen ihmeensä tuntuvat minusta yhtä ihanilta kuin kevään tulo, ja aivan yhtä luonnollisilta. Minusta ei ole lainkaan vaikea uskoa, että hänen personallinen viehätysvoimansa oli niin suuri, että yksin hänen läsnäolonsakin saattoi tuottaa rauhaa tuskaakärsiville sieluille ja että ne, jotka koskettivat hänen vaatteitaan tai käsiään, unohtivat kipunsa; tai että, kun hän kulki ohitse elämän valtatiellä, ne, jotka eivät ennen olleet tienneet mitään elämän salaisuudesta, näkivät sen äkkiä selvänä edessänsä, tai että toiset, jotka olivat olleet kuurot kaikille muille paitsi nautinnon äänille, kuulivat ensi kerran rakkauden äänen ja huomasivat, että se oli yhtä sulosointuinen kuin Apollon luuttu; tai että huonot himot pakenivat hänen lähestyessänsä ja että ihmiset, joiden yksitoikkoinen, mielikuvituksesta köyhä elämä oli ollut kuin yksi kuoleman monista muodoista, ikäänkuin nousivat ylös haudoistansa, kun hän kutsui heitä; tai että hänen opettaessaan vuorenrinteellä ihmisjoukko unohti nälän ja janon ja kaikki maalliset huolet ja että hänen ystävistänsä, jotka kuuntelivat hänen puhettansa, kun hän istui heidän keskellään aterioimassa, yksinkertainen ruoka tuntui herkulliselta, vesi maistui hyvältä viiniltä ja koko huone tuoksui hyvänhajuiselta nardukselta.
Renan sanoo kirjassaanJeesuksen elämä— tuossa kauniissa viidennessä evankeliumissa, jota voisi nimittää Pyhän Tuomaan evankeliumiksi — että Kristuksen suuruus ilmenee siinä, että häntä rakastettiin yhtä paljon hänen kuolemansa jälkeen kuin hänen eläissänsäkin. Ja totta tosiaan, jos hänen paikkansa on runoilijoiden parissa, niin on hän myös ensimäinen kaikista niistä, jotka ovat rakastaneet. Hän ymmärsi, että rakkaus oli suurin kaikista maailman salaisuuksista, joita viisaat olivat etsineet, ja että vain rakkauden kautta ihminen saattoi lähetä spitaalitautisen sydäntä tai Jumalan jalkoja.
Ja ennen kaikkea Kristus on suurin kaikista individualisteista. Nöyryys, samoinkuin kaikki kokemukset, joita taiteilijan sielu ottaa vastaan, on vain ilmestysmuoto. Ihmisen sielua Kristus alati etsii. Hän nimittää sitä "Jumalan valtakunnaksi", ja hän näkee sen joka ainoassa. Hän vertaa sitä vähäpätöisyyksiin, pieneen siemeneen, kouralliseen hapatusta, helmeen. Sillä ihminen kehittää sieluaan vain vapautumalla vieraista himoista, ulkoa hankitusta kultuurista ja kaikesta ulkonaisesta omaisuudesta, sekä hyvästä että pahasta.
Minä nousin kaikkea vastaan koko tahtoni voimalla ja luonteeni kapinanhalulla, kunnes minulle ei jäänyt mitään muuta maailmassa jäljelle kuin yksi ainoa asia. Olin kadottanut nimeni, asemani, onneni, vapauteni, omaisuuteni. Minä olin vanki ja rutiköyhä. Mutta minulla oli vielä lapseni jäljellä. Silloin laki äkkiä otti minulta nekin pois. Se oli niin kova isku, etten tiennyt mitä tehdä, ja minä heittäydyin polvilleni, painoin pääni maahan ja sanoin itkien: "Lapsi on kuin Herran ruumis, minä en ole kelvollinen kumpaiseenkaan." Tuo hetki oli minun pelastukseni. Minä ymmärsin, että minun täytyi ottaa kaikki nöyrästi vastaan. Siitä saakka — niin kummalta kuin se saattaa kuuluakin — olen ollut onnellisempi. Sillä minä olen saavuttanut sieluni perimmäisen olemuksen. Monessa suhteessa olin ollut sen vihollinen, mutta minä huomasin, että se odotti minua kuin ystävää. Kun joutuu kosketukseen sielun kanssa, niin tulee mieleltään jälleen lapseksi, niinkuin Kristus sanoo, että ihmisen täytyykin tulla.
On traagillista ajatella, kuinka harvat ihmiset todellakin "omistavat sielunsa" ennenkuin he kuolevat. "Ei mikään ole harvinaisempaa ihmisessä", sanoo Emerson, "kuin omintakeinen teko". Se on aivan totta. Useimmat ihmiset ovat toisia ihmisiä. Heidän ajatuksensa ovat toisten mielipiteitä, heidän elämänsä näyttelemistä, heidän himonsa jäljittelyä. Kristus ei ollut vain täydellinen individualisti, vaan myöskin ensimäinen individualisti historiassa. Ihmiset ovat yrittäneet tehdä hänestä tavallisen ihmisystävän, tai altruistina antaneet hänelle paikan intoilijoiden ja hempeämielisten parissa. Mutta tosiasiassa hän ei ollut kumpikaan. Sääliä hän tietysti tunsi kaikkia köyhiä ja vankeja, alhaisia ja kurjia ihmisiä kohtaan; mutta hän sääli vielä paljoa enemmän rikkaita, piintyneitä hedonisteja, niitä, jotka heittävät pois vapautensa ruvetakseen maallisten tavaroitten orjiksi, niitä, jotka käyttävät pehmeitä pukuja ja asuvat kuninkaitten palatseissa. Rikkaus ja nautinto olivat hänen mielestään suurempia elämän murhenäytelmiä kuin köyhyys ja suru. Ja mitä epäitsekkäisyyteen tulee, niin kukapa käsitti paremmin-kuin hän, että kutsumus, eikä vapaa tahto, määrää meidän tekomme, ja ettei voi saada viinirypäleitä orjantappuroista eikä viikunoita ohdakkeista.
Hän ei opettanut, että eläminen toisten hyväksi tuli olla ihmisen elämän määrätty, itsetietoinen päämäärä. Se ei ollut edes hänen oppinsa pohjana. Kun hän sanoo, "Antakaa anteeksi vihollisillenne", niin hän ei sano sitä vihollisen, vaan meidän itsemme tähden, ja siksi että rakkaus on suloisempi kuin viha. Sanoessaan nuorukaiselle: "Myy mitä sinulla on ja anna vaivaisille", niin hän ei ajattele köyhien tukalaa elämää, vaan nuorukaisen sielua, sielua, jota rikkaus tukahdutti. Elämänkatsomuksessaan hän on samaa mieltä kuin taiteilija, joka tietää, että ikuisen itsensätäydennyslain mukaan runoilijan täytyy runoilla, kuvanveistäjän ajatella pronssissa ja maalarin muodostaa maailma tunnelmiensa kuvastimeksi, yhtä varmasti ja luonnollisesti kuin orapihlajan täytyy kukkia keväällä, viljan valjeta korjuuaikana ja kuun määräkulussaan vaihtua kilvestä sirpiksi ja sirpistä kilveksi.
Mutta jollei Kristus siis sanonutkaan ihmisille, "Eläkää toisten hyväksi", niin hän kuitenkin huomasi, ettei ollut minkäänlaista eroitusta toisten ja oman elämän välillä. Siten hän antoi ihmiselle laajennetun, jättiläismäisen personallisuuden. Hänen ilmestymisensä jälkeen on jokaisen yksityisen ihmisen historia myös koko maailman historia, tai voi ainakin sitä olla. Kultuuri on tietysti syventänyt ihmisen personallisuuden. Taide on antanut meille tuhat eri sydäntä. Ne, joilla on taiteilijan temperamentti, lähtevät Danten kera maanpakoon ja oppivat, kuinka suolainen toisten leipä on ja kuinka jyrkät heidän polkunsa; hetkeksi he saavuttavat Goethen kirkkauden ja rauhan, ja sittenkin he tietävät liiankin hyvin, miten Baudelaire rukoili Jumalaa —
"O Seigneur, donnez moi la force et le courage de contempler mon corps et mon coeur sans dégoût."
[Oi Herra, anna minulle voimaa ja rohkeutta, jotta voisin tarkastaa ruumistani ja sydäntäni ilman vastenmielisyyttä.]