The Project Gutenberg eBook ofDiderotThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: DiderotAuthor: Y. HirnTranslator: J. V. LehtonenRelease date: July 13, 2023 [eBook #71183]Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1917Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DIDEROT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: DiderotAuthor: Y. HirnTranslator: J. V. LehtonenRelease date: July 13, 2023 [eBook #71183]Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1917Credits: Jari Koivisto
Title: Diderot
Author: Y. HirnTranslator: J. V. Lehtonen
Author: Y. Hirn
Translator: J. V. Lehtonen
Release date: July 13, 2023 [eBook #71183]
Language: Finnish
Original publication: Finland: WSOY, 1917
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DIDEROT ***
Kirj.
Yrjö Hirn
Suomensi
J. V. Lehtonen
Merkkimiehiä elämänkertasarja
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.
Se elämä, jota tämä kirja on kuvaileva, ei ole rikas suurista, seikkailumaisista tapauksista. Jos tahtoisi käyttää pelkkää luettelevaa esitystapaa, niin voisi mahduttaa sen tärkeimmät vaiheet muutamiin lyhyihin lauseihin:
Diderot, Denis, ajattelija ja kirjailija, syntyi Langres'issa v. 1713, toimitti tietosanakirjan, kirjoitti joitakuita teatterikappaleita ja romaaneja, hoiti muutamina vuosikymmeninä taidearvostelua Grimmhn Correspondance litteraire'issä, käänsi eräitä filosofisia tutkimuksia ja sepitti niitä itsekin, teki matkan Venäjälle ja kuoli 71 vanhana v. 1784.
Tämä kuulostaa varsin vähän houkuttelevalta alastomassa asiallisuudessaan, eikä se muutu isosti viehättävämmäksi, vaikka siihen puuttuisi perinpohjaisemminkin. Vain selostamalla laveammin Diderot'n julkaisemia teoksia voidaan hänen elämänsä kulkuunkin saada enemmän mielenkiintoa. Seuraavassa puhutaankin sentähden paljon enemmän kirjoista kuin elämästä sanan tavallisessa ulkonaisessa merkityksessä. Mutta joka tapauksessa on välttämätöntä, jos mieli antaa täydellinen käsitys Diderot'n personallisuudesta, aluksi mainita yhtä ja toista myös hänen elämänsä esikirjallisesta kaudesta, s.o. siitä ajasta, jolloin hänen vaiheensa eivät vielä olleet eroittamattomasti liittyneet hänen kirjoitustensa historiaan.
Tiedoista, joita voidaan poimia hänen omista teoksistaan ja hänen ystäväinsä ja omaistensa ilmoituksista, on sentähden sommiteltava lyhyt selostus hänen nuoruutensa tapauksista ja olosuhteista, jotka tekivät hänestä kirjailijan.
Diderot polveutui käsityöläissuvusta, mutta tämä suku oli kunnollaan, ja ahkeruudellaan hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman paikkakunnan porvariston keskuudessa. Jo 200 vuotta kerrottiin Diderot'n esi-isien olleen veitsiseppinä Langreshssa, ja riippuiko se sitten vanhempien sukupolvien perinnöstä vaiko omasta uurastuksesta, niin näyttää Denis Diderot'n isä olleen varsin varakas veitsiseppä. Hänen kotinsa, väittää poika, oli aina avoinna apua etsiville, eikä köyhän tarvinnut milloinkaan poistua hänen luotaan ilman lahjaa, eikä ystävän ilman hyvää neuvoa. Tuossa pienessä maaseutukaupungissa kunnioittivat häntä ylhäiset ja alhaiset, ja hänen omassa kodissaan kohdeltiin häntä sillä perheenpäälle kuuluvalla arvonannolla, joka vielä meidän päivinämmekin elää ranskalaisessa keskiluokassa melkeinpä vanhatestamentillisena hyveenä. Siitä porvarillisesta vanhempain ja lasten suhteissa vallitsevasta sydämellisyydestä, jota 18. vuosisadan keskivaiheilla niin usein kuvattiin kirjallisuudessa, teatterissa ja kuvaamataiteissa, siitä oli Diderot saanut personallista kokemusta kasvuvuosinaan. Ehkäpä tästä syystä puolustikin hän — niinkuin pian tulemme näkemään — täysi-ikäisenä niin suurella lämmöllä Richardsonin romaanien sekä Chardin'in ja Greuze'in taulujen porvarillista sävyä. Omat muistot sulivat taiteesta saatuihin vaikutelmiin, ja taidevaikutelmat loivat vuorostaan loistetta lapsuuden aikaan. Niinpä onkin kuin näkisi edessään jonkun Greuzehn taulun, kun lukee hänen kuvaustaan siitä, kuinka hänen kotonaan koko perhe kerääntyy talvi-illoin takkavalkean ääreen, sen nojatuolin ympärille, mihin isä oli asettunut kertoakseen jälleen yhden noita opettavia tarinoitaan, joita hän osaa niin mainiosti esittää. Hän kallistaa päänsä korkeata selustaa vasten ja hänen kasvoillaan asuu tyyni ja kirkas ilme. "Ennenkuin alotan", sanoo hän Annette-tyttärelleen, "suoristahan hieman pielustani, joka on vajonnut liian alas, ja sinä, Denis, kiskaise tiukempaan yönuttuni liepeet, sillä tuli polttaa jalkojani."
Se nainen, joka tässä esitetään isän pielusta kohentamassa, oli äidin kuoleman jälkeen ryhtyvä hallitsemaan veitsisepän kotia, ja lähinnä hänen kauttaan piti Diderot yllä jatkuvaa yhteyttä syntymäseutunsa kanssa sittenkin, kun hän oli jo itse perustanut perheen Pariisissa. Annette Diderot oli nimittäin tanakka, iloluontoinen ja laajasydäminen ihminen, jolla oli kylliksi luontaista vapaamielisyyttä kyetäkseen pitämään arvossa veljen hyviä puolia huolimatta siitä, että tämä oli ryhtynyt ahdistamaan kaikkia lapsuudenkodin uskonnollisia ja siveellisiä käsitystapoja. Tämän suvaitsevaisen elämänkatsomuksensa kautta erosi Annette sekä talon toisesta tyttärestä, joka meni luostariin ja päätti elämänsä uskonnollisessa mielipuolisuudessa, että perheen toisesta miespuolisesta jäsenestä, jonka myöskin on ajateltava ottaneen osaa isän nojatuolin ympärillä pidettyihin illanistujaisiin. Nuoremman pojan, pappi Diderot'n kerrotaan nimittäin olleen niin ankaran uskonnollisessa vakaumuksessaan, että hän ei ainoastaan joutunut riitaan jumalattomien sisarustensa kanssa, vaan että hän myös veljen kuoleman jälkeen kieltäytyi ottamasta osaa niihin juhlallisuuksiin, joilla tämän rintakuva pystytettiin Langres'in kaupungintaloon. Ei ole tosin tunnettua, saiko Diderot välittömiä tai välillisiä vaikutuksia siitä katolisesta hengestä, jota hänen lähimmässä ympäristössään edustivat hänen veljensä ja sisarensa. Mutta helposti johtuu mieleen tuo suvaitsematon pappi, kun kuulee Diderot'n pauhaavan kirkonmiesten ahtaita ja piintyneen jyrkkiä katsantotapoja vastaan. Ja sisaren kohtaloa on hän ehkä muistellut kirjoittaessaanNunnan (La Religieuse), romaanin luostari-elämän turmiollisuudesta, jolla aina viime aikoihin asti on ollut suuri merkitys hyökkäyskirjoituksena nunnakuntia vastaan.
Ei ole kuitenkaan mitään syytä otaksua, että Diderot olisi jo lapsuudessaan joutunut ristiriitaan uskovaisten omaistensa kanssa. Nuori Denis sai hurskaan kasvatuksen kotiseutunsa jesuiittakoulussa ja 12 v. vanhana merkittiin hänet päälaen ajelemisella kirkon palvelukseen. Hänen opettajansa antoivat hänelle hyvän kasvatuksen — jesuiitathan ovat, kuten tietty, mainioita pedagogeja — ja he tekivät kaikkensa kiihoittaakseen hänen tiedonhaluaan ja kunnianhimoaan. Diderot'n päätettyä opintonsa ensin Langres'in, sitten Pariisin jesuiittakoulussa syntyi ensi kerran vakava erimielisyys hänen ja poikansa opintoja ja vaiheita suurella kiintymyksellä seuraavan isän välille. Kun oli ilmennyt, ettei hänellä ollut halua jumaluusoppiin, pantiin hänet nimittäin erään asianajajan apulaiseksi. Mutta hän oli liiaksi huvitettu kirjallisuudesta, kielistä ja matematiikasta voidakseen innokkaasti antautua lakitoimiin, ja pianpa katsoikin hänen päämiehensä olevan syytä valittaa hänen huolimattomuuttaan. Sentähden annettiin hänelle viimeinen valinnan tilaisuus: hänen oli, niin kirjoitettiin Langres'ista, suuntauduttava jollekin järkevälle elämänuralle — lääkärin tai lakimiehen — ja harjoiteltava sitä vakavasti; muutoin menettäisi hän kaiken avustuksen kotoapäin. Ja kun Diderot uhkauksesta huolimatta piti parempana jatkaa irrallisia opinnoitaan puoleen ja toiseen, lopetettiin rahalähetykset, ja nuori mies sai nyt omin neuvoin yrittää raivata tiensä Pariisissa. Pitkät ajat oli hänen oltava ilman isällistä suopeutta ja kotoista apua — vaikkakin väitetään rehellisen veitsisepän maksaneen nurkumatta kaikki ne velat, joita poika oli ottanut langresilaisilta tuttaviltaan. Tulee myöskin mainita, että rouva Diderot oli liiaksi äiti voidakseen aivan kokonaan hyljätä tuhlaajapoikansa. Säästörahoistaan keräsi hän kaiken, mitä ei välttämättä tarvinnut ja lähetti sitten roponsa liinavaatteiden matkassa Pariisiin. Mutta hän ei käyttänyt postia, vaan kuljetutti lahjansa uskotulla palvelijattarellaan, jonka väitetään ei vähempää kuin kolmeen kertaan jalkaisin vaeltaneen tuon 60 peninkulmaa pitkän taipaleen pääkaupunkiin. Eikä tämä porvarillisen, vanhanaikaisen perherakkauden kuva ole täydellinen, ellei lisäksi mainita, että Diderofn saamat rahasummat olivat kasvaneet niistä lanteista, jotka tuo yksinkertainen palvelijatar oli kenellekään puhumatta liittänyt niihin omista säästöistään.
Ilman muuta on selvää, etteivät kahden naisen pienet säästöt riittäneet muuhun kuin tilapäisesti huojentamaan Diderot'n huolia. Kymmenen vuotta, sanoo hänen tyttärensä, eli hän kädestä suuhun satunnaisista tunneista tai pienistä kirjallisista töistä saamillaan tuloilla, jotka milloin suoritettiin rahassa, milloin kirjoissa, vaatekappaleissa tai huonekaluissa, ellei vihdoin töitä jätetty kokonaan maksamatta. Hän ei pitänyt itseään liian hyvänä suorittamaan käännöstöitä siitä surkean pienestä korvauksesta, mitä silloiset kustantajat maksoivat kirjallisille päiväpalkkalaisilleen; kyhäämään saarnoja hengenmiehille, jotka eivät rohjenneet luottaa omaan kaunopuheliaisuuteensa; tai myös sepittämään puheita muiden nimissä juhlallisiin tilaisuuksiin — väitetäänpä hänen laatineen paimenkirjeitä piispoillekin. Tuollaisissa kirjavissa toimissa hankki hän monipuoliset tiedot mitä erilaisimmilla aloilta. Hänen opiskelunsa oli kyllä kaikkea muuta kuin akateemista, mutta ellei hän milloinkaan saanutkaan järjestelmällistä kouluutusta erikoisissa ammattitieteissä, niin oppi hän sensijaan sitä enemmän käytännöllistä tietä. Hän kävi "luennoilla ja harjoituksissa" siinä vapaassa yliopistossa, joka jakaa opetustaan — niille, joiden aistimet ovat avoinna ottamaan sitä vastaan — ulkona kaduilla ja toreilla. Hän harjoitti kirjaopinnoitaan Luxembourg-puiston varjostoissa tai kirjakauppiaiden hyllyjen ja laatikoiden ääressä Pont Neuf'illä ja Seine'in rantakaduilla. Lepohetkinään harhaili hän Palais Royal'in kaarikäytävissä sekä kahviloissa ja viinituvissa, jotka 18. vuosisadalla olivat paljon tärkeämpiä sivistyskeskuksia kuin nykyään osataan aavistaakaan ja joissa nuori Diderot luonnollisesti kävi niin usein kuin hänen kukkaronsa suinkin sieti kuuntelemassa uutistenmetsästäjäin — "gasettiers de la bouche" — ei aina todenperäisiä, mutta aina huvittavia kertomuksia.
Haaliessaan näin tietovarastoaan kaikkialta, mistä siihen vain saattoi lisiä tulla, perehtyi hän myös ulkoiseen todellisuuteen yhtä hyvin kuin kirjojen maailmaan. Hänen tulevalle kirjailijan ja sanomalehtikynäilijän toimelleen oli hyvin tärkeätä, että hän täten vaellusvuosinaan pääsi katselemaan elämää useilta sellaisiltakin puolilta, jotka yleensä jäävät salaan kamaritutkijoilta. Eduksi oli hänelle myös, että hän sai nuoruudessaan kokea kovaa, sillä se teki hänet herkäksi muiden kärsimyksille ja se kehitti hänessä sitä halua osoittaa ystävällistä ja veljellistä osanottoaan siinä, "missä ikänä oli onneton raukka", minkä takia hänestä tuli niin tyypillinen 18. vuosisadan tunneherkän elämänkäsityksen edustaja. Mutta toiselta puolen vaikutti tottuminen mustalaiselämään Diderot'n luonteen kehitykseen tavalla, joka ei ollut yksinomaan edullinen. Joskin monet ennakkoluulot hioutuivat hänen mielestään sinä aikana, jolloin hän liikkui hyljättynä hyljättyjen parissa, saattoi hän myös hädän painaessa muuttua liian ennakkoluulottomaksi, kun oli kysymys siitä, mitä oli pidettävä sallittuna päivän välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseksi. Niinpä onkin niiden nuoruudenmuistelmien joukossa, joita hän on kertoillut tyttärelleen, eräitä juttuja, mitkä varsin hyvin sopisivat johonkin veijariromaaniin. Diderot'lla oli ilmeisesti rehevä, kuriton mielikuvitus, ja hänellä oli synnynnäisen näyttelijän vaistomainen halu esiintyä milloin minäkin ihmisenä. Niinpä saattoi hän huvikseen ja edukseenkin näytellä katuvaista syntistä, joka halusi jättää maailman mennäkseen luostariin, ja sillä näyttelemisellä onnistui hänen kerran toisensa jälkeen houkutella melkoisia rahasummia eräältä hurskaalta karmeliittamunkilta, joka metsästeli sieluja. Saatuaan tämän avulla kaikki velkansa maksetuiksi, tahtoi hän myöskin hankkia liinavaatteita ja muuta tavaraa, joka olisi tarpeen munkkikuntaan pääsemiseksi. Mutta kun hän huomasi, ettei veli-raukka enää kyennyt jatkamaan anteliaisuuttaan, ilmoitti hän tälle myös suoraan, ettei hänellä enää ollutkaan halua tulla karmeliittamunkiksi.
Tässä tapauksessa ei petos kuitenkaan johtanut sen vaarallisempiin seurauksiin kuin että munkki nosti melun ja että Langres'in varakas veitsiseppä sai maksaa kelpo summan poikansa kepposesta. Mutta Diderot oli pian saava onnettomuudekseen kokea, että ovelinkin juonittelija voi itse osua ansoihin, joita hän virittää muille. Tällä kerralla vei hänet satimeen se nuorekkaan rakastumisen sokeus, joka niin usein kykenee panemaan vapaimmankin kulkurin kahleisiin. Hän oli asuntonsa porraskäytävässä kohdannut nuoren naisen, Anne-Toinette Champion'in, joka asui samassa talossa, elättäen itseään ja äitiään neulomisella ja koruompelulla. Kuultuaan naapureilta, että nuo naiset elivät kokonaan muista erillään ja että he aivan varmaan kieltäytyisivät ottamasta vastaan nuoren miehen käyntiä, sommitteli hän sellaisen jutun, että hän aikoi ennen pitkää mennä hengelliseen säätyyn ja että hän senvuoksi tarvitsi täydellisen hienojen liinavaatteiden varaston. Kun hänen tilauksensa oli epäilyksittä hyväksytty, sai hän siitä etsimättömiä tekosyitä kerran toisensa jälkeen poiketa kauniin neulojattaren luo kuulemaan, kuinka työ edistyi. Ja näiden asiallisten käyntien muututtua vähitellen yhä tiheämmiksi ja tiheämmiksi, oli Diderot päässyt niin pitkälle, että hän uskalsi tunnustaa pienen petoksensa. Tällöin oli hänen jo onnistunut voittaa tytär puolelleen, mutta järkevä äiti ei tahtonut antaa suostumustaan kosintaan, ennenkuin oli kuullut langreslaisten vanhempain mieltä.
Kun ei Diderot kuitenkaan millään keinoilla saanut omaistensa suostumusta avioliittoon, tuntui siltä, kuin olisi koko tuo hurskas näytelmä näytelty suotta. Champion'in rouvasväki oli liian ylpeätä tunkeutuakseen perheeseen, missä he tiesivät olevansa karsaasti katsottuja, ja he katkaisivat sentähden kaiken seurustelun nuoren miehen kanssa. Tällä ratkaisevalla hetkellä onnistui Diderot'n kuitenkin saavuttaa tarkoituksensa vetoamalla naiselliseen sääliin. Hän kääntyi sairaaksi — minä pelkään, ettei hänen tautinsa ollut sen vaarallisempaa laatua kuin oli ollut vakavaa hänen aikomuksensa papiksi — eivätkä kiltit naiset saattaneet luonnollisestikaan jättää häntä virumaan hoidotta yksinäisessä nuorenmiehenkammiossaan. Yhteys solmittiin jälleen, ja toivuttuaan vihitytti potilas itsensä salaa hoitajattareensa. Tämä tapahtui v. 1747, ja niin tuli loppu Diderot'n kiertelevästä nuoruudenelämästä.
Pientä lemmen nimessä tehtyä petosta ei yleensä pidettäne aivan anteeksiantamattomana, ja Diderot oli luultavastikin ennättänyt tulla vikapääksi rumempiinkin kepposiin kuin se, joka hankki hänelle vaimon. Mutta joko nyt sitten Kohtalotar rankaisi häntä hänen aikaisemmista kolttosistaan tai hän joutui aivan yksinkertaisesti tuhoisan erehdyksen uhriksi, niin on joka tapauksessa varmaa, ettei hänellä ollut syytä kiittää tutustumistaan neiti Champion'iin. Diderot'n avioliitto oli onneton, eikä hän suinkaan salannut onnettomuuttaan. Hän oli liian suorasukainen luonteeltaan voidakseen kantaa kotiristinsä äänettömänä, ja suorastaan kiusallisen epäritarillisesti paljastaa hän myöhemmin meille säilyneissä ystävättärelleen, vaimonsa onnellisemmalle kilpailijattarelle, lähettämissään kirjeissä kaikki rouva Diderot'n heikot ja naurettavat puolet. Tuo nuori nainen, joka oli hurmannut hänet sulollaan, ei osoittautunut yhtä viehättäväksi vaimona. Hän pysyi täydellisesti vieraana kaikille niille harrastuksille ja pyrinnöille, jotka innostuttivat hänen puolisoansa, eikä hän edes huolinut lukea tämän kirjoituksia. Kun Diderot oli vanhana miehenä saavuttanut suuren menestyksen näytelmälläänLe Père de famille(Perheenisä) niin merkitsi hän tyytyväisenä kirjeisiinsä, että hänen vaimonsa oli päättänyt mennä katsomaanviimeisen edellistä esitystä. Rouva Diderot oli kokonaan puolisonsa henkisen elämänalan ulkopuolella ja eli omassa piirissään naapurieukkojen ja ystävättärien parissa, joiden typeryys saattoi joskus huvittaa Diderot'ta, mutta useimmiten vain kiusata ja rasittaa. Hän oli sitäpaitsi ankaran uskonnollinen nainen, joka inhoten katseli kaikkea, minkä puolesta mies uurasti. Hän väsytti häntä pikkumaisuudellaan, saituruudellaan ja yrityksillään kiinnittää tuota vanhaa seikkailijaa säännöllisiin elintapoihin. Kun Diderot palasi pitkältä Venäjänmatkaltaan, olivat hänen ensimäiset sanansa vaimolleen: "Voit laskea nenäliinani ja saat nähdä, etten ole hukannut niistä ainoatakaan." Pitkän yhdyselämän raskaat kokemukset tuntuvat selvästi tämän tervehdyksen kirpeässä katkeruudessa.
Ei saa kuitenkaan jättää huomauttamatta, että kaikki tietomme rouva Diderot'sta perustuvat miehen ja tämän ystävien kertomuksiin. Tämän onnettoman avioliiton historia saisi ehkä silmissämme aivan toisen muodon, jos myöskin vaimo olisi kirjoittanut muistiin kaiken, mitä hänellä olisi ollut puolestaan sanottavana. Virheitä ei ollut varmastikaan yksin hänen puolellaan, eikä luultavasti vain miehellä ollut syytä tuntea katkeruutta. Suuren osan avioliittoaikaansa sai vaimo tyytyä siihen, että mies eli kirjoineen ja ystävineen omissa huoneissaan kerrosta ylempänä, ja hän näki tätä vain niinä lyhyinä hetkinä, jolloin hän pistäysi aterialle hänen kerrokseensa. Diderot oli liian rakastettava suuressa maailmassa ennättääkseen ajatella lähintä ympäristöään; ja hän osoitti kotoisessa elämässään sitä luonnollisen tiedotonta itsekkäisyyttä, joka on niin usein kuvaavaa hyväntahtoisille ja herkille ihmisille. Näissä olosuhteissa onkin luettava vaimolle ansioksi, ettei hän, hyljätystä asemastaan huolimatta, väsynyt huolehtimaan miehensä parhaasta. Kun hänen nimensä on jälkimaailman kuullen liittynyt tuohon usein esitettyyn juttuun siitä, kuinka ankarasti hän piti tiliä miehensä nenäliinoista, niin on vain oikeutettua johtaa mieliin muuan toinenkin tarina, joka antaa kauniimman käsityksen hänen merkityksestään kodissa. Siihen aikaan, kerrotaan hänen tyttärensä muistiinpanoissa, jolloin Diderot oli köyhimmillään, tyytyi rouva pelkkään leipään aina silloin kun hänen miehensä söi päivällistä tai illallista ulkona kaupungilla. Ja vaikka perheen varat olivat liian pienet, jotta olisi voitu harjoittaa sellaista ylellisyyttä kuin kahvinjuontia, säästeli vaimo niin taitavasti talousrahojaan, että hän saattoi joka päivä antaa kuusi sous'ta herra Diderot'lle, jonka teki mieli mennä nauttimaan kupin kahvia Café de la Régence'iin ja katselemaan shakinpelaajia.
Niinikään puhuu rouva Diderot'n puolesta se seikka, että hänen onnistui saavuttaa rehellisten appivanhempainsa täydellinen suosio. Kun uutinen Diderot'n naimisesta oli saapunut Langres'iin höystettynä tarpeellisilla nuoren rouvan luonnetta selittelevillä juoruilla, havaitsi mies sopivimmaksi kumota panettelut lähettämällä vaimonsa omassa hahmossaan nähtäväksi. "Hän lähti eilen", kirjoittaa hän lyhyesti, "hän saapuu luoksenne kolmen päivän kuluttua. Te voitte sanoa hänelle mitä mielenne tekee ja te voitte lähettää, hänet takaisin heti, kun olette häneen kyllästyneet." Ensimäinen vastaanotto olikin aika kylmä, mutta ei ollut kulunut päivääkään, ennenkuin rouva oli valloittanut kaikkien sydämet. Hänelle luvattiin se osa perintöä, jonka Denis oli menettänyt tottelemattomuutensa takia, ja häntä pidettiin siellä kolme kuukautta. Nämä kuukaudet muodostivatkin luultavasti viimeisen jakamattomasti onnellisen jakson rouva Diderot'n elämässä. Sillä palatessaan Pariisiin huomasi hän puolisonsa yhtyneen lemmenliittoon rouva de Puisieux'n, kirjoittelevan, mutta kevytmielisen ja nautinnonhimoisen naisen kanssa, joka piti Diderot'ta monet vuodet kahleissaan. Kun hänen myöhemmin onnistui irtautua hänen vaikutuksestaan, ei hänen vaimonsa suinkaan voittanut tästä vapautumisesta, sillä rouva de Puisieux sai seuraajattarekseen neiti Volland'in, joka varmastikin oli häntä paljoa korkeammalla älyllisten ja siveellisten ominaisuuksiensa puolesta, mutta jota rouva Diderot'n ei kaiketikaan ollut silti sen hauskempi ajatella.
Saattaa tuntua siltä kuin ei näillä kertomuksilla luvallisesta ja luvattomasta rakkaudesta olisi paljoakaan tekemistä kirjailija Diderot'n historian kanssa. Asian oikea laita on kuitenkin se, että Diderot'n lemmenseikat merkitsevät kukin ratkaisevia kohtia hänen kirjallisella urallaan. Ellei hän olisi tavannut neiti Champion'ia ja saanut perhettä huollettavakseen, olisi hän ehkä koko ikänsä puuhaillut vain yksityistunneissaan ja kirjallisissa kappaletöissään. Häneltä puuttui nimittäin niin tavattomassa määrässä mieskohtainen kunnianhimo ja kirjailijaturhamaisuus, että hän vain taloudellisen ahdingon pakottamana näyttää urkeutuneen suurempiin kirjallisiin yrityksiin. Hän tyytyi ystäviensä jakamaan suosioon, milloin nämä kuuntelivat hänen keskusteluaan tai lukivat hänen sepittelyjään käsikirjoituksista, eikä hän tunnu vähääkään välittävän suuren yleisön keskuudessa saavutetusta menestyksestä. Sentähden alkaakin hänen julkinen kirjailijatoimensa vasta sitten, kun hän on kolmenkymmenen iässä perustanut oman kodin ja siten joutunut tarvitsemaan säännöllisiä ja varmoja tuloja; sentähden tulikin hänen tuotantonsa yhä runsaammaksi sitten kun rouva de Puisieux oli liittänyt koru- ja neularahavaatimuksensa niihin menoihin, joita perhe tuotti huoltajalleen; ja sentähden vihdoin ei hän ole milloinkaan julkisessa tuotannossaan sepittänyt mitään niin yksilöllistä, niin elävää ja niin nerokasta kuin ne yksityiset kirjeet, joita hän lähetteli neiti Volland'ille, tavattuaan hänessä vanhana miehenä elämänsä suuren rakkauden. On näyttänyt tarpeelliselta tutustuttaa lukijaa näihin Diderot'n yksityiselämän tapauksiin, ennenkuin siirrymme hänen nuoruudenvaiheistaan selostamaan hänen tärkeimpiä teoksiaan.
Kun Diderot alotti kirjallisen toimintansa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, ei hän ensimmältä paljoakaan välittänyt niiden töiden laadusta, joista hän sai tulonsa. Niinpä olivatkin hänen varhaisimmat julkisuuteen tulleet kirjansa käännöksiä englannista, joita kustantajat olivat varmaankin tilanneet. Näistä epäitsenäisistä tehtävistä siirtyi hän kuitenkin vähitellen yhä omintakeisempiin kirjallisiin yrityksiin. Hänen kuuluisin, v. 1745 ilmestynyt, käännöstyönsä oli siten varustettu lukuisilla luonteenomaisilla lisäyksillä ja huomautuksilla, jotka olivat lähtöisin hänen omasta kynästään; ja lisäksi oli itse tekstikin sellainen, ettei tarvitse epäillä hänen olleen suorastaan personallisestikin kiintyneen sen tulkitsemiseen. Diderot oli nimittäin tällä kerralla ryhtynyt tuomaan ranskalaiseen kirjallisuuteen erästä Shaftesbury'n kreivin teosta, tuon aikoinaan niin suuresti suositun englantilaisen ajattelijan, joka välittömästi omilla kirjoituksillaan ja ehkä vielä enemmän välillisesti vaikuttaessaan Alexander Pope'in opetusrunoelmiin on jättänyt jälkiänsä hyvin moniin 18. vuosisadan mainioimpiin kirjailijoihin, sellaisiin kuin Leibniz'iin, Voltaire'iin, Lessing'iin, Wieland'iin, Herder'iin, Schiller'iin, Thorild'iin y.m. Siinä tutkimuksessa,An Inquiry concerning Virtue and Merit(ilmestynyt englanniksi ensi kerran v. 1699), jonka Diderot käänsi ranskaksi, oli Shaftesbury selvitellessään hyveen olemusta esittänyt muutamia noita huomattavia väitteitään tunteiden ja intohimojen merkityksestä yksilöiden yhtä hyvin kuin yhteiskuntien siveelliselle elämälle, joita paljoa useammin kuin yleensä pidetään uskottavanakaan saa lukea n.s. järjen aikakauden kirjailijain teoksissa. Miehestä, jolla oli Diderot'n luonne, olivat sellaiset väitteet ikäänkuin hänen omasta sydämestään puhuttuja. Kuvaavaa onkin, että hän on kirjoittanut kaunopuheisen lisäyksen Shaftesbury'n tutkimukseen juuri sellaiselle tekstin kohdalle, joka on antanut hänelle etsimättömän aiheen huomauttaa, kuinka ihminen ilman intohimoja on kuin soittokone, jonka kielet on leikattu poikki tai jolla ei ole koskaan kieliä ollutkaan, ja kuinka ihmisen tunteet viritetyn soittokoneen kielten tavoin värisevät suloisesti kanssaihmisten tunteiden mukana, "silloin kun kunnon teot saavat vastakaikua hyveellisissä katselijoissa." Jo näistä lauseista, jotka kuuluvat varhaisimpiin, mitä Diderot on painettavaksi sepittänyt, oppii tuntemaan hänet tunne-elämän nautintojen ja hurmotilojen palvojaksi. Ja juuri tämän luonteenpiirteen johdosta onkin hän, niinkuin pian saamme nähdä, kirjallisessa tuotannossaan osoittautuva kaikkein intomielisimmäksi kaunopuhujaksi ja kaikkein tunnekylläisimpiin kuuluvaksi kynäilijäksi koko 18. vuosisadan kaunopuheisessa ja tunnekylläisessä suorasanaisessa kirjallisuudessa.
Mutta erästä toista ainesta, joka esiintyy niin luonteenomaisena Diderot'n myöhemmissä kirjoituksissa — hillitöntä kaikkien perinnäisten käsitystapojen arvostelua — etsimme turhaan näistä Shaftesbury-käännöksen selityksistä. On suorastaan yllättävää, kuinka varovasti se mies, joka ajattelunsa rohkeudessa tulisi menemään pitemmälle kuin useimmat vuosisadan häikäilemättömimmät vapaa-ajattelijat, esikoisteoksessaan puhuu uskonnollisista opinkappaleista. Olisi luonnollisesti turhaa yrittää pätevästi selvittää, oliko hän tosiaankin tällä hetkellä yhäti uskovainen kristitty vai turvautuiko hän menettelyyn, johon sensuuripakko ja uskonvainot vielä vain liiankin usein häätivät 18. vuosisadan kirjailijoita, salatakseen sisimmän ajatuksensa teeskentelevän kirjoitustavan verhoon. Mutta kaikella sillä varmuudella, mikä ylimalkaan voi tulla kysymykseen todennäköisyyspäätelmistä puhuttaessa, voi kyllä aivan tyynesti liittyä jälkimäiseen olettamukseen. Ei nimittäin ole suurtakaan halua luottaa Diderot'n uskonnollisen mielen vakavuuteen v. 1745, sittenkun on tutustunut sen teoksen,Filosofisten Mietteiden (Pensées philosophiques), laatuun, jonka hän julkaisi jo seuraavana vuonna.
Itsessään ei merkitse niinkään paljoa, että parlamentti tuomitsi tämän ilman tekijännimeä ilmestyneen kirjoituksen poltettavaksi roviolla, sillä tähän aikaan poltettiin kyllä aivan vahingottomiakin kirjoja. Mutta se merkitsee enemmän, että, jos asettuu kirkon edustajain kannalle, sangen hyvin saattaa ymmärtää kirjan herättämän suuttumuksen. Diderot ei tosin näissä "filosofisissa mietteissään" hyökkää muodollisesti kristinuskoa vastaan, koettaapa hän innokkaasti kumotakin kaikkia jumalankieltäjäin katsantotapoja. Mutta hän tunnustaa tässä avoimesti n.s. luonnollista uskontoa, hän tekee armotonta pilaa katolisista ihmetaruista ja hän huojuttaa rohkeasti itseään roomalaisen kirkon uskonrakennuksen pääpylvästä, vaatiessaan epäilemisen oikeutta.
Jos ottaa huomioon sen varmuuden, millä Diderot Filosofisissa Mietteissään kehittelee todisteitaan, niin ei voi edellyttää muuta kuin että hänen ajattelunsa on kypsynyt maailmankatsomukseksi kaikkina niinä vuosina, jotka häneltä kuluivat näennäisesti suunnitelmattomiin opintoihin ja satunnaisiin kirjallisiin töihin. Jos taas siirrytään hänen ensimäisistä mietelmäntapaisista lausunnoistaan hänen lähinnä seuraaviin teoksiinsa, niin huomataan hänen hajanaisessa tiedonhalussaan hankkineen ei ainoastaan laajoja tietoja mitä erilaisimmilla aloilta, vaan myöskin itsenäisen käsityksen mitä erilaisimpien tieteellisten tutkimusten menettelytavoista. Ei ole syytä tässä selostaa niitä matemaattisia ja fysikalisia kirjoituksia, joita hän julkaisi 1740-luvun lopulla. Mutta kokonaan ei voida sivuuttaa niitä kahta vuosina 1749 ja 1751 ilmestynyttä merkillistä tutkimusta, jotka käsittelevät toinen sokeiden ja toinen kuuromykkien sielunelämää ja aistimuksia.
Diderot'nLettre sur les aveuglessai, niinkuin niin monet muutkin hänen kirjoituksensa, kiittää sattumaa syntymisestään. Pariisin oppinut ja kirjallinen maailma oli hartaasti odottanut leikkausta, jolla kuuluisan Réaumur'in piti palauttaa näkö eräälle sokeana syntyneeksi luullulle kaihipotilaalle, ja Diderot oli yhdessä rouva de Puisieux'n kanssa pyytänyt saada olla läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin potilas ensi kerran sai vaikutelmia näkyvästä maailmasta. Kun lupa heiltä kiellettiin, keräsi Diderot rakastajatartaan lohduttaakseen kaikki tunnetut kuvaukset aikaisemmista sokeana syntyneelle tehdyistä leikkauksista. Näihin kuvauksiin liitti hän seikkaperäisen kertomuksen käynnistään erään sokeana syntyneen rahvaanmiehen luona. Ja niin esitti hän omiin ja muiden huomioihin vetoamalla joukon rohkeita ja teräviä olettamuksia eri aistien kyvystä korvata toisiaan — jolloin hän näyttää päähänpälkähtämissään osuneen ajattelemaan mahdollisiksi myöskin niitä uudenaikaisen opetustaidon ihmetöitä, joiden avulla on kyetty vain tuntoaistia käyttäen jakamaan tietoja samalla sekä sokeille että kuuromykille lapsille.
Mutta kirjan sielutieteellinen sisältö ei tehnyt sitä etupäässä huomattavaksi, eivätkä myöskään sielutieteelliset kysymykset olleet lähinnä kiinnittäneet Diderofn mieltä. Tutkimuksessaan etsi hän ennen kaikkea näiden kysymysten siveellisiä ja uskonnollisia sovellutuksia. Onkohan, kyseli hän itseltään, sokeilla samat siveelliset tunteet ja samat eetilliset yleiskäsitteet kuin näkevilläkin. Sitä kysymystä eivät tähän asti olleet vielä tehneet ne, jotka sokeiden kanssa puhelemalla olivat tiedustelleet heidän aistimuksiaan. Mutta Diderot, joka oli vakuutettu siitä, että aistimien toiminta oli sekä älyllisen että siveellisen elämän pohjana, ei antanut ainehiston puutteen peloittaa itseään. Hän sepitti aivan yksinkertaisesti vuoropuhelun, jonka hän sovitti kertomukseensa käynnistään tuon sokeana syntyneen ranskalaisen talonpojan luona. Ja hän keksi vielä rohkeamman kertomuksen englantilaisen sokean matematikon Saundersonhn viimeisistä hetkistä, missä hän antoi tämän laveasti kuvailla käsitystään maailmassa ja mietteitään jumaluudesta. Vedotessaan näihin vääriin todistuksiin koetti hän sitten ihmeteltävällä terävänäköisyydellä ja yhdistelykyvyllä osoittaa, kuinka sokeilla ovat esim. epäluuloisuus ja omistamisvaisto aivan luonnollisesti hyvin kehittyneitä, kun sitä vastoin häveliäisyys ja myötätunto muiden kärsimyksiä kohtaan surkastuvat, kuinka muiden moitteen pelko ei johda sokeiden toimintaa samassa määrässä kuin näkevien ja kuinka esim. kosmologinen todistus Jumalan olemassaolosta menettää vakuuttavan voimansa silloin kun on kysymys henkilöistä, jotka eivät ole milloinkaan nähneet luonnon ihanuutta. Hyvä joukko Diderot'n väitteitä ei pidä paikkaansa, kun sitävastoin toiset ovat varsin sattuvia, ja koko rakennelma on ajatusleikin kannalta katsottuna kylläkin mieltäkiinnittavä. Mitään tieteellistä todistusvoimaa ei voida luonnollisestikaan antaa sellaiselleroman experimental'ille, jonka asiakirjat on sepittänyt niiden tulkitsija itse. Mutta Diderot'n oli kaikissa tapauksissa onnistunut sielutieteellisen tutkimuksen varjolla suunnata kirkollisen aaterakennuksen ehdottomuutta vastaan se oppi uskonnollisten ja siveellisten käsitteiden suhteellisuudesta, joka oli hänen niinkuin monen muunkin hänen ajallaan eläneen rohkean ajattelijan lempiteorioja. Että taas hyvin ymmärrettiin, kuinka vaarallisia aatteita kirjoitukseen kätkeytyi, osoittaa se seikka, että tekijä vähän aikaa sen julkaisemisen jälkeen vangittiin ja vietiin Vincennes'in linnaan.
Diderot'n ensimäiset kokemukset vankilaelämästä olisivat voineet heikompaan mieheen vaikuttaa kerrassaan masentavasti. Saadakseen hänet ilmaisemaan sen kirjanpainajan nimen, jonka painosta tuo vaarallinen kirje oli lähtenyt, pidettiin häntä nimittäin aluksi suljettuna erääseen suuren vankitornin eristettyyn koppiin. Diderot ei kuitenkaan pelästynyt tunnustuksiin. Hän kykeni kyllä kestämään yksinäisyyttä, sillä hänen oli vangittaessa onnistunut piiloittaa vaatteisiinsa Sokrateen puolustus ja yksi nide Miltonin Kadotettua Paratiisia. Häneltä kiellettiin kyllä kaikki kirjoitustarpeet, jotka synnynnäiselle kynäilijälle ovat vielä välttämättömämpiä kuin kirjat. Mutta Diderot'lla oli käytettävänään valkeita paperipintoja Platoninsa ja Miltoninsa reunoissa, ja mustetta valmisti hän punaviinistä, johon sekoitti lattiapaasista saamaansa hienoksi survoutunutta liusketta. Tämän menettelyohjeen piirsi hän hyväntahtoisesti seinään myöhempien tornin asukkaiden varalle. Ja niin kirjoitti hän käyttäen hammastikkua kynänään Platonin vuorokeskustelun käännöksen ja selityksiä Miltonin runoelmaan.
Kun huomattiin, ettei Diderot'ta saatu masennetuksi kopissa, siirrettiin hänet neljän viikon kuluttua erääseen itsessään linnassa olevaan huoneeseen. Täällä sai hän käyskennellä puistossa ja ottaa vastaan vieraita. Hän näki vaimonsa luonaan ja häntä kävi myös tervehtimässä Rousseau, joka hänen kanssaan Vincennes'issä keskustellessaan valmisti suunnitelman kuuluisaan esikoiskirjoitukseensa taiteiden ja tieteiden turmiollisesta vaikutuksesta siveyteen. Ja ystävien ja ystävätärten joukossa saapui tänne myös tietysti rouva de Puisieux. Hän oli eräänä päivänä, niin kerrotaan, kauniimmin puettu kuin tavallisesti, ja Diderot, joka oli jo kauvan pelännyt hänen pettävän rakastajaansa, ei jaksanut uskoa rouvan vain hänen takiansa noin koristautuneen. Hän kysyikin sentähden, eikö hänellä ollut aikomus lähteä jonnekin, ja sai sen vastauksen, että rouva tosiaankin ajatteli mennä erääseen Champigny'ssä vietettävään juhlaan. Diderot pani ilmoituksen mieleensä, ja kun oli tullut pimeä, hiipi hän puistosta, kiipesi yli muurien, juoksi Champigny'in ja yllätti rakastajattarensa erään onnellisemman kilpailijan seurassa. Paljastus johti välien rikkoutumiseen, ja siitä hetkestä katosi rouva de Puisieux näyttämöltä. Se oli, mikäli voin ymmärtää, suurin hyöty, minkä Diderot sai oleskelustaan vankilassa.
On ilmeistä, että vankeus, joka tarjosi mahdollisuuksia yöllisiin karkuretkiin — mitkä seuraavana päivänä tunnustettiin linnan komentajalle — oli kadottanut rangaistuksen luonteen. Vähän yli kolmen kuukauden kuluttua vangitsemisesta lukien katsottiin sentähden viisaimmaksi päästää mies kokonaan vapaaksi, ja Diderot saattoi nyt taas palata tieteellisiin askarruksiinsa. Hän jatkoi ennen pitkää siitä kohdasta, missä hänet oli keskeytetty, ja niinkuin hän oli v. 1749 julkaissut "kirjeen sokeista niille, jotka näkevät", julkaisi hän V. 1751 "kirjeen kuuromykistä niille, jotka kuulevat ja puhuvat."
Nimiensä puolesta vastaavat nämä kirjeet, niinkuin näkyy, varsin hyvin toisiaan. Ja sisällöltäänkin koskettavat ne toisiaan muutamissa seikoissa. Niinkuin hän oli sokeain siveyskäsitteissä yrittänyt tutkia sellaisen ihmisen sielunelämää, joilta puuttui muuan tärkeimpiä aistejamme, niin käytti hän myöskin kuuromykkiä jonkinlaisena erittelevän sielutieteen havaintoainehistona. Erittelyn tietä tahtoi hän tutkia, millä tavalla ihmiset ovat askel askeleelta eri aistimiensa avulla hankkineet tietoa ympäröivästä maailmasta ja itsestään. Molemmissa kirjeissään esiintyi hän siten Condillac'in edeltäjänä, jokaTutkimuksessaan Aistimuksista (Traité des sensations)kaavamaisesti kuvaili, kuinka sielunelämä asteittain kehittyi patsaassa, jolle vähitellen lahjoitettiin kaikki aistimme, yksi toisensa jälkeen. Nämä molemmat kirjoittajat muistuttavatkin tässä kohdassa niin paljon toisiaan, että Condillac'ia on syytetty suorastaan Diderot'n kopioimisesta. Kirjallista varkautta ei kuitenkaan tarvitse edellyttää, sillä erittelevän sielutieteen menettelytavat olivat ilmassa ja vähitellen elävöitetyn patsaan kuvaa — joka on meille suomalaisille hyvinkin tunnettu siitä ankarasti arvostelevasta mukaelmasta, minkä Topelius on liittänyt Luonnon Kirjaansa kertoessaan "Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" — käyttivät vielä Condillac'in jälkeenkin mielellään muut 1700-luvun kirjailijat. Mutta huomattavaa on, että tälläkin, niinkuin niin monella muulla alalla, juuri Diderot ensimäisenä kävi uuteen käsiksi ja antoi kirjoituksissaan muodon ajan aatteille.
Diderot'n aistiviallisten sielutiedettä käsittelevät kirjoitukset liittyvät lähinnä toisiinsa niissä kohdissa, joissa on kysymys aistimuksista lähtevän sieluteorian hyväksi tapahtuvista sovellutuksista. Mutta ne siveelliset ja uskonnonfilosofiset mietteet, joilla oli niin suuri merkitys kirjeessä sokeista, on täydellisesti työnnetty syrjään kirjeessä kuuromykistä. Siinä ovat sensijaan esteettiset kysymykset, sellaiset kuin esim. kuuromykkäin ja näyttelijäin elekieltä, runokieltä, runouden ja maalaustaiteen erilaista kuvaamistapaa koskevat etupäässä kiinnittäneet tekijän mieltä. Hän sinkoaa ikäänkuin ohimennen eräitä sen pahempi epätäydellisesti perusteltuja, mutta kuitenkin iskevän oikeita väitteitä molempien taiteiden erilaisista ilmaisumahdollisuuksista. Näine väitteineen esiintyy hän Lessing'in, tuon suuren saksalaisen esteetikon edeltäjänä, joka Laokoon'issaan oli määrittelevä runouden ja maalauksen rajat ja joka hampurilaisissa teatterikirjeissään (Hamburgische Dramaturgie) oli laajassa mitassa käyttävä hyväkseen Diderot'n suunnittelemia uudistuksia teatterin alalla.
Kaikkineen, mitä siinä on suoritettu ja mihin siinä on vain viitattu, on kirja kuuromykistä runsasaatteinen ja merkityksellinen kirja. Se päättää arvokkaasti niiden filosofisten tutkimusten sarjan, jotka askarruttivat Diderot'ta 1740-luvulla. On kyllä totta, että enimmät näistä tutkimuksista ovat lakanneet tieteen myöhemmän kehityksen johdosta välittömästi kiinnittämästä mieltämme. Mutta niitä ei voi siitä huolimatta sivuuttaa Diderot'n elämäkerrassa, koska ne antavat meille käsityksen miehen olemuksesta ja hänen kirjavasta kaiken inhimillisen tietämisen harrastelustaan. Diderot oli filosofi sanan vanhassa mielessä ja 18. vuosisadan ranskalaisista oli hän filosofi ennen kaikkia muita:Le philosophe. Hän toimi nimen mukaan, mikäli se käsitetään puhtaasti johto-opillisessa merkityksessään, sillä hän rakasti viisautta, sophia'ta. Mutta hän ei palvonut eikä palvellut ainoastaan sitä tiedettä, jota ennen kaikkia muita mainitaan viisaustieteeksi. Hän oli luonnontieteilijä, matematikko, estetikko ja yhteiskuntatieteilijä yhtä paljon kuin filosofi. Ja hän rakasti taidetta, ihmisiä ja elämää vielä enemmän kuin tiedettä. Hänellä oli niin rikas mieli, ettei mikään tuntunut hänestä tyhjältä eikä ikävältä. Sentähden tekeekin oikeimmin, kun ei sano häntä filosofiksi, vaan käyttää mieluummin sitä sattuvaa nimitystä, jonka Voltaire keksi aivan häntä varten, mainitessaan Diderot'tale Pantophile'iksi, "kaikenrakastajaksi". Jos tahtoo lyhyesti luonnehtia Diderot'n merkityksen ja selittää hänen suuren vaikutusvoimansa, niin on parasta lainata muuan Joseph Reinach'in lausunto hänestä. "Et s'il a ainsi tout compris, tout remué, tout fécondé, c'est que Pantophile a tout aimé." "Ja jos hän on näin kaikkea ymmärtänyt, kaikkea liikutellut ja kaikkea hedelmöittänyt, niin johtuu se siitä, että Kaikenrakastaja on kaikkea rakastanut."
Diderot ei voinut milloinkaan tyytyä etsimään rajoitetulta alalta korvausta sille, mitä ei voida omaksua muilta aloilta. Hän ei olisi edes jaksanut käsittää niitä nykyaikaisen tieteen erikoisuurastajia, jotka niin suureksi tyytyväisyydekseen yhdistävät henkisessä varustelussaan ahdasrajaisen oppineisuuden laajaan tietämättömyyteen, jopa toisinaan suorastaan raakalaismaiseen sivistymättömyyteen. Hänen avunsa ja puutteensa olivat aivan vastakkaista laatua. Jo hänen harrastustensa laajuus esti häntä syventymästä mihinkään yksityiskohtaan. Hänellä ei ollut sitä uskollista kärsivällisyyttä, jota vaaditaan tarkasti suoritettaviin tieteellisiin tutkimuksiin. Niinpä olikin hän enemmän opettaja ja herättäjä kuin tieteilijä. Hän ei osannut kyyristyä mihinkään erikoiseen tietämisen soppeen, vaan tahtoi hän vapaasti liikkua yli sen avarain kenttien. Sentähden tapasikin hän vasta varsinaisen työmaansa tullessaan "ensyklopedistaksi", s.o. ryhtyessään työhön, joka tarjosi hänelle tilaisuuden saada ja jakaa oppia koko inhimillisen tietämisen piiristä.
Täten olemme tulleet teokseen, jota usein, vaikkakin väärin, on pidetty Diderot'n tärkeimpänä kirjallisena suorituksena: siihen suureen sanakirjaan, johon kerättiin ajan tietovarasto ja valistusfilosofian aatteet yleistajuiseen muotoon puettuina leviämään yli koko sivistyneen Europan. Ensyklopedia, tietosanakirja, tuli lähes neljännesvuosisadan kestäessä anastamaan hyvän osan Diderot'n ajasta ja valtaamaan erinomaisen huomattavan aseman vuosisadan sivistyselämässä.
Sentähden onkin välttämätöntä omistaa erikoinen lukunsa tälle suurelle kirjalliselle kokoomateokselle, jonka historia on rikas niin kirjavista vaiheista ja yllättävistä käänteistä, että moisia tuskin tapaa minkään muun kirjan historiassa.
Ensyklopediaa käsittelevä luku Ranskan kirjallisuuden historiassa on samalla muuan uudenaikaisen sivistyshistorian suurimpia ja huomattavimpia lukuja. Meistä, jotka katselemme asioita matkan päästä, tuntuu ainakin siltä kuin olisi tuo yksi ainoa kirja hallinnut vuosisataansa. Se edustaa kaikkea, mikä pyrkii eteenpäin ajassa — se ei ole ehkä lähde, josta vallankumouksen vuorivirta sai alkunsa, niinkuin Diderot'n elämäkerran kirjoittaja Joseph Reinach innostuksissaan sanoo — ei ainakaan ainoa lähde, mutta se on itse kuin virta, johon monet suuret ja pienet vedet laskevat. Se kaivaa uoman, joka on niin leveä ja syvä, että kaikki sivujoet saavat sijansa sen helmassa. Mikä oli ollut eristettyä ja tässä eristyneisyydessään heikkoa tai piiloutunutta, se saa tietosanakirjassa yhtymisen voiman. Nuo kahdeksantoista vankkaa nidettä kirjavine sisältöineen — joka vaihtelee aika vahvasti sekä laadultaan että arvoltaan — ovat sen järjestelmän ulkonaisena merkkinä, joka teki valistusfilosofian mahdiksi yhteiskunnassa.
Ensyklopedista, s.o. suuren ensyklopedian, tietosanakirjan avustaja, tuli nimeksi, mikä liitti yhteistyöhön henkilöitä, joilla ei varhaisemmin ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Sentähden onkin usein, varsinkin vanhoillisella taholla, puhuttu jonkinlaisesta salaisesta seurasta, joka olisi ottanut päämääräkseen vanhan maailmanjärjestyksen kumoamisen tietosanakirjan avulla. Sellaisessa puheessa on kuitenkin aika paljon liioittelua. Asian oikea laita oli päinvastoin se, että Diderot ja hänen avustajansa joutuivat yksityiselämässään hyvin vähän kosketuksiin toistensa kanssa. Vain silloin kun he esiintyivät yleisölle, näytti heillä olevan yhteisiä tarkoitusperiä. D'Alembert'in sepittämässä johdannossa mainitaankin siten sanakirja, "erään kirjailijaseuran työksi"; "Ouvrage d'une société de gens de lettres". Sanakirjan jokaisen niteen alussa oli myös luettelo avustajista, ja milloin joku ensyklopedista oli siirtynyt Manan majoille, piirrettiin hänen muistokirjoituksensa seuraavaan niteeseen samalla tavoin kuin kirjallisen seuran toimituksiin painatetaan muistosanoja kuolleista jäsenistä. Niistä, jotka olivat yrityksen ulkopuolella, näytti liittymä sentähden paljoa lujemmalta kuin se todellisuudessa oli. Niillä tahoilla, missä tietosanakirjan julkaiseminen käsitettiin uhkaavaksi enteeksi, pidettiin sen avustajia kokonaisena sotajoukkona, joka kävi hyökkäykseen yhteistä johtoa ja sovittua suunnitelmaa totellen. Huvikseen osoiteltiin noiden avustajain joukosta ylipäälliköltä ja alipäälliköltä, tavallisia sotilaita ja kuormasta väkeä, jopa rippi-isiä ja kaupustelijattariakin. Tämäkin oli yhtä harhaanjohtavaa puhetta kuin huuto salaisesta yhteiskunnalle vaarallisten vehkeilijäin seurasta. Mutta se vain on varmaa, että aivan erikoinen oli laadultaan se kokoelma miehiä, joka ilman kuria ja ilman sitovaa ohjelmaa oli liittänyt ponnistuksensa yhteen tehdäksensä tietosanakirjasta sen, mikä siitä tuli.
Itse asiassa onkin tämän tietosanakirjan avustajaluettelo henkilö-yhdistelmänä lajissaan voittamaton. Yksimielisyys kaikkein näiden kirjailijain kärtyisän heimon edustajain kesken ei tosin ajan pitkään osoittautunut niin lujaksi kuin oli toivottu, mutta joka tapauksessa oli ennätys alallaan, että niin monta suurta nimeä oli saatu yhtymään samaan yritykseen. Sitä tulosta ei Diderot olisi kylläkään kyennyt yksinään saavuttamaan. 1740-luvun lopullahan oli hän vielä tuntematon kynäniekka, joka oli julkaissut muutamia nimettömiä kirjoituksia, mutta joka ei ollut vielä saanut jalansijaa johtavissa salonkipiireissä ja jolla lisäksi ei ollut minkäänlaista virallista asemaa. Edullisinta, mitä Diderot näissä oloissa saattoi tehdä, oli sentähden hänen liittymisensä tuohon mainehikkaaseen matematikkoon, silloiseen Tiede-Akatemian jäseneen ja sittemmin Ranskan Akatemian alituiseen sihteeriin Jean d'Alembert'iin. Tässä yhtymässä näyttäytyi vieläkin kerran vastakohtien yhteistoiminnan hyöty. D'Alembert oli nimittäin kaikessa Diderot'in vastakohta; yhtä porvarillinen elintasoissaan kuin tämä oli epäsäännöllinen; huolellinen siinä, missä toinen hutiloi, jopa oli hiukan sekavakin; kylmä, järkevä ja varovainen; ja ennen kaikkea yhteiskunnallista arvoa nauttiva mies, joka oli voittanut asemansa sitkeällä, järjestelmällisellä työllä.
D'Alembert'in liittyminen yritykseen hankki sille ulkonaista arvokkuutta, ja siitä oltiinkin niin tietoisia, että kustantaja pani nimilehdelle vain hänen nimensä kokonaisuudessaan, kun sitävastoin Diderot sai tyytyä vain muutamiin painotähtiin. Todennäköisesti oli d'Alembertin ansiota, että Voltaire kolmen vuoden aikana antoi kirjoituksia sanakirjaan, samoin kuin hänen notkean valtiotaitonsa asiana oli myös pitää Voltaire'in harrastusta tietokirjaa kohtaan lämpimänä tarpeellisesti imartelemalla tuota suurta avustajaa. Ilman d'Alembert'iä ei toimituksen olisi kai myöskään onnistunut saada avustusta kahdelta niin huomattavalta, jo silloin niin mainehikkaalta mieheltä kuin Montesquieu'Itä, joka oli v. 1748 julkaissut kirjansaEsprit des lois(Lakien henki), ja Buffon'ilta, joka oli vuotta myöhemmin lähettänyt maailmaanHistoire naturelle'insä(Luonnonhistoriansa) kolme ensimäistä nidettä. Mieskohtaisen tuttavuutensa nojalla saattoi d'Alembert myöskin tuoda ensyklopedistain riveihin Turgot'n, silloin vielä nuoren ja täysin tuntemattoman entisen papin, joka oli omantunnon syistä eronnut valtiokirkosta, mutta josta myöhemmin tuli Ranskan suurimpia ministerejä ja jaloimpia valtiomiehiä. Kaikkiin näihin valloituksiin ei Diderot puolestaan voinut liittää moniakaan lisiä. Mutta olihan hänellä esitettävänään nimi, joka yksinään painoi enemmän kuin monet muut yhteensä, kun hän avustajaluetteloon saattoi merkitä kynäilijän, joka tähän aikaan oli hänen läheisin ystävänsä, mutta josta sittemmin oli tuleva hänen uhkaavin vihollisensa: silloisen oopperasäveltäjän ja eräiden yhteiskuntatieteellisten tutkielmien sepittäjän, myöhemmin valtiomiehen, kasvatustieteilijän, romaanikirjailijan y.m., y.m. Jean Jacques Rousseau'n.
Paitsi moisia suurmiehiä oli toimituksella vielä käytettävänään sarjadii minores: akatemikoista Duclos'sta ja Marmontel'ista aina Mallet'hen, joka sepitteli kirjoituksia jumaluusopista, ja Cahusac'iin, joka käsitteli tansseja ja pantomiimejä. Nämä herrat olivat vastustajain luetteloissa suuren sotajoukon rippi-isiä ja kuormastopoikia. Ja kaupustelijattarina taas oli hienon seurapiirin rouvasväkeä, joka antoi kirjoitelmia muodeista, tai yksinkertaisia työläisnaisia, jotka kuvailivat erilaisia kudonnan ja ompelun lajeja. Ei mikään ollut liian mitätöntä saamaan sijaa tietokirjassa, eikä kukaan avustaja ollut liian vaatimaton käytettäväksi sen palvelukseen. Tämä ei olisi itsessään niin erikoisen merkillistä, jos ensyklopediaa olisi pidettävä samanlaisena aakkosellisena hakemistona kuin meidän aikamme tietosanakirjoja. Diderot'n ja d'Alembert'in yritys oli kuitenkin tarkoitettu suorittamaan paljoa tärkeämpää tehtävää kuin nämä tutkimuksen ja sivistyneen seurustelun hyödylliset, mutta sen pahempi myös usein niin ikävät ja sieluttomat apuneuvot. Vain käytännöllisistä syistä, ilmeisesti vasten tahtoaan, oli toimituksen pakko kirjoitusten sijoittelussa noudattaa aakkosjärjestyksen ajatuksetonta, oikullista muotoa. Kun ei jonkun toisen jarjestelyperiaatteen seuraaminen kuitenkaan käynyt päinsä kirjan käytännöllisyyden siitä kärsimättä, niin koetti toimitus sensijaan niin selvästi kuin mahdollista tehostaa kaikkien tämän suuren kokoomateoksen kirjavien ja erilaatuisten ainesten välillä vallitsevaa sisäistä yhteyttä.
Siinä tilauskehoituksessa, jonka Diderot sepitti v. 1750, teroitti hän siten, että "kaikki tiede on pohjaltaan yksi ja sama, niinkuin luonto on sen mukaan, mitä Buffon on meille opettanut, sekin vain yksi ja sama." Tämä sanan varsinaisessa merkityksessä ensyklopedinen ajatus esiintyi myöskin siinä kuuluisassa, aikanaan rajattomasti ihaillussa esipuheessa,Discours préliminaire de l'Encyclopédie, jonka d'Alembert v. 1751 sijoitti tämän suurteoksen ensimäisen niteen alkuun. "Se", huudahtaa hän tässä, "joka voisi yhteen ainoaan silmäykseen mahduttaa koko maailmankaikkeuden, ei näkisi, jos niin saan sanoa, edessään muuta kuin yhden ainoan olemisen ja yhden suuren totuuden." Osoittaakseen, miten tuollaisen yhteyden voitiin todistaa vallitsevan ilmiöiden näennäisessä sekamelskassa, keksivät tietosanakirjan toimittajat tieteiden ja taiteiden sukupuun, joka sitoi kaikki ihmisten tiedot ja taidot sekä toisiinsa että yhteiseen juureensa. Tähän sukupuuhun viittaamalla voitiin sitten, niinkuin d'Alembert'kin esipuheessaan, siirtyä kallioleikkauksista akkusatiiviin, s.o. kulkea tuo pitkä matka geometriasta fysiikan kautta metafysiikkaan ja tästä kielioppiin, tai voitiin myös, niinkuin Diderot tilausilmoituksessaan, saada jumaluusoppi ja puutarhaoppi sopimaan toistensa viereen samaan osastoon sillä perusteella, että näitä molempia tieteitä tutkitaan samaa sielunkykyä, järkeä käyttämällä.
Niinkuin näkyy, ei noita keskenään niin erilaisia kirjoituksia käynyt liittäminen toisiinsa ilman keinotekoista ja väkinäistä yhdistämistointa. Mutta arvosteltaessa historiallisesti tietosanakirjan merkitystä ei tule kiintyä luokittelun järjettömyyksiin. Eikä paina myöskään ratkaisevasti tämän arvostelun vaa'assa se seikka, että d'Alembert samoin kuin Diderot'kin monasti erehtyi tieteiden ja taiteiden kehitystä esittäessään. Tietosanakirjan oleellinen luonteenpiirre oli se, että toimittajien oli siinä kuitenkin onnistunut — vaikkakin virheellisten rakennelmien ja luonnottomien yhdistelmien avulla — järjestää sanakirjan sisällön koko kirjavuus ja moninaisuus yhdistävän kokonaisaatteen hallittavaksi. Kuten helposti ymmärtää, sai teos vain täten kirjallista mielenkiintoa ja arvoa; ja lopuksi kykeni se vain täten toimimaan välikappaleena valmisteltaessa uutta aikaa voittamaan vanhaa. Kirjava tieto sellaisenaan ei olisi voinut saada aikaan mitään kumouksia; mutta siitä tuli elävä voima heti, kun kaikki nuo erilaiset tiedonsirpaleet — joista monet olivat lähtöisin kylläkin varovaisten ja vaarattomien avustajain kynästä — koottiin sen maailmankatsomuksen helmaan, jota toimittaja ja hänen ystävänsä koettivat istuttaa tietokirjan lukijain mieliin.
Kun puhutaan siitä hengestä, joka kannatti tätä maailmankirjallisuudessa yksinäistä tietosanakirjaa, ei tule kuitenkaan luulla, että ranskalaiset ensyklopedistat olisivat saarnanneet ilmikapinaa valtiota tai kirkkoa vastaan. Jos vertaa heidän tapaansa käsitellä uskonnollisia tai valtiollisia kiistakysymyksiä siihen äänensävyyn, millä nykyaikaisessa kirjallisuudessa puhutaan samoista asioista, niin hämmästyy suorastaan näiden n.s. kumousmiesten varovaisia lausuntoja. Puhuessaan esim. vallitsevista yhteiskuntaoloista asettuvat he melkein kaikki valistuneen yksinvallan kannalle. He moittivat korkeita veroja, väärää sotaväenottojärjestelmää, rikasten harjoittamaa köyhäin nylkemistä, j.n.e., mutta moitteella ei ole koskaan äänekkään syyttämisen sävyä. Uskonnollisiin käsityksiin nähden oltiin kyllä paljon yltiöpäisempiä mielipiteitten puolesta, mutta sensijaan vielä miedompia näiden mielipiteitten esittämis- tai oikeammin vihjailemistavassa. Vihatun kirkon mahtavuus pakotti hyökätessä maltillisuuteen, ja "taika-uskon" arvostelu käärittiin niin moniin verhoihin, ettei tarkkaamaton lukija keksinyt sen kärkeä lainkaan. Kun siten oli esim. osoitettava katolisen messudogmin järjen vastaisuus, sepitettiin varsin oikeauskoinen kirjoitus hakusananMessekohdalle, mutta viitattiin siitä eräisiin vastaaviin villikansojen uskonnollisiin menoihin, joita sitten seikkaperäisesti ja ilman minkäänlaista kunnioitusta kuvailtiin toisten hakusanojen kohdalla.
Kun on lukenut muutamia näitä muodoltaan niin viattomia kirjoituksia, niin saattaa tuntua suorastaan vaikealta käsittää, kuinka tietosanakirja on kyennyt saamaan aikaan huomattavaa muutosta yleisissä ajatustottumuksissa. On pakko jonkun verran ponnistamalla asettua ajan käsityskannalle nähdäkseen niiden ajatusten uutuuden, joita sanakirja levitti ympäri maailmaa. Mutta jos on perehtynyt ennen vallankumousta eläneen yhteiskunnan katsantokantoihin, niin ymmärtää, että noihin melkeinpä jesuiittamaisen varovaisiin lausuntoihin usein kätkeytyi syövyttävää arvostelua, joka varmasti vaikuttaen kaivoi monen uskonopillisen pääkäsityksen perustuksia. Jos noista pakostakin varovaisista valtiollisista ja uskonnollisista kirjoituksista siirtyy toisiin teoksen osiin, niin tapaa siellä useita kohtia, joita ei tosin voida suorastaan pitää kumouksellisina, mutta jotka siitä huolimatta olivat välillisesti omiaan raivaamaan tietä uuden ajan elämänkatsomukselle. Erikoisesti huomattavaa on, että suuren ja merkittävän osan näitä aikaansa nähden kaikkein rohkeimpia kirjoituksia sepitti juuri Diderot.
On nimittäin kuvaavaa sille hengelle, joka oli vallitsevana tietokirjan suunnitelmaa laadittaessa, että päätoimittaja oli itselleen varannut n.s. mekanisten taiteiden osaston, tai niinkuin me sanoisimme: käsityön ja teollisuuden eri haarat. Paremmin kuin kukaan muu ajallaan osasi Diderot antaa tunnustusta inhimillisen työn vaatimattomille muodoille, joista kansan hyvinvointi pohjimmalta riippuu. Kun hän siis kirjoituksissaan käsitteli mekanisia taiteita, puolusti hän parhaalla kaunopuheisuudellaan niiden arvoa henkilöitä vastaan, jotka eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään muusta kuin vapaista ja kauneista taiteista. "Kuinka kummallisesti arvostelemmekaan asioita!" huudahtaa hän Art-kirjoituksessaan. "Me vaadimme, että on toimitettava jotakin hyödyllistä, mutta me halveksimme hyödyllisiä ihmisiä." — "Suokaamme taiteiden harjoittajille kaikki se oikeus, mitä me olemme heille velkaa. Vapaat taiteet ovat kylliksi kehuneet itseään; ne voisivat nyt sopivasti käyttää sitä ääntä, mikä niillä on, mekanisten taiteiden ylistämiseksi. Vapaiden taiteiden asiana on kohottaa mekaniset taiteet siitä alennuksesta, missä ennakkoluulot ovat niitä niin kauan pitäneet; kuningasten suojelevan vallan asiana on vapauttaa ne siitä köyhyydestä, missä ne yhä kituvat. Käsityöläiset ovat pitäneet itseään halveksittavina, koska heitä on halveksittu; opettakaamme heitä ajattelemaan parempaa itsestään; se on ainoa keinomme saada heiltä parempia tuotteita."
Näissä lausunnoissa on yhtä ja toista, joka viittaa myöhempien aikojen käsitystapaa kohti. En tiedä, vaikka ehkä sisällyttäisin liian paljon merkitystä sanoihin, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisi Diderot aavistanut sen suuren ja ihanteellisen — joskin uusimpien oppien mukaan liian epäkäytännöllisen — ajatuksen taiteen yhtymisestä käsityöhön ja taiteen jalostavasta ja vapauttavasta vaikutuksesta käsityöhön, joka on ollut John Ruskin'in ja William Morris'in innostuneen toiminnan pohjana. Tuosta monipuuhaisesta filosofista olisi aivan varmaan tullut uuras taideteollisuuden harrastaja, jos hän olisi elänyt meidän päivinämme. Ja yhtä hartaasti olisi hän myöskin museoistamme ja kirjallisuudestamme ryhtynyt tutkimaan sitä uudenaikaista tiedettä, joka teknillisten menettelytapojen kehityksessä näkee tärkeän osan ihmishengen historiaa.
Diderot'lla ei ollut enempää kuin kellään muullakaan hänen aikalaisellaan käytettävissään niitä nykyajan menetelmiä, joiden avulla teknikan edistysten tutkiminen voidaan tehdä rikkaaksi ja syvemmässä mielessä hedelmääkantavaksi. Miten herkästi hän liekin aavistellut myöhemmän ajan käsityksiä, niin ei hän kaiketikaan vielä ymmärtänyt, kuinka kehitysaate saattaa puhaltaa viehättävän, ja tahtoisin sanoa, suorastaan filosofisen sisällön yksinkertaisimmankin työkalun historiaan. Mutta elleikään hän vielä kyennyt kehitysopillisesti kouluutetun tiedemiehen tavoin näkemään alkeellisten työneuvojen ja monimutkaisten koneiden välillä vallitsevaa yhteyttä, niin oli hänellä sensijaan käsityöläiskodissa kasvaneen miehen melkein synnynnäinen kiintymys kaikkeen siihen elämään, joka ilmenee pyörien, hihnojen ja vipuvarsien liikkeissä. Käytännöllisen mielensä väsymättömällä tiedonhalulla heittäytyi hän — sana ei ole liian voimakas — tutkimaan mekanisia taiteita. Tällöin oli hänellä se varmaankin hänen mielestään arvaamattoman tärkeä etu, että hän sai alottaa tutkimuksensa suoraan todellisuudesta. Ennen häntä ei ollut olemassa minkäänlaista mainitsemisen arvoista kirjallisuutta käsityöläisammateista, ja Diderot oli sentähden yhtä pakotettu kuin halukas mieskohtaisesti käymään tehtaissa haastattelemassa työmiehiä ja heidän puheittensa mukaan kirjoittamassa kuvauksensa työtavoista. Kun työmiehet osoittautuivat usein kykenemättömiksi selittämään, miksi he menettelivät niin tai näin, valmistutti Diderot itselleen konemalleja, joita hän itse käytti ja joiden osat hän otti erilleen voidakseen sitten antaa lukijoilleen selkeän ja helpon käsityksen koneiden rakenteesta ja toiminnasta. Tällaisten kokeellisten tutkimusten perusteella sepitti hän teknillisiä asioita käsittelevät kirjoituksensa, joiden luku lähenteli tuhatta ja jotka olivat usein yhtä laajoja kuin pienet tieteelliset teokset. Puhtaasti asiallinen henki vallitsi näissä kirjoituksissa, mutta jonkunlainen kansanvaltainen tarkoitteluhalu kätkeytyi kuitenkin teollisuudenhaarojen yhteiskunnalle niin tärkeän merkityksen tehostamiseen. Työmiesten toiminnalle annettuun tunnustukseen sisältyi sanoiksi pukeutumatonta niiden olojen arvostelua, joissa he elivät. Ja eräissä yksityisissä tapauksissa saattoi arvostelu puhua aivan kuuluvallakin äänellä. Niin oli laita siinäkin kuuluisassa kirjoituksessa, missä Diderot määritteli päiväpalkkalaisen käsitettä: "Mies, joka tekee työtä käsillään ja jolle maksetaan palkka päivittäin. Tällaiset ihmiset muodostavat suurimman osan kansakuntaa; heidän kohtalostaan tulee hyvän hallituksen ensi sijassa pitää huolta. Jos päiväpalkkalaisen on paha olla, niin on myös paha olla koko kansakunnan."
Tämänlaiset lauseet saattoivat herättää levottomuutta vanhan hallitusjärjestelmän kannattajissa. Kuinka viattomilta yksityiset kohdat lienevätkään näyttäneet erikseen otettuina, niin tunsivat he kuitenkin sisimmässään, että yleissävel oli vaarallinen, ja he ymmärsivät, että tässä kuten kaikissa muissakin tapauksissa sävelestä soitto syntyy. Järjestelmää uhkasi välillisesti kaikki, mikä järkähytti sen teoreettisia edellytyksiä: ehdottoman valtiollisen yksinvallan, yhteiskunnallisen ylimysvallan, uskonnollisen dogmivallan ja tieteellisen, kartesiolaisen kaksinaisuuden aatteita. Lujan ja johdonmukaisesti pystytetyn aaterakennelman avulla puolustettiin hallitsevain oikeutta hallita hallittuja. Mikä hyökkäys tahansa, joka suuntautui jotakin yksityistä rakennelman osaa vastaan, saattoi sortaa koko ihanuuden. Oli yhdentekevää, kohdistuiko arvostelu yhteiskunnallisiin tai valtiollisiin tai sielutieteellisiin opinkappaleihin; pää-asia oli, järkytettiinkö vanhan maailmankatsomuksen liitoksia. Ellei se enää seisonut eheänä ja peloittavana uljaassa korkeudessaan, eivät ihmiset enää niin herkästi antaneet onnensa tukahtua ja vapautensa sortua yksinvaltiaan ehdottomuusperiaatteen, absolutismin, nimessä. Jos koettaa eläytyä niiden ihmisten ajatustapaan, jotka elivät vanhan hallitusjärjestelmän,l'ancien régime'in, aikana, tuntuukin sentähden kuin kuulisi jopa kirjoituksessa aistimusten suhteesta järkeen ja mielikuviin tai käsityöläisten suhteesta vapaihin säätyihin kuiskauksen, joka oli pian paisuva valtavaksi huudoksi:les droits de l'homme! (ihmisoikeudet).
Niin työlästä kuin meidän onkin joskus kuulla tuota kuiskausta, niin oli uhatun järjestelmän edustajilla tarkemmat korvat kuin meillä, ja he ymmärsivät kaiken olevan vaarassa niin pian kuin joku heidän opinkappaltensa kohta alkoi horjua. Sentähden ryhdyttiinkin pian kirkon ja hallituksen taholta vastustamaan tuota suurta sanakirjayritystä kaikilla niillä mahtikeinoilla, joita vielä 18. vuosisadalla oli hallitsevain käytettävänä.
Ensimäiset vainot alkoivat heti tietokirjan ensimäisten niteiden ilmestyttyä. Aluksi oli hyökkäys välillinen, sillä se ei kohdistunut suoraan toimitukseen, vaan erääseen sen avustajaan, pappi de Prades'iin, joka oli Sorbonne'issa esittänyt tarkastettavaksi eräitä sekä jansenistain että jesuiittain mielestä kerettiläisiä väitelmiä. Diderot ymmärsi kuitenkin varsin hyvin, että hänen sanakirjaansa uhkasi kaikki, mitä tehtiin hänen avustajilleen, ja sentähden puhuikin hänpro domo sua, taloaan puolustaakseen, hyökätessään eräässä lentokirjassa,Apologie pour l'Abbé de Prades(Pappi de Prades'in puolustus) jansenistain suvaitsemattomuutta ja jesuiittain oikeauskoisuuskiihkoa vastaan. Ensimäinen myrsky päättyi kuitenkin aivan luonnollisella tavalla siihen, että läheisin asianomainen, pappi de Prades, pakeni Ranskasta ja peruutti häpeällisesti kaikki vaaralliset väitteensä. Mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän menestykseen. He ryntäsivät uudelleen päin ja kävivät nyt suoraan käsiksi sanakirjaan.
Tällä kerralla esiintyivät jesuiitat yksinään, liittymättä hyökkäyksessään vastustajiinsa jansenisteihin. Ja hepä nyt sanan kirjaimellisessa merkityksessä kävivät taisteluapro domo, talonsa tai oikeammin kauppahuoneensa puolesta. Diderot'n tietokirjassa näkivät he nimittäin uhkaavan kilpailijan eräälle omalle yritykselleen, suurelle tietosanakirjalle, joka oli ilmestymispaikastaan saanut nimenDictionnaire de Trevoux. Jesuiittain selvä liikemiessilmä huomasi kyllä, että saattoi olla hyödyllistä käyttää omaan sanakirjaansa Diderot'n esitöitä. Mahtavien suhteittensa avulla onnistui jesuiittain saada v. 1752 niin paljon aikaan, että ensyklopedian julkaisemisoikeus peruutettiin, ja väitettiinpä heidän toivoneen pääsevänsä panemaan takavarikkoon kaikki Diderot'n käsikirjoitukset, painattaakseen ne sitten häikäilemättä omaan sanakirjaansa. Tällöin eivät he olleet kuitenkaan unohtaneet vain sitä, että — niinkuin Grimm sattuvasti lausuiCorrespondance littéraire'issään— Diderot'n paperit kyllä saatettiin varastaa, mutta ei koskaan hänen päätänsä eikä hänen neroansa; vaan olivat he myös jättäneet huomaamatta sen seikan, että heidän vastapuolueellaankin saattoi olla mahtavia suojelijoita hovissa, Diderot ja d'Alembert olivat imartelevalla omistuksella osanneet hankkia d'Argenson'in, silloisen sotaministerin, suosion. Lisäksi voivat he luottaa kaikkivaltiaan rouva de Pompadour'in kannatukseen, koska hovijuonittelut sattuivat kärjistymään heidän edukseen. Senjälkeen kuin jesuiittaisät olivat vastustaneet hänen pääsemistään kuningattaren palatsirouvaksi, oli nimittäin kuninkaallinen rakastajatar alkanut tukea filosofeja. Kun hän lisäksi oli sekä kirjallisesti että taiteellisesti sivistynyt nainen, tunsi hän luultavasti muutoinkin mielenkiintoa Diderot'n yritykseen. Osaksi vihasta ensyklopedian vainoojia kohtaan, osaksi sen ansioiden arvostamisesta antoi hän sentähden toimittajain ymmärtää, että he saattoivat erioikeuden lakkauttamisesta huolimatta jatkaa sanakirjansa julkaisemista. Kiellon loukkaamista tultaisiin katsomaan sormien läpi, mutta luonnollisestikaan ei olisi viisasta ärsyttää viranomaisia liian rohkeilla kirjoituksilla.
Sellaisissa olosuhteissa ilmestyi v. 1753 kolmas nide, joka oli niin varovainen, että se suorastaan suututti Voltaire'iä. Kolmella seuraavalla yhtä varovaisella niteellä luovittiin sitten aina vuoteen 1757, mutta silloin puhkesikin myrsky uudelleen, ja nyt kaikilta tahoilta yht'aikaa, hukuttamaan tietokirjaa. Hallitus ja papit uhkasivat sensuurilla, ja suuri yleisö kielsi yritykseltä sen myötätunnon, joka yksinään saattaa antaa voimia kestämään ahdistusta. Taantumus oli päässyt valtaan sen jälkeen kun Damiens oli tehnyt murhayrityksensä Ludvig XV:tä vastaan ja vapaamieliset oli saattanut pahaan huutoon Helvétiuksen kirjaDe l'Esprit(Älystä), jonka rohkean materialismin katsottiin edustavan koko filosofisen leirin elämänkäsitystä. Lisäksi oli Rousseau vähäpätöisten riitaisuuksien ja kurjien juorujen johdosta julistanut koko maailmalle eroavansa ensyklopedisteista ja siirtyvänsä heidän vastustajainsa puolelle. Ja sitten räjähti maaliskuussa v. 1759 suuri pommi, kun valtioneuvosto aivan yksinkertaisesti lakkautti tietokirjan julkaisemisoikeuden ja kielsi ei ainoastaan uusien niteiden valmistamisen, vaan myös jo valmiiden niteiden myymisen.
Nyt alkoi koettelemuksen aika suuren yrityksen kaikille avustajille, mutta lähinnä hänelle, joka johti työtä ja joka oli ponnistanut kaiken tarmonsa päästäkseen päämääräänsä kaikista vastuksista huolimatta. Mutta Diderot'llekin koitti aika, joka osoitti, mikä hän oli miehiään, ja mikä järkähtämätön, sitkeä sisu hänessä asui. Seuraavina vuosina nousi Diderot'n hahmo valtavaan voimaan, ja hän kohosi yli aikalaistensa näyttäessään kerta kerralta, mihin kaikkeen hän kykeni oman onnensa nojaan jätettynä. Vastoinkäymisissä eli Diderot toimintansa kunniakkaimman vaiheen. Hänen luonteessaan oli paljonkin vikoja, mutta hän kesti arvokkaasti suuren, ratkaisevan yksinäisyyskokeen, johon me joudumme silloin, kun ystävät hylkäävät meidät ja kun katkeruus ja pettymykset jäytävät elinvoimaamme. Silloin nähdään, mistä voimakkain personallisuus on etsittävissä: niiden monien joukostako, jotka väistyvät, tai siitä ainoastako, joka pysyy paikallaan kaikkien muiden taakka kasattuna hartioilleen ja pelkurien halveksunnan painaessa mieltä.
Tätä viimeksi mainittua tunnetta oli Diderot vain liiankin usein saava kokea. Kaksi kuukautta erioikeuden peruuttamisen jälkeen jätti hänet d'Alembert, ja hän menetti täten taitavimman, vaikkeikaan parhaan apulaisensa. Niinkuin aikaisemmin on huomautettu, oli d'Alembert ollut sanakirjayrityksen valtiomies; hän oli ollut, niinkuin on rumempaa nimitystä käyttäen sanottu, kettuna ensyklopedistain pesässä. Hänen notkeutensa oli hyödyksi, milloin oli kysymyksessä kannatuksen hankkiminen työlle, ja hänen yhteiskunnallinen ja tieteellinen arvovaltansa antoi sille tarpeellista mahdikkuutta. Mutta sellainen arvokas ja kunnioitettu avustaja voi, kuinka hyödyllinen hän liekään myötätuuleen laskettaessa ja luovailtaessa, osoittautua aivan merkityksettömäksi myrskyn noustessa. Sen sai Diderot kokea d'Alembert'in suhteen. "Hänen innostuksensa yhteisen asian hyväksi", lausuu Ducros kirjassaan ensyklopedistoista, "ei ollut milloinkaan ollut ylenmääräinen; sitä hillitsi hänen omien sanojensa mukaan terveyttä silmällä pitävä rovion liiallisen kuumuuden pelko ja vielä enemmän se varovaisuus, joka oli luonteellista hänen epäilevälle älylleen ja kuivaile sydämelleen." Hän saattoi kyllä työskennellä suuren päämäärän saavuttamiseksi, mutta hän piti, niinkuin hän itse tunnusti eräässä Voltaire'ille lähettämässään kirjeessä, enemmän rauhastaan kuin järjen voitosta. Mutta jos hän näin pysyi maltillisena yleistä vääryyttä katsellessaan, niin ei hän sietänyt häntä itseään ärsytettävän. "Pilkkapuheet ja saarnat, joilla meitä ahdistetaan", kirjoitti hän Voltairehlle, "väsyttävät minua, ja tämäynnä muutamat muut syytpakottavat minut ainaiseksi luopumaan tuosta kirotusta sanakirjatyöstä." Mitä nämä muut syyt olivat, ei käy ilmi kirjeen jatkosta. Mutta me saamme selityksen tähän eräästä kirjeestä, jonka Diderot vuorostaan lähetti ystävättärelleen, neiti Volland'ille. D'Alembert tahtoi aivan yksinkertaisesti suurempaa palkkiota kuin kustantaja jaksoi maksaa. Sellainen yrityksen kaikkein vaarallisimmalla hetkellä esitetty vaatimus tuntui Diderot'sta pöyristyttävältä, ja syvällä suuttumuksella kuvaili hän jäähyväiskeskusteluaan d'Alembert'in kanssa. Heidän välinsä eivät kuitenkaan rikkoutuneet lopullisesti, ja d'Alembert antoi vielä ensyklopediaan muutamia pienempiä geometrisiä kirjoitelmia.
Aikaisemmin on jo mainittu, että Voltaire oli d'Alembert'in välityksellä joutunut ottamaan osaa sanakirjayritykseen. Hänen nähdäkseen edusti juuri d'Alembert tätä yritystä, ja hän vaati sentähden käsikirjoituksiaan takaisin vähän senjälkeen kun hänen ystävänsä oli eronnut toimituksesta. Hän asettui nyt samalle kannalle kuin aikaisemminkin vaihtaessaan tietokirjan ensimäisen niteen liiallista varovaisuutta. Ilman vapautta, sanoi hän, ei työtä voitu suorittaa loppuun, ja Diderot'n pitäisi sentähden olla yhtä viisas kuin hänen virkaveljensäkin, s.o. luopua työstä, jonka sorto teki melkein mahdottomaksi. Tai jos hän itsepäisesti halusi jatkaa, niin tulisi hänen ainakin julkaista sitä muualla kuin Pariisissa. Voltaire itse ehdotti Lausanne'ia, Fredrik Suuri kutsui tietokirjaa Berliiniin ja Katariina tarjosi pietarilaiset kirjapainonsa sen käytettäväksi.
Mutta Diderot ei huolinut enempää varoituksista kuin houkutuksistakaan. Hän tahtoi päättää työnsä ja hän tahtoi päättää sen juuri Pariisissa. Häntä sitoi tunne, jota eivät hänen aikalaisensa vielä voineet täysin käsittää: se velvollisuudentunto, joka on perusaineksena nykyaikaisen kirjallisen ammattimiehen siveysopissa ja jonka sisimpänä olemuksena on sopimuksen pyhyyden kunnioittaminen. Kustantaja ja työmiehet olivat riippuvaisia hänestä; sentähden ei hänellä ollut oikeutta väsyä kesken. Ja sentähden ei hän masentunut, vaan jätti viranomaisille lakkaamatta valituskirjoituksia ja vaati oikeuttaan. Kun vihdoin uusi hallituksen antama käsky koetti pakottaa kustantajaa suorittamaan takaisin tilausmaksut, sai Diderot hänet olemaan tottelematta. Hän alkoi salaa valmistella kymmentä jälelläolevaa tekstinidettä, voidakseen sitten sopivalla hetkellä lähettää ne tilaajille yht'aikaa yhdentoista kuvia ja piirroksia sisältävän niteen mukana. Hän teki uuden sopimuksen, joka antoi kaikki edut kustantajalle ja kaikki vaivat toimittajalle. Ja niin oli hän kesällä 1759 taas täydessä työssä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Samaan aikaan kuin paavi julisti hänen yrityksensä pannaan, alkoivat kirjanpainajani koneet työskennellä. Se oli rohkeata, mutta Diderot tunsi hallituksensa ja tiesi, ettei ollut niin hirveätä olla hiukan tottelematon.
Todellisuudessa ei asia ollutkaan niin toivoton kuin Diderot'n aputoimittajat olivat luulleet, 18. v. s:n Ranskassa saattoi tapahtua, että kirjailijat, joita sensuuri ahdisti, voivat saada apua itseltään ylipainoasiamieheltä. Hallituspiireissä vallitseva kurittomuus teki hallituksen heikoksi. Silloin tällöin oli pakko antaa perään jesuiitoille ja kieltää eräitä kirjoja, mutta kiellot annettiin useinkin vain silmän lumeiksi, ja jesuiittoja vihattiin liiaksi, jotta olisi kauvankaan pidetty voimassa tällaisia väkinäisiä toimenpiteitä. Tässä keskinäisen kilpailun ja kateuden pelissä saattoi kestävä mies, joka osasi odottaa, toivoa joskus tapahtuvan suotuisiakin käänteitä. Eikä Diderot väsynytkään, vaan taisteli ja neuvotteli samalla kertaa, siinä sivussa lisäten kahdenkertaiseksi työnsä vauhdin. Hän ei ollut nyt yksinomaan ainoa julkaisija ja toimittaja, vaan tarkasti hän myös itse kaikki käsikirjoitukset, lukipa korjausvedoksetkin. Samalla sepitti hän hyvän osan parhaita kirjoituksiaan filosofian, sielutieteen, historian ja valtiotieteen alalta. Se oli voimannäyte, joka pakotti Voltaire'inkin sitä ihailemaan. Diderot oli, kirjoitti Voltaire, samalla kertaa sekä Herakles että Atlas, joka yksinään kantoi tuota suurta yritystä väkevillä hartioillaan.
Käyttämällä kaiken mahtavan tarmonsa onnistui Diderot'n saattaa työnsä loppuun, apulaisenaan muuan vaatimaton, mutta ahkera ja sitkeä mies, joka oli liittynyt häneen viimeisinä vuosina. V. 1764 voi hän, niinkuin hän itse sanoi, huutaa maan olevan näkyvissä, ja v. 1765 ilmestyivät kaikki viimeiset tekstiniteet, salaa jaettaviksi niille tilaajille, jotka poliisi oli hyväksynyt. Julkaisija oli varmaankin hyvin tyytyväinen nähdessään jättiläistyönsä nyt vihdoinkin kaikista vastuksista huolimatta suoritettuna. Mutta voittoriemuun valoi katkeruuden pisaran se viime hetkessä tehty havainto, että hänen kustantajansa oli toiminut salaa sensorina ja poistanut pelkän varovaisuuden nimessä pitkiä pätkiä Diderot'n tekstin viimeisistä korjausvedoksista. Pettyneenä jätti hän työnsä, ja surumielin valitti hän tuhlanneensa niin suuren osan elämästään ensyklopedistain pesässä.