Neiti Blimber oli samannäköinen kuin edellisenäkin päivänä, paitsi että hänellä oli huivi hartioillaan. Hänen lyhyt vaalea tukkansa oli yhtä kiharainen kuin ennenkin. Niinikään oli hänellä jo nenällään silmälasit, niin että Paul ihmetteli itsekseen, pitikö hän niitä vuoteessakin. Cornelialla oli täällä oma pieni viileä huone, jossa oli muutamia kirjoja eikä ollenkaan tulta. Mutta neiti Blimberiä ei koskaan palellut eikä nukuttanut.
"Dombey, minä lähden ulos terveyteni vuoksi", sanoi neiti Blimber.
Paul ei päässyt selville, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi hän ei lähettänyt palvelijaa tuolle asialle, kun sää oli niin ruma. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan ääneen, sillä hänen huomionsa kiintyi pieneen kirjapinoon, jota neiti Blimber näytti juuri järjestelleen.
"Nämä kuuluvat sinulle, Dombey", virkkoi neiti Blimber.
"Kaikkiko?" kysyi Paul.
"Niin", vastasi neiti Blimber, "ja herra Feeder valitsee sinulle pian muutamia lisää, jos olet niin oppivainen kuin odotan sinun olevan, Dombey."
"Kiitoksia, neiti", virkkoi Paul.
"Minä lähden ulos terveyteni vuoksi", toisti neiti Blimber, "ja sillä välin kun olen poissa, nimittäin tästä aamiaiseen asti, Dombey, toivon sinun lukevan läpi sen, mitä olen merkinnyt näissä kirjoissa, ja sanovan sitten minulle, oletko ymmärtänyt sen kaiken ja mitä mieleesi on siitä jäänyt. Älä hukkaa aikaa, Dombey, sillä sinulla ei ole sitä ollenkaan liikaa, vaan vie ne alakertaan ja aloita heti."
"Kyllä, neiti", vastasi Paul.
Niitä oli niin monta, että vaikka Paul pani toisen kätensä alimman kirjan alle ja toisen ynnä leukansa ylimmälle ja puristi niitä lujasti rintaansa vasten, luiskahti keskimmäinen kirja pois, ennenkuin hän oli päässyt ovelle, ja sitten ne putosivat kaikki lattialle. Neiti Blimber sanoi: "Voi, Dombey, Dombey, tuo näyttää huolimattomalta!" ja järjesti ne taas pinoksi Paulin syliin. Tällä kerralla onnistui Paulin taitavasti säilyttämällä tasapainonsa päästä ulos huoneesta ja muutamia porrasaskelmia alaskin, ennenkuin kaksi kirjaa taas tipahti. Mutta hän piti toisista kiinni niin lujasti, ettei häneltä enää pudonnut muita kuin yksi alakerroksen lattialle ja yksi käytävään. Kun hän oli saanut muut kirjat viedyksi kouluhuoneeseen, lähti hän taas portaita ylös kokoamaan pudonneita. Saatuaan lopulta yhteen koko kirjavarastonsa ja kiivettyään paikalleen hän ryhtyi työhön Tozerin rohkaisemana sillä huomautuksella, että "hän nyt oli päässyt siihen käsiksi". Se olikin ainoa keskeytys, joka hänelle sattui ennen aamiaista. Tällä aterialla hänellä ei ollut laisinkaan ruokahalua, mutta kaikki oli yhtä juhlallista ja hienoa kuin muillakin kerroilla. Kun se oli päättynyt, seurasi hän neiti Blimberiä portaita ylös.
"Jaha, Dombey", sanoi neiti Blimber. "Mitä olet oppinut kirjoistasi?"
Niihin sisältyi vähän englantia ja jonkin verran latinaa — esineiden nimiä, artikkelien ja nimisanojen taivutuksia, niiden harjoituksia ja alkeissääntöjä — hiukan oikeinkirjoitusta, silmäys muinaisajan historiaan, viittaus tai pari nykyajan historiaan, muutamia taulukoita, joista pari kolme käsitteli painoja ja mittoja, ja vähän yleistietoa. Kun Paul-parka oli tavaillut numero kahden läpi, huomasi hän, ettei aavistanut enää mitään numero yhdestä. Katkelmia siitä tunkeutui sitten numero kolmeen, joka sekaantui numero neljään, ja tämä taas takertui numero kahteen. Lopulta hän ei ollut oikein varma siitä, tekikö kaksikymmentä Romulusta Remuluksen tai olikohic haec hocjokin painomitta tai teonsana aina samaa sukua kuin muinainen britti tai oliko kolme kertaa neljä taurushärkä — kaikesta tuosta hän oli kerrassaan epäselvillä.
"Voi, Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "tämähän on kovin ikävää".
"Suokaa anteeksi", sanoi Paul, "jos saisin jonkin kerran vähän puhellaGlubbs-ukon kanssa, osaisin luullakseni paremmin".
"Joutavia, Dombey", sanoi neiti Blimber. "En tahdo kuulla tuollaista. Tämä paikka ei ole sovelias minkäänlaisille Glubbseille. Sinun täytyy luullakseni viedä kirjat yksitellen alakertaan ja oppia ensin täydellisesti päivän osuus A, ennenkuin siirryt B:hen. Niin, Dombey, vie nyt mukaasi päällimmäinen kirja ja palaa sitten, kun olet oppinut siitä läksysi."
Neiti Blimber ilmaisi mielipiteensä Paulin sivistymättömästä tilasta synkän iloisesti ikäänkuin olisi odottanut tällaista tulosta ja ollut mielissään huomatessaan, että heidän piti olla alituisesti tekemisissä toistensa kanssa. Paul poistui vieden päällimmäisen kirjan, niinkuin oli käsketty, ja rupesi puskemaan läpi alakerrassa. Välillä hän muisti siitä joka sanan, välillä taas unohti kaikki ja samalla muunkin maailman. Vihdoin hän uskalsi mennä yläkertaan läksynsä kuulusteluun. Nyt se oli jälleen vähällä haihtua hänen päästään, ennenkuin hän oli päässyt alkuunkaan, kun neiti Blimber sulki kirjan ja sanoi: "Anna kuulua, Dombey!" Tämä temppu ilmaisi niin selvästi neidillä olevan kaikki tiedot tallella mielessään, että Paul katseli häntä hämmästyksen vallassa kuin skolastisilla oljilla täytettyä keinotekoista mörköä.
Mutta hän selviytyi kuitenkin aika hyvin. Neiti Blimber kehui häntä toivorikkaaksi aluksi, joka nopeasti menestyisi, ja antoi hänelle heti suoritettavaksi läksyn B. Siitä hän sai siirtyä vielä ennen päivällistä läksyihin C ja D. Raskasta oli jatkaa lukuja heti päivällisen jälkeen. Paul tunsi päätään ihan huimaavan. Hän oli sekaisin kaikesta, uninen ja haluton. Mutta kaikilla muillakin pojilla oli samanlaiset tunteet, ja heidän oli kuitenkin pakko ruveta myös lukuihin käsiksi — jos se muuten oli miksikään lohdutukseksi. Kumma kyllä, eteisen suuri kello toisti yhä uudelleen ensimmäistä kysymystään eikä kertaakaan sanonut: "Hyvät herrat, nyt käymme taas käsiksi opintoihin", sillä se sai lakkaamatta kuulla sitä lausetta lähellään. Opinnot kiersivät ympäri kuin mahtava pyörä, jonka päällä nuorukaisia hellittämättä venytettiin.
Teen jälkeen oli taas harjoituksia ja valmistuksia seuraavan päivän varalle kynttilän valossa. Ja sitten määräaikana oli mentävä vuoteeseen, jossa sai nauttia levosta ja unhotuksen suloisuudesta, mikäli päivän opinnot eivät kummitelleet unessa.
Oi lauantaipäiviä, suloisia lauantaita, jolloin Florence aina tuli puolenpäivän aikana eikä suostunut jäämään pois minkäänlaisella ilmalla, vaikka rouva Pipchin mutisi ja torui ja kiusasi häntä kovasti. Nämä lauantait olivat todellisia sapatteja ainakin kahdelle pikku kristitylle kaikkien juutalaisten joukossa, ja silloin suoritettiin pyhitystä vahvistamalla yhä kiinteämmiksi veljen ja sisaren rakkautta.
Eivät edes sunnuntai-illat — raskaat sunnuntai-illat, joiden varjo pimitti jo aamun ensimmäistä valonkoittoa — voineet turmella näitä kalliita lauantai-päiviä. Paul ei välittänyt siitä, oltiinko laajalla merenrannalla, missä he istuskelivat tai kävelivät yhdessä, vai ainoastaan rouva Pipchinin synkässä takahuoneessa, jossa Florence lauloi Paulille niin lempeästi, pidellen hänen väsynyttä päätänsä sylissään. Hän ei välittänyt muusta kuin Florencesta. Mitään muuta hän ei ajatellut. Sunnuntai-iltaisin taas ammotti tohtorin synkkä ovi nielaistakseen hänet viikoksi, ja silloin oli aika lausua jäähyväiset Florencelle.
Rouva Wickam oli viety takaisin kotiin Lontoon-taloon, ja neiti Nipper, joka nyt oli sievä nuori nainen, oli tullut Brightoniin, joutuen moneen rivakkaan otteluun rouva Pipchinin kanssa. Jos vanha rouva oli koskaan tavannut vertaistaan, oli hän nyt tavannut. Neiti Nipper oli vetänyt miekkansa esille huotrasta heti ensimmäisenä aamuna rouva Pipchinin talossa herättyään. Hän ei pyytänyt eikä antanut armoa. Hän halusi sotaa, ja sota syttyikin, ja rouva Pipchin sai siitä päivästä lähtien alituisesti pelätä yllätyksiä, kiusantekoa, pilkkaa ja kahakoita. Hyökkäsipä vihollinen hänen kimppuunsa käytävästä hänen nauttiessaan kaikessa rauhassa kyljyksistään eikä säästänyt edes hänen paahtoleipäänsä.
Neiti Nipper oli palannut eräänä sunnuntai-iltana Florencen kanssa saattamasta Paulia tohtorin luo, kun Florence otti poveltaan pienen paperipalan, johon oli kirjoittanut muutamia sanoja lyijykynällä.
"Katsoppas tätä, Susan", virkkoi hän. "Tässä on niiden pikku kirjojen nimet, jotka Paul tuo kotiin harjoitellakseen tehtäviä silloinkin, kun hän on kovin väsynyt. Jäljensin ne eilen illalla hänen kirjoittaessaan."
"Älkää näyttäkö niitä minulle, Floy-neiti", vastasi Nipper. "Yhtä mielelläni näkisin vaikka rouva Pipchinin."
"Susan, ole niin hyvä ja osta ne minulle huomisaamuna. Minulla on rahaa kylliksi", pyysi Florence.
"Mutta hyväinen aika, Floy-neiti!" huudahti neiti Nipper, "kuinka voitte puhua tuollaista, kun teillä on jo kyllin kirjoja ennestään ja opettajia ja opettajattaria, jotka lakkaamatta opettavat teille jotakin, vaikka minun uskoni on se, ettei teidän isänne olisi opettanut teille mitään eikä olisi ajatellutkaan sellaista, jollette olisi pyytänyt häneltä, eikä hän silloin voinut suoraan kieltää; mutta myöntyminen pyydettäessä on ihan eri asia kuin jos vapaaehtoisesti tarjoaisi jotakin. Minulla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos nuori mies seurustelee kanssani, ja kun hän kosii, voin ehkä vastata myöntävästi, mutta se ei ole samaa kuin jos sanoisin: Tahtoisitteko olla hyvä ja rakastaa minua?"
"Mutta voithan sinä ostaa minulle nuo kirjat, Susan. Ja kyllähän sinä ostatkin, kun tiedät minun haluavan niitä."
"Kyllä, neiti, mutta mihin te tarvitsette niitä?" virkkoi Nipper ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Jos olisi tarkoitus heitellä niitä rouva Pipchinin päähän, ostaisin kokonaisen vaununlastillisen."
"Luulisin voivani ehkä vähän auttaa Paulia, Susan, jos minulla olisi nuo kirjat", sanoi Florence, "ja tehdä tulevan viikon vähän helpommaksi hänelle. Ainakin haluaisin koettaa. Osta ne siis minulle, hyvä Susan, niin en koskaan unohda, kuinka kiltti sinä olet!"
Olisi täytynyt olla kovempi sydän kuin Susan Nipperillä, jotta olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta sitä pikku kukkaroa, jota Florence tarjosi, tai vastustaa ystävällistä, harrasta katsetta, joka seurasi hänen pyyntöään. Susan pani kukkaron taskuunsa sanaakaan vastaamatta ja lähti heti suorittamaan asiaa.
Kirjoja ei ollut helppo hankkia. Muutamissa myymälöissä vastattiin, että ne olivat heiltä juuri loppuneet tai etteivät he koskaan myyneet sellaisia tai että heillä oli ollut hyvin monta kappaletta viime kuussa tai että suurta lähetystä odotettiin ensi viikolla. Mutta Susan ei peräytynyt vähällä, vaan sai houkutelluksi mukaansa etsintäretkelle vaaleatukkaisen, mustaesiliinaisen nuorukaisen eräästä kirjakaupasta, jossa hän oli tuttu, ja kiusasi häntä niin perin pohjin koko ajan, että nuorukainen edes päästäkseen vapaaksi hänestä lopulta haali kokoon kaikki tarvittavat kirjat ja Susan saattoi palata kotiin voitonriemuisena.
Näiden aarteiden ääressä Florence istui omien oppituntiensa jälkeen iltaisin seuratakseen Paulin jälkiä tieteen okaisilla poluilla. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi Paulin kintereille, saavutti hänet, vieläpä meni hänen ohitseenkin, sillä hänellä oli nopea ja selvä käsityskyky ja apuna kaikkein ihmeellisin opettaja, nimittäin rakkaus.
Ei sanaakaan tästä hiiskuttu rouva Pipchinille, mutta monena yönä, kun kaikki jo olivat vuoteessa ja neiti Nipper, tukka paperikäärylöissä ja itse nukkumassa jossakin epämukavassa asennossa Florencen rinnalla, lepäsi mitään aavistamatta ja kun kamiinin ritisevä hiillos oli muuttunut kylmäksi ja harmaaksi ja kynttilät paloivat loppuun ja kovertuivat pohjaa myöten, koetti Florence niin innokkaasti asettua pienen Dombeyn tilalle, että hänen mielenlujuutensa ja kestävyytensä nostivat hänet melkein oikean Dombeyn tasolle.
Ja suuri oli hänen palkintonsa, kun hän eräänä lauantai-iltana Paulin istuuduttua tapansa mukaan lukujensa ääreen saattoi asettua hänen rinnalleen ja tehdä helpoksi kaikki, mikä tuntui vaikealta, ja valaista ja selventää kaiken hämärän. Tosin oli palkintona vain hämmästynyt ilme Paulin kalpeilla kasvoilla — punastus — hymy — ja sitten luja syleily — mutta taivas tietää, kuinka Florence iloitsi siitä runsaasta korvauksesta, jonka hän näin sai vaivoistaan.
"Oi, Floy!" huudahti veli, "kuinka minä rakastan sinua! Kuinka minä rakastan sinua, Floy!"
"Ja minä sinua, kultaseni!"
"Niin, senhän tiedän, Floy."
Paul ei puhunut siitä enempää, mutta istui koko illan hiljaa sisarensa vieressä, ja yöllä hän huusi omasta pikku huoneestaan, joka oli Florencen huoneen vieressä, kolme neljä kertaa rakastavansa häntä.
Siitä päivästä alkaen valmistautui Florence istumaan Paulin vieressä joka lauantai-iltapäivä ja kärsivällisesti auttamaan häntä seuraavan viikon työssä, mikäli he osasivat arvata sen etukäteen. Se ilahduttava ajatus, että sai tehdä juuri samaa työtä, jota Florence oli tehnyt hänen edellään, olisi jo sinänsä ollut Paulille yllykkeenä ryhtymään uutterasti lukuihin käsiksi, mutta kun ottaa huomioon kuorman kevennyksen, jonka tämä apu tuotti, on juuri ehkä sen ansioksi laskettava, ettei hän uupunut kuorman alle, jonka kelpo neiti Blimber oli sälyttänyt hänen selkäänsä.
Asia ei suinkaan ollut niin, että neiti Blimber olisi tahallaan ollut hänelle liian ankara tai että tohtori Blimber olisi tahtonut kohdella poikia liian ankarasti. Cornelia vain piti kiinni siitä uskosta, jossa hänet oli kasvatettu, ja tohtori jonkinlaisen käsitteiden hämmennyksen vallassa katseli poikia sellaisin silmin kuin he kaikki olisivat tohtoreita ja täysikasvuisina syntyneitä. Oppilaittensa lähimpien omaisten kiitoksen rohkaisemana ja heidän sokean turhamaisuutensa ja harkitsemattoman kiireensä yllyttämänä tohtori Blimber ei tietysti voinut huomata erehdystään tai kääntää pullistuneita purjeitaan toiseen suuntaan.
Samoin kävi Paulinkin. Kun tohtori Blimber sanoi hänen edistyvän aika lailla ja osoittavan hyviä luontaisia lahjoja, vaati Dombey entistä enemmän jouduttamaan hänen opintojaan. Kun tohtori Blimber taas Briggsistä ilmoitti, ettei hän edistynyt paljon eikä ollut luonnostaan lahjakas, vaati pojan isä hellittämättä ankaraa opetusta jatkettavaksi. Lyhyesti sanoen, kuinka korkea ja väärä lämpötila tohtorin ansarissa olikin, olivat kasvien omistajat aina valmiit tarttumaan kiinni palkeisiin ja lietsomaan tulta.
Sen vähän iloisuuden, mitä Paulilla ehkä alussa oli, hän menetti tietysti pian. Mutta kaiken sen hän säilytti, mikä hänen luonteessaan oli omituista ja varhaisvanhaa ja miettiväistä, ja eläessään oloissa, jotka olivat niin suosiollisia näiden ominaisuuksien kehittymiselle, hän kävi entistäänkin omituisemmaksi ja varhaisvanhemmaksi ja miettiväisemmäksi.
Ainoa erotus oli se, että hän säilytti luonteensa oman itsensä salaisuutena. Päivä päivältä hän muuttui yhä miettivämmäksi ja umpimielisemmäksi eikä pannut ainoaankaan henkilöön tohtorin talossa samantapaista uteliasta huomiota kuin aikoinaan rouva Pipchiniin. Hän oli mielellään yksin, ja niinä lyhyinä välihetkinä, jolloin hän ei ollut vaipunut lukuihinsa, ei häntä miellyttänyt mikään niin paljon kuin vaeltelu talossa yksikseen tai istuminen portailla kuuntelemassa eteisen suurta kelloa. Hän tunsi tarkoin kaikki talon seinäpaperit ja näki niiden kuvioissa sellaista, mitä ei kukaan muu huomannut. Hän keksi pieniä tiikereitä ja jalopeuroja juoksentelemassa makuuhuoneen seinillä ja kierosilmäisiä kasvoja vilkuilemassa lattiamaton kuvioissa ja ruuduissa.
Niin eleli yksinäinen lapsi kaikkien näiden kuvittelemainsa ilmiöiden keskellä, eikä kukaan häntä ymmärtänyt. Rouva Blimber piti häntä "kummallisena", ja toisinaan sanoivat palvelijat pikku Dombeyn "haaveilevan", mutta siinä oli kaikki.
Vain nuori Toots käsitti häntä hiukan, mutta ei kyennyt sitä ilmaisemaan. Käsitteiden laita on samoin kuin kummitusten (ainakin sen mukaan kuin yleensä ajatellaan kummituksia), että niille pitää puhua vähän ennenkuin ne selittävät olemuksensa lähemmin, ja Toots oli jo kauan sitten lakannut rasittamasta mieltään omintakeisilla kysymyksillä. Mahdollisesti kohosi hänen aivoistaan jonkinlaista sumua, joka olisi kehittynyt mahtavaksi hengeksi, jos se olisi voinut valautua johonkin muotoon, mutta se ei pystynyt siihen, vaan noudatti siinä määrin arabialaisessa sadussa mainitun savun esimerkkiä, että tuli näkyviin paksuna pilvenä ja jäi paikalleen leijailemaan. Siitä jäi kuitenkin pieni olio yksinäiselle rannikolle, ja Toots tuijotti siihen hellittämättä.
"Mitä kuuluu?" oli hänellä tapana kysyä Paulilta viitisenkymmentä kertaa päivässä.
"Kiitos, oikein hyvää", vastasi Paul.
"Paiskaappas kättä", jatkoi Toots tavallisesti.
Paul totteli tietysti heti. Tuijotettuaan kauan Pauliin ja läähätettyään kovasti Toots jatkoi tavallisesti: "Mitä kuuluu?" Siihen Paul taas vastasi: "Kiitos, oikein hyvää."
Eräänä iltana Toots istui pulpettinsa ääressä vaipuneena kirjeitten kirjoittamiseen, kun hänen mieleensä näytti juolahtavan suurenmoinen aie. Hän laski kynän kädestään ja lähti etsimään Paulia, jonka vihdoin löysi pitkän hakemisen perästä katselemassa ulos pienen makuuhuoneensa akkunasta.
"Kuuleppa", huudahti Toots ruveten puhumaan samalla kun avasi oven, jottei unohtaisi, mitä aikoi sanoa, "mitä sinä ajattelet?"
"Voi, minä ajattelen niin monia asioita", vastasi Paul.
"Tosiaanko?" kysyi Toots näyttäen pitävän jo tätä seikkaa sinänsä hämmästyttävänä.
"Jos teidän täytyisi kuolla", virkkoi Paul katsoen hänen kasvoihinsa —
Toots säpsähti ja näytti kovin levottomalta.
"— niin ettekö mieluummin kuolisi kuutamoisena yönä, jolloin taivas on oikein kirkas ja tuuli puhaltaa niinkuin viime yönä?"
Toots katseli epäröivän näköisenä Paulia ja sanoi päätänsä pudistaen, ettei hän sitä tiennyt.
"Ei tarvitse tuulla kovasti", jatkoi Paul, "vaan soida ilmassa samoin kuin laineet soivat näkinkengissä. Oli kaunis yö. Kun olin kuunnellut kauan aikaa laineitten kohinaa, nousin makuulta ja katselin ulos akkunasta. Silloin näin veneen tuolla täydessä kuuvalossa, purjeveneen."
Lapsi katseli Tootsiin niin kiinteästi ja puheli niin vakavasti, että toinen tunsi velvollisuudekseen sanoa jotakin veneestä ja virkkoi: "Salakuljettajia." Mutta puolueettomasti muistettuaan, että kaikella on kaksi puolta, hän lisäsi: "Tai tullivartijoita."
"Purjevene", toisti Paul, "täydessä kuuvalossa. Purje kuin käsivarsi, puhdasta hopeaa. Se poistui kauas, ja mitä luulette sen näyttäneen tekevän heiluessaan aalloilla?"
"Kaatuvan kumoon", sanoi Toots.
"Se näytti viittaavan", virkkoi lapsi, "viittaavan minua tulemaan! —Tuolla hän on! Tuolla hän on!"
Toots oli melkein suunniltaan pelosta kuullessaan tämän äkillisen huudahduksen äskeisen jälkeen ja huusi: "Kuka?"
"Sisareni Florence!" vastasi Paul. "Hän katselee ylös tänne ja heiluttaa kättään. Hän näkee minut — hän näkee minut! Hyvää yötä, Florence, hyvää yötä, hyvää yötä."
Hänen nopea siirtymisensä rajattoman ilon valtaan, kun hän seisoi siinä akkunan ääressä lähettäen lentosuukkoja ja taputtaen käsiään, ja kirkkauden häipyminen hänen piirteistään Florencen kadotessa näkyvistä, jolloin hänen pikku kasvoilleen jäi alistuva surumielisyys, olivat niin silmäänpistävät, ettei Tootskaan voinut olla niitä huomaamatta. Heidän puhelunsa keskeytyi juuri silloin, sillä viemisille tuli rouva Pipchin, joka tavallisesti ilmestyi mustassa puvussaan Paulia tervehtimään juuri ennen hämärän tuloa kerran pari viikossa, mutta alulle pantu keskustelu oli vaikuttanut niin tuntuvasti Tootsin mieleen, että hän vaihdettuaan tavalliset tervehdykset palasi pari kertaa kysymään rouva Pipchiniltä, mitä hänelle kuului. Tätä piti pikavihainen vanha rouva harkitusti keksittynä ja kauan suunniteltuna loukkauksena, joka oli kypsytetty alakerrassa asustavan heikkosilmäisen miehen pirullisissa aivoissa. Mainittua nuorta miestä vastaan hän tekikin nimenomaisen valituksen tohtori Blimberille vielä samana iltana. Tohtori ilmoitti asianomaiselle heti, että jos hän kerrankaan vielä käyttäytyisi samoin, olisi pakko erottaa hänet toimestaan.
Kun illat nyt olivat pitemmät, hiipi Paul joka ilta akkunansa ääreen odottaakseen Florencea, joka käveli määräaikana edestakaisin, kunnes näki Paulin. Heidän molemminpuolinen tervehdyksensä oli auringonvalon välähdys Paulin jokapäiväisessä elämässä. Usein pimeän tultua käveli toinenkin olento yksinään tohtorin talon edustalla. Harvoin hän enää tuli lauantaisin tapaamaan. Hän ei voinut kestää sitä. Hän tuli mieluummin tuntemattomana katselemaan ylös niihin akkunoihin, joiden takana hänen poikansa valmistautui mieheksi. Hän odotti ja katseli ja suunnitteli ja toivoi.
Voi, jospa hän olisi voinut nähdä samoin kuin toiset hennon, laihan pojan ylhäällä katselemassa aaltoja ja pilviä hämärissä vakavin silmin ja nojautumassa yksinäisen häkkinsä akkunaan lintujen lentäessä ohi, ikäänkuin olisi tahtonut itsekin lähteä lentämään pois kilpaa niiden kanssa!
Liikeasioita
Dombeyn liikehuoneiston pihan varrella oli vanhoista ajoista lähtien ollut hedelmäkojuja, joissa kuljeskelevat myyjät ja myyjättäret tarjosivat kymmenen ja viiden välillä kaupaksi myös tohveleita, taskukirjoja, sieniä, koirien kaulaketjuja, Windsorin saippuaa ja välillä jonkin lintukoiran tai öljymaalauksen.
Lintukoira joutui aina tänne, kun pidettiin silmällä läheistä arvopaperipörssiä, missä on vallalla urheiluharrastus (tavallisesti alkuna vedonlyönti uusista hatuista). Muita kauppatavaroita tarjottiin suurelle yleisölle, mutta ei koskaan Dombeylle. Kun hän ilmestyi, vetäytyivät myyjät kunnioittavasti syrjään. Tohvelien, koirien ja kaulaketjujen tärkein kauppias — joka piti itseään julkisena henkilönä ja jonka muotokuva oli kiinnitetty erään taiteilijan ovelle Cheapsidessa — nosti etusormensa hattunsa reunalle Dombeyn sivuuttaessa hänet. Jollei portinvartija ollut lähtenyt jollekin asialle, juoksi hän aina palvelushaluisesti edeltä avaamaan Dombeyn liikkeen oven mahdollisimman leveälle ja pitämään sitä avoinna hattu kädessä siihen asti, kunnes Dombey oli astunut sisään.
Sisällä olivat konttoristit myös yhtä kunnioittavia käytöksessään. Dombeyn mennessä etumaisen konttorihuoneen läpi vallitsi siellä juhlallinen hiljaisuus. Liikkeen pilkkakirveskin oli hetkisen vaiti samoin kuin hänen takanaan rivissä riippuvat nahkaiset palosangot. Laimeassa ja haalistuneessa hämärässä, joka siivilöityi akkunoiden läpi ja jätti tumman varjon laudoitukselle, näkyivät kirjat ja paperit ja niiden yli kumartuneet olennot ahkerina ja vakavina ja tuntuivat olevan ulkomaailmasta yhtä eristetyt kuin jos olisivat kokoontuneet merenpohjalle. Silloin olisi perällä häämöittävä pieni kassaholvi, jossa aina paloi varjostettu lamppu, voinut esittää näihin syvyyden salaisuuksiin punaisella silmällään tuijottavan merihirviön luolaa.
Kun Perch, lähetti, jolla oli lepopaikkana pieni koroke kuin pöytäkellolla, näki Dombeyn tulevan sisään tai paremminkin tunsi hänen tulevan (sillä tavallisesti hän vaistomaisesti tunsi isäntänsä lähestymisen), kiiruhti hän Dombeyn huoneeseen, kohensi tulta, kaivoi uusia hiiliä laatikosta, ripusti sanomalehden kuivamaan tuliristikolle, siirsi tuolin ja suojuksen oikealle paikalleen, ja kääntyi ympäri samalla hetkellä, jolloin Dombey astui sisään, otti vastaan hänen päällystakkinsa ja hattunsa ja ripusti ne naulaan. Sitten Perch otti sanomalehden, käänsi sitä kerran pari käsissään tulen edessä ja laski sen kunnioittavasti Dombeyn viereen pöydälle. Niin vähän oli Perchillä halua kieltäytyä olemasta nöyrä viimeiseen asteeseen saakka, että jos hän olisi voinut laskeutua Dombeyn jalkoihin tai puhutella häntä jollakin sellaisella arvonimellä kuin kalifi Harunal-Rashidia, olisi hän ollut vieläkin tyytyväisempi.
Mutta koska tämä kunnianosoitus olisi ollut uudistusta ja kokeilua, tyytyi Perch ilmaisemaan käytöksellään niin hyvin kuin osasi: "Sinä olet silmäini valo, sieluni henkäisy, uskollisen Perchin valtias." Tämän epätäydellisen onnellisuuden virkistämänä hän sulki oven hiljaa, poistui varpaillaan ja jätti mahtavan isäntänsä yksin huoneeseen. Siellä tuijottivat Dombeyhin lyijypuitteisen kaariakkunan läpi rumat savuhatut ja talojen takaseinät ja etenkin erään ensi kerroksessa olevan suuren parturiliikkeen akkuna, jossa vahakuva, aamulla kaljuna kuin turkkilainen, mutta kello yhdentoista jälkeen päivällä varustettuna tuuhealla tukalla ja parralla kristittyjen viimeisimmän kuosin mukaan, aina näytti hänelle takaraivoaan.
Dombeyn ja tavallisen maailman välillä — mikäli hän joutui sen kanssa tekemisiin ulomman konttorihuoneen välityksellä, johon Dombeyn läsnäolon hänen omassa huoneessaan voi sanoa vaikuttaneen hillitsevästi tai viilentävästi — oli kaksi astetta alaspäin mennessä. Carker omassa huoneessaan oli yksi aste, Morfin omassa huoneessaan toinen. Kummallakin näistä herroista oli hallussaan oma pieni kamarinsa, johon päästiin samasta käytävästä kuin Dombeynkin huoneeseen. Carkerilla suurvisiirinä oli se huone, joka oli lähinnä sulttaania; Morfinilla alempiarvoisena virkamiehenä se huone, joka oli lähinnä konttoristeja.
Viimeksimainittu mies oli iloisennäköinen, ruskeasilmäinen vanhapoika, yläruumis vakavaan mustaan puettu, sääret taas pippurin- ja suolanvärisiin housuihin. Hänen mustassa tukassaan oli siellä täällä harmaita täpliä, ikäänkuin ajan askeleet olisivat niihin sattuneet, ja hänen poskipartansa oli jo valkea. Hän tunsi suurta kunnioitusta Dombeytä kohtaan, jolle myös osoitti asiaankuuluvaa arvonantoa, mutta kun hän itse oli hyväntuulinen eikä koskaan oikein hyvin viihtynyt Dombeyn juhlallisessa seurassa, ei hänessä koskaan herännyt kateutta niiden monien neuvottelujen vuoksi, joita Carker sai pitää Dombeyn kanssa, vaan oli salaa mielissäänkin siitä, että hänellä oli täytettävänään sellaisia velvollisuuksia, jotka harvoin soivat hänelle tilaisuuden joutua moisen kunnianosoituksen esineeksi. Hän oli suuri soitonharrastaja omalla tavallaan, liikeajan jälkeen, ja tunsi isällistä kiintymystä selloviuluaan kohtaan. Se tuotiin kerran viikossa Islingtonista, hänen asuntopaikastaan, erääseen Englannin pankin läheiseen klubihuoneistoon, jossa joka keskiviikkoilta yksityinen seurue esitti kiduttavia ja sietämättömiä kvartetteja.
Carker oli kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäinen herra, jolla oli kukoistava kasvojen väri ja kaksi niin täydellisen eheää ja loistavaa hammasriviä, että niiden säännöllisyys ja valkeus oikein tuskastutti. Mahdotonta oli olla huomaamatta niitä, sillä hän näytti niitä aina puhuessaan, ja hänen kasvoillaan oli niin leveä hymy (joka tosin vain harvoin ulottui hänen suutaan laajemmalle), että siinä oli jotakin kissan virnistyksen tapaista. Hän käytti jäykkää valkeaa kaulaliinaa päämiehensä esimerkin mukaan ja piti takkinsa nappeja aina kiinni kaulaan asti ja tiukkaa pukua.
Hänen käytöksensä Dombeytä kohtaan oli tarkoin harkittua ja täydellisesti ilmaistua, toisaalta tuttavallista, toisaalta kuitenkin sen suunnattoman juovan säilyttämistä, joka erotti heidät toisistaan. "Herra Dombey, teidän asemassanne olevan miehen ja minunkaltaiseni välillä ei ole minkäänlaista liiketoimiin soveltuvaa palvelevaisuuden osoitusta, jota pitäisin riittävänä. Sanon teille suoraan, herra Dombey, etten sitä yritäkään. Tunnen olevani kykenemätön tyydyttämään omaa mieltäni, ja taivas tietää, herra Dombey, että te tulette ilman sitä toimeen." Jos hän olisi pitänyt näitä sanoja aina mukanaan pahville painettuina ja takkinsa rintaan kiinnitettyinä Dombeyn nähtäviksi, ei hän olisi voinut selvemmin ilmaista kantaansa.
Sellainen oli konttoripäällikkö Carker. Toinen Carker, niin sanottu Carker nuorempi, Walterin ystävä, oli hänen veljensä, pari kolme vuotta vanhempi, mutta paljon jäljessä hänestä asemansa puolesta. Nuoremman veljen paikka oli virkaportaitten yläpäässä ja vanhemman niiden juurella. Vanhempi veli ei koskaan kohonnut askeltakaan tai nostanut jalkaansakaan pyrkiäkseen ylöspäin. Nuoret miehet sivuuttivat hänet ja kiipesivät yhä, mutta hän pysyi aina alhaalla. Hän tyytyi täydellisesti vähäpätöiseen asemaansa, ei koskaan valittanut eikä varmaankaan toivonut siitä pääsevänsä.
"Kuinka voitte tänä aamuna?" kysyi konttoripäällikkö Carker astuessaan äsken saapuneen Dombeyn huoneeseen eräänä päivänä kädessään nippu papereita.
"Kiitos, entä te, Carker?" vastasi Dombey nousten tuolistaan ja asettuen seisomaan selin tulisijaan. "Onko teillä siinä jotakin minulle?"
"Tuskin luulen olevan syytä vaivata teitä", selitti Carker, selaillen kädessään olevia papereita. "Teillähän on toimikunnan kokous tänään kello kolme."
"Ja toinen neljännestä vailla neljä", lisäsi Dombey.
"Unohtanetteko te koskaan mitään!" huudahti Carker. "Jos Paul-herra perii teidän muistinne, tulee hänestä hankala jäsen liikkeeseen. Yksi sellainen riittää."
"Teillähän on itsellännekin hyvä muisti", huomautti Dom "Oi,minullako?" vastasi konttoripäällikkö. "Sehän on minunkaltaiseni miehen ainoa pääoma."
Dombey ei näyttänyt vähemmän mahtavalta tai tyytyväiseltä nojatessaan uunia vasten, katsellessaan kiireestä kantapäähän apulaistaan, joka ei tietenkään huomannut sitä. Carkerin puvun jäykkyys ja sirous ja määrätty annos julkeutta, joko luontaista tai läheisen esikuvan mukaan matkittua, lisäsi tuntuvasti hänen nöyryytensä vaikutusta. Hän näytti mieheltä, joka rimpuilisi nujertavaa mahtia vastaan, jos suinkin jaksaisi, mutta oli kokonaan lannistunut Dombeyn suuruudesta ja ylemmyydestä.
"Onko Morfin täällä?" kysyi Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka aikana Carker oli selaillut papereita ja mutissut itsekseen yksityisiä sanoja niiden sisällyksestä.
"Kyllä hän on täällä", vastasi Carker kohottaen katseensa ja samalla hymyillen mahdollisimman leveästi. "Morfin on täällä ja hyräilee sävelten katkelmia, kaiketi eilisestä kvartetti-illastaan — niinkuin olen luullut kuulevani välillämme olevan seinän läpi. Hän saa minut sillä ihan vimmastumaan. Toivoisinpa hänen polttavan ilotulituksena selloviulunsa ja nuottivihkonsa."
"Ette taida kunnioittaa ketään, Carker", virkkoi Dombey.
"Enkö?" kysyi Carker näyttäen taaskin hampaansa vetämällä suunsa leveään kissamaiseen hymyyn. "No niin, en luullakseni monia ihmisiä. En ole varma muista kuin yhdestä", mutisi hän ikäänkuin olisi vain ajatellut ääneen.
Vaarallinen ominaisuus, jos se oli tosi, eikä suinkaan vähemmän vaarallinen, jos se oli teeskennelty. Mutta Dombey tuskin näytti niin ajattelevan seisoessaan yhä selin uuniin täyteen pituuteensa ojentuneena, katsellen lähintä apumiestään arvokkaasti ja tyynesti, mihin näytti sisältyvän tavallista voimakkaampi oman mahtavuuden tunto.
"Morfinista puhuttaessa", jatkoi Carker, ottaen erään paperin esille toisten joukosta, "muistan hänen ilmoittaneen, että muuan konttoristi on kuollut Barbadosin asioimistossa, ja ehdottavan varattavaksi paikan hänen seuraajalleen Pojassa ja Perillisessä, joka purjehtii täältä noin kuukauden kuluttua. Teille kai on yhdentekevää, kuka sinne lähtee? Meillä ei ole täällä sopivaa."
Dombey pudisti päätänsä äärimmäisen kylmäkiskoisesti.
"Se ei ole mikään erinomainen toimi", huomautti Carker ottaen käteensä kynän, jolla merkitsi jonkin sanan paperin takasivulle. "Hän voisi antaa sen jonkin soitannollisen ystävänsä orvolle veljenpojalle. Ehkä se lopettaisi hänen viulunsoittonsa, jos hänellä olisi siihen suuntaan taipumusta. Kuka siellä on? Sisään!"
"Suokaa anteeksi, herra Carker. En tietänyt teidän olevan täällä", sanoi Walter ilmestyen kädessään muutamia vastasaapuneita avaamattomia kirjeitä. "Herra Carker nuorempi —"
Kun tämä nimi mainittiin, joutui konttoripäällikkö Carker tai oli joutuvinaan äkkiä häpeän ja nöyryytyksen valtaan. Hän loi katseensa suoraan Dombeyhin masentunein ja puolustelevin ilmein, laski sen sitten ja pysyi hetkisen mitään puhumatta.
"Luulen jo ennen pyytäneeni teitä olemaan mainitsematta herra Carker nuoremman nimeä", virkkoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Walteriin päin.
"Pyydän anteeksi", vastasi Walter. "Aioin vain huomauttaa, että herraCarker nuorempi oli sanonut minulle luulevansa teidän lähteneen ulos.Muuten en olisi koputtanut ovelle teidän ollessanne keskustelemassaherra Dombeyn kanssa. Tässä on herra Dombeylle kirjeitä."
"Hyvä on", vastasi Carker temmaten ne hänen kädestään. "Menkää työhönne."
Mutta ottaessaan kirjeet näin kursailematta Carker pudotti niistä yhden lattialle eikä huomannut, mitä oli tehnyt, eikä Dombeykaan nähnyt kirjettä jalkojensa juuressa. Walter epäröi hetkisen ajatellen, että jompikumpi panisi sen merkille, mutta kun hän näki, ettei se osunut kummankaan silmiin, pysähtyi hän ja palasi, otti kirjeen lattialta ja jätti sen Dombeyn pulpetille. Kirjeet olivat tulleet postitse, ja sattui niin, että lattialle pudonnut oli rouva Pipchinin tavanmukainen tiedonanto, jonka oli samoin kuin ennenkin laatinut Florence, sillä rouva Pipchin oli huonohko kynäniekka. Kun Walterin palaaminen sai Dombeyn huomaamaan kirjeen, hätkähti hän ja katsoi vihaisesti nuorukaiseen kuin olisi luullut hänen tahallaan valinneen sen muiden joukosta.
"Voitte poistua", sanoi Dombey ylpeästi.
Hän rypisti kirjeen kädessään ja pani sen avaamattomana taskuunsa, kun oli nähnyt Walterin sulkevan oven mennessään.
"Joku on siis lähetettävä Länsi-Intiaan, vai mitä?" huomautti Dombey äkkiä.
"Niin", vastasi Carker.
"Lähettäkää Gay."
"Hyvä, kerrassaan mainiota. Mikään ei ole helpompaa", sanoi Carker osoittamatta minkäänlaista hämmästyksen merkkiä ja ottaen taas kynän käteensä tehdäkseen merkinnän kirjeen takasivulle yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Lähettäkäämme Gay."
"Kutsukaa hänet takaisin", sanoi Dombey.
Carker noudatti käskyä nopeasti, ja Walter palasi pian.
"Gay", sanoi Dombey kääntyen vähän nähdäkseen hänet olkapäänsä yli, "meillä on täällä —"
"Paikka", täydensi Carker hymyillen leveästi.
"Länsi-Intiassa. Barbadosissa. Lähetän teidät", virkkoi Dombey huolimatta kaunistella paljasta totuutta, "täyttämään erään nuoremman kirjanpitäjän paikan, joka nyt on avoinna toimistossani Barbadosissa. Ilmoittakaa enollenne minun puolestani, että olen valinnut teidät lähtemään Länsi-Intiaan."
Walterin hengitys oli niin kokonaan pysähtynyt hämmästyksestä, että hän tuskin jaksoi toistaa sanan "Länsi-Intiaan".
"Jonkun täytyy lähteä", sanoi Dombey, "ja te olette nuori ja terve, eikä enonne taloudellinen asema ole hyvä. Sanokaa enollenne, että teidät on sinne määrätty. Te ette lähde vielä. Kestää vielä kuukauden, ehkä parikin, ennenkuin matkalle on lähdettävä."
"Pitääkö minun jäädä sinne?" kysyi Walter.
"Jäädä sinne!" toisti Dombey kääntyen vähän enemmän häneen päin. "Mitä te tarkoitatte? Mitä hän tarkoittaa, Carker?"
"Asua siellä?" sammalsi Walter.
"Luonnollisesti", vastasi Dombey.
Walter kumarsi.
"Ei muuta", virkkoi Dombey ottaen taas kirjeet käteensä. "Te tietysti annatte hänelle aikanaan tiedon asianmukaisista varustuksista ja niin poispäin, Carker. Hänen ei tarvitse odottaa, Carker."
"Teidän ei tarvitse odottaa, Gay", huomautti Carker näyttäen ikeniään.
"Paitsi siinä tapauksessa", lausui Dombey lakaten lukemasta, mutta nostamatta katsettaan ja näyttämättä kuuntelevansa, "että hänellä on jotakin sanottavaa".
"Ei, herra", vastasi Walter levottomana ja hämillään ja melkein huumaantuneena, sillä loppumaton sarja erilaisia kuvia ilmestyi hänen mieleensä, joiden joukossa olivat etualalla kapteeni Cuttle vahakangashattu päässään hämmästyksestä jäykistyneenä istumassa huoneessaan rouva MacStingerin luona ja hänen enonsa suremassa hänen lähtöään pienessä takahuoneessaan. "Tuskin tiedän, mitä sanoa — olen hyvin kiitollinen."
"Hänen ei tarvitse odottaa, Carker", toisti Dombey.
Ja kun Carker uudisti hänen sanansa ja kokosi paperinsa kuin lähteäkseen pois, tunsi Walter, että jos hän viipyisi kauemmin, olisi se anteeksiantamatonta tungettelevaisuutta — etenkin koska hänellä ei ollut mitään sanomista — ja senvuoksi hän poistui pää sekaisena uusista ajatuksista.
Astuessaan pitkin käytävää vain puoleksi tajuissaan ja avuttomana kuin unessa hän kuuli Dombeyn oven taas sulkeutuvan, kun Carker tuli sieltä. Heti senjälkeen tämä herra kutsui häntä.
"Olkaa hyvä ja tuokaa ystävänne, herra Carker nuorempi, minun huoneeseeni."
Walter meni ulompaan konttorihuoneeseen ja ilmoitti asian Carkerille. Tämä tuli heti näkyviin väliseinän takaa, missä oli istunut yksinään nurkassa, ja lähti Walterin kanssa konttoripäällikkö Carkerin huoneeseen. Viimemainittu seisoi selin uuniin, pitäen käsiään takkinsa liepeitten alla ja katsellen valkean kaulaliinansa yli niin tylyn näköisenä kuin suinkin Dombey itse olisi voinut katsella. Hän otti heidät vastaan muuttamatta vähintäkään asentoaan tai kovaa ja synkkää ilmettään ja viittasi vain Walteria sulkemaan oven.
"John Carker", virkkoi hän sitten kääntyen äkkiä veljeensä päin ja näyttäen molemmat hammasrivinsä niin tuimana kuin aikoisi purra häntä, "minkä liiton sinä olet tehnyt tuon nuoren miehen kanssa, koska minua senvuoksi ahdistetaan ja vainotaan sinun nimesi mainitsemisella? Eikö riitä sinulle, John Carker, että olen läheinen sukulaisesi enkä voi vapautua siitä —"
"Sano häpeästä, James", keskeytti toinen hiljaisella äänellä huomatessaan veljensä tapailevan sanaa. "Sinä tarkoitat sitä, ja onhan sinulla syytäkin puhua häpeästä."
"Niin, häpeästä", myönsi konttoripäällikkö korostaen sanaa terävästi, "vai pitääkö sitä asiaa vielä hälyttää ja toitottaa ja julistaa lakkaamatta koko toiminimen kuullen? Vieläpä tuttavallisina hetkinä? Luuletko sinä, että nimesi on omiaan herättämään tässä liikkeessä luottamusta, John Carker?"
"En", vastasi toinen. "En, James. Taivas tietää, etten ole sellaista ajatellut."
"Mitä sitten ajattelet?" kysyi hänen veljensä, "ja miksi sinä tunkeudut minun tielleni? Etkö ole jo tehnyt kylliksi vahinkoa?"
"En ole koskaan vahingoittanut sinua tahallani, James."
"Olet, veljeni", sanoi konttoripäällikkö. "Siinä on kyllin loukkausta."
"Toivoisin voivani korjata sen asian, James."
"Minäkin toivoisin, että voisit ja tahtoisit niin tehdä."
Tämän keskustelun aikana Walter oli katsellut vuorotellen kumpaakin veljestä tuskan ja hämmästyksen vallassa. Se, joka oli iältään vanhempi, mutta toimeltaan vähäarvoisempi, seisoi silmät lattiaan luotuina ja pää kumarassa, nöyrästi kuunnellen toisen moitteita. Vaikka ne tuntuivat kovin katkerilta äänenpainon ja ilmeen vuoksi, joka niihin liittyi, ja myös Walterin läsnäolon johdosta, ei asianomainen itse lausunut muuta vastalausetta kuin vain kohotti vähän oikeaa kättään rukoilevasti kuin olisi tahtonut sanoa: "Säästä minua!" Sellaisena hän olisi voinut seisoa teloittajansa edessä, jos nuo sanat olisivat olleet iskuja ja hän urhoollinen mies, mutta ankaran väkivallan alainen ja ruumiillisten kärsimysten heikontama.
Jalomielisenä ja herkkätunteisena, samalla pitäen itseään näiden herjausten viattomana aiheuttajana, sekaantui Walter nyt asiaan innokkaasti ja vakavasti.
"Herra Carker", virkkoi hän kääntyen konttoripäällikön puoleen, "tämä on tosiaankin yksinomaan minun syyni. Jonkinlainen varomattomuus, josta en voi kyllin moittia itseäni, on ollut syynä siihen, että olen maininnut herra John Carkerin nimen useammin kuin on ollut tarpeellista ja antanut hänen nimensä livahtaa huuliltani toisinaan vastoin teidän nimenomaista tahtoanne. Mutta se on ollut vain oma erehdykseni. Emme ole koskaan vaihtaneet sanaakaan tästä asiasta — ja suoraan sanoen hyvin vähän puhelleet muustakaan. Eikä se ole ollut", lisäsi Walter lyhyen äänettömyyden jälkeen, "yksinomaan varomattomuutta minun taholtani, sillä koko sinä aikana, jonka olen täällä ollut, olen tuntenut mieltymystä herra Carkeriin ja tuskin voinut olla hänestä joskus puhumatta, kun olen häntä niin paljon ajatellut."
Walter puhui näin syvimmästä sydämestään ja rehellisessä innossa. Sillä hän katseli kumaraista päätä, painuneita silmiä ja kohotettua kättä ja ajatteli: "Niin minusta on tuntunut. Miksi siis en myöntäisi sitä tämän hyljityn, murtuneen miehen hyväksi?"
"Olettepa suorastaan välttänyt minua, herra Carker", virkkoi Walter kyynelten noustessa hänen silmiinsä vilpittömästä myötätunnosta, "ja se on tuottanut minulle pettymystä ja mielipahaa. Alusta saakka olen tosiaankin koettanut olla teidän ystävänne niin läheisesti kuin minun ikäiselleni on soveliasta, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä."
"Ja huomatkaa", keskeytti hänet konttoripäällikkö nopeasti, "että siitä on vieläkin vähemmän hyötyä, Gay, jos itsepintaisesti yhä pakotatte ihmiset kuulemaan hänen nimeään. Sillä lailla ette pääse herra John Carkerin ystäväksi. Kysykääpä häneltä, uskooko hän sitä."
"Se ei ole mikään hyvä asia minulle", sanoi hänen veljensä. "Se johtaa vain tämäntapaiseen keskusteluun, ja tuskinpa minun tarvitsee mainita, että tahtoisin tätä välttää. Kukaan ei voi osoittaa minulle paremmin ystävyyttään", jatkoi hän hyvin selvästi kuin tahtoisi oikein painaa sanansa Walterin mieleen, "kuin unohtamalla minut ja antamalla minun kulkea omaa tietäni kenenkään kyselemättä ja huomaamatta minua".
"Koska teidän muistinne, Gay, ei ole kovin vahva tallettamaan, mitä toiset teille sanovat", virkkoi konttoripäällikkö, joka nyt tunsi yhä suurempaa tyydytystä, "pidin sopivana, että saisitte kuulla tämän asianomaiselta henkilöltä itseltään". Tässä hän nyökkäsi veljeensä päin. "Toivottavasti ette unohda sitä nyt heti. Ei muuta, Gay. Saatte mennä."
Walter astui ulos ovesta ja oli sulkemaisillaan sen takanaan, kun kuuli taas veljesten äänet ja erotti samalla omaa nimeäänkin mainittavan. Hän jäi seisomaan epäröiden käsi lukossa ja ovi raollaan, tietämättä oikein, oliko palattava vai lähdettävä pois. Tällöin hän ei voinut olla kuulematta seuraavaa keskustelua.
"Ajattele minua suopeammin, jos voit, James", virkkoi John Carker, "kun sanon sinulle, että tuo Walter Gay on herättänyt mielenkiintoani — ja kuinka muuten voisi ollakaan, kun minulla on painamassa sellainen juttu täällä?" Samalla hän löi rintaansa. "Hänen ensin tullessaan tänne näin hänessä melkein toisen itseni."
"Toisen itsesi!" toisti veli ylenkatseellisesti.
"Ei sellaisena kuin nyt olen, vaan sellaisena kuin olin ensin tänne tullessani, yhtä herkkätunteinen, huimapäinen, nuorekas, kokematon, mieli tulvillaan samanlaisia levottomia ja seikkailunhaluisia haaveita ja täynnä samanlaisia ominaisuuksia, jotka voivat johtaa yhtä hyvin hyvään kuin pahaankin."
"Toivottavasti ei", huomautti hänen veljensä äänessään jokin kätketty ja ivallinen tarkoitus.
"Sinä isket lujasti, kätesi on voimakas ja pistosi syvä", virkkoi toinen puhuen (niin ainakin Walterista tuntui) kuin olisi tosiaankin jokin julma ase pistänyt häntä. "Kuvittelin kaikkea tuollaista, kun hän vielä oli lapsi. Uskoin niin. Se oli minulle todellisuutta. Näin hänen kevein askelin kävelevän näkymättömän kuilun partaalla, jolla niin monet muut astuivat yhtä iloisesti ja jolta —"
"Vanha puolustus", keskeytti hänen veljensä kohentaessaan tulta. "Niin monet. Jatka. Sano: niin monet suistuvat."
"Joltayksisuistui", oikaisi toinen, "lähdettyään eteenpäin samanlaisena poikana kuin Gay ja sitten menettäen yhä enemmän pohjaa altaan ja luisuen vähitellen yhä alemmaksi, hoiperrellen kuitenkin niin kauan, että vihdoin putosi suinpäin ja huomasi olevansa alhaalla murskaantuneena miehenä. Ajattele, mitä kärsin, kun katselin tuota poikaa."
"Siitä saat kiittää vain itseäsi", vastasi veli.
"Vain itseäni", myönsi toinen huokaisten. "Minäen koeta jakaa häpeääni enkä syytäni toisille."
"Sinäoletjakanut häpeäsi", mutisi James Carker hampaittensa välistä. Ja niin monien ja tiivisten hampaitten välistä hän saattoi mutista hyvin.
"Voi, James", sanoi veli puhuen ensimmäistä kertaa nuhtelevasti ja äänensoinnusta päättäen käsillään peittäen kasvonsa, "minä olen siitä lähtien ollut hyödyllinen vastakohta sinulle. Sinä olet vapaasti tallannut minua kiivetessäsi ylös. Elä potki minua kannuksillasi!"
Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua kuului konttoripäällikkö kahistelevan papereitaan kuin olisi päättänyt lopettaa keskustelun. Samalla vetäytyi hänen veljensä lähemmäksi ovea.
"Siinä kaikki", jatkoi hän. "Minä tarkastelin häntä niin väristen ja peläten, että kärsin kuin rangaistusta, kunnes hän sivuutti sen kohdan, jossa minä ensin kompastuin. Ja luulenpa, että vaikka olisin hänen oma isänsä, en olisi voinut kiittää taivasta hartaammin. En uskaltanut varoittaa ja neuvoa häntä, mutta jos minulla olisi ollut siihen suoranainen syy, olisin kertonut hänelle oman varoittavan esimerkkini. Pelkäsin, että minun nähtäisiin puhelevan hänen kanssaan ja luultaisiin vahingoittavan häntä, houkuttelevan pahuuteen ja turmelevan hänet tai että tosiaankin niin tekisin. Minussahan voi olla sellaista tartuntaa; en itsekään oikein tiedä. Yhdistä minun tarinani Walter Gayhin ja ajattele, mitä tunteita hän on minussa herättänyt, ja muistele minua suopeammin, James, jos voit."
Näin sanoen hän tuli ulos ja tapasi Walterin seisomassa oven takana. Nähdessään pojan siinä hän kalpeni ja vielä enemmän, kun Walter tarttui hänen käteensä ja sanoi kuiskaten:
"Herra Carker, sallikaa minun kiittää teitä ja sanoa, kuinka paljon minä pidän teistä! Kuinka pahoillani olenkaan siitä, että onnettomasti jouduin tuon kaiken syyksi! Nyt pidän teitä melkein suojelijana ja kaitsijana. Kuinka kovin suurta kiitollisuutta ja sääliä tunnen teitä kohtaan!" virkkoi Walter puristaen hänen molempia käsiään ja tuskin tietäen mielenliikutuksessaan, mitä teki tai sanoi.
Koska Morfinin huone oli juuri vieressä ja tyhjänä ja ovi auki, menivät he sinne kuin yhteisestä sopimuksesta, sillä käytävä oli harvoin vapaa ihmisistä, joita aina liikkui jompaankumpaan suuntaan. Kun he olivat siellä ja Walter huomasi Carkerin kasvoissa joitakin jälkiä mielenliikutuksesta, näytti hänestä melkein siltä kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt noita kasvoja, sillä niin muuttuneet ne olivat.
"Walter", sanoi Carker laskien kätensä hänen olkapäälleen. "Minä olen syvällä teidän alapuolellanne, ja olkoon aina niin. Tiedättekö, mikä minä olen?"
"Mikäkö te olette!" näytti Walter tapailevan huulillaan, katsellessaan häntä tarkkaavasti.
"Se alkoi", selitti Carker, "ennen minun ensimmäistäkolmatta syntymäpäivääni — se oli alkanut kyteä jo kauan ennen, mutta ei päässyt esille ennenkuin niihin aikoihin. Olin varastellut toiminimeltä ennen täysi-ikäiseksi tulemistani ja varastelin jälkeenpäinkin. Ennen kahdettakolmatta syntymäpäivääni saatiin se kaikki ilmi. Silloin, Walter, minä kuolin ihmisten joukosta."
Taas tapailivat Walterin vapisevat huulet hänen viimeisiä sanojaan, mutta hän ei voinut niitä lausua eikä mitään omastakaan puolestaan.
"Tämä liike oli hyvin ystävällinen minulle. Palkitkoon taivas vanhukselle hänen suvaitsevaisuutensa! Ja myöskin tälle hänen pojalleen, joka oli silloin vähää ennen ryhtynyt liiketoimiin. Minulla oli tässä liikkeessä ollut suuri luottamus. Minut kutsuttiin siihen huoneeseen, joka nyt on isännän hallussa — sen koommin en ole sinne jalallanikaan astunut — ja sieltä tulin ulos sellaisena kuin nyt olen. Monet vuodet istuin nykyisellä paikallani, yksin kuten nytkin, mutta silloin tunnettuna ja tunnustettuna esimerkkinä kaikille muille. He olivat kaikki sääliväisiä minua kohtaan, ja minä elin. Aika on muuttanut sen puolen kovaonnisesta sovituksestani, ja minä luulen, että lukuunottamatta liikkeen kolmea päämiestä ei kukaan täällä oikein tunne tarinaani. Ennenkuin pikku poika varttuu mieheksi ja saa kuulla asiasta, voi minun nurkkani olla tyhjä. Toivoisinpa, että niin kävisi! Tämä on ainoa muutos elämässäni senjälkeen kun jätin nuoruuteni, toiveeni ja hyvien ihmisten seuran. Jumala siunatkoon teitä, Walter, ja pitäköön teidät ja kaikki teille rakkaat henkilöt rehellisyyden tiellä tai suokoon heidän kuolla!"
Kun Walter jälkeenpäin koetti muistella heidän välillään sattunutta kohtausta, ei hän voinut lisätä siihen muuta kuin että Carker vapisi kiireestä kantapäähän kuin palellen ja sitten puhkesi kyyneliin.
Heidän senjälkeen nähdessään toisensa Carker istui kumarassa pulpettinsa ääressä entiseen hiljaiseen, alakuloiseen ja nöyrään tapaansa. Kun Walter samalla tajusi hänen jyrkästi päättäneen, ettei heidän välillään saisi aloittaa mitään lisäkeskustelua, ja ajatteli yhä uudelleen kaikkea, mitä oli niin lyhyessä ajassa kuullut ja nähnyt molempien Carkerien oloista, saattoi hän tuskin uskoa, että hänet oli määrätty Länsi-Intiaan ja että hän pian olisi kaukana Sol-enosta ja kapteeni Cuttlesta ja että hänellä ei kohta enää olisi tilaisuutta nähdä Florence Dombeyta — ei, hän tarkoitti Paulia — eikä myöskään ketään niistä, joita hän rakasti ja kaipasi.
Mutta se oli totta, ja tieto siitä oli jo levinnyt ulompaan konttorihuoneeseen, sillä hänen istuessaan raskain sydämin miettimässä kaikkia näitä asioita ja nojaamassa päätään käsivarteensa laskeutui lähetti Perch alas mahonkiselta korokkeeltaan, tyrkkäsi häntä kyynärpäähän, pyysi anteeksi ja sanoi vain haluavansa kysyä kuiskaamalla, luuliko hän voivansa lähettää Englantiin purtilon säilykeinkivääriä halvalla rouva Perchin vahvistukseksi hänen toipumisaikanaan seuraavan lapsivuoteen jälkeen.
Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi
Kesäloman lähestyessä eivät tohtori Blimberin synkkäsilmäiset oppilaat suinkaan päästäneet kuuluville sopimattomia ilonilmaisuja. Niin voimakasta lausetapaa kuin "lehahtaa lentoon" olisi ollut mahdotonta käyttää tässä hienossa laitoksessa. Nuorukaiset vain "tihkuivat" puolivuosittain koteihinsa, he eivät koskaan lehahtaneet lentoon. Sellaista säädyttömyyttä he olisivat halveksineet.
Tozer, jota alituisesti ahdisti ja kidutti kankea valkoinen palttinainen kaulaliina, koska hänen äitinsä, rouva Tozer, oli nimenomaan käskenyt hänen sitä käyttää, määrättyään hänet kirkolliselle uralle ja ollen sitä mieltä, että hän ei voisi liian varhain valmistautua tulevaan toimeensa — Tozer sanoi, että jos hänen oli valittava kahden pahan välillä, jäisi hän mieluummin opistoon kuin matkustaisi kotiin. Mutta niin vähän kuin tämä selitys näyttikin olevan sopusoinnussa sen kanssa, mitä Tozer oli väittänyt eräässä ainekirjoituksessaan, että näet "rakkaan kodin ajatteleminen ja kaikki sen muistot herättivät hänen mielessään suloisia toivon ja riemun aavistuksia", — olipa hän verrannut itseään roomalaiseen sotapäällikköön, joka huumaantuneena iceneistä saamansa voiton johdosta tai kartagolaisilta ryöstettyä saalista kuljettaen lähestyy Capitoliumia, tämän tietysti vastatessa vertauksen nojalla rouva Tozerin asuntoa —, niin tuo yllämainittu huomautus oli kuitenkin lausuttu vilpittömässä mielessä. Sillä Tozerilla näytti olevan hirveä eno, joka ei ainoastaan tutkistellut häneltä loma-aikoina vaikeita asioita, vaan käytti myöskin viattomia ilmiöitä ja tapauksia samaan julmaan tarkoitukseen. Niinpä jos hänen enonsa esimerkiksi vei hänet ystävällisyyden varjolla teatteriin tai katsomaan jättiläistä tai kääpiötä tai temppujentekijää tai muuta sellaista, tiesi Tozer hänen lukeneen etukäteen jonkin klassillisen viittauksen tältä alalta. Silloin Tozer joutui kuolettavan pelon valtaan, sillä hän ei saattanut aavistaa, miltä kohdalta vanha herra hyökkäisi hänen kimppuunsa tai ketä arvovaltaa vastaan hänet haastettaisiin taistelemaan.
Mitä Briggsiin tulee, ei hänen isänsä käyttänyt niin monimutkaisia keinoja. Hän ei ylimalkaan koskaan jättänyt poikaparkaa rauhaan. Niin usein ja niin ankarasti hän pani onnettoman nuorukaisen henkiset voimat koetukselle loma-aikana, että perheen ystävät (Briggsit asuivat silloin Bayswaterin läheisyydessä Lontoossa) harvoin lähestyivät Kensington Gardenin lammikkoa ilman sitä hämärää aavistusta, että saisivat nähdä nuoren Briggsin hatun uiskentelevan sen pinnalla ja keskeneräisen kirjoitustehtävän lojuvan rannalla. Senvuoksi ei Briggs suinkaan ollut haltioissaan loma-aikaa ajatellessaan, ja molemmat Paulin huonetoverit olivat niin sopivat näytteet tohtori Blimberin oppilaitoksen pojista yleensä, että virkeimmätkin heistä ajattelivat loman alkamista tyynen alistuvaisina.
Toisin oli pikku Paulin laita. Tämän ensi loman loppuessa alkaisi hänen eronsa Florencesta, mutta kuka on ajatellut niiden lomapäivien loppumista, jotka eivät ole vielä alkaneetkaan! Ei ainakaan Paul. Onnellisen ajan lähestyessä muuttuivat makuuhuoneen seinillä kiipeilevät jalopeurat ja tiikerit hyvin kesyiksi ja leikkisiksi. Lattiamaton kuvioiden ja ruutujen ärtyisät ja ovelat kasvot kävivät suopeamman näköisiksi ja katselivat häntä vähemmän häijyin silmin. Vakavan vanhan kellon kaavamaisessa kysymyksessä tuntui enemmän henkilökohtaista osanottoa, ja levoton meri vyöryi kaiken yötä tosin alakuloisen, mutta kuitenkin suloisen säveleen mukaan, joka kohosi ja vaipui aaltojen keralla ja ikäänkuin tuuditti häntä uneen.
Kandidaatti Feeder näytti ajattelevan, että hänkin saisi perinpohjin nauttia loma-ajasta. Toots suunnitteli koko iän kestävää lomaa, sillä — niinkuin hän säännöllisesti sanoi Paulille joka päivä — tämä oli hänen viimeinen lukukautensa tohtori Blimberin luona, ja hän pääsisi jo pian käsiksi perintöönsä.
Niin suuri ero kuin Paulilla ja Tootsilla olikin iän ja aseman puolesta, olivat he kuitenkin täysin yksimielisiä siitä, että heidän välillään vallitsi ystävyys. Kun loma-aika lähestyi ja Toots huohotti kovemmin ja tuijotteli useammin kuin ennen Paulin seurassa, ymmärsi Paul hänen tarkoittavan olevansa pahoillaan siitä, että heidän täytyi nyt erota, ja oli hyvin kiitollinen niin ison toverin ystävyydestä ja suopeudesta.
Samoin olivat sekä tohtori, rouva ja neiti Blimber että kaikki oppilaatkin selvillä siitä, että Toots oli jotenkin asettunut Dombeyn suojelijaksi ja kaitsijaksi. Rouva Pipchinkin huomasi tämän seikan niin selvästi, että hänen vanha sydämensä täyttyi kateudella Tootsia kohtaan, minkä vuoksi hän tuon tuostakin mainitsi häntä oman kotinsa pyhäkössä "konnamaiseksi hölmöksi". Sensijaan ei viattomalla Tootsilla ollut enemmän aavistusta rouva Pipchinin kiukun heräämisestä kuin mitään määrättyä käsitystä muista mahdollisuuksista tai suhteista. Päinvastoin hän oli taipuvainen pitämään rouva Pipchiniä paremminkin etevänä ihmisenä, jolla oli monta mieltäkiinnittävää piirrettä. Tästä syystä hän hymyili niin kohteliaasti rouva Pipchinille ja kyseli rouvan käydessä Paulia tervehtimässä niin usein hänen vointiaan, että rouva Pipchin lopulta sanoi hänelle eräänä iltana suoraan olevansa tottumaton tuollaiseen, mitä tahansa Toots siitä ajattelikin. Hän ei sanonut voivansa eikä tahtovansakaan sietää moista Tootsin tai kenenkään toisenkaan penikan taholta, mikä odottamaton kiitos kohteliaisuudesta säikähdytti niin Tootsia, että hän kätkeytyi etäiseen loukkoon, kunnes rouva Pipchin oli poistunut, eikä milloinkaan enää ilmestynyt urhean vanhan rouvan näkyviin tohtori Blimberin talossa.
Puuttui vielä pari kolme viikkoa loman alkamiseen, kun Cornelia Blimber eräänä päivänä kutsui Paulin huoneeseensa ja virkkoi: "Dombey, minä lähetän kotiisi sinusta analysin."
"Kiitos, neiti", vastasi Paul.
"Ymmärrät kai mitä tarkoitan, Dombey?" kysyi neiti Blimber katsellen häntä terävästi silmälasiensa lävitse.
"En, neiti", vastasi Paul.
"Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "minä alan pelätä, että sinä olet ajattelematon lapsi. Kun et ymmärrä jonkin sanan merkitystä, niin miksi et pyydä, että se selitettäisiin?"
"Rouva Pipchin kielsi minua kysymästä mitään", vastasi Paul.
"Minun täytyy pyytää sinua olemaan mainitsematta minulle rouva Pipchiniä missään tapauksessa, Dombey", huomautti neiti Blimber. "Minun on mahdoton sallia sitä. Meidän opetustapamme on kaukana sellaisesta. Tuollaisten viittausten toistaminen tekisi minulle välttämättömäksi vaatia sinua oppimaan ulkoa huomispäivän aamiaiseksiverbum personalesta simillima cygnoonasti."
"En tarkoittanut, neiti —", aloitti pikku Paul.
"Minun täytyy pyytää sinua olemaan puhumatta tarkoituksistasi, Dombey", huomautti neiti Blimber, joka säilytti peloittavan kohteliaisuuden moitteissaan. "Sentapaisia sanoja en voisi uneksiakaan suvaitsevani."
Paul piti turvallisimpana olla puhumatta mitään ja alkoi vain katsella neiti Blimberin silmälaseja. Kun Cornelia oli pudistanut hänelle vakavasti päätänsä, otti hän käteensä edessään olevan paperin.
"Tässä on analysi Paul Dombeyn luonteesta. Jos muistan oikein", virkkoi neiti Blimber, "selittää Walker analysin synteesin vastakohdaksi seuraavaan tapaan: 'aineellisen tai henkisen maailman alaan kuuluvan ilmiön hajoittaminen alkutekijöihinsä'. Ymmärrätkö, se on vastakohta synteesille. Nyt tiedät, mitä analysi on, Dombey."
Dombey ei tosin näyttänyt kokonaan huikaistuvan hänen järkeensä osuvasta valosta, mutta kumarsi vähän neiti Blimberille.
"'Analysi Paul Dombeyn luonteesta'", toisti neiti Blimber, luoden silmänsä paperiin, ja luki siitä edelleen: "'Minun nähdäkseni ovat Dombeyn luontaiset lahjat aika hyvät, ja sama arvostelma sopeutuu hänen opinhaluunsa. Jos siis otamme kahdeksikon korkeimmaksi, määrittelisin nämä Dombeyn molemmat ominaisuudet numerolla kuusi ja kolme neljäsosaa' —"
Neiti Blimber vaikeni nähdäkseen, kuinka Paul otti vastaan tämän tiedon. Koska Paul oli epätietoinen siitä, tarkoittiko kuusi ja kolme neljäsosaa kuutta puntaa viittätoista shillingiä vai kuutta pennyä kolmea farthingia vai kuutta jalkaa kolmea tuumaa vai jotakin uutta kuutosta ja uutta kolmea neljännestä, joita hänelle ei vielä ollut opetettu, hieroi hän vain käsiään ja katseli suoraan neiti Blimberiin. Tällä vastauksella sattui olemaan yhtä paljon menestystä kuin millä muulla tahansa, ja Cornelia jatkoi:
"'Rajuus kaksi. Itsekkyys kaksi. Taipumus alhaiseen seuraan, mikä käy ilmi Glubb-nimistä henkilöä koskevassa suhteessa, alkujaan seitsemän, mutta sittemmin vähentynyt. Seurustelutaito neljä, mutta parantuu aikaa myöten.' Mutta erikoisesti tahtoisin kiinnittää sinun tarkkaavaisuuttasi, Dombey, analysin lopussa olevaan yleiseen huomautukseen."
Paul kuunteli mahdollisimman tarkkaavasti.
"'Ylimalkaan voi Dombeystä lausua'", luki neiti Blimber kovalla äänellä, joka toisen sanan kohdalla suunnaten silmälasinsa edessään olevaa pikku olentoa kohti, "'että hänen kykynsä ja taipumuksensa ovat hyvät ja että hän on edistynyt niin paljon kuin näissä oloissa on sopinut odottaa. Mutta valitettavaa on, että tämä nuori herra on luonteeltaan ja käytökseltään kummallinen (eli kuten tavallisesti sanotaan pikkuvanha) ja että hän tekemättä mitään nimenomaan moitittavaa on usein hyvin erilainen kuin muut hänen ikäisensä ja säätyisensä nuoret herrat.' No niin, Dombey", kysyi neiti Blimber laskien paperin kädestään, "ymmärrätkö sitä?"
"Luullakseni ymmärrän, neiti", vastasi Paul.
"Tämä analysi, Dombey", jatkoi Cornelia, "lähetetään sinun arvoisalle isällesi. Hänestä tietysti tuntuu kovin tuskalliselta kuullessaan, että sinä olet omituinen luonteeltasi ja käytökseltäsi. Meistäkin se luonnollisesti on tuskallista, sillä emme voi pitää sinusta senvuoksi, Dombey, niin paljon kuin haluaisimme."
Siinä hän kajosi lapsen arkaan kohtaan, sillä Paul oli eropäivän lähestyessä alkanut yhä hartaammin toivoa, että talon koko väki kiintyisi häneen. Jostakin salaisesta syytä, jota hän tajusi hyvin vähän tai ei ollenkaan, hän tunsi vähitellen kasvavaa rakkauden tarvetta melkein kaikkea ja kaikkia kohtaan tässä talossa. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että he olisivat täysin kylmäkiskoisia häntä kohtaan hänen lähdettyään. Hän kaipasi sitä, että he muistelisivat häntä ystävällisesti, olipa alkanut toivoa sitäkin, että saisi syntymään sovinnolliset välit suuren käheä-äänisen ja pörröisen koiran kanssa, joka oli ketjuilla kytketty talon taakse ja jota hän siihen asti oli kauheasti pelännyt, ja että sekin ikävöisi häntä, kun hän olisi poissa.
Hento Paul-parka, ajattelematta ollenkaan, että hän taas ilmaisi, kuinka suuresti hän erosi tovereistaan, esitti neiti Blimberille niin taitavin sanoin kuin osasi sen pyynnön, että tämä huolimatta tuosta virallisesta analysista koettaisi hyväntahtoisesti pitää hänestä. Rouva Blimberille, joka oli tullut paikalle, hän esitti saman anomuksen, ja kun rouva ei hänenkään läsnäollessaan voinut olla tuomatta ilmi usein lausumaansa mielipidettä, että Paul oli varhaisvanha lapsi, sanoi Paul olevansa varma siitä, että rouva Blimber oli oikeassa, ja arveli sen mahdollisesti johtuvan hänen luistaan, mutta toivoi rouva Blimberin antavan sen anteeksi, sillä hän piti heistä kaikista.
"En niin paljon", lisäsi Paul puolittain ujosti, puolittain suorasti, mikä oli hänen omituisimpia ja viehättävimpiä piirteitään, "en tietenkään niin paljon kuin Florencesta, sehän ei kävisi päinsä. Ettehän voisi sellaista odottaakaan, vai kuinka, rouva Blimber?"
"Voi tuota varhaisvanhaa pikku olentoa!" virkkoi rouva Blimber kuiskaten.
"Mutta minä pidän kaikista täällä hyvin paljon", jatkoi Paul, "ja minusta tuntuisi ikävältä, jos minun lähtiessäni pois joku olisi siitä iloinen tai ei vähääkään välittäisi".
Nyt rouva Blimber oli täysin varma siitä, että Paul oli maailman ihmeellisin lapsi, ja kun hän kertoi tohtorille, mitä oli tapahtunut, oli tämä yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta hän lisäsi samoin kuin oli ennenkin sanonut Paulin tullessa tähän taloon, että opiskeleminen saisi paljon aikaan, ja sitten hän neuvoi, kuten aikaisemmin: "Kehitä häntä eteenpäin, Cornelia, kehitä häntä eteenpäin!"
Cornelia oli aina koettanut kehittää häntä niin voimaperäisesti kuin oli osannut, ja Paul oli senvuoksi saanut kestää kovaa. Mutta lisänä ponnistukseensa suorittaa koulutehtävät oli Paulilla ollut kauan aikaa mielessä toinenkin päämäärä, johon hän yhä pyrki. Hän tahtoi näet olla kiltti, avulias ja hiljainen poika, joka koettaisi aina herättää rakkautta ja kiintymystä muissa. Ja vaikka hänet usein vieläkin nähtiin vanhalla paikallaan portailla tai katselemassa aaltoja ja pilviä yksinäisestä akkunastaan, oli hän usein myöskin toisten poikien joukossa, suorittaen heille ujosti jonkin vapaaehtoisen pikku palveluksen. Niinpä hän oli saavuttanut tohtori Blimberin talossa asuvien kankeiden ja sulkeutuneiden, itseään kiduttavien erakoidenkin kesken suosiota, ollen heille kuin pieni hauras leikkikalu, josta he kaikki pitivät ja jota ei kukaan olisi ajatellutkaan kohdella tylysti. Mutta hän ei voinut muuttaa luonnettaan tai kirjoittaa uudelleen analysiään, ja siksi olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Dombey oli varhaisvanha.
Mutta tämä luonteenpiirre soi hänelle eräitä erivapautuksia, joista ei kukaan muu saanut nauttia. Kun toiset pojat vain kumarsivat tohtori Blimberille ja hänen perheelleen toivottaessaan heille hyvää yötä, ojensi Paul kätösensä ja pudisti reippaasti tohtorin ynnä rouva Blimberin ja Cornelian kättä. Jos jotakuta koetettiin pelastaa uhkaavasta rangaistuksesta, oli Paul aina asiamiehenä. Olipa heikkosilmäinen palvelijakin kerran kysynyt häneltä neuvoa särjettyään porsliiniastian. Sellainenkin hämärä huhu oli päässyt liikkeelle, että synkkä pöydänkattaja, joka suosi Paulia, vaikkei koskaan ollut esiintynyt herttaisena kellekään pojalle, oli väliin sekoittanut portteria hänen pöytäolueensa vahvistaakseen häntä.
Paitsi näitä suuria etuoikeuksia oli Paulilla vapaa pääsy Feederin huoneeseen. Sieltä hän oli pari kertaa taluttanut raittiiseen ilmaan Tootsin, joka oli melkein pyörtynyt yrittäessään huonolla menestyksellä polttaa väkevää sikaaria. Toots oli näet salaa ostanut tukun sikaareja eräältä uhkarohkealta salakuljettajalta, joka oli tunnustanut kahden kesken, että tullilaitos oli luvannut kaksi sataa puntaa hänen päästään joko elävänä tai kuolleena. Kandidaatti Feederin huone oli hyvin siisti. Sen takana oli toinen pienempi, jossa oli hänen vuoteensa. Kamiinin yläpuolella riippui huilu, jota hän ei vielä osannut soittaa, mutta hän vakuutti kohta alkavansa todella opetella. Joitakin kirjoja siellä myöskin oli ja ongenvapa, sillä Feeder sanoi täydellä todella ryhtyvänsä opettelemaan kalastusta, kun vain saisi aikaa. Samoissa tarkoituksissa hän oli koonnut sinne käytetyn, kiemuraisen metsätorven, shakkilaudan nappuloineen, espanjan kieliopin, joukon piirustustarpeita ja nyrkkeilyhansikkaat. Feeder sanoi ehdottomasti päättäneensä oppia itsepuolustustaidon, koska se oli hänen mielestään jokaisen miehen velvollisuus, koska sillä kykenisi auttamaan hätään joutuneita naisia.
Mutta Feederin tärkein kalleus oli suuri vihreä nuuskarasia, jonka Toots oli tuonut hänelle lahjaksi edelliseltä lomalta palatessaan ja josta hän oli maksanut suuren summan, koska sen sanottiin kuuluneen persoonallisesti prinssihallitsijalle. Ei Toots eikä Feeder voinut ottaa tästä tai mistään muustakaan rasiasta pienintä hyppysellistäkään nuuskaa saamatta suonenvedontapaisia aivastuskohtauksia. Sittenkin tuotti heille suurta iloa kostuttaa rasiallinen kylmällä teellä, sekoittaa nuuskaa paperiveitsellä pergamenttipalasen päällä ja heti sitten antautua sen nauttimiseen. Näin ahtaessaan nenänsä täyteen he kärsivät hämmästyttäviä tuskia niin uljaasti kuin marttyyrit ja tunsivat juodessaan välillä pöytäolutta kaikkea mässäilyn autuutta.
Pikku Paul, joka istui mitään puhumatta heidän seurassaan tärkeimmän suojelijansa Tootsin rinnalla, tunsi näissä hillittömissä tilaisuuksissa kauhunsekaista ihastusta. Kun Feeder puhui Lontoon kolkoista salaisuuksista ja sanoi Tootsille aikovansa lähteä nyt alkavana loma-aikana tutkimaan niitä kaikissa ilmenemismuodoissa, siinä tarkoituksessa vuokrattuaan itselleen asunnon kahden vanhan naisen luona Peckhamissa, silmäili Paul häntä kuin jonkin matka- tai hurjan seikkailukirjan sankaria ja melkein pelkäsi niin mahtavaa henkilöä.
Kun Paul meni tuohon huoneeseen eräänä iltana loma-ajan ollessa jo ihan lähellä, näki hän Feederin täyttävän painettujen kirjeiden tyhjiä kohtia, samalla kun Toots kääri kokoon ja sulki kuoriin valmiiksi laadittuja, joita oli hajallaan pöydällä. Feeder sanoi: "Ahaa, Dombey, siinäpä sinä olet!" — sillä he olivat aina ystävällisiä hänelle ja iloisia nähdessään hänet — ja lisäsi sitten, heittäen yhden kirjeen hänelle: "Ja tuossa on sinun nimesi, Dombey. Se on sinun."
"Minunko, herra Feeder?" kysyi Paul.
"Sinun kutsusi", vastasi Feeder.
Paul huomasi tarkastaessaan sitä, että siinä oli kaikki muu kivipainotyötä paitsi hänen nimensä ja päivämäärä, jotka olivat kandidaatti Feederin käsialaa. Siinä tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät saada herra P. Dombeyn vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin. Saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmana oli katrillin tanssiminen. Toots näytti hänelle samanlaista paperiarkkia, jossa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät saada herra Tootsin vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin, joihin saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmaksi oli ilmoitettu katrillin tanssiminen. Niinikään Paul huomasi, että Feederin edessä pöydällä oli toisia kirjeitä, joissa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät herra Briggsiä, herra Tozeria ja muita nuorukaisia saapumaan tuohon samaan tilaisuuteen.