Sitten Feeder kertoi Paulin suureksi iloksi, että myös Paulin sisar oli kutsuttu, että tuollainen juhla vietettiin aina puolen vuoden kuluttua ja että Paul voisi, koska loma alkaisi juuri sinä päivänä, lähteä kutsujen jälkeen pois yhdessä sisarensa kanssa, jos halusi. Silloin Paul keskeytti hänet sanomalla, että hän tosiaankin hartaasti halusi niin tehdä. Senjälkeen Feeder selitti hänelle, että hänen odotettiin ilmoittavan tohtori ja rouva Blimberille sirolla käsialalla, että herra P. Dombey oli onnellinen saadessaan kunnian heidän kohteliasta kutsuaan noudattaen käydä tervehtimässä heitä. Lopuksi Feeder huomautti, että Paulin oli tohtorin ja rouva Blimberin läsnäollessa parasta olla mainitsematta tätä juhlatilaisuutta, koska sen varusteluissa ja koko järjestelyssä noudatettiin klassillisuuden ja hienon käytöksen periaatteita ja koska oletettiin, että tohtori ja rouva Blimber toiselta puolen ja nuorukaiset toiselta eivät opiskeluaikana aavistaisi pienimmässäkään määrässä, mitä oli tulossa.
Paul kiitti Feederiä näistä ohjeista, pisti kutsun taskuunsa ja istuutui tapansa mukaan jakkaralle Tootsin viereen. Mutta Paulin pää, joka oli tuntunut jo ennenkin enemmän tai vähemmän kipeältä, oli tänä iltana niin raskas, että hänen oli pakko nojata sitä käteensä. Ja kuitenkin se vaipui niin, että se vähitellen painui Tootsin polvea vastaan ja jäi siihen, ikäänkuin se ei enää haluaisi nousta. Silti hänen ei tarvinnut olla kuuro, mutta hän luuli varmasti olleensa, sillä hän tajusi Feederin huutavan korvaansa ja ravistelevan hiljaa käsivarresta herättääkseen hänen huomiotaan. Kun hän kohotti päätänsä pelästyneenä ja katseli ympärilleen, huomasi hän tohtori Blimberin tulleen huoneeseen, akkunan olevan auki ja otsansa olevan kostean siihen pirskoitetusta vedestä, vaikka hänestä tuntui hyvin kummalliselta, kuinka kaikki se oli tehty hänen tietämättään.
"Kas vain! Hyvä, hyvä! Kuinka pikku ystäväni nyt jaksaa?" kysyi tohtori rohkaisten.
"Kiitos, oikein hyvin, tohtori", vastasi Paul.
Mutta lattiassa tuntui olevan jotakin vikaa, sillä hän ei voinut seisoa sillä tukevasti, ja niinikään seinissä, sillä ne pyrkivät kääntyilemään ympäri eikä niitä voinut saada pysähtymään muutoin kuin katsomalla niihin oikein kiinteästi. Tootsin pää näytti olevan luonnottoman suuri ja perin kaukana, ja kun hän otti Paulin syliinsä kantaakseen hänet yläkertaan, huomasi Paul hämmästyksekseen, että ovi oli toisessa paikassa kuin missä hän oli luullut sen olevan. Tuntuipa hänestä aluksi melkein siltä kuin Toots marssisi ulos suoraa päätä savutorven kautta.
Toots menetteli hyvin ystävällisesti kantaessaan hänet niin hellästi yläkertaan, ja Paul sanoikin sen hänelle. Mutta Toots vastasi, että hän tekisi paljon enemmän, jos voisi, ja tosiaan hän tekikin enemmän, sillä hän auttoi Paulia riisuutumaan ja sitten vuoteeseen kaikkein ystävällisimmällä tavallaan; minkä jälkeen hän istuutui vuoteen viereen ja nauraa hihitti lakkaamatta, samalla kun kandidaatti Feeder, joka nojasi vuoteen jalkopäähän, veteli luisevilla käsillään päälaellaan kasvavia pikku harjaksia pystysuoraan ja sitten oli niin taitavasti rupeavinaan nyrkkeilemään Paulin kanssa hänen taas virkistyttyään, että Paul oli ymmällä siitä, pitikö hänen nauraa vai itkeä, ja teki kumpaakin samalla kertaa: niin hullunkuriselta ja ystävälliseltä Feederin käytös tuntui.
Paul ei koettanutkaan kysellä, kuinka sitten Toots hävisi ja Feeder muuttui rouva Pipchiniksi, eikä hän ollut edes uteliaskaan sitä tietämään, mutta kun hän näki rouva Pipchinin seisovan vuoteen jalkopäässä Feederin sijalla, huudahti hän: "Rouva Pipchin, älkää kertoko Florencelle!"
"Mitä en saa kertoa Florencelle, pikku Paul?" kysyi rouva Pipchin istuutuen tuolille vuoteen viereen.
"Minusta", vastasi Paul.
"En, en", myönsi rouva Pipchin.
"Mitä luulette minun tekevän suureksi tultuani, rouva Pipchin?" kysyi Paul kääntäen kasvonsa pieluksellaan rouva Pipchiniin päin ja nojaten leukaansa miettiväisenä ristissä oleviin käsiinsä.
Rouva Pipchin ei voinut arvata.
"Minä aion", sanoi Paul, "panna kaikki rahani pankkiin enkä tahdo koota lisää, sitten lähden maalle Florence-kullan kanssa, ostan kauniin puutarhan, peltoja ja metsää ja elän siellä hänen kanssaan koko ikäni!"
"Tosiaanko!" huudahti rouva Pipchin.
"Niin", sanoi Paul. "Sillä lailla minä aion tehdä, kun minä —" Hän vaikeni ja mietti hetkisen.
Rouva Pipchinin harmaa silmä tutki tarkoin hänen kasvojaan.
"Jos minä kasvan suureksi", jatkoi Paul. Sitten hän rupesi heti kertomaan rouva Pipchinille tulossa olevasta juhlasta, Florencen kutsumisesta, siitä ylpeydestä, jota hän tuntisi, kun kaikki pojat ihailisivat Florencea, ja kuinka he olivat ystävällisiä hänelle itselleen, kuinka hän piti heistä ja oli siitä iloinen. Senjälkeen hän vielä kertoi rouva Pipchinille analysistä ja siitä, että hän oli varhaisvanha, ja kysyi rouva Pipchinin mielipidettä siinä asiassa ja uteli, tiesikö hän, miksi se kirjoitettiin ja mitä se tarkoitti. Rouva Pipchin kielsi kaikki päästäkseen pulasta vähimmällä, mutta Paul ei suinkaan ollut tyytyväinen vastaukseen, vaan katseli rouva Pipchiniä niin tutkivasti saadakseen häneltä kuulla totuuden, että rouvan oli pakko nousta ja mennä katselemaan ulos akkunasta välttääkseen Paulin katsetta.
Silloin ilmestyi vuoteen viereen rouva Blimberin seurassa eräs apteekkari, hiljainen mies, jonka neuvoa aina kysyttiin tohtorin oppilaitoksessa, jos joku pojista sairastui. Paulilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka he ilmestyivät tai kuinka kauan, he olivat siinä olleet, mutta kun hän näki heidät, nousi hän istumaan vuoteessaan ja vastasi kaikkiin apteekkarin kysymyksiin seikkaperäisesti ja pyysi apteekkarilta kuiskaten, että tämä ei puhuisi Florencelle tästä mitään ja että hän oli päättänyt saada Florencen tulemaan tohtorin juhlaan. Hän rupatteli paljon apteekkarin kanssa, ja he erosivat hyvinä ystävyksinä. Kun Paul taas makasi vuoteessaan silmät suljettuina, kuuli hän apteekkarin sanovan huoneesta poistuttuaan jossakin kaukana — tai ehkä hän näki unta — että syynä oli elinvoiman puute (Paul mietiskeli, mitä se merkitsi) ja suuri elimellinen heikkous. Sitten apteekkari vielä sanoi, että koska pienokainen oli päättänyt erota koulutovereistaan kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, olisi parasta noudattaa hänen mielihaluaan, jollei hän tulisi sairaammaksi. Niinikään hän sanoi olevansa iloinen kuultuaan rouva Pipchiniltä, että Paul lähtisi omaistensa luo Lontooseen kahdeksantenatoista päivänä. Hän lupasi kirjoittaa herra Dombeylle etukäteen, kun olisi päässyt paremmin selville taudin laadusta. Vielä ei ollut mitään suoranaista syytä — mihin? Paul ei kuullut sitä sanaa. Sitten apteekkari lisäsi, että Paul oli hyvin älykäs, mutta varhaisvanha pikku poika.
Paul mietiskeli läpättävin sydämin, mitä se saattoi merkitä, koska se oli niin selvästi huomattavissa hänessä ja pisti niin monen ihmisen silmään!
Hän ei voinut sitä ymmärtää eikä vaivatakaan itseään kauan sitä pohtimalla. Rouva Pipchin oli taas hänen vuoteensa vieressä kuin ei olisi ollutkaan poissa (Paul luuli hänen menneen pois tohtorin kanssa, mutta se oli ehkä vain unta), ja ikäänkuin taikavoimalla ilmestyi rouva Pipchinin käteen lasi ja pullo, josta hän kaatoi sairaalle juomaa. Senjälkeen Paul sai oikein hyvää hedelmähilloa, jota itse rouva Blimber toi hänelle. Se saattoi hänet niin hyvään vointiin, että rouva Pipchin lähti kotiin hänen hartaista pyynnöistään, ja Briggs ja Tozer tulivat makuuhuoneeseen. Briggs-parka nurisi kovasti omasta analysistään, joka olisi tuskin voinut olla tuhoisampi, vaikka olisi ollut kokoonpanoltaan kemiallinen. Mutta hän oli oikein hyvä Paulille, samoin Tozer ja kaikki muut, sillä he kävivät jokainen ennen nukkumaan menemistään häntä katsomassa ja sanoivat: "Kuinka nyt jaksat?" "Pysy vain reippaalla mielellä, pikku Dombey!" ja niin edespäin. Vuoteeseen mentyään Briggs makasi kauan aikaa valveilla surren yhä analysiään ja sanoen tietävänsä, että se oli ihan väärä, ja väitti, että he eivät olisi voineet murhaajasta antaa sen huonompaa analysiä; ja mitä tohtori Blimber sitten arvelisi, jos hänen taskurahansa riippuisivat siitä? Briggs sanoi, että hyvin helppoa oli kohdella poikaa puolen vuoden aikana kuin kaleriorjaa ja sitten merkitä hänet laiskaksi, kieltää häneltä kaksi päivällistä viikossa ja sitten leimata hänet ahneeksi, mutta sellaista ei saisi enää sietää, ei tosiaankaan, vai kuinka? Ohhoh sentään!
Ennenkuin heikkosilmäinen nuori mies seuraavana aamuna soitti käsirumpuaan, tuli hän yläkertaan Paulin luo ja ilmoitti, että hän saisi jäädä vuoteeseen, kuten Paul iloisena tekikin. Rouva Pipchin ilmestyi vähän ennen apteekkarin tuloa, ja vähän myöhemmin toi hänelle aamiaista se ystävällinen nuori nainen, jonka Paul oli nähnyt pesevän uunia ensimmäisenä aamuna tohtori Blimberin taloon tultuaan. Sitten oli taas jossakin kaukana uusi neuvottelu, tai Paul näki siitä unta. Senjälkeen tuli apteekkari tohtorin ja rouva Blimberin kanssa sisälle ja sanoi:
"Niin, tohtori Blimber, luullakseni voimme vapauttaa tämän nuoren herran nyt heti lukutyöstä, kun lomakin niin pian alkaa."
"Kaikin mokomin", virkkoi tohtori Blimber. "Rakkaani, ole hyvä ja ilmoita se Cornelialle."
"Kyllä, kyllä", sanoi rouva Blimber.
Apteekkari kumartui, tarkasti läheltä Paulin silmiä ja tunnusteli hänen päätään, valtimoaan ja sydäntään niin huolellisesti, että Paul sanoi: "Kiitoksia, herra."
"Meidän pikku ystävämme ei ole koskaan valittanut", huomautti tohtori.
"Tietysti ei", vastasi apteekkari. "Hän ei näytäkään sen tapaiselta."
"Teidän mielestänne hän voi nyt paremmin, vai mitä?" kysyi tohtoriBlimber.
"Kyllä, paljon paremmin, tohtori", myönsi apteekkari.
Paul oli alkanut omalla kummallisella tavallaan miettiä samaa asiaa, joka juuri sillä hetkellä lienee askarruttanut apteekkariakin, koska tämä oli niin ajatuksiinsa vaipuneena vastannut tohtorin kumpaankin kysymykseen. Mutta kun apteekkarin katse osui pikku potilaan silmiin, heräsi hän heti mietteistään ja alkoi ystävällisesti hymyillä. Paul hymyili myös puolestaan ja jätti mielestään koko asian.
Hän makasi kaiken päivää vuoteessaan, välillä torkahtaen la nähden unia ja katsellen Tootsia. Mutta seuraavana päivänä hän nousi ja lähti alakertaan. Kas, suurta kelloa vaivasi jokin. Tikapuilla seisova työmies oli ottanut taulun irti ja kaiveli koneistoa työkapineillaan kynttilän valossa. Se oli merkkitapaus Paulista, joka istuutui alimmalle portaalle ja katseli tarkkaavasti työntekoa. Silloin tällöin hän vilkaisi kellon tauluun, joka oli hänen vieressään nojallaan seinää vasten. Samalla häiritsi häntä vähän se tunne, että se vilkuili häneen.
Tikapuilla seisova työmies oli hyvin kohtelias ja Paulin huomattuaan kysyi hänen vointiaan. Niin he pääsivät keskustelun alkuun, ja Paul kertoi olleensa äskettäin vähän huonovointinen. Sitten hän kyseli kaikenlaista kelloista ja niiden soitosta, kuten esimerkiksi, valvoivatko ihmiset autioissa kirkontorneissa öisin saadakseen kellot lyömään, kuinka kelloja soitettiin ihmisten kuollessa ja olivatko hääkellot erittäin vai kaikuivatko kuolinkellot niin surullisesti vain ihmisten mielikuvituksessa. Kun Paul huomasi, että hänen uusi tuttavansa ei ollut oikein perillä entisajan iltakelloista, selitti Paul tarkoin niiden rakenteen ja kysyi myöskin, mitä hän käytännöllisenä miehenä arveli kuningas Alfredin suunnitelmasta mitata aikaa palavilla kynttilöillä. Siihen työmies vastasi, että jos sellainen tulisi jälleen käytäntöön, olisi se hänen mielestään kelloteollisuuden perikato. Paul viipyi siinä niin kauan, kunnes kello oli tullut entisensä näköiseksi ja alkanut rauhalliseen tapaansa toistella vanhaa kysymystään. Mies pani työkapineensa pitkään koriin, sanoi hyvästi ja lähti tiehensä. Mutta sitä ennen hän oli kuiskannut palvelijalle ovesta mennessään jotakin, mistä Paul erotti sanan "varhaisvanha".
Mitä olikaan tuo varhaisvanhuus, joka näytti tekevän ihmiset surullisiksi! Mitä ihmettä se oikein oli!
Kun Paulilla ei nyt ollut mitään lukemista, ajatteli hän sitä usein, vaikka ei niin usein kuin olisi ajatellut siinä tapauksessa, että hänellä ei olisi ollut niin paljon muita asioita mielessään. Mutta niitä oli kovin monta, ja hän ajatteli lakkaamatta, kaiken päivää.
Ensinnäkin tulisi Florence olemaan läsnä juhlassa. Florence… saisi nähdä, että pojat pitivät hänestä, ja iloitsisi siitä. Se oli pääasia. Kun selvästi näkyisi, että pojat olivat hänelle ystävällisiä ja kilttejä ja että hänestä oli tullut heidän pikku suosikkinsa, silloin Florence voisi surematta ajatella sitä aikaa, jonka hänen veljensä oli viettänyt tässä talossa, ja kenties olla vielä onnellisempikin loma-ajan loputtua, jolloin koulutyö taas alkaisi.
Niin, koulutyö alkaisi uudestaan! Viisikymmentä kertaa päivässä sipsuttivat Paulin pikku jalat äänettömin askelin ylös portaita hänen omaan huoneeseensa, sillä hän keräsi jokaisen kirjan ja paperipalan, jokaisen mitättömän kapineen, joka kuului hänelle, ja pani ne kaikki yhteen viedäkseen kotiin. Mutta Paulin mielessä ei ollut sitä ajatusta, että hän tulisi takaisin. Hänen puuhissaan tai mietteissään ei ilmennyt minkäänlaista valmistusta tai viittausta tuloon, paitsi mitä hän oli kuvitellut Florencea ajatellessaan. Päinvastoin hän mietiskelevällä tavallaan katseli liikkuessaan talossa kaikkialla jokaista esinettä sillä silmällä, että hänen olisi erottava siitä iäksi, ja senvuoksi hänellä oli lakkaamatta niin paljon ajattelemista.
Hänen piti kurkistaa jokaiseen yläkerran huoneeseen ja ajatella, kuinka yksinäisiä ne olisivat hänen lähdettyään ja kuinka monta hiljaista päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ne viettäisivät yhtä vakavina ja häiritsemättömässä rauhassa. Hänen piti miettiä, liikkuisiko niissä joskus toinen lapsi (varhaisvanha niinkuin hän itsekin), joka erottaisi samat eriskummaiset kuvioiden ja huonekalujen väännökset kuin hän ja kertoisiko joku sille pojalle pikku Dombeysta, joka oli kerran ollut siellä.
Hänen oli ajateltava myös porraskäytävään ripustettua muotokuvaa, joka aina katseli vakavasti hänen jälkeensä, kun hän ohi mennessään loi siihen silmäyksen olkapäänsä yli, ja joka hänen sivuuttaessaan sen jonkun toverinsa kanssa näytti yhä tuijottavan häneen eikä hänen seuralaiseensa. Hänellä oli paljon miettimistä erään toisessa paikassa riippuvan Piirroksen takia, joka esitti ihmettelevän joukon keskellä hänelle tuttua olentoa sädekehä pään ympärillä, jalona, lempeänä ja armeliaana, osoittaen sormellaan ylöspäin.
Hänen oman makuuhuoneensa akkuna herätti lukemattomia ajatuksia, jotka sekaantuivat näihin ja seurasivat toinen toistaan kuin vyöryvät aallot. Missä olikaan niiden kesyttömien lintujen pesä, jotka aina liitelivät meren yläpuolella myrskyilmalla; mistä tulivat pilvet ja ensin alkoivat; mistä tuuli lähti kohisemaan ja missä se lakkasi; voisiko se paikka, jossa hän ja Florence olivat niin usein istuneet katselemassa ja puhelemassa näistä asioista, aina näyttää entisensä kaltaiselta ilmankin heitä ja pitäisikö, jos hän olisi kaukana, Florence sitä samanlaisena istuessaan siellä yksin?
Hänen piti ajatella myöskin Tootsia ja kandidaatti Feederiä, kaikkia poikia, tohtoria, rouva ja neiti Blimberiä, kotia, tätiään ja neiti Toxia, isäänsä, Dombey ja Poikaa, Walteria ja hänen köyhää vanhaa enoaan, joka oli saanut tarvitsemansa rahat, ja karheaäänistä, rautakätistä kapteenia. Sitäpaitsi hänen piti päivän mittaan tehdä monta pikku vierailua, kouluhuoneeseen, tohtori Blimberin työhuoneeseen, rouva Blimberin yksityiseen huoneeseen, neiti Blimberin luo ja koiraa katsomaan. Sillä hänellä oli nyt vapaa pääsy kaikkialle talossa, jossa hän sai liikkua mielensä mukaan, ja kun hän halusi erota kaikista hyvänä ystävänä, kävi hän kaikkien luona. Välillä hän haki kirjoista oikeat kohdat Briggsille, joka menetti ne tuon tuostakin näkyvistään, välillä hän haki sanakirjoista sanoja toisille pojille, jotka olivat pulassa, välillä taas piti silkkilankavyyhtiä, kun rouva Blimber keri sitä, ja toisinaan hän järjesti Cornelian kirjoituspöydän kuntoon. Joskus hän hiipi tohtorin työhuoneeseen, istui matolla hänen oppineitten jalkainsa juuressa, käänteli hiljalleen pallokarttoja ja kulki maailman ympäri tai teki lentomatkan etäisiin tähtiin.
Lyhyesti sanoen, näinä loma-ajan edellisinä päivinä, jolloin toiset pojat tekivät työtä henkensä kaupalla kertaamalla koko lukukauden opinnot, oli Paul sellaisen etuoikeutetun oppilaan asemassa, jollaista ei ollut koskaan ennen nähty tässä talossa. Hän tuskin saattoi uskoa sitä itsekään, mutta hänen vapautensa kesti tunnista tuntiin ja päivästä päivään, ja jokainen hyväili pikku Dombeyta. Tohtori Blimber oli niin tarkka hänen puolestaan, että Johnson kerran sai poistua päivällispöydästä, kun oli ajattelemattomasti sanonut häntä "pikku Dombey-raukaksi". Paulin mielestä oli rangaistus perin ankara, vaikka hän olikin nuo sanat kuullessaan punastunut ja ihmetellyt, miksi Johnson häntä sääli. Sitäkin epäilyttävämmältä tuntui hänestä tämä tuomio, kun hän oli edellisenä iltana varmasti kuullut, kuinka tohtori itse oli painavalla sanallaan myöntänyt oikeaksi rouva Blimberin väitteen, että pikku Dombey-parka oli entistäkin pikkuvanhempi. Ja nyt Paul alkoi ajatella, että varmaankin merkitsi pikkuvanha samaa kuin hyvin hoikka ja kevyt ja helposti väsyvä ja sellainen, joka pyrki asettumaan missä tahansa pitkäkseen lepäämään, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että päivä päivältä nämä taipumukset yhä enemmän saivat hänessä valtaa.
Vihdoin valkeni juhlapäivä. Tohtori Blimber sanoi aamiaispöydässä: "Hyvät herrat, me aloitamme lukumme ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä." Toots vapautti itsensä heti alamaisuudestaan ja pani sormuksen sormeensa. Mainitessaan heti senjälkeen sattumalta tohtoria keskustelussa hän lausui vain pelkästään "Blimber". Tämä itsenäisyyden ilmaus herätti vanhemmissa oppilaissa ihailua ja kateutta, mutta nuoremmat olivat kauhuissaan ja ihmettelivät, ettei mikään hirsi pudonnut alas ja murskannut häntä.
Illan juhlaan ei viitattu pienimmälläkään sanalla aamiaista! päivällispöydässä, mutta kaiken päivää oli talossa hälinää. Harhaillessaan kaikkialla Paul tutustui monenlaisiin ihmeellisiin penkkeihin ja kynttilänjalkoihin ja näki vierashuoneen oven ulkopuolella vihreällä kankaalla verhotun harpun. Päivällisellä näytti rouva Blimberin pää myöskin jonkin verran oudolta, ikäänkuin hän olisi sitonut tukkansa liian lujalle, Ja vaikka neiti Blimberillä oli kummallakin ohimollaan siro sileä suortuva, näyttivät hänen omat pikku kiharansa niiden alla olevan paperirullille käärittyinä, vieläpä teatteri-ilmoituksille, sillä Paul luki "Kuninkaallinen Teatteri" Cornelian toisen välkkyvän silmälasin ja "Brighton" toisen yläpuolelta.
Illan lähestyessä oli nuorten herrain makuuhuoneissa näkyvissä suuri varasto valkeita liivejä ja kaulaliinoja ja sellainen poltetun tukan haju, että tohtori Blimber lähetti yläkertaan palvelijan kysymään kohteliaasti, oliko talossa tulipalo. Mutta kähertäjä oli vain kähertämässä nuorukaisten hiuksia ja kuumensi ammatti-innossaan pihtejään liiaksi.
Kun Paul oli pukeutunut — mikä tapahtui hyvin pian, sillä hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja väsyneeksi — lähti hän alakertaan vierashuoneeseen ja tapasi siellä tohtori Blimberin kävelemässä edestakaisin täysin puettuna, mutta arvokkaan ja huolettoman näköisenä ikäänkuin olisi ajatellut vain mahdolliseksi, että joku tuttava voisi kohdakkoin pistäytyä tervehtimään. Vähän myöhemmin ilmestyi rouva Blimber, Paulin mielestä oikein rakastettavana, yllään niin monta hametta, että täytyi tehdä oikein retki kiertääkseen hänen ympärinsä. Pian äitinsä jälkeen tuli alas neiti Blimber, vähän puristuneen näköisenä tosin, mutta hyvin miellyttävänä.
Sitten saapuivat Toots ja Feeder. Kummallakin oli hattu kädessään kuin olisivat asuneet jossakin muualla, ja kun pöydänkattaja ilmoitti heidät, virkkoi tohtori Blimber: "Kas vain, sepä hauskaa!" ja näytti olevan kovin iloinen nähdessään heidät. Toots oikein loisti jalokivineen ja nappeineen ja oli niin selvillä tästä asiasta, että käteltyään tohtoria ja kumarrettuaan rouva ja neiti Blimberille veti Paulin syrjään ja kysyi: "Mitä arvelet tästä, Dombey?"
Mutta vaikka Toots tunsikin tällaista ujoa itseluottamusta, näytti hän olevan aika lailla epätietoinen siitä, oliko ylimalkaan sopivaa panna kiinni alinta liivinnappia ja oliko, kun kylmästi harkitsi kaikkia asianhaaroja, parasta pitää kalvosimia ylös vai alas käännettyinä. Kun hän huomasi, että Feederin kalvosimet oli käännetty ylös, teki hän samoin. Mutta kun seuraavalla uudella vieraalla oli kalvosimet käännetty alas, muutti Tootskin omansa niin. Vieraiden saapuessa nopeammin toinen toisensa jäljestä olivat eroavaisuudet liivinnappien, ei ainoastaan alimman, vaan ylimmänkin, kiinnittämisessä niin lukuisat ja monimutkaiset, että Toots lakkaamatta hypisteli mainittua vaatekappalettaan kuin olisi näppäillyt soittokonetta ja näytti joutuvan kerrassaan ymmälle tästä lakkaamattomasta puuhailusta.
Kun kaikki nuoret herrat, kaulahuivi sidottuna tiukalle, tukka käherrettynä, kiiltävät tanssikengät jalassa ja paras hattu kädessä oli toinen toisensa jälkeen ilmoitettu ja esitelty, saapui tanssinopettaja Baps ynnä hänen rouvansa, jota kohtaan rouva Blimber oli erittäin ystävällinen ja alentuva. Baps oli hyvin vakava herra, joka puheli hitaasti ja tasaisesti. Ennenkuin hän oli seisonut lampun alla viittä minuuttia, alkoi hän kysellä Tootsilta (joka oli kaikessa hiljaisuudessa verrannut tanssikenkiään hänen kenkiinsä), kuinka hänen mielestään olisi parasta käsitellä niitä raaka-aineita, joita tuotiin Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille virtaavasta kullasta. Toots, jonka mielestä kysymys tuntui sotkuiselta, vastasi, että parasta olisi ne keittää. Mutta Baps ei tuntunut pitävän sitä sopivana.
Paul liukui nyt alas pieluksilla varustetusta sohvannurkasta, jossa hän oli tehnyt havaintojaan, ja lähti alakertaan teehuoneeseen odottaakseen siellä Florencea, jota ei ollut nähnyt lähes pariin viikkoon, sillä hänen oli täytynyt pysyä tohtori Blimberin talossa edellinen lauantai ja sunnuntai, jotta ei olisi vilustunut. Florence saapuikin heti näyttäen kovin kauniilta yksinkertaisessa tanssiaispuvussaan, tuoreita kukkia kädessä, ja kun hän polvistui lattialle kiertääkseen käsivartensa Paulin kaulaan ja suudellakseen häntä (sillä saapuvilla ei ollut muita kuin se palvelijatar, joka oli osoittanut ystävällisyyttä Paulia kohtaan, ja eräs toinen nuori tyttö, jonka oli määrä tarjoilla teetä), oli Paulin vaikea päästää häntä irti ja loitota hänen rakkautta loistavista silmistään.
"Mutta mikä sinun on, Floy?" kysyi Paul melkein varmana siitä, että oli nähnyt kyyneleen sisarensa silmässä.
"Ei mikään, kultaseni, ei mikään", vastasi Florence.
Paul kosketti hänen poskeaan lempeästi sormellaan — ja siinä oli kyynel! "Mutta miksi, Floy!" huudahti hän.
"Pian lähdetään kotiin yhdessä, ja minä hoidan sinua, rakkaani", virkkoi Florence.
"Hoidat minua!" kertasi Paul.
Paul ei voinut ymmärtää, mitä se tähän kuului tai miksi molemmat palvelijattaret katselivat heitä niin vakavasti tai miksi Florence käänsi päänsä hetkiseksi pois ja sitten taas Pauliin päin, hymyillen ystävällisesti.
"Floy", sanoi Paul, pidellen kiinni sisarensa tummista kiharoista, "sanoppas, olenko minä sinunkin mielestäsi käynyt varhaisvanhaksi."
Florence naurahti, hyväili häntä ja vastasi: "Et."
"Mutta ne väittävät niin", sanoi Paul, "ja minä tahtoisin tietää, mitä he tarkoittavat".
Siihen katkesi heidän keskustelunsa, sillä ovelta kuului kova kaksoiskoputus, jolloin Florence kiirehti teepöydän luo. Paulia kummastutti taas, kun hän näki toisen palvelijattaren kuiskaavan jotakin Florencelle ikäänkuin lohduttaakseen, mutta se haihtui pian hänen mielestään, kun huoneeseen saapui uusia vieraita.
Ne olivat sir Barnet Skettles, lady Skettles ja nuori herra Skettles. Tämän nuorukaisen oli määrä tulla tohtori Blimberin oppilaaksi loman jälkeen. Kaikkitietävä huhu oli jo tuonut Feederin huoneeseen tiedon siitä, että sir Barnet Skettles oli Alahuoneen jäsen ja että kun hän vihdoin saisi itseensä kiintymään puhemiehen huomion (niinkuin jo kolme neljä vuotta oli odotettu) hän varmaankin ravistelisi tuntuvasti radikaaleja.
"Ja mikä huone tämä sitten on?" kysyi lady Skettles Paulille ystävälliseltä palvelijattarelta.
"Tohtori Blimberin työhuone, arvoisa rouva", kuului vastaus.
Lady Skettles tarkasteli huonetta lornettinsa läpi ja virkkoi sir Barnet Skettlesille hyväksyvästi nyökäten: "Oikein hyvä." Sir Barnet myönsi sen, mutta nuori herra Skettles näytti epäluuloiselta ja arvostelevalta.
"Ja tämä pikku olento sitten", virkkoi lady Skettles kääntyen Pauliin päin, "onko hän —"
"Yksi oppilaista, arvoisa rouva", sanoi palvelijatar.
"Ja mikä on sinun nimesi, kalpea lapsi?" kysyi lady Skettles.
"Dombey", vastasi Paul.
Nyt sekaantui sir Barnet Skettles heti keskusteluun ja sanoi, että hänellä oli ollut kunnia tavata Paulin isä yleisillä päivällisillä, ja lausui sen toivomuksen, että hän jaksoi hyvin. Sitten Paul kuuli hänen sanovan lady Skettlesille: "City — hyvin rikas — hyvin kunnianarvoisa — tohtori mainitsi siitä." Ja senjälkeen hän virkkoi Paulille: "Sanoppa arvoisalle isällesi, että sir Barnet Skettles oli iloinen kuullessaan hänen jaksavan oikein hyvin ja lähetti hänelle parhaat terveisensä."
"Kyllä, herra", vastasi Paul.
"Tässä on minun reipas poikani", virkkoi sir Barnet Skettles. "Barnet", virkkoi hän pojalleen, joka koetti saada etukäteen korvausta tuleville opinnoilleen luumukakusta, "tässä on nuori herra, joka sinun pitää tuntea. Tässä on nuori herra, jonka sinä saat tuntea, Barnet", lisäsi sir Barnet Skettles, ilmaisten erikoisen painokkaasti tämän lupansa.
"Millaiset silmät! Millainen tukka! Kuinka rakastettavat kasvot!" huudahti lady Skettles hiljaisella äänellä katsellessaan Florencea lornettinsa läpi.
"Sisareni", sanoi Paul esittäen hänet.
Skettlesien tyytyväisyys oli nyt täydellinen. Ja kun lady Skettles oli ensi näkemältä tuntenut mieltymystä Paulia kohtaan, lähtivät he kaikki yhdessä yläkertaan sir Barnet Skettlesin pitäessä huolta Florencesta ja nuoren Barnetin tullessa heidän jäljessään.
Nuori Barnet ei jäänyt pitkäksi ajaksi taustalle senjälkeen kun he olivat astuneet vierashuoneeseen, sillä tohtori Blimber oli ennen pitkää saanut hänet tanssimaan Florencen kanssa. Paulin mielestä hän ei näyttänyt erikoisen onnelliselta eikä juuri miltään muultakaan kuin nyrpeältä eikä tuntunut välittävän siitä, mitä teki; mutta kun Paul kuuli lady Skettlesin sanovan rouva Blimberille lyöden tahtia viuhkallaan, että hänen poikakultansa oli silminnähtävästi ihan kuolettavasti ihastunut pikku enkeliin, neiti Dombeyhin, täytyi Paulin otaksua hänen olevan autuuden tilassa, vaikkei sitä päältä päin huomannut.
Pikku Paulin mielestä oli omituinen sattuma, ettei kukaan ollut anastanut hänen paikkaansa pielusten välissä ja että hänen palatessaan kaikki tekivät hänelle tilaa, niin että hän pääsi jälleen sinne, ja muistivat sen kuuluvan hänelle. Kukaan ei myöskään seisonut hänen edessään, kun he huomasivat hänen haluavan katsella Florencen tanssimista, vaan jättivät hänen edessään näköalan vapaaksi, niin että hän saattoi tarkata sisartaan. Olivatpa he niin ystävällisiä, oudotkin, joita pian saapui lukuisasti, että tulivat tuon tuostakin puhelemaan hänen kanssaan ja kyselivät, kuinka hän jaksoi, särkikö hänen päätään ja oliko hän väsyksissä. Hän oli kovin kiitollinen heille kaikesta heidän ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan ja nojasi selkäänsä pieluksiin. Rouva Blimber ja neiti Skettles istuivat samalla sohvalla, ja Florence istahti hänen viereensä aina kun oli päässyt tanssimasta, ja se teki Paulin hyvin onnelliseksi.
Florence olisi tahtonut istua hänen vieressään kaiken iltaa tanssimatta ollenkaan omasta aloitteestaan, mutta Paul sai hänet tanssimaan sanomalla, että se tuottaisi hänelle suurta iloa. Ja totta hän puhuikin, sillä hänen pikku sydämensä paisui ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän näki, kuinka kovasti kaikki ihailivat hänen sisartaan, joka oli koko salin kaunis pieni ruusunnuppu.
Pehmeästä pieluspesästään Paul saattoi nähdä ja kuulla melkein kaikki, mitä tapahtui, ikäänkuin juhla olisi pantu toimeen hänen huvikseen. Muiden pikku huomioiden joukossa hän pani merkille, että tanssinopettaja Baps ryhtyi keskusteluun sir Barnet Skettlesin kanssa ja kysyi hyvin pian samoin kuin oli kysynyt Tootsilta, kuinka olisi käsiteltävä niitä raaka-aineita, joita tulvi Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille valuvasta kullasta. Se tuntui Paulista niin salaperäiseltä, että häntä kovasti halutti tietää, mitä niillä olisi tehtävä. Sir Barnet Skettlesillä oli paljon sanomista siitä asiasta, ja hän sanoikin, mutta se ei näyttänyt ratkaisevan kysymystä, sillä Baps virkkoi: "Niin kyllä, mutta jos Venäjä toisi tänne talinsa?" Se mykistytti sir Barnetin, sillä hän ei osannut sen kuultuaan muuta kuin pudistaa päätään ja sanoa: "No, silloin kai olisi taas turvauduttava puuvillavarastoihin."
Sir Barnet Skettles katseli Bapsin jälkeen ja meni ilahduttamaan rouva Bapsia (tämä kun yksin jääneenä oli katselevinaan harppua soittavan herran nuottivihkoa) sennäköisenä kuin olisi pitänyt häntä varsin arvokkaana miehenä. Pian senjälkeen hän huomauttikin siitä tohtori Blimberille ja kysyi, saisiko hän udella, kuka tuo herra oli ja oliko hän ehkä kauppakamarin jäsen. Tohtori Blimber vastasi: "Ei, luultavasti ei; muuten hän on professori —"
"Tilastotieteessä tai jollakin sentapaisella alalla, eikö niin?" huomautti sir Barnet Skettles.
"Ei, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber hieroen leukaansa, "eipä juuri".
"Sen ainakin uskallan, väittää, että hänellä on tekemistä numerojen kanssa", sanoi sir Barnet Skettles.
"Niin tosiaankin", myönsi tohtori Blimber, "mutta ei sellaisten. Herra Baps on hyvin kunnianarvoisa mies, sir Barnet, mutta oikeastaan tanssitaidon professori."
Paul hämmästyi nähdessään, kuinka perinpohjin tämä uutinen muutti sir Barnet Skettlesin mielipiteen herra Bapsista ja että sir Barnet joutui suorastaan raivoihinsa ja tuijotti Bapsia kiukkuisesti huoneen poikki. Menipä hän niinkin pitkälle, että puhuessaan tapauksesta lady Skettlesille toivotti Bapsin hiiteen ja sanoi tuollaisen ammatin sopivan oikein hyvin yhteen Bapsin suunnattoman ja kirotun häpeämättömyyden kanssa.
Paul huomasi vielä muutakin. Juotuaan muutamia lasillisia kuumennettua viiniä alkoi Feeder olla iloisella tuulella. Tanssi suoritettiin ylimalkaan jäykästi, ja soitto oli hyvin juhlallista — suorastaan kuin kirkkomusiikkia — mutta viinilasillisten jälkeen Feeder sanoi Tootsille aikovansa antaa vähän vauhtia tälle puuhalle. Sitten hän alkoi tanssia ikäänkuin ei olisi muuta ajatellutkaan kuin tanssimista ja houkutteli salaa soitonkin hurjiin säveliin. Sitäpaitsi hän kävi erittäin huomaavaksi naisia kohtaan ja tanssiessaan neiti Blimberin kanssa kuiskasi — kuiskasi hänelle! — mutta ei niin hiljaa, ettei Paul olisi sitä kuullut, seuraavan huomattavan runon:
"Vaikk' inha vilpin pesä mielen' ois, en sulle koskaan pahoin tehdä vois."
Nämä säkeet Paul kuuli hänen toistavan neljälle neitoselle peräkkäin. Niinpä Feederillä olikin syytä sanoa Tootsille, että hän pelkäsi itselleen käyvän huonosti huomenna!
Rouva Blimber kävi levottomaksi tästä jokseenkin sopimattomasta käytöksestä ja etenkin soiton sävyn muuttumisesta, sillä nyt alkoi kuulua alhaisia sävelmiä, jotka olivat tavallisia kaduilla ja senvuoksi saattaisivat loukata lady Skettlesiä. Mutta lady Skettles oli niin ystävällinen, että pyysi rouva Blimberiä olemaan puhumatta siitä enempää ja kuunteli mahdollisimman kohteliaasti selitystä, kuinka kandidaatti Feeder joskus meni liiallisuuksiin näissä tilaisuuksissa, ja huomautti, että tuo herra oli asemaansa nähden hyvin puoleensavetävä mies ja että häntä erikoisesti miellytti vaatimaton tukan malli. (Kuten aikaisemmin on mainittu, oli Feederin tukka noin neljännestuuman pituinen.)
Eräällä tanssien väliajalla lady Skettles kysyi Paulilta, pitikö hän paljon soitosta. Paul vastasi pitävänsä soitosta ja laulusta ja lisäsi, että jos lady Skettlesillä oli sama maku, pitäisi hänen kuulla Florencen laulavan. Lady Skettles keksi heti olevansa ihan nääntymäisillään tätä nautintoa odottaessaan, ja vaikka Florence aluksi kovin pelästyi, kun häntä pyydettiin laulamaan niin suurelle seuralle, ja hartaasti tahtoi vapautusta siitä, meni hän kuitenkin suoraa päätä pianon luo ja aloitti, kun Paul kutsui hänet luokseen ja sanoi: "Laulathan, Florence? Minun tähteni, rakkaani!" Kun kaikki vetäytyivät vähän syrjään, jotta Paul voisi katsella sisartaan, ja kun hän näki Florencen istuvan siinä yksin niin nuorena ja hyvänä ja kauniina ja ystävällisenä häntä kohtaan ja kuuli värisevän äänen kaikuvan niin luonnollisena ja suloisena ja tajusi hiljaisuudesta kohoavan esiin kultaisen ketjun, joka yhdisti hänet kaikkeen elämän rakkauteen ja onneen, silloin hän käänsi kasvonsa poispäin kätkeäkseen kyyneleensä. Ei senvuoksi, että laulu oli liian kaihoisa tai surumielinen, vaan siksi, että Florence oli niin rakas hänelle, niinkuin hän selitti toisille, jotka kyselivät syytä hänen kyyneliinsä.
Kaikki he pitivät Florencesta. Ja kuinka olisi muu ollut mahdollistakaan! Paul oli etukäteen arvannut niin käyvän. Hänen istuessaan siinä sohvan nurkassa pielusten varassa kädet rauhallisesti ristissä, toinen sääri allaan, saattoivat harvat aavistaa, millainen voitonriemu ja ilo täytti hänen lapsenrintansa, kun hän katseli sisartaan, tai millaista suloista rauhallisuutta hän tunsi. Haltioituneita ihastuksen ilmaisuja "Dombeyn sisaresta" kuului hänen korviinsa kaikkien poikien suusta. Jokaisen huulilta tulvi ylistystä maltilliselle ja ujolle pikku kaunottarelle. Lakkaamatta hän kuuli mainittavan Florencen lahjakkuutta ja taitavuutta, ja kuin kesäillan ilmassa leijaillen oli kaikkialle levinnyt Florenceen ja häneen kohdistunut epämääräinen ystävällisyyden tunne, joka teki niin hyvää ja liikutti häntä.
Hän ei tietänyt miksi. Sillä kaikki se, mitä Paul katseli ja tunsi ja ajatteli tuona iltana — läsnä ja poissa olevia, nykyisyyttä ja menneisyyttä — sekaantui yhteen kuin sateenkaaren värit tai eri vivahdukset monikirjavissa linnuissa auringon paistaessa niihin tai värit vaalenevalla taivaanrannalla auringon laskiessa. Ne monet asiat, joita hänen oli pitänyt viime aikoina ajatella, liitelivät hänen silmiensä editse laulun aikana. Ei niin, että ne olisivat jälleen vaatineet hänen tarkkaavaisuuttaan tai koskaan enää vaatisivat, vaan rauhallisesti loppuun käsiteltyinä ja menneisyyteen siirtyneinä. Yksinäinen akkuna, josta hän oli katsellut aikoja sitten, avautui merelle monien penikulmien päähän. Aalloilla keinuteltiin ja tyynnytettiin lepoon mielikuvia, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä vielä eilispäivänä ja nyt häipyivät näkymättömiin kuin murtuneet laineet. Hän luuli vielä erottavansa sisarensa laulussa, äänten sorinassa ja jalkojen kopinassa saman salaperäisen kohinan, jota oli ihmetellyt maatessaan lepovuoteellaan meren rannalla. Samaa muistuttivat hänelle ohi kiitävät kasvot ja Tootsin kömpelö kohteliaisuus, tämä kun kävi tuon tuostakin puristamassa hänen kättään. Paul luuli vielä kuulevansa salaperäistä kohinaa yleisen ystävällisyyden läpi, ja se yleinen usko, että hän oli varhaisvanha, tuntui olevan yhteydessä sen kanssa, hänen käsittämättään oikein millä lailla. Näin istui pikku Paul mietiskellen, kuunnellen, katsellen ja uneksien ja oli hyvin onnellinen.
Vihdoin tuli lähdön aika, ja silloin saattoi huomata seurassa mielenliikutusta. Sir Barnet Skettles toi nuoremman Skettlesin Paulin luo hyvästelemään ja pyysi, että Paul muistaisi sanoa arvoisalle isälleen sir Barnet Skettlesin parhaat terveiset ja kertoa hänen toivovan, että molemmat pojat tulisivat hyviksi ystäviksi. Lady Skettles suuteli häntä, pyyhkäisi hänen tukkansa pois otsalta ja syleili häntä. Tulipa rouva Bapskin — ja se ilahdutti Paulia — harppua soittavan miehen nuottivihkon äärestä ja lausui hänelle jäähyväiset yhtä sydämellisesti kuin kuka muu tahansa huoneessa olijoista.
"Hyvästi, tohtori Blimber", sanoi Paul ojentaen kätensä.
"Hyvästi, pikku ystäväni", vastasi tohtori.
"Olen hyvin kiitollinen teille, tohtori", lisäsi Paul katsellen viattomasti hänen ankaroihin kasvoihinsa. "Olkaa hyvä ja käskekää pitämään huolta Diogeneesta."
Diogenes oli koira, jolla ei ollut elämässään ollut ainoaakaan ystävää ennen Paulia. Tohtori lupasi, että Paulin poissa ollessa huolehdittaisiin tarkoin Diogeneesta, ja kun Paul oli taas kiittänyt ja kätellyt häntä, lausui hän rouva Blimberille ja Cornelialle jäähyväiset niin sydämellisen vakavasti, että rouva Blimber unohti puhua Cicerosta lady Skettlesille, vaikka hänellä oli ollut sellainen aikomus koko illan. Cornelia tarttui Paulin molempiin käsiin ja sanoi: "Dombey, Dombey, sinä olet aina ollut lempioppilaani. Jumala sinua siunatkoon!" Ja Paulin mielestä se osoitti, kuinka helposti voi tehdä väärin jollekin henkilölle, sillä neiti Blimber oli nyt tosiaankin vilpitön, niin ankara kuin hän olikin ollut vaatimuksissaan.
Sitten kuului poikien kesken suhinaa: "Dombey lähtee! Pikku Dombey lähtee!" ja kaikki riensivät Paulin ja Florencen jäljestä alas portaille ja käytävään, koko Blimberin perhe mukana. Sellaista, sanoi Feeder ääneensä, ei ollut hänen aikanaan kertaakaan ennen sattunut ainoallekaan pojalle, mutta vaikeata oli tietää, oliko tämä totta vai viinipikarien ansiota. Palvelijat, pöydänkattaja etunenässä, halusivat kaikki saattaa pikku Dombeyta. Olipa heikkosilmäinen nuori mieskin kantaessaan Paulin kirjoja ja matkatavaroita vaunuihin, joiden oli määrä kuljettaa Florence veljineen rouva Pipchinin luokse yöksi, ilmeisesti liikutettu.
Ei edes hellempien tunteitten vaikutus pojissa — he olivat kaikki järjestään hullaantuneet Florenceen — voinut estää heitä lausumasta hyvin äänekkäitä jäähyväisiä Paulille heiluttamalla hattujaan hänen jälkeensä, tunkeutumalla alakertaan puristamaan hänen kättään ja huutamalla hänelle kukin vuorostaan: "Dombey, älä unohda minua!" He ilmaisivat tunteitaan muutenkin kovin meluisasti, mikä oli kerrassaan tavatonta näiden opiskelijain kesken. Paul kysyi kuiskaten Florencelta, joka kääri hänet vaatteisiin ennenkuin ovi avattiin, kuuliko hän poikain melua. Unohtaisiko hän sitä koskaan? Oliko hän iloinen siitä? Ja voimakas ilo loisti Paulin silmistä hänen puhellessaan Florencelle.
Vielä kerran Paul kääntyi jäähyväisiksi ja katsoi niin moniin kasvoihin, jotka olivat suuntautuneet häneen, ihmetellen nähdessään kuinka ne kaikki loistivat ja säteilivät ja kuinka ne olivat kokoontuneet vieretysten kuin täpötäydessä teatterissa. Samalla ne näyttivät aaltoilevan kuin heiluvassa peilissä, ja sitten hän oli ulkona pimeissä vaunuissa, nojautuen Florenceen. Milloin tahansa hän senjälkeen muisteli tohtori Blimberin taloa, palasi se hänen mieleensä sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tänä iltana, eikä se koskaan enää tuntunut todelliselta paikalta, vaan unelta, jossa oli silmä silmän vieressä.
Mutta se ei ollut kuitenkaan viimeinen muisto tohtori Blimberin talosta. Tapahtui vielä jotakin. Toots näet esiintyi vielä. Hän laski odottamatta alas vaunujen akkunan, kurkisti sisään ja sanoi kerrassaan kummallisesti hihittäen: "Onko Dombey siellä?" ja pani sen taas heti kiinni odottamatta vastausta. Eikä edes se ollut Tootsin viimeinen temppu, sillä ennenkuin ajaja ennätti panna vaunut liikkeelle, laski hän alas toisen akkunan, kurkisti sisään samalla lailla hihittäen ja virkkoi samanlaisella äänenpainolla: "Onko Dombey siellä?" minkä jälkeen hän katosi samoin kuin äskenkin.
Kuinka Florence nauroikaan! Paul muisti sen usein ja nauroi silloin aina itsekin.
Mutta monista asioista, joita pian jälkeenpäin sattui — seuraavana päivänä ja senjälkeen — oli Paulilla vain hämärä muisto, kuten esimerkiksi, miksi he viipyivät rouva Pipchinin luona päiviä ja öitä sensijaan että olisivat lähteneet kotiin, miksi hän makasi vuoteessa Florencen istuessa hänen vieressään, oliko huoneessa käynyt hänen isänsä vai oliko se vain suuri varjo seinällä, oliko hän kuullut lääkärin sanovan jostakin henkilöstä, että jos hänet olisi siirretty pois ennen sitä tilaisuutta, jonka herättämät mielikuvat olivat liian voimakkaita hänen omaan heikkouteensa verrattuina, olisi hän kaiketi kokonaan riutunut.
Eikä hän liioin voinut muistaa, oliko hän usein sanonut Florencelle: "Oi, Floy, vie minut kotiin äläkä milloinkaan jätä minua!" mutta hän luuli niin tapahtuneen. Toisinaan hän kuvitteli kuulleensa itsensä toistelevan: "Vie minut kotiin, Floy. Vie minut kotiin!"
Mutta hän muisti kotiin tullessaan, kun häntä kannettiin ylös tuttuja portaita, että vaunut olivat tärisseet monta tuntia yhtä mittaa, samalla kun hän oli maannut Florencen istuessa hänen vieressään ja vanha rouva Pipchin istui vastapäätä. Niinikään hän muisti vanhan vuoteensa, kun hänet laskettiin sille, tätinsä, neiti Toxin ja Susanin, mutta myös jotakin muuta äsken tapahtunutta, mikä yhä pani hänet ymmälle.
"Tahtoisin mielelläni puhua Florencen kanssa", sanoi hän. "Nyt heti kahden kesken!"
Sisar kumartui hänen puoleensa, ja toiset vetäytyivät syrjään.
"Floy kulta, eikö isä ollut käytävässä, kun minut tuotiin vaunuista?"
"Oli, rakkaani."
"Eihän hän itkenyt mennessään huoneeseensa, kun oli nähnyt minun tulevan, vai kuinka, Floy?"
Florence pudisti päätään ja painoi huulensa hänen poskeaan vastaan.
"Minusta on oikein hauskaa, ettei hän itkenyt", virkkoi pikku Paul."Minä luulin hänen itkeneen. Älä kerro toisille, että kysyin."
Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn uusi toimi
Walter ei osannut muutamiin päiviin päättää, kuinka hänen oli meneteltävä Barbadosia koskevassa asiassa. Muuten hänellä oli heikko toivo, että Dombey ehkä ei ollut ajatellut, mitä oli sanonut, tai muuttaisi mielensä ja ilmoittaisi hänelle, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Mutta kun ei tapahtunut mitään, mikä olisi antanut vähääkään vahvistusta tälle käsitykselle (se olikin kyllin epätodenmukainen jo semmoisenaan), ja kun aika kului eikä hänellä ollut päivääkään hukattavana, tuntui hänestä siltä, että oli ryhdyttävä toimiin enempää vitkastelematta.
Päävaikeutena oli se, että hänen oli kerrottava tämä olojensa muutos Sol-enolle, jolle hän tiesi sen olevan ankaran iskun. Sitä vaikeampi hänen oli masentaa Sol-enon mieltä niin hämmästyttävällä uutisella, kun he olivat hiljattain päässeet lujemmalle pohjalle ja ukko oli käynyt niin iloiseksi, että pieni takahuone oli taas entisensä kaltainen. Eno oli maksanut ensimmäisen määräosan velastaan Dombeylle ja sanoi selviävänsä lopustakin. Kovin surulliselta tuntui siis välttämättömyys lannistaa hänet taas, kun hän oli kolauksestaan niin miehekkäästi virkistynyt.
Mutta mahdotonta oli kadota salaa hänen näkyvistään. Hänen täytyi saada tietää se etukäteen, ja vaikeinta oli keksiä, millä lailla sen kertoisi. Walter käsitti, ettei hänen vallassaan ollut valita lähteäkö vai ei. Dombey oli puhunut totta sanoessaan häntä nuoreksi ja hänen enonsa taloudellista asemaa heikoksi. Sitäpaitsi Dombey oli selvästi ilmaissut sillä katseella, joka seurasi näitä huomautuksia, että jos hän kieltäytyisi lähtemästä, saisi hän jäädä kotiin, jos halusi, mutta ei hänen liikkeeseensä. Walter ja hänen enonsa olivat suuressa velassa Dombeylle, ja se johtui Walterin omasta pyynnöstä. Hän olisi voinut vähitellen itsekseen epäillä, voisiko hän koskaan saavuttaa esimiehensä suosiota, ja ajatella, että Dombey oli silloin tällöin taipuvainen kohtelemaan häntä niin halveksivalla tavalla, ettei se ollut oikeudenmukaista. Mutta se, mikä oli hänen velvollisuutensa ilman tätä asianhaaraa, oli hänen velvollisuutensa myöskin sen uhalla — tai se oli ainakin Walterin käsitys ja velvollisuus oli täytettävä.
Kun Dombey oli katsonut häneen ja sanonut, että hän oli nuori ja hänen enonsa varallisuus huono, oli hänen kasvoilleen levinnyt ylenkatseellinen ilme, joka selvästi lausui julki, että Walter varmaankin olisi kovin tyytyväinen voidessaan elää joutilaana ahtaisiin oloihin joutuneen vanhan miehen kustannuksella, mikä loukkasi syvästi pojan ylevää mieltä. Päättäen todistaa Dombeylle, mikäli se kävi päinsä ilman sanoja, että hän oli erehtynyt, Walter oli koettanut osoittaa tuon Länsi-Intiaa koskevan välikohtauksen jälkeen enemmänkin hilpeyttä ja toimeliaisuutta kuin ennen, jos se ylimalkaan oli mahdollista niin vilkkaalle ja innokkaalle pojalle. Hän oli liian nuori ja kokematon ajatellakseen, että ehkä juuri tämä ominaisuus ei miellyttänyt Dombeyta ja ettei se ollut mikään sopiva keino päästä esimiehensä suosioon, jos käyttäytyi tyytyväisesti ja toivehikkaasti ollessaan epäsuosiossa — joko ansiosta tai ansiotta. Mutta mahdollista on — ainakin mahdollista, että Dombey näki vain uhmaa nuoren rehellisen olennon muuttuneessa käytöksessä ja päätti sen musertaa.
"Niin, kerta kaikkiaan on enolle puhuttava asiasta", ajatteli Walter huoahtaen. Ja koska Walter pelkäsi, että hänen äänensä ehkä voisi vähän väristä ja että hänen kasvojensa ilme kenties ei olisi niin toivehikas kuin hän olisi halunnut, jos hän itse kertoisi asian ukolle ja näkisi sanojensa ensimmäiset vaikutukset ryppyisillä kasvoilla, päätti hän käyttää hyväkseen mahtavan välittäjän, kapteeni Cuttlen avustusta. Kun tuli sunnuntai, lähti hän siis aamiaisen jälkeen taas kapteeni Cuttlen asunnolle.
Matkalla sinne ei hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä muistaa, että rouva MacStinger lähti joka sunnuntaiaamu kauas kotoa kuuntelemaan kunnianarvoisaa pastori Melchisedech Howleria. Tämä kirkonmies oli erotettu toimestaan Länsi-Intian telakoilla sen väärän epäluulon vuoksi (jonka yhteinen sielun vihollisemme oli herättänyt häntä vastaan), että hän oli kaivertanut käsiporalla reikiä viiniastioihin ja sovittanut huulensa aukon kohdalle, ja sitten hän oli julistanut maailmanloppua tähän päivään asti kahden vuoden ajan kello kymmeneltä aamuisin ja hankkinut kokoussalin hihkujien lahkoon kuuluvia naisia ja herroja varten, joihin kunnianarvoisan kirkonmiehen pauhaaminen oli ensimmäisenä kokousiltana tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että lopuksi suorittaessaan haltioituneena jotakin pyhää tanssia koko joukko putosi alapuolella olevaan keittiöön ja särki eräälle seurakunnan jäsenelle kuuluvan mankelin.
Näin oli kapteeni tavattoman hilpeyden hetkellä kertonut Walterille ja hänen enolleen, levähtäessään "Viehättävän Pegin" toistelemisessa samana iltana, jolloin Solomon Gills maksoi velkansa Brogleylle. Kapteeni itse kävi säännöllisesti eräässä läheisessä kirkossa, jonka katolle kohotettiin valtakunnan lippu joka sunnuntaiaamu ja jossa hän hyväntahtoisesti piti silmällä poikia, hänellä kun oli suuri vaikutusvalta heihin salaperäisen koukkunsa vuoksi, sillä varsinaista suntiota vaivasi sairaloisuus. Koska Walter tunsi kapteenin tapojen säännöllisyyden, kiirehti hän mahdollisimman nopeasti tavatakseen hänet vielä kotona. Ja niin hyvä oli hänen vauhtinsa, että hän Brig-aukiolle kääntyessään sai ilokseen nähdä leveän sinisen takin ja liivit riippumassa ulkona kapteenin avonaisesta ikkunasta auringonpaisteessa.
Näytti uskomattomalta, että mainitut vaatekappaleet saattoi ihmissilmin nähdä ilman kapteenia, mutta varmaa oli, että hän ei ollut niiden sisällä, sillä muuten hänen säärensä — Brigaukion talot kun eivät ole kovin korkeita — olisivat sulkeneet oven, josta nyt oli vapaa pääsy. Kovin ihmeissään tästä huomiosta Walter koputti kerran.
"Stinger", kuuli hän selvästi kapteenin sanovan ylhäällä huoneessaan ikäänkuin se ei olisi laisinkaan kuulunut häneen. Siksi Walter koputti kaksi kertaa.
"Cuttle", sanoi kapteeni silloin ja ilmestyi heti senjälkeen akkunaan, kumartuen takin ja liivien yli, yllään puhdas paita ja housunkannattimet, kaulaliinan riippuessa irrallaan kuin nuora. Päässä hänellä oli vahakankainen hattunsa.
"Walter!" huudahti kapteeni katsellen kummissaan alas häneen.
"Niin, kapteeni Cuttle, minä täällä olen", vastasi Walter.
"Mitä nyt kuuluu, poikaseni?" kysyi kapteeni huolestuneena.
"Ei suinkaan mitään pahaa ole taas tapahtunut Gillsille?"
"Ei, ei", sanoi Walter. "Enoni voi oikein hyvin, kapteeni Cuttle."
Kapteeni ilmaisi tyytyväisyytensä ja sanoi tulevansa alas avaamaan oven, kuten hän tekikin.
"Oletpa sinä varhainen, Walter", sanoi kapteeni katsellen häntä yhä epäluuloisesti heidän kiivetessään portaita ylös.
"Suoraan sanoen, kapteeni Cuttle", virkkoi Walter istuutuen, "minä pelkäsin, että te olisitte lähtenyt ulos, ja halusin kysyä teidän ystävällistä neuvoanne".
"Kysy vain", sanoi kapteeni. "Mitä sinä tahdot?"
"Minä tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne, kapteeni Cuttle", vastasiWalter hymyillen. "Mitään muuta en tarvitse."
"Annappas siis kuulua", sanoi kapteeni. "Olen käytettävissäsi, poikaseni!"
Walter kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut ja kuinka vaikeaa oli puhua siitä enolle ja kuinka suuri huojennus hänelle olisi, jos kapteeni Cuttle ystävällisesti tulisi avuksi. Niin suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Walterin uutisen, että hänen kasvonsa menettivät ilmeensä, ikäänkuin sininen puku, vahakankainen hattu ja koukku olisivat jääneet omistajatta.
"Mitä minuun tulee, kapteeni Cuttle", jatkoi Walter, "olen nuori, niinkuin herra Dombey sanoi, eikä minusta tarvitse välittää. Ymmärrän hyvin, että minun on raivattava itselleni tie maailman läpi, mutta tänne tullessani ajattelin etenkin kahta seikkaa, jotka koskevat enoani. En tarkoita sitä, että ansaitsisin olla hänen elämänsä ylpeys ja ilo — uskottehan, että puhun totta — mutta se minä olen. Ettekö tekin ole samaa mieltä?"
Kapteeni näytti ponnistelevan päästäksensä ylös hämmästyksensä syvyyksistä ja saadakseen jonkinlaisen ilmeen leviämään kasvoilleen, mutta kun yritys ei tuottanut mitään tuloksia, nyökkäili vahakankainen hattu vain mykän merkitsevästi.
"Jos elän ja pysyn terveenä", jatkoi Walter, "enkä sitä epäilekään, voin Englannista lähtiessäni tuskin enää toivoa koskaan näkeväni enoa. Hän on vanha, kapteeni Cuttle, ja sitäpaitsi hän on tottunut tähänastiseen elämäänsä —"
"Juuri niin, Walter", vahvisti kapteeni äkkiä vilkastuen.
"Ja jos hän olisi äskettäin kuollut tavaravarastonsa ja kaikkien niiden esineitten menettämisen vuoksi, joihin hän oli tottunut monien vuosien kuluessa, niin ettekö luule, että hän kuolisi vielä pikemmin menettäessään —"
"Sisarenpoikansa", tokaisi kapteeni. "Varmasti."
"Meidän tulee siis", virkkoi Walter koettaen puhua iloisesti, "koettaa parhaamme mukaan saada hänet uskomaan, että ero on vain tilapäinen. Mutta minä pelkään, että koettaessani sitä vakuuttaa hänelle onnistuisin hyvin huonosti, koska tiedän tai arvelen tietäväni asian paremmin, kapteeni Cuttle, ja koska minulla on niin monta syytä tuntea häntä kohtaan kiintymystä ja rakkautta ja kunnioitusta. Se on syynä, miksi hartaasti toivon teidän kertovan uutisen hänelle, ja se on ensimmäinen kohta."
"Entä sitten?" kysyi kapteeni mietteissään.
Walter oli hetkisen vaiti päästäkseen varmuuteen siitä, oliko kapteenilla mitään erikoista lisättävää, mutta kun ei kuulunut mitään, jatkoi hän:
"Sitten toinen kohta, kapteeni Cuttle. Mielipahakseni on minun sanottava, etten ole herra Dombeyn suosiossa. Olen aina koettanut tehdä parastani ja tehnytkin, mutta hän ei pidä minusta. Hän ei ehkä voi mitään sille, kenestä hän pitää, kenestä ei, enkä häntä siitä moitikaan. Se vain on varmaa, että hän ei pidä minusta. Hän ei lähetä minua uuteen toimeen siksi, että se on hyvä, eikä edes viitsi kuvaillakaan sitä paremmaksi kuin se on, ja minä epäilen suuresti, että se ei koskaan auta minua ylenemään liikkeessä — jollei se ehkä päinvastoin työnnä minua iäksi syrjään, pois näkyvistä. Mutta älkäämme puhuko tästä mitään enolle, kapteeni Cuttle, vaan kuvailkaamme se mm edulliseksi ja lupaavaksi kuin suinkin osaamme. Kun kerron teille todellisen asianlaidan, teen sen vain siksi, että minulla olisi täällä kotona joku ystävä, joka tuntisi tilanteeni oikein, jos joskus tarjoutuisi tilaisuus käden ojentamiseen minulle."
"Walter poikaseni", vastasi kapteeni, "Solomonin sananlaskuista löydät seuraavat sanat: 'Älköön meiltä koskaan puuttuko ystävää hädässä eikä pulloa hänelle antaaksemme!' Kun löydät ne, paina ne mieleesi."
Kapteeni ojensi sitten kätensä Walterille niin vilpittömän ja uskollisen näköisenä, että se ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat. Samalla hän toisti: "Kun löydät ne, paina ne mieleesi" (sillä hän oli ylpeä tuon kehoituksen täsmällisyydestä ja sopivaisuudesta).
"Kapteeni Cuttle", sanoi Walter tarttuen kapteenin ojentamaan suunnattomaan kouraan molemmilla käsillään, joihin se tuskin mahtui, "Sol-enon jälkeen rakastan teitä enimmin. Olen varma siitä, että maan päällä ei ole ketään, johon voisin turvallisemmin luottaa. Mitä tulee lähtööni Englannista, en sitä sure. Miksi huolehtisinkaan siitä! Jos olisin vapaa etsimään omaa onneani — jos olisin vapaa lähtemään matkalle tavallisena merimiehenä — jos olisin vapaa retkeilemään omalla vastuullani maailman etäisimpään kolkkaan — niin lähtisin ilomielin. Olisin mielelläni lähtenyt jo vuosia sitten ja koettanut onneani, mitä tahansa olisi tullut. Mutta se olisi vastoin enoni tahtoa ja vastoin niitä suunnitelmia, joita hän on tehnyt minua varten, niin ettei siitä voi olla puhettakaan. Mutta nyt käsitän, kapteeni Cuttle, että olen kaiken aikaa vähän erehtynyt ja että mitä tulee toiveisiin asemani parantamisesta, en ole nyt laisinkaan paremmalla kannalla kuin ensin ruvetessani Dombey ja Pojan palvelukseen — ehkä päinvastoin vähän huonommalla, sillä mahdollisesti oltiin silloin ystävällisiä minua kohtaan."
"Käänny takaisin, Whittington", mutisi lohduton kapteeni katseltuaanWalteria jonkin aikaa.
"Niin", sanoi Walter nauraen, "ja pelkäänpä, että hän saa kääntyä oikein monta kertaa, kapteeni Cuttle, ennenkuin sellaista onnea koskaan enää saa kuin hänen kohdalleen sattui. En sano tätä valittaakseni", lisäsi hän vilkkaalla, tarmokkaalla tavallaan. "Minulla ei ole mitään valittamista. Minusta on pidetty huolta. Voin elää. Kun lähden enoni luota, jätän hänet teidän haltuunne, kapteeni Cuttle, enkä voisi jättää häntä parempaan hoitoon. En ole kertonut teille asiaa siksi, että olisin epätoivoissani, vaan saadakseni teidät uskomaan, etten voi valita paikkaani Dombey ja Pojan liikkeessä, vaan että minun on mentävä, minne lähetetään, ja otettava vastaan, mitä minulle tarjotaan. Enolleni on parempi, että minut lähetetään pois, sillä herra Dombey on hänelle arvokas ystävä, kuten hän on osoittanutkin. Olen varma siitä, ettei hän muutu vähäarvoisemmaksi senjälkeen, kun minä en enää ole siellä herättämässä joka päivä hänen vastenmielisyyttään. Siis eläköön Länsi-Intia, kapteeni Cuttle! Kuinka taas kuuluvatkaan ne säkeet, joita merimiehet laulavat?
"Päin, poiat, Barbadosin satamaa,hurraa ja hoi!Jää, poiat, taakse jo Englannin maa,hurraa ja hoi!"
Nyt yhtyi kapteeni täyttä kurkkua kuoroon:
"Hei, hurraa ja hoi, hurraa ja hoi!"
Loppusanat kantautuivat erään vastapäätä asuvan vilkkaan, vaillinaisesti raittiin laivurin korviin, joka heti hypähti pystyyn vuoteestaan, työnsi akkunan auki ja yhtyi kadun poikki lauluun niin kovalla äänellä kuin suinkin jaksoi, saaden aikaan komean vaikutuksen. Kun hänen oli mahdoton venyttää loppuääntä enää pitemmälle, karjui hän hirvittävällä äänellä "ohoi!" mikä oli tarkoitettu osittain ystävälliseksi tervehdykseksi osittain ilmaisemaan, että hän ei ollut laisinkaan hengästynyt. Sitten hän sulki akkunan ja meni taas nukkumaan.
"Ja nyt, kapteeni Cuttle", sanoi Walter ojentaen hänelle sinisen takin ja liivit touhuissaan, "jos tulette kertomaan uutisen Sol-enolle, jonka olisi oikeastaan pitänyt saada se tietää jo aikoja sitten, saatan teitä kotiovelle ja lähden kävelemään iltapäivään asti".
Mutta kapteenia ei näyttänyt tämä tehtävä ilahduttavan eikä hän liene uskonut voivansa sitä kunnollisesti suorittaa. Hän oli suunnitellut Walterin myöhemmän elämän ja kokemukset niin toisenlaisiksi ja kokonaan oman mielensä mukaisiksi, niin usein onnitellut itseään tämän suunnitelman näppäryydestä ja kaukonäköisyydestä ja pitänyt sitä täydellisenä ja oivallisena joka suhteessa, että häneltä nyt vaadittiin suurta ponnistusta ja päättäväisyyttä, kun täytyi nähdä sen menevän silmänräpäyksessä pirstaleiksi, vieläpä auttaakin sen särkemistä. Samoin tuntui kapteenista vaikealta purkaa vanhoja perusteitaan ja ottaa niin kiireesti kuin asianhaarat vaativat ihan uusi lasti sekoittamatta molempia yhteen. Sensijaan että olisi pukeutunut vähänkään nopeasti ja Walterin kiihkoa vastaavalla tavalla, hän kieltäytyi ottamasta takkia ja liivejä ylleen ja ilmoitti Walterille, että hänen täytyi niin vakavassa asiassa saada ensin "vähän pureskella kynsiään".
"Se on vanha tapani, Walter", selitti kapteeni, "viidenkymmenen vuoden vanha. Kun näet Ned Cuttlen pureskelevan kynsiään, Walter, silloin voit tietää hänen olevan karilla."
Sitten kapteeni pisti rautakoukkunsa hampaittensa väliin, ikäänkuin se olisi ollut käsi, ja alkoi miettiä asiaa ja sen eri puolia viisaan ja syvämielisen näköisenä, kuten ainakin hyvin vakavaa ongelmaa harkittaessa.
"Minulla on eräs ystävä", mutisi kapteeni hajamieliseen tapaan, "mutta nykyään hän on matkalla Whitbyn satamaan. Hän osaisi lausua tästä ja mistä muusta asiasta tahansa pätevän mielipiteen, sillä hänen sopisi antaa parlamentillekin kuusi pistettä etukäteen, ja hän voittaisi sittenkin. Se mies luiskahti kaksi kertaa yli laidan, mutta ei ollut siitä milläänkään. Kun hän oli laivapoika, rusikoitiin hänen nuppiaan kolmen viikon aikana joka päivä rengaspultilla. Eikä kuitenkaan ole olemassa sen selväjärkisempää miestä."
Vaikka Walter kunnioittikin suuresti kapteeni Cuttlea, ei hän voinut olla itsekseen iloitsematta moisen neropatin poissaolosta ja hartaasti toivomatta, ettei niin selväpäinen ystävä joutuisi ratkaisemaan hänen ongelmaansa, ennenkuin se olisi valmiiksi selvitetty.
"Jos näyttäisit tuolle miehelle Noren poijun", jatkoi kapteeni Cuttle entiseen tapaan, "ja kysyisit hänen mielipidettään siitä, Walter, antaisi hän siitä sinulle sellaisen lausunnon, joka muistuttaisi poijua yhtä vähän kuin enosi napit. Ei ole yhtäkään miestä — ainakaan kaksijalkaista — joka voi vetää hänelle vertoja. Ei yhtäkään!"
"Mikä hänen nimensä on, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter päättäen harrastaa kapteenin ystävän asioita.
"Hänen nimensä on Bunsby", vastasi kapteeni. "Mutta onhan yhdentekevää mikä se on, kun on sellainen pää kuin hänellä!"
Kapteeni ei lähemmin selittänyt, mitä hän tarkoitti tällä viimeisellä kiitoksellaan. Walterkaan ei koettanut kysellä sitä tarkemmin. Sillä kun hän aikoi harkita omien asioittensa pääkohtia, huomasi hän pian, että kapteeni oli taas vaipunut äskeiseen mielentilaansa eikä katsellessaan häntä herkeämättä tuuheitten kulmakarvojen varjostamilla silmillään ilmeisesti nähnyt tai kuullut mitään.
Tällä haavaa kapteeni hautoi tosiaan niin suuria suunnitelmia, ettei suinkaan ollut karilla, vaan pian painui syvimpään veteen eikä tavannut ollenkaan pohjaa. Vähitellen kapteenille selvisi, että oli tapahtunut jokin erehdys, epäilemättä Walterin eikä hänen omalla tahollaan, että jos tosiaankin oli tekeillä jokin Länsi-Intian suunnitelma, se oli ihan toisenlainen kuin miksi Walter nuoruudessaan ja äkkipikaisuudessaan oli kuvitellut ja että se ei voinut olla mikään muu kuin uusi aie, joka jouduttaisi Walterin onnea tavattoman nopeasti. "Tai jos heidän välillään on jotakin pientä kahnausta", ajatteli kapteeni tarkoittaen Walteria ja Dombeyta, "ei tarvita muuta kuin yksi sana sopivana aikana yhteiseltä ystävältä, ja kaikki tulee taas ennalleen". Kapteeni Cuttle teki tästä sen johtopäätöksen, että koska hänellä jo oli ilo tuntea Dombey vietettyään hänen seurassaan Brightonissa hauskan puolituntisen (sinä aamuna, jolloin he kävivät lainaamassa rahaa) ja että koska kaksi kokenutta miestä, jotka ymmärsivät toisiaan ja kumpikin olivat halukkaita järjestämään asiat, saattoivat helposti poistaa tämänlaatuisen pikku hankaluuden, olisi parasta lähteä Walterille mitään sanomatta suoraa päätä Dombeyn luo — sanoa palvelijalle: "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kapteeni Cuttle" — puhutella Dombeytä tuttavallisella äänensävyllä — tarttua koukullaan hänen napinreikäänsä — kertoa asia perinpohjin — selvittää kaikki — ja palata voitonriemuisena.
Kun nämä mietteet heräsivät kapteenin mielessä ja hahmottuivat vähitellen tällaiseen muotoon, kirkastuivat hänen kasvonsa kuin epävarma aamu, joka väistyy kirkkaan päivän tieltä. Hänen kulmakarvansa, jotka olivat olleet kerrassaan pahaenteisesti kurtussa, silisivät tyytyväisen näköisiksi. Hänen silmänsä, oltuaan melkein ummessa henkisen ponnistuksen pakotuksesta, avautuivat vapaasti. Hymy, jota oli alussa edustanut vain kolme pientä kohtaa — yksi oikeanpuolisessa suupielessä ja yksi kummankin silmän nurkassa — levisi vähitellen hänen kasvojensa ylitse, väreili hänen otsalleen asti ja kohotti hänen vahakankaista hattuaan ikäänkuin sekin olisi ollut karilla kapteeni Cuttlen kanssa ja päässyt nyt samoin kuin hänkin taas onnellisesti kellumaan.
Vihdoin kapteeni lakkasi pureskelemasta kynsiään ja sanoi: "Kas niin,Walter poikaseni, autappas minua nyt pukeutumaan noihin vehkeisiin."Näillä kapteeni tarkoitti takkiaan ja liivejään.
Walterilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi kapteeni oli niin kovin tarkka kaulahuivin solmiamisessa, hän kun sitoi riippuvat päät jonkinlaiseksi palmikoksi ja veti ne raskaan kultasormuksen läpi, jonka oli saanut muistoksi joltakin ystävävainajaltaan ja johon oli kuvattu hautapatsas, siro rauta-aita ja puu. Sitä hän myöskään ei ymmärtänyt, miksi kapteeni veti paidankauluksensa niin ylös kuin suinkin sen alapuolella oleva irlantilainen palttina salli ja siten koristi itsensä täydellisillä kaihtimilla. Niinikään hän ei aavistanut, miksi kapteeni vaihtoi kenkiä ja veti jalkaansa ainoalaatuisen parin puolisaappaita, joita hän käytti vain erikoisissa tilaisuuksissa. Kun kapteeni lopulta oli mieleisissään täysissä tamineissa ja oli tarkastellut itseään kiireestä kantapäähän parranajokuvastimestaan, jonka sitä varten otti naulasta irti, tarttui hän kuhmuiseen keppiinsä ja sanoi olevansa valmis.
Kapteenin astunta oli tavallista ryhdikkäämpää hänen päästyään kadulle, mutta Walter luuli sen johtuvan puolisaappaista, eikä välittänyt siitä enempää. Ennenkuin he olivat päässeet kovin kauas, kohtasivat he kukkia kaupittelevan naisen. Silloin kapteeni pysähtyi äkkiä kuin olisi onnellinen ajatus juolahtanut hänen mieleensä ja osti myyjättären vasusta suurimman kukkavihon, viuhkan muotoisen, jonka ympärysmitta oli noin kaksi ja puoli jalkaa ja joka oli pantu kokoon kaikkein rehevimmistä kukista.
Varustettuna tällä pikku lahjalla, joka oli tarkoitettu Dombeylle, kapteeni Cuttle jatkoi matkaansa Walterin kanssa, kunnes he saapuivat Solomon Gillsin ovelle ja kumpikin pysähtyi.
"Menettekö sisään?" kysyi Walter.
"Menen", vastasi kapteeni, joka tunsi, että hänen täytyi päästä eroon Walterista, ennenkuin hän ryhtyi muihin toimenpiteisiin, ja että hänen oli parasta lykätä suunnittelemansa vierailu vähän myöhemmäksi ajaksi samana päivänä.
"Ettekä unohda mitään?"
"En", vastasi kapteeni.
"Minä lähden nyt heti kävelylle", virkkoi Walter, "jotten olisi tiellä, kapteeni Cuttle".
"Tee oikein pitkä kierros, poikaseni!" huusi kapteeni hänen jälkeensä.Walter heilutti kättään myöntymisen merkiksi ja lähti tiehensä.
Hänellä ei ollut mitään varmaa päämäärää. Hän aikoi vain lähteä maaseudulle päin, missä saisi miettiä rauhallisesti pian alkavaa tuntematonta tulevaisuutta ja levähtää jonkin puun juurella. Hän ei tietänyt parempaa paikkaa kuin Hampsteadin läheiset vainiot eikä mukavampaa tietä kuin sen, joka sivuutti Dombeyn talon.
Hänen mennessään sen ohi ja vilkaistessaan ylös synkkään julkisivuun se oli yhtä juhlallisen ja pimeän näköinen kuin koskaan ennen. Kaikki akkunakaihtimet oli vedetty alas, mutta yläakkunat olivat auki, ja niiden verhoja heilutteleva suloinen tuulenhenki oli ainoa elonmerkki koko talon ulkoasussa. Walter käveli hiljaa ohitse ja oli iloinen päästyään talon tai parin päähän siitä.
Sitten hän katsahti taakseen, tuntien tuota paikkaa kohtaan samaa harrastusta kuin Florencen monta vuotta sitten sattuneen eksymisen jälkeen, ja vilkaisi erittäinkin yläakkunoihin. Samassa saapuivat oven eteen vaunut, ja niistä astui maahan komea mustiin puettu herra, jolla oli raskaat kellonvitjat, ja meni sisään. Kun Walter jälkeenpäin muisteli tätä herraa ja hänen ajoneuvojaan yhdessä, ei hän epäillytkään sitä, että se oli ollut lääkäri. Hän mietiskeli itsekseen, kuka siellä oli sairaana, mutta ei saanut sitä selville, ennenkuin oli kävellyt hyvän matkaa.
Vaikka hän ajatteli omia asioitaan, liittyi niihin myös yhä se, mitä Dombeyn talo toi mieleen, sillä hänestä oli hauskaa kuvitella, että ehkä tulisi sellainen aika, jolloin se kaunis lapsi, joka oli hänen vanha ystävänsä ja oli aina ollut niin kiitollinen hänelle ja niin iloinen nähdessään hänet senjälkeen, herättäisi veljensä harrastusta häntä kohtaan ja siten vaikuttaisi jotakin hänen hyväkseen. Hänestä tuntui mieluiselta luulotella näin käyvän — tällä hetkellä enemmän siksi, että sai kuvitella Florencen yhä muistelevan häntä kuin minkään maallisen edun vuoksi, jonka saattoi ajatella saavuttavansa. Mutta toinen ja järkevämpi ääni kuiskasi hänelle, että jos hän itse olisi vielä silloin elossa merten takana ja unohdettuna, olisi Florence naimisissa rikkaana, ylpeänä ja onnellisena. Eikä ollut mitään syytä uskoa, että Florence muistelisi häntä niin muuttuneissa oloissa sen enempää kuin jotakin entistä leikkikaluansa. Ei, ei niinkään paljon.
Mutta Walter ihannoi kuitenkin niin suuresti sitä lasta, jonka oli tavannut harhailemassa kaduilla, ja kuvitteli häneen niin ehdottomasti kuuluvan tuona iltana ilmenneen viattoman ja vilpittömän kiitollisuuden, että punastui itsekseen kuin olisi ollut jonkin herjausjutun sepustaja olettaessaan, että Florence voisi joskus muuttua ylpeäksi. Toiselta puolen olivat hänen mietteensä niin haaveellista lajia, että tuskin tuntui vähemmän herjaavalta ajatella Florencea täysikasvuisena naisena, jonakin muuna kuin samana teeskentelemättömänä, lempeänä, suloisena pikku olentona, jollainen hän oli ollut rouva Brownin käsissä. Sanalla sanoen, Walter huomasi olevan järjetöntä ruveta ollenkaan kuvittelemaan Florencea toisenlaiseksi. Siksi hän ei voinut tehdä mitään parempaa kuin säilyttää hänen kuvansa mielessään kalliina, saavuttamattomana, muuttumattomana ja epämääräisenä — epämääräisenä kaikessa muussa paitsi siinä, että se tuotti hänelle iloa ja pidätti häntä kuin enkelin käsi kaikesta alhaisesta.
Sinä päivänä Walter teki pitkän kierroksen maalle, kuunnellen lintujen viserrystä, sunnuntaikelloja ja kaupungin etäistä kohinaa, hengittäen suloisia tuoksuja, vilkaisten välistä hämärään taivaanrantaan, jonka takana oli hänen matkansa päämäärä, ja katsellen ympäröivää vihannuutta ja kotoista maisemaa. Mutta tuskin kertaakaan tuli hänen mieleensä selvää kuvaa edes siitä, että hän lähtisi pois. Hän näytti lykkäävän kaiken ajattelemisen tunnista tuntiin ja minuutista minuuttiin, samalla kun hänen mietteensä harhailivat kaiken aikaa asiasta toiseen.
Walter oli jättänyt vainiot taakseen ja käveli ajatuksiinsa vaipuneena kotiin päin, kun kuuli erään miehen huutavan ja naisen äänen mainitsevan häntä nimeltä. Kääntyessään hämmästyneenä katsomaan sinne päin hän näki, että päinvastaiseen suuntaan ajavat vuokravaunut olivat pysähtyneet vähän matkan päähän, että ajuri katseli taaksepäin istuimellaan ja teki hänelle merkkejä ruoskallaan ja että vaunuissa istuva nuori nainen kurottautui ulos akkunasta ja viittasi hänelle tavattoman tarmokkaasti. Juostessaan kutsujia kohti hän huomasi, että nuori nainen oli neiti Nipper ja että tämä oli tavattomasti kiihkoissaan. H
"Staggsin puutarhat, herra Walter!" huudahti neiti Nipper, "voi, olkaa niin hyvä!" 4
"Kuinka?" kysyi Walter. "Mikä on hätänä?"