Kun kaikki pikku Toodlet saivat kätensä täyteen appelsiineja ja rahakolikoita, rauhoittui heidän ensimmäinen surunpuuskansa, ja perhe toimitettiin kiireimmän kaupalla takaisin asuntoonsa vuokravaunuissa, jotka oli jätetty sitä varten odottamaan. Jemiman suojelemina lapset avasivat ajoneuvojen akkunan ja pudottelivat appelsiineja ja rahoja pitkin matkaa. Toodle itse valitsi takapaikan, jommoinen parhaiten vastasi hänen tottumuksiaan.
Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä
Kun rouva Dombey-vainajan hautajaiset oli suoritettu täydelliseksi tyydytykseksi sekä hautaustoimistolle että koko naapuristolle, joka on sellaisissa tapauksissa usein halukas moittimaan ja käsittämään kaikki tuollaisissa juhlamenoissa mahdollisesti sattuvat laiminlyönnit tai puutteet loukkaukseksi itseään kohtaan, alkoivat Dombeyn taloon kuuluvat ihmiset taas elää entiseen tapaansa. Tällä pikku maailmalla, samoin kuin ulkona olevalla suurellakin, oli se ominaisuus, että se helposti unohti vainajansa, ja kun keittäjätär oli sanonut, että rouva-vainaja oli ollut rauhallinen luonteeltaan, ja emännöitsijä, että sellainen oli ihmisen kohtalo aina, ja hovimestari, että kuka olisi sitä ajatellut, ja sisäkkö, että hän tuskin saattoi sitä uskoa, ja lakeija, että se tuntui hänestä ikäänkuin unelta — silloin oli heidän mielestään asia loppuun käsitelty, ja surupuvutkin alkoivat heidän mielestään jo käydä kuluneen näköisiksi.
Richardsista, jota pidettiin yläkerrassa jonkinlaisena kunnioitettavana vankina, näytti hänen uuden elämänsä aamunkoitto kylmältä ja harmaalta. Dombeyn talo oli hyvin iso korkeiden rakennusten reunustaman, synkän ja kauhean ylhäisen kadun varjonpuolisella sivulla Portland Placen ja Bryanstone Squaren välisellä tienoolla. Se oli nurkkatalo laajoine kellarialueineen, missä luukuilla varustetut ikkunat tuijottivat nyrpeinä ja törkysäiliöihin johtavat ovet näyttivät virnistävän. Se oli synkän komea talo, takasivultaan puoliympyrän muotoinen, ja sisälsi kokonaisen jonon seurusteluhuoneita, ikkunat hiekkapihalle päin, missä kaksi kuihtuneen näköistä puuta, rungot ja oksat mustina, pikemmin ritisi kuin humisi: niin savustettuja niiden lehdet olivat. Kesäaurinko ei koskaan paistanut tälle kadulle paitsi varhain aamiaisen aikana, jolloin se ilmestyi yhtaikaa vesirattaiden, vanhojen vaatteiden kauppiaan, kurjenpolvien myyjän, sateenvarjon paikkaajan ja sen miehen keralla, joka helisteli pientä kulkusta mennessään. Pian se taas hävisi palaamatta enää sinä päivänä, ja kun sitä seurasivat kuljeskelevat soittokunnat ja temppuilijat, jäi piha kaikkein kurjimman soittokoneen ja valkoisten hiirien tyyssijaksi. Silloin tällöin vain ilmestyi vaihteeksi näkyviin jokin siili, kunnes hovimestarit, joiden herrasväet söivät kaupungilla, alkoivat hämärässä seisoskella ovilla ja lyhtymies teki yhä uudistuvan, mutta turhan yrityksensä antaa kadulle iloisempaa ulkonäköä kaasun avulla.
Talo oli sisäpuolelta yhtä aution näköinen kuin ulkoakin. Hautajaisten jälkeen Dombey määräsi huonekalut peitettäviksi — ehkä säästääkseen niitä pojalleen, jota kaikki hänen suunnitelmansa tarkoittivat — ja kaikki koristukset otettaviksi pois muista huoneista paitsi niistä, jotka hän piti itseään varten alakerrassa. Näin tehtiin salaperäisen näköisiä hahmoja pöydistä ja tuoleista, jotka koottiin yhteen keskelle huoneita ja peitettiin suurilla käärinlakanoilla. Kellonkahvat, ikkunakaihtimet ja kuvastimet, jotka käärittiin jokapäiväisiin tai kerran viikossa ilmestyviin sanomalehtiin, pakottivat huoneessa kävijän vasten tahtoaankin lukemaan katkelmia kuolemantapauksista ja hirveistä murhista. Kaikki kynttilänjalat ja kattokruunut verhottiin Hollannin palttinalla, minkä jälkeen ne näyttivät katon silmästä riippuvalta jättiläiskyyneleeltä. Uuneista tuntui lähtevän samanlainen haju kuin hautaholveista ja kosteista kellareista. Haudattu rouva-vainaja katseli kamalan näköisenä aavemaisten siteitten verhoamista kehyksistä. Jokainen tuulenpuuska lennätti läheisen tallirakennuksen nurkan takaa pyyhältäessään muutamia oljenkorsia, joilla talon kohdalla oleva katu oli peitetty rouva-vainajan sairauden aikana ja joista tahraantuneita jäännöksiä vielä oli tarttuneina kaikkialla lähinurkkiin. Ne kokoontuivat aina salaisen voiman vetäminä vastapäisen tyhjän talon kynnyksen luo ja lensivät siellä surullisen kaunopuheisina Dombeyn ikkunoita vasten.
Niihin huoneisiin, joita Dombey käytti omana asuntonaan, pääsi suoraan eteisestä. Hänellä oli hallussaan arkihuone, kirjasto, joka oikeastaan oli pukeutumishuoneena, niin että kuumana puserretun paperin, sahviaanin ja venäjännahkan haju taisteli muutamien saapasparien lemun kanssa, ja takana jonkinlainen kasvihuone tai lasikattoinen aamiaishuone, jonne näkyivät aikaisemmin mainitut puut ynnä tavallisesti pari kolme hiiviskelevää kissaa. Nämä kolme huonetta sijaitsivat perätysten. Aamuisin, kun Dombey söi aamiaista jommassakummassa ensiksimainitussa huoneessa, tai iltapäivällä, kun hän palasi kotiin ruualle, kutsuttiin Richards kellonsoitolla lasihuoneeseen, missä hän sai kävellä edestakaisin pientä hoidokkiaan kantaen. Mikäli imettäjä tuollaisina hetkinä vilaukselta näki Dombeyn, joka istui kaukana pimeässä, tuijottaen lasta kohti synkkien, raskaiden huonekalujen takaa, alkoi tämä mies hänestä tuntua kopissa asuvalta yksinäiseltä vangilta tai omituiselta ilmestykseltä, jota ei voinut puhutella eikä ymmärtää.
Tuollaista elämää oli pikku Paul Dombeyn imettäjä suojatteineen viettänyt joitakin viikkoja ja eräänä päivänä palannut yläkertaan autioihin juhlahuoneisiin tekemältään alakuloiselta kävelyretkeltä (hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman rouva Chickiä, joka tuli kauniina aamuina tavallisesti neiti Toxin seurassa hakemaan häntä ja lasta kävelylle — toisin sanoen astelemaan edestakaisin katukäytävällä vakavasti kuin hautajaissaatossa). Hän istui omassa huoneessaan, kun ovi aukeni hitaasti ja hiljaa, ja tummasilmäinen pikku tyttö kurkisti sisään.
"Varmaankin Florence-neiti, joka on palannut tätinsä luota", ajatteli Richards, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä lasta. "Toivottavasti voit hyvin, pikku neiti", virkkoi hän ääneen.
"Onko tuo minun veljeni?" kysyi tyttö osoittaen pikku lasta.
"Kyllä, enkelini", vastasi Richards. "Tuleppas suutelemaan sitä."
Mutta sensijaan että olisi tullut lähemmäksi lapsi katseli häntä vakavasti ja sanoi:
"Mitä olette tehnyt äidilleni?"
"Herra siunatkoon tuota pikku olentoa!" huudahti Richards, "mikä surullinen kysymys! Minäkö tehnyt? En mitään, neiti."
"Mitä sitten toiset ovat tehneet minun äidilleni?" kysyi lapsi.
"En ole eläissäni nähnyt niin sydäntäsärkevää!" sanoi Richards, joka luonnollisestikin sijoitti mielikuvituksessaan tämän lapsen tilalle jonkun omistaan kyselemään samanlaisessa tilanteessa. "Tule lähemmäksi, pikku neiti! Älä pelkää minua."
"En minä pelkää teitä", vastasi lapsi lähestyen. "Mutta minä haluan tietää, mitä äidille on tehty."
"Kultaseni", vastasi Richards, "sinä käyt tuossa sievässä mustassa puvussa äitisi muistoksi".
"Minä voin muistaa äitiäni millaisessa puvussa tahansa", vastasi lapsi kyynelten noustessa hänen silmiinsä.
"Mutta ihmiset pukeutuvat mustaan sellaisten muistoksi, jotka ovat menneet pois", jatkoi imettäjä.
"Minne?" kysyi lapsi.
"Tuleppas tänne ja istuudu minun viereeni", sanoi Richards, "niin minä kerron sinulle erään tarinan".
Vaistomaisesti tuntien, että se oli aiottu vastaukseksi hänen kysymykseensä, pikku Florence pani pois hattunsa, jota oli tähän asti pitänyt kädessään, istuutui jakkaralle imettäjän jalkojen juureen ja katseli ylöspäin hänen kasvoihinsa.
"Oli kerran", aloitti Richards, "eräs nainen — oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti".
"Eräs oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti", kertasi lapsi.
"Joka sairastui ja kuoli, kun Jumala katsoi sopivan ajan tulleen."
Lapsi värisi.
"Kuoli, niin ettei kukaan koko maailmassa enää saa nähdä häntä, ja haudattiin maahan, missä kasvaa puita."
"Kylmään maahan?" sanoi lapsi taas väristen.
"Ei. Lämpimään maahan", vastasi Polly, käyttäen heti edukseen tätä huomautusta, "missä rumat pikku siemenet muuttuvat kauniiksi kukiksi ja ruohoksi ja viljaksi ja kuka tietää miksi. Missä hyvät ihmiset muuttuvat kirkkaiksi enkeleiksi ja lentävät ylös taivaaseen!"
Lapsi, joka oli antanut päänsä painua alas, nosti sen taas ja istui katsellen häntä hartaasti.
"No, maitahan hiukan", jatkoi Polly aika lailla hämillään tästä vakavan jännittyneestä katseesta ja toisaalta omasta halustaan lohduttaa lasta, äkillisestä menestyksestään ja perin vähäisestä itseluottamuksestaan. "Kun siis tuo nainen kuoli, tuli hän Jumalan luo, minne hänet ensin lieneekin viety, ja hän rukoili Jumalaa, tuo hyvä nainen", virkkoi Polly sanomattoman liikutettuna, sillä hän puhui ihan tosissaan, "opettamaan hänen pikku tytärtään lujasti uskomaan siihen ja tietämään, että hän oli onnellinen siellä ja rakasti häntä yhä, ja toivomaan ja koettamaan — koko ikänsä — saada kerran tavata hänet siellä, missä heidän ei enää koskaan tarvitsisi erota."
"Se oli minun äitini!" huudahti lapsi hypähtäen pystyyn ja tarttuen kertojan kaulaan.
"Ja lapsen sydän", jatkoi Polly vetäen hänet syliinsä, "pikku tytön sydän oli niin kokonaan täynnä tätä totuutta, että vaikka hän kuuli sen asian vain vieraalta imettäjältä, joka ei osannut kertoa sitä oikein, vaan oli itsekin vain äitiparka eikä mitään muuta, sai hän lohtua siitä — ei tuntenut itseään niin yksinäiseksi — nyyhkytti ja itki hänen rintaansa vastaan — tunsi rakkautta hänen sylissään lepäävää lasta kohtaan — ja —ja, lapsi kulta!" keskeytti Polly silitellen tytön kiharoita ja antaen kyyneltensä valua niille.
"Kuulkaas, Floy-neiti! Isänne varmasti suuttuu!" huusi terävä ääni ovelta samalla kun kynnykselle ilmestyi lyhyt, ruskea ja pyöreä nelitoistavuotias tyttö, jolla oli pieni nykerönenä ja sysimustia helmiä muistuttavat silmät. "Kun on vielä erityisesti kielletty teitä menemästä kiusaamaan uutta imettäjää."
"Eihän hän kiusaa minua", kuului Pollyn hämmästynyt vastaus. "Minä pidän paljon lapsista."
"Oi, suokaa anteeksi, rouva Richards, sen on nähkääs yhdentekevää", vastasi mustasilmäinen tyttö, jonka ääni tuntui niin terävältä ja purevalta, että se oli vähällä saada kyyneleet valumaan toisen silmistä. "Minä ehkä pidän oikein paljon simpukoista, rouva Richards, mutta siitä ei johdu, että saisin niitä teeni kanssa."
"No, eihän se mitään haittaa", huomautti Polly.
"Oi, kiitoksia, rouva Richards", vastasi toinen. "Suvaitkaa kuitenkin muistaa, että Floy-neiti on minun hoidossani ja pikku Paul-herra teidän."
"Mutta meidän ei tarvitse senvuoksi riidellä", sanoi Polly.
"Ei suinkaan, rouva Richards", vastasi äkäpussi. "Ei suinkaan, en minä sitä toivo, eihän meidän tarvitse olla sillä kannalla toisiamme kohtaan, sillä Floy-neiti on vakinainen ja Paul-herra väliaikainen." Äkäpussi käytti puheessaan vain pikku pysähdyksiä työntäen tulemaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, yhtenä ainoana lauseena ja jos mahdollista yhdellä ainoalla hengenvedolla.
"Neiti Florence on vasta palannut kotiin, vai kuinka?" kysyi Polly.
"Niin, rouva Richards, vasta palannut, ja nyt, Floy-neiti, ennenkuin olette ollut kotona neljännestuntiakaan, tahritte märkiä kasvojanne siihen kallisarvoiseen surupukuun, jonka rouva Richards on saanut äitinne vuoksi!" Nämä moitesanat lausuessaan tempaisi äkäpussi, jonka todellinen nimi oli Susan Nipper, lapsen irti uudesta ystävästä ikäänkuin hampaan suusta. Mutta hän näytti tässä menettelevän pikemminkin vain liian innokkaan velvollisuudentunnon vuoksi kuin tahallisesta epäystävällisyydestä.
"Hänestä tulee olemaan oikein hauskaa olla taas kotona", virkkoi Polly nyökäyttäen lapselle päätään rohkaiseva hymy terveillä kasvoillaan, "kun saa nähdä rakkaan isänsäkin tänä iltana".
"No, no, rouva Richards!" huudahti neiti Nipper kiihkeällä ja äkkinäisellä tavallaan. "Jopa nyt jotakin! Tosiaankin, nähdä rakkaan isänsä! Sitä kannattaisi katsella!"
"Hän ei siis saa nähdä isäänsä?" kysyi Polly.
"Ei, rouva Richards, hänen isänsä on liiaksi takertunut erääseen toiseen, eikä sitä ennenkään Floy ollut hänen suosikkinsa. Tytöistä ei tässä talossa välitetä, rouva Richards, uskokaa minua."
Lapsi vilkaisi pikaisesti toisesta hoitajasta toiseen kuin olisi ymmärtänyt ja tuntenut, mitä puhuttiin.
"Te hämmästytätte minua!" huudahti Polly. "Eikö herra Dombey ole nähnyt häntä senjälkeen kun —"
"Ei", keskeytti Susan Nipper. "Ei kertaakaan senjälkeen eikä ennen sitä melkein kuukausimääriin. Tuskin uskon, että hän olisi tuntenut Floyta omaksi lapsekseen, jos olisi nähnyt hänet kadulla, tai tuntisi, jos tapaisi hänet huomenna ulkona, rouva Richards, ja mitä minuun tulee", lisäsi äkäpussi nauraa tirskuen, "en osaa sanoa, tietääkö hän ylimalkaan minua olevankaan".
"Lapsiparka!" sanoi Richards tarkoittaen pikku Florencea eikä neitiNipperiä.
"Niin, lähempänä kuin sadan penikulman päässä siitä, missä nyt keskustelemme, on suorastaan mörkö, sen saatte uskoa, rouva Richards, ottamatta tietysti läsnäolevia lukuun", virkkoi Susan Nipper; "toivotan teille hyvää jatkoa, rouva Richards. Ja nyt, Floy-neiti, tulkaa minun kanssani älkääkä jääkö tänne pahana tottelemattomana lapsena, joka ei välitä neuvoista."
Näistä varoituksista ja Susan Nipperin nykimisistä huolimatta, jotka eivät olleet ihan vaarattomia, vaan olisivat saattaneet nyrjähdyttää oikean olkapään sijoiltaan, riistäytyi pikku Florence irti ja suuteli hellästi uutta ystäväänsä.
"Hyvästi!" sanoi lapsi. "Voikaa hyvin! Minä tulen taas pian katsomaan teitä, ja te tulette minun luokseni? Susan ei kiellä sitä. Eikö niin, Susan?"
Susan näytti olevan sisimmässään hyvänluontoinen pikku olento, vaikkakin kuului siihen kasvattajaryhmään, jonka mielestä on lapsia ravisteltava ja pudisteltava ja viskeltävä samoin kuin rahojakin, jotta ne pysyisivät kunnossa ja kirkkaina. Sillä kun lapsi koetti taivuttaa häntä muutamilla hyväilevillä eleillä ja sanoilla, pani hän käsivarteni a ristiin ja pudisti päätään, samalla kun hänen seposelälleen avattuihin mustiin silmiinsä tuli myöntyvä ilme.
"Ei ole oikein, Floy-neiti, kysyä sellaista, sillä te tiedätte, etten voi kieltää teiltä mitään, mutta rouva Richards ja minä otamme selville, mitä voi tehdä, jos rouva Richardsia haluttaa, sillä nähkääs minua haluttaa matkustaa Kiinaan asti, mutta en kuitenkaan tiedä, kuinka Lontoon satamasta lähdetään."
Richards suostui ehdotukseen.
"Tässä talossa ei helise juuri niin paljon iloa", virkkoi neiti Nipper, "että kukaan haluaisi olla yksinäisempi kuin muutenkin täytyy olla. Nuo Toxit ja Chickit saavat kiskaista suustani pari etuhammasta, rouva Richards, mutta se ei vielä merkitse, että antaisin heidän vetää pois kokonaisen rivin."
Tämänkin Richards myönsi, se kun tuntui hyvin ilmeiseltä.
"Minä olen tosiaankin hyvin halukas elämään sovussa kanssanne, rouva Richards", lisäsi Susan Nipper, "niin kauan kuin Paul-herra pysyy vakinaisena, jos voimme järjestää asian niin, ettemme avoimesti riko käskyjä vastaan, mutta laupias taivas, Floy-neiti, te ette ole vielä lähtenyt täältä pois, tottelematon lapsi, pois nyt, mennään, mennään!"
Samassa Susan Nipper kävi äkkiä käsiksi holhokkiinsa ja lennätti hänet ulos huoneesta.
Surullinen ja laiminlyöty lapsi oli niin hiljainen ja tyyni ja kärsivällinen, ja hänellä näytti olevan sydämessään niin paljon rakkautta, josta ei kukaan tuntunut välittävän, niin paljon apeita ajatuksia, joiden loukkaamista ei kukaan näyttänyt karttavan, että Pollyn sydän ihan vuoti verta, kun hän taas jäi yksin. Siinä yksinkertaisessa kohtauksessa, jossa hän oli ensi kerran nähnyt pikku orvon, oli hänen äidillinen sydämensä heltynyt yhtä paljon kuin lapsenkin, ja hänestä tuntui samoin kuin lapsestakin, että siitä hetkestä oli hänen ja lapsen välille alkanut kehittyä luottamuksellinen suhde.
Vaikka Toodle niin suuresti luottikin Pollyyn, oli tämä sivistyksensä puolesta tuskin ollenkaan miestään ylempänä. Mutta hän oli hyvä yksinkertainen luonne, joka yleensä on parempi, uskollisempi, ylevämpi, jalompi, nopeampi tuntemaan ja paljon kykenevämpi säilyttämään hellyyttä ja sääliä, uhrautumista ja antaumusta kuin mies. Ja niin oppimaton kuin hän olikin, olisi hän ehkä voinut jo näin varhain herättää Dombeyn mielessä edes sarastavan käsityksen, joka ei sitten tulevaisuudessa olisi iskenyt häneen kuin salama.
Mutta nyt poikkeamme asiasta. Polly ei ajatellut silloin mitään muuta kuin käyttää hyväkseen neiti Nipperin suopeaa mielenlaatua ja keksiä jonkin keinon, jolla saisi pikku Florencen luokseen laillisesti, ilman kapinaa. Vielä samana iltana sattui tarjoutumaan sopiva tilaisuus.
Hänet oli kuten tavallisestikin soitettu alas lasihuoneeseen, missä hän sitten oli astellut edestakaisin pitkän aikaa lapsi sylissään, kun hänen suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen Dombey äkkiä tuli huoneestaan ja pysähtyi hänen eteensä.
"Hyvää iltaa, Richards."
Juuri sama ankara, jäykkä herra, jollaiseksi Polly oli hänet huomannut jo ensi päivänään tässä talossa. Niin kovan näköinen, että Polly vaistomaisesti loi silmänsä alas ja samalla niiasi.
"Kuinka Paul-herra voi, Richards?"
"Mainiosti, herra, oikein hyvin."
"Siltä näyttää", vastasi Dombey katsellen hartaasti hentoja kasvoja, jotka imettäjä paljasti hänen nähdäkseen, ja kuitenkin samalla teeskennellen olevansa jokseenkin välinpitämätön. "Toivottavasti saatte kaikkea, mitä haluatte?"
"Kyllä, kiitos, herra."
Mutta hän liitti tähän vastaukseen niin silmäänpistävän epäröimisen vivahduksen, että Dombey, joka oli kääntynyt poispäin, pysähtyi ja vilkaisi häneen vielä kysyvästi.
"Minun käsitykseni mukaan ei mikään tee lapsia niin reippaiksi ja iloisiksi kuin se, että ne saavat nähdä toisten lasten leikkivän lähellään", huomautti Polly rohkaisten mielensä.
"Jollen erehdy, huomautin teille, Richards, tänne tullessanne", sanoi Dombey rypistäen otsaansa, "että toivon teidän tapaavan perhettänne mahdollisimman harvoin. Saatte jatkaa kävelyänne."
Samassa hän hävisi sisempään huoneeseen, ja Pollylle jäi vain se tieto, että Dombey oli käsittänyt hänet väärin ja että hän itse oli joutunut epäsuosioon edistymättä vähääkään yrityksessään.
Seuraavana iltana Dombey asteli jo edestakaisin kasvihuoneessa hänen tullessaan alas. Kun imettäjä pysähtyi ovelle tämän harvinaisen näyn hämmästyttämänä ja epävarmana siitä, oliko hänen mentävä sisälle vai peräydyttävä, kutsui Dombey häntä.
"Jos teidän mielestänne tosiaankin tuollainen seura on hyvää lapselle", aloitti Dombey täsmällisesti, ikäänkuin Polly olisi sanonut eiliset sanansa vasta äsken, "niin eikö Florence-neiti kelpaa?"
"Florence-neiti olisi parasta seuraa, herra", vastasi Polly innokkaasti, "mutta minä kuulin hänen pikku hoitajansa sanovan, että häntä ei —"
Dombey soitti kelloa ja käveli edestakaisin, kunnes palvelija saapui.
"Sanokaa niille, että Florence-neiti saa tulla Richardsin luo ja mennä hänen kanssaan kävelemään ja niin edespäin, aina kun Richards vain haluaa. Sanokaa, että lapset saavat olla yhdessä milloin vain Richards tahtoo."
Rauta oli nyt kuumana, ja takoakseen sitä rivakasti — asia oli hyvä, ja se rohkaisi Pollya, vaikka hän vaistomaisesti pelkäsikin Dombeyta — hän pyysi, että Florence-neiti paikalla lähetettäisiin alas tutustumaan pikku veljeensä.
Hän oli leikkivinään pikku lapsen kanssa, kun palvelija poistui täyttämään käskyä, mutta hän luuli huomaavansa Dombeyn värin muuttuvan ja hänen kasvojensa ilmeen vaihtuvan. Dombey kääntyikin äkkiä kuin peruuttaakseen omat tai Richardsin sanat tai kummatkin, mutta hillitsi mielensä vain häpeän vuoksi.
Ja Richards oli oikeassa. Viimeksi, jolloin Dombey oli nähnyt laiminlyödyn tyttärensä, oli lapsen ja kuolevan äidin epätoivoinen syleily samalla kertaa tuntunut hänestä paljastukselta ja moitteelta. Niin kokonaan vaipunut kuin hän olikin ajattelemaan poikaansa, johon liittyi niin suuria toiveita, ei hän voinut unohtaa tuota erokohtausta. Hän ei voinut unohtaa, että hän itse oli siihen osaton, sillä hellän rakkauden ja uskollisuuden kirkkaan syvyyden pohjalla lepäsivät nuo molemmat syleilevät olennot hänen seistessään rannalla syrjäisenä katselijana, jota pidettiin loitolla.
Kykenemättä karkoittamaan näitä seikkoja muististaan tai säilyttämään mieltänsä vapaana niiden merkityksen herättämästä epämääräisestä aavistuksesta, sellaisena kuin hän saattoi sen nähdä ylpeytensä sumun läpi, hän tunsi entisen välinpitämättömyyden sijasta Florencea kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Hänestä melkein tuntui kuin lapsi olisi pitänyt häntä silmällä tai epäillyt häntä. Kuin tytöllä olisi ollut avain johonkin hänen rinnassaan piilevään salaisuuteen, jota hän tuskin itsekään tajusi. Kuin lapsi vaistomaisesti huomaisi isänsä rinnassa soivan epäsointuisen kielen, peläten pelkällä hengähdyksellään saavansa sen väräjämään.
Dombeyn tunteet tätä lasta kohtaan olivat sen syntymästä aikain olleet kielteiset. Tosin hän ei ollut koskaan vihannut Florencea: sitä hän ei ollut viitsinyt taikka se ei ollut juolahtanut hänen mieleensä. Florence ei ollut koskaan tuntunut hänestä nimenomaan vastenmieliseltä. Mutta nyt hän oli kiusaantuneella mielellä tytön vuoksi, joka häiritsi hänen rauhaansa. Hän olisi mieluummin karkoittanut ajatuksistaan koko lapsen, jos olisi tietänyt kuinka. Ehkä — kuka tutkii sellaiset salaisuudet! — hän pelkäsi joutuvansa kerran vihaamaan tytärtään.
Kun pikku Florence arkana ilmestyi ovelle, lakkasi Dombey kävelemästä ja katsahti häneen. Jos hän olisi katsellut hartaammin ja isän silmillä, olisi hän voinut lukea lapsen vilkkaissa silmissä kaiken sen mielenliikutuksen ja pelon, joka pakotti epäröimään, kiihkeän halun juosta itkien syleilemään isää, kätkeä kasvonsa hänen rintaansa vastaan ja huudahtaa: "Oi isä, koeta rakastaa minua, minulla ei ole ketään muuta!" Niinikään hän olisi voinut huomata lapsen silmistä hänen pelkäävän joutuvansa pois työnnetyksi, olevansa liian rohkea ja loukkaavansa isää, ja kuinka säälittävästi hän kaipasi kehoitusta ja rohkaisua ja kuinka liian raskaan taakan rasittama nuori sydän etsi jotakin luonnollista lepopaikkaa surulleen ja rakkaudelleen.
Mutta Dombey ei huomannut mitään sentapaista, vaan näki tytön pysähtyvän epäröivänä ovelle ja katselevan häntä. Mitään muuta hän ei nähnyt.
"Tule sisään", lausui hän. "Mitä lapsi pelkää?"
Tyttö tuli sisään ja vilkaistuaan ympärilleen epävarman näköisenä jäi seisomaan oven viereen pikku kädet lujasti yhteen puristettuina.
"Tule lähemmäksi, Florence", sanoi isä kylmästi. "Tiedätkö, kuka minä olen?"
"Kyllä, isä."
"Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?"
Kyyneleet, jotka täyttivät lapsen silmät hänen katsahtaessaan nopeasti ylös, jähmettyivät paikoilleen, kun hän näki isänsä ilmeen. Sitten hän taas loi katseensa alas ja ojensi vapisevan kätensä.
Dombey otti sen omaansa ja katseli hetkisen alas lapseen kuin olisi tietänyt yhtä vähän kuin lapsikin, mitä oli sanottava tai tehtävä.
"No niin, ole kiltti tyttö!" virkkoi hän taputtaen lasta päälaelle ja katsellen häntä kuin salavihkaa, vaivaantuneen ja epäilevän näköisenä. "Mene Richardsin luo! Mene!"
Hänen pikku tyttärensä oli taas hetkisen kahden vaiheilla kuin olisi vielä tahtonut syleillä isää tai toivonut, että isä olisi nostanut hänet syliinsä ja suudellut häntä. Hän katsahti vielä kerran isänsä kasvoihin. Dombey ajatteli, kuinka suuressa määrin lapsen ilme muistutti sitä katsetta, jonka hän oli luonut tohtoriin silloin illalla, ja päästi vaistomaisesti hänen kätensä irti ja kääntyi pois.
Ei ollut vaikea huomata, että Florence käyttäytyi isänsä läsnäollessa hyvin epäedullisesti. Dombeyn olemus ei vaikuttanut painostavasti ainoastaan lapsen mieleen, vaan myöskin hänen käytöksensä luontaiseen sulouteen ja vapauteen. Kuitenkin Polly jatkoi itsepintaisesti aloittamaansa menettelyä ja uskoi lujasti, oman itsensä mukaan päätellen, pikku Florence-paran surupuvulla olevan suuren vaikutuksen Dombeyhin. "On tosiaankin kovaa", ajatteli Polly, "jos hän välittää vain yhdestä äidittömästä lapsesta, kun hänellä on toinenkin, vieläpä tyttö, silmiensä edessä."
Niin kauan kuin suinkin voi Polly antoi Florencen olla luonaan ja puuhaili niin taitavasti pikku Paulin kanssa, että tämä selvästi näkyi olevan paljon iloisempi silloin, kun sisar oli hänen seurassaan. Kun sitten tuli aika lähteä yläkertaan, tahtoi hän lähettää Florencen sisempään huoneeseen sanomaan hyvää yötä isälleen, mutta lapsi oli arka ja peräytyi poispäin. Kun Polly uudisti kehoituksensa, piti lapsi käsiään silmiensä edessä, ikäänkuin ei olisi tahtonut nähdä omaa mitättömyyttään, ja sanoi: "Ei, ei! Hän ei tahdo minua. Hän ei tarvitse minua!"
Tämä pikku väittely oli herättänyt Dombeyn huomiota, ja hän kysyi istuen pöydän ääressä viinilaseineen, mikä oli hätänä.
"Florence-neiti pelkäsi häiritsevänsä teitä, herra, jos tulisi sanomaan hyvää yötä", selitti Richards.
"Ei sillä ole väliä", vastasi Dombey. "Voitte antaa hänen tulla ja mennä välittämättä minusta."
Lapsi hätkähti sen kuullessaan — ja oli hävinnyt huoneesta, ennenkuin hänen vaatimaton ystävänsä huomasikaan.
Mutta Polly riemuitsi kuitenkin aika lailla hyvää tarkoittavan suunnitelmansa menestymisestä ja siitä taitavuudesta, jolla hän oli saanut sen onnistumaan. Hän ilmaisikin koko asian äkäpussille, kun oli taas turvallisesti päässyt yläkertaan. Neiti Nipper otti jokseenkin kylmäkiskoisesti vastaan tämän luottamuksen osoituksen samoin kuin tiedon siitä, että heidän oli lupa tästedes seurustella vapaasti, eikä suinkaan puhjennut innokkaisiin riemunilmauksiin.
"Minä luulin, että se ilahduttaisi teitä", virkkoi Polly.
"Kyllä, rouva Richards, olen hyvin mielissäni, kiitoksia vain", vastasi Susan, joka oli äkkiä käynyt niin jäykäksi, että näytti siltä kuin hän olisi pannut joitakin lisäluita liiveihinsä.
"Mutta te ette näytä sitä", virkkoi Polly.
"Pyh, kun minä olen vain vakinainen, en voi näyttää iloani niin kuin väliaikainen", sanoi Susan Nipper. "Väliaikaisilla on täällä aina ylivalta, sen huomaan, mutta vaikka onkin erinomainen väliseinä tämän talon ja viereisen välillä, ei minun kuitenkaan tarvitse ehdottomasti haluta mennä sinne, rouva Richards!"
Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä
Vaikka toiminimi Dombey ja Pojan liikehuoneisto oli Lontoon Cityn rajojen sisäpuolella ja Marian kirkon kellojen kuuluvilla, milloin niiden helinä ei hukkunut katujen meluun, saattoi kuitenkin lähistöllä huomata olevan mahdollisuuksia romanttisen seikkailumaailmankin olemassaoloon. Gog ja Magog upeilivat kymmenen minuutin välimatkan päässä, kuninkaallinen pörssi oli ihan lähellä, Englannin pankki maanalaisine kulta- ja hopeaholveineen oli komeana naapurina ja nurkan takana oli rikkaan Itä-Intian yhtiön rakennus, joka alituisesti herätti mielikuvia kallisarvoisista kankaista ja kivistä, tiikereistä, norsuista, arabialaisista piipuista, auringonvarjostimista, palmupuista, kantoistuimista ja uljaista ruskeakasvoisista prinsseistä istumassa matolla hyvin pystykärkiset tohvelit jalassa. Kaikkialla lähellä näki kuvia laivoista, jotka lähtivät täysin purjein eri maanosiin, matkatavarain myymälöitä, jotka olivat valmiit täydellisesti varustamaan kenet tahansa puolen tunnin kuluessa lähtemään minne häntä halutti, ja pieniä puisia vanhanaikuisiin meriunivormuihin puettuja merikadetteja, joita aina käytetään laivakojeiden myymäläin edustalla kiinnittämään vuokravaunuissa istuvien huomiota.
Erään tuollaisen kuvan ainoa isäntä ja omistaja — vieläpä sellaisen kuvan, jota olisi voinut sanoa puisevimmaksi kaikista — sen, joka kurkottautui katukäytävän yli oikea jalka ojennettuna ihan sietämättömän rakastettavan näköisenä, jolla oli ihmeelliset kengänsoljet ja liehuvat liivit ja jonka oikeassa silmässä oli vallan kiusallisen suhdaton näköväline — tuon merikadetin ainoa isäntä ja omistaja, vieläpä ylpeäkin siitä, vanhahko herra, jolla oli päässään walesilainen tekotukka, oli maksanut asuntovuokran, verot ja asiaankuuluvat maksut useampana vuotena kuin mitä moni täysikasvanut, todellinen merikadetti voi laskea ikävuosikseen, eikä Englannin laivastossa ole puuttunut merikadetteja, jotka ovat saavuttaneet verrattain korkean iän.
Tämän vanhan herran tavaravarastona oli merikelloja, ilmapuntareja, kaukoputkia, kompasseja, meri- ja matkakarttoja, tähtitieteellisiä koneita ja kaikenlaisia muita välineitä, joita tarvitaan laivan suuntaa määrättäessä, sen vauhtia arvioitaessa tai laadittaessa selontekoa laivan tekemistä havainnoista. Hänen laatikoissaan ja hyllyillään oli messinki- ja lasiesineitä, joita ei kukaan muu kuin asiaan perehtynyt olisi voinut löytää tai miksikään käsittää tai otettuaan kerran esille panna omin neuvoin takaisin niiden omiin mahonkikoteloihin. Joka esine oli puristettu mahdollisimman pieneen laatikkoon, sovitettu ahtaimpaan nurkkaan, aidattu kerrassaan tunkeilevien pielusten väliin ja tungettu kaikkein soukimpiin soppiin, jotta ei meren aaltoilu häiritsisi sen filosofista rauhaa. Sellaisia äärimmäisiä varokeinoja oli noudatettu joka suhteessa tilan säästämiseksi ja esineen säilyttämiseksi lujasti alallaan, ja niin paljon käytännöllistä purjehdustaitoa oli sovellettu ja pieluksilla varustettu ja puristettu joka laatikkoon (katsomatta siihen, oliko laatikkona pelkkä metallilevy, jollaisia myöskin oli, vai jonkinlainen kolmikulmaisen hatun ja meritähden välimuoto, kuten muutamat olivat, vai tavallisen näköinen siivo ja vaatimaton säiliö), että myymälä sinänsä näytti näiden purjehdusvälineiden esimerkin mukaan melkein muuttuvan siistiksi, merikelpoiseksi laivanmuotoiseksi esineeksi, joka odottamatta vesille työnnettynä ja avomerelle päässeenä turvallisesti osaisi mennä mille asumattomalle saarelle hyvänsä.
Tämän merikadetistaan ylpeilevän laivakojeiden kauppiaan kotielämässä vahvisti ja tuki moni yksityispiirre tätä mielikuvaa. Kun hänen tuttavansa enimmäkseen olivat laivatarpeiden kauppiaita tai sentapaisia henkilöitä, nähtiin hänen pöydällään aina runsaasti oikeita laivakorppuja. Niinikään näkyi siellä usein kuivattua lihaa ja kieltä, joihin liittyi eriskummainen köyden haju. Tuon tuostakin ilmestyi pöydälle sekavihanneksia suurissa saviruukuissa, joiden nimilapuissa näkyivät sanat "Myytävänä kaikenlaisia laivatarpeita". Viinaa tarjottiin suurissa kaulattomissa koripulloissa. Seinillä riippui kehyksissä vanhoja piirroksia laivoista varustettuina aakkosluettelolla niiden monenlaisista salaisuuksista. Lautasiin oli maalattu turkkilainen merirosvolaiva täysissä purjeissa; ulkomaiset näkinkengät, meriruohot ja -sammaleet koristivat uuninreunaa, ja pieneen takahuoneeseen, jonka seinät oli paneloitu, tuli valoa pyöreästä aukosta kuin kajuuttaan.
Täällä hän oleskeli laivurin tapaan yksin sisarenpoikansa Walterin kanssa, joka oli nelitoistavuotias, ihan merikadetin näköinen nuorukainen ja siten vain vahvisti ulkomuodollaan tämän paikan herättämää mielikuvaa. Mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin, sillä Solomon Gills (jota tavallisesti sanottiin vain Sol-ukoksi) ei ollut rahtustakaan merimiehen näköinen. Puhumattakaan mitään hänen walesilaisesta tekotukastaan, joka oli niin jokapäiväinen ja kankea walesilainen tekotukka kuin suinkin voi olla eikä tehnyt häntä vähimmässäkään määrässä seikkailijan muotoiseksi, hän oli verkkainen, vähäpuheinen, mietiskelevä vanha herra, jonka silmät olivat niin punaiset kuin olisivat olleet pieniä sumun läpi paistavia aurinkoja. Niiden ilme oli kuin vastaheränneellä, ikäänkuin hän olisi tuijottanut kolme neljä päivää yhtä mittaa jokaisen myymälässään olevan kaukoputken läpi ja nyt äkkiä huomaisi ympäröivän maailman vihreäksi. Ainoa muutos, minkä koskaan huomasi hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli se, että hänellä välillä oli yllään hyvin tiukka, häikäisevän kirkkailla napeilla koristettu kahvinvärinen puku, välillä taas sama kahvinvärinen takki vaaleiden nankini-nimettömien keralla. Hänellä oli aina hyvin siisti paidanröyhelö ja ensiluokkaiset silmälasit nenällään ynnä kellotaskussaan suunnaton ajanmittari, johon hän luotti niin lujasti, että ennemmin kuin olisi epäillyt kallisarvoista kapinettaan olisi uskonut kaikkien Cityn kellojen, vieläpä itse auringonkin tehneen salaliiton sitä vastaan. Sellaisena kuin hän nyt oli, hän oli jo asunut vuosikausia pikku merikadetin takana olevassa myymälässä ja sen viereisessä huoneessa ja joka ilta mennyt nukkumaan ullakkohuoneeseen, jossa usein kuului myrskyn kohinaa, samalla kun alempana mukavasti asuvilla herrasmiehillä oli vähän tai ei ollenkaan aavistusta ilman laadusta.
Kello puolikuuden ajoissa eräänä syysiltapäivänä lukija saa tutustua Solomon Gillsiin, joka juuri silloin katsahtaa erehtymättömään ajanmittariinsa. Tavallista kansanvirtausta Citystä on kestänyt tunnin tai kauemminkin, ja ihmistulva vyöryy yhä länteen päin. "Kadut alkavat jo harveta kovin", niinkuin ukko Gillsillä on tapana sanoa. Uhkaa tulla sateinen ilta. Kaikki myymälän ilmapuntarit ovat laskeneet. Sade väikkyy jo puisen merikadetin pystylierisen hatun yläpuolella.
"Mutta missähän Walter viipyy!" virkkoi Solomon Gills pantuaan ajanmittarinsa huolellisesti paikalleen. "Päivällinen on ollut valmiina jo puoli tuntia, eikä Walteria vielä näy!"
Ukko Gills kääntyi myymäläpöydän takana tuolillaan ja katseli ikkunan näyte-esineiden välitse ulos nähdäkseen, eikö hänen sisarenpoikansa astuisi kadun poikki. Mutta nuorukaista ei näkynyt liikkuvien sateenvarjojen lomassa, eikä liioin voinut häneksi luulla vahakangaslakkista sanomalehtipoikaa, joka laahusti hitaasti eteenpäin ulkopuolella olevaa messinkikaidetta myöten, piirustellen etusormellaan nimeään Gillsin nimen päälle.
"Jollen tietäisi hänen rakastavan minua liiaksi lähteäkseen ilman muuta karkuun ja vasten minun tahtoani ottaakseen paikan laivassa, alkaisin käydä levottomaksi", virkkoi Gills ja naputteli muutamia ilmapuntareita sorminivelillään. "Voisin tosiaankin käydä levottomaksi. Kaikki laskeneet! Paljon sadetta! No niin, tarpeen se onkin."
"Minä luulen", virkkoi Gills puhaltaen pölyn pois erään kompassilaatikon lasikannelta, "ettet sinä osoita suoremmin ja täsmällisemmin takahuoneeseen päin kuin pojan oma halu sittenkin. Eikä se huone voikaan olla suoremmin pohjoisessa. Ei kahdettakymmenettä osaa piirtoa kummallekaan puolelle."
"Hohoi, Sol-eno!"
"Hohoi, poikani!" huusi Gills kääntyen ripeästi. "Mitä, oletko sinä jo tullut?"
Walter oli pirteä, reipas poika, jonka posket punoittivat kiireisestä juoksusta sateessa, hauskan näköinen, kirkassilmäinen ja kiharatukkainen.
"Kas niin, eno, kuinka olet tullut toimeen koko päivän ilman minua?Onko päivällinen valmis? Minun on nälkä."
"Toimeentulemisen puolesta", vastasi Solomon hyväluontoisesti, "olisi kummallista, jollen voisi tulla toimeen ilman sinun tapaistasi nuorta veijaria paljon paremmin kuin sinun kanssasi. Mitä taas päivälliseen tulee, on se ollut valmiina jo puoli tuntia ja odottanut sinua. Ja mitä nälkään tulee, niin minun vasta onkin nälkä!"
"Käydään siis käsiksi, eno!" huudahti poika. "Eläköön amiraali!"
"Hitto vieköön amiraalin!" vastasi Solomon Gills. "Tarkoitat kai ylipormestaria?"
"En suinkaan!" huusi poika. "Eläköön amiraali! Eläköön amiraali!Eteenpäin!"
Tämän komennussanan määräyksestä lähti tekotukka omistajineen vastustusta tekemättä takahuoneeseen kuin viisisatahenkisen täysihoitolajoukon etupäässä. Ja pian puuhailivat Solomon Gills ja hänen sisarenpoikansa paistetun kampelan kimpussa, jonka jälkeen tiesivät saavansa paistia.
"Eläköön ylipormestari, Wally", sanoi Solomon. "Ei enää mitään amiraalista. Ylipormestari on sinun amiraalisi."
"Jopa nyt jotakin!" virkkoi poika pudistaen päätään. "Miekankantaja olisi minusta vielä mieluisampi. Hän vetää miekkansa esiin välillä."
"Turhaan hän siinä näkee vaivaa", huomautti eno. "Kuunteleppas nyt, mitä minä sanon, Walter. Katsoppas tuonne uuninreunukselle."
"Mutta kuka on pannut minun hopeapikarini tuonne naulaan?" huudahti poika.
"Minä", vastasi hänen enonsa. "Ei enää pikareita. Meidän pitää tästä päivästä lähtien alkaa juoda laseista. Me olemme liikeihmisiä. Me olemme Cityn asukkaita. Tänä aamuna me astuimme elämään."
"No niin, eno", virkkoi poika, "juon mistä tahansa sinä haluat niin kauan kuin voin juoda sinun terveydeksesi. Eläköön Sol-eno ja eläköön —"
"Ylipormestari", keskeytti ukko.
"Eläköön ylipormestari, tuomarit, kaupunginvaltuusto ja ammattikunnat", virkkoi poika. "Kauan eläkööt!"
Eno nyökäytti päätään hyvin tyytyväisenä. "Ja kerroppas nyt jotakin siitä liikkeestä", virkkoi hän.
"Voi, eno, ei siitä ole paljonkaan puhumista", vastasi poika käytellen ahkerasti veistään ja haarukkaansa. "Se on kauhean synkkä liikehuoneisto, ja siinä huoneessa, jossa minä istun, on korkea aita ja rautainen kassakaappi ja muutamia ilmoituksia lähtevistä laivoista ja almanakka ja pulpetteja ja konttorituoleja ja mustepullo ja joitakin kirjoja ja laatikoita ja paljon hämähäkin seittejä ja yhdessä niistä juuri minun pääni yläpuolella rutistunut likakärpänen, ihan sen näköinen kuin olisi riippunut siinä ikuisesti."
"Eikö mitään muuta?" kysyi eno.
"Ei, ei mitään, paitsi vanhaa linnunhäkkiä (tahtoisinpa tietää kuinka se on koskaan tullut sinne!) ja hiilisankoa."
"Eikö mitään pankkikirjoja tai vekseleitä tai muita merkkejä päivittäin virtaa vasta rikkaudesta?" kysyi vanha Sol katsellen sisarenpoikaansa tarkkaavan näköisen sumun läpi, joka näytti aina verhoavan hänet, ja pannen voimakkaan painon joka sanalle.
"Kyllä, oikein paljon, tosiaankin", vastasi hänen sisarenpoikansa välinpitämättömästi, "mutta kaikki ne ovat herra Carkerin tai herra Morfinin tai herra Dombeyn huoneessa".
"Onko herra Dombey käynyt siellä tänään?"
"Kyllä. Kaiken päivää hän liikkui edestakaisin."
"Ei suinkaan hän sinua huomannut ollenkaan?"
"Kyllä. Hän tuli minun tuolini luo — kunpa hän ei olisi niin juhlallinen ja jäykkä, eno — ja sanoi: 'Tehän olette laivakojeiden kauppiaan herra Gillsin poika?' 'Sisarenpoika', vastasin minä. 'Minä sanoinkin sisarenpoika, nuorukainen', virkkoi hän. Mutta minä voisin vannoa hänen sanoneen poika, eno."
"Sinä kai erehdyt. Eihän se mitään merkitse."
"Ei, ei se mitään merkitse, mutta hänen ei olisi minun mielestäni tarvinnut olla niin lyhytsanainen. Eihän se haitannut, vaikka hän sanoikin 'poika'. Sitten hän huomautti minulle sinun puhuneen hänelle minusta, sanoi keksineensä minulle heti toimen liikkeessään ja kehoitti minua olemaan tarkkaavainen ja täsmällinen ja lähti sitten pois. Minun mielestäni hän ei näyttänyt pitävän minusta erikoisemmin."
"Tarkoitat luullakseni, että hän ei erikoisesti miellyttänyt sinua?"
"Mahdollista", vastasi poika nauraen. "Ehkä niin, en ajatellut sitä lähemmin."
Lopettaessaan päivällisen näytti Solomon vähän vakavammalta ja katsahti tuon tuostakin pojan iloisiin kasvoihin. Kun päivällinen oli syöty ja pöytäliina otettu pois (päivällinen oli tuotu lähellä olevasta ruokapaikasta), sytytti hän kynttilän ja meni alas pikku kellariin, jolloin sisarenpoika, joka seisoi lahonneilla portailla, valaisi tietä hänelle. Hetkisen haparoituaan ukko palasi tuoden hyvin vanhan näköisen pullon, joka oli pölyn ja lian peitossa.
"Mitä, Sol-eno!" huudahti poika, "mitä sinä hommaat! Tuohan on ihanaa madeiraa! Nyt ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi pullo!"
Sol-eno nyökkäsi ilmaistakseen tietävänsä hyvin, mitä teki. Kiskottuaan korkin juhlallisen äänettömänä hän täytti kaksi lasia ja pani pullon ynnä kolmannen puhtaan lasin pöydälle.
"Toisen pullon, Wally", virkkoi hän, "saat juoda sitten, kun olet luonut onnesi, kun olet varakas, kunnioitettu, onnellinen mies, kun sinun elämäntiellä tänään astumasi ensi askeleet ovat johtaneet sinut — taivas sen suokoon! — tasaisemmalle tielle, lapseni. Siis, maljasi!"
Jokin määrä samaa sumua, joka ympäröi vanhaa Solia, tuntui joutuneen hänen kurkkuunsa, sillä hän puhui käheästi. Hänen kätensäkin vapisi hänen kilistäessään lasia sisarenpoikansa kanssa. Mutta saatuaan viinin kerran huulilleen hän siemaisi sen kuin mies ja maiskautti suutaan.
"Rakas eno", sanoi nyt poika koettaen puhua iloisesti, vaikka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, "kiitän sinua siitä kunniasta, jonka olet osoittanut minulle, ja niin edespäin. Nyt pyydän ehdottaa maljan herra Solomon Gillsille kolminkertaisesti ja vielä hurraa-huudon. Hurraa! Ja sinä saat vuorostasi kiittää, kun juomme viimeisen madeirapullon yhdessä, eikö niin?"
He kilistivät taas, ja Walter, joka säästeli viiniään, otti vain pikku kulauksen siitä ja piti lasia valoa vasten niin arvostelevan näköisenä kuin suinkin saattoi.
Hänen enonsa katseli häntä jonkin aikaa mitään puhumatta. Kun heidän katseensa lopulta kohtasivat toisensa, ryhtyi hän ääneen kehittelemään edelleen samaa ajatusta, joka oli täyttänyt hänen mielensä, ikäänkuin olisi puhunut alkupuolenkin sisarenpojalleen.
"Sinähän ymmärrät, Walter", virkkoi hän, "että tämä liike on minulle pelkkä tottumuksen asia. Ja tämä tapa on mennyt minulle niin veriin, että tuskin jaksaisin elää, jos luopuisin siitä, mutta liikkeessä on hiljaista, kuolemanhiljaista. Silloin, kun tuo univormu valmistettiin", jatkoi hän osoittaen pikku merikadettia, "silloin vielä saattoi ansaita omaisuuksia, ja niitä ansaittiinkin. Mutta kilpailua, kilpailua — uusia keksintöjä, uusia keksintöjä — muutoksia, muutoksia — maailma on sivuuttanut minut. Tuskin tiedän itsekään, missä olen, ja vielä vähemmän, missä asiakkaani ovat."
"Älä sure sitä, eno!"
"Esimerkiksi senjälkeen kun sinä tulit kotiin Peckhamin koulusta — ja siitä on nyt kymmenen päivää", sanoi Solomon, "en muista tässä myymälässä käyneen muuta kuin yhden ihmisen".
"Kaksi, eno, etkö muista? Se mies, joka tuli vaihtamaan kultarahaansa —"
"Sehän se ainoa oli", virkkoi Solomon.
"Mitä, etkö sinä ota lukuun sitä naista, joka tuli kysymään tietäMile-Endiin?"
"Niin, sehän on totta", sanoi Solomon, "minä unohdin hänet. Kaksi henkilöä."
"Tosin he eivät ostaneet mitään."
"Ei, he eivät ostaneet mitään", myönsi ukko rauhallisesti.
"Eivätkä tahtoneetkaan mitään."
"Ei, jos he olisivat tahtoneet, olisivat he menneet toiseen myymälään", virkkoi Solomon samalla äänensävyllä.
"Mutta niitä oli kaksi, eno", sanoi poika kuin se olisi ollut suuri voitto. "Sinä sanoit vain yksi."
"No niin, Wally", jatkoi ukko lyhyen äänettömyyden jälkeen, "koska me emme ole Robinson Crusoen saarella elävien villien tapaisia, emme voi elää miehestä, joka tahtoo vaihtaa kultarahan, emmekä naisesta, joka kysyy tietä Mile-Endiin. Niinkuin vastikään sanoin, maailma on sivuuttanut minut. Minä en moiti sitä, mutta en enää sitä ymmärrä. Kauppiaat eivät ole samanlaisia kuin ennen, oppipojat eivät ole samanlaisia kuin ennen, liike ei ole entisensä lainen, tavarat ovat toisenlaisia. Seitsemän kahdeksatta osaa varastostani on vanhanaikuista. Minä olen vanhanaikuinen mies vanhanaikuisessa myymälässä sellaisen kadun varrella, joka on käynyt ihan toisenlaiseksi kuin millaisena minä sen muistan. Minä olen jäänyt ajastani jälkeen ja olen liian vanha saavuttaakseni sitä enää. Tuo hälinäkin, joka siinä vallitsee jo matkan päästä, häiritsee minua."
Walter aikoi keskeyttää, mutta eno kohotti kätensä.
"Senvuoksi, Wally — senvuoksi minusta on hyvin tärkeätä, että sinä pääset varhain liikemaailmaan ja käytännölliseen elämään. Minä olen vain tämän liikkeen kummitus — sen varsinainen olemus on hävinnyt kauan sitten, ja kun kuolen, pääsee sen kummituskin rauhaan. Koska se siis ilmeisesti ei ole edullinen perintö sinulle, olen pitänyt parhaana käyttää sinun hyväksesi sitä melkein ainoaa vanhaa tuttavuutta, joka minulle on jäänyt jäljelle pitkäaikaisen tottumuksen vuoksi. Jotkut luulevat minua varakkaaksi. Sinun vuoksesi toivoisin heidän olevan oikeassa. Mutta mitä voinenkin jättää perinnöksi tai antaa sinulle, Dombeyn tapaisessa liikkeessä sinä parhaiten voit käyttää sitä hyväksesi ja lisätä sitä eniten. Ole ahkera, koeta pitää toimestasi, rakas poikani, pyri varmaan riippumattomuuteen ja ole onnellinen!"
"Teen kaikki mitä voin, eno, ansaitakseni rakkautesi, se on varmaa", vastasi poika vakavasti.
"Sen tiedän", virkkoi Solomon. "Siitä olen varma", lisäsi hän juoden toisen lasin vanhaa madeiraa huojentuneemman näköisenä. "Mitä mereen tulee", jatkoi hän, "niin se on oikein kaunis mielikuvituksessa, Wally, mutta todellisuudessa se ei kelpaa mihinkään, ei niin mihinkään. Tietysti sinä olet johtunut ajattelemaan sitä tällaisessa ympäristössä, mutta se ei kelpaa mihinkään."
Solomon Gills hieroi kuitenkin käsiään kuin salaa nauttien saadessaan puhua merestä ja katseli ympärillään olevia laivakojeita sanomattoman tyytyväisenä.
"Ajatteleppas esimerkiksi tätä viiniä", virkkoi vanha Sol, "viiniä, joka on käynyt Itä-Intiassa ja tullut takaisin, en voi sanoa kuinka monesti, ja kerran on kiertänyt maailman ympäri. Ajattele sysimustia öitä, tuulen kohinaa ja meren pauhua —"
"Ukkosta, salamoita, sadetta, rakeita ja kaikenlaisia myrskyjä", lisäsi poika.
"Niin juuri", jatkoi Solomon, "tämä viini on saanut kokea kaikkea tuota. Ajatteleppa vain raakapuiden ja mastojen jyskymistä ja narisemista. Kuinka myrsky viheltää ja ulvookaan nuorissa ja köysistössä!"
"Kuinka miehet kiipeävät ylös mastoihin kilpaillen keskenään, kuka ensimmäisenä pääsee raakapuulle kääriäkseen kokoon jäykäksi jäätyneen purjeen laivan keinuessa ja heittelehtiessä ihan mielettömästi!" huudahti sisarenpoika.
"Oikein", sanoi Solomon, "kaikkea sellaista on saanut kokea se vanha astia, jossa tämä viini on ollut. KunKaunis Sallyhukkui —"
"Itämerellä puoliyön aikana, kaksikymmentä viisi minuuttia yli kaksitoista, jolloin kapteenin kello oli seisahtunut hänen taskussaan hänen itsensä levätessä kuolleena, nojaten isoon mastoon — neljäntenätoista päivänä helmikuuta vuonna tuhat seitsemänsataa neljäkymmentäyhdeksän!" huudahti Walter vilkkaasti.
"Niin, niin, aivan oikein", myönsi vanha Sol, "aivan oikein. Silloin oli laivalla viisisataa astiaa tätä viiniä, ja kaikki miehet (lukuunottamatta ensimmäistä ja toista perämiestä, kahta merimiestä ja erästä naista vuotavassa veneessä) karkasivat viininassakoiden kimppuun, puhkoivat ne, tulivat humalaan ja kuolivat siinä tilassa laulaen 'Rule Britannia' laivan vaipuessa ja hukkuessa. Niin he kuolivat päästäen hirveän kauhunhuudon."
"Mutta, eno, kunYrjö IIajautui maihin Cornwallin rannikolla hirveässä myrskyssä kaksi tuntia ennen päivänkoittoa neljäntenä päivänä maaliskuuta seitsemäntoistasataa seitsemänkymmentäyksi, oli laivalla melkein kaksi sataa hevosta. Ja kun hevoset myrskyn alkaessa riistäytyivät irti ja juoksivat sinne tänne polkien toinen toisensa kuoliaaksi, saivat ne aikaan suuren hälinän ja päästivät niin inhimillisiä huutoja, että miehet luulivat laivan olevan täynnä paholaisia, ja monet parhaat miehet menettäen rohkeutensa ja mielenmalttinsa syöksyivät laidan yli epätoivoissaan, jolloin vain kaksi miestä jäi henkiin kertomaan, mitä oli tapahtunut."
"Ja kun", sanoi vanha Sol, "kunPolyphemus—"
"Yksityinen Länsi-Intian ja Englannin väliä kulkeva laiva, kolmensadan viidenkymmenen tonnin vetoinen, kapteeni John Brown Deptfordista, omistajat Wiggs ja kumppanit!" huudahti Walter.
"Juuri se", myönsi Sol, "kun se neljä päivää purjehdittuaan suotuisalla tuulella Jamaikasta keskellä yötä syttyi palamaan —"
"Oli laivalla kaksi veljestä", keskeytti hänen sisarenpoikansa puhuen kovalla äänellä ja nopeasti, "eikä heille molemmille ollut tilaa ainoassa jäljelle jääneessä veneessä, mutta kumpikaan ei tahtonut suostua lähtemään, kunnes vanhempi otti nuorempaa vyötäisistä ja heitti hänet veneeseen! Silloin nousi nuorempi seisomaan veneessä ja huusi: 'Rakas Edward, ajattele morsiantasi kotona. Minä olen vain poika. Kukaan ei odota minua. Hyppää minun paikalleni!' ja hän syöksyi mereen!"
Poika oli noussut seisomaan sanojensa ja tunteittensa kiihdyttämänä, ja hänen palavat silmänsä ja hehkuvat kasvonsa näyttivät johtavan vanhan Solin mieleen jotakin, mitä hän oli unohtanut tai ympäröivä sumu peittänyt hänen silmiltään. Sensijaan että olisi kertonut lisää juttuja, niinkuin ilmeisesti oli aikonut hetkistä aikaisemmin, hän yskähti kuivasti ja lyhyesti ja virkkoi: "No niin, puhukaamme nyt jostakin muusta."
Tosiasia oli, että eno, joka ei aavistanut asialla olevan mitään varjopuolia, oli salaa suosiossaan kaikkea ihmeellistä ja seikkailurikasta — minkä kanssa oli jollakin lailla tekemisissä liikkeensä vuoksi — suuresti kiihoittanut samaa taipumusta sisarenpojassaan ja että kaikki, millä oli koetettu pidättää poikaa seikkailevasta elämästä, oli johtanut tavalliseen selittämättömään tulokseen, nimittäin vain yllyttänyt hänen mielihaluaan. Niin on aina asianlaita. Tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi kirjoitettu kirjaa tai kerrottu tarinaa nimenomaan siinä tarkoituksessa, että saataisiin pojat pysymään maalla, sen ihan itsestään houkuttamatta poikia merelle.
Mutta nyt ilmestyi tähän pikku seurueeseen lisähenkilö herrasmiehen hahmossa, jolla oli väljät siniset vaatteet, oikeaan ranteeseen kiinnitetty koukku käden sijalla, hyvin tuuheat mustat kulmakarvat ja vasemmassa kädessä paksu keppi, joka oli yltyleensä (samoin kuin hänen nenänsäkin) kuhmujen peittämä. Kaulassa hänellä oli liehuva musta silkkinen kaulaliina ja suuri ja karkea paidankaulus niin leveä, että se näytti pieneltä purjeelta. Hän oli ilmeisestikin se henkilö, jolle tyhjänä oleva viinilasi oli tarkoitettu, ja ilmeisesti hän sen tiesikin, sillä riisuttuaan pörröisen päällystakkinsa ja ripustettuaan sen oven takana olevaan määrättyyn naulaan ja pantuaan syrjään kovan vahakangashattunsa, jonka näkeminen olisi tuottanut herkkäuskoiselle henkilölle päänsärkyä ja joka jätti hänen otsaansa punaisen juovan ikäänkuin hän olisi pitänyt päässään ahdasta vatia, hän otti tuolin pöydän viereen sille kohdalle, jossa puhdas lasi odotti, ja istuutui. Tätä vierasta sanottiin tavallisesti "kapteeniksi", ja hän oli ollut luotsi tai laivuri tai kaappauslaivan omistaja tai ehkä kaikkea kolmea yhtaikaa ja näytti tosiaankin hyvin suolaiselta mieheltä.
Hänen ruskeat ja voimakkaat kasvonsa kirkastuivat hänen pudistaessaan ukko Gillsin ja Walterin kättä, mutta hän näytti olevan harvasanaisella tuulella ja virkkoi vain:
"Mitä kuuluu?"
"Hyvää", vastasi ukko Gills työntäen pullon hänen viereensä.
Vieras otti sen käteensä, tarkasti ja haistoi sitä ja sanoi erikoisen painokkaasti:
"Sitäkö?"
"Sitä", vastasi Solomon Gills.
Sitten vieras vihelsi täyttäessään lasinsa ja näytti ajattelevan, että nyt tosiaankin oli juhlapäivä.
"Walter", virkkoi hän järjestäen ohutta tukkaansa koukullaan ja viitaten sillä sitten Solomoniin, "katso häntä! Rakasta, kunnioita ja tottele! Kääntele katkismuksesi lehtiä niin kauan, kunnes tulet sille sivulle, ja käännä sen lehden kulma kaksin kerroin. Onneksi olkoon, poikani!"
Hän oli niin täysin tyytyväinen noihin lainaamiinsa sanoihin, ettei malttanut olla toistamatta niitä vielä hiljaisella äänellä ja sanomatta, että hän ei ollut muistanut niitä ollenkaan neljäänkymmeneen vuoteen.
"Mutta minä en ole koko ikänäni kertaakaan käyttänyt kahta tai kolmea sanaa, joiden alkuperää en olisi tietänyt, Gills", huomautti hän. "Se johtuu siitä, että minä en tuhlaa sanoja niinkuin jotkut muut."
Tuo mietelmä ehkä johti hänen mieleensä, että hänen oli parasta "lisätä varastoaan" samoin kuin nuoren Norvadin isän. Joka tapauksessa hän kävi vaiteliaaksi ja pysyikin sellaisena, kunnes vanha Sol lähti myymälään sytyttämään valoja, jolloin vieras kääntyi Walterin puoleen ja sanoi ilman esihuomautusta:
"Minä luulen, että hän osaisi tehdä kellon, jos koettaisi."
"Se ei ihmetyttäisi minua, kapteeni Cuttle", vastasi poika.
"Ja se kävisi!" virkkoi kapteeni Cuttle heilauttaen koukkuaan ilmassa."Kuinka hyvin se kello kävisi!"
Hetkisen pari hän näytti vaipuneen miettimään tuon ihanteellisen ajanmittarin käyntiä ja katseli pojan kasvoja kuin ne olisivat olleet kellotaulu.
"Hän onkin täpösen täynnä viisautta", huomautti hän heilauttaen koukkuaan myymälään päin. "Katsoppas tuonne! Siinä on hänen varastonsa. Maata, ilmaa ja vettä. Se on kaikki samaa. Siitä vain kysymys, mistä tahtoo sen löytää. Ylöskö ilmapallolla? Siinä se on. Alas sukelluskellon keralla? Tuossa se on! Haluatteko panna pohjantähden vaakakuppiin ja punnita sen? Hän sen kyllä suorittaa teidän puolestanne."
Näistä huomautuksista saattaa havaita, että kapteeni Cuttlen kunnioitus laivakojevarastoa kohtaan oli hyvin syvä ja että hänen älynsä osasi hyvin vähän erottaa niiden myyjää keksijästä.
"Ah", virkkoi hän huoahtaen, "ihanaa on ymmärtää niitä. Ja kuitenkin on myöskin hyvin ihanaa olla niitä ymmärtämättä. Tuskin voin sanoa, kumpi on parempaa. Hauskaa on istua täällä ja tietää, että voi joutua punnituksi, mitatuksi, suurennetuksi, sähköistetyksi, polarisoiduksi ja kaikenlaisten muiden hiton temppujen vaikutuksen alaiseksi tietämättä kuinka."
Ei mikään muu kuin ihmeellinen madeira yhdessä tällaisen tilaisuuden kanssa (joka teki toivottavaksi kehittää ja laajentaa Walterin henkeä) olisi voinut irroittaa hänen kieltään siinä määrin, että hän olisi päästänyt kuuluville näin suunnattoman sanatulvan. Hän näytti itsekin olevan ihmeissään siitä tavasta, kuinka hän paljasti sen salaisen ilon lähteet, jota hän oli tuntenut saadessaan syödä sunnuntaipäivällisiä tässä pikku huoneessa kymmenen vuoden aikana. Sitten hän kävi surullisemmaksi ja viisaammaksi, alkoi mietiskellä ja vaikeni.
"Eteenpäin!" huusi hänen ihailunsa esine palattuaan myymälästä."Ennenkuin saat totilasisi, Ned, täytyy meidän tyhjentää tämä pullo."
"Hyvä", virkkoi Ned täyttäen lasinsa. "Annetaan pojallekin vähän lisää."
"Kiitos, en juo enää, eno!"
"Tietysti, tietysti", sanoi Sol, "vähän lisää. Me juomme pullon tyhjäksi liikkeen kunniaksi, Ned — Walterin liikkeen. Kuka tietää, vaikka siitä kerran tulisi hänen liikkeensä, edes osaksi. Sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären. Ja vaikkei herra Dombeyllä olekaan tytärtä."
"Onpa kyllä, eno, on hänellä", sanoi poika punastuen ja nauraen.
"Onko?" huudahti vanhus. "Niin, luulenpa hänellä tosiaankin olevan."
"Minä tiedän, että hänellä on", virkkoi poika. "Jotkut puhuivat hänestä tänään konttorissa. Ja he sanovat, eno ja kapteeni Cuttle", lisäsi hän hiljentäen ääntään, "että herra Dombey ei voi sietää häntä ja että hän saa elää kenenkään huolehtimatta palvelijoiden hoidossa ja että herra Dombey ajattelee vain joka hetki, kuinka hänen poikansa kerran ryhtyy liikkeen johtoon, että vaikka se poika on vasta ihan pikku lapsi, käskee herra Dombey päättää tilit useammin kuin ennen ja pitää kirjaa tarkemmin kuin ennen ja että hänet on nähty (kun hän itse luuli liikkuvansa kenenkään huomaamatta) telakoilla katsomassa laivojaan ja omaisuuttaan ja kaikkea muuta kuin olisi iloinnut siitä, mitä hän ja hänen poikansa saavat yhdessä omistaa. Sellaista ne puhuvat. Tietysti minä en tiedä mitään."
"Hän näet tietää tytöstä jo kaikki", sanoi Sol Gills.
"Mitä hulluja, eno!" huudahti Walter punastuen vieläkin ja naurahtaen poikamaisesti. "Kuinka minä voin olla kuulematta, mitä he puhuvat?"
"Pelkäänpä, että tuo pikku poika on nyt meidän tiellämme, Ned", sanoi ukko jatkaen leikkiä.
"Perin pahasti", myönsi kapteeni.
"Juokaamme kuitenkin hänen onnekseen", jatkoi Sol. "Eläköön Dombey jaPoika!"
"Oikein, eno", sanoi poika iloisesti. "Koska sinä olet ensiksi maininnut tytön ja viitannut samalla minuun ja sanonut, että minä tiedän hänestä kaikki, niin uskallan parantaa maljaehdotustasi. Siis eläköön Dombey — ja Poika — ja Tytär!"
Paul kastetaan
Pikku Paul, joka ei saanut Toodlen verestä minkäänlaista tartuntaa, varttui päivä päivältä tukevammaksi ja vahvemmaksi. Joka päivä häntä myöskin neiti Tox hyväili entistä lämpimämmin. Dombey piti hänen hellyyttään niin suuressa arvossa, että alkoi kuvitella häntä mielessään naiseksi, jolla oli erinomainen luonnollinen ymmärrys ja jonka tunteet tuottivat hänelle kunniaa ja ansaitsivat rohkaisua. Dombey oli niin tuhlaavainen armollisuudessaan, että ei ainoastaan kumartanut neiti Toxille erikoisella tavalla muutamissa tilaisuuksissa, vaan myöskin lähetti hänelle sisarensa välityksellä seuraavanlaisia suurta tunnustusta ilmaisevia terveisiä: "Ole hyvä, Louisa, ja sano ystävättärellesi, että hän on kovin ystävällinen", tai: "Ilmoita neiti Toxille, Louisa, että olen hänelle hyvin kiitollinen", jollaiset lausunnot tekivät syvän vaikutuksen puheena olevaan naiseen.
Neiti Toxilla oli tapana usein vakuuttaa rouva Chickille, että mikään ei saattaisi voittaa hänen mielenkiintoaan kaikkea sitä kohtaan, mikä koski suloisen pikku lapsen kehittymistä. Ja neiti Toxin käytöksen tarkkaaja olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen ilman nimenomaista vakuutustakin. Hän valvoi nuoren perijän viattomia aterioita sanomattoman tyytyväisenä melkein kuin olisi kestinnyt pienokaista yhdessä Richardsin kanssa. Kylvettämis- ja pukemistilaisuuksissa hän oli haltioituneena katselijana. Kun pienokainen joskus sai vähäisen lääkeannoksensa, ilmeni neiti Toxin luonteen lämmin myötätunto hartaana, ja kun hän kerran kainoudesta oli kätkeytynyt kaappiin, Dombeyn tultua sisarensa kehoituksesta lastenhuoneeseen katsomaan, kuinka lapsi ennen yölevolle menemistään keikkui lyhyessä paidassaan Richardsin sylissä, oli hän niin ihastunut kätköpaikassaan, ettei malttanut olla huudahtamatta: "Eikö hän ole kaunis, herra Dombey! Eikö hän ole oikea Kupido!" Ja sitten hän melkein vaipui kokoon kaapin oven taakse punastuneena ja häpeissään.
"Louisa", virkkoi Dombey eräänä päivänä sisarelleen, "olen tosiaankin sitä mieltä, että minun pitää antaa ystävättärellesi jokin pikku muisto Paulin ristiäisissä. Hän on alunpitäen huolehtinut niin lämpimästi lapsesta ja näyttää ymmärtävän asemansa niin täydellisesti (mikä on hyvin harvinainen ansio tässä maailmassa, kuten on valitettavasti todettava), että tosiaankin mielikseni osoittaisin hänelle huomaavaisuutta."
Tahtomatta mitenkään alentaa neiti Toxin ansioita on mainittava, että Dombeyn samoin kuin monen muunkin mielestä vain ne ymmärsivät asemansa, jotka osoittivat asianmukaista kunnioitusta häntä itseään kohtaan. Ei se seikka, että he tunsivat itsensä, vaan että he tunsivat hänet ja kumarsivat syvään hänen edessään, se oli heidän suurimpana ansionaan.
"Rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "sinä menettelet vain oikeudenmukaisesti neiti Toxia kohtaan niinkuin varmasti tiesin sinun menettelevänkin teräväkatseisena miehenä. Minä luulen, että jos kielessä on kahta sanaa, jotka herättävät hänessä melkein jumaloimisen tapaista kunnioitusta, ne ovat Dombey ja Poika."
"Niin, minä uskon sen", virkkoi Dombey. "Se on kunniaksi neiti Toxille."
"Ja mitä tulee jonkinlaiseen muistolahjaan, rakas Paul", jatkoi hänen sisarensa, "voin heti sanoa sinulle, että mitä tahansa annatkin neiti Toxille, säilyttää ja kunnioittaa hän sitä kuin pyhäinjäännöstä, siitä olen varma. Mutta, rakas Paul, on olemassa yksi keino, jolla voit vielä imartelevammalla ja tervetulleemmalla tavalla osoittaa antavasi arvoa neiti Toxin ystävällisyydelle, jos haluaisit."
"Mikä se on?" kysyi Dombey.
"Kummit tietysti ovat tärkeät sukulaisuussuhteen ja vaikutusvallan kannalta", selitti rouva Chick.
"En ymmärrä, miksi ne olisivat tärkeitä minun pojalleni", sanoi Dombey kylmästi.
"Aivan oikein, rakas Paul", vastasi rouva Chick harvinaisen vilkkaasti, salatakseen äkillisen muutoksensa, "juuri tuollaiseksi kuvitteluakin sinun mielipiteesi. En olisi voinut odottaa sinulta mitään muuta. Olisin voinut arvata sinun ajattelevan niin. Ehkä" — tässä rouva Chick viivytteli ikäänkuin ei olisi ollut oikein varma menestymisestään — "ehkä sinulla on senvuoksi vielä vähemmän sitä vastaan, että neiti Toxista tulisi tuon pikku kullannupun kummi, jos hän esiintyisi vain jonkin toisen edustajana ja valtuutettuna. Sitä minun ei tarvitse sanoakaan, Paul, että se otettaisiin vastaan suurena kunnianosoituksena."
"Louisa", virkkoi Dombey lyhyen äänettömyyden jälkeen, "eihän voi ajatella —"
"Ei tietysti", huudahti rouva Chick kiiruhtaen edeltäpäin arvaamaan kieltävän vastauksen, "enkä ole koskaan sitä olettanut".
Dombey katsahti häneen kärsimättömästi.
"Älä kiihdytä minua, Paul rakas", virkkoi hänen sisarensa, "sillä se on minulle kovin turmiollista. Minä en ole suinkaan vahva. Rakkaan Fanny-parkamme kuoleman jälkeen en ole oikein päässyt ennalleni."
Dombey vilkaisi nenäliinaan, jonka hänen sisarensa nosti silmilleen, ja aloitti taas:
"Tarkoitin, etten voi ajatella —"
"Ja minä sanon", mutisi rouva Chick, "etten ole kertaakaan sitä ajatellut".
"Laupias taivas, Louisa!" huudahti Dombey.
"Ei, rakas Paul", huomautti rouva Chick arvokkaasti kyynelsilmin, "minun täytyy tosiaankin saada puhua. Minä en ole niin älykäs tai niin järkevä tai kaunopuheinen tai muuta tuollaista kuin sinä. Tiedän sen hyvinkin. Sen pahempi minulle. Mutta vaikka ne olisivat viimeiset sanani — ja viimeisten sanojen pitäisi olla sinulle ja minulle, Paul, hyvin vakavia rakkaan Fanny-paran jälkeen — sanoisin kuitenkin, etten ole koskaan sitä ajatellut. Ja se on erittäin tärkeää", lisäsi rouva Chick arvokkaammin ikäänkuin olisi säästänyt musertavan todistuskappaleen viimeiseksi, "että en ole tosiaankaan koskaan ajatellut sellaista".
Dombey käveli ikkunan luo ja taas takaisin.
"Ei voi ajatella, Louisa", virkkoi hän (rouva Chick oli naulannut lippunsa maston kärkeen ja toisti: "minä tiedän sen", mutta hänen veljensä ei kiinnittänyt siihen huomiota), "että olisi montakaan ihmistä, joilla olisi suurempi oikeus ja mahdollisuus kuin neiti Toxilla, jos minä ylimalkaan tunnustan minkäänlaisia oikeuksia tällaisessa tapauksessa. Mutta minä en tunnusta. En myönnä mitään sellaista. Paul ja minä osaamme ajan tullen säilyttää arvomme — toisin sanoen liikkeen arvon ja jättää sen seuraavalle sukupolvelle ilman mitään tuollaisia jokapäiväisiä auttajia. Vieraiden ihmisten apua, jota ihmiset tavallisesti hakevat lapsilleen, minä halveksin, koska toivoakseni olen sen yläpuolella. Olen tyytyväinen, jos Paulin lapsuus kuluu häiriöittä ja minä saan nähdä hänen ilman ajanhukkaa hankkivan itselleen ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen hänen astuessaan kohtalon määräämälle elämänuralleen. Myöhempinä vuosinaan hän voi valita kuinka vaikutusvaltaisia ystäviä haluaa, kun hän pontevasti pitää pystyssä liikkeen arvoa ja luottoa — vieläpä lisääkin sitä, jos se on mahdollista. Siihen asti minä olen hänelle kylliksi, ehkäpä kaikki kaikessa. En ollenkaan toivo ihmisten astuvan meidän väliimme. Paljoa mieluummin osoittaisin ystävättäresi tapaiselle henkilölle kiitollisuuttani hänen hyväntahtoisesta käytöksestään. Olkoon siis niin, ja sinun miehesi ja minä riitämme ihan hyvin toisiksi kummeiksi, luullakseni."
Näissä huomautuksissa, jotka Dombey lausui hyvin mahtavasti ja juhlallisesti, hän oli paljastanut sydämensä salaiset ajatukset. Hänen rinnassaan oli nyt selvimpänä tunteena selittämätön epäluulo, että joku astuisi hänen ja pikku pojan väliin, ja se ylpeä pelko, että joku ehkä saisi jakaa hänen kanssaan pojan kunnioituksen ja alttiuden, hiljattain herännyt paha aavistus siitä, että hänen valtansa taivuttaa ja nöyryyttää toisten ihmisten tahtoa ei ollut ehdottoman varma, ynnä mustasukkainen viha jokaista uutta estettä tai vastoinkäymistä kohtaan. Hänellä ei ollut koko ikänään ollut ainoatakaan ystävää. Hänen kova ja umpimielinen luonteensa ei ollut hakenut eikä löytänyt ketään. Ja nyt, kun tämä luonne keskitti tarmokkaasti kaiken voimansa isänrakkauden ja isällisen kunnianhimon toteuttamiseen, näytti siltä kuin sen jäinen virta, sensijaan että olisi näissä oloissa päässyt virtaamaan kirkkaana ja vapaana, olisi sulanut vain silmänräpäykseksi ottaakseen uuden aineksen itseensä ja sitten hyytynyt sen keralla kivikovaksi möhkäleeksi.
Tultuaan merkityksettömyytensä vuoksi tällä lailla korotetuksi pikku Paulin kummiksi valittiin ja nimitettiin neiti Tox tästä hetkestä alkaen mainittuun toimeensa. Niinikään ilmaisi Dombey samalla toiveensa, että juhlamenot, jotka olivat jo lykkääntyneet näin pitkälle, pantaisiin toimeen enemmittä viivytyksittä. Hänen sisarensa, joka ei ollut toivonut laisinkaan näin erinomaista menestystä, lähti niin pian kuin suinkin ilmaisemaan asian parhaalle ystävättärelleen, ja Dombey jäi yksin kirjastohuoneeseensa.
Lastenkamarissa ei suinkaan ollut yksinäistä, sillä siellä viettivät rouva Chick ja neiti Tox rattoisan illan suureksi kiusaksi Susan Nipperille, joka käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta virnistelläkseen salassa. Hänen tunteensa olivat nyt niin kiihtyneet, että hänen välttämättä täytyi purkaa niitä tällä lailla, vaikka hänellä ei ollutkaan sitä lohdutusta, että olisi keltään saanut osakseen myötätuntoa. Samoin kuin entiseen aikaan harhailevat ritarit kevensivät mieltään leikkelemällä rakastettunsa nimeä erämaihin, korpiin ja muihin autioihin paikkoihin, missä todennäköisesti ei kukaan koskaan niitä lukisi, samoin Susan Nipperkin nyrpisti pystynenäänsä laatikonarkuissa ja vaatekomeroissa, loi halveksivia silmäyksiä kaappeihin, pilkallisia katseita saviruukkuihin ja suhautti haukkumasanoja käytävään.