Lintu ja makkarat olivat kylmiä ja liemi ja munakastike hyytyneitä, ennenkuin kapteeni muisti niiden olevan pöydällä ja kävi niihin käsiksi Diogeneen avulla, jolloin ruuat pian hävisivät näkyvistä heidän yhteisten ponnistustensa avulla. Kapteenin ilo ja ihmetys hänen katsellessaan, kuinka Florence emännöi rauhallisesti auttaessaan ruokain korjaamisessa pöydältä, huoneen siivoamisessa ja hellan puhdistamisessa, oli yhtä suuri kuin hänen vastustelunsa oli kiihkeä Florencen ryhtyessä avustamaan. Vihdoin hän ei osannut muuta kuin itse jäädä joutilaana tuijottamaan Florenceen, ikäänkuin tämä olisi keijukainen, joka suoritti nuo tehtävät hänen puolestaan, Hänen otsallaan hehkui punainen juova taas sanomattomasta ihailusta.
Mutta kun Florence otti hänen piippunsa uuninreunukselta ja pisti sen hänen käteensä kehoittaen polttamaan, oli kelpo kapteeni niin ymmällä tästä huomaavaisuudesta, että piteli piippua kuin ei olisi ikinä ennen ottanut sitä käteensä. Ja kun Florence avasi pienen nurkkakaapin, otti sieltä esille pullon ja sekoitti hänelle pyytämättä lasillisen kelpo totia, tuoden sen hänen eteensä, kalpeni kapteenin punainen nenä näin suuresta kunniasta ja kohteliaisuudesta. Kun hän oli mielihyvin täyttänyt piippunsa, sytytti Florence sen — kapteenin voimatta vastustella tai estää häntä siitä — ja asettui entiselle paikalleen vanhaan sohvaan katsellen kapteenia hellä ja kiitollinen hymy huulillaan ja selvästi osoittaen, että hänen orpo sydämensä kääntyi kapteenin puoleen surun lävitse, ja se vaikutti, että piipun savu meni kapteenin kurkkuun, yskitti häntä ja pisti hänen silmiinsä, pannen ne räpyttelemään ja vuotamaan.
Merkillistä oli katsella sitä tapaa, kuinka kapteeni koetti uskotella, että aiheena näihin ilmiöihin oli piippu, tarkasteli sen pesää ja löytämättä siitä vikaa oli puhaltavinaan sen ulos varren läpi. Kun piippu pian tuli parempaan kuntoon, asettui hän hyvälle tupakoitsijalle sopivaan lepotilaan, silmät koko ajan Florenceen luotuina, kuvailemattoman säteilevänä ja onnellisena ja puhaltaen silloin tällöin hitaasti pienen pilven huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen suustaan lähtevä paperisuikale, johon oli kirjoitettu: »Walter-parka, niin, niin. Hukkunut, eikö niin?» minkä jälkeen hän taas veteli uusia haikuja sanomattoman tyytyväisenä.
Niin erilaiset kuin he ulkonaisesti olivatkin — ja tuskin saattoikaan olla sen selvempiä vastakohtia kuin Florence herkkänä, nuorena ja kauniina ja isoruhoinen kapteeni Cuttle kuhmuisine, ahavoittuneine kasvoineen — olivat he melkein toistensa vertaiset yksinkertaisessa viattomuudessaan, mitä tulee maailman menoon, yllätyksiin ja vaaroihin. Yksikään lapsi ei olisi voinut olla niin tietämätön kuin kapteeni kaikesta muusta paitsi tuulesta ja säästä, niin vilpitön, herkkäuskoinen ja täydellisen luottavainen. Usko, toivo ja laupeus olivat hänen luonteensa pohjana. Niiden lisäksi ei siinä voinut huomata muuta kuin omituista romanttisuutta, mielikuvista köyhää, mutta silti täysin epätodellista, joka ei välittänyt maallisesta viisaudesta tai mahdollisuudesta. Kapteenin istuessa ja poltellessa, Florencea katsellen, täyttivät hänen mielensä varmasti monet mahdottomat mielikuvat, joissa Florence oli päähenkilönä. Yhtä häilyviä ja epämääräisiä, vaikkakaan ei niin valoisia, olivat Florencen omat kuvittelut nyt alkavasta uudesta elämänvaiheesta. Joskin hänen kyyneleensä sumensivat sitä valoa, johon hän tuijotti, näki hän uuden ja raskaan surunsa lävitse etäisellä taivaanrannalla sittenkin heikosti loistavan sateenkaaren. Harhaileva prinsessa ja sadun hyväntahtoinen hirviö olisivat voineet noin istua yhdessä tulen ääressä, puhella niinkuin kapteeni Cuttle ja ajatella niinkuin Florence-parka — eivätkä olisi näyttäneet kovin erilaisilta kuin nämä kaksi.
Kapteenia ei häirinnyt pieninkään epäilys siitä, että hänen oli vaikea pitää Florencea luonaan tai että hän näin otti suuren vastuun hartioilleen. Pantuaan akkunaluukut paikoilleen ja lukittuaan oven hän oli siinä suhteessa täysin rauhallinen. Jos Florence olisi ollut virallisesti määrätty holhotti, ei se olisi kapteeni Cuttlen mielestä muuttanut asiaa. Häntä kaikkein vähimmin saattoivat sellaiset huolet rasittaa.
Niinpä hän poltteli piippuaan hyvin tyytyväisenä, ja Florence ja hän mietiskelivät kumpikin itsekseen. Kun piippu oli loppuun palanut, joivat he teetä. Sitten Florence pyysi kapteenia viemään hänet johonkin läheiseen myymälään, jotta hän saisi ensi hätään ostaa muutamia välttämättömiä tarpeita. Koska oli jo pimeä, suostui kapteeni, mutta ensin hän kurkisti varovasti ulos, niinkuin oli tottunut tekemään piileskellessään rouva MacStingerin näkyvistä. Sitten hän otti aseekseen suuren keppinsä siltä varalta, että jokin ennakolta aavistamaton seikka tekisi aseen käyttämisen välttämättömäksi.
Kapteeni oli kerrassaan ylpeä tarjotessaan käsivartensa Florencelle ja ohjatessaan hänet parinsadan metrin päässä olevaan myymälään, ollen koko ajan hyvin varuillaan ja vetäen jokaisen ohikulkijan huomion puoleensa valppaudellaan ja monilla varokeinoillaan. Myymälään saavuttua kapteeni tunsi hienotunteisuuden vaativan hänen poistumistaan, koska oli tekeillä vaatekappaleiden ostoksia. Mutta sitä ennen hän pani myymäläpöydälle tinarasiansa, ilmoitti myyjättärelle, että se sisälsi neljätoista puntaa kaksi shillingiä, ja pyysi häntä siinä tapauksessa, että mainittu summa ei riittäisi maksuksi hänen veljentyttärensä pikku ostoksista — sukulaisuuteen viitatessaan hän loi Florenceen erittäin merkitsevän katseen ja teki varovaisuutta ja salaperäisyyttä tarkoittavan eleen — ystävällisesti huutamaan hänelle, jolloin hän suorittaisi lisää taskustaan. Kuin sattumalta hän veti esiin suuren kellonsa loistaakseen varallisuudellaan, heitti sitten veljentyttärelleen lentosuukon koukullaan ja peräytyi akkunan ulkopuolelle, jossa hänet kannatti nähdä tähystämässä silloin tällöin sisään silkkien ja nauhojen lomitse, selvästi epäillen, että Florence voitaisiin lennättää ulos takaovesta.
»Hyvä kapteeni Cuttle», virkkoi Florence tultuaan kadulle kädessään mytty, jonka pienuus tuotti kapteenille suuren pettymyksen, sillä hän oli odottanut näkevänsä kantajan hänen jäljessään, taakka hartioillaan, »minä en tosiaankaan tarvitse näitä rahoja. En ole käyttänyt niitä laisinkaan. Minulla on rahaa itselläni.»
»Lapsi kulta», vastasi kapteeni katsellen katua suoraan eteenpäin, »säilyttäkää ne rahat minun varaltani, olkaa niin hyvä, kunnes pyydän niitä teiltä».
»Saanko panna rasian tavalliselle paikalleen?»
Kapteeni ei ollut tyytyväinen tähän ehdotukseen, mutta vastasi: »No niin, pankaa se minne tahansa, lapsi kulta, kunhan vain tiedätte, missä se on. Minä en tarvitse sitä ollenkaan. Kumma, etten ole sitä jo ennen hukannut.»
Kapteeni oli nyt masennuksissa, mutta virkistyi Florencen tarttuessa hänen käsivarteensa, ja niin he palasivat kotiin yhtä varovasti kuin olivat tulleetkin. Kapteeni avasi pikku merikadetin oven niin äkkiä ja pujahti sisään niin vikkelästi, että huomasi hänen saaneen joka päivä sitä harjoitella. Florencen nukkuessa aamulla hän oli ottanut palvelukseensa erään tytön, jonka äiti tavallisesti istui Leadenhallin torilla myymässä lintuja sinisen päivänvalon suojassa ja jonka oli määrä tulla järjestämään Florencen huone kuntoon ja suorittamaan pikku palveluksia. Hän saapuikin pian, ja Florence sai huomata, että hänen ympärillään oli kaikki yhtä siistiä ja mukavaa, joskaan ei niin kaunista, kuin siinä kauheassa unessa, jota hän oli nimittänyt kodiksi.
Kun he olivat jääneet taas kahden, kehoitti kapteeni Florencea syömään viipaleen paahtoleipää ja juomaan lasillisen sitruunamehua, jota hän osasi valmistaa oivallisesti. Sitten hän rohkaisi vierastaan ystävällisillä sanoilla ja sekalaisilla lainalauselmilla ja saattoi hänet yläkertaan. Mutta hänenkin mieltään painoi jokin, eikä hän voinut käyttäytyä rauhallisesti.
»Hyvää yötä, lapsiparka», virkkoi hän Florencelle ullakkohuoneen ovella.
Florence nosti huulensa hänen kasvojensa tasalle ja suuteli hänen poskeaan.
Milloin tahansa muulloin kapteeni olisi joutunut suunniltaan tällaisesta rakkauden ja kiitollisuuden osoituksesta, mutta vaikka hän hyvin ymmärsi sen, tuijotti hän Florencen kasvoihin entistäkin levottomampana ja näytti olevan haluton jättämään häntä yksin.
»Walter parka», virkkoi kapteeni.
»Walter parka», huokasi Florence.
»Hukkunut, eikö niin?» sanoi kapteeni.
Florence pudisti päätänsä ja huoahti.
»Hyvää yötä, Lapsi kulta», sanoi kapteeni ojentaen kätensä.
»Jumala siunatkoon teitä, rakas, hyvä ystävä!»
Mutta kapteeni viivytteli yhä.
»Onko jotakin erikoista tapahtunut, kapteeni Cuttle?» kysyi Florence, joka helposti pelästyi silloisessa mielentilassaan. »Onko teillä jotakin kerrottavaa minulle?»?
»Kerrattavaako, suloinen olento!» vastasi kapteeni hämillään. »Ei, mitä kertomista minulla olisi teille! Ei kai johdu mieleenne, että minulla olisi jotakin hauskaa teille kerrottavan?»
»Ei», vastasi Florence pudistaen päätään.
Kapteeni katsahti häneen huolestuneen näköisenä ja toisti: »Ei», mutta vitkasteli yhä neuvottomana. »Walter-parka», virkkoi sitten kapteeni. »Minun Walterini, niinkuin häntä usein nimitin! Vanhan Sol Gillsin sisarenpoika! Kaikille, jotka sinut tunsivat, yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat! Minne olet joutunut, reipas poika? Hukkunut, eikö niin?»
Lopettaen lauseensa tällaisella jyrkällä käänteellä hän toivotti Florencelle hyvää yötä ja lähti portaita alas Florencen jäädessä niiden yläpäähän kynttilä kädessä valaisemaan tietä. Kapteeni katosi pimeään ja päättäen loittonevien askelten äänestä tuntui menevän pieneen arkihuoneeseen, kun hänen päänsä ja hartiansa odottamatta sukelsivat näkyviin pimeästä kaiketi vain sitä varten, että hän saisi sanoa: »Hukkunut, eikö niin?» Sillä sanottuaan sen hellän surkuttelevasti hän katosi.
Florence oli hyvin pahoillaan siitä, että oli vastoin tahtoaan herättänyt suojelijansa mielessä tällaisia muistoja pakenemalla hänen turviinsa. Istuutuen pikku pöydän ääreen, jolle kapteeni oli tuonut kaukoputken, virsikirjan Ja muita harvinaisuuksia, hän ajatteli Walteria ja kaikkea, mitä häneen liittyi menneisyydessä, kunnes melkein toivoi saavansa kuolla. Mutta hänen kaivatessaan niitä vainajia, joita hän oli rakastanut, ei hänen mieleensä tullut koti — tai mahdollisuus palata sinne — tai sellainen mielikuva, että se oli vielä olemassa ja että hänen isänsä eli siellä. Viimeinen isästä niin kauan ja kaikesta huolimatta säilytetty kuvitelma oli temmattu hänen sydämestään, rumennettu ja kuoletettu. Sen ajatteleminen oli niin kauhistuttava, että hän peitti silmänsä ja vapisi ohimennenkin muistellessaan julmaa väkivallantyötä tai kättä, joka sen suoritti. Jos hänen hellä sydämensä olisi voinut säilyttää isän kuvaa senkin jälkeen, oli se murtunut, mutta se ei voinut, ja tyhjyyden täytti hurja pelko, joka pakeni sirpaleiksi särkyneen kodin pienintäkin ajatusta — sellainen kauhu, joka saattoi nousta vain niin suuren ja niin väärin kohdellun rakkauden syvyyksistä.
Hän ei uskaltanut katsoa kuvastimeen, sillä nähtyään tumman jäljen rinnassaan hän oli alkanut pelätä itseään ikäänkuin hänessä olisi jokin paha merkki. Hän peitti sen kohdan hätäisin, vapisevin käsin pimeässä ja painoi itkien väsyneen päänsä pielukselle.
Kapteeni ei mennyt pitkään aikaan vuoteeseen. Hän käveli edestakaisin myymälässä ja takahuoneessa kokonaisen tunnin ja näytti jonkin verran tyyntyvän. Sitten hän istuutui vakavan ja miettivän näköisenä ja luki rukouskirjasta ne rukoukset, jotka oli tarkoitettu merellä luettaviksi. Se ei käynyt niinkään helposti, sillä kelpo kapteeni oli hyvin hidas ja kankea lukija ja pysähtyi usein vaikean sanan kohdalle, rohkaisten itseään sellaisilla kehoituksilla kuin: »Kas niin, poikaseni, reippaasti vain, Ed'ard Cuttle!» Se auttoi häntä tuntuvasti kaikista vaikeuksista, vaikka toisaalta hänen silmälasinsa haittasivat näköä. Mutta näistä vastuksista huolimatta kapteeni, joka oli koko sydämestään kiintynyt lukemiseen, pääsi rukousten viimeiseen riviin asti, vieläpä täynnä hartautta. Sitten hän tunsi suurta tyydytystä ja siirtyi nukkumaan myymäläpöydän alle (ensin kuitenkin käväistyään yläkerrassa kuuntelemassa Florencen oven takana) mieli huolettomana ja ilme erittäin hyväntahtoisena.
Muutamia kertoja yön kuluessa hän käväisi katsomassa, nukkuiko hänen suojattinsa rauhallisesti. Päivän koittaessa hän huomasi tytön olevan hereillä, sillä kuullessaan askelia oven likeltä Florence kysyi, oliko siellä kapteeni Cuttle.
»Minä täällä olen, suloinen lapsi», vastasi kapteeni käheästi kuiskaten. »Onko kaikki hyvin?»
Florence kiitti häntä ja sanoi: »On.»
Kapteeni ei voinut päästää käsistään näin oivallista tilaisuutta, vaan painoi suunsa avaimenreiän kohdalle ja puhui sen lävitse kuin tuuli kohisisi käheästi: »Walter parka! Hukkunut, eikö totta?» Sitten hän palasi nukkumaan ja heräsi vasta kello seitsemän.
Koko päivän hän oli jälleen levoton ja hämillään vaikka Florence, joka ompeli arkihuoneessa, oli tyynempi ja maltillisempi kuin ennen. Melkein joka kerta, kun hän kohotti silmänsä työstään, hän huomasi kapteenin katselevan häntä ja hivelevän miettiväisenä leukaansa, usein siirtäen nojatuolinsa hänen viereensä kuin aikoen sanoa jotakin tärkeätä ja työntäen sen sitten taas pois, koska ei varmaankaan ollut selvillä siitä kuinka piti aloittaa, ja sillä tavalla kapteeni päivän mittaan purjehti hauraalla aluksellaan joka suuntaan huoneessa ja laski maihin useammin kuin yhden kerran seinälaudoitusta tai konttorinovea vasten viheliäisessä tilassa.
Vasta hämärän tullessa kapteeni vihdoin laski ankkurin reippaasti Florencen viereen ja alkoi puhella yhtenäisesti. Kun tulen hohde heijastui pienen huoneen seiniin ja kattoon ja pöydälle järjestettyihin teetarjottimeen, kuppeihin ja lautasiin ja Florencen rauhallisiin kasvoihin, katkaisi kapteeni hiljaisuuden näin:
»Ette kai ole koskaan ollut merellä, lapsi kulta?»
»En», vastasi Florence.
»Vai niin», virkkoi kapteeni kunnioittavasti »Se on mahtava luonnonvoima. Sen syvyydessä on ihmeitä, suloinen neiti. Ajatelkaas millainen se on, kun tuuli kohisee ja aallot vyöryvät ja myrskyinen yö on niin pilkkopimeä» — hän kohotti juhlallisesti koukkuaan — »ettei voi nähdä, omaa kättään muulloin kuin välähteleväin salamoiden valaistessa, ja kun ajelehtii lakkaamatta myrskyn ja pimeän lävitse suinpäin kuin iankaikkisuudessa, jolla ei ole lainkaan ääriä, aamen. Sellaisina hetkinä, rakas lapsi, mies voi sanoa toverilleen, kun hyökyaalto on vyörynyt kannen yli: Ankara luodetuuli, Bill, kuuleppas, kuinka se mylvii. Herra armahtakoon kaikkia onnettomia ihmisiä, jotka nyt paiskautuvat maihin!» Tämän lauseen, joka sopi niin mainiosti meren kauhuihin, kapteeni huudahti erittäin vaikuttavalla tavalla, lopettaen sen kaikuvalla kehoituksella: »Reippaasti vain!»
»Oletteko te koskaan ollut hirveässä myrskyssä?» kysyi Florence.
»Totta kai, suloinen lapsi, minä olen nähnyt oman osani rumasta säästä», vastasi kapteeni pyyhkien vapisevin käsin otsaansa, »ja ollut kylliksi myrskyn heiteltävänä, mutta — mutta en aikonut puhua itsestäni. Rakas Walterimme, joka on hukkunut!» virkkoi hän vetäen tuolinsa lähemmäksi Florencea.
Kapteeni puhui niin värisevällä äänellä ja tuijotti niin kalpean ja kiihtyneen näköisenä, että Florence pelästyneenä tarttui hänen käteensä.
»Teidän kasvonne ovat äkkiä muuttuneet!» huudahti hän. »Te olette niin erilainen. Mikä nyt on? Rakas kapteeni Cuttle, minua ihan värisyttää nähdessäni teidät!»
»Mitä! Suloinen lapsi», sanoi kapteeni tukien häntä kädellään, »älkää menettäkö rohkeuttanne. Ei, ei! Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, lapsi kulta. Niinkuin aioin sanoa — Walter — on — hukkunut? Eikö niin?»
Florence katseli häntä kiinteästi, väri vaihteli hänen kasvoillaan, ja hän painoi kädellään rintaansa.
»Ulapalla vaanivat monet vaarat, kaunokaiseni», jatkoi kapteeni, »ja monen komean laivan ja lukemattomien rohkeitten sydämien yllä ovat korkeat aallot tasaantuneet kertomatta mitään. Mutta syvyydestä voi pelastuakin, ja joskus on yksi mies kahdestakymmenestä — ehkä sadasta — pelastunut Jumalan armon avulla ja palannut kotiin oltuaan jo kuolleeksi ilmoitettu ja kertonut kaikkien toisten hukkumisesta. Minä — minä tiedän erään tämäntapaisen tarinan, jonka sain kuulla kerran, Sydämen Ilo», änkytti kapteeni, »ja ehkä tekin tahtoisitte kuulla sen, kun nyt istumme tässä kahden kesken ja tuli merestä puhe, vai mitä?»
Florence, jota värisytti vastustamaton ja selittämätön levottomuus, seurasi vaistomaisesti hänen katsettaan, joka suuntautui hänen selkänsä taitse lampun valaisemaan myymälään. Samassa, kun Florence käänsi päätänsä, kapteeni hypähti tuoliltaan ja pani kätensä eteen.
»Ei siellä ole mitään, älkää katselko sinne.»
»Miksi ei?» kysyi Florence.
Kapteeni mutisi jotakin, että siellä oli kolkkoa ja että oli hauskempi katsella tulta. Hän painoi raolleen oven, joka oli tähän asti ollut auki, ja istuutui alas. Florence tarkkasi hänen puuhiaan ja katseli kiinteästi hänen kasvojansa.
»Se tarina koskee erästä laivaa», aloitti kapteeni, »joka purjehti Lontoon satamasta hyvän tuulen ja kauniin ilman vallitessa. Matkan päämääränä oli — älkää pelästykö, suloinen lapsi, matkan päämääränä oli vain purjehtia merelle.»
Florencen ilme pelästytti kapteenia, joka oli itse hyvin kuumissaan ja kiihtynyt ja tuskin vähemmän levoton kuin Florence.
»Jatkammeko, lapsi kulta?»
»Olkaa hyvä ja jatkakaa pian!» huudahti Florence.
Kapteeni nielaisi kuin painaakseen alas jotakin, mikä tukki hänen kurkkuaan, ja jatkoi hermostuneena:
»Tuota onnetonta laivaa kohtasi ulkona merellä perin kamala ilma, jollaisia sattuu vain yksi kahtenakymmenenä vuonna. Silloin oli liikkeellä pyörremyrskyjä, jotka repivät metsiä ja puhalsivat kumoon kaupunkeja, ja niillä leveysasteilla vinkuivat sellaiset vihurit, ettei niitä voisi kestää kaikkein uljainkaan alus. Päiväkausia se laiva pysyi pystyssä, niin on minulle kerrottu, ja suoritti velvollisuutensa, mutta yksi ainoa hyökyaalto löi sen partaat puhki, mastot ja peräsin joutuivat tuuliajolle, parhaat miehet pyyhkäisi vesi kannelta, ja niin se jäi myrskyn armoille, mutta se ei tuntenut mitään armoa, vaan puhalsi yhä hurjemmin aaltojen syöstessä laivan ylitse ja murskaten sen kuin simpukankuoren jyskyessään sitä vastaan. Jokainen musta kohta, jonka vesivuoret veivät mennessään, oli kappale laivan elämää tai elävä ihminen, ja niin se särkyi palasiksi, kaunokaiseni, eikä koskaan kasva ruohonkortta niiden haudoille, jotka olivat sen laivan miehistönä.»
»Eiväthän he kaikki hukkuneet!» huudahti Florence. »Muutamat pelastuivat! — yksi ainakin?»
»Sillä laivalla», jatkoi kapteeni nousten istumasta ja puristaen kätensä riemuiten nyrkiksi, »oli eräs nuorukainen, reipas Poika nuorukainen — niinkuin olen kuullut sanottavan — joka oli poikasena mielellään lukenut ja kuullut kerrottavan rohkeista teoista haaksirikoissa — olen itse kuullut hänen puhuvan — ja hän muisti ne hädän hetkenä, sillä vaikka rohkeimmat sydämet ja kokeneimmat laivamiehet olivat suistuneet mereen, pysyi hän lujana ja reippaana. Hänen rohkeutensa ei johtunut siitä, että häneltä puuttui maailmassa ihmisiä, joita hän rakasti, vaan hän oli luonnostaan pelkäämätön. Olen nähnyt sen hänen kasvoissaan silloin, kun hän oli vasta lapsi — monen monta kertaa — ja luulin sen johtuvan vain hänen hauskasta ulkomuodostaan, taivas häntä varjelkoon!»
»Ja pelastuiko hän?» huusi Florence. »Pelastuiko hän?»
»Tuo reipas poika — katsokaa minuun, älkää, älkää katselko ympärillenne —»
Florencella oli tuskin voimaa vastata: »Miksi ei?»
»Koska siellä ei ole mitään, lapsi kulta», sanoi kapteeni. »Älkää pelästykö, pysykää tyynenä Walterin tähden, joka oli meille kaikille rakas! Niin, tuo poika», jatkoi kapteeni, »ponnisteli parhaansa mukaan, auttoi arkoja eikä kertaakaan valittanut tai osoittanut pelkoa, vaan piti yllä rohkeutta kaikissa miehissä, jotka tottelivat häntä kuin hän olisi ollut amiraali — ja hän, aliperämies ja muuan matruusi vain jäivät jäljelle niistä sykkivistä sydämistä, jotka olivat mukana sillä laivalla. He, viimeiset elossa olevat, sitoivat itsensä kiinni laivankappaleeseen ja jäivät ajelehtimaan myrskyiselle merelle.»
»Pelastuivatko he?» huudahti Florence.
»Päiviä ja öitä he ajelehtivat rannattomilla ulapoilla», virkkoi kapteeni, »kunnes vihdoin — ei, älkää katsoko sinne päin, kaunokaiseni — purjelaiva osui heidän lähelleen ja otti heidät Jumalan armosta mukaansa. Kaksi oli silloin vielä elossa, yksi kuollut.»
»Kuka heistä oli kuollut?»
»Ei ainakaan se poika», vastasi kapteeni.
»Kiitos Jumalalle! Oi, kiitos Jumalalle!»
»Aamen!» vastasi kapteeni kiireesti. »Älkää pelätkö! Minuutti vielä, suloinen olento, reippaalla mielellä vain! Niin, sillä purjelaivalla he sitten kulkivat pitkän matkan suoraan kartan poikki (sillä missään lähettyvillä ei ollut satamaa), ja matkalla kuoli matruusi, joka oli otettu hänen kerallaan laivaan. Mutta se nuorukainen säästyi ja —»
Tietämättä, mitä teki, kapteeni oli leikannut viipaleen leivästä ja pistänyt sen koukkuunsa (jota hän tavallisesti käytti paahtohaarukkanaan), pidellen sitä nyt tulen likellä. Hän katseli kovasti liikutettuna taakseen Florenceen ja antoi leivän kärventyä tulessa.
»Säästyi», toisti-Florence, »ja —?»
»Ja tuli kotiin sillä laivalla», virkkoi kapteeni yhä katsellen samaan suuntaan, »ja — älkää pelästykö, kaunokaiseni — ja astui maihin. Eräänä aamuna hän tuli varovasti kotinsa ovelle tutkimaan, kuinka täällä jaksettiin, sillä hän tiesi, että hänen omaisensa luulivat hänen hukkuneen, mutta hän pelästyi kuullessaan odottamatta —»
»Koiran odottamatta haukkuvan!» huudahti Florence äkkiä.
»Niin», vahvisti kapteeni. »Reippaana vain, rakas lapsi, rohkeutta vain! Älkää katselko ympärillenne, vaan tuonne, seinälle!»
Florencen lähellä seinällä näkyi varjo. Hän säpsähti, kääntyi katsomaan ja kimeästi huudahtaen näki takanaan Walter Gayn!
Hän ei kuvitellut Walteria muuksi kuin veljeksi, haudasta pelastuneeksi, haaksirikosta hänen luokseen päässeeksi veljeksi, ja riensi häntä syleilemään. Koko maailmassa ei Florencella mielestään ollut mitään muuta toivoa, lohdutusta, turvaa ja luonnollista suojelijaa. »Huolehtikaa Walterista, hän oli minulle rakas!» Muisto siitä valittavasta äänestä, joka oli lausunut nuo sanat, tulvahti hänen sieluunsa kuin öinen soitanto. »Tervetuloa kotiin, rakas Walter! Tervetuloa tätä murtunutta sydäntä vasten!» Hän tunsi nämä sanat sielussaan, vaikkei voinut niitä lausua, ja piti Walteria sisarellisessa sylissään.
Kapteeni Cuttle koetti huumaannuksen puuskassa pyyhkiä päätään koukkuun pistetyllä kärventyneellä leivällä. Huomattuaan sen tarkoitukseen sopimattomaksi hän tunki sen vahakangashattunsa sisään, sovitti hatun päähänsä jonkin verran vaivaloisesti, yritti laulaa joitakin säkeitä Viehättävästä Pegistä, takertui ensimmäiseen sanaan ja vetäytyi myymälään, josta ilmestyi heti takaisin kovaa vauhtia kasvot punaisina ja tahraisina ja paidankaulus pehmenneenä ja sanoi:
»Walter, poikani, tässä on pikku omaisuus, jonka haluaisin luovuttaa nyt heti!»
Kapteeni veti nopeasti esiin suuren kellonsa, teelusikat, sokeripihdit ja tinarasian, pani ne pöydälle ja pyyhkäisi ne isolla kourallaan Walterin hattuun, mutta ojentaessaan tätä omituista säiliötä Walterille hän joutui taas niin suunniltaan, että hänen täytyi uudestaan paeta myymälään ja pysyä tällä kerralla poissa kauemmin kuin edellisellä.
Mutta Walter etsi hänet käsiinsä ja toi takaisin. Sitten kapteeni pelkäsi kovasti, että tämä uusi järkytys voisi vahingoittaa Florencea. Hän otti asian niin vakavalta kannalta, että muuttui oikein järkeväksi ja päätti olla sanallakaan vihjailematta Walterin seikkailuihin lähipäivinä. Hänen mielenmalttinsa palasi vähitellen siinä määrin, että hän otti paahtoleivän hatustaan ja asettui paikalleen teetarjottimen viereen. Mutta kun Walter nojasi hänen olkapäähänsä toiselta puolen ja Florence kuiskasi hänen korvaansa toiselta puolen onnitteluja kyynelsilmin, karkasi kapteeni taas äkkiä ja pysyi poissa ainakin kymmenen minuuttia.
Mutta koskaan ennen kapteeni ei ollut niin loistanut ja kimallellut kuin vihdoin asetuttuaan rauhallisena teepöydän ääreen, katsellen vuoroin Florencea ja Walteria. Tätä vaikutusta ei saanut aikaan eikä lisännyt se tavaton kiilloittaminen, joka oli tullut hänen kasvojensa osaksi takinhihalla hieromisesta viimeisen puolen tunnin kuluessa. Se johtui yksinomaan hänen sisäisestä liikutuksestaan.
Kun hän katseli jälleen löydetyn lemmikkinsä ahavoituneita poskia ja rohkeita silmiä, hänen nuorekasta intoaan, vilpittömyyttään ja toivorikkauttaan, jotka entiseen tapaan heijastuivat reippaasta käytöksestä ja hehkuvasta ilmeestä, olisi hänen ylpeytensä mahdollisesti voinut jonkun verran lisätä kasvojen loistoa. Ihaileva myötätunto Florencea kohtaan, jonka kauneus, sulous ja viattomuus eivät olisi voineet saada vilpittömämpää ja innokkaampaa ritaria kuin hän oli, olisi vaikuttanut häneen samoin. Mutta se kirkas loiste, jota hän levitti ympärilleen, saattoi kuitenkin nousta täyteen määräänsä vain siitä, että hän sai katsella näitä kahta nuorta yhdessä, ja kaikista niistä mielikuvista, jotka tulivat hänen mieleensä ja punoutuivat heleän monisärmäisiksi hänen päässään tuon näyn johdosta.
Kuinka he puhuivat vanhasta Sol-enosta ja kaikista hänen katoamiseensa liittyvistä pikku seikoissa, kuinka heidän iloaan hillitsivätkään ukon poissaolo ja Florencen onnettomuudet, kuinka he vapauttivat Diogeneen, jonka kapteeni oli vähän aikaisemmin houkutellut yläkertaan, jotta se ei olisi taas ruvennut haukkumaan — kaiken tämän käsitti kapteeni hyvin, vaikka oli koko ajan kiihdyksissä ja pujahti tuon tuostakin hetkiseksi myymälään. Mutta sitä hän ei osannut panna merkille, että Walter katseli Florencea kuin uudesta ja etäisestä paikasta, että samalla kun hänen silmänsä usein suuntautuivat tytön suloisiin kasvoihin, ne harvoin kohtasivat niiden sisarenrakkautta uhkuvaa avointa katsetta, sensijaan siirtyen muualle Florencen kääntyessä häneen päin. Se oli kapteenille yhtä mahdotonta kuin hän olisi voinut uskoa Walterin aaveen istuvan vieressään. Hän näki heidät siinä yhdessä nuorina ja kauniina, tiesi heidän lapsuutensa tarinan, eikä hänellä ollut sinisten liiviensä alla tuumankaan vertaa tilaa millekään muulle kuin sellaisen parin ihailulle ja kiitollisuudelle siitä, että he olivat taas joutuneet yhteen.
He istuivat koolla myöhään iltaan asti. Kapteeni olisi ollut tyytyväinen saadessaan istua sillä lailla kokonaisen viikon. Mutta Walter nousi seisomaan toivottaakseen hyvää yötä.
»Nytkö pois, Walter?» virkkoi Florence. »Minne?»
»Hän sijoittaa riippumattonsa Biogleyn luokse», virkkoi kapteeni.»Mutta hän on äänenkantaman päässä, Sydämen Ilo.»
»Minä olen syynä siihen, että sinun pitää lähteä, Walter», sanoiFlorence. »Sinun paikallasi on nyt koditon sisar.»
»Rakas neiti Dombey», vastasi Walter epäröiden, »jollei ole liian rohkeaa puhutella teitä niin —»
»Walter!» huudahti Florence hämmästyneenä.
»Jos jokin voisi tehdä minut vielä onnellisemmaksi kuin se, että saan nähdä teidät ja puhella kanssanne, niin eikö juuri se, että jotenkin voin tehdä teille hetkenkään palveluksen! Minne menisinkään ja mitä tekisinkään teidän hyväksenne!»
Florence hymyili ja puhutteli häntä veljenään.
»Olette niin muuttunut —»
»Minäkö muuttunut!» keskeytti Florence.
»Minun silmissäni», sanoi Walter hiljaa kuin ääneen ajatellen.»Lähtiessäni olitte lapsi, ja nyt tapaan teidät niin toisenlaisena —»
»Mutta sisarenasi, Walter. Ethän ole unohtanut, mitä lupasimme toisillemme erotessamme?»
»Unohtanutko!» Walter ei sanonut enempää.
»Ja jos olisit — jos kärsimys ja vaara olisivat karkoittaneet sen ajatuksistasi —; muistaisit sen nyt, Walter, tavatessasi minut köyhänä ja hyljättynä ilman mitään muuta kotia kuin tämä ja ilman ketään muita ystäviä kuin ne kaksi, joiden kanssa nyt puhelen!»
»Muistaisin! Taivas tietää, että muistaisin!»
»Oi, Walter!» huudahti Florence nyyhkytystensä ja kyyneltensä lomassa. »Rakas veli! Näytä minulle jokin tie maailmassa — jokin pieni polku, jota voin astua yksin ja työtä tehden, joskus ajatellen sinua miehenä, joka suojelee minua ja huolehtii minusta kuin sisaresta! Oi, auta minua, Walter, sillä minä tarvitsen apua niin kovasti!» 9
»Neiti Dombey! Florence! Antaisin vaikka henkeni voidakseni auttaa teitä. Mutta teidän omaisenne ovat ylpeitä ja rikkaita. Isänne —»
»Ei, ei, Walter!» huusi Florence ja painoi päätänsä käsillään niin kauhistuneen näköisenä, että Walter jäykistyi paikalleen. »Älä lausu sitä sanaa!»
Walterin oli jälkeenpäin mahdoton unohtaa Florencen silloista ääntä ja ilmettä. Hänestä tuntui, että vaikka hän eläisi sata vuotta, hän ei voisi sitä unohtaa.
Jonnekin — minne tahansa — mutta ei koskaan kotiin! Kaikki mennyttä, kaikki lopussa ja hukassa, kaikki murskana! Florencen koko salattu kärsimys kuvastui tuossa huudossa ja katseessa, eikä Walter sitä koskaan unohtanutkaan.
Florence painoi lempeät kasvonsa kapteenin olkapäätä vastaan ja kertoi, millä tavoin ja miksi oli karannut. Walter ajatteli väristen, että jos jokainen surun kyynel, jonka Florence vuodatti kertoessaan, olisi ollut kirous sitä miestä vastaan, jota ei kertaakaan mainittu tai moitittu, olisi se ollut parempi tuolle miehelle kuin että hänet syöstiin niin valtavan rakkauden ulkopuolelle.
»Kas niin, kultaseni», virkkoi kapteeni, kuunneltuaan tarkasti Florencen kertomusta vahakangashattu kallellaan ja suu auki. »Nyt riittää! Walter, rakas poikani, mene täksi yöksi ja jätä Sydämen Ilo minulle!»
Walter tarttui Florencen käteen molemmilla käsillään ja painoi sen huulilleen. Nyt hän tosiaankin uskoi, että Florence oli koditon, harhaileva pakolainen, mutta sellaisena tyttö oli hänelle rikkaampi kuin oikean asemansa ylellisyydessä ja ylpeydessä ja näytti olevan vieläkin kauempana kuin seisoessaan siinä korkeudessa, joka oli tuntunut pyörryttävältä poikamaisissa haaveissa.
Kapteeni Cuttle, jota eivät häirinneet sellaiset mietteet, saattoi Florencen hänen huoneeseensa ja kävi silloin tällöin kuuntelemassa hänen ovensa ulkopuolella, pyhitetyllä alueella — sillä sellainen se hänen mielestään oli — kunnes rauhoittui kylliksi Florencen puolesta ja vetäytyi vuoteelleen myymäläpöydän alle. Lähtiessään sitä varten vahtipaikaltaan hän ei voinut olla vielä kerran huutamatta riemuissaan avaimenreiästä: »Hukkunut, eikö niin, lapsi kulta?» Alakertaan päästyään hän taas ylitti hyräillä Viehättävästä Pegistä, mutta se takertui jotenkin hänen kurkkuunsa, ja hänen täytyi siitä luopua. Sitten hän laskeutui vuoteelleen ja näki unta, että Sol-ukko oli mennyt naimisiin rouva MacStingerin kanssa, joka piti häntä vankina salaisessa komerossa antaen hänelle vain pikkuruisia ruoka-annoksia.
Tootsin hätä
Puisen merikadetin yläkerrassa oli tyhjä huone, joka oli muinoin ollut Walterin makuusuojana. Herätettyään kapteenin varhain seuraavana aamuna Walter ehdotti, että he siirtäisivät sinne pienestä arkihuoneesta sellaisia huonekaluja, jotka sisustaisivat sitä parhaiten, jotta Florence voisi heti noustuaan ottaa sen haltuunsa. Koska mikään ei ollut kapteeni Cuttlelle mieluisampaa kuin saada itsensä oikein punaiseksi ja hengästyneeksi sellaisissa hommissa, ryhtyi hän mielihyvin työhön. Muutamien tuntien kuluttua tämä ullakkohuone oli muuttunut jonkinlaiseksi maakajuutaksi, jota koristivat arkihuoneen parhaat tavarat, niihin luettuna turkkilainen fregattikin, jonka kapteeni ripusti uunin yläpuolelle niin tavattoman tyytyväisenä, ettei voinut puoleen tuntiin tehdä muuta kuin peräytyä siitä tuon tuostakin joitakin askelia, saadakseen sitä oikein ihailla.
Mikään Walterin houkuttelu tai pyyntö ei saanut kapteenia vetämään käyntiin suurta kelloa tai ottamaan takaisin tinarasiaa tai sokeripihtejä ja teelusikoita. »Ei, ei, poikani», vastasi kapteeni senlaatuisiin kehoituksiin, »minä olen kerrassaan luopunut tuosta pikku omaisuudesta». Näitä sanoja hän toisti hyvin mahtipontisesti ja vakavasti, kaiketi uskoen, että niillä oli parlamentin päätöksen voima ja ettei tällaisessa omaisuudensiirrossa olisi mitään muotovirhettä, paitsi jos hän vaatisi omistusoikeuttaan uudelleen vahvistettavaksi.
Tämän uuden järjestelmän etuna oli se, että paitsi Florencen nyt saamaa parempaa eristystä, voitiin merikadetti sijoittaa tavalliselle tarkastuspaikalleen ja myöskin myymälän ikkunaluukut avata. Vaikka hyväuskoinen kapteeni ei pitänyt viimeksi mainittua toimenpidettä kovinkaan suuriarvoisena, ei se suinkaan ollut tarpeeton, sillä edellisenä päivänä oli ympäristö ollut niin ihmeissään myymälän pysymisestä suljettuna, että paljon väkeä oli seisonut tuijottamassa sen oveen kadun toisella puolella aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Tyhjäntoimittajat ja maankiertäjät olivat tunteneet erikoista harrastusta kapteenin kohtaloon. Muutamat heistä eivät pelänneet lokaan tahriintumistaan, vaan sovittivat silmänsä myymälän akkunan juurelle kellarinristikkoon ja tunsivat suorastaan iloa kuvitellessaan näkevänsä edes takinliepeen kapteenin riippuessa jossakin nurkassa, kun taas toiset jyrkästi vastustivat tätä otaksumaa, arvellen hänen makaavan portailla vasaralla murhattuna. Niinpä heräsi suorastaan jonkin verran tyytymättömyyttä, kun asianomainen nähtiin varhain aamulla seisomassa myymälänsä ovella niin reippaana ja terveenä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Sen kaupunginosan suntio, kunnianhimoinen mies, joka oli toivonut osakseen sitä kunniaa, että saisi olla läsnä ovea auki murrettaessa ja sitten täydessä virkapuvussa todistajana ruumiintarkastuksen aikana, meni niin pitkälle, että sanoi eräälle vastapäätä asuvalle naapurille tuon vahakangashattuisen vekkulin tekevän viisaasti, jos olisi yrittämättä sitä uudelleen — mainitsematta lähemmin mitä — ja lisäsi pitävänsä häntä silmällä.
»Kapteeni Cuttle, ettekö ole kuullut Sol-enosta mitään koko aikana?» kysyi Walter mietteissään heidän seisoessaan lepäämässä puuhistaan myymälän ovella ja katsellessaan pitkin tuttua katua.
»En mitään, poikani», vastasi kapteeni pudistaen päätänsä.
»Lähtenyt etsimään minua eikä kertaakaan kirjoittanut teille? Mutta miksi ei? Hän sanoo nimenomaan tässä paperissa, jonka annoitte minulle», virkkoi Walter ja otti taskustaan sen asiakirjan, joka oli avattu viisaan Bunsbyn läsnä ollessa, »että jollette kuule hänestä mitään ennenkuin sen avaatte, voitte pitää häntä kuolleena. Taivas varjelkoon siitä, mutta olisittehan kuullut hänestä, vaikka hän olisikin kuollut! Joku olisi varmasti kirjoittanut hänen pyynnöstään, jollei hän olisi itse voinut, ja sanonut: 'sinä ja sinä päivänä kuoli luonani' tai 'hoidossani' tai niin edespäin 'herra Solomon Gills Lontoosta ja jätti teille tämän viimeisen muiston ja pyynnön'. Eikö niin?»
Kapteeniin, joka ei ollut koskaan ennen kuvitellut asiaa niin selvästi, vaikutti täten avautuva laaja mahdollisuus yllättävästi, ja hän vastasi pudistaen miettivästi päätänsä: »Oikein puhuttu, poikani, ihan oikein.»
»Olen ajatellut tätä tai ainakin olen», sanoi Walter punastuen, »ajatellut yhtä ja toista unettomana yönä enkä voi uskoa muuta kuin että Sol-eno (taivas häntä siunatkoon!) on elossa ja tulee takaisin. En niin paljon ihmettele hänen lähtöään, koska ottamatta huomioon sitä seikkailujen ihailua, joka aina kuului hänen luonteeseensa, ja hänen suurta rakkauttaan minua kohtaan, jonka rinnalla kaikki muu hänen elämässään ei ollut minkään arvoista, kuten tiedän paremmin kuin kukaan muu saatuani hänestä parhaimman isän» — Walterin ääni tuntui epäselvältä ja käheältä, ja hän katseli poispäin pitkin katua — »niin, ottamatta sitä huomioon olen usein lukenut ja kuullut henkilöistä, jotka saatuaan tiedon siitä, että joku läheinen ja rakas sukulainen on mahdollisesti joutunut haaksirikkoon, ovat matkustaneet asumaan niille rannikkoseuduille, missä saattoi odottaa kuulevansa jotakin kadoksissa olevasta laivasta vaikkapa vain tuntia paria aikaisemmin kuin muualla, tai suorastaan seuranneet laivan reittiä määräpaikkaan, ikäänkuin sillä keinoin tulisi jotakin selville. Luullakseni tekisin itsekin niin yhtä pian kuin joku toinen tai mahdollisesti pikemminkin kuin moni muu. Mutta sitä en voi käsittää, miksi eno ei ole kirjoittanut teille, vaikka niin selvästi aikoi, ja kuinka hän olisi voinut kuolla ulkomailla teidän saamatta siitä kenenkään kautta tietoa.»
Kapteeni huomautti päätänsä ravistaen, että Jack Bunsbykään ei ollut kyennyt sitä selittämään ja että siinä oli sellainen mies, jolla oli kelvollinen päänuppi.
»Jos enoni olisi ollut kevytmielinen nuorukainen, niin että voisi ajatella hänen joutuneen hurjaan juopotteluseuraan, jossa hänet nujerrettiin mahdollisten rahainsa vuoksi», jatkoi Walter, »tai jos hän olisi ollut huimapäinen merimies, joka lähti maihin parin kolmen kuukauden palkka taskussaan, voisin ymmärtää hänen katoamisensa jäljettömiin. Mutta kun hän oli mitä oli — ja toivoakseni vieläkin on — en voi sitä uskoa.»
»No, mitä siis päättelet siitä?» kysyi kapteeni katsellen häntä odottavan näköisenä.
»Kapteeni Cuttle», vastasi Walter, »en ymmärrä, mitä pitäisi ajatella. Onko asian laita niin, ettei hän ole kirjoittanut? Eikö siitä ole mitään epäilystä?»
»Jos Sol Gills olisi kirjoittanut», vastasi kapteeni, »niin missä sitten on kirje?»
»Olettakaamme, että hän jätti sen jonkun haltuun», arveli Walter, »tai että se on unohtunut tai huolimattomasti heitetty jonnekin tai hukkunut. Sekin on minusta todennäköisempää kuin toinen olettamus. Lyhyesti sanoen, kapteeni Cuttle, minä en ainoastaan hylkää toista mahdollisuutta, vaan en tahdokaan sitä ajatella.»
»Niin, Walter, toivo pitää sinua yllä», virkkoi kapteeni viisaasti. »Toivo on poiju, sen voit hakea Pikku Laulukirjasta, tunteellisten laulujen osastosta, mutta se kelluu vain, niinkuin kaikki muutkin poijut, eikä sitä voi minnekään ohjata. Toivon kuva on myös ankkuri, mutta mitä hyötyä minulla on ankkurista, jollen tapaa pohjaa, minne sen laskisin?»
Kapteeni Cuttle puhui näin paremminkin järkevänä kansalaisena ja perheen päämiehenä, jonka velvollisuus on jaella viisautensa aarteita kokemattomalle nuorukaiselle, kuin yksityisesti omasta puolestaan. Mutta hänen kasvonsa loistivat kuitenkin uudesta toivosta, joka oli häneen tarttunut Walterista. Ja hän päätti sanansa sopivasti taputtamalla nuorukaista selkään ja sanomalla innostuneena: »Hurraa, poikani! Omasta puolestani olen samaa mieltä kuin sinäkin.»
Walter naurahti iloisesti vastaukseksi ja virkkoi:
»Vain sananen enää lisää enostani tällä kertaa, kapteeni Cuttle. Minun nähdäkseni on mahdotonta, että hän olisi lähettänyt kirjeensä yleisellä tavalla — esimerkiksi postilaivan mukana —»
»Sepä se, poikani», myönsi kapteeni.
»— ja että kirje olisi mennyt teiltä jotenkin hukkaan?»
»No, no, Walter», virkkoi kapteeni, koettaen luoda häneen ankaran katseen, »enkö minä ole tavoitellut uutisia tuosta oppineesta miehestä, vanhasta Sol Gillsistä, enostasi, yötä päivää siitä lähtien kun hän katosi? Eikö sydämeni ole ollut raskas ja valveillaan joka hetki hänen ja sinun tähtesi? Enkö ole ollut vahtipaikallani nukkuessani ja valveessani ja enkö olisi hävennyt luopua siitä niin kauan kuin tämä merikadetti suinkin pysyy koossa?»
»Niin, kapteeni Cuttle», vastasi Walter tarttuen hänen käteensä, »tiedän asian olevan niin ja tiedän, kuinka uskollista ja vakavaa on kaikki, mitä sanotte ja tunnette. Olen varma siitä. Uskokaa minun olevan siitä yhtä varman kuin että jalkani on taas täällä kynnyksellä tai että taas olen saanut puristaa tätä uskollista kättä. Ettehän sitä epäile?»
»En, en, Walter», vastasi kapteeni kasvojensa loistaessa.
»En tahdo enää pitemmälti arvailla», virkkoi Walter, »enkä lisätä muuta kuin etten millään muotoa koske enoni omaisuuteen, kapteeni Cuttle! Kaikki, mitä hän on jättänyt tänne, saa pysyä uskollisimman hoitajan ja parhaimman miehen huostassa — ja jollei hänen nimensä ole Cuttle, ei hänellä ole lainkaan nimeä! Ja nyt, ystävistä parhain, puhukaamme hiukan — neiti Dombeystä.»
Walterin käytös muuttui hänen lausuessaan nämä kaksi sanaa. Hän näytti menettäneen luottavaisuutensa ja hilpeytensä.
»Minä luulin, ennenkuin neiti Dombey esti minua puhumasta hänen isästään eilen illalla — muistattehan sen?»
Kapteeni muisti hyvin ja pudisti päätänsä.
»Minä luulin», toisti Walter, »että meillä olisi vain yksi kova velvollisuus suoritettavana, nimittäin saada hänet yhteyteen omaistensa kanssa ja palaamaan kotiin».
Kapteeni mutisi jotakin vastalauseen tapaista, mutta sen teki niin tavattoman voimattomaksi perinpohjainen masennus hänen kuullessaan tämän ilmoituksen, että vain arvaamalla saattoi päästä sen merkityksestä selville.
»Mutta se on lopussa», jatkoi Walter. »En enää ajattele niin. Mieluummin lähtisin vaikka uudelleen sille laivahylylle, jolla olen niin usein unissani purjehtinut sen jälkeen kun pelastuin, ja jäisin sille ajelehtimaan — ja kuolemaan!»
»Hurraa, poikani!» huudahti kapteeni ilmeisen mielihyvän puuskassa.»Hurraa, hurraa!»
»Kuinka voisi ajatellakaan, että hän niin nuorena, hyvänä ja kauniina ja niin hienosti kasvatettuna ja niin toisenlaisiin oloihin syntyneenä joutuisi harhailemaan tylyssä maailmassa! Mutta me olemme nähneet sen kuilun, joka erottaa hänet kaikesta entisyydestä, vaikkei kukaan muu kuin hän itse voi tietää, kuinka syvä se on, eikä mikään paluu ole mahdollinen.»
Ymmärtämättä tätä täydelleen kapteeni kuitenkin hyväksyi sen ja huomautti hyvin vakuuttavasti, että tuuli kävi perän takaa.
»Hänen ei pitäisi olla yksin täällä, vai mitä, kapteeni Cuttle?» kysyiWalter levottomana.
»Sepä se, poikani, en oikein ymmärrä», vastasi kapteeni mietittyään kotvasen. »Mutta olethan sinä kuitenkin täällä hänen seuranaan, ja kun te molemmat sovitte yhteen —»
»Rakas kapteeni Cuttle», muistutti Walter. »Minäkö muka olen täällä! Neiti Dombey viattomana ja luottavaisena pitää minua ikäänkuin ottoveljenään, mutta millainen olisikaan minun sydämeni rikos ja halpamaisuus, jos kuvittelisin olevani mitenkään oikeutettu lähestymään häntä tuttavallisesti, muka veljenä — jos olisin unohtavinani, että olen kunniani vuoksi velvollinen sitä karttamaan?»
»Walter, poikani», arveli kapteeni, joka tunsi äskeisen rohkeutensa lannistuvan, »eikö mikään muu suhde olisi mahdollinen kuin —»
»Voi!» vastasi Walter, »tahtoisitteko, että menettäisin hänen kunnioituksensa — sellaisen olennon kunnioituksen — ja vetäisin ikuisiksi ajoiksi verhon itseni ja hänen enkelinkasvojensa väliin käyttämällä hyväkseni sitä, että hän on täällä turvapaikassa niin luottavana ja kenenkään suojelematta, koettaakseni tunkeutua hänen rakastajakseen? Mitä sanon? Maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka vastustaisi sellaista yritystäni enemmän kuin te.»
»Sillä ehdolla», sanoi kapteeni käyden yhä alakuloisemmaksi, »että on jokin oikea syy tai este, miksi kahta ihmistä ei voi liittää yhteen ikeeseen — voit hakea sen paikan kirjasta ja painaa mieleesi — toivon voivani selittää sen luvalliseksi ja sallituksi silloin kun se kirkossa kuulutetaan. Eikö siis ole mitään muuta suhdetta, poikani?»
Walter heilautti kättään kieltämisen merkiksi.
»No niin, Walter», murisi kapteeni hitaasti, »en tahdo kieltää olevani kovin pahoilla mielin tästä huomautuksestasi tai siitä, mitä minulle on sen ohella selvinnyt. Mutta mitä Sydämen Iloon tulee, Walter, niin muista, että mikä on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa häntä kohtaan, se on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa minunkin mielestäni, vaikka olen ajatellut asiaa ennen toisin. Sen vuoksi seuraan vanavedessäsi ja tunnen juuri samaa kuin sinäkin. Eikö todella mikään muu suhde ole mahdollinen?» toisti kapteeni katsellen alakuloisen luhistuneen linnansa raunioita.
»Nyt meidän pitäisi», virkkoi Walter tarttuen uuteen aiheeseen, saadakseen kapteenin iloisemmalle mielelle, »keksiä jokin keino hankkiaksemme sopiva ja luotettava seuratoveri neiti Dombeylle siksi ajaksi, jonka hän viettää täällä. Kukaan hänen omaisistaan ei tietysti kelpaa. Neiti Dombeystä tuntuu, että he ovat kaikki riippuvaisia hänen isästään. Minne Susan on joutunut?»
»Sekö nuori nainen?» kysyi kapteeni. »Minun käsitykseni mukaan hänet on lähetetty pois Sydämen Ilon tahtoa vastaan. Otin hänet puheeksi, kun neiti ensin tuli tänne. Hän näytti pitävän tytöstä paljon, mutta sanoi hänen olleen poissa jo kauan.»
»Sitten teidän pitää kysyä neiti Dombeylta, minne hän on lähtenyt», esitti Walter, »ja me koetamme saada hänet käsiimme. Alkaa jo olla päivä, ja neiti Dombey nousee pian. Te olette hänen paras ystävänsä. Odottakaa häntä yläkerrassa ja jättäkää minun huolekseni kaikki alakerran asiat.»
Peräti alakuloisena kapteeni huokasi kuin vastaukseksi Walterin huokaukseen ja taipui. Florence oli iloinen uudesta huoneestaan, halusi hartaasti tavata Walteria ja riemuitsi toivoessaan tapaavansa vanhan ystävänsä Susanin. Mutta hän ei tiennyt Susanin olinpaikasta muuta kuin että hän oli jossakin Essexissä. Hänen tietääkseen ei kukaan muukaan ollut siitä selvillä, paitsi ehkä Toots.
Tämän uutisen kapteeni toi Walterille ja ilmoitti samalla, että Toots oli se nuori herra, jonka Walter oli kohdannut merikadetin ovella, että he olivat hyvät tuttavat ja että hän oli varakas ja toivottomasti ihastunut neiti Dombeyhin. Sitten kapteeni kertoi, kuinka sanoma Walterin otaksutusta kohtalosta oli ensiksi tutustuttanut hänet Tootsiin ja kuinka heidän välillään oli tehty valalla vahvistettu sopimus, jonka mukaan Tootsin piti olla puhumatta rakkaudestaan.
Nyt oli otettava selville, saattoiko Florence luottaa Tootsiin, ja kun Florence hymyillen sanoi: »Kyllä, koko sydämestäni», piti löytää Tootsin asunto. Sitä ei Florence tiennyt, ja kapteenikin oli sen unohtanut. Kapteeni selitti juuri pienessä arkihuoneessa Walterille, että Toots varmaankin pian tulisi, ja silloin hän ilmestyikin.
»Kapteeni Gills», sanoi Toots rientäen muitta mutkitta takahuoneeseen, »minä olen ihan mielipuolisuuden rajalla!»
Toots oli työntänyt nämä sanat suustaan kuin mörssäristä, ennenkuin huomasi Walterin, jota hän sitten tervehti kuin onnettomuudesta hihittäen — jos sitä niin voi kuvata.
»Suokaa anteeksi, herra», virkkoi Toots pidellen otsaansa, »mutta nyt olen sellaisessa kunnossa, että järkeni on menossa, jollei ole jo mennyt, ja kaikki kohteliaisuuteen vivahtelevakin olisi tällaiseen tilaan joutuneen henkilön taholta pelkkää tyhjää pilaa. Kapteeni Gills, sallikaa minun puhua kanssanne hetkinen kahden kesken.»
»Toveri, teitä me juuri halusimmekin tavata», vastasi kapteeni tarttuen hänen käteensä.
»Oi, kapteeni Gills, kuinka omituista, että joku haluaa tavata minua», sanoi Toots. »En ole uskaltanut ajaa partaani, kun olen niin hädissäni. En ole harjauttanut vaatteitani. Tukkani on kampaamaton. Sanoin Kukonpojalle, että jos hän tarjoutuisi puhdistamaan saappaani, surmaisin hänet jalkoihini!»
Kaikista näistä järkytetyn mielen ilmaisuista oli selvänä todistuksenaTootsin ulkomuoto, josta kuvastui epätoivo ja hämmennys.
»Kuulkaahan, toveri», virkkoi kapteeni, »tämä on vanhan Sol Gillsin sisarenpoika Walter. Hän, jonka luultiin hukkuneen merellä.»
Toots hellitti käden otsaltaan ja tuijotti Walteriin.
»Hyväinen aika!» änkytti Toots. »Kuinka monimutkainen onnettomuus! Mitä teille kuuluu? Minä — minä pelkään, että olette varmaankin kastunut kovasti. Kapteeni Gills, sallitteko minun vaihtaa kanssanne pari sanaa myymälässä?»
Hän tarttui kapteenin takkiin ja lähtiessään hänen kanssaan huoneesta kuiskasi:
»Kapteeni Gills, tuoko on se mies, jota tarkoititte sanoessanne, että hän ja neiti Dombey olivat luodut toisilleen?»
»Niin, toveri», vastasi kapteeni alakuloisena, »olin tosiaankin sitä mieltä ennen».
»Entä nyt?» huudahti Toots painaen taas kädellä otsaansa.» »Nyt ennen kaikkea! Vihattu kilpailija! Mutta eihän hän sentään ole vihattu kilpailija», jatkoi Toots, pysähtyen äkkiä, kun oli miettinyt asiaa lähemmin, ja otti käden otsaltaan. »Miksi minä vihaisin häntä? Ei, jos rakkauteni on ollut todella epäitsekäs, kapteeni Gills, niin sallikaa minun todistaa se nyt!»
Toots syöksyi takaisin arkihuoneeseen ja lausui ravistaen Walterin kättä:
»Kuinka voitte? Toivoakseni ette vilustunut. Olen kovin iloinen, jos suvaitsette pitää minua tuttavananne. Toivon, että tämä onnellinen päivä palaisi monta kertaa. Kautta kunniasanani, tosiaankin on hauskaa nähdä teitä», virkkoi Toots lämmeten yhä enemmän katseltuaan kauemmin Walterin kasvoja ja vartaloa.
»Kiitän teitä sydämellisesti», vastasi Walter. »En voisi toivoa suorempaa ja virkistävämpää tervehdystä.»
»Ettekö tosiaankaan? Se on kovin ystävällistä. Olen kovin kiitollinen teille. Mitä teille kuuluu? Toivon, että kaikki nekin voivat hyvin, jotka jäivät sinne — nimittäin — tarkoitan sinne, mistä viimeksi tulitte.»
Kaikkiin näihin hyviin toivotuksiin ja oivallisiin tarkoituksiin Walter vastasi miehekkäästi.
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »minä haluaisin toimia ehdottoman rehellisesti, mutta nyt minun toivoakseni sallitaan mainita eräs seikka, joka —»
»Niin, niin, toveri», vastasi kapteeni. »Avoimesti ja suorasti.» »Kuulkaa siis, kapteeni Gills», sanoi Toots, »ja luutnantti Walters, tiedättekö, että herra Dombeyn talossa on tapahtunut mitä kauheimpia asioita ja että neiti Dombey itse on karannut isänsä luota, joka minun käsitykseni mukaan», lisäsi hän hyvin kiihtyneenä, »on hirviö, niin että olisi liiaksi imartelevaa nimittää häntä marmoriseksi muistopatsaaksi tai petolinnuksi — ja että neiti Dombeyta ei tavata mistään ja että hän on kadonnut ihan tietämättömiin?»
»Saanko kysyä, mistä olette sen kuullut?» huomautti Walter.
»Luutnantti Walters», sanoi Toots, joka oli ruvennut käyttämään tätä nimitystä luultavasti sen vuoksi, että hän sekoitti hänen ristimänimensä merenkulkuammattiin ja oletti jotakin hänen ja kapteenin välistä sukulaisuutta, jonka piti tietysti ulottua myös arvonimiin, »minulla ei voi olla mitään syytä peitellä todellista asianlaitaa. Tuntien erikoista harrastusta kaikkeen, mikä on yhteydessä neiti Dombeyn kanssa — en mistään itsekkäästä syystä, luutnantti Walters, sillä olenhan täysin selvillä siitä, että jokaisen kannalta parasta, mitä voisin tehdä, olisi lopettaa elämäni, jota ei voi pitää muuna kuin haittana toisille ihmisille — olen pistänyt silloin tällöin jonkin pikku lahjan eräälle palvelijalle, kerrassaan kunnianarvoiselle Towlinson-nimiselle nuorelle miehelle, joka on ollut siinä perheessä jonkin aikaa. Hän ilmaisi minulle eilen illalla koko jutun. Siitä lähtien, kapteeni Gills — ja luutnantti Walters — olen ollut kuin mieletön ja maannut koko yön sohvalla tällaisena rauniona kuin näette.»
»Herra Toots», virkkoi Walter, »mielihyväkseni voin huojentaa mieltänne. Rauhoittukaa siis, neiti Dombey on hyvässä turvassa.»
»Arvoisa herra!» huudahti Toots hypähtäen seisomaan ja pudistaen taas hänen kättään, »nyt tunnen mieleni niin kuvaamattoman keveäksi, että vaikkapa ilmoittaisitte neiti Dombeyn olevan jo naimisissa, voisin hymyillä, Niin, kapteeni Gills», jatkoi hän kääntyen kapteeni Cuttlen puoleen, »kautta sieluni ja ruumiini, minä olen tosiaankin sitä mieltä, että mitä tahansa heti jälkeenpäin tekisinkin itselleni, voisin hymyillä. Niin huojentuneeksi tunnen mieleni.»
»Vielä suurempaa iloa ja tyydytystä tuottaa teidän kaltaisellenne jalolle sydämelle, kun saatte kuulla voivanne suorittaa palveluksen neiti Dombeylle», virkkoi Walter puristaen vastaukseksi sydämellisesti Tootsin kättä. »Kapteeni Cuttle, oletteko hyvä ja opastatte herra Tootsin yläkertaan?»
Kapteeni viittasi Tootsille, joka seurasi häntä hämmentyneen näköisenä.Yläkertaan saavuttua hänet suuremmitta valmisteluitta johdettiinFlorencen uuteen — turvapaikkaan.
Kun Toots-parka näki hänet, hämmästyi ja ilostui hän niin tavattomasti, ettei osannut ilmaista tunteitaan muuten kuin mielettömyyksillä. Hän riensi Florencen luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, päästi sen irti, tarttui siihen taas, polvistui, vuodatti kyyneleitä, nauraa hihitti eikä välittänyt siitä vaarasta, johon joutui Diogeneen taholta, sillä koira oli siinä uskossa, että näissä mielenosoituksissa oli jotakin vihamielistä hänen emäntäänsä vastaan. Se hypähteli Tootsin ympärillä kuin epävarmana siitä, mihin kohtaan hyökkäys oli suunnattava, mutta ilmeisesti se oli varmasti päättänyt ravistella häntä perinpohjin.
»Hyi, Di, sinä paha, lyhytmuistinen koira! Hyvä herra Toots, minusta on niin hauska tavata teitä!»
»Kiitoksia», virkkoi Toots, »voin oikein hyvin, kiitoksia vain, neitiDombey. Toivoakseni koko perhe voi hyvin.»
Toots sanoi tämän käsittämättä vähääkään, mitä puhui, ja istuutui tuolille tuijottaen Florenceen, samalla kun hänen kasvoillaan loisti niin räikeä riemun ja epätoivon ristiriita kuin suinkin mahdollista.
»Kapteeni Gills ja luutnantti Walters ovat sanoneet minulle, neiti Dombey», läähätti Toots, »että minä voin tehdä teille palveluksen. Jos saattaisin jollakin keinolla pestä pois muiston siitä Brightonin päivästä, jollan käyttäydyin — paljon enemmän isänmurhaajan kuin taloudellisesti riippumattoman henkilön tavalla, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan ilon kajastus mielessäni.»
»Hyvä herra Toots», sanoi Florence, »en toivoisi unohtavani mitään meidän tuttavuudestamme. Uskokaa minua, en koskaan voikaan. Te olette ollut minulle aina liian hyvä ja ystävällinen».
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »teidän huomaavaisuutenne minun tunteitani kohtaan on osa enkelimäisestä luonnostanne. Kiitän teitä tuhannesti. Se ei merkitse mitään.»
»Aioimme kysyä teiltä», selitti Florence, »muistatteko, mistä löytäisimme Susanin, jonka ystävällisesti saatoitte ajuritoimistoon hänen lähtiessään meiltä».
»En tosiaankaan varmasti muista, mikä nimi oli niiden vuokravaunujen kyljessä», virkkoi Toots vähän aikaa mietittyään, »ja luulen hänen sanoneen, ettei hän aikonut pysähtyä sinne, vaan matkustaa edemmäksi. Mutta, neiti Dombey, jos haluatte löytää hänet ja saada hänet tänne, niin hankimme Kukonpoika ja minä hänet käsiimme niin nopeasti kuin suinkin alttiuteni ja Kukonpojan suuri äly voi toimittaa.»
Tootsia ilahdutti ja virkisti niin kovin se toivo, että hän saisi olla hyödyksi, ja hänen uhrautuvaisuutensa epäitsekkäisyys eittämätön, että olisi ollut julmaa hylätä hänen tarjoustaan. Vaistomaisen hellätunteisena Florence vältti mitenkään estelemästä tätä aietta ja kiitteli Tootsia moneen kertaan. Toots otti ylväänä ryhtyäkseen toimiin viipymättä.
»Neiti Dombey», sanoi Toots koskettaen Florencen tarjoamaa kättä, samalla kun hänen kasvoillaan selvästi kuvastui toivottoman rakkauden tuska, joka pani hänet värisemään, »hyvästi! Sallikaa minun olla niin rohkea ja sanoa, että monet onnettomuutenne tekevät minut kerrassaan kurjaksi ja että voitte luottaa minuun lähinnä kapteeni Gillsin jälkeen. Olen täysin tietoinen omista puutteellisuuksistani — ne eivät merkitse mitään, kiitos vain — mutta minuun voi luottaa täydellisesti, sen vakuutan teille, neiti Dombey.»
Sitten Toots lähti ulos huoneesta taas kapteenin seuraamana, joka oli seisonut vähän matkan päässä hattu kainalossa sivellen harvaa tukkaansa koukullaan ja hartaasti tarkannut tapausten kehittymistä. Ja kun ovi sulkeutui heidän takanaan, peittyi Tootsin elämän valo taas synkkiin pilviin.
»Kapteeni Gills», virkkoi hän pysähtyen portaiden alapäässä ja kääntyen, »totta puhuen en ole tällä hetkellä siinä mielentilassa, että voisin luutnantti Waltersin jälleen tavatessani säilyttää niitä ehdottoman ystävällisiä tunteita, jollaisten soisin rinnassani asustavan. Emme voi aina hillitä, tunteitamme kapteeni Gills, ja siksi pitäisin erikoisena suosionosoituksena jos päästäisitte minut ulos sivuovesta.»
»Toveri», vastasi kapteeni, »valitkaa itse tienne. Olen varma siitä, että mitä reittiä tahansa kuljette, se on selvä ja kelpo miehelle sopiva.»
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te olette erittäin ystävällinen. Teidän hyvä käsityksenne on minulle lohdutus. Vielä yksi asia», lisäsi hän seisten käytävässä puoliavoimen oven takana, »jonka toivoisin teidän muistavan, kapteeni Gills, ja tulevan myöskin luutnantti Waltersin tietoon. Olen nyt! nähkääs, saanut omaisuuteni kokonaan haltuuni enkä tiedä, mitä sillä tekisin. Jos voisin olla jotenkin hyödyksi raha-asioissa, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan rauhallisin mielin.» Hän ei puhunut muuta, vaan pujahti ulos hiljaa ja sulki oven jälkeensä estääkseen kapteenia vastaamasta mitään.
Florence ajatteli tätä hyväluontoista olentoa kauan jälkeenpäinkin tuskan ja mielihyvän sekaisin tuntein. Toots oli niin rehellinen ja lämminsydäminen, että tuotti verratonta iloa ja lohdutusta nähdä hänet taas ja onnettomuudessa saada uusi vakuutus hänen ystävällisyydestään. Mutta Florencen silmät sumentuivat kyynelistä ja hänen rintansa täyttyi säälistä, kun hän samalla ajatteli tuottaneensa toiselle hetkeksikään surua, joka häiritsi nuorukaispoloisen tasaista elämää. Kapteeni Cuttlekin ajatteli omalla tavallaan Tootsia ja samoin Walter. Kun he kaikki kolme illalla istuivat Florencen uudessa huoneessa, ylisti Walter Tootsia erittäin lämpimästi ja kertoi Florencelle, mitä hän oli lähtiessään sanonut, lisäten siihen selitykseksi ja tunnustukseksi kaikenlaista miellyttävää, mitä hänen oma vilpittömyytensä ja myötätuntonsa salli.
Toots ei palannut seuraavana päivänä eikä senkään jälkeen muutamiin päiviin. Sillävälin Florence, saamatta minkäänlaista uutta syytä levottomuuteen, eleli kuin rauhallinen lintu häkissä Sol-ukon asunnon yläkerrassa. Mutta päivän seuratessa toistaan hän kävi silminnähtävästi yhä alakuloisemmaksi, ja se ilme, joka oli näkynyt Paul-vainajan kasvoilla, kuvastui usein niilläkin kasvoilla, jotka korkeasta akkunasta katselivat taivaanlakea kohti kuin etsien enkeliään siltä kirkkaalta rannalta, josta hän oli puhunut pienessä vuoteessaan maaten.
Florence oli ollut viime aikoina raukea, eikä hänen kokemansa järkytys ollut vaikuttamatta hänen vointiinsa. Mutta nyt ei häntä vaivannut ruumiillinen sairaus. Hänen mielensä oli masennuksissa, ja siihen oli syynä Walter.
Hän huomasi, että Walter vältteli häntä, vaikka huolehtikin hänestä, ollen levoton hänen puolestaan ja toisaalta ylpeä ja iloinen häntä palvellessaan, ja osoitti kaikkea tätä niin hehkuvan innokkaasti kuin hänen luonteelleen oli ominaista. Päivän mittaan hän harvoin lähestyi Florencen huonetta. Jos Florence kysyi häntä, tuli hän ja oli taas yhtä sydämellinen ja iloinen, jollaisena Florence muisti hänet niiltä ajoilta, jolloin oli lapsena eksynyt Lontoon kaduilla. Mutta pian Walter kävi umpimieliseksi — Florencen herkältä mieleltä se ei jäänyt huomaamatta — ja levottomaksi ja lähti tiehensä. Koko päivänä hän ei kertaakaan tullut pyytämättä. Illalla hän oli aina saapuvilla, ja se oli onnellisinta aikaa, sillä silloin Florence puolittain uskoi, että hänen lapsuutensa aikainen Walter ei ollut muuttunut. Mutta silloinkin osoitti jokin mitätön sana, katse tai seikka Florencelle, että heidän välillään oli käsittämätön kuilu, jonka ylitse ei voinut päästä.
Florence ei voinut olla huomaamatta tätä suurta muutosta, vaikka Walter koetti parhaansa mukaan sitä salata. Näytti siltä kuin Walter hienotunteisuudesta häntä kohtaan ja toivoen hartaasti voivansa suojella häntä kaikelta pahalta turvautuisi lukemattomiin pikku juoniin ja eksytyksiin. Sitä enemmän Florence tunsi Walterin muuttuneen toisenlaiseksi ja sitä useammin hän itki tätä veljen vieraantumista.
Florencesta tuntui, että kelpo kapteenikin — hänen väsymätön, hellä, aina innokas ystävänsä — huomasi sen ja kiusaantui siitä, ollen vähemmän hilpeä ja toivehikas kuin alussa ja vilkaisten silloin tällöin murheellisena salavihkaa vuorotellen kumpaankin heidän istuessaan illalla kolmisin yhdessä.
Vihdoin Florence päätti puhua asiasta Walterille, luullen ymmärtävänsä syyn hänen vieraantumiseensa ja voivansa keventää sydäntään ja tehdä hänet rauhallisemmaksi, jos ilmaisisit keksineensä asianlaidan ja alistuvansa siihen ilman pienintäkään moitetta.
Eräänä sunnuntai-iltana Florence toteutti päätöksensä. Uskollinen kapteeni istui hänen huoneessaan kaulus tavattoman korkealla, lukien silmälasit nenällä. Silloin Florence kysyi, missä Walter oli.
»Luullakseni hän on alakerrassa, rakas neiti», vastasi kapteeni.
»Puhelisin mielelläni hänen kanssaan», virkkoi Florence nousten äkkiä seisomaan kuin lähteäkseen alakertaan.
»Kyllä minä lennätän hänet tänne, lapsi kulta, silmänräpäyksessä.»
Senjälkeen kapteeni hyvin ketterästi nosti kirjan olalleen — sillä hän piti velvollisuutenaan lukea sunnuntaisin vain hyvin paksuja kirjoja, koska se näytti säädyllisemmältä, ja oli vuosia sitten ostanut eräästä vanhojen kirjojen kaupasta suunnattoman teoksen, jonka viisi ensimmäistä riviä jo sai hänet niin ymmälle, ettei hän ollut vieläkään päässyt selville, mitä aihetta siinä käsiteltiin — ja poistui. Walter ilmestyi pian.
»Kapteeni Cuttle ilmoitti, neiti Dombey», aloitti hän innokkaasti heti sisään tullessaan — mutta pysähtyi nähdessään Florencen kasvot. »Te ette voi hyvin tänään. Näytätte alakuloiselta ja olette itkenyt.»
Hän puhui niin ystävällisesti, ja hänen äänessään tuntui niin hellä sävy, että kyyneleet kihosivat Florencen silmiin.
»Walter», virkkoi Florence lempeästi, »minä en jaksa oikein hyvin ja olen itkenyt. Haluan puhua kanssasi.»
Walter istuutui vastapäätä häntä ja katseli kauniita ja viattomia kasvoja. Hänen omat kasvonsa kalpenivat, ja hänen huulensa värisivät.
»Sinä sanoit samana iltana, jolloin sain tietää sinun pelastuneen — oi, rakas Walter, miltä minusta silloin tuntui ja mitä toivoinkaan —»
Walter laski vapisevan kätensä pöydälle heidän väliinsä ja katseliFlorencea.
»— että minä olin muuttunut. Hämmästyin kuullessani sinun sanovan niin, mutta nyt ymmärrän muuttuneeni. Älä ole vihainen minulle, Walter. Silloin olin liian iloinen sitä ymmärtääkseni.»
Walterin mielestä hän oli taas kuin lapsi. Hänestä tuntui kuin hänen edessään istuisi viaton, luottavainen, rakastava pikku tyttö, ei se rakas nainen, jonka jalkojen juureen hän olisi tahtonut laskea maailman rikkaudet.
»Muistathan viimeisen kerran, jolloin tapasimme toisemme ennen lähtöäsi, Walter?»
Walter pisti käden poveensa ja otti esiin pienen kukkaron.
»Tämä on aina ollut sidottuna kaulaani! Jos olisin vaipunut syvyyteen, olisi se ollut mukanani valtameren pohjalla.»
»Ja pidäthän sitä vieläkin vanhana muistona, Walter?»
»Kuolemaani asti!»
Florence laski kätensä Walterin kädelle yhtä luontevasti ja yksinkertaisesti kuin ei olisi päivääkään kulunut siitä, jolloin hän antoi tuon pienen muistoesineen.
»Olen siitä iloinen, kun saan ajatella, että pidät sitä muistona minusta, Walter. Muistatko, että jonkinlainen aavistus tästä muutoksesta tuntui heräävän mielessämme jo sinä iltana, kun puhelimme yhdessä?»
»En», vastasi Walter ihmetellen.
»Kyllä, Walter. Minä olin jo silloin syynä siihen, että toiveesi ja suunnitelmasi eivät toteutuneet. Pelkäsin sitä ajatusta silloin, mutta nyt sen tiedän. Jos silloin jalomielisyydessäsi kykenit salaamaan minulta, että sinäkin tiesit, ei se enää onnistu, vaikka koetat yhtä ylevästi kuin silloinkin. Niin, sinä koetat. Kiitän sinua siitä, Walter, syvästi ja vilpittömästi, mutta sinun on mahdoton onnistua. Sinä olet kärsinyt liiaksi oman ja läheisimmän sukulaisesi kovan kohtalon vuoksi voidaksesi kokonaan jättää huomioon ottamatta, kuka on ollut viattomana syynä kaikkeen vaaraan ja tuhoon. Sinä et voi unohtaa minua siltä kannalta, emmekä me enää voi olla kuin veli ja sisar. Mutta, rakas Walter, älä luule minun senvuoksi! valittavan. Minun olisi pitänyt tietää se, mutta unohdin sen iloissani. En toivo muuta kuin että ajattelet minua vähemmän kiusaantuneempana, kun tämä tunne ei enää ole salaisuus. Enkä pyydä muuta, Walter, kuin että sen lapsiparan vuoksi, joka oli kerran sisaresi, et taistelisi itsesi kanssa ja kiduttaisi itseäsi minun tähteni, kun kerran tiedän kaikki!»
Walter oli katsellut häntä koko ajan niin ihmeissään ja järkytettynä, ettei mikään muu tunne voinut kuvastua hänen ilmeestään. Nyt hän tarttui Florencen käteen, joka lepäsi niin rukoilevasti hänen kädellään, ja piti siitä lujasti kiinni.
»Oi, neiti Dombey», virkkoi hän, »onko mahdollista, että kärsiessäni niin paljon, kun olen koettanut saada tunteeni sellaisiksi, joita velvollisuuteni on osoittaa teitä kohtaan, olen tuottanut noin suuria kärsimyksiä kuin sananne ilmaisevat. Koskaan en ole ajatellut teitä toisenlaisena kuin lapsuuteni ja nuoruuteni viattomana, valoisana, puhtaana ja siunattuna muistona. Alusta asti en ole pitänyt enkä viimeiseen hengenvetooni asti pidäkään teidän osuuttanne elämässäni muuna kuin jonakin pyhänä, mitä ei koskaan saa keveästi ajatella, ei koskaan voi kylliksi kunnioittaa eikä koskaan, kuolemaan asti, unohtaa. Kun taas saan nähdä teidän katsovan minuun ja kuulla teidän puhuvan niinkuin silloin illalla, kun erosimme, tuottaa se minulle sellaista onnea, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni. Ja jos pidätte minua sisaren rakkauden ja luottamuksen arvoisena, on se toinen suuri lahja, jonka voin kiitollisin mielin ottaa vastaan!»
»Walter», virkkoi Florence vakavasti, samalla kun hänen kasvojensa ilme alkoi muuttua, »mitä tarkoitat olevasi velvollinen osoittamaan minulle uhraamalla kaikki muut tunteet?»
»Kunnioitusta», vastasi Walter matalalla äänellä, »harrasta kunnioitusta».
Florencen kasvot alkoivat värittyä, ja hän veti ujosti ja miettivästi pois kätensä, katsellen häntä yhä yhtä vakavasti.