"Äiti, äiti, minä olen niin onnellinen!" kuiskasi tyttö piiloittaen kasvonsa kuihtuneen, väsähtäneen naisen syliin, joka istui yksinkertaisen huoneen ainoassa nojatuolissa selin häikäisevää valoa kohti. "Minä olen niin onnellinen!" hän toisti, "ja sinunkin pitää olla onnellinen!"
Mrs. Vane sätkähti ja laski laihan, valkean kätensä tyttärensä pään päälle. "Onnellinen!" hän sanoi, "minä olen vain onnellinen silloin kuin näen sinun näyttelevän. Mr. Isaacs on ollut kovin hyvä meille ja me olemme hänelle velassa."
Tyttö katsoi nyreissään ylös. "Rahaako, äiti?" hän sanoi, "mitä raha meitä liikuttaa? Rakkaus on paljon tärkeämpää kuin raha."
"Mr. Isaacs on antanut meille edeltäpäin viisikymmentä puntaa voidaksemme maksaa velkamme ja varustaa kunnollisesti Jamesia. Älä sitä unohda, Sibyl. Viisikymmentä puntaa on suuri summa. Mr. Isaacs on ollut erittäin ystävällinen."
"Ei hän ole mikään gentleman, äiti, ja minä en voi kärsiä sitä tapaa, millä hän minua puhuttelee", sanoi tyttö nousten pystyyn ja astuen ikkunan luo.
"En ymmärrä, miten me tulisimme toimeen ilman häntä", vastasi vanhanpuoleinen nainen valittaen.
Sibyl Vane heitteli päätään ja nauroi. "Me emme tarvitse häntä enää, äiti. Satuprinssi pitää nyt huolta meistä." Sitten hän vaikeni. Veri kohosi hänen poskipäihinsä. Kiihkeä hengitys kulki hänen avonaisten huuliensa yli ja saattoi ne vapisemaan. Etelämainen intohimon tuulahdus lehahti hänen lävitsensä ja sai hänen pukunsa hienot laskokset värähtämään. "Minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.
"Hullu lapsi! Hullu lapsi!" kuului papukaijamainen vastaus. Ja väärillä hohtokivillä koristettujen, koukkuisten sormien liikkeet tekivät vastauksen luonnottoman kummalliseksi.
Tyttö nauroi jälleen. Hänen äänessään oli häkkilinnun iloa. Tuo sävel kuvastui hänen silmissään kirkkaana loisteena. Sitten hän sulki hetkeksi silmänsä, ikäänkuin salatakseen salaisuuttaan. Kun ne avautuivat jälleen, olivat ne unelman harson peitossa.
Ohuthuulinen viisaus puhui hänelle kuluneesta tuolista, neuvoi varovaisuutta ja saneli hänelle otteita pelkuruuden kirjasta, jonka tekijä on omistanut itselleen terveen järjen nimen. Tyttö ei kuunnellut. Hän oli vapaa intohimonsa vankilassa. Hänen prinssinsä, satuprinssi, oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän oli kutsunut hänet luokseen. Hän oli lähettänyt sielunsa häntä etsimään ja se oli tuonut hänet takaisin. Hänen suutelonsa poltti jälleen tytön huulilla ja hänen lämmin hengityksensä tuntui hänen silmäluomillansa. Sitten viisaus muutti suunnitelmansa ja puhui tiedusteluista ja selonotoista. Ehkäpä tuo nuori mies oli rikas. Siinä tapauksessa saattoi naimista ajatella. Sibyl kuuli korvissaan aineellisten etujen aaltojen kuohua. Oveluuden nuolet tähtäytyivät häneen. Hän näki ohuitten huulten liikkuvan ja hän hymyili.
Äkkiä hän tunsi tarpeen puhua. Tuo monisanainen hiljaisuus häiritsi häntä. "Äiti, äiti", hän huudahti, "miksi hän rakastaa minua niin suuresti? Minä tiedän miksi minä häntä rakastan. Rakastan häntä siksi, että hän on aivan kuin rakkaus itse. Vaan mitä hän näkee minussa? En ole hänen arvoisensa. Ja kuitenkin — en tiedä miksi — vaikka tiedänkin olevani niin paljon huonompi häntä, niin en tunne nöyryyttä. Olen ylpeä, äärettömän ylpeä. Äiti, rakastitko sinä isää samalla tavalla kuin minä satuprinssiä?"
Vanhanpuoleisen naisen posket kalpenivat ihomaalin alla ja hänen kuivat huulensa värähtelivät tuskasta. Sibyl hyökkäsi hänen luokseen, kiersi käsivarret hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Anna anteeksi, äiti. Tiedän ettet mielelläsi puhu isästä. Mutta se tuottaa sinulle tuskaa vain siksi, että rakastit häntä niin paljon. Älä näytä noin surulliselta. Minä olen yhtä onnellinen tänään kuin sinä kaksikymmentä vuotta sitten. Ah, anna minun olla aina onnellinen!"
"Lapseni, sinä olet aivan liian nuori ajatellaksesi rakkautta. Sitä paitsi, mitä sinä tiedät tuosta nuoresta miehestä? Et tunne edes hänen nimeänsä. Koko juttu tulee kovin sopimattomaan aikaan, juuri kun James lähtee Australiaan ja minulla on niin paljon puuhaa, sinun olisi todellakin pitänyt olla hiukan hienotunteisempi. Mutta, niinkuin jo sanoin, jos hän on rikas…"
"Oi, äiti, äiti, anna minun olla onnellinen!"
Mrs. Vane silmäsi häneen ja painoi hänet rintaansa vasten tuollaisella teeskennellyllä teatterimaisella liikkeellä, joka niin helposti voi tulla näyttelijän toiseksi luonnoksi. Samassa ovi avautui ja nuori ruskeatukkainen poika tuli huoneesen. Ruumiiltaan hän oli lihavanpuoleinen, hänen kätensä ja jalkansa olivat kovin suuria ja hänen liikkeensä kömpelöitä. Hän ei ollut yhtä hienotekoinen kuin hänen sisarensa. Tuskinpa olisi voinut uskoakkaan, että heidän välillään oli olemassa niin läheistä sukulaisuussidettä. Mrs. Vane katsoi poikaansa ja lisäsi hymyilyänsä. Ajatuksissaan hän kohotti poikansa yleisöksi, ja hän oli varma siitä, ettäkuvaelmaoli varsin onnistunut.
"Voisit säästää muutamia suudelmia minullekin, Sibyl", sanoi poika hyväntahtoisesti.
"Mutta sinähän et pidä suuteloista, Jim", hän huudahti. "Sinä olet hirveä vanha karhu." Ja hän juoksi huoneen poikki syleilemään veljeään.
James Vane katsoi hellästi sisareensa. "Tule minun kanssani ulos kävelemään, Sibyl. Minä en suinkaan enää koskaan näe tätä julmaa Lontoota. Minä olen varma, ettei minun tarvitse sitä nähdä."
"Poikani, älä puhu noin julmasti", mutisi mrs. Vane ja otti huoaten käteensä kimaltelevan teatteripuvun ja alkoi paikata sitä. Hän oli hiukan pahoillaan siitä, ettei poika ollut yhtynyt heidän somaan ryhmäänsä. Hän olisi lisännyt kohtauksen näyttämöllistä vaikutusta.
"Miksikä en, äiti? Minä tarkoitan täyttä totta."
"Sinä vaivaat minua, poikani. Minä luotan varmasti, että palaat kotiin Australiasta hyvissä varoissa. En usko että siirtomaissa on minkäänlaista seurapiiriä, ei ainakaan mitään, mitä minä seurapiiriksi nimittäisin. Ja sen vuoksi ansaittuasi itsellesi omaisuuden, sinun pitää tulla takaisin ja asettua Lontoosen."
"Seurapiiri!" mutisi poika. "En minä siitä yhtään välitä. Minä tahtoisin ansaita rahaa, jotta sinä ja Sibyl voisitte jättää teatterin. Minä vihaan teatteria."
"Oi, Jim!" sanoi Sibyl nauraen, "kuinka pahasti sinä puhut! Mutta tahdotko todellakin lähteä minun kanssani kävelemään? Sepä olisi hauskaa! Minä pelkäsin, että menisit sanomaan jäähyväisiä jollekin ystävällesi — joko Tom Hardylle, joka antoi sinulle tuon hirveän piipun, tai Ned Langtonille, joka pilkkaa sinua sen vuoksi että poltat sitä. Sinä olet kovin herttainen, kun uhraat minulle viimeisen iltapuolesi. Minnekä me menemme? Lähdetään Hyde Parkiin."
"Minä olen liian huonosti puettu", vastasi poika rypistäen kulmiaan."Ainoastaan hieno maailma menee sinne."
"Tyhmyyksiä, Jim", kuiskasi tyttö silitellen hänen takkinsa hihaa.
Hän epäröi hetken aikaa. "Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "mutta älä pukeudu kovin vitkalleen."
Tyttö hyppi ulos huoneesta. Hän juoksi laulaen ylös portaita. Hänen pienten jalkojensa sipsutus kuului ylhäältä.
James kulki pari kolme kertaa yli huoneen lattian. Sitten hän kääntyi äidin puoleen, joka istui ääneti tuolillaan. "Äiti, ovatko minun tavarani kunnossa?" hän kysyi.
"Ovat kyllä, James", hän vastasi silmät työhön kiintyneinä. Viime kuukausien kuluessa hänen mieltänsä ahdisti joka kerta, kun hän jäi yksin tuon jykevän, vakavan poikansa kanssa. Pojan katse teki hänen pintapuolisen, viekkaan luonteensa epävarmaksi. Hän pelkäsi että poika epäili jotakin. Hänen äänettömyytensä, sillä hän ei tehnyt minkäänlaisia huomautuksia, oli kerrassaan sietämätöntä. Hän alkoi valittaa. Naiset puolustavat itseään hyökkäämällä toisten kimppuun, samoinkuin he hätyyttävät toisia myöntymällä aivan äkkiä ja odottamatta. "Minä toivon, että tulet olemaan tyytyväinen merimieselämääsi, James", hän sanoi. "Pidä mielessäsi, että itse olet valinnut sen uran. Olisit voinut päästä asianajokonttoriin. Asianajajia pidetään suuressa arvossa ja maaseudulla parhaimmat perheet lähettävät heille päivälliskutsuja."
"Minä vihaan konttorityötä ja minä vihaan kirjureita", vastasi poika. "Mutta sinä olet aivan oikeassa. Olen itse valinnut elämänurani. En sanokkaan mitään muuta, kuin pidä huolta Sibylistä. Älä anna hänen vahingoittua. Äiti, sinun täytyy pitää huolta hänestä."
"James, kylläpä sinä käytät kummaa kieltä. Tietysti minä pidän Sibylistä huolta."
"Olen kuullut, että eräs herra käy joka ilta teatterissa ja puhuttelee häntä näyttämöllä. Onko se hyvä? Mitä sinä siihen sanot?"
"Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, James. Meidän ammatissamme me olemme tottuneet vastaanottamaan koko lailla mieluista huomiota. Minäkin yhteen aikaan sain paljon kukkia. Se oli siihen aikaan, jolloin näyttelemiseen pantiin todellista arvoa. Mitä Sibyliin tulee niin en tiedä onko hänen tunteensa vakava vai ei. Mutta siitä ei ole epäilystäkään, ettei tuo nuori herra olisi oikea gentleman. Hän kohtelee minua mitä suurimmalla huomaavaisuudella. Sitä paitsi hän näyttää olevan rikas ja hänen kukkansa ovat suloisia."
"Sinä et tiedä edes hänen nimeänsä", sanoi poika tuimasti.
"En", vastasi äiti levollisesti. "Hän ei ole vielä ilmoittanut oikeaa nimeään. Minun mielestäni se on hyvin romantillista. Hän on varmaan aatelismies."
James Vane puri huuliaan. "Pidä Sibyliä silmällä, äiti", hän huudahti, "pidä häntä silmällä."
"Poikani, sinä pahoitat suuresti mieltäni. Minä pidän Sibyliä aina silmällä. Tietysti, jos tuo herra on rikas, niin ei ole mitään syytä vastustaa avioliittoa hänen kanssansa. Minä luulen varmaan, että hän on aatelismies. Hän tekee aivan sen vaikutuksen, sen voin vakuuttaa. Siitä voi tulla kerrassaan loistava avioliitto Sibylille. Kuinka kaunis pari se olisi. Hän on todellakin harvinaisen kaunis. Kaikki sen huomaavat."
Poika mutisi jotain itseksensä ja rummutti ikkunaruutua kömpelöin sormin. Hän käännähti juuri ympäri sanoaksensa jotakin, kun ovi avautui ja Sibyl tuli sisään.
"Miten vakavilta te molemmat näytätte!" huudahti hän. "Mikä siihen on syynä?"
"Ei mikään", vastasi James. "Pitäähän ihmisen joskus olla vakavakin. Hyvästi, äiti. Tahtoisin saada päivällistä kello viideltä. Kaikki muu on pakattuna, paitsi paitani, jotta voit olla aivan huoleton."
"Hyvästi, poikani", vastasi äiti kumartaen hiukan kopeasti.
Häntä suututti se tapa, millä James oli ruvennut häntä puhuttelemaan ja pojan katseessa oli myös jotakin, joka peloitti häntä.
"Suutele minua, äiti", sanoi tyttö. Hänen kukkamaiset huulensa koskettivat kuihtunutta poskea ja sulattivat niiden jään.
"Lapseni, lapseni!" huudahti mrs. Vane katsoen kattoa kohti ikäänkuin etsien olematonta parvea.
"Tule, Sibyl", sanoi veli kärsimättömästi. Hän vihasi äitinsä teeskentelyä.
He läksivät ulos ihanaan, kimmeltelevään auringonpaisteesen ja kulkivat pitkin autiota Euston roadia. Ohikulkijat katsoivat ihmeissään synkkämielistä, vakavaa nuorukaista, joka kulki karheissa, huonoissa vaatteissaan kauniin, hienon tytön seurassa. Hän näytti yksinkertaiselta puutarhurilta ruusun rinnalla. Jim rypisti kulmakarvojaan joka kerta, kun hän kohtasi jonkun vieraan uteliaan katseen. Huomatessaan herättävänsä huomiota hän tunsi tuota vastenmielisyyttä, joka valtaa neron vasta myöhään elämässä, mutta josta ei koskaan tavallinen ihminen voi vapautua. Mutta Sibyl oli aivan tiedoton siitä huomiosta, jota hän herätti. Hänen rakkautensa värähteli hänen huuliensa hymyilyssä. Hän ajatteli satuprinssiä, ja jotta hän voisi oikein rauhassa ajatella häntä, hän puhui vain laivasta, jossa Jimin oli määrä purjehtia, kullasta, jota hän tällä matkallaan löytäisi, ja siitä ihmeellisestä rikkaasta neitosesta, jonka hän pelastaisi ilkeitten, punapaitaisten rosvojen käsistä. Sillä Jim ei jäisi merimieheksi koko iäksensä. Kaikkea vielä! Merimiehen elämä oli hirveää. Olla vankina ilkeässä laivassa kun suuret, kyhmyniskaiset aallot yrittäisivät tunkeutua sisään ja musta myrsky kaataisi mastot ja repisi purjeet pitkiksi, vinkuviksi riekaleiksi! Hänen pitäisi lähteä laivasta Melbournessa, ottaa ystävälliset jäähyväiset kapteenilta ja mennä suoraa tietä kultamaille. Viikon kuluttua hän löytäisi suuren kultamöhkäleen, suurimman mitä koskaan on nähty ja toisi sen rannikolle vaunuissa, joita kuusi ratsastavaa polisia vartioisi. Rosvot hyökkäisivät kolme kertaa heidän kimppuunsa, mutta he karkoittaisivat ne joka kerta ja tappaisivat useita. Tai ei — hän ei menisikään kultamaille. Siellä oli julmia paikkoja, jossa ihmiset juopuivat, ampuivat toisiaan kapakoissa ja käyttivät rumaa kieltä. Hänestä tulisi kelpo maanviljelijä, jolla olisi paljon lampaita, ja jonakin iltana ratsastaessaan kotiin hän näkisi tuon kauniin, rikkaan tytön rosvojen käsissä, mustan hevosen selässä, ja hän ajaisi heitä takaa ja pelastaisi tytön. Tietysti tyttö rakastuisi häneen ja hän tyttöön, ja he menisivät naimisiin, palaisivat kotiin ja asuisivat suuressa talossa Lontoossa. Niin, paljon ihanaa hän saisi kokea! Mutta hänen pitäisi olla hyvin hyvä, ei kadottaa rohkeuttansa eikä kuluttaa turhaan rahojaan. Sibyl oli häntä vain vuotta vanhempi, mutta hän tunsi elämää paljoa paremmin kuin hän. Joka postissa hänen piti myös kirjoittaa hänelle ja lukea iltarukouksensa joka ilta ennen maatapanoa. Jumala oli hyvä ja oli varjeleva häntä. Sibyl tahtoi myös rukoilla hänen puolestansa, ja muutaman vuoden kuluttua hän palaisi kotiin rikkaana ja onnellisena.
Poika kuunteli apealla mielellä hänen puhettaan eikä vastannut mitään.Kotoalähtö tuntui niin tuskalliselta.
Mutta eipä se yksin tehnyt hänen mieltänsä synkäksi ja raskaaksi. Vaikka hän olikin hyvin kokematon, niin hän sittenkin tunsi selvästi, että joku vaara uhkasi Sibyliä. Tuolla nuorella herralla, joka oli rakastunut häneen, ei voinut olla hyvä tarkoitus. Hän oli hieno herrasmies ja sen vuoksi Jim vihasi häntä, tunsi tuota merkillistä säätyvihaa häntä kohtaan, jota hän ei voinut tarkemmin selittää, ja joka sen vuoksi oli sitä voimakkaampi hänessä. Hän tiesi myös, miten pintapuolinen ja turhamainen hänen äitinsä luonteeltaan oli ja aavisti, että nuo ominaisuudet voisivat viedä perikatoon Sibylin ja hänen onnensa. Lapset alkavat rakastamalla vanhempiansa; kun he tulevat suuremmiksi, niin he tuomitsevat heitä; joskus he antavat heille anteeksi.
Hänen äitinsä! Hän oli aikonut kysyä häneltä jotakin, jotakin jota hän kuukausimääriä oli mielessään hautonut. Satunnainen lause, jonka hän oli kuullut teatterissa, pilkallinen kuiskaus, joka eräänä iltana oli osunut hänen korvaansa odottaessaan näyttämöovella, oli herättänyt hänessä suuren joukon kauheita ajatuksia. Hänen mieleensä oli jäänyt muisto noista sanoista ikäänkuin piiskaniskusta, jonka hän olisi saanut vasten kasvoja. Hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon syväksi vaoksi ja hän puri huultaan tuskan vallassa.
"Sinä et kuuntele mitään mitä minä sinulle sanon, Jim", sanoi Sibyl, "ja minä suunnittelen niin paljon kaunista sinun tulevaisuutesi varalta. Sano nyt jotakin."
"Mitä sinä tahdot, että minä sanoisin?"
"Että tahdot olla hyvä poika, etkä unohda meitä", hän vastasi hymyillen.
Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin sinä unohdat minut kuin minä sinut,Sibyl."
Sibyl punastui. "Mitä sinä tarkoitat, Jim", hän kysyi.
"Sinulla on uusi ystävä, olen kuullut. Kuka hän on? Miksi et ole puhunut hänestä minulle? Hän ei tarkoita sinulle mitään hyvää."
"Ole vaiti, Jim!" Sibyl huudahti. "Älä sano mitään häntä vastaan. Minä rakastan häntä."
"Mutta ethän sinä edes tunne hänen nimeänsä", vastasi poika. "Kuka hän on? Minulla on oikeus saada tietää sitä."
"Hänen nimensä on satuprinssi. Eikö se ole kaunis nimi. Voi, sinua pahaa poikaa! Sinä et sitä koskaan unohtaisi. Jos vain näkisit hänet, niin hän olisi sinun mielestäsi kaikkein suloisin ihminen koko maailmassa. Joskus sinä tapaat hänet. Sitten kun palaat takaisin Australiasta. Sinä pidät hänestä sitten hyvin paljon. Kaikki pitävät hänestä ja minä … rakastan häntä. Jospa voisit tulla teatteriin tänä iltana. Hän tulee sinne, ja minä näyttelen Juliaa. Oi! kuinka minä sitä näyttelen! Ajatteles, Jim, olla rakastunut ja näytellä Juliaa! Nähdä hänet katsomolla! Näytellä hänen iloksensa! Minä pelkään pelästyttäväni koko seurueen, pelästyttäväni tahi lumoavani heidät. Kun on rakastunut, niin silloin voittaa oman itsensäkin. Tuo hirveä mr. Isaacs raukka huutaa varmaan kapakkatovereilleen: hän on nero! Hän on jo saarnannut minusta kuin uskonkappaleesta, tänä iltana hän julistaa minut ilmestykseksi. Minä tunnen sen. Ja siihen on syynä vain hän, hän yksin, satuprinssi, minun ihmeellinen rakastajani, minun armias jumalani. Minä olen köyhä hänen rinnallansa. Köyhäkö? Mutta mitä se haittaa? Kun köyhyys ryömii ovesta sisään, niin rakkaus lentää ikkunasta ulos. Meidän sananlaskumme olisivat muutettavat. Ne ovat talven aikana keksityt, ja nyt on kesä. Minulle kevään aika; kukkasten tanssia sinipilvissä."
"Hän on hieno herra", sanoi poika synkästi.
"Prinssi!" huudahti tyttö sointuvalla äänellä. "Mitä muuta sinä vaadit?"
"Hän tahtoo tehdä sinut orjakseen."
"Minä kammon vapautta."
"Minä tahtoisin suojella sinua häneltä."
"Kun näkee hänet, niin jumaloipi häntä, kun tuntee hänet, niin luottaa häneen."
"Sibyl, sinä olet mieletön."
Tyttö nauroi ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä vanha, rakas Jim, sinä puhut kuin olisit sadan vuoden vanha. Kerran sinäkin rakastut. Silloin sinä ymmärrät mitä se on. Älä näytä noin synkältä. Pitäisihän sinun olla iloinen ajatellessasi, että vaikka lähdet pois, niin jätät minut onnellisempana kuin mitä koskaan ennen olen ollut. Elämä on ollut kova meille kummallekin, äärettömän kova ja vaikea. Mutta nyt se muuttuu. Sinä lähdet uuteen maailmaan ja minä olen jo uuden löytänyt. Tässä on kaksi tuolia; istutaan tähän ja katsellaan hienoja ihmisiä, jotka kulkevat tästä ohi."
He kävivät istumaan katselijajoukon keskelle. Tulpaanit loistivat penkereissään tien toisella puolella kuin tuliliekit. Valkea tomu vaappui ikäänkuin kurjenmiekan väräjävä pöly kuumassa ilmassa. Moniväriset päivänvarjot keinuivat ja liehuivat edes-takaisin kuin jättiläisperhot.
Sibyl sai veljen puhumaan itsestään, omista toiveistaan ja aikeistaan. Hän puhui hitaasti ja vaivalla. He vaihtoivat sanoja keskenään kuin näyttelijät replikejään. Sibyl oli alakuloinen. Hän ei voinut tartuttaa toiseen iloaan. Hän ei voinut herättää hänessä muuta vastakaikua kuin hienon hymyn, joka karehteli hänen tyytymättömissä suupielissään. Hetken kuluttua hän vaikeni. Mutta äkkiä hän näki vilahdukselta kultaiset hiukset ja hymyilevät huulet ja Dorian Gray ajoi heidän ohitsensa kahden naisen seurassa avonaisissa vaunuissa.
Sibyl hypähti pystyyn. "Tuossa hän on!" huudahti hän.
"Kuka?" kysyi Jim Vane.
"Satuprinssi", vastasi tyttö katsoen vaunujen jälkeen.
Jim hyppäsi pystyyn ja tarttui lujasti tytön käsivarteen. "Näytä hänet minulle. Missä hän on? Osoita hänet minulle. Minun täytyy saada nähdä hänet!" huudahti poika. Mutta samassa Berwickin herttuan nelivaljakko kiiti ohi, ja kun näköala oli jälleen vapaa, niin vaunut olivat jo kadonneet puistosta.
"Hän meni jo", mutisi Sibyl suruissaan. "Minä olisin tahtonut näyttää hänet sinulle."
"Minäkin olisin tahtonut nähdä hänet, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, jos hän tekee sinulle jotain pahaa, niin minä tapan hänet."
Sibyl katsoi kauhuissaan veljeensä. Poika toisti sanansa. Ne viilsivät ilmaa kuin tikarit. Ihmiset ympärillä alkoivat tarkastella heitä. Eräs nainen heidän vieressään tirskui.
"Tule pois, Jim, tule", kuiskasi Sibyl. Poika seurasi häntä aivan koneellisesti joukon läpi. Hän iloitsi itse omista sanoistaan.
Kun he tulivat Akilleen patsaan kohdalle kääntyi Sibyl taakseen. Säälin ilme hänen silmissään muuttui hymyilyksi huulilla. Hän pudisti päätään veljelleen. "Sinä olet hullu, Jim, aivan hullu. Ilkeä poika sinä olet. Kuinka voit puhua noin kauheita asioita? Sinä et tiedä mitä sanot. Sinä olet vain mustasukkainen ja ilkeä. Oi, minä toivoisin että sinäkin rakastuisit. Rakkaus tekee ihmiset hyviksi ja se mitä sinä sanoit oli ilkeää."
"Minä olen kuudentoista vanha", vastasi poika, "ja minä tiedän, mitä minä tahdon. Äidistä sinulla ei ole apua. Hän ei ymmärrä pitää sinusta huolta. Minä en tahtoisikaan nyt lähteä Australiaan. Halusta jättäisin koko matkan. Ja sen tekisinkin, jolleivät tavarani jo olisi sisäänkirjoitetut."
"Oi, älä ole noin vakava, Jim. Sinä olet aivan kuin joku sankari noissa tyhmissä melodraamoissa, joissa äiti niin mielellään esiintyi. En minä huoli riidellä sinun kanssasi. Minä näin hänet ja sekin on jo suuri onni. Ei huolita riidellä. Minä tiedän ettet koskaan tekisi pahaa kenellekään, jota minä rakastan, eikö totta?"
"En niinkauan kuin sinä rakastat häntä", vastasi poika apeasti.
"Minä rakastan häntä aina!" huudahti Sibyl.
"Entä hän?"
"Hänkin rakastaa aina!"
"Se onkin hänelle parasta."
Sibyl sätkähti. Sitten hän purskahti nauruun ja tarttui veljensä käsivarteen. Olihan hän vain poika.
Marble Archin luota he nousivat omnibussiin, jolla he pääsivät aina kotiinsa saakka Euston roadille. Kello oli jo yli viiden, ja Sibylin piti levätä pari tuntia ennen esiintymistä. Jim sitä halusi. Hän tahtoi sanoa hänelle jäähyväiset äidin poissaollessa. Sillä äiti varmaan tekisi siitä koko kohtauksen, ja hän puolestaan vihasi kaikkea teeskentelyä.
He sanoivat jäähyväiset Sibylin omassa huoneessa. Mustasukkaisuus raivosi pojan sydämessä, sekä voimakas, hirvittävä viha muukalaista kohtaan, joka hänen mielestään oli tunkeutunut heidän väliinsä. Mutta kun Sibyl kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ja sormillaan silitti hänen karheaa tukkaansa, niin hän pehmeni ja suuteli häntä todellisella hellyydellä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän astui portaita alas.
Äiti odotti häntä alhaalla. Hän torui häntä epätäsmällisyydestä hänen astuessaan sisään. Poika ei vastannut mitään, vaan kävi yksinkertaisen aterian ääreen. Kärpäset surisivat pöydän ympärillä, ja ryömivät tahraisella liinalla. Keskellä omnibussien melua ja ajoneuvojen rätinää hän kuuli narisevan äänen, joka riisti häneltä viimeiset jäljellä olevat hetket.
Hetken kuluttua poika työnsi lautasen luotaan ja painoi päänsä käsiinsä. Hän tunsi että hänellä oli oikeus saada tietää totuutta. Jo kauan aikaa sitten hänen olisi pitänyt saada tietää se, jos se, mitä hän aavisti oli totta. Äiti katseli häntä tuskissansa. Sanat tulivat koneellisesti hänen huuliltansa. Hän väänteli käsissään repaleista pitsinenäliinaa. Kun kello löi kuusi, niin poika nousi ylös ja astui ovelle. Sitten hän kääntyi takaisin ja katseli äitiä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Hän näki äidin silmien tuskallisesti rukoilevan sääliä. Tuo katse raivostutti häntä.
"Äiti, minä tahdon kysyä sinulta jotakin", hän sanoi. Äidin silmät kiersivät epävarmasti pitkin huonetta. Hän ei vastannut mitään. "Sano minulle totuus. Minulla on oikeus saada se tietää. Olitko sinä naimisissa isäni kanssa?"
Äiti huokasi syvään. Se oli helpoituksen huokaus. Tuo kauhea hetki oli vihdoinkin tullut, tuo hetki, jota hän oli pelännyt yöt päivät, viikko- ja kuukausimääriä, ja kuitenkaan hän ei tuntenut tuskaa. Tavallaan se oli pettymystä. Kysymyksen yksinkertainen suoruus vaati suoraa vastausta. Kohtaus ei ollut hyvin valmistettu. Se oli hänen mielestään kuin huono harjoitus.
"En", vastasi hän ihmetellen elämän kovaa yksinkertaisuutta.
"Sitten minun isäni oli roisto!" huusi poika puristaen kätensä nyrkkiin:
Äiti pudisti päätään. "Minä tiesin ettei hän ollut vapaa. Me rakastimme toisiamme. Jos hän olisi elänyt, niin hän olisi auttanut meitä. Älä sano mitään pahaa hänestä, poikani. Hän oli sinun isäsi ja hieno herra. Hänellä oli korkeita tuttavia."
Kirous pääsi pojan huulilta. "En minä itsestäni pidä lukua", hän huudahti, "mutta älä anna Sibylin… Onhan hänkin hieno herra, eikö totta, joka rakastaa häntä tai sanoo ainakin rakastavansa häntä? Hänelläkin lie korkeita tuttavia."
Hetken aikaa hirveä nöyryytyksen tunne valtasi vaimo raukan. Hänen päänsä painui alas. Hän pyyhki silmiään vapisevin käsin. "Sibylillä on äiti", hän mutisi, "mutta minulla ei ollut."
Poika tunsi liikutusta. Hän astui äidin luo, ja kumartuen alas hän suuteli häntä. "Olen pahoillani jos olen tuottanut sinulle tuskaa tiedustellessani isääni", hän sanoi, "mutta en voinut olla sitä tekemättä. Nyt minun täytyy lähteä. Hyvästi. Älä unohda että sinulla on nyt vain yksi lapsi huolehdittavanasi ja tiedä, että jos tuo mies vahingoittaa minun sisartani, minä otan hänestä selkoa ja tapan hänet kuin koiran. Sen minä vannon."
Uhkauksen liioiteltu viha, hurjat liikkeet, mielettömät traagilliset sanat — kaikki tuo teki äitiin sen vaikutuksen, että elämä näytti hänestä hiukan iloisemmalta. Tuo ilmakehä oli hänelle tuttua. Hän hengitti vapaammin ja ensi kertaa moneen kuukauteen hän ihaili poikaansa. Hän olisi mielellään jatkanut kohtausta samassa tunnesävyssä, mutta poika teki siitä äkillisen lopun. Tavarat olivat kannettavat alas ja köytettävät kiinni. Portinvartija kulki edes-takaisin. Ajurin kanssa oli pakko tinkiä. Oikea hetki katosi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin. Pettyneenä hän heilutti repaleista pitsinenäliinaansa ikkunasta kun poika läksi. Hän tunsi että edullinen tilaisuus oli mennyt hukkaan. Omaksi lohdutuksekseen hän sanoi Sibylille, että elämä tuntui hänestä nyt kovin yksinäiseltä, kun hänellä ei ollut enää kuin yksi lapsi huolehdittavanaan. Hänen mieleensä muistui tuo lause. Se oli miellyttänyt häntä. Jamesin uhkauksesta hän ei sanonut mitään. Hän oli lausunut sen niin elävästi ja draamallisesti. Hän tiesi että he kerran kaikki nauraisivat sille.
"Sinä olet kai kuullut uutisen, Basil?" sanoi lordi Henry illalla, kun Hallward astui pieneen huoneesen Bristolissa, jossa pöytä oli katettu kolmea henkeä varten.
"En, Harry", vastasi taiteilija, antaen hattunsa ja päällystakkinsa kumartavalle edeskäyvälle.
"Mikä se on? Ei suinkaan mitään valtiollista? Se ei huvittaisi minua. Alahuoneessa on tuskin ainoatakaan ihmistä, jota maksaisi vaivaa maalata, vaikka moni heistä tarvitsisi kyllä hiukan sivellystä."
"Dorian Gray on mennyt kihloihin", sanoi lordi Henry tarkastellen taiteilijaa puhuessaan.
Hallward säpsähti ja rypisti kulmakarvojaan.
"Dorianko kihloissa!" huudahti hän. "Mahdotonta!"
"Se on aivan totta."
"Kenen kanssa?"
"Jonkun pienen näyttelijättären."
"Minä en voi sitä uskoa. Dorian on niin hienotunteinen."
"Dorian on liiaksi viisas, ettei hän silloin-tällöin voisi tehdä jotakin tyhmyyttäkin, rakas Basil."
"Eihän avioliitto ole mitään sellaista, jota voisi tehdä silloin-tällöin, Harry."
"Paitsi Amerikassa", vastasi lordi Henry vitkalleen. "Mutta minä en sanonutkaan että hän oli naimissa. Minä sanoin vaan, että hän on mennyt kihloihin. Siinä on suuri eroitus. Minä muistan vallan selvästi, että olen naimisessa, mutta en voi lainkaan johdattaa mieleeni, että olisin ollut kihloissa. Olisin halukas kuulemaan, etten koskaan olekkaan ollut kihloissa."
"Mutta ajattelehan Dorianin syntyperää ja asemaa ja rikkautta. Hän on mieletön jos hän ottaa vaimon itseään niin paljon alemmasta säädystä."
"Sano se hänelle, jos tahdot välttämättä että hän nai tytön, Basil. Silloin hän sen varmaan tekee. Kun mies tekee jotakin oikein typerää, niin hänen vaikuttimensa ovat aina jaloja."
"Toivottavasti tyttö on hyvä, Harry. En tahtoisi, että Dorian joutuisi jonkun halveksittavan olennon käsiin, joka voisi vahingoittaa hänen luonnettaan ja pilata hänen nerokkaisuuttansa."
"Oi, hän on enemmän kuin hyvä — hän on kaunis", mutisi lordi Henry maistellen vermuthlasiansa. "Dorian sanoo, että hän on kaunis. Eikä hän usein sellaisissa asioissa erehdy. Muotokuva, jonka maalasit hänestä, on teroittanut hänen aistiaan huomaamaan toisten ulkomuotoa. Se on muun muassa tehnyt häneen senkin hyvän vaikutuksen. Me saamme nähdä tytön tänä iltana, jollei poika unohda sopimustamme."
"Oletko sinä tosissasi?"
"Aivan tosissani, Basil. Se olisi surkeata jos luulisin voivani olla vieläkin vakavampi kuin mitä tällä hetkellä olen."
"Mutta hyväksytkö sinä sitä, Harry?" kysyi maalari astuen edes-takaisin huoneessa ja purren huuliaan. "Sinä et suinkaan voi sitä hyväksyä. Sehän on ajattelematon tyhmyys."
"Minä en nykyään hyväksy enkä paheksu mitään. On mieletöntä asettua elämää vastaan. Me emme ole lähetetyt maailmaan julistaaksemme meidän siveellisiä ennakkoluulojamme. Minä en koskaan pane huomiota siihen, mitä tavalliset ihmiset sanovat, enkä minä koskaan moiti miellyttävien ihmisten tekoja. Jos joku personallisuus miellyttää minua, niin hän saa valita mitä ilmaisumuotoja hyvänsä, ja ne miellyttävät minua. Dorian Gray rakastuu kauniisen tyttöön, joka näyttelee Julian osaa ja tahtoo naida hänet. Miksikä ei? Jos hän naisi Messalinan, niin hän ei olisi sitä vähemmän mieltäkiinnittävä. Tiedäthän sinä, etten minä rupea taistelemaan avioliittoa vastaan. Avioliiton pahin vika on se, että ihminen tulee epäitsekkääksi. Ja epäitsekkäät ihmiset ovat värittömiä. Heiltä puuttuu yksilöllisyyttä. Mutta on sellaisiakin luonteita, jotka avioliiton kautta tulevat monipuolisemmiksi. He säilyttävät itsekkyytensä ja saavat vielä monta muutakin itseä. Heidän täytyy viettää useampia olemassaoloja. He saavuttavat korkeamman kehityksen, ja korkeamman kehityksen saavuttaminen minun luullakseni onkin ihmisen elämän tarkoitus. Sitä paitsi kaikki kokemukset ovat arvokkaita, ja avioliitto, mitä hyvänsä sitä vastaan voi sanoakkin, on tietysti kokemus. Minä toivon, että Dorian Gray ottaa tuon tytön vaimokseen, ihailee häntä silmittömästi kuusi kuukautta ja sitten äkkiä rakastuu johonkin toiseen. Häntä olisi hyvin hauska tutkia."
"Sinä et tarkoita ainoatakaan sanaa tuosta mitä sanot, Harry, sen tiedät itsekkin. Jos Dorian Grayn elämä turmeltuisi, niin ei kukaan surisi sitä haikeammin kuin sinä. Sinä olet paljoa parempi kuin miksi tekeydyt."
Lordi Henry nauroi. "Syy siihen, että me niin mielellämme tahdomme ajatella hyvää toisista, on se että me pelkäämme itseämme. Optimismin pohjana on vain pelko. Me luulemme olevamme jalomielisiä sen vuoksi, että uskomme naapurillamme olevan niitä hyveitä, jotka voisivat olla meille itsellemme hyödyksi. Me ylistämme pankkiiria, jotta voisimme saada häneltä rahoja yli saamatilimme, ja näemme hyviä ominaisuuksia rosvossa siinä toivossa, että hän säästäisi meidän taskujamme. Minä tarkoitan aivan kaikkea, mitä minä sanoin, ja minä halveksin suuresti optimismia. Mitä turmeltuneesen elämään tulee, niin ei mikään elämä ole turmeltunut paitsi se, jonka kehitystä on ehkäisty. Jos tahdot turmella luontoa, niin sinun tulee vain koettaa parantaa sitä. Tietysti naiminen olisi tyhmyyttä, sillä onhan paljoa hauskempia siteitä olemassa miesten ja naisten välillä. Minä tietysti puolustaisin niitä. Niillä on sekin viehätys, että ne ovat muodissa. Mutta tuossahan on Dorian itse. Hän voi sanoa sinulle enemmän kuin minä."
"Rakas Harry, ja rakas Basil, onnitelkaa kumpikin minua!" sanoi nuorukainen heittäen yltään iltavaippansa, jossa oli silkkiset rinnusliepeet, ja pudistaen kummankin ystävänsä kättä vuoron jälkeen. "En koskaan ole ollut näin onnellinen. Tietysti se tuli äkkiä: kaikki hyvä tulee äkkiä. Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin odottanut tätä koko elämäni." Hän punoitti ilosta ja liikutuksesta ja oli ihmeen kaunis katsoa.
"Toivottavasti sinä saat aina olla onnellinen, Dorian", sanoi Hallward, "mutta minä en voi oikein antaa sinulle anteeksi sitä, ettet ilmoittanut minulle kihlaustasi. Sinä ilmoitit sen Harrylle."
"Ja minä en anna sinulle anteeksi sitä, että tulit myöhään päivällisille", sanoi lordi Henry nauraen, laskien kätensä nuorukaisen olkapäälle. "Käydään pöytään ja koetetaan mihin uusi kokkimme kelpaa. Ja sitten sinä kerrot meille koko jutun."
"Siitä ei ole paljon kerrottavaa", sanoi Dorian, kun he istuivat pienen, pyöreän pöydän ääreen. "Näin se vain kävi. Kun erosin eilen sinusta, Harry, niin pukeuduin, söin hiukan päivällistä siinä pienessä italialaisessa ravintolassa Rupert Streetin varrella, jonka sinä olet neuvonut minulle, ja läksin kello kahdeksan teatteriin. Sibyl näytteli Rosalindaa. Tietysti näyttämöllepano oli hirveä ja Orlando kauhea. Mutta Sibyl! Olisittepa nähnyt hänet! Kun hän astui näyttämölle pojan puvussa, niin hän oli kerrassaan ihastuttava. Hänen samettitakkinsa oli sammaleen vihreä, hiat kanelinruskeat, ohuitten ruskeitten sukkien ympärille olivat nauhat ristiin sidotut, haukansulka oli hohtokivellä kiinnitetty somaan pieneen, vihreään hattuun, ja huippukauluksinen, punavuorinen vaippa riippui olkapäillä. Sen suloisempana en ole nähnyt häntä. Hän oli yhtä sulava vartaloltaan kuin sinun tanagrapystykuvasi kirjastossasi, Basil. Hänen hiuksensa kähertyivät hänen kasvojensa ympärillä kuin tummat lehdet vaalean ruusun ympärillä. Ja hänen näyttelemisensä — no niin, te saatte itse nähdä hänet illalla. Hän on synnyltään taiteilija. Minä istuin aivan haltioissani likaisessa aitiossa. Unohdin että olin Lontoossa ja että elin yhdeksännessätoista vuosisadassa. Olin mielestäni armaani kanssa kaukana metsässä, jota ei kukaan ihminen ollut koskaan nähnyt. Kun näytäntö oli lopussa, niin minä menin näyttämölle ja puhuin hänen kanssansa. Istuessamme yhdessä hänen silmiinsä tuli äkkiä ilme, jota en ollut koskaan ennen nähnyt niissä. Minun huuleni lähenivät häntä kohti. Me suutelimme toisiamme. En voi selittää teille, mitä sinä hetkenä tunsin. Minusta tuntui kuin koko minun elämäni olisi supistunut yhdeksi ainoaksi ruusunhohteiseksi iloksi. Hän vapisi koko ruumiissaan ja värähteli kuin valkoinen narsissi. Sitten hän heittäytyi polvilleen ja suuteli minun käsiäni. Minun ei pitäisi kertoa teille kaikkea tätä, mutta en voi olla kertomattakaan. Tietysti meidän kihlauksemme on suuri salaisuus. Hän ei ole kertonut sitä äidilleenkään. En tiedä mitä holhoojani siihen sanoo. Lordi Radley suuttuu varmaan silmittömästi. Mutta minä en välitä siitä. Ei täyttä vuottakaan, niin olen täysi-ikäinen, ja sitten saan tehdä mitä mielin. Enkö ole tehnyt oikein, Basil, kun olen etsinyt armaani runoudesta, ja vaimoni Shakespearen näytelmistä? Huulet, joita Shakespeare on opettanut puhumaan, ovat kuiskanneet salaisuutensa minun korvaani. Rosalinda on kietonut käsivartensa minun kaulaani ja minä olen suudellut Julian suuta."
"Niin, Dorian, kai sinä olet tehnyt oikein", sanoi Hallward hitaasti.
"Oletko nähnyt häntä tänään?" kysyi lordi Henry.
Dorian Gray pudisti päätään. "Minä jätin hänet Ardenin metsään ja löydän hänet Veronan yrttitarhasta."
Lordi Henry maisteli shampanjaansa miettiväisenä. "Missä tilaisuudessa sinä puhuit hänelle naimisesta, Dorian? Ja mitä hän vastasi? Ehkä olet unohtanut koko sen puolen."
"Rakas Harry, minä en ole harjoittanut mitään kuivaa asianajoa, enkä muodollisesti kosinutkaan. Minä sanoin hänelle vain, että rakastin häntä, ja hän vastasi ettei hän ollut kyllin hyvä minun vaimokseni. Ei kyllin hyvä! Koko maailma ei ole minkään arvoinen hänen rinnallansa."
"Naiset ovat ihmeellisen käytännöllisiä", mutisi lordi Henry, — "paljon käytännöllisemmät kuin me. Tuollaisissa tapauksissa me emme muista sanallakaan mainita avioliittoa, ja he muistuttavat aina meitä siitä."
Hallward laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä huoli, Harry. Sinä loukkaat Doriania. Hän ei ole toisten miesten kaltainen. Hän ei koskaan tuota onnettomuutta kellekään. Hän on liian hienotunteinen."
Lordi Henry katsoi yli pöydän. "Dorian ei koskaan loukkaudu minuun", hän vastasi. "Minä tein tuon kysymyksen kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, siinä ainoassa tarkoituksessa tosiaan, joka puolustaa jokaista kysymystä — nimittäin uteliaisuudesta. Minun mielipiteeni on se, että naiset aina kosivat meitä, me emme kosi heitä. Poikkeuksena on tietysti keskiluokka. Mutta keskiluokka ei seuraakkaan aikaansa."
Dorian Gray nauroi ja heitti päätään taakse. "Sinä olet aivan parantumaton, Harry. Mutta en minä siitä välitä. Sinuun on mahdoton suuttua. Kun näet Sibyl Vanen, niin tiedät että se mies, joka tekisi vääryyttä hänelle, olisi sydämetön peto. En ymmärrä, kuinka joku tahtoisi saattaa häpeään sen, jota hän rakastaa. Minä rakastan Sibyl Vanea. Minä tahdon nostaa hänet kultapiedestaalille ja nähdä maailman jumaloivan sitä naista, joka on minun omani. Mitä on avioliitto? Peräyttämätön lupaus. Sen vuoksi sinä pilkkaat sitä. Oi, älä pilkkaa. Se on peräyttämätön lupaus, jonka minä olen valmis antamaan. Hänen luottamuksensa tekee minut uskolliseksi, hänen uskonsa tekee minut hyväksi. Kun olen hänen kanssansa, niin kadun kaikkea sitä, mitä minulle olet opettanut. Minä muutun toiseksi, kuin minä olet oppinut minua tuntemaan. Minä olen muuttunut, ja Sibyl Vanen käden kosketuskin saattaa minut unohtamaan sinut ja kaikki sinun väärät, kiehtovat, myrkylliset, ihanat teoriasi."
"Ja mitkä ne ovat?" kysyi lordi Henry ottaen salaattia.
"Ah, sinun teoriasi elämästä, sinun teoriasi rakkaudesta ja sinun teoriasi nautinnosta. Yleensä kaikki sinun teoriasi, Harry."
"Ainoastaan nautinnosta kannattaa olla teorioja", hän vastasi matalalla, sointuvalla äänellään. "Mutta minä pelkään, etten voi omistaa teoriojani omikseni. Ne ovat luonnon omia, eivätkä minun. Nautinto on luonnon tunnusmerkki, tapa, millä se osoittaa hyväksymistä. Kun me olemme onnellisia, niin me olemme aina hyviä, mutta kun me olemme hyviä, niin me emme aina ole onnellisia."
"Mutta mitä sinä tarkoitat hyvyydellä?" huudahti Basil Hallward.
"Niin, mitä", toisti Dorian nojautuen tuolin selkää vasten ja katsellen lordi Henryä purppuranpunaisten kurjenmiekkojen yli, jotka seisoivat keskellä pöytää, "mitä sinä tarkoitat hyvyydellä, Harry?"
"Olla hyvä on samaa kuin olla sopusoinnussa itsensä kanssa", vastasi lordi Henry tarttuen lasinsa ohueen jalkaan valkoisilla, kapeilla sormillaan. "Epäsointu syntyy siten, että ihmistä pakoitetaan sopusointuun toisten kanssa. Jokaisen oma elämä — niin, se on kaikista tärkein. Mitä toisten ihmisten elämään tulee, niin ne eivät liikuta meitä, vaikka voivathan teeskentelijät ja puritanit kopeillen lausua siveellisiä mielipiteitään niiden johdosta. Sitä paitsi on yksilöllisyyden päämaali paljoa korkeammalla. Nykyaikainen siveys esiintyy siinä, että se alistuu aikansa mittakaavaan. Minun mielestäni jokainen sivistynyt mies, joka alistuu aikansa mittakaavaan, on suurimmassa määrässä epäsiveellinen."
"Mutta jos ihminen elää vain itseänsä varten, Harry, niin hän maksaa hirvittävän hinnan siitä", sanoi maalari.
"Niin, me saamme nykyään maksaa kaikesta liian korkean hinnan. Minun luullakseni köyhien todellinen tragedia on siinä, ettei heillä ole varaa muuhun kuin kieltäytymiseen. Kauniit synnit samoinkuin kauniit tavarat kuuluvat rikkaiden etuoikeuksiin."
"Voi toisellakin tapaa maksaa kuin rahoilla."
"Millä tavalla, Basil?"
"Ah! omantunnonvaivoilla, luullakseni, kärsimyksillä ja … niin, alentumisen tunnolla."
Lordi Henry kohotti olkapäitään. "Rakas ystävä, keskiaikuinen taide on ihastuttava, mutta keskiaikuiset ajatukset ovat vanhentuneet. Tietysti niitä voi käyttää romaaneissa. Mutta romaaneissa voi käyttää vain sitä, mistä todellisuudessa on luopunut. Usko minua, sivistynyt mies ei koskaan kadu nautintoa, ja sivistymätön mies ei tiedä mitä nautinto on."
"Minä tiedän mitä nautinto on", huudahti Dorian Gray. "Se on toisen ihailemista."
"Se on tietysti parempaa kuin olla itse ihailun esineenä", vastasi lordi Henry leikitellen hedelmillä. "Toisten ihailu on iljettävää. Naiset kohtelevat meitä aivan samalla tavalla kuin ihmiskunta jumaliaan. He jumaloivat meitä, ja me olemme pakoitetut tekemään jotain heidän hyväksensä."
"Minä tahtoisin väittää, että sen minkä he meiltä pyytävät, he ensin antavat meille", sanoi nuorukainen vakavasti. "He herättävät rakkauden eloon meissä. Heillä on oikeus vaatia sitä takaisin."
"Se on aivan totta, Dorian", sanoi Hallward.
"Ei mikään ole koskaan aivan totta", sanoi lordi Henry.
"Mutta tämä on", keskeytti Dorian. "Sinun täytyy myöntää, Harry, että naiset antavat miehille elämän kullan."
"Ehkä", huokasi hän, "mutta he vaativat sen melkein aina takaisin pikkurahoissa. Se on kiusallista. Naiset, niinkuin eräs sukkela ranskalainen kerran sanoi, innostuttavat meitä luomaan suuria mestariteoksia, mutta estävät meitä niitä suorittamasta."
"Harry, sinä olet julma! En ymmärrä, miksi minä pidän sinusta niin paljon."
"Sinä tulet aina pitämään minusta, Dorian", hän vastasi. "Tahdotteko kahvia, pojat? — Edeskäypä, kahvia, konjakkia ja paperosseja. Ei, ei paperosseja, minulla on itselläni. Basil, sinä et saa polttaa sikareja. Ota mielemmin paperossi. Paperossi on täydellisen nautinnon täydellisin perikuva. Se on täydellinen ja antaa kuitenkin vain puolinaista tyydytystä. Mitä enempää me voimme vaatia? Niin, Dorian, sinä tulet aina pitämään minusta. Minä edustan sinulle kaikkia niitä syntejä, joihin sinulla ei koskaan ole ollut rohkeutta tehdä itseäsi syypääksi."
"Mitä hullutusta sinä puhut, Harry!" huudahti nuorukainen ottaen tulta paperossiinsa hopeisesta tultaryöppyävästä lohikäärmeestä, jonka edeskäypä oli asettanut pöydälle. "Lähdetään teatteriin. Kun Sibyl tulee näyttämölle, niin saat uuden elämän ihanteen. Hän avaa sinulle maailman, jota et koskaan ole tuntenut."
"Minä olen koettanut kaikkia", sanoi lordi Henry silmissään väsynyt ilme, "mutta minä olen aina altis vastaanottamaan uusia vaikuttimia. Mutta minä pelkään, ettei sellaisia ole enää minun varaltani. Ehkäpä sinun ihmeellinen tyttösi voi kuitenkin temmata minut mukanaan. Minä rakastan näytelmätaidetta. Se on paljoa todellisempaa kuin elämä. Lähdetään nyt, Dorian, tule sinä minun kanssani. Olen pahoillani, Basil, mutta minun vaunuissani on vain tilaa kahdelle. Sinä saat ottaa ajurin."
He nousivat pöydästä, panivat päällystakit päälleen ja tyhjensivät kahvikuppinsa seisoalta. Maalari oli ääneti ja hajamielinen. Hänen mieltänsä painosti. Hänen oli vaikea ajatella tätä avioliittoa, ja kuitenkin se oli hänestä onnellisempaa kuin moni muu asia, joka olisi voinut tapahtua. Hetken kuluttua he astuivat kaikin alas portaita. Hän ajoi yksin, niinkuin oli sovittu ja seurasi pienten ajoneuvojen tuikkivia tulia edessänsä. Hänet valtasi omituinen yksinäisyyden tunne. Hän tunsi ettei Dorian Gray voisi enää koskaan olla hänelle sama kuin ennen. Elämä oli tullut heidän väliinsä… Hänen silmänsä synkistyivät, ja väkirikkaat, valoisat kadut häämöittivät himmeinä hänen edessänsä. Kun ajoneuvot pysähtyivät teatterin edustalle, niin oli hän mielestään tullut vuosia vanhemmaksi.
Miten lie ollutkaan tänä iltana, teatteri oli täpösen täynnä, ja lihava juutalainen johtaja oli heitä ovella vastassa, kiiltävä, väräjävä hymyily huulilla, joka veti hänen suunsa aina korviin saakka. Hän saattoi heidät aitioon jonkunmoisella korskealla nöyryydellä, liikutteli lihavia, hohtokivillä koristettuja sormiaan ja puhui kimakalla äänellä. Dorian Gray inhosi häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut katselemaan Mirandaa ja nähnytkin Calibanin. Lordi Henryä hän sitä vastoin melkein miellytti. Ainakin hän sitä vakuutti ja pudisti hänen kättänsä. Ja samalla hän sanoi olevansa ylpeä tavatessaan miehen, joka oli keksinyt todellisen neron ja kärsinyt vararikon runoilijan vuoksi. Hallward katseli huviksensa takapermannolla istuvia ihmisiä. Kuumuus oli hirveän tukahduttava ja jättiläiskruunu loisti kuin suuri kultalehtinen georgini. Nuoret miehet gallerialla olivat riisuneet yltään takit ja liivit ja ripustaneet ne laidan yli. He puhuivat toisilleen teatterin poikki ja söivät appelsiineja prameapukuisten tyttöjen kanssa, jotka istuivat heidän rinnallaan. Muutamat naiset takapermannolla naureskelivat. Heidän äänensä olivat kimakat ja epäsointuiset. Korkkien paukkumista kuului ravintolan puolelta.
"Onpa tämäkin paikka, josta jumalattarensa voi löytää!" sanoi lordiHenry.
"Niin!" vastasi Dorian Gray. "Täältä minä hänet löysin, ja hän on jumalallisin kaikista elävistä olennoista. Kun hän näyttelee, niin unohtaa koko maailman. Nämä kurjat, raa'at ihmiset, joilla on karheat kasvot ja epähieno käytös, muuttuvat kerrassaan, kun hän astuu näyttämölle. He istuvat hiljaa ja katselevat häntä. He itkevät ja nauravat hänen käskystänsä. Hän saa heidät yhtä herkiksi kuin viulun. Hän hypnotiseraa heitä, ja silloin tuntee selvästi, että he ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin."
"Samaa lihaa ja verta kuin mekin! Ah, toivottavasti ei!" huudahti lordiHenry, joka tarkasteli galleriayleisöä kiikarillansa.
"Älä välitä hänestä, Dorian", sanoi maalari. "Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat, ja minä uskon tuohon tyttöön. Jokaisen, jota sinä rakastat, täytyy olla ihmeellisen, ja jokainen tyttö, joka voi vaikuttaa toisiin sillä tavalla kuin sinä kuvailet, on varmaan hieno ja jalo. Hallita omia aikalaisiaan — sitä kannattaa tehdä. Jos tuo tyttö voi antaa sielun noille ihmisille, jotka ovat eläneet ilman sitä, jos hän voi herättää kauneudentunteen ihmisissä, joiden elämä on ollut likainen ja ruma, jos hän voi karkoittaa heidän itsekkäisyytensä ja opettaa heitä itkemään toisten surujen tähden, niin hän täydellisesti ansaitsee sinun ihailuasi, ansaitsee koko maailman ihailun. Minä hyväksyn täydellisesti sinun naimisesi. Ensin en ollut sitä mieltä, mutta nyt myönnän sinun olevan oikeassa. Jumalat ovat luoneet Sibyl Vanen sinua varten. Ilman häntä et olisi ollut täydellinen."
"Kiitos, Basil", vastasi Dorian Gray pusertaen hänen kättään. "Minä tiesin, että sinä ymmärtäisit minua. Harry on niin kyynillinen, hän peloittaa minua. Mutta nyt soitto alkaa. Se on aivan hirveää, mutta sitä ei kestä enempää kuin viisi minuuttia. Sitten esirippu nousee, ja te saatte nähdä tytön, jolle minä olen valmis uhraamaan koko elämäni, jolle olen antanut kaiken sen mikä minussa on hyvää."
Neljännestuntia myöhemmin myrskyisten suosionosoitusten kajahtaessa Sibyl Vane astui näyttämölle. Niin, hän oli todellakin ihastuttava — suloisin olento, arveli lordi Henry, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen arat liikkeensä ja hämmästyneet silmänsä muistuttivat metsähirveä. Hieno puna, ikäänkuin ruusun varjo hopeakuvastimen pinnalla, kohosi hänen poskilleen kun hän katseli täyttä, ihastunutta katsomoa. Hän astui pari askelta taakse, ja hänen huulensa näyttivät vavahtavan. Basil Hallward kohosi pystyyn ja alkoi taputtaa käsiään. Liikkumatta, ikäänkuin unessa, istui Dorian Gray katsellen häntä. Lordi Henry tähysteli kiikarillaan ja mutisi: "Ihastuttava! Ihastuttava!"
Näyttämö esitti pylvähikköä Capuletin talossa, ja Romeo oli astunut pyhiinvaeltajan puvussaan näyttämölle yhdessä Mercution ja toisten ystäviensä kanssa. Orkesteri soitti niin hyvin kuin se taisi muutamia tahteja ja tanssi alkoi. Keskellä kömpelöjen, huonosti puettujen näyttelijöiden joukkoa liikkui Sibyl Vane ikäänkuin ilmestys ihanammasta maailmasta. Hänen vartalonsa huojui tanssissa kuin kukka veden pinnalla. Hänen kaulansa oli kaareva kuin valkoisen liljan varsi. Hänen kätensä näyttivät olevan veistetyt viileästä norsunluusta.
Mutta hän tuntui ihmeen väliäpitämättömältä. Hän ei osoittanut vähintäkään iloa luodessaan silmänsä Romeoon. Nuo muutamat sanat, jotka hänellä oli sanottavana:
Kätenne täten liiaks syytä saa, se hartahan vaan täytti toiminnon; saa pyhän kättä hurskas koskettaa, ja kädenanto hurskaan muisku on —
sekä seuraavan lyhyen puhelun hän lausui lävitsensä teeskennellyllä tavalla. Ääni oli ihana, mutta sen sävy oli aivan väärä. Sen värityskin oli väärä. Se hävitti kokonaan kaiken elon runosta. Se teki intohimon epätodelliseksi.
Dorian Gray kalpeni tarkatessaan häntä. Hän oli aivan ymmällä ja tuskissansa. Ei kumpainenkaan hänen ystävistänsä uskaltanut sanoa hänelle sanaakaan. Tyttö oli heidän mielestään kerrassaan mahdoton. He olivat hirveästi pettyneet.
Mutta he tiesivät, että jokaisen Julian tulikoetus oli toisen näytöksen balkongikohtauksessa. He odottivat sitä. Jos hän siinäkin pettäisi, niin hänestä ei ollut mihinkään.
Hän näytti ihastuttavalta astuessaan kuutamoon. Sitä ei voinut kieltää. Mutta hänen teeskennelty näyttelemisensä oli sietämätöntä ja yltyi vain mitä pitemmälle hän pääsi. Hänen liikkeensä olivat järjettömän luonnottomia. Hän liioitteli kaikkea mitä hänen tuli sanoa. Tuon ihanan kohdan —
Yön huntu, näet, on kasvoillani; muuten häpeän puna punais poskeni, kun puheeni sa tämänöiset kuulit —
hän lausui koulutytön kiusallisella täsmällisyydellä, jota joku toisluokkainen kaunoluvun opettaja on opettanut lausumaan. Kun hän nojautui balkongin yli ja tuli tähän ihanaan kohtaan —
Iloni vaikk' olet, tänöisestä en liitost' iloitse. Se liian nopsaa, kiireist', äkkinäist' on; se liiaks salaman on kaltaista, mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi: nyt salamoipi! Armas, hyvää yötä! Taas yhtyissämme, lemmen itu tämä on kaunis kukka, kesän kypsyttämä —
niin hän lausui sanat, ikäänkuin niillä ei olisi ollut mitään merkitystä hänelle. Se ei ollut hermostumista, sillä hän oli aivan tyyni. Se oli vain huonoa taidetta. Täydellinen fiasko.
Kappale ei voinut ylläpitää edes takapermannon ja gallerian sivistymättömän yleisön innostusta. He tulivat levottomiksi ja alkoivat puhua ääneen ja viheltää. Juutalainen, joka seisoi etuparven perällä polki jalkaansa ja kiroili vihoissaan. Ainoa levollinen henkilö oli tyttö itse.
Toisen näytöksen jälkeen alkoivat myrskyiset vihellykset, ja lordi Henry nousi tuoliltaan ja pani päällystakin päälleen. "Tyttö on ihmeen kaunis, Dorian", hän sanoi, "mutta hän ei osaa näytellä. Lähdetään pois."
"Minä tahdon nähdä näytelmän loppuun asti", sanoi nuorukainen kovalla, katkeralla äänellä. "Olen kovin pahoillani, että teiltä minun tähteni on mennyt kokonainen ilta hukkaan. Teidän täytyy suoda se minulle anteeksi."
"Rakas Dorian, minun luullakseni miss Vane on huononvointinen", keskeytti Hallward puhetta. "Me tulemme uudestaan toisen kerran."
"Minä toivoisin, että hän olisi huononvointinen", vastasi Dorian. "Mutta minusta tuntui, että hän aivan yksinkertaisesti vain on tunteeton ja kylmä. Hän on kokonaan muuttunut. Eilen illalla hän oli suuri taiteilija. Tänään hän on tuskin tavallinen, keskinkertainen näyttelijä."
"Älä puhu noin ihmisestä, jota sinä rakastat, Dorian. Rakkaus on ihmeellisempi kuin taide."
"Ne ovat kumpikin vain eri matkimismuotoja", huomautti lordi Henry. "Mutta lähdetään nyt pois. Dorian, älä sinäkään jää tänne. Huono näytteleminen ei vaikuta hyvää ihmisen moraaliin. Sitä paitsi en luule, että vaadit vaimoasi näyttelemään. Mitäpä sillä siis väliä, vaikka hän näytteleekin Juliaa kuin puunukke? Hän on hyvin suloinen, ja jos hän tuntee elämää yhtä vähän kuin näyttelemistaidetta, niin hän on sinulle ihastuttava kokemus. On olemassa vain kaksi lajia ihmisiä, jotka todellakin ovat ihastuttavia — ne, jotka tietävät aivan kaikki, ja ne, jotka eivät tiedä kerrassaan mitään. Hyvä Jumala, rakas ystävä, älä näytä noin traagilliselta! Nuorena pysymisen salaisuus on siinä, ettei koskaan antaudu sellaisten liikutusten valtaan, jotka ovat meille sopimattomia. Tule klubiin Basilin ja minun kanssani. Me poltamme tupakkaa ja juomme Sibyl Vanen kauneuden maljan. Hän on kaunis. Mitä muuta sinä haluat?"
"Mene pois, Harry", huudahti nuorukainen. "Minä tahdon olla yksin. Basil, sinunkin täytyy lähteä. Oi! ettekö näe, että sydämeni on pakahtua?" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hänen huulensa vapisivat ja hyökäten aition perälle hän nojautui seinää vasten peittäen kasvonsa käsiinsä.
"Lähdetään pois, Basil", sanoi lordi Henry tavattoman hellä sävy äänessään; ja molemmat nuoret miehet läksivät yhdessä pois.
Vähän myöhemmin ramppitulet sytytettiin, esirippu nousi ja kolmas näytös alkoi. Dorian Gray palasi paikoilleen. Hän näytti kalpealta, kopealta ja välinpitämättömältä. Näytelmä kului vitkalleen eteenpäin ja tuntui loppumattomalta. Puolet yleisöä läksi ulos kopistaen raskaissa jalkineissaan ja ääneensä naureskellen. Se oli täydellinen fiasko. Viimeinen näytös näyteltiin melkein tyhjille penkeille. Esiripun laskeutuessa kuului tirskunaa ja rähinää.
Niinpian kuin näytäntö oli lopussa kiiruhti Dorian Gray kulissien taakse näyttelijöiden lämpiöön. Tyttö seisoi siellä yksin riemuisa ilme kasvoissaan. Hänen silmissään paloi ihmeellinen tuli. Hänen ympärillään loisti sädekehä. Hänen puoleksi avonaiset huulensa hymyilivät omalle salaisuudelleen.
Kun Dorian astui sisään, niin tyttö katsahti häneen ja ääretön onni kuvastui hänen kasvoihinsa.
"Kuinka huonosti minä näyttelin tänään, Dorian!" hän huudahti.
"Hirvittävästi!" hän vastasi katsoen hämmästyksissään tyttöön — "hirvittävästi! Se oli julmaa. Oletko sairas? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä millaista se oli. Et tiedä kuinka julmasti minä kärsin."
Tyttö hymyili. "Dorian", hän vastasi lausuen vitkalleen hänen nimensä sointuvalla äänellään, ikäänkuin se olisi ollut hunajatakin makeampaa hänen punoittaville huulilleen — "Dorian, sinun olisi pitänyt ymmärtää. Mutta ymmärräthän sinä sen ainakin nyt?"
"Mitä minun tulisi ymmärtää?" kysyi hän äkeissään.
"Minkä vuoksi tänään niin huonosti näyttelin. Minkä vuoksi tästä lähin aina tulen huonosti näyttelemään. Miksi en enää koskaan voi hyvin näytellä."
Dorian kohautti olkapäitään. "Sinä olet sairas. Sinun ei pitäisi sairaana näytellä. Sinä teet itsesi naurettavaksi. Sinä tuskastutit minun ystäviäni. Ja sinä tuskastutit minua."
Tyttö ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Ilo oli kokonaan muuttanut hänet.Hän oli onnen hurmauksen vallassa.
"Dorian, Dorian", hän huudahti, "ennenkuin tunsin sinut, näytteleminen oli minun todellista elämääni. Vain teatterissa minä elin. Minä luulin sitä todellisuudeksi. Yhtenä iltana olin Rosalinda, toisena Portia. Beatricen ilo oli minun iloani ja Cordelian suru minun suruani. Minä uskoin kaikkeen. Nuo kehnot ihmiset, joiden kanssa näyttelin, olivat minusta jumalallisia. Maalatut näyttämöt olivat minun maailmani. En tuntenut muuta kuin varjoja, ja minä luulin niitä todellisiksi. Sitten sinä tulit minun kaunis armaani! — ja sinä vapautit minun sieluni vankeudesta. Sinä opetit minulle, mitä todellinen todellisuus on. Tänä iltana, ensi kertaa eläissäni, oivalsin miten onttoa, petollista ja kehnoa se komeus oli, jossa minä olin näytellyt. Tänä iltana ensi kertaa minä huomasin, miten hirveä, vanha ja maalattu Romeo oli, että kuutamo puutarhassa oli väärää, että näyttämöllepano oli kehnoa ja että sanat, joita minun tuli lausua, olivat epätodellisia, eivät olleetkaan minun sanojani, eivät olleet sitä, mitä minä halusin sanoa. Sinä olit antanut minulle jotakin korkeampaa, jotakin jota taide vain kuvastaa. Sinä olit saattanut minua ymmärtämään mitä rakkaus todellakin on. Armaani! Armaani! Satuprinssini! Elämänruhtinaani! Minä olen kyllästynyt varjoihin. Sinä olet minulle paljoa enemmän kuin kaikki taide. Mitä minua näyttämönuket liikuttavat? Kun tulin tänne tänään, niin en käsittänyt, että kaikki oli muuttunut. Luulin voivani näytellä aivan erinomaisesti, mutta huomasinkin etten voinutkaan. Äkkiä minulle kaikki selvisi. Ja tuo tieto oli ihana. Minä kuulin heidän vihellyksensä ja minä vain hymyilin. Mitäpä he saattoivat tietää sellaisesta rakkaudesta kuin meidän? Vie minut pois täältä, Dorian — ota minut mukanasi jonnekin, jossa voimme olla aivan yksin. Minä vihaan näyttämöä. Minä voin näytellä intohimoa, jota en tunne, mutta sitä, mikä polttaa minua kuin tuli, en kykene näyttelemään. Oi, Dorian, Dorian, ymmärräthän sinä nyt mitä minä tarkoitin? Vaikka voisinkin, niin olisi se häväistystä jos näyttelisin kun itse olen rakastunut. Sinä olet sen opettanut minulle."
Dorian heittäytyi sohvalle ja käänsi pois kasvonsa. "Sinä olet tappanut minun rakkauteni", hän mutisi.
Tyttö katsoi ihmeissään häneen ja naurahti. Dorian ei vastannut mitään. Tyttö tuli hänen luoksensa ja siveli hennoilla sormillaan hänen hiuksiaan. Hän polvistui hänen eteensä ja painoi hänen kätensä huuliaan vastaan. Dorian veti ne pois ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.
Sitten hän hyökkäsi pystyyn ja astui ovelle. "Niin", huudahti hän, "sinä olet tappanut minun rakkauteni. Ennen sinä kiihoitit minun mielikuvitustani. Nyt et edes herätä uteliaisuuttani. Sinä et vaikuta minuun vähimmälläkään tavalla. Minä rakastin sinua siksi, että olit ihmeellinen, siksi että olit nerokas, siksi että sinä toteutit suurten runoilijoiden unelmia ja annoit eloa ja väriä taiteen varjoille. Sinä olet nyt heittänyt kaikki pois. Sinä olet pintapuolinen ja tyhmä. Hyvä Jumala! Kuinka hullu minä olin rakastaessani sinua! Kuinka hullu minä olen ollut? Sinä et merkitse enää mitään minulle. En tahdo enää koskaan nähdä sinua. En tahdo enää mainita sinun nimeäsi. Et aavista mitä olet ollut minulle. Mitä olet ollut… Oi, en jaksa sitä ajatellakkaan! Jospa en koskaan olisi sinua nähnytkään! Sinä olet turmellut minun elämäni runoelman. Miten vähän sinä ymmärrät rakkautta, jos luulet sen kuolettavan taiteesi! Ilman taidettasi et ole mitään. Minä olisin tehnyt sinut suureksi, kuuluisaksi ja loistavaksi. Maailma olisi jumaloinut sinua ja sinä olisit kantanut minun nimeäni. Mitä sinä nyt olet? Kolmannen luokan näyttelijätär, jolla on kauniit kasvot."
Tyttö kalpeni ja alkoi vavista. Hän väänsi käsiään ja ääni tuntui takertuvan kiinni kurkkuun.
"Sinä et ole tosissasi, Dorian?" hän mutisi. "Sinä vain näyttelet."
"Vai näyttelen! Sen minä jätän sinulle. Sinä teet sitä niin mainiosti", hän vastasi katkerasti.
Tyttö kohosi polviltaan ja tuskallinen ilme kasvoissaan hän astui Dorian luo. Hän tarttui häntä käsivarteen kiinni ja katsoi häntä silmiin. Dorian työnsi hänet luotaan. "Älä kajoo minuun!" hän huudahti.
Hiljainen valitus pääsi tytön huulilta, ja hän heittäytyi nuorukaisen jalkoihin ja makasi siinä kuin poljettu kukka. "Dorian, Dorian, älä hylkää minua!" hän kuiskasi. "Olen niin pahoillani, etten näytellyt hyvin. Minä ajattelin sinua koko ajan. Mutta minä tahdon koettaa — todellakin, minä tahdon koettaa. Minun rakkauteni sinuun, se valtasi minut niin äkkiä. Luulenpa etten koskaan olisi tuntenut sitä, jollet sinä olisi suudellut minua — jollemme olisi suudelleet toisiamme. Suutele minua, armaani. Älä jätä minua. Minun veljeni … ei, ei siitä ole väliä. Hän ei sitä tarkoittanut. Hän laski vain leikkiä. Mutta sinä, oi, etkö voi tätä iltaa antaa minulle anteeksi? Minä tahdon tehdä kovasti työtä, ja koettaa hyvittää kaikki. Älä ole minulle julma, sen vuoksi että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tämän ainoan kerranhan olen pahoittanut mieltäsi. Mutta sinä olet oikeassa, Dorian. Minun olisi pitänyt olla enemmän taiteilija. Minä olin järjetön; mutta en voinut sitä auttaa. Oi, älä hylkää minua, älä hylkää minua."
Kouristuksen tapainen nyyhkytys värisytti häntä. Hän käpertyi kokoon lattialla kuin haavoitettu eläin, ja Dorian Gray loi häneen kauniit silmänsä samalla kuin syvä halveksumisen ilme värähteli hänen hienopiirteisillä huulillansa. Sen ihmisen tunteenpurkaukset, jota me emme enää rakasta, tekevät meihin aina naurettavan vaikutuksen. Sibyl Vane tuntui hänestä hirveän melodraamalliselta. Hänen kyyneleensä ja nyyhkytyksensä ikävystyttivät häntä.
"Minä menen", sanoi Dorian vihdoin tyynellä, selvällä äänellä. "En tahdo olla sinulle epäystävällinen, mutta minun on mahdoton sinua enää nähdä. Olet pahoittanut mieltäni."
Tyttö itki hiljaa eikä vastannut mitään, mutta hän ryömi Doriania lähemmäksi. Hänen pienet kätensä ojentautuivat vaistomaisesti ja näyttivät tavoittelevan häntä. Dorian kääntyi ympäri ja läksi pois huoneesta. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei ollut enää teatterissa.
Dorian tuskin tiesi minne hän meni. Hän muisti vaeltaneensa himmeästi valaistujen katujen läpi, kulkeneensa kurjien, pimeitten porttien ja synkkien talojen ohi. Kovaääniset naiset olivat raa'asti nauraen huutaneet hänen jälkeensä. Juopot olivat horjuvin askelin kulkeneet hänen ohitsensa itsekseen puhellen kuin muodottomat apinat. Hän oli nähnyt kurjia lapsia kyhnöttävän talojen kynnyksillä ja kuullut huutoa ja kirouksia pimeiltä pihamailta.
Aamun sarastaessa hän huomasi olevansa aivan lähellä Covent Gardenia. Pimeys hälveni ja vienon valon punaamana taivas kaareutui ikäänkuin ihanaksi helmeksi. Suuret vankkurit täynnä nuokkuvia liljoja vierivät vitkalleen pitkin sileää, tyhjää katua. Ilma oli täynnä kukkien väkevää tuoksua, ja niiden kauneus näytti lievittävän hänen tuskaansa. Hän seurasi kuormaa torille saakka ja katseli, miten miehet purkivat vaunulastiaan. Valkeapukuinen ajaja tarjosi hänelle muutamia kirsikoita. Hän kiitti häntä, ja ihmetteli miksikähän mies kieltäytyi ottamasta vastaan maksua, ja alkoi ääneti syödä niitä. Ne olivat sydänyön aikana poimitut ja kuun viileys oli tunkeutunut niihin. Pitkä jono poikia, jotka kantoivat suurissa koreissa monivärisiä tulpaaneja ja keltaisia ja punaisia ruusuja, kulki hänen ohitsensa tunkeutuen suurten vihanneskasojen välitse. Katoksen alla, jota harmaat, auringonpaahtamat pilarit kannattivat, odotti joukko likaisia, avopäisiä tyttöjä huutokaupan loppumista. Toiset tunkeilivat torilla olevien kahvilojen edustalla. Raskaat vankkurihevoset luisuivat ja polkivat liukkailla katukivillä, ravistellen kulkusiaan ja valjaitaan. Jotkut ajajat olivat heittäytyneet makaamaan säkkiläjälle. Kirjavakaulaiset ja punajalkaiset kyyhkyset hyppelivät edes-takaisin noukkien siemeniä.
Hetken kuluttua Dorian Gray huusi ajuria ja ajoi kotiin. Jonkun aikaa hän seisoskeli rappusilla katsellen ympärilleen ja tarkastellen hiljaista toria, sen kiiltäviä, suljettuja ikkunoita ja kirjavia uutimia. Taivas oli nyt opaalinvärinen, ja talojen katot kimaltelivat hopeanhohteisina sitä kohti. Eräästä savupiipusta vastapäätä kohosi hieno savukiehkura. Se kierteli kuin sinipunertava nauha helmiäisvärisessä ilmassa.
Suuressa kullatussa venetsialaisessa lyhdyssä, joka aikoinaan oli ryöstetty jonkun doogin gondolista ja nyt riippui suuren, tammella laudoitetun etehisen katossa, paloi yhä kolme lekuttelevaa kynttilän liekkiä, ikäänkuin ohuita, sinertäviä, tulenreunustamia terälehtiä. Hän sammutti ne ja heitettyään päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle, hän kulki kirjaston kautta alakerroksessa olevaan makuuhuoneesensa, suureen kahdeksankulmaiseen huoneesen, jonka hän hiljattain, seuraten vastaherännyttä ylellisyyshaluansa, oli sisustuttanut uudestaan renessansitapeteilla, mitkä hän oli löytänyt asumattomasta ullakkokamarista Selby Royalista. Kun hän käänsi oven kahvaa, niin hänen silmänsä osuivat muotokuvaan, jonka Basil Hallward oli maalannut hänestä. Hän kavahti hämmästyneenä askeleen taakse. Sitten hän meni omaan huoneesensa hiukan hämmentyneen näköisenä. Epäröiden hän otti kukan takkinsa napinlävestä. Sitten hän palasi takaisin kirjastoon, astui kuvan eteen ja tarkasteli sitä. Himmeässä, heikossa valossa, joka virtasi sisään kellertävien silkkiuutimien läpi, kasvot näyttivät hiukan muuttuneilta. Ilme oli toinen kuin ennen. Olisi voinut väittää, että suun ympärillä karehteli nyt julmuuteen vivahtava piirre. Se oli hyvin merkillistä.
Hän kääntyi poispäin, astui ikkunan ääreen ja veti ylös uutimet. Kirkas aamuvalo virtasi huoneesen ja karkoitti oudot varjot pimeihin sokkeloihin, jonne ne jäivät väräjämään. Mutta vieras ilme, jonka hän oli huomannut muotokuvan kasvoissa, näytti yhä siinä pysyvän, ja muuttuvan entistään selvemmäksi. Kimaltelevassa, voimakkaassa auringonvalossa esiintyivät julmuutta ilmaisevat piirteet suun ympärillä niin selvinä, ikäänkuin hän olisi katsahtanut peiliin suoritettuaan jonkun ilkityön.
Häntä värisytti, ja otettuaan pöydältä soikean peilin, jonka kehyksessä norsunluiset kupidot kisailivat — sekin yksi lordi Henryn monista lahjoista — hän loi silmänsä nopeasti sen kiiltävää syvyyttä kohti. Sellaista piirrettä ei ollut hänen punaisten huuliensa ympärillä. Mitä tuo saattoi merkitä?
Hän hieroi silmiään, astui aivan kuvan eteen ja tarkasteli sitä uudelleen. Katsellessaan itse maalausta hän ei voinut huomata minkäänlaista muutosta, mutta sittenkin ilme oli muuttunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Se ei ollut turhaa mielikuvitusta, vaan julmaa todellisuutta.
Hän heittäytyi tuoliin ja rupesi ajattelemaan. Äkkiä hänen mieleensä muistui mitä hän oli sanonut Basil Hallwardin atelierissa samana päivänä, jolloin kuva oli valmistunut. Niin, hän muisti sen täsmällensä. Hän oli lausunut sen järjettömän toiveen, että hän itse saisi pysyä nuorena, mutta että kuva vanhenisi, että hänen oma kauneutensa ei kuihtuisi, vaan että maalattu kuva kantaisi hänen intohimojensa ja syntiensä taakkaa, että maalattuun kuvaan suru ja ajatukset uurtaisivat vakonsa, mutta että hän itse saisi säilyttää vasta heränneen nuoruutensa ensi kukoistuksen ja sulouden. Oliko hänen toivonsa toteutunut? Sehän olisi ollut mahdotonta. Yksin sellainen ajatuskin oli mahdoton. Ja kuitenkin, tuossahan oli kuva hänen edessänsä, ja sen suun ympärillä karehteli julma piirre.
Julma! Oliko hän ollut julma? Syy oli tytön, eikä hänen. Hän oli uneksinut, että tytöstä tulisi taiteilija, oli rakastunut häneen sen vuoksi, että hän oli luullut häntä suureksi. Sitten tyttö oli pahoittanut hänen mieltänsä. Hän oli ollut pintapuolinen ja kelvoton. Mutta sittenkin hänet valtasi katumuksen tunne, kun hän muisti miten tyttö oli maannut maassa hänen jalkojensa juuressa ja nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Hän muisti miten kylmästi hän oli katsellut häntä. Miksi hän oli tuollainen? Miksi hänen sielunsa oli luotu senkaltaiseksi? Mutta olihan hänkin kärsinyt. Niinä kolmena hirveänä tuntina näytännön kestäessä hän oli kokenut koko vuosisadan tuskat ja kärsimykset. Olihan hänen oma elämänsä samanarvoinen kuin tytönkin. Tyttö oli turmellut häneltä illan, jos kohta hän oli loukannutkin tyttöä koko elämän ajaksi. Mutta naiset jaksavat kantaa surua paremmin kuin miehet. He elävät tunteillansa. He ajattelevat vain tunteitansa. Kun he ottavat rakastajan itsellensä, niin he tekevät sen vain siksi, että heillä olisi joku, jonka kanssa he voisivat saada aikaan kohtauksia. Lordi Henry oli sanonut sen hänelle ja lordi Henry tunsi naiset. Miksi hän antaisi Sibyl Vanen häiritä rauhaansa? Eihän hän merkinnyt hänelle enää mitään.