Dorian astui ulos huoneesta ja alkoi nousta portaita ylös Basil Hallwardin seuratessa häntä. He kulkivat ääneti, niinkuin ihmiset vaistomaisesti yöllä kulkevat. Lamppu heitti eriskummallisia varjoja seinälle ja portaille. Tuulenpuuska kilisti ikkunaruutuja.
Kun he pääsivät portaiden yläpäähän, niin Dorian laski lampun lattialle ja ottaen avaimen esille hän väänsi lukkoa. "Sinä siis haluat sitä tietää, Basil?" hän kysyi hiljaisella äänellä.
"Kyllä."
"Sepä hyvä", hän vastasi hymyillen. Sitten hän lisäsi kovalla äänellä: "Sinä olet ainoa ihminen, jolla on oikeutta tietää minusta kaikki. Sinä olet vaikuttanut minun elämääni enemmän kuin aavistatkaan", ja ottaen lampun maasta hän avasi oven ja astui sisään. Kylmä viima puhalsi heitä vastaan ja lampusta kohosi äkkiä synkkä oransinkeltainen liekki. Häntä värisytti. "Sulje ovi", kuiskasi hän asettaen lampun pöydälle.
Hallward katseli ympärilleen hämmästyneenä. Tuntui siltä kuin huonetta ei olisi käytetty vuosikausiin. Vaalennut flandrilainen gobeliini, peitetty taulu, vanha italialainen arkku, ja melkein tyhjä kirjahylly — siinä kaikki mitä huoneessa näytti olevan, paitsi yhtä tuolia ja pöytää. Kun Dorian Gray sytytti puoleksi palaneen kynttilän uuninreunalla, niin Basil huomasi että koko huone oli täynnä tomua ja että matto oli repaleinen. Hiiri rapisteli laudoituksen takana. Ilma oli kostea ja ummehtunut.
"Vai luuletko sinä, ettei kukaan muu paitsi Jumala voisi nähdä ihmisen sielua, Basil? Vedä tuo verho syrjään, niin saat nähdä minun sieluni."
Ääni oli kova ja julma.
"Sinä olet hullu, Dorian, tai sitten sinä teeskentelet", mutisi Hallward rypistäen kulmakarvojaan.
"Etkö tahdo? Sitten minun täytyy tehdä se itse", sanoi nuori mies, ja hän veti verhon syrjään ja heitti sen lattialle.
Kauhun huuto pääsi maalarin huulilta kun hän näki nuo hirveät kasvot, jotka himmeässä valossa irvistivät hänelle. Niiden ilmeessä oli jotakin, joka herätti hänessä inhoa ja kauhua. Hyvä Jumala, Dorian Grayn omat kasvothan tuossa katselivat häntä! Tuo salaperäinen voima, mikä se sitten lienee ollutkin, ei ollut vielä kokonaan hävittänyt niiden ihmeellistä kauneutta. Vielä oli kullan kiiltoa harvenneissa hiuksissa ja hiukan punaa aistillisissa huulissa. Vähän sinistä suloutta oli säilynyt myös turvonneihin silmiin, eikä hienosti meislattujen sieramien eikä kaunismuotoisen kaulan jalot piirteet olleet vielä kokonaan kadonneet. Niin, se oli Dorian itse. Mutta kuka oli sen maalannut? Hän oli tuntevinaan siinä oman pensselinsä jälkiä ja kehät olivat hänen piirtämänsä. Mutta olihan se aivan mahdotonta. Hän tarttui tuskallisesti kynttilään ja valaisi sillä kuvaa. Vasempaan kulmaan oli hänen oma nimensä piirretty korkeilla punaisilla kirjaimilla.
Se oli inhottava parodia, halpamainen karrikatyyri. Tätä hän ei ollut koskaan maalannut. Ja sittenkin se oli hänen työtään. Hän tiesi sen, ja hänestä tuntui, että hänen kuuma verensä äkkiä jähmettyi jääksi. Hänenkö työnsä? Mitä se merkitsi? Miksi se oli muuttunut? Hän kääntyi taakseen ja katsoi Dorian Grayhin murtunein silmin. Hänen suunsa värähteli ja hänen kielensä oli niin kuiva, ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi. Hän siveli kädellä otsaansa. Se oli tahmeana hiestä.
Nuori mies nojasi uunin reunaa vasten ja tarkasteli Basilia tuolla omituisella katseella, joka kohoaa katselijoiden kasvoihin, jotka haltioituneina seuraavat jonkun suuren taiteilijan näyttelemistä. Se ei ilmaissut todellista surua, mutta ei myöskään todellista iloa. Siinä näkyi vain katselijan kiihkoa, ja ehkä myös voitonriemun välkettä silmissä. Hän oli irroittanut kukan napinlävestään ja haisteli sitä, tai oli ainakin haistelevinaan.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Hallward vihdoin. Hänen äänensä kajahti terävältä ja vieraalta hänen omissa korvissaan.
"Vuosia sitten, kun olin vielä hyvin nuori", sanoi Dorian Gray rutistaen kukkaa kädessään, "sinä tapasit minut, imartelit minua ja opetit minulle turhamaisuutta. Eräänä päivänä sinä esitit minulle erään ystäväsi, joka selitti minulle nuoruuden ihmeitä, ja sinä valmistit minun muotokuvani, joka opetti minua ymmärtämään kauneuden ihmeitä. Hulluna hetkenä, en tiedä vieläkään, kadunko sitä vai en, minä lausuin ilmi toivomuksen, sinä sanoisit sitä ehkä rukoukseksi…"
"Muistan sen hyvin! Oi, miten hyvin sen muistankaan! Ei! Se on mahdotonta. Huone on kostea. Kuva on homehtunut. Ehkäpä värissä on ollut jotain myrkkyä. Minä sanon sinulle, että se on mahdotonta."
"Ah, mikä on mahdotonta?" mutisi nuori mies astuen ikkunan luo ja nojaten otsansa kylmään, sumusta kostuneesen ruutuun.
"Sinä sanoit hävittäneesi kuvan."
"Minä olin väärässä. Se on hävittänyt minut."
"Minä en usko, että se on minun maalaamani."
"Etkö näe siinä ihannettasi?" sanoi Dorian katkerasti.
"Minun ihanteeni, niinkuin sinä sitä nimität…"
"Niinkuin sinä sitä nimitit."
"Siinä ei ollut mitään pahaa, eikä häpeällistä. Sinä olit minulle sellainen ihanne, jota en koskaan enää ole tavannut. Nuo ovat satyyrin kasvot."
"Ne ovat minun sieluni kasvot!"
"Hyvä Jumala, millaista olentoa minä olen jumaloinut! Sillä on perkeleen silmät."
"Jokaisen ihmisen sielussa on taivas ja helvetti, Basil", huudahtiDorian tehden epätoivoisen liikkeen.
Hallward kääntyi taas kuvaa kohti ja katseli sitä. "Hyvä Jumala, jos se on totta", hän huudahti, "ja jos tuolla tavalla olet turmellut elämäsi, niin olet paljoa pahempikin kuin miksi panettelijat sinua luulevat!" Hän valaisi kynttilällä jälleen kuvaa ja tarkasteli sitä. Pinta näytti olevan aivan turmeltumaton, aivan sellainen kuin hän sen oli kädestään jättänyt. Varmaan tuo hävitys oli tullut sisältäpäin. Jonkun sisällisen prosessin voimasta synnin spitalitauti syövytti kuvaa. Ruumiin mätäneminen kosteassa haudassa ei ollut yhtä kauheaa.
Hänen kätensä vapisi, kynttilä putosi jalasta lattialle ja sihisi. Hän polki jalallaan sen päälle ja sammutti sen. Sitten hän heittäytyi horjuvalle tuolille pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.
"Hyvä Jumala, Dorian, mikä läksytys! Mikä hirveä läksytys!" Vastausta ei kuulunut, mutta hän eroitti nuoren miehen nyyhkytyksen ikkunan luota. "Rukoile, Dorian, rukoile", hän mutisi! "Mitenkä meitä opetettiinkaan sanomaan lapsuudessamme? 'Älä johdata meitä kiusaukseen. Anna meille meidän syntimme anteeksi. Päästä meitä pahasta'. Rukoillaan yhdessä. Sinun ylpeytesi rukous on täyttynyt. Sinun katumuksesi rukous menee myös täytäntöön. Minä jumaloin sinua liiaksi. Nyt olen saanut rangaistukseni. Sinä jumaloit itseäsi liiaksi! Me olemme molemmat tulleet rangaistuksi."
Dorian Gray kääntyi hitaasti taakseen ja katseli häntä kyyneltynein silmin. "Se on liian myöhäistä, Basil", hän änkytti.
"Ei koskaan ole liian myöhäistä, Dorian. Polvistukaamme yhdessä ja koettakaamme, emmekö muistaisi vielä rukousta. Eikö ole jotain tämäntapaista lausetta: 'Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, niin heidän pitää lumivalkeaksi tuleman'?"
"Nuo sanat eivät merkitse minulle enää mitään".
"Älä sano sitä. Olet tehnyt kylliksi pahaa elämässäsi. Hyvä Jumala! Etkö näe miten tuo kirottu kuva vilkuu meihin?"
Dorian Gray vilkaisi kuvaan, ja äkkiä selittämätön vihan tunne Basil Hallwardia kohtaan valtasi hänet, ikäänkuin kuva olisi sen hänessä herättänyt ja kuiskannut sen hänen korvaansa inhottavilla huulillaan. Takaa-ajetun eläimen hurja kiihko villitsi hänet, ja hän tunsi inhoa tuota miestä kohtaan, joka istui pöydän ääressä, inhosi häntä enemmän kuin ketään muuta koko elämässään. Hän silmäsi hurjana ympärilleen. Jotain kirkasta loisti maalatun arkun kannella aivan hänen edessään. Hänen silmänsä osui siihen. Hän tiesi mikä se oli. Hän oli tuonut tuon veitsen mukanaan pari päivää sitten katkoaksensa nuoran pätkän, ja unohtanut sen tänne. Hitaasti hän liikkui sitä kohti, astuen Hallwardin ohi. Heti kun hän pääsi hänen taaksensa, hän tarttui veitseen ja käännähti ympäri. Hallward liikahti tuolissaan, ikäänkuin hän olisi aikonut nousta ylös. Dorian hyökkäsi häntä kohti ja työnsi veitsen suureen valtimoon korvan taakse, painaen miehen pään pöytää vasten ja iskien häntä veitsellä yhä uudestaan ja uudestaan.
Kuului tukahdettua ähkymistä ja sellaista kauheaa korisemista rinnassa, kun veri on tukahduttaa ihmisen. Kolme kertaa ojossa-olevat kädet kohosivat suonenvedontapaisesti ja tavoittelivat jäykin sormin ilmaa. Dorian iski häntä vielä kahdesti, mutta mies ei liikkunut. Hän odotti vielä hetkisen, painaen päätä yhä vasten pöytää. Sitten hän heitti veitsen pöydälle ja jäi kuuntelemaan.
Hän ei voinut kuulla muuta kuin hiljaista tippumista kuluneelle matolle. Hän avasi oven ja astui ulos portaille. Talo oli aivan ääneti. Ei kukaan liikkunut. Hetken aikaa hän seisoi nojautuneena käsinojaan ja tähysteli mustaan, hiljaiseen pimeyteen. Sitten hän otti avaimen lukosta ja palasi takaisin huoneesen, sulkien oven jäljissään.
Kuollut istui yhä tuolilla, nojautuneena pöydän yli, selkä kumarassa, käsivarret riipuksissa. Jollei niskassa olisi ollut ammoittavaa haavaa ja tahmeaa, mustaa lätäkköä lattialla, joka yhä laajenemistaan laajeni, niin olisi voinut luulla miehen nukkuvan.
Kuinka nopeasti tuo kaikki oli tapahtunut! Hän oli niin ihmeellisen tyyni, ja astuen ikkunan luo hän avasi sen ja meni balkongille. Tuuli oli hajoittanut sumun, ja taivas loisti kuin äärettömän riikinkukon pyrstö, täynnä tuhansia kimaltelevia silmiä. Hän katsoi alas kadulle ja näki poliisin kiertävän hiljaisten talojen ympäri ja valaisevan lyhdyllään niiden portteja. Kadunkulmasta sukelsi näkyviin rämisevän ajurin punainen tuli ja katosi jälleen. Nainen, huivi hartioillaan, hiipi hitaasti ja horjuen seinää pitkin. Vähä-väliä hän pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Sitten hän alkoi laulaa raa'alla äänellä. Poliisi astui häntä kohti ja sanoi hänelle jotakin. Hän hoiperteli pois nauraen. Kylmä tuuli puhalsi yli torin. Kaasulyhdyt lekottelivat ja lehdettömät puut ravistivat mustia, routaisia oksiaan edes ja takaisin. Dorian värisi ja palasi takaisin huoneesen, sulkien ikkunan.
Tultuaan ovelle hän käänsi avainta ja avasi oven. Hän ei edes vilkaissut kuolleesen. Hänen mielestään oli parasta, että tapaus pysyi niin hämäränä kuin suinkin. Ystävä, joka oli maalannut tuon onnettoman, vain turmiota tuottaneen kuvan, oli kadonnut hänen elämästään. Siinä kyllin.
Sitten hän muisti lampun. Se oli harvinaista, maurilaista tekoa himmeästä hopeasta, jossa oli oxiderattuja teräskoristeita ja suuria turkoseja. Ehkä palvelija kaipaisi sitä ja kysyisi minne se oli joutunut. Hän epäröi hetken aikaa, sitten hän kääntyi takaisin ja otti sen pöydältä. Hän ei voinut välttää näkemästä kuollutta. Kuinka hiljaa hän oli! Miten kauhean pitkältä hänen valkoiset kätensä näyttivät! Aivan kuin jokin hirveä vahakuva.
Lukittuaan oven jälkeensä hän hiipi hiljaa portaita alas. Portaat rasahtelivat, ikäänkuin ne olisivat tuskasta äännelleet. Hän pysähtyi usean kerran ja kuunteli. Ei, kaikki oli hiljaa. Hänen omat askeleensa vain olivat kajahtaneet.
Kun hän saapui kirjastoon, niin hän näki laukun ja päällystakin nurkassa. Ne olivat jonnekin piiloitettavat. Hän avasi laudoituksessa olevan salaisen seinäkaapin, jossa hän säilytti omat kummalliset valepukunsa, ja pani ne sinne. Helposti hän polttaisi ne jäljestäpäin. Sitten hän katsoi kelloaan. Se oli kahtakymmentä yli yhden.
Hän istahti ja alkoi miettiä. Joka vuosi — melkeinpä joka kuukausi ihmisiä hirtettiin Englannissa samasta rikoksesta, jonka hän nyt oli tehnyt. Ilmassa oli ollut mieletöntä murhankiihkoa. Jokin punainen tähti oli tullut liian lähelle maata… Ja sittenkin, mitä todisteita oli häntä vastaan? Basil Hallward oli lähtenyt talosta puoli yhdeltätoista. Ei kukaan ollut nähnyt hänen palaavan. Useimmat palvelijoista olivat Selby Royalissa. Hänen kamaripalvelijansa nukkui… Parisiin! Niin. Parisiin Basil oli lähtenyt yöjunalla, niinkuin hän oli aikonutkin. Hän vietti niin omituista erakkoelämää, että kuukausia saattoi kulua, ennenkuin mitään epäilyksiä heräisi. Kuukausia! Kaikki jäljet saattoivat sitä ennen kadota.
Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Hän otti turkkinsa ja takkinsa ja meni ulos eteiseen. Siinä hän pysähtyi kuullessaan poliisin hitaat ja raskaat askeleet katukäytävältä ja nähdessään lyhdyn valon kuvastuvan ikkunaan. Hän odotti henkeään pidätellen.
Hetken kuluttua hän avasi oven, puikahti ulos ja sulki sen varovasti jälkeensä. Sitten hän alkoi soittaa kelloa. Viiden minuutin kuluttua kamaripalvelija tuli puolipukimissaan ja unisena eteiseen.
"Olen pahoillani, että minun oli pakko herättää teidät, Francis", hän sanoi astuessaan sisään; "mutta avain oli minulta unohtunut. Mitä kello on?"
"Kymmenen minuuttia yli kahden, herra", vastasi mies katsoen kelloaan.
"Kymmenen minuuttia yli kahden? Kuinka myöhäistä. Herättäkää minut huomenna yhdeksältä. Minulla on hiukan työtä."
"Hyvä, herra."
"Onko kukaan käynyt täällä tänä iltana?"
"Mr. Hallward, herra. Hän odotti täällä kello yhteentoista asti, ja sitten hän meni asemalle."
"Oi, sepä ikävä etten tavannut häntä. Jättikö hän mitään sanaa?"
"Ei, herra. Hän sanoi vain kirjoittavansa teille Parisista, jollei hän tapaisi teitä klubissa."
"Se on hyvä, Francis. Älkää unohtako herättää minua kello yhdeksältä."
"En, herra."
Mies hiipi pois tohveleissaan käytävätä pitkin.
Dorian Gray heitti päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle ja meni kirjastoon. Neljännestunnin hän astui edes-takaisin huoneessa purren huultaan ja miettien. Sitten hän otti hyllyltä aateliskalenterin ja selaili lehtiä. "Alan Campbell, 152, Hertford street, Mayfair." Aivan oikein. Sitä miestä hän juuri tarvitsi.
Seuraavana aamuna kello yhdeksän palvelija toi sisään shokolaadia tarjottimella ja avasi ikkunaluukut. Dorian nukkui aivan rauhallisesti oikealla kyljellään, käsi posken alla. Hän näytti nuorelta pojalta, joka oli väsynyt leikin tai lukujen jälkeen.
Palvelija kosketti häntä kahdesti olkapäähän ennenkuin hän heräsi, ja kun hän avasi silmänsä, niin hieno hymy karehti hänen huulillaan, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotain suloista unta. Mutta hän ei ollut uneksinut yhtään. Yö oli kulunut rauhallisesti, ilman iloisten tai tuskallisten kuvien häiriötä. Mutta nuoret hymyilevät ilman minkäänlaista syytä. Siinä onkin heidän suurin suloutensa.
Hän kääntyi toiselle puolelle ja nojaten kyynärpäähänsä alkoi maistella shokolaadia. Lempeä marraskuun aurinko paistoi sisään huoneesen. Taivas oli pilvetön, ja ilma lämmin. Tuntuipa melkein kuin olisi ollut kevätaamu.
Vähitellen kuluneen yön tapahtumat palasivat äänettömin, verentahraamin askelin hänen aivoihinsa ja muuttuivat peloittavan selviksi. Häntä värisytti muistellessaan mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, ja hetkeksi hänet valtasi sama kummallinen inhon tunne Basil Hallwardia kohtaan, joka oli pakoittanut häntä murhaamaan hänet, ja hän tuli aivan jääkylmäksi vihasta. Kuollut istui yhä tuolla ylhäällä täydessä auringonvalossa. Miten hirveää se oli! Tuollaiset julmat asiat kuuluivat pimeyteen, eikä päivänvaloon.
Hän tunsi tulevansa sairaaksi tai hulluksi, jos hän alkaisi hautoa kaikkia kokemuksiaan. On syntejä, joita muistellessa tuntee suurempaa nautintoa, kuin itse teossa ollessa, omituisia voittoja, jotka tyydyttävät enemmän ylpeyttä kuin intohimoa, ja jotka vaikuttavat voimakkaammin ja virkistävämmin järkeen kuin aisteihin. Mutta tämä oli jotakin aivan toista. Se oli karkoitettava mielestä, huumattava unikoilla ja kuristettava, jotta ei itse tulisi kuristetuksi.
Kun kello löi puoli kymmenen, niin hän siveli kädellä otsaansa ja nousi äkisti ylös, pukeutui vieläkin suuremmalla tarkkuudella kuin tavallisesti, valitsi erityisellä huolella kaulahuivinsa ja kravattineulansa ja vaihtoi useita kertoja sormuksiaan. Hän istui myös kauan aikaa aamullispöydän ääressä, maistellen erilaisia ruokalajeja ja jutellen kamaripalvelijansa kanssa uusista livreoista, joita hän aikoi teettää palvelijoilleen Selbyssä, ja tarkastaessaan kirjeitään. Muutamille kirjeilleen hän nauroi. Kolme niistä suututti häntä. Yhtä hän luki useampaan kertaan ja repi sen sitten rikki kärsimättömästi. "Naisten muisti on hirvittävä!" — niin oli lordi Henry kerran sanonut.
Juotuaan kupin mustaa kahvia, hän pyyhki hitaasti suutaan lautasliinalla, antoi palvelijalle merkin ja kirjoitti hänen odottaessaan kaksi kirjettä. Toisen hän pisti taskuunsa, toisen hän ojensi palvelijalle.
"Viekää tämä mr. Campbellille Hertford Streetin varrelle taloon n:o 152, Francis, ja jos hän ei ole kaupungissa, niin tiedustelkaa hänen osoitettaan."
Kun hän jäi yksin, niin hän sytytti paperossin ja alkoi piirustaa paperipalaselle, ensin kukkia ja taloja, sitten kasvoja. Äkkiä hän huomasi, että kaikissa kasvoissa oli jotakin eriskummallista, joka muistutti Basil Hallwardia. Hän rypisti otsaansa ja nousten ylös hän meni kirjahyllynsä luo ja otti kirjan umpimähkään. Hän päätti olla ajattelematta yöllistä tapahtumaa ennenkuin se oli aivan välttämätöntä.
Hän oikaisi itsensä sohvalle, ja katseli kirjan nimilehteä. Se oli Gautierin teos "Emaux et Camées", Charpentierin julkaisema painos japanilaisella paperilla, Jacquemartin etsauksilla. Kannet olivat sitronanvihreää nahkaa, jota koristi granaattiomenia kullatun ristikon keskellä. Adrian Singleton oli lahjoittanut sen hänelle. Selaillessaan lehtiä hänen silmänsä osuivat runoon, joka kuvasi Lacenairen kättä — tuota kylmää, keltaista kättä, joka kidutuksen jälkeen oli vielä pesemätön ja jossa oli untuvamaiset punaiset karvat ja faunin sormet. Hän katseli omia, kapeita sormiansa väristen vaistomaisesti ja selaili edelleen, kunnes hän tuli näihin ihaniin Venetsiaa kuvaaviin säkeihin:
"Sur une gamme chromatique,le sein de perles ruisselant,la Venus de l'Adriatiquesort de l'eau son corps rose et blanc.
Les dômes, sur l'azur des ondessuivant la phrase au pur contour,s'enflent comme des gorges rondesque soulève un soupir d'amour.
L'esquif aborde et me depose,jetant son amarre au pilier,devant une façade rose,sur le marbre d'un escalier."
Kuin kromaatiselta sävelasteikolta, helma helmiä herahdellen, AdrianVenus nousee vedestä, ruumis ruusunpunaisena ja valkeana.
Kirkot puhtaine ääriviivoineen, aaltojen asuurisinessä uiden, seuraavat sävelasteikkoa nekin, paisuvina kuin pyöreät kaulat, joista rakkauden huokaus kohoaa.
Pursi lähenee ja laskee minut maihin, heittäen ankkuritouvinsa pylvääsen, ruusunpunaisen fasadin, marmoriportaiden edustalle.
Kuinka ihanat nuo säkeet! Kun luki niitä, niin tuntui siltä kuin olisi soljunut pitkin vihertäviä vesiteitä helmien ja neilikkojen kaupungissa, ja mukavasti loikonut mustassa gondolissa, jonka keulavannas olisi hopeaa ja verhot hulmuaisivat tuulenhengessä. Nuo yksinkertaiset rivit olivat hänestä kuin suoria, turkosisinisiä juovia, jotka seuraavat mukana kulkiessa Lidoa kohti. Äkilliset värinkimallukset muistuttivat hänen mieleensä opaali- ja iriskaulaisten lintujen välkettä niiden parveillessa solakan campanilen ympärillä, jonka kyljissä on lukemattomia uurteita, tai niiden kopeansulavasti keikistellessä hämärissä, tomuisissa pylväskäytävissä. Nojautuen taakse ja sulkien silmänsä hän toisti kerta toisensa jälkeen:
"Devant une façade rose, sur le marbre d'un escalier."
Nuo kaksi säettä kuvastivat koko Venetsiaa. Hän muisti syksyä, jonka hän siellä oli viettänyt ja sitä ihmeellistä rakkautta, joka oli kiihoittanut hänet mielettömiin, suloisiin hullutuksiin. Joka ainoalla paikalla on oma romantisuutensa. Mutta Venetsia, samoinkuin Oxfordkin, oli säilyttänyt taustan romantisuudelleen, ja aito-romantisuudelle on tausta kaikkein tärkeintä. Basil oli ollut jonkun aikaa hänen mukanansa, ja tämä oli ollut aivan hullaantuneena Tintorettoon. Basil parka! Kuinka hirveä tuollainen loppu oli ihmiselle!
Hän huokasi ja otti kirjan jälleen käteensä ja koetti unohtaa. Hän luki pääskysistä, jotka lentelevät edes-takaisin pienen smyrnalaisen kahvilan ovesta, jossa pyhiinvaeltajat istuvat lukien merikivihelmiään ja turbaanipäiset kauppiaat polttavat pitkiä tupsupäisiä piippujaan vakavasti keskustellen toistensa kanssa; hän luki Place de la Concorden obeliskista, joka vuodattaa graniittikyyneliä kaukaisessa, auringottomassa maanpaossaan ja ikävöitsee takaisin lämpimän, lotuskukkaisen Niilin rannalle, jossa on sfinksejä, ruusunpunaisia ibislintuja, valkoisia, kultakyntisiä kotkia ja vihreäsilmäisiä, pieniä, vihreässä höyryävässä mudassa matelevia krokodiilejä. Hän alkoi mielessään hautoa noita säkeitä, joiden sointu on lähtöisin suudelmien hivuttamasta marmorista, ja joissa kuvautuu se ihmeellinen patsas, mitä Gautier vertaa kontra-alttoääneen, tuo "monstre charmant", joka uinuu Louvren porfyrisalissa. Mutta hetken kuluttua kirja putosi hänen kädestänsä. Hän hermostui ja hirveä tuskantäristys tuli hänen ylitsensä. Mitäpä jos Alan Campbell ei olisikaan Englannissa? Päiviä kuluisi ennenkuin hän palaisi takaisin. Ehkä hän ei suostuisi tulemaankaan. Mitäpä hän sitten tekisi? Joka ainoa hetki oli hänelle kallis.
He olivat ennen olleet hyvät ystävät, noin viisi vuotta sitten — aivan eroamattomat ystävät. Sitten ystävyys oli äkkiä loppunut. Kun he nyt tapasivat toisensa seuroissa, niin Dorian Gray vain hymyili; Alan Campbell ei hymyillyt koskaan.
Hän oli hyvin etevä nuori mies, vaikka hän ei ymmärtänytkään kuvaamataiteita, ja käsityksensä runoudesta hän oli kokonaan saanut Dorianilta. Tiede oli hänen pääharrastuksensa. Cambridgessä hän oli viettänyt enimmän aikansa laboratorityössä ja oli suorittanut hyvän tutkinnon luonnontieteissä. Yhä vieläkin hän tutki suurella innolla kemiaa, ja hänellä oli oma laboratorinsa, jonne hän sulkeutui päivät pitkin äitinsä suureksi suruksi, joka olisi toivonut hänestä parlamentin jäsentä, sillä kemisti, hänen mielestään, oli vain reseptien laatija. Hän oli hyvin soitannollinen, ja soitti sekä viulua että pianoa paremmin kuin useimmat taiteenharrastajat. Soitto se olikin kaikkein ensiksi vienyt hänet ja Dorian Grayn yhteen — soitto ja tuo selittämätön voima, jolla Dorian näytti mielensä mukaan voivan vaikuttaa muihin ihmisiin, ja jota hän usein tietämättäänkin käytti. He olivat tavanneet toisensa lady Berkshiren luona eräänä iltana, jolloin Rubinstein oli siellä soittanut, ja sen jälkeen heitä nähtiin aina yhdessä ooperassa ja joka paikassa, missä hyvää musiikkia oli kuultavana. Kahdeksantoista kuukautta heidän ystävyyttään kesti. Campbell oli aina joko Selby Royalissa tai Grosvenor squaren varrella. Hänen, samoinkuin niin monen muunkin mielestä, Dorian Gray edusti kaikkea, mikä elämässä oli ihmeellistä ja viehättävää. Ei kukaan tiennyt oliko heidän välilleen syntynyt riitaa vai ei. Mutta ihmiset huomasivat äkkiä, että he tuskin puhuttelivat toisiaan tavatessansa ja että Campbell näytti aina lähtevän varhemmin pois seurasta, missä Dorian Graykin oli läsnä. Hän oli myöskin muuttunut — ajoittain hän oli hyvin alakuloinen, ei näyttänyt sietävän musiikkia, eikä tahtonut koskaan itse soittaa. Kun häntä pyydettiin soittamaan, niin hän puolustuksekseen sanoi olevansa niin kiinni tieteellisissä töissä, ettei hänelle jäänyt aikaa harjoittamiseen. Ja se olikin totta. Päivä päivältä hänen harrastuksensa biologiaan yhä kasvoi, ja hänen nimensä esiintyi kerran tai pari tieteellisissä aikakauskirjoissa ihmeellisten kokeilujen yhteydessä.
Sellainen oli se mies, jota Dorian Gray odotti. Joka hetki hän vilkaisi kelloonsa. Ja sitä myöten kuin aika kului hänen kiihkeytensä yhä kasvoi. Lopulta hän nousi pystyyn ja alkoi kulkea edes-takaisin huoneessa, aivan kuin häkkiin telkitty kaunis eläin. Hän astui pitkin, hiipivin askelin. Hänen kätensä olivat jääkylmät.
Odotus kävi sietämättömäksi. Aika tuntui hänestä hiipivän lyijynraskailla askelilla, samalla kuin hän itse myrskytuulessa ajautui mustan, ammottavan kuilun rosoista reunaa vasten. Hän tiesi mikä sieltä häntä väijyi, hän näkikin sen, ja painoi vavisten kosteat sormensa polttavia silmäluomiaan vasten ikäänkuin hän olisi tahtonut riistää aivoilta niiden näkökyvyn ja pakoittaa silmät takaisin onkaloihinsa. Se oli turhaa. Aivoilla oli oma ravintonsa, jota se ahmi, ja kauhusta hurjistunut mielikuvitus väänteli ja kiemurteli kuin elävä olento tuskissansa ja hyppeli pahasti irvistellen kuin kamala marionetti jalustallaan. Äkkiä aika pysähtyi. Niin, tuo sokea, raskaasti huohottava aika ei liikkunut enää; aika oli kuollut, ja hirveät ajatukset, jotka tunkeutuivat nopeasti esiin, nostattivat julman tulevaisuuden haudastaan esille ja näyttivät sitä Dorianille. Hän tuijotti siihen kauhusta kivettyneenä.
Vihdoin ovi avautui ja palvelija astui sisään. Dorian käänsi lasittuneet silmänsä häneen.
"Mr. Campbell, herra", sanoi palvelija.
Helpoituksen huokaus pääsi hänen kuivilta huuliltaan ja puna palasi hänen poskillensa.
"Pyytäkää häntä heti astumaan sisään, Francis." Hän tunsi olevansa taas oma itsensä. Heikkouden puuska oli kadonnut.
Mies kumarsi ja poistui. Hetken kuluttua Alan Campbell astui sisään vakavana ja kalpeana. Hänen kalpeuttaan kohotti hänen pikimusta tukkansa ja mustat kulmakarvansa.
"Alan, miten ystävällistä. Kiitos että tulit".
"Olin päättänyt etten koskaan enää astuisi sinun kynnyksesi yli, Gray. Mutta sinä sanoit että elämä ja kuolema on kysymyksessä." Hänen äänensä kuulosti kovalta ja kylmältä. Hänen sanansa olivat hitaita ja punnittuja. Vakava, tutkiva katse, jonka hän kiinnitti Dorianiin, ilmaisi halveksumista. Hän oli pistänyt kätensä astrakanitakkinsa taskuihin, eikä näyttänyt huomanneen sitä liikettä, jolla Dorian oli häntä tervehtinyt.
"Niin, elämä ja kuolema on kysymyksessä, Alan, ja se koskee useampaakin kuin yhtä ihmistä. Käy istumaan."
Campbell kävi tuolille pöydän ääreen ja Dorian istahti häntä vastapäätä. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa. Dorianin katseessa ilmeni syvää sääliä. Hän tiesi että se mitä hän aikoi tehdä, oli hirvittävää.
Kiusallisen äänettömyyden jälkeen Dorian kumartui eteenpäin ja sanoi hyvin levollisesti, mutta samalla tarkaten minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät toiseen: "Alan, suljetussa huoneessa yläkerrassa, huoneessa, jonne ei kellään muulla ole pääsyä paitsi minulla itselläni, istuu kuollut mies pöydän ääressä. Hän on ollut nyt kymmenen tuntia kuolleena. Älä liiku, älä tuijota minuun tuolla tavalla. Kuka tuo mies on, miksi hän kuoli, millä tavalla hän on saanut surmansa, ne ovat seikkoja, jotka eivät sinua liikuta. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin —"
"Vaikene, Gray. En tahdo tietää sen enempää. Onko sinun puheesi totta vai ei, on minulle yhdentekevää. Minä pyydän saada olla erilläni sinun toimistasi. Pidä hirveät salaisuutesi ominasi. Ne eivät huvita minua vähintäkään."
"Niiden täytyy huvittaa sinua. Ainakin tämän salaisuuden täytyy. Olen kovin pahoillani sinun puolestasi, Alan. Mutta minä en tule omin voimin toimeen. Sinä yksin voit auttaa minua. Minun täytyy vetää sinut tähän juttuun. Minulla ei ole muuta valitsemisen varaa. Alan, sinä olet tiedemies. Sinä tunnet kemiaa ja muuta senkaltaista. Sinä olet tehnyt kokeita. Sinun täytyy hävittää se mikä tuolla yläkerrassa on — hävittää se niin ettei siitä jää jälkeäkään. Ei kukaan nähnyt, kun tuo henkilö tuli tähän taloon. Tällä hetkellä luullaan hänen olevan Parisissa. Ei häntä kuukausiin tulla kaipaamaan. Ja kun häntä kaivataan, niin täällä ei saa löytyä jälkeäkään hänestä. Sinä, Alan, sinun täytyy muuttaa hänet, ja kaikki mitä hänestä on jäljellä, kouralliseksi tuhkaa, jonka voin tuuleen sirottaa."
"Sinä olet hullu, Dorian."
"Ah! minä odotinkin juuri, että sanoisit minua Dorianiksi."
"Sinä olet hullu, sen minä sanon sinulle — hullu, jos luulet että kohotan pikkusormeanikaan auttaakseni sinua, hullu, kun teet minulle tuonlaisen tunnustuksen. Minä en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä tuon jutun kanssa. Luuletko sinä että sinun tähtesi panisin maineeni alttiiksi? Mitä minua sinun pirulliset toimesi liikuttavat?"
"Se oli itsemurha, Alan".
"Se minua ilahduttaa. Mutta kuka saattoi hänet siihen? Sinä, luullakseni".
"Yhä vieläkö sinä kiellät minulta apuasi?"
"Tietysti minä kiellän. En tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. En minä välitä siitä, vaikka jokin häpeä sinua kohtaisikin. Sinä sen hyvin ansaitsisit. En surkeilisi, vaikka sinua häväistäisiin, vaikkapa aivan julkisestikin. Kuinka sinä voit pyytää juuri minua sekaantumaan tähän inhottavaan juttuun? Luulin sinun paremmin tuntevan ihmisten luonteita. Ystäväsi lordi Henry Wotton ei liene opettanut sinulle paljon psykologiaa, mitä muuta hän lie opettanutkaan. Ei mikään voi pakoittaa minua auttamaan sinua hituisenkaan vertaa. Olet kääntynyt väärän miehen puoleen. Mene jonkun ystäväsi luo. Älä tule minun luokseni."
"Alan, se oli murha. Minä tapoin hänet. Sinä et tiedä, kuinka minä olen saanut kärsiä hänen kauttansa. Olkoon minun elämäni millainen hyvänsä, varmaa vain on että hän on siihen vaikuttanut paljoa enemmän kuin Harry parka. Se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta tulos oli sittenkin sama."
"Murha! Hyvä Jumala, siihenkö sinä olet tullut? En minä anna sinua ilmi. Se ei kuulu minulle. Ja joka tapauksessa sinä joudut kiinni, vaikka minä en siihen sekaannukkaan. Jokainen, joka tekee rikoksen, tekee myös jonkun tyhmyyden. Mutta minä en tahdo tietää siitä mitään."
"Sinun täytyy. Kuules, odotahan hiukan; kuuntele minua. Kuuntele vain Alan. En minä pyydä sinulta muuta kuin että suorittaisit tieteellisen kokeen. Sinä käyt sairaaloissa ja ruumishuoneissa, ja ne kauheudet, joita siellä teet, eivät häiritse sinun rauhaasi. Jos näkisit tuon miehen jossakin inhottavassa leikkaussalissa tai haisevassa laboratorissa lyijypintaisella pöydällä, johon punaiset viemärit olisivat uurretut veren juoksua varten, niin sinä näkisit hänessä vain erinomaisen koe-esineen. Ei hiuskarvakaan kohoaisi päässäsi. Et tulisi ajatelleeksikaan että tekisit jotakin väärää. Päinvastoin sinä luultavasti arvelisit tekeväsi hyötyä ihmiskunnalle, kartuttavasi omia tietojasi, edistäväsi tiedettä tai muuta sen kaltaista. Sitä, mitä minä pyydän sinua tekemään, olet tehnyt useasti ennen. Tosiaankin ruumiin tuhoaminen on varmaan paljoa vähemmän julmaa kuin se työ, jota olet tottunut tekemään. Ja huomaa, tuo ruumis on ainoana todisteena minua vastaan. Jos se löydetään, niin olen hukassa; ja se löydetään varmaan, jollet sinä auta minua."
"Minulla ei ole vähintäkään halua auttaa sinua. Sen sinä unohdat. Koko juttu ei liikuta minua vähääkään. Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä."
"Alan, minä rukoilen sinua. Ajattele missä tilassa minä olen. Juuri ennen sinun tuloasi olin melkein tajuton tuskasta. Ehkäpä sinäkin jonakuna päivänä saat kokea sitä tunnetta. Ei! älä ajattele sitä. Ota asia vain tieteelliseltä kannalta. Sinä et kysy, mistä ne ruumiit ovat kotoisin, joilla sinä kokeilet. Älä kysy nytkään. Olen sanonut sinulle jo liian paljon. Mutta minä pyydän sinua sitä tekemään. Olimmehan me kerran ystäviä, Alan."
"Älä puhu niistä ajoista, Dorian. Ne ovat kuolleet."
"Joskus on vaikea päästä kuolleista erilleen. Mies yläkerrassa ei lähde pois. Hän istuu pöydän ääressä pää kumarassa ja kädet ojossa. Alan! Alan! Jos sinä et auta minua, niin minä olen hukassa. He hirttävät minut, Alan! Etkö sinä ymmärrä? He hirttävät minut siitä, mitä olen tehnyt."
"Ei maksa vaivaa pidentää tätä keskustelua. Minä kieltäydyn jyrkästi kaikesta. Sinä pyydät minulta mielettömyyksiä."
"Sinä siis kiellät?"
"Kiellän."
"Minä rukoilen sinua, Alan."
"Se on turhaa."
Dorian Grayn silmiin kohosi jälleen sama säälivä ilme. Sitten hän ojensi kätensä, otti paperiliuskan ja kirjoitti siihen jotakin. Hän luki sen kahdesti, taittoi sen huolellisesti kokoon ja työnsi sen pöydän toiselle puolelle. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän nousi ja astui ikkunan luo.
Campbell katsoi ihmeissään häneen, otti sitten paperin käteensä ja avasi sen. Lukiessaan sitä hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, ja hän vaipui tuolinnojaa vasten. Hirveä pahoinvointi valtasi hänet. Hänestä tuntui ikäänkuin hänen sydämensä olisi tykyttänyt kuoliaaksi tyhjässä ontelossa.
Hetken aikaa vallitsi kuolonhiljaisuus, sitten Dorian kääntyi, astuiCampbellin taakse ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Olen hyvin pahoillani sinun puolestasi, Alan", hän mutisi, "mutta minulla ei ole valitsemisen varaa. Olen jo kirjoittanut kirjeen valmiiksi. Kas tässä se on. Sinä näet osoitteen. Jollet auta minua, niin minun on pakko se lähettää. Sinä tiedät mitä siitä seuraa. Mutta autathan sinä minua. Nyt sinun on enää mahdoton kieltää. Minä koetin säästää sinua. Jos olet oikeudenmukainen, niin sinun täytyy se tunnustaa. Sinä olet ollut taipumaton ja kova ja olet loukannut minua. Sinä olet kohdellut minua niinkuin ei kukaan muu ole uskaltanut minua kohdella — ei ainakaan kukaan elossa oleva. Minä olen sietänyt kaikkea. Nyt minun vuoroni on sanella ehtoja."
Campbell kätki kasvot käsiinsä ja hänen ruumiinsa värähteli.
"Niin, minun vuoroni on nyt sanella ehdot, Alan. Sinä tiedät mitkä ne ovat. Asia on aivan yksinkertainen. Kuules, älä kiihoitu noin kovasti. Työ on tehtävä. Ole kylmäverinen ja tee se."
Valitus pääsi Campbellin huulilta ja hän vapisi ylt'yleensä. Kellon tikutus uuninreunalla näytti jakavan ajan tuskan atomeihin, joista jokaista oli liian raskasta kestää. Hänestä tuntui ikäänkuin rautavannetta olisi hitaasti pingoitettu hänen otsansa ympärille, ikäänkuin se häväistys, joka häntä uhkasi, olisi jo hänen ylitsensä tullut. Käsi hänen olkapäällään oli raskas kuin lyijy. Sitä oli mahdoton kestää. Se oli musertaa hänet kokonaan.
"Tule, Alan, sinun täytyy heti tehdä päätöksesi."
"Minä en voi," hän sanoi koneellisesti, ikäänkuin sanat olisivat voineet muuttaa asiaa.
"Sinun täytyy. Sinulla ei ole muuta valintaa. Älä viivyttele enää."
Hän epäröi hetken aikaa. "Onko ylhäällä huoneessa uunia?"
"Siellä on kivikuiduilla lämmitettävä kaasu-uuni."
"Minä menen kotiin hakemaan jotakin laboratoristani."
"Ei, Alan, sinä et saa poistua talosta. Kirjoita paperiliuskalle mitä tarvitset, niin minun palvelijani saa lähteä hakemaan."
Campbell piirsi pari riviä, pyyhki kirjoituksen imupainimella ja osoitti kirjeen apulaiselleen. Dorian otti lipun ja luki sen huolellisesti. Sitten hän soitti kelloa ja antoi sen palvelijalleen käskien hänen palata takaisin niin pian kuin mahdollista ja tuoda tavarat mukanaan.
Kun eteisen ovi sulkeutui, niin Campbell nousi hermostuneesti tuoliltaan ja astui uunin luo. Hän vapisi aivan kuin vilutautinen. Lähes kahteenkymmeneen minuuttiin ei kumpainenkaan puhunut. Kärpänen surisi kovalla äänellä huoneessa ja kellon tikutus kuulosti vasaran iskulta.
Kun kello löi yksi, niin Campbell käännähti ympäri, ja katsoessaan Dorian Grayhin hän näki hänen silmänsä kyynelissä. Noiden surumielisten kasvojen puhtaus ja jalous raivostutti häntä. "Sinä olet roisto, halpamainen roisto!" hän mutisi.
"Hiljaa, Alan, sinä olet pelastanut minun elämäni," sanoi Dorian.
"Sinun elämäsi? Hyvä Jumala! Millainen elämä se on! Sinä olet kulkenut turmeluksesta turmelukseen, ja nyt sinä olet tekemällä murhan kohonnut korkeimpaan huippuun saakka. Suorittaessani sen työn, joka minulla on edessä ja johon sinä minut pakoitat, en ajattele sinun elämääsi."
"Ah, Alan," mutisi Dorian huokaisten, "jospa sinä tuntisit minua kohtaan edes tuhannennen osan sitä sääliä jota minä tunnen sinua kohtaan." Hän kääntyi puhuessaan pois ja katseli ulos puutarhaan. Campbell ei vastannut mitään.
Noin kymmenen minuutin jälkeen kuului kolkutusta ovelta ja palvelija astui sisään tuoden muassaan suuren mahonkisen laatikon kemiallisine aineineen, suuren teräs- ja platinalankakäärön sekä kaksi omituisen muotoista rautapuristinta.
"Jätänkö nämät tänne, herra?" hän kysyi Campbellilta.
"Jättäkää vaan," sanoi Dorian. "Ja pelkäänpä että minulla on vielä toinenkin asia, Francis, jota teidän tulisi toimittaa. Mikä sen miehen nimi Richmondissa on, joka hankkii meille orkidejoja Selbyhyn?"
"Harden, herra."
"Niin — Harden. Lähtekää heti Richmondiin, koettakaa tavata itse Hardenia ja pyytäkää että hän toimittaa kahta vertaa enemmän orkidejoja kuin mitä minä tilasin ja niin vähän valkoisia kuin suinkin. Tosiaankin, en huoli valkoisista lainkaan. Ilma on kaunis, Francis, ja Richmond on varsin soma paikka, muuten en teitä vaivaisikaan sinne saakka."
"Ei se tee mitään, herra. Mihin aikaan minun pitää olla kotona?"
Dorian katsahti Campbelliin.
"Pitkänkö aikaa sinun kokeesi kestää, Alan?" hän sanoi levollisella, välinpitämättömällä äänellä. Kolmannen henkilön läsnäolo huoneessa näytti antavan hänelle erinomaista rohkeutta.
Campbell rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Noin viisi tuntia," hän vastasi.
"On kylliksi aikaista, jos olette puoli kahdeksan kotona, Francis. Tai kuulkaahan: ottakaa esille mitä tarvitsen pukeutumista varten. Voitte saada vapaan illan. Minä en syö päivällistä kotona, niin etten tarvitse teitä."
"Kiitos, herra," sanoi mies poistuen huoneesta.
"No, Alan, ei ole aikaa hukata hetkeäkään. Kuinka raskas tämä laatikko on! Minä kannan sen ylös. Ota sinä muut tavarat." Hän puhui nopeasti ja käskevästi. Campbell tunsi olevansa voitettu. He läksivät yhdessä huoneesta.
Kun he tulivat ylös, niin Dorian otti avaimen esiin ja väänsi lukkoa. Sitten hän pysähtyi ja epäröivä katse kohosi hänen silmiinsä. Häntä värisytti. "En luule voivani tulla sisään, Alan," hän mutisi.
"Se on yhdentekevää. En minä sinua tarvitse," sanoi Campbell kylmästi.
Dorian avasi oven raolleen. Samalla hän huomasi kuvansa, joka irvisteli auringon paisteessa. Maassa sen edessä oli repaleinen verho. Hän muisti ensi kertaa eläissään unohtaneensa peittää tuon onnettoman kuvan ja oli jo hyökätä sisään, kun hän samassa peräytyikin väristen koko ruumiissaan.
Mikä inhottava punainen pilkku kuulsikaan märkänä ja kiiltävänä kuvan toisella kädellä, ikäänkuin kangas olisi verta hikoillut? Miten hirveä se oli — vieläkin hirvittävämpi kuin tuo kangistunut olento, jonka hän tiesi kyyköttävän kumarassa pöydän varassa, tuo olento, jonka muodoton varjo verentahraamalla matolla ilmaisi hänelle, ettei se ollut liikahtanut paikaltansa, vaan oli yhä siinä, minne hän sen oli heittänyt.
Hän veti syvältä henkeään, avasi ovea hiukan enemmän ja puoleksi suljetuin silmin, kasvot poiskäännettyinä, hän astui nopeasti sisään, varmasti päättäen olla vilkaisematta kuolleesen mieheen. Sitten hän pysähtyi, nosti maasta kultapurppuraisen peitteen ja heitti sen kuvan yli.
Hän jäi paikoilleen seisomaan peläten kääntyä taaksensa ja hänen silmänsä kiintyivät verhon taiteelliseen kuosiin. Hän kuuli Campbellin tuovan sisään raskaan laatikkonsa ja raudat ja muut tarpeet, jotka hän oli haettanut julmaa työtänsä varten. Hän alkoi miettiä tokko Campbell ja Basil Hallward olivat koskaan tavanneet toisiansa ja jos olivat, niin mitä he olivat ajatelleet toisistansa.
"Jätä minut nyt yksin," kuului kova ääni hänen selkänsä takaa.
Dorian kääntyi ja kiiruhti ulos. Hän huomasi vain että kuollut oli siirretty tuolin selkänojaa vasten ja että Campbell tähysteli kiiltäviä, kellertäviä kasvoja. Kun hän astui alas portaita, niin hän kuuli avaimen vääntyvän lukkoon.
Kello oli jo paljon yli seitsemän, kun Campbell palasi kirjastoon. Hän oli kalpea, mutta aivan tyyni. "Minä olen tehnyt mitä sinä halusit," hän mutisi. "Ja nyt, jää hyvästi. Älkäämme koskaan enää nähkö toisiamme."
"Sinä olet pelastanut minut perikadosta, Alan. Sitä en voi koskaan unohtaa," sanoi Dorian yksinkertaisesti.
Heti kun Campbell oli lähtenyt, Dorian meni ylös. Siellä oli hirveä salpeterihapon löyhkä. Mutta olento, joka oli istunut pöydän ääressä, oli kadonnut.
Samana iltana kello puoli yhdeksän saattoivat kumartavat palvelijat Dorian Grayn lady Narboroughin vastaanottohuoneesen. Hänellä oli hieno seurustelupuku yllään ja suuri vihko parmalaisia orvokkeja napinlävessä. Hermot särkivät hurjasti hänen otsassansa ja hän oli hirveän kiihtynyt, mutta se tapa millä hän kumartui emännän käden yli, oli yhtä kevyt ja miellyttävä kuin tavallisestikin. Ehkä ihminen ei koskaan ole niin luonteva kuin silloin, kun hänen on pakko näytellä jotakin osaa. Tietysti ei kukaan nähdessään Dorian Grayn tänä iltana olisi voinut aavistaa, että hän oli ollut osallisena murhenäytelmässä, hirveimmässä mitä meidän aikamme tuntee. Nuo hienomuotoiset sormet eivät koskaan olleet voineet tarttua veitseen syntisessä tarkoituksessa, nuo hymyilevät huulet eivät koskaan olleet voineet pilkata Jumalaa ja hyvyyttä. Itsekään hän ei voinut olla ihmettelemättä omaa levollista esiintymistänsä, ja hetken aikaa hän tunsi kaksoiselämän kauhistuttavaa nautintoa.
Seura oli harvalukuinen, ja näytti siltä kuin lady Narborough vain kaikessa kiireessä olisi sen koonnut luokseen. Hän oli viisas nainen ja hänen ulkomuodossaan, niinkuin lordi Henryllä oli tapana sanoa, näkyi todellisen huomattavan rumuuden jäljet. Hän oli ollut Englannin kaikkein ikävystyttävimmän lähettilään kaikkein erinomaisin vaimo, ja haudattuaan puolisonsa oman piirustuksensa mukaan laadittuun marmoriseen hautakammioon ja naitettuaan tyttärensä rikkaille, vanhanpuoleisille miehille, hän antautui ranskalaisen kirjallisuuden, ranskalaisen kyökin ja, milloin hänellä oli siihen vain tilaisuutta, ranskalaisenesprit'innauttimiseen.
Dorian oli hänen suosikeitansa ja hän vakuutti hänelle aina iloitsevansa siitä, ettei hän ollut kohdannut häntä nuoruudessansa. "Minä tiedän, rakas ystävä, että olisin rakastunut teihin aivan mielettömästi", hänellä oli tapana sanoa, "ja että olisin jättänyt kaikki teidän tähtenne. Sepä onni, ettei teitä ollut hankkeissakaan vielä sillä kertaa. Sillä totta tosiaan, minä en ole edes keikaillutkaan kenenkään kanssa. Kuitenkin se oli kokonaan Narboroughin vika. Hän oli hirveän likinäköinen, eikä miehestä, joka ei näe kerrassaan mitään, ole vähintäkään huvia."
Hänen vieraansa tänä iltana olivat varsin ikäviä. Asia oli nimittäin se — niinkuin hän kuluneen viuhkansa takaa selitti Dorianille — että yksi hänen naiduista tyttäristänsä oli äkkiä tullut hänen luokseen vierailemaan pitemmäksi aikaa, ja mikä vieläkin pahempi, hän oli tuonut miehensä mukanaan. "Se oli hyvin epäystävällistä hänen puoleltansa, hyvä ystävä", hän kuiskasi. "Tietysti minä käyn heidän luonansa joka kesä palattuani Homburgista, mutta tarvitseehan vanha nainen joskus raitista ilmaa, ja sitä paitsi minä saan heidät hiukan hereille. Te ette usko millaista elämää he kotonansa viettävät. Puhdasta, väärentämätöntä maalaiselämää. He nousevat varhain ylös, siksi että heillä on niin paljon työtä, ja he panevat varhain maata, siksi että heillä on niin vähän ajattelemista. Koko naapuristossa ei ole tapahtunut mitään skandaalia kuningatar Elisabetin ajoista saakka ja seurauksena on se, että he nukahtavat kaikki heti päivällisen jälkeen. Teidän ei tarvitse istua heidän vieressänsä. Te saatte paikkanne minun viereeni ja voitte huvittaa minua."
Dorian mutisi jonkun kohteliaisuuden ja silmäsi ympärilleen. Niin, se oli todellakin ikävä seura. Kahta henkilöä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Muut olivat: Ernest Harrowden, yksi noita keski-ikäisiä keskinkertaisia ihmisiä, joita on niin viljalti Lontoon klubeissa, noita ihmisiä, joilla ei ole vihollisia, mutta joita heidän ystävänsä eivät myöskään voi sietää; lady Ruxton, seitsemänviidettä vanha, prameileva, koukkunenäinen nainen, joka aina koetti näyttää seikkailuihin sekauneelta, mutta oli niin tavattoman ruma, että hänen suureksi suruksensa ei kukaan tahtonut uskoa mitään pahaa hänestä; mrs. Erlynne, tungetteleva nolla, joka sammalsi varsin suloisesti ja jonka tukka oli väriltään venetsialaista punaa; lady Alice Chapman, emännän tytär, epäaistikas, ikävä nainen, jonka kasvot olivat tuota luonteenomaista englantilaista lajia, jotka kerran nähtyänsä heti unohtaa; ja hänen miehensä, punaposkinen, valkopartainen olento, joka, samoinkuin niin monet muut hänen säädystänsä, luuloitteli että liioiteltu iloisuus voi palkita täydellistä ajatusten puutetta.
Dorian katui jo tuloansa, kun lady Narborough silmäili suurta kullattua kelloa, joka liikutteli iloisesti heiluriansa malvaväreihin verhotulla uuninreunuksella ja huudahti: "Miten inhottavaa että Henry Wotton tulee niin myöhään! Minä lähetin onnen kaupalla hänelle tänä aamuna sanan, ja hän lupasi pyhästi ettei hän pettäisi minua."
Olihan se hiukan lohdullista, että Harrykin tulisi sinne, ja kun ovi avautui ja Dorian kuuli hänen hillityn musikaalisen äänensä lausuvan jonkun valheen puolustuksekseen, niin hän ei tuntenut enää ikävää.
Mutta pöydässä ei ruoka hänelle maittanut. Lautanen toisensa jälkeen kulki koskematta hänen ohitsensa. Lady Narborough nuhteli häntä koko ajan ja sanoi, että hän "loukkasi Adolphe parkaa, joka oli keksinyt koko ruokalistan vain häntä varten", ja silloin-tällöin lordi Henry silmäsi häneen pöydän toiselta puolelta, ihmetellen, miksi hän oli niin hiljainen ja hajamielinen. Aika-ajoin palvelija täytti hänen shampanja-lasinsa. Hän joi kiihkeästi ja hänen janonsa näytti vain yltyvän.
"Dorian", sanoi lordi Henry vihdoin, kun jäätelöä tarjottiin, "mikä sinua tänä iltana vaivaa? Sinä olet aivan muuttunut."
"Minä luulen, että hän on rakastunut", huudahti lady Narborough, "eikä hän uskalla tunnustaa sitä minulle, sillä hän pelkää minun tulevan mustasukkaiseksi. Hän onkin aivan oikeassa. Tietysti minä tulisin mustasukkaiseksi."
"Hyvä lady Narborough", mutisi Dorian hymyillen, "minä en ole ollut rakastunut kokonaiseen viikkoon — en totta tosiaan siitä saakka kuin madame de Ferrol läksi kaupungista".
"Kuinka te miehet voitte rakastua sellaiseen naiseen!" huudahti ladyNarborough. "Sitä en tosiaankaan voi käsittää."
"Se on vain siksi, että hän muistaa teidät, sellaisena kuin te olitte pikku tyttönä, lady Narborough", sanoi lordi Henry. "Hän on renkaana meidän ja teidän lyhyitten hameittenne välillä."
"Hän ei muista lainkaan minun lyhyitä hameitani, lordi Henry. Mutta minä muistan hänet varsin hyvin Wienissä kolmekymmentä vuotta sitten ja kuinkadecolletéehän silloin oli."
"Hän on yhä vieläkindecolletée", vastasi lordi Henry, tarttuen pitkillä sormillaan oliivimarjaan; "ja kun hänellä on yllään oikein komea puku, niin hän on aivan kuin jonkun huonon ranskalaisen romaanin korupainos. Hän on todellakin ihmeellinen ja täynnä yllätyksiä. Hänen taipumuksensa perhe-idylleihin on aivan verraton. Kun hänen kolmas miehensä kuoli, niin hänen hiuksensa muuttuivat aivan kultaisiksi surusta."
"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla, Harry!" huudahti Dorian.
"Hyvin romantinen selitys", naureskeli talon emäntä. "Mutta hänen kolmas miehensä, lordi Henry! Ettehän väitä että Ferrol olisi jo neljäs?"
"Tietysti, lady Narborough."
"Minä en usko siitä sanaakaan."
"Hyvä, kysykää mr. Grayltä. Hän on hänen lähimpiä ystäviään."
"Onko se totta, mr. Gray?"
"Hän vakuutti sitä minulle, lady Narborough", sanoi Dorian. "Minä kysyin häneltä oliko hän, samoinkuin Margareta Navarralainen, balsameerannut heidän sydämensä ja ripustanut ne vyöllensä. Hän vastasi ettei hän ollut sitä tehnyt sen vuoksi, ettei yhdelläkään heistä ollut sydäntä."
"Neljä miestä! Kunniani kautta, se on liiallista intoa."
"Liika rohkeutta, siksi minä sitä sanoisin", sanoi Dorian.
"Oi, hänellä on rohkeutta vaikka mihin, hyvä ystävä. Ja millainen onFerrol? Minä en tunne häntä."
"Hyvin kauniitten naisten miehet kuuluvat rikollisten luokkaan", sanoi lordi Henry, maistellen viiniään.
Lady Narborough napautti häntä viuhkallaan. "En ihmettele yhtään, vaikka maailma sanoo teitä hyvin ilkeäksi."
"Mutta mikä maailma?" kysyi lordi Henry kohauttaen kulmakarvojaan. "Luultavasti vain tuleva maailma. Sillä maailma ja minä tulemme hyvin toimeen toistemme kanssa."
"Jokainen minun tuttavani sanoo, että te olette hyvin ilkeä", sanoi vanha nainen pyörittäen päätään.
Lordi Henry näytti vakavalta hetken aikaa. "Se on kerrassaan inhottavaa", sanoi hän vihdoin, "kuinka ihmiset nykyään puhuvat toisten selän takana asioita, jotka ovat aivan tosia."
"Eikö hän ole parantumaton?" huudahti Dorian nojautuen eteenpäin tuolillaan.
"Toivottavasti", sanoi talon emäntä nauraen. "Mutta totta tosiaan, jos te kaikki ihailette madame de Ferrolia noin naurettavalla tavalla, niin täytynee minunkin mennä uusiin naimisiin tullakseni muotiin."
"Te ette mene uusiin naimisiin, lady Narborough", sanoi lordi Henry. "Te olette ollut liian onnellinen. Kun nainen menee uusiin naimisiin, niin hän tekee sen siksi, että hän inhosi ensimäistä miestään. Mies sitä vastoin menee uusiin naimisiin sen vuoksi, että hän ihaili ensimäistä vaimoaan. Naiset koettavat onneaan; miehet panevat onnensa alttiiksi."
"Narborough ei ollut täydellinen", sanoi vanha nainen.
"Jos hän olisi sitä ollut, niin te ette olisi rakastanut häntä, rakas lady Narborough", kuului vastaus. "Naiset rakastavat meitä vikojemme vuoksi. Jos meillä on vain kylliksi vikoja, niin he antavat meille mitä tahansa anteeksi, vieläpä nerokkaisuutemmekin. Pelkäänpä ettette kutsu minua enää koskaan päivällisille tämän jälkeen, lady Narborough; mutta se on aivan totta."
"Tietysti se on totta, lordi Henry. Jos me naiset emme rakastaisi teitä vikojenne vuoksi, niin miten teidän kävisi? Ei yksikään teistä pääsisi naimisiin. Te olisitte vain joukko onnettomia poikamiehiä. Vaikka eihän se teitä paljoa parantaisi. Nykyään kaikki naineet miehet elävät kuin poikamiehet ainakin, ja kaikki poikamiehet kuin naineet miehet."
"Fin de siècle" [Vuosisadan loppu], mutisi lordi Henry.
"Fin de globe" [Maailman loppu], vastasi talon emäntä.
"Minä toivoisin että olisifin de globe", sanoi Dorian huoaten. "Elämä on suuri pettymys."
"Ah, hyvä ystävä", sanoi lady Narborough, vetäen hansikkaat käteensä, "älkää sanoko, että te olette kyllästynyt elämään. Kun mies sen sanoo, niin silloin on varmaa, että elämä on saanut hänestä tarpeeksi. Lordi Henry on hyvin paha ihminen, ja minä toivon joskus että olisin ollut sellainen minäkin; mutta te olette luotu hyväksi — te näytätte niin hyvältä. Minä hankin teille soman vaimon. Lordi Henry, ettekö arvele, että mr. Grayn pitäisi mennä naimisiin?"
"Sitä minä olen aina sanonut hänelle, lady Narborough", sanoi lordiHenry kumartaen.
"No niin, koettakaamme saada hänet hyviin naimisiin. Minä lupaan käydä läpi Debrettin sukukirjan tänä iltana ja laitan listan kaikista sopivista nuorista naisista."
"Ja samallako myös luettelon heidän iästänsä, lady Narborough?" kysyiDorian.
"Tietysti myös heidän iästänsä — hiukan korjattuna. Mutta ei mitään pidä kiireellä suorittaa. Minä tahtoisin, että siitä tulisi sopiva liitto, niinkuinMorning Postsanoo, ja soisin että te molemmat tulisitte onnellisiksi."
"Mitä loruja ihmiset puhuvat onnellisista avioliitoista!" huudahti lordi Henry. "Mies voi olla onnellinen jokaisen naisen kanssa niin kauan kuin hän ei rakasta naista."
"Ah! mikä kyynikko te olette!" huudahti vanha nainen työntäen tuoliaan edemmäksi pöydästä ja nyökäten lady Ruxtonille. "Teidän pitää tulla taas pian minun luokseni päivällisille. Te olette todellakin erinomainen hermojen vahvistaja, paljoa parempi kuin kaikki ne lääkkeet, joita sir Andrew on minulle määrännyt. Mutta teidän täytyy sanoa minulle, keitä te tahtoisitte täällä tavata. Minä haluaisin kutsua oikein hauskan seuran."
"Minä pidän miehistä, joilla on tulevaisuutta ja naisista, joilla on entisyyttä", hän vastasi. "Vai luuletteko te että siitä syntyisi naisvalta?"
"Pelkäänpä pahoin", sanoi lady Narborough nauraen ja nousi samalla ylös. "Suokaa anteeksi, rakas lady Ruxton", hän lisäsi, "en huomannut että te ette vielä ollut polttanut paperossianne loppuun."
"Ei se tee mitään, lady Narborough. Minä poltan aivan liiaksi. Minä koetan vast'edes olla kohtuullisempi."
"Älkää huoliko, lady Ruxton", sanoi lordi Henry. "Kohtuus on arveluttava asia. 'Kyllä' ei ole sen parempaa kuin niukka ateria. 'Liika' on melkein kuin juhla."
Lady Ruxton katseli häntä uteliaasti. "Teidän pitää tulla selittämään sitä minulle tarkemmin jonakuna iltapuolena, lordi Henry. Se tuntuu varsin ihastuttavalta teorialta", hän mutisi astuessaan ulos huoneesta.
"Älkää nyt istuko liian kauan politiikkanne ja juorujenne ääressä", huudahti lady Narborough ovelta. "Jos te sen teette, niin me alamme varmaan riidellä yläkerrassa."
Herrat nauroivat, ja mr. Chapman nousi juhlallisesti ylös pöydän alapäästä ja läksi yläpäähän. Dorian Gray muutti paikkaansa ja meni istumaan lordi Henryn viereen. Mr. Chapman alkoi puhua kovalla äänellä alahuoneen olosuhteista. Hän oli raivoissaan vastustajilleen. Sanadoktrinäärinen— kauhuaherättävä sana kaikille englantilaisille — kohosi silloin-tällöin esiin keskellä hänen puheenpaukettansa. Hän käytti mielellään alkusointuja puheensa koristuksena. Hän nosti "Union Jack" lipun aina ajatuksen korkeimmalle harjalle saakka. Hän todisti että rodun perinnöllinen typeryys — hän nimitti sitä hyväntahtoisesti "englantilaiseksi terveeksi järjeksi" — oli seuraelämän paras tuki.
Hymyily karehti lordi Henryn huulilla, ja hän kääntyi katsoen Dorianiin.
"Voitko paremmin, hyvä ystävä?" hän kysyi. "Sinä et näyttänyt olevan hyvissä voimissa päivällisten aikana."
"Voin aivan hyvin, Harry. Olen vain väsynyt. Siinä kaikki."
"Sinä olit ihastuttava eilen illalla. Pikku herttuatar oli aivan hurmautunut sinuun. Hän sanoi käyvänsä Selbyssä."
"Hän on luvannut tulla sinne kahdentenakymmenentenä päivänä."
"Tuleeko Monmouth myös sinne?"
"Tulee, Harry."
"Hän ikävystyttää minua hirveästi, melkein yhtä paljon kuin herttuatartakin. Herttuatar on hyvin viisas, liian viisas ollakseen nainen. Häneltä puuttuu heikkouden sanomatonta suloutta. Savijalat, ne, ne tekevät kuvapatsaan kullan arvokkaaksi. Hänen jalkansa ovat erinomaisen kauniit, mutta ne eivät ole savesta. Valkoista porsliinia, jos niin tahdot. Ne ovat käyneet tulen läpi; ja mitä tuli ei polta, sen se karaisee. Hänellä on kokemusta."
"Kuinka kauan hän on ollut naimisissa?" kysyi Dorian.
"Iankaikkisuuden, hän vakuuttaa minulle. Minun luullakseni aateliskalenterin mukaan kymmenen vuotta, mutta kymmenen vuoden aika Monmouthin kanssa lienee yhtä pitkä kuin koko iankaikkisuus. Kuka muu tulee?"
"Ah, Willoughbyt, lordi Rugby ja hänen vaimonsa, meidän emäntämme,Geoffrey Clouston, koko tavallinen seura. Olen kutsunut myös lordiGrotrianin."
"Hän miellyttää minua", sanoi lordi Henry. "Useat eivät pidä hänestä, mutta minun mielestäni hän on ihastuttava. Hän pukeutuu joskus liian ylellisesti, mutta hän hyvittää sen kokonaan ylikultuurillansa. Hän on hyvin uudenaikainen tyyppi."
"En tiedä, tokko hän voi tulla, Harry. Hänen täytyy ehkä lähteä isänsä kanssa Monte Carloon."
"Ah! miten vaivalloisia ihmisten omaiset voivat olla! Koeta saada häntä mukaan. Johtuupa mieleeni, Dorian, sinä läksit kovin varhain kotiin eilen illalla. Läksit jo ennen yhtätoista. Mitä sinä teit sen jälkeen. Menitkö suoraan kotiin?"
Dorian silmäsi häneen nopeasti ja rypisti kulmakarvojaan. "En, Harry", hän sanoi vihdoin, "en tullut kotiin ennenkuin lähemmäs kolmea."
"Menitkö klubiin?"
"Menin", hän vastasi. Sitten hän puri huultaan. "Ei, en minä sitä tarkoita. En minä mennyt klubiin. Minä kävelin. En muista, mitä tein… Kuinka utelias sinä olet, Harry! Sinä tahdot aina tietää mitä muut ovat tehneet. Minä koetan aina unohtaa mitä itse olen tehnyt. Minä tulin kotiin puoli kolme, jos tahdot tietää ajan tarkalleen. Olin unohtanut avaimen kotiin ja palvelijani päästi minut sisään. Jos tahdot saada sen todistetuksi, niin voit kysyä häneltä."
Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Rakas ystävä, mitäpä minä sitä tarvitsisin! Mennään ylös vierashuoneesen. Kiitos, ei sherryä, mr. Chapman. Jotain on tapahtunut sinulle, Dorian. Sano, mitä se on. Sinä et tänä iltana ole oma itsesi."
"Älä huoli minusta, Harry. Minä olen kiihoittunut, pahalla tuulella.Minä tulen huomenna sinun luoksesi, tai ylihuomenna. Vie terveiseni ladyNarboroughille. Minä en tule ylös. Minä menen kotiin. Minun täytyylähteä kotiin."
"Hyvä, Dorian. Toivon että tulet huomenna teetä juomaan, herttuatarkin tulee."
"Koetan tulla, Harry", hän sanoi poistuen huoneesta. Kun hän ajoi kotiin, niin hän tunsi, että kauhuntunne, jonka hän oli luullut jo kadonneen, oli palannut takaisin. Lordi Henryn satunnaiset kysymykset olivat hetkeksi saattaneet hänet pois suunniltaan, ja hän tarvitsi koko mielenmalttinsa. Vaaralliset esineet olivat hävitettävät. Häntä värisytti. Hän tunsi vastenmielisyyttä vain ajatellessaankin niiden liikuttamista.
Mutta se oli tehtävä. Hän tiesi sen, ja kun hän oli sulkenut kirjastonsa oven, niin hän avasi salaisen kaapin, jonne hän oli heittänyt Basil Hallwardin päällystakin ja laukun. Tuli paloi uunissa. Hän heitti siihen uuden halon. Kärventyneen kankaan ja palavan nahan haju oli hirveä. Kesti kokonaista kolmeneljännestuntia ennenkuin kaikki oli hävinnyt. Lopulta hän oli aivan väsynyt ja pahoinvoipa. Hän sytytti palamaan muutamia algierilaisia pastilleja kupariseen hiilipannuun ja pesi kätensä ja otsansa kylmällä myskinhajuisella etikalla.
Äkkiä hän säpsähti. Hänen silmänsä alkoivat oudosti loistaa ja hän puri hermostuneesti alahuultansa. Ikkunoiden välissä seisoi suuri firenzeläinen ebenholtsinen kaappi, jonka silaukset olivat norsunluuta ja sinistä lapista. Hän katseli sitä ikäänkuin se olisi samalla kertaa häntä hurmannut ja peloittanut, ikäänkuin siinä olisi ollut jotain, jota hän kaipasi ja samalla inhosi. Hän hengitti kiivaammin. Mieletön halu sai vallan hänessä. Hän sytytti paperossin ja heitti sen pois. Hänen silmäluomensa painuivat alas, jotta pitkät silmäripset miltei koskettivat poskia. Mutta sittenkin hän piti kaappia silmällä. Vihdoin hän nousi ylös sohvalta, jonne hän oli heittäytynyt, astui kaapin luo ja avattuaan sen, hän kosketteli jotakin salaista vieteriä. Kolmikulmainen laatikko työntäytyi hitaasti esille. Hänen sormensa liikkuivat vaistomaisesti sitä kohti, tunkeutuivat sisään ja tarttuivat johonkin kiinni. Se oli pieni, taiteellisesti tehty kiinalainen rasia, jonka mustalla kiiltävällä pinnalla oli kultapölyä, sivuja pitkin kulki aaltomaisia viivoja ja silkkisissä nauhoissa riippui pyöreitä kristalleja, joiden tupsut olivat tehdyt punotusta metallilangasta. Hän avasi sen. Sisällä oli vihreätä, vahamaista, kiiltävää tahdasta, jonka haju oli läpitunkevaa ja raskasta.
Hän epäröi hetken, kasvoilla kummallinen, jähmettynyt piirre. Sitten hän värisi ikäänkuin vilusta, vaikka huoneessa oli hirveän kuuma ja katseli kelloaan. Se oli kahtakymmentä vailla kaksitoista. Hän pani rasian paikoilleen, sulki kaapin ovet ja meni makuuhuoneesensa.
Kun keskiyön pronssiset lyönnit kajahtivat pimeään ilmaan, niin Dorian Gray hiipi hiljaa ulos talosta huonoissa pukimissa, paksu kaulahuivi kaulassa. Bond streetiltä hän tapasi ajurin, jolla oli hyvä hevonen. Hän huusi sitä ja ilmoitti hänelle hiljaisella äänellä osoitteen.
Mies pudisti päätään. "Sinne on liian pitkä matka", hän mutisi.
"Tästä saatte sovereignin", sanoi Dorian. "Saatte vielä toisenkin, jos ajatte nopeasti."
"Hyvä, herra", vastasi mies, "tunnissa olette perillä", ja kun Dorian Gray oli astunut ajoneuvoihin, niin tämä käänsi hevosensa ja ajoi nopeasti jokirantaa kohti.