Hän oli antanut synninpäästön kuolevalle vaimolle, mutta etenkin olihan hänen avomielisesti puhuessaan Jaakko Wardenin kanssa siinä ollut läsnä todistajakin ja tämä todistaja oli hänen leppymätön vihamiehensä.
Tämä Bellini, jolta hän oli riistänyt Ruotsin hovin suosion ja joka nyt oli saanut hänet valtaansa, eiköhän hän kostane?
Mutta sillä aikaa kuin hän ajatteli näitä asioita, jotka olivat omansa saattamaan alakuloiseksi, ja valmistautuessaan siihen, ettei tulisi saamaan osalleen minkäänlaista oikeutta, päätti hän kuitenkin pysyä rohkeana ja puolustautua niin hyvin kuin voi.
Hän tiesi, että näillä kauheilla tuomareilla, jotka eivät mitenkään olleet vastuunalaisia, oli omat periaatteensa oikeasta ja väärästä. Sitäpaitsi oli uskonpuhdistus jo edistynyt niin pitkälle, että Ruotsin kirkon ensimäisen miehen ahdistamisen ei pitänyt olla aivan vaaratonta.
Sillä välin olivat nuo mustat haamut kokoontuneet. Useita tulisoihtuja sytytettiin, ja Laurentiukselle selvisi pian asema täydelleen.
Melkein keskellä salia oli alttari.
Sen takana oli kaksi mustalla veralla verhottua penkkiä.
Kumpaisellakin istui huolellisesti kauhtanoihinsa kääriytyneitä henkilöitä, mutta oikeanpuoleisella penkillä oli heitä vähemmän, he olivat luultavasti korkeampiarvoisia.
Paitsi tuomareita, jotka istuivat penkeillä, seisoi yltympäri alempiarvoisia eli niinsanottuja lautamiehiä, joiden tehtävänä näytti olevan ovien vartioiminen ja tuomarien käskyjen toimeenpaneminen.
Alttarilla oli ristikahvainen miekka, jota pidettiin kristillisen lunastuksen pyhänä vertauskuvana.
Tuskin oli piispamme ehtinyt tarkastella näitä kaikkia, ennenkuin keskimäisenä oikeanpuolisella penkillä istunut henkilö, joka luultavasti oli oikeuden puheenjohtaja, nousi, pani kätensä miekalle lausuen kovalla äänellä valankaavan, jossa tuomarin velvollisuudet luetellaan, ja jonka muut tuomarit ja lautamiehet toistivat hänen jälkeensä syvänä, kumeana hyminänä.
Senjälkeen kääntyi puheenjohtaja läsnäolijoihin kysyen, miksi tuo mies tuolla edempänä sidottuna ja avuttomana makasi heidän edessään.
Vasemmalta penkiltä nousi yksi tuomareista sanoen olevansa syyttäjä.
Suurimmaksi hämmästyksekseen luuli Laurentius tuntevansa mestariIngelin äänen.
"Tuokaa vanki esiin asianmukaisesti sidottuna", käski puheenjohtaja.
Kuusi miestä tarttui heti vuoteeseen kantaen sen alttarin ääreen.
Kaikki paljastivat väkipuukkonsa, jonka jälkeen kaksi miestä aukaisi valekauppiaan siteet.
"Nouse", käski puheenjohtaja, "ja kuule syytöstä. Ole vakuutettu siitä, että meissä olet löytävä yhtä oikeuttaharrastavia kuin lahjomattomia tuomareita."
Vanki totteli heti; väkipuukot olivat kohotettuina häntä vastaan sen varalta, että hän tekisi pienimmänkin pakenemisyrityksen, mutta hän pysyi tyynenä ja maltillisena; hänen sydämensä ei sykkinyt tavallista nopeammin, hänen silmäluomensa eivät vapisseet, vaikka hän raamatun sanain mukaan oli vaeltaja kuolemanvarjojen maassa, lukemattomien juonien ja vaarojen ympäröimänä.
Puheenjohtaja kysyi häneltä hänen nimeänsä, kansallisuuttansa ja ammattiansa.
"Lars Pedersson", kuului vastaus, "synnyltäni ruotsalainen, ammatiltani kauppias."
"Eikö teillä koskaan ole ollut muuta nimeä?"
"En katso velvollisuudekseni vastata siihen kysymykseen."
"Tiedättekö kenen edessä seisotte?"
"En varmaan, mutta arvaan."
"Sanokaa arvelunne."
"Jesuiittakollegion."
"Siinä tapauksessa tiedätte myöskin, että olisi parempi riippua pohjattoman kuilun partaalla tai maata mestauskirveen alla, jota silkkilanka pidättää putoamasta. Mitä olette tehnyt joutuaksenne semmoisen rangaistuksen alaiseksi?"
"Vastatkoot ne, jotka ovat tuoneet minut tänne."
"Puhu, syyttäjä", sanoi puheenjohtaja, "todista kaikille julki syytöksesi."
"Tämä mies on luterilaisen kerettiläisyyden levittäjä, hän on pyhän veljeskuntamme voimakkaimpia vastustajia ja koettaa kirotulla opillaan vetää puoleensa kirkon uskollisia puoluelaisia."
"Tämä on ankara syytös. Mitä sinulla on vastaamista."
"Ensiksikin, että kuulun kansaan, joka on tottunut antamaan täydet oikeudet jokaiselle; mutta minä olen myöskin matkustaja, joka tietää, ettei hänellä ole mitään oikeutta asettaa muiden maiden tapoja ja asetuksia vastaan. Minä tunnustan siis, että olen teidän uskonkappaleistanne puhunut tavalla, joka ei ole itselleni eduksi, mutta sen tein nuoruuteni ystävälle aavistamatta, että mikään salaurkkija vainuili sanojani."
Vasemmalta penkiltä kuului sipinää, ja yksi sanoi ääneen:
"Anna ainaiseksi tukkia hänen suunsa!"
Se oli Bellini, joka näin puhui.
"Katson tarpeelliseksi lisätä", virkkoi kauppiaamme, "että olen ajatuksiani, pidettäköön niitä sitten oikeina tai väärinä, lausunut ainoastaan kotimaassani tai myöskin Pommerissa, siis puolueettomassa maassa, missä tiliä tuomioistuimella ei ole laillisia oikeuksia. Mutta ne ovat ja pysyvät aina samoina, ne tahdon aina tunnustaa, vaikkapa miekan kärki olisi asetettu rintaani vasten."
"Syyttäjä", virkkoi puheenjohtaja, "mitä on sinulla vastattavaa tähän?"
"Että hänen solvaiseva kielensä on panetellut ja häpäissyt meitä", huudahti Bellini, "jonkatähden hän on ansainnut, että se revitään hänen suustaan."
"Pidetäänkö täällä tuollaisia vihanpurkauksia pätevinä todistuksina?" kysyi lannistumaton ruotsalainen.
"Hupsu muukalainen!" keskeytti puheenjohtaja. "Tiedä, että se, joka on saavuttanut oikeuden istua meidän joukossamme, on osoittanut sellaista luonteen pyhyyttä, että se asettaa hänet korkeammalle muita ihmisiä. Syytöksen, jonka joku meistä tekee, voi kumota ainoastaan veljeskuntamme jäsen, jolla on korkeampi arvo."
"Siinä tapauksessa olkoon Jumala minulle armollinen, minä voin ainoastaan asettaa turvani Herraan!"
Mutta samassa nousi se henkilö, joka istui puheenjohtajan oikealla puolella; hän oli pitkä, vähän kumarassa. Heti kun hän aukaisi suunsa, tunsi Laurentius hänen äänensä; hän oli Jaakko Warden.
"On totta", sanoi hän, "että syytetty on puhunut varomattomasti, mutta se ei ole tapahtunut siinä aikomuksessa, että kukaan sen johdosta tulisi luopumaan uskonnollisesta vakaumuksestaan, vaan se on ollut kahden vanhan ystävän tuttavallista keskustelua. Jos siinä on ollut kuuntelijoita, niin se on tapahtunut molempain tietämättä; minä olen sitä mieltä, että syytetty vapautettaisiin ja annettaisiin maailmalle takaisin." Hän kumarsi ja istui nopeasti.
Puheenjohtajan vasemmalla puolella istuva, nähtävästi hyvin vanha mies nousi vaivalloisesti seisoalleen.
"Toivokaamme", lausui hän, "ettei syytetty palattuaan taas kotimaahansa ainoastaan kiitollisena muistele armahtavaisuuttamme ja anteeksiantavaisuuttamme, vaan myöskin tästälähin tulee uskolliseksi ystäväksemme ja puoluelaiseksemme." Senjälkeen hänkin kumarsi ja istui.
Kokouksessa ohjain kesken alkoi kuiske, josta saattoi erottaa sanat:"Ruotsin arkkipiispa!"
"Vapautustuomio on julistettu", huudahti puheenjohtaja; "mutta, syytetty, jääkööt tämän yön salaisuudet sydämesi syvimpään kätköön. Älä isällesi tai äidillesi, puolisollesi, pojallesi tai tyttärellesi hiiskahda tästä; tästä et saa puhua kovaa etkä kuiskimalla, et kirjoittaa kirjaimilla etkä muuten ilmoittaa merkeillä tai vertauskuvilla. Tottele tätä käskyä, ja riemuitkoon sydämesi vavistuksessa, sillä vaikka tuhatkin penikulmaa olisi meidän väliämme, saavutamme sinut kuitenkin aina milloin tahdomme."
Kuin taikavoiman vaikutuksesta sammuivat kaikki tulisoihdut yhdellä kertaa.
Laurentius tunsi taas voimakasten käsien tarttuvan itseensä.Varovasti hänet laskettiin vuoteelle, joka vietiin laskuluukulle.
Nostokone pantiin käymään, ja hän tunsi vuoteen kohoavan, kunnes hiljainen sysäys ilmaisi, että hän taas oli kamarissa, missä oli käynyt levolle.
Hän ei voinut nukkua, mutta hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan.
Päivän koittaessa hän nousi; hän halusi taas kotiin ja päätti ottaaDidrikin mukaansa. Kukapa tietää, mitä muuten tapahtuisi.
Vanha tallirenki aukaisi portin hänelle, ja hän riensi ravintolaan.
Suuresti hän hämmästyi tavatessaan erään nuoren miehen Didrikin luona.
"Rakas isä!" huudahti tämä syöksyen hänen syliinsä, ikäänkuin ei olisi ollut aivan varma asiasta.
"Setäni", sanoi vieras, "oletteko ehkä kokonaan unohtanut minut?"
Piispa syleili molempia nuorukaisia. "Tämä on melkein liian suuri onni yhdellä kertaa", sanoi hän; "rakkaan veljeni ainoa poika."
Reginald sai nyt kertoa, kuinka ihmeellisesti hän oli joutunut heidän seuraansa ja kuinka molemmat serkukset olivat jääneet kotiin odottamaan tietoja Animalta.
Kohta senjälkeen tuli Animakin. Nähdessään piispan kävi hän ensin aivan kalpeaksi; sitten hän heittäytyi hänen syliinsä kyyneleet silmissä.
"Mikä Jumalan ihme!" huudahti hän. "En tahdo tietää mitä on tapahtunut. Te elätte! Siinä on kyllin!"
Heti senjälkeen tuotiin suori, kauppias Lars Pederssonille osoitettu kirje.
Siinä olivat kaikki ne paperit, jotka häneltä oli otettu pois, mutta ei muuten sanaakaan.
Piispan tiedusteluihin vastasi Reginald, että hän oli hoitanut opettajanvirkaa eräässä koulussa Ruppinissa, mutta aikoi nyt matkustaa Wittenbergiin opintojansa jatkamaan.
"Sinne minäkin palaan vielä tänä päivänä", sanoi Anima kertoen sitten miten oli eronnut Olavi Krummesta.
"Luulenpa, että teemme viisaimmin, jos kaikin lähdemme täältä niin pian kuin suinkin", arveli piispa.
"Rakas isä, enkö minä saa seurata sinua Stralsundiin?"
"Sinä tulet minun kanssani Ruotsiin."
"Entä opintoni?"
"Saavat jäädä vuodeksi tai pariksi; ukkospilvi on uhkaamassa meitä."
"Pelkäätkö jonkun kostoa?" kysyi Anima katsoen häntä tuskallisesti.
"Ehkäpä. Me lähdemme tänään!"
Mutta sitten sovittiin siitä, että Anima ja Reginald seuraisivat heitä Stralsundiin. Vaunuja ei oltu vielä myyty, ja niihin mahtui hyvin neljä henkilöä.
Välttämättömät ostokset tehtiin tavattoman nopeaan ja seuraavana aamuna lähdettiin matkaan.
Olipa kuin olisi joku uusi side ollut kiinnittämässä näitä neljää toisiinsa. He tunsivat, etteivät he erottuaan enää tapaa toisiaan tässä maailmassa. Ja kolme heistä oli oppinut luottamaan toisiinsa ja rakastamaan toisiansa.
Anima oli nyt niinkuin edelliselläkin kerralla yrityksen johtavana sieluna, hän teki matkan helpoksi ja mukavaksi.
Stralsundiin saavuttuaan saivat he vielä viettää päivän yksissä, ennenkuin laiva lähti Ruotsiin. Silloin päätettiin, että Anima palaisi Wittenbergiin samoissa vaunuissa. Reginald olisi hänen suojelijanansa, ja piispa suorittaisi matkakustannukset. Anima ei kiitellyt, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän puristi lujasti piispan kättä rintaansa vasten.
Kaikki neljä menivät yhdessä laivalle.
Silloin Anima otti esille Melanktonin paperit ojentaen ne piispalle.
"Olisitteko unohtanut nämä?" kysyi hän.
"Olisinpa ihmetellyt, jos sinä olisit unohtanut."
Syleily ja suutelo vielä.
"Entä minä?" sanoi Didrik.
Anima epäili hetkisen, sitten hän suuteli Didrikiä ja juoksi posket hehkuvina maihin.
Niin he erosivat.
Kun maa oli jäänyt matkustajain näkyvistä, puhkesi Didrik valtavaan itkuun koettamattakaan salata sitä.
"Poika raukkani, sinä pidit hänestä paljon."
"En tiedä mistä syystä", nyyhkytti tämä. "Aluksi en voinut sietää häntä."
"Niinpä toisinaan käy… Hän on kelpo tyttö, eikä kukaan tiedä mitä vielä voi tapahtua."
"Reginald ehkä, mutta en koskaan minä."
Nuoressa sydämessä vaihtuvat ajatukset helposti; Ruotsin rannikon näkyminen vaikutti elähyttävästi isään ja poikaan. Miten olivatkaan asiat kuuden kuukauden aikana muuttuneet rakkaassa isänmaassa, ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavaa äidille ja siskoille!
* * * * *
Jälleennäkeminen oli suloista, sanomattoman suloista.
"Ei puutu mitään onnestani, kun saan teidät molemmat takaisin", sanoi rouva Elisabet.
Mutta kun Laurentius sittemmin täydellä luottamuksella kertoi, missä hengenvaarassa hän oli ollut, vetäytyi hän vavisten miehensä syliin sanoen:
"Onneni on liian suuri saadakseni sitä kauan nauttia."
Niin paljon kuin mahdollista oli piispa pysynyt erillään valtiollisista kysymyksistä. Jokaisen isänmaanystävän tavoin hän katsoi pelolla ja levottomuudella tulevaisuuteen; mutta hänen omassa vaikutuspiirissäänkin oli syntynyt sellaisia erimielisyyksiä kirkollisissa seikoissa, että vaadittiin voimakasta kättä ohjaamaan niitä oikeaan.
Paperit, jotka hän oli tuonut mukanansa, olivat hänelle hyvänä apuna useiden tärkeiden kysymysten ratkaisemisessa, ja hän ryhtyikin niihin heti.
Mutta alussa vuotta 1566 puhkesi kauhea kulkutauti raivoamaan Upsalassa. Sen uhriksi joutuivat niin ylhäiset kuin alhaisetkin, löysipä se tien arkkipiispankin asuntoon.
Neljä täysikasvuista poikaa, jotka olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys, lankesi toinen toisensa jälkeen kuin nuoret vesat viikatteen edessä.
Arkkipiispa itse siunasi heidät viimeiseen lepoon. "Hyvä teidän", sanoi hän, "jotka jo olette satamassa. Valmistakaa sijaa meille, jotka vielä ikävöiden ojennamme käsiämme kohden isänkotia."
"Luuletko, että saamme pitää ne kolme, jotka vielä ovat jäljellä?" kysyi Elisabet pelolla ja vavistuksella.
"Rakkahimpani, pankaamme kätemme ristiin ja sanokaamme: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!'"
14.
Meidän tulee nyt palata onnettomaan kuninkaaseen.
Kauan hän ei voinut olla erillään suosikistaan, ainoasta, joka arvasi hänen ajatuksensa.
Aluksi sai Yrjö Pietarinpoika viipyä hänen luonaan ainoastaan lyhyen hetken, jonka jälkeen hänet lähetettiin pois ja kiellettiin enää näyttäytymästä.
Mutta suosikkipa oivalsikin asiansa paremmin. Nöyränä ja matelevana hän tuli joka päivä, eikä Eerikillä ollut sydäntä kieltää häntä suutelemasta hänen käsiään ja kostuttamasta niitä kyynelillään.
Sitäpaitsi oli hänellä aina jotakin uutta kerrottavanansa. Toisinaan hän kertoi sotatapauksista, toisinaan taas mitä kuninkaasta puhuttiin sekä aateliston että kansan keskuudessa.
Ei kellään ollut niin selvillä, mitä milloinkin tapahtui, kuin YrjöPietarinpojalla.
Mutta niinpä olikin luonnollista, että hän ennen muita oli kuninkaan ystävä.
Senkötähden he tahtoivat saada hänet pois; oliko hän ehkä heidän tiellänsä?
Jos hän olikin menetellyt ankarasti Niilo Sturea kohtaan, niin kukapa voi sanoa, ettei Niilo Sture ollut sitä ansainnut?
Eikö Ceciliakin ollut pyytänyt rangaistusta hänelle; kyllä siinä lienee ollut hyvät syynsä.
Mutta kuningas oli vikapää kaikkeen, kaikki kävivät hänen kimppuunsa.
Kaikki paitsi Yrjö Pietarinpoika; hän oli todellinen ja luotettava ystävä, toisinaan ehkä liian ankara, mutta olihan hän niin ylen harras ystävyydessään.
Hän saattoi yhtä vähän kuin Eerikkään sietää ylimyksiä, jotka suvaitsivat pitää kuningasta vertaisenaan, häntä, jota halutti tallata heidät jalkoihinsa.
Yrjö oli sanonut, etteivät he parempaa ansainneetkaan, ja siinä hän oli oikeassa.
Ja hänestä Eerik tahdottiin erottaa. Tekisiköhän hän hänet lähimmäksi miehekseen, toimittaisi kaikki hänen kauttansa osoittaakseen siten, miten halveksi kaikkien muiden neuvoja.
Näin liitelivät kuninkaan ajatukset yhtämittaisessa kiertokulussa. Hän ei voinut saada niitä eriämään omasta itsestään; itsensäsäilytys oli hänen elämänsä ainoa päämaali.
Mutta senjälkeen, tai oikeammin yhteydessä sen kanssa, täytti hänen mielensä rakkaus Kaarinaan.
Yrjö Pietarinpoika oli vannonut saattavansa tämän perikatoon, mutta ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta häntä vastaan. Se vain olisi saattanut kuninkaan vimmaan, ehkäpä vielä vienyt suosikilta hengenkin.
Nyt oli hän toki tehnyt suunnitelmansa. Ei hän tiennyt itsekään, eukkonsako vai piruko oli häntä ollut auttamassa; mutta onnistua sen täytyi, ellei Kaarina ollut sellainen noita, että kaikki hornan henget tottelivat häntä.
Tuo nuori nainen eleli hyvin yksinäistä elämää. Paitsi kuningasta oli tohtori Benediktus ainoa, joka kävi hänen luonansa. Mutta saatuaan pikku tyttönsä ei hän välittänyt kenestäkään muusta, vaan näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta.
Vain kerran päivässä ja melkein aina samaan aikaan tuli kuningas hänen luokseen ja viipyi siellä usein monta tuntia. Kaarinalla oli erinomainen kyky saattaa hänet hyvälle ja iloiselle tuulelle, ja hänen luotaan tultuaan oli kuningas hetkisen tavallistaan parempi.
Eräänä päivänä, kun Kaarina oli yksin, sai hän kirjeen nuoruutensa ystävältä Maksimilianilta. Tämä oli kohonnut vänrikiksi ja oleskeli nyt Tukholmassa erään tuttavansa luona. Hän oli tullut Kaarinan tähden ja toivoi tämän iloisesti ottavan vastaan vanhan ystävän, joka kiihkeästi halusi tavata häntä.
Kaarina tuumaili aluksi antaa myöntävän vastauksen, mutta sitten hän muisti kuninkaan kiellon ja sanoi, että, niin paha kuin hänen mielensä siitä olikin, hänen täytyi vastata kieltävästi. Maksimilian sai kuitenkin nähdä hänet; hän lupasi istua ikkunan ääressä ja nyökäyttää hänelle päätään hänen siitä ohi mennessään.
Tämä tapahtui muutamia kertoja.
Sitten sai Kaarina taas kirjeen, jossa mainittiin, että Maksimilian aikoi lähteä sotaan ja että jollei hän sitä ennen saanut puhutella Kaarinaa, oli hän vakavasti päättänyt etsiä kuolemaa, sillä hän tiesi siitä, ettei Kaarina enää välittänyt hänestä.
Kaarina itki katkeria kyyneleitä. Hän ei tahtonut mielellään tehdä kuninkaan tahtoa vastaan, mutta nyt oli Maksimilianin henki kysymyksessä, ja antaisihan Eerik sen anteeksi. Eihän hän ollut koskaan tehnyt mitään vastoin hänen tahtoaan.
Kuitenkin vallitsi hänessä jonkinlainen levottomuus; hän oli antanut lupauksensa, pitäisikö hänen nyt peruuttaa se?
Silloin tuli Benediktus. Hän huomasi heti, että jotakin oli tekeillä, mutta mitä?
Kaarina oli hyvin hämillään. Vihdoin hän sanoi: "Illalla tohtori ei saa tulla tänne."
"Miksi en?"
Kaarina pudisti päätään. "Älkää kysykö."
"Tuleeko kuningas?"
"Ei."
"Joku toinenko?"
Hän nyökäytti päätään.
"Sehän on kielletty."
"Vain tämän kerran", sanoi Kaarina rukoilevasti.
"Hyvä ystäväkö?"
"Hyvin rakas ystävä."
"Eihän vaan Maksimilian!" huudahti tohtori säikähtyneenä.
"Kyllä, juuri hän!"
"Se ei saa tapahtua!"
"Mutta muuten hän lopettaa itsensä." Ja Kaarina kertoi kirjeistä ja niiden sisällyksestä.
"Näytä ne minulle."
Hänellä ei ollut niitä jäljellä; tuoja oli heti vienyt ne takaisin.Ainoastaan pieni lippu oli unohtunut.
Tohtori otti sen. "Lapsi raukka", sanoi hän, "mihin ansaan sinut onkaan vietelty!"
Kaarina nauroi; kuningas sai olla saapuvilla, jos tahtoi, sanoi hän.
"Minä olen saapuvilla", sanoi tohtori vakavasti; "luulen, että se hyödyttää sinua enemmän."
"Maksimilian ei pidä siitä."
"Hm, ehkäpä se toki pelastaa hänen henkensä."
"Hänen henkensä? Luuletteko, että…"
"Vähemmästäkin on moni sen menettänyt."
Kaarina pillahti valtavaan itkuun.
"Ole tyynenä ja vaiti, tee kaikki niinkuin minä käsken."
Kaarina lupasi, mutta kerran toisensa perästä hän kyseli: "Mitähän syytä kuninkaalla olisi pahastua siitä?"
Benediktus väitti, että hän ei ollut täydelleen pitänyt lupaustaan, ja Kaarina myönsi, että se oli kyllä pahasti. Hän lupasi, ettei enää koskaan tee niin.
Tohtori jäi hänen luokseen päivälliselle. Hän huomasi, että tässä oli vaara tarjolla.
Koko ajan puhui Kaarina lapsuudestaan, sisaruksistaan ja leikkikumppaneistaan, etenkin Maksimilianista.
Eräs palvelijattarista tuli sisään sanoen Kaarinalle, että ulkona oli joku, joka tahtoi puhutella häntä.
"Saa tulla sisään", sanoi Kaarina katsoen tohtoriin.
Mutta tämä huomasi kyllä, että hänen oli vaikea salata iloaan.
"Ei se käy laatuun, tulkaa ulos", sanoi palvelijatar ja antoi merkinKaarinalle.
Tämä nousi nopeasti.
"Odota, ota minut mukaan", sanoi tohtori tarttuen Kaarinan käsivarteen. "Varovaisuutta!" kuiskasi hän.
Ulompi huone oli koko lailla suurempi. Benediktus huomasi heti kuninkaan kätkeytyneen verhojen taakse. Nuori vänrikki tuli vastaiselta puolelta; hämillään hän pysähtyi ovelle, mutta nähdessään Kaarinan hän kiiruhti hänen luokseen huudahtaen: "Vihdoinkin!"
Kaarina tahtoi juosta häntä vastaan, mutta tohtori pidätti hänet siitä.
"Nuori mies", sanoi hän, "minun pyynnöstäni ottaa Kaarina rouva teidät vastaan."
"Valehtelette, vanha herra", kuului närkästynyt vastaus. "Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää sen tekemättä. En tahdo olla mistään teille kiitollisuudenvelassa."
"Olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Maksimilian", lausui Kaarina, "enkä tiedä, miksen saisi sanoa sitä sinulle", lisäsi hän itkien.
"Sentähden että nyt olemme liian alhaisia ollaksemme sinun ystäviäsi.Sinä et enää saa pitää meistä niinkuin ennen."
"Minä tulen aina pitämään teistä. Muistatko, Maksimilian, kuinka paljon pidimme toisistamme?"
"Minä pidän vieläkin. Oi Kaarina, sinä olet riistänyt sydämeni rinnastani." Hän tahtoi tarttua Kaarinan käteen.
Kuningas oli hiipinyt esiin ja tarttunut Benediktusta käsivarteen; katsellen hänen olkansa yli hän kuunteli ahnaasti jokaista sanaa, mutta kun Maksimilian aikoi tarttua Kaarinan käteen, ärjäisi hän: "Vahti!" — tempasi Kaarinaa kädestä ja heitti hänet pois.
Useita sotamiehiä syöksyi sisään, vänrikki yritti vastarintaa, mutta hänelle pantiin kapula suuhun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.
Kohta senjälkeen tuli Yrjö Pietarinpoika ja kysyi kumartaen, tahtoiko kuningas mitään.
Tämä seisoi ällistyneenä ja tuijotti eteensä.
Benediktuksen läsnäolo oli hyvin epämieluisana yllätyksenä prokuraattorille; mutta vielä ei toki ollut varmaa, oliko hänen tuumansa mennyt tyhjiin.
Kaarina makasi tiedottomana.
"Onko mies varmassa säilössä?" ärjyi kuningas.
"Hän on jo kuollut!"
Kuningas iski silmää; se rauhoitti häntä nähtävästi.
Kylmä väristys kävi läpi tohtorin, ja tuskin hilliten harmiaan hän sanoi osoittaen Kaarinaa:
"Eikö hänkin saa kuolla ilman muuta?"
"Kaarina! Kaarinani!" Eerik nosti hänet maasta ja sulki syliinsä, hyväili häntä, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimityksillä kyynelten virtaillessa hänen silmistään.
Molemmat läsnäolijat katselivat tätä ihmetellen.
Vihdoin Kaarina aukaisi silmänsä ja loi kysyvän katseen kuninkaaseen."Missä minä olen?" sanoi hän silmäillen kummastellen ympärilleen.
Silloin muisti palautui. "Eikö totta, Eerik, olethan sinä antanut hänelle anteeksi?" Hän kietoi käsivartensa kuninkaan kaulaan. "Rakkautemme tähden", kuiskasi hän, "on hän kunnostava itseänsä sodassa, ja sitten sinä ylennät hänet ja minä toimitan hänet naimisiin Annan, sisareni kanssa; hän pitää paljon Maksimilianista, sen tiedän."
Eerik vetäytyi pois hänen hyväilyistään. Hän näytti kärsivän niistä.
Benediktukselle hän kuiskasi: "Henkesi uhalla älä ilmaise hänelle sanaakaan."
Prokuraattori rykäisi: "Ihmettelen miten tämä on tapahtunut", kuiskasi hän Benediktukselle.
"Lemmon juonia!" vastasi tämä.
"Kenenkähän toimesta?" uteli konna.
"Niin, sanokaa sitä."
"Miten te tänne tulitte?"
"Kaarina kutsutti minut."
"Mitä varten?"
"Lukemaan kirjeitä."
"Niitä hänellä ei ollut."
Vastaus tuli äkkiä, ajattelematta, ja Yrjö sai yskänpuuskan.
"Ei, sen tiedän, te olette ottanut ne takaisin."
"Minä! Pitäkää varanne!" Pöhöttynyt, punakka naama muuttui kellankarvaiseksi, ja hän kääntyi pois.
Kaarina vietiin vuoteeseen, ja levottomuutta herättävä heikkous valtasi hänet.
Eerik oli aivan suunniltaan; Kaarinan viattomuuden hän kyllä tiesi, sitä ei kenenkään tarvinnut sanoa hänelle.
Voi sitä, joka oli rohjennut yrittää saada edes epäilyksen varjoa lankeamaan hänen rakastettunsa päälle!
Suosikin täytyi mukautua puhumaan hänestä mitä suurimmalla osanotolla.
Vanha Benediktus istui joka päivä pitkät ajat hänen vuoteensa ääressä puhuen hänelle rauhoittavia lohdutuksen sanoja, joita hän halukkaasti kuunteli.
"Enkö saa kysyä kuninkaalta, mihin hän on lähettänyt Maksimilianin?" kysyi hän avomielisesti.
"Älä kysy, lapseni. Se osoittaisi luottamuksen puutetta."
"Te sanotte, että hänen on hyvä olla."
"Parempi kuin koskaan ennen."
"Eikö hän enää ole minulle vihainen?"
"Ei, nyt hän rukoilee Jumalaa teidän puolestanne."
"Niin minäkin rukoilen hänen puolestaan", sanoi Kaarina pannen laihat kätensä ristiin.
"Oikein, rukoilkaa toistenne edestä."
"Enkö koskaan saa tavata häntä?"
"Saat, vastedes."
"Tapaatteko te hänet ennemmin?"
"Toivottavasti."
"Viekää hänelle tervehdykseni."
"Sen lupaan."
"Ja sanokaa", hän laski kätensä tohtorin käteen, "sanokaa hänelle, että toivoisin sydämestäni hänen menevän naimisiin Annan, sisareni kanssa. Anna pitää niin paljon hänestä, ja olisi niin lohdullista saada ajatella heidän onneaan." Vanha tohtori lupasi kaikki, mitä hän pyysi. Hänen sydäntään tällainen petteleminen kirveli, mutta totuuden paljastaminen olisi ollut vielä julmempaa.
Parasta siis, että hän niin kauan kuin mahdollista sai elää tietämättä kaikesta siitä ilkeydestä ja kaikista niistä juonista, jotka häntä ympäröivät.
Että Yrjö Pietarinpoika oli äskeisten yritysten alkuunpanija, oli Benediktuksesta päivänselvää. Mutta hänellä ei ollut mitään todistuksia; sentähden hän ei uskaltanut syyttää häntä julkisesti. Seurauksena olisi vain ollut hänen oma perikatonsa, ja Kaarina tarvitsi kyllä vanhan ystävänsä ja ainoan uskottunsa.
Mutta Eerikkin ymmärsi, että jonkun toisen oli täytynyt olla tässä juonittelemassa, ja hän koetti saada selville, kuka tuo toinen oli.
Hän ei rohjennut eikä tahtonut puhua Kaarinan kanssa. Tämä olisi ehkä vain saanut häneltä tiedon murhasta ja syyttänyt häntä siitä. Ei, hän ei saanut tietää mitään siitä.
Näin ollen hän ei voinut kääntyä kehenkään muuhun kuin rakkaaseen Yrjöönsä, ja tämä lausui epäilyjänsä milloin tuosta, milloin tästä, joka oli hänelle vastenmielinen, samalla sydämessään kiroten "noitaa", jonka hän vannoi ennemmin tai myöhemmin kukistavansa.
* * * * *
Kun kuningas näin tuuliviirin tavoin kääntyi milloin sinne, milloin tänne, jatkui sota sekä maalla että merellä tuottamatta mitään hyötyä. Kansa vain köyhtyi, ja suuria maa-aloja hävitettiin autioiksi.
Vuonna 1566 lähti liikkeelle urhoollisen amiraalin Klaus Hornin johdolla laivasto, jossa oli 68 laivaa. Hän voitti tanskalaiset ja saksalaiset useissa tappeluissa; se oli jonkinlaista merirosvosotaa, jossa taistelevat tarkoittivat toistensa hävittämistä.
Maalla käytiin sotaa yhtä huonoilla tuloksilla.
Eerik epäili sotapäällikköjänsä, ja he samoin epäilivät ja pelkäsivät kuningasta, joka lähetti kätyreitänsä kylvämään miehistöön epäluuloa päällikköjä kohtaan.
Kun saapui tieto, että tanskalainen päällikkö Rantzow oli lähtenyt liikkeelle ja havitteli Länsigöötanmaan rajoilla, ei ollut ketään muuta panna sotajoukon päälliköksi kuin Maunu, Saksin herttua.
Tämä nuori, hilpeä herra oli erittäin hyvillään näin suuresta kunniasta. Pitäisihän sen, joka oli eturivissä tanssisalissa, olla etumaisena myöskin taistelukentällä, ja olisihan hänen morsiamensa, prinsessa Sofia, ihastuksissaan saadessaan sitoa hänen otsalleen voitonseppeleet.
Mutta suuret teot seuraavat harvoin suuria sanoja. Maunu herttua ei ollut mikään sankari, ja hänen pelkuruutensa tarttui koko sotajoukkoon, joka tuskin yrittikään vastustamaan vihollista. Rantzow hyökkäsi rajan yli Länsigöötanmaahan, hävitti maakunnan aina Skaraan saakka, poltti kaupungin ja eteni pohjoiseen päin Venersborgiin asti.
Vaara oli uhkaava.
Tämän kuullessaan kuningas vimmastui. Hän lopetti kaikki ystävyyssuhteet herttuan kanssa ja päätti itse lähteä taistelutantereelle nimitettyään ensin henkivartijoikseen neljäkymmentä aatelismiestä, jotka eivät saaneet koskaan poistua hänen luotaan.
Hän lähti Tukholmasta heinäkuun 29 p:nä, mutta odotellessaan lisäväkeä ja tietoja vihollisen etenemisestä, kuten hän sanoi, viivytteli hän matkaa niin, että saapui Örebrohon vasta 15:ntenä elokuuta.
Sillä välin oli rutto puhjennut raivoamaan maassa, ja hätä ja kurjuus edistivät suuresti sen levenemistä; erittäinkin juuri Örebron seuduilla se teki pahimmin tuhojaan.
Sota olisi käynyt hyvin arveluttavaksi, jollei urhoollisella Kaarle de Mornaylla olisi ollut komennossaan oma osastonsa.
Varovasti ja valppaasti hän seurasi Rantzowia uskaltamatta antautua taisteluun paljon voimakkaampaa vihollista vastaan.
Mutta hän anasti tältä melkein koko kuormaston ja sai vihollisensa lopulta niin ahtaalle, ettei tanskalaisella sotajoukolla ollut muuta mahdollisuutta kuin joko kuolla nälkään tai murtautua vihollisten läpi.
Rantzow päätti yrittää jälkimäistä, ja hänen onnistuikin suurella mieshukalla päästä satimesta menetettyään koko muonavarastonsa, hevosensa ja vaununsa.
Jos Mornaylla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisi Rantzow ollut hukassa.
Tästä sai Eerik tiedon Örebrohon, jossa hän piti sotaneuvottelua.Siellä hän myöskin kohtasi viimeisen kerran urhoollisen amiraalinsaKlaus Kristerinpojan, joka seuraavassa kuussa kuoli ruttoon.
Sama kohtalo tuli Klaus Hornin osaksi hänen matkatessaan sotajoukkoineen Hallantiin.
Suuret vauriot seuraavat usein toisiaan. Kaarle de Mornay ja Jaakko Henrikinpoika olivat vakoilemassa Rantzowin leiriä Elfsborgin seuduilla; molempain kimppuun hyökättiin yhtäkkiä, ja he joutuivat vangeiksi.
Ruton tähden majoitettiin joukot linnaleiriin, ja kuningas Eerik riensi Vadstenaan.
Siellä hän kohtasi onnettoman veljensä, joka ei enää tuntenut häntä.
Kuningas kauhistui häntä ja hänen mielettömiä puheitaan, mutta sanoi kuitenkin:
"Veli Maunu, sinä olet onnellisempi kuin minä, sillä sinä et tunne kurjuuttasi."
Hän ei viipynyt siellä kauempaa kuin viikon ajan; sitten hän matkustiSödermanlannin kautta Svartsjöhön.
Täällä oli Kaarina häntä vastassa, ja se kuolemankauhu, joka tähän asti oli vallinnut hänessä, poistui nyt. Eihän rutto uskaltanut tulla Kaarinaa lähelle, ja sentähden oli hänkin suojassa ollessaan Kaarinansa luona.
Mutta hänen paha henkensä saapui myöskin sinne. Yrjö Pietarinpoika oli saanut kirjeen Saksasta. Nyt hän tiesi varmaan, että Niilo Sture punoi juonia kuningasta vastaan ja että moni valtakunnan herroista oli siinä osallisena; hänellä oli todistuksia, varmoja todistuksia, ja hän tiesi saavansa niitä lisää.
On tavallista, että ihminen mieluimmin kuulee puhuttavan siitä, mitä enimmin pelkää. Sentähden oli Yrjö Pietarinpojallakin niin suuri lumousvoima kuningas Eerikkiin; hän veti hänet pois Kaarinan luota valaakseen myrkkyään hänen korviinsa.
Mitä kaikkea nämä kaksi sipisivät ja supisivatkaan! Kiihotappa houkkion mielikuvitusta, niin voit viedä hänet mihin tahansa, houkutella hänet millaisiin rikoksiin hyvänsä.
Sture-nimi oli se kummitus, jolla häntä aina peloteltiin, ja tähän tulivat lisäksi Stenbockit, Bielket ja Lejonhufvudit, Ruotsin etevimmät suvut, jotka olivat sukulaisuussuhteissa Sturein kanssa; kuinka he halusivatkaan kostaa! He eivät muka koskaan unhottaneet Niilo Sturen häväistystä, ja sentähden täytyi saada heidät pois, pois kaikki toinen toisensa jälkeen; piti vain saada todistuksia heitä vastaan.
Yrjön tarvitsi hankkia paljon sellaisia.
Marraskuun viime päivinä kuningas Eerik palasi Tukholmaan.
Tähän aikaan oli hänen pelkonsa ja epäluulonsa noussut kukkuloilleen.
Hän oli täysin vakuutettu siitä, että ylemmässä aatelistossa oli tehty salaliitto häntä vastaan.
Heillä oli aikomuksena syöstä Vaasan suku valtaistuimelta ja poistaa kruununperimys.
Tämä oli jo tullut piintyneeksi päähänpistoksi hänessä, ja YrjöPietarinpoika saattoi hieroa käsiään ja nauraa hänen selkänsä takana.Nyt asiat jo menivät menojaan ilman häntäkin.
Sitten kuningas lisäsi henkivartijoitansa.
Osoittaaksemme, kuinka hän oli pitänyt huolta omasta turvallisuudestaan, mainittakoon seuraava:
Ulkovartijapalvelusta kuninkaan linnassa toimitti erityinen henkivartija-osasto, jonka päällikkö aamuin-illoin järjesti vahtivuorot.
Vartijain velvollisuutena oli pitää vaaria, ettei kukaan asepukuinen mies päässyt sisään.
Heti porttien sisäpuolella seisoivat ovenvartijat pitämässä huolta siitä, ettei kukaan sivullinen päässyt kuninkaan luo.
Arvossa ja järjestyksessä seurasivat senjälkeen kamaripalvelijat, jotka palvelivat majesteettia pukeutumisessa ja riisuutumisessa sekä pitivät huolta hänen vaatteistaan y.m.
Viimeksi tulivat hovipojat, joiden tuli seurata kuningasta, mihin tahansa hän meni, oleskella lähimmissä huoneissa, kantaa sisään ruoka ja palvella pöydässä.
Erityinen virkamies oli pitämässä huolta ruuanlaittamisesta, pöydän kattamisesta ja pöytäliinoista sekä siitä, että kaikki oli oivasti järjestetty, lautaset, veitset, lusikat, maljat ja muut tarpeet.
Toinen virkamies, jota nimitettiin juomanlaskijaksi, piti huolta viineistä ja juotavista, ja hänen valvontansa alaisia olivat kellaripojat, joiden tuli palvella juomanlaskijoina pöydässä.
Arvokkaimpia olivat kamarijunkkarit, luvultaan yhdeksän. Heidän piti aina olla saapuvilla kuninkaan vastaanottohuoneessa; henkensä uhalla he eivät saaneet poistua hänen luotansa, ei sodassa eikä rauhan aikana, ei linnassa eikä matkoilla. Sotakentällä piti heidän aina olla haarniskassa ja täysissä aseissa; mihin tahansa hän menikin, tuli heidän aina kulkea hänen edellään, eivätkä he koskaan saaneet ilmaista sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet hänen huoneessaan.
Tyytymättä vielä tähänkään piti Eerik ympärillään nelikymmenlukuisen vartijajoukon jalosukuisia nuorukaisia, eikä hän sittenkään ollut turvassa.
Yhtä peloissaan hän olisi ollut, vaikka niitä olisi ollut tuhannenkin. Voisihan salama taivaasta iskeä alas ja tappaa hänet.
Nuuskijoita lähetettiin urkkimaan mitä puhuttiin sekä hienommissa piireissä että kapakoissa.
Helmikuun 4 p:nä 1567 tuomitsi kuninkaan lautakunta erään kreivi Svante Sturen palvelijan kuolemaan sentähden, että hänellä oli ollut pyssy kädessään, kun kohtasi kuninkaan kadulla.
Huhuja liikkui jos jonkinlaisia. Kauhu levisi kansan keskuuteen; kuiskailtiin kidutuskuulusteluista ja useista yöllisistä mestauksista.
Vuosi 1567 oli alkanut.
Kuningas Eerik itse sanoo päiväkirjassaan sitä elämänsä onnettomimmaksi vuodeksi.
Kaarle herttua oli nyt kahdeksannellatoista ikävuodellaan, reipas nuorukainen, jolla oli taipumusta olla oma herransa.
Täydellä oikeudella hän pyysi saada vastaanottaa herttuakuntansa.
Kuningas vastaili kierrellen ja ehdotteli, että hän suostuisi ottamaan jonkun toisen maakunnan; mutta kun nuori ruhtinas ei ollut tyytyväinen siihen, vaan vetosi perintösopimukseen ja heidän isänsä testamenttiin, sanoi kuningas tahtovansa järjestää kaikki parhaan mukaan, kun vain saisi vähän miettimisaikaa.
Herttua vaikeni ja poistui tyytymättömänä, mutta vakaasti päättäen viimeiseen asti vaatia oikeuksiansa.
Juuri siinä tahtoi Eerik vastustaa häntä, mutta kaikella on aikansa, ja nyt oli ennen kaikkea käytävä käsiksi kapinoitsijoihin.
Yrjö Pietarinpoika sanoi, että hänellä oli täydelliset todistukset, ja sentähden oli ensi isku nyt lyötävä.
Annettiin käsky kokoontua valtiopäiville Tukholmaan toukokuun 1 päiväksi, ja juuri ne aateliset, joita aiottiin syyttää, saivat kuninkaalta armollisen kutsun saapua hänen luokseen Svartsjöhön.
15.
Suuri oli hämmästys Hörningsholmassa.
"Mikä liekään tarkoitus, kun meidät kutsutaan?" kyseli Märta rouva ihmetellen.
"Minusta se tuntuu kummalliselta", vastasi Svante herra.
"Ei hän puhunut kertaakaan kanssani, kun helmikuussa olin linnassaSivard Krusen häissä", arveli Eerik herra.
"Sinä kerroit jostakin kirjeestä", tutki isä.
"Neiti Margareeta Niilontyttärelle", vastasi poika nauraen; "meitä oli monta, jotka kirjoitimme sen alle."
"Mitä se sisälsi?"
"Neiti kantoi lippua ympäri huonetta ja kysyi, kuinka moni tahtoisi asettua hänen komentonsa alaiseksi, ja seuraavana päivänä kirjoitimme hänelle sanoen, että kaikki mielellämme tahdomme taistella rakkaan vänrikin komennossa."
"Siinä en voi huomata mitään pahaa."
"Niiloa odotetaan kotiin; eikö voine olettaa, että kuningas ensiksi pyrkii sovintoon hänen omaistensa kanssa."
"Luulenpa melkein niin olevan", arveli kreivi Svante, ja hänen katseensa kirkastui.
"Se todistaa, että tunnet häntä hyvin vähän", vastasi Märta rouva; "hänellä on jotakin pahaa mielessä, vaikka en tiedä minkätähden."
"Ehkäpä olemme hänen tiellänsä", sanoi vanhus lempeästi.
"Me olemme sietäneet ja kärsineet liian kauan", vastasi Märta rouva kiihkeästi.
"Ehkäpä hän pelkää kostoa", tuumaili Eerik. "Silloin hän on oikeassa, eihän tuommoinen elämä sovi vapaasukuiselle."
"Me olemme vannoneet kuningas Eerikille uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja valamme tahdomme pitää pyhänä, tapahtukoon mitä tahansa", sanoi isä.
"Oletteko päättäneet lähteä sinne?" kysyi Märta rouva kiihkeästi.
"Meidän täytyy", vastasi hänen herransa, mutta pöydällä lepäävä käsi vapisi.
"Ei kellään ole vähemmän pelättävää kuin minulla", huomautti Eerik, "ja siksi ehdotan, että minä menen edeltäpäin tiedustelemaan, jos varovaisuus niin vaatii. Herra isäni voi sitten lähteä tai olla lähtemättä, miten parhaaksi näkee."
Ainoa, joka ehdottomasti hyväksyi tämän ehdotuksen, oli Märta rouva.
"Jos molemmat hyppäävät sudenkuoppaan", arveli hän, "ei toinen voi auttaa toista."
Oli miten olikaan, mutta sitten päätettiin, että Eerik herran tuli seuraavana päivänä lähteä matkaan Svartsjöhön. Suuri oli kuitenkin hämmästys, kun hänen lähtiessään myöskin Märta rouva esiintyi täydessä matkapuvussa.
"Minä teen ostoksia", sanoi hän, "ja se voi hyvin käydä laatuun samalla."
Mutta kun he tulivat lähemmä Svartsjötä, sanoi hän: "Minulla on hieman sanomista kuninkaalle." Ja niin hän seurasi perille asti.
Eerik herralla olisi kyllä ollut halua kieltää häntä siitä, mutta se ei ollut tapana siihen aikaan.
Heidän tullessaan perille otti prokuraattori heidät vastaan.
Hän sanoi Märta rouvalle, tehden monta syvää kumarrusta, että rouvia varten oli varattu huoneita suuressa talonpoikaistalossa aivan lähellä. Linna muka tuli aivan täyteen niistä monista herroista, jotka olivat kutsutut ottamaan osaa neuvotteluihin.
Eerik herralle sanoi hän heti tahtovansa näyttää häntä varten varatun huoneen.
Harmista kiehuen Märta rouva mukautui tähän. Mutta kun hän saapui kamariin, joka oli määrätty muka hänen asunnokseen, tuntui se hänestä paremmin sopivan palvelijalle kuin maan mahtavimmalle aatelisrouvalle; hän aikoi kohta lähteä sieltä ulos, mutta ovi oli suljettu. Hän ymmärsi heti olevansa vankina.
Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä istui hän miettimään mitä olisi tehtävä.
Ennen kaikkea tulisi hänen varoittaa herraansa. Mutta miten?
Mukanaan olevassa vaatevarastossa oli hänellä kova kaulus; hän otti neulan vyöstään ja pisteli siihen: "Vangitut! Pakene heti!" Nyt oli vain saatava tämä hänelle. Kun talonpoikaiseukko tuli sisään, ei Märta rouva ollut tietävinäänkään, että oli vankina.
"Herrani tulee pian tänne", sanoi hän, "mutta häneltä puuttuu kaulus.Voitteko hankkia luotettavan henkilön, joka veisi tämän hänelleSöderteljeen; vaivain palkaksi antaisin viejälle nämä kultaisetkaulaketjut?"
Eukon silmät suurenivat. "Minä voin mennä itsekin", sanoi hän ojentaen kätensä ketjut saadakseen.
Märta rouva otti ne kaulastaan ja katkaisi ne. "Toisen puolen saatte nyt, toisen kun palaatte", sanoi hän. "Hän saa antaa jotakin merkiksi, että kaulus on tullut perille. Siitä saatte huomauttaa häntä." Eukko lähti heti matkaan.
Kun hän oli poissa, näki Märta rouva ikkunastaan, että herrat Abraham Stenbock, Sten Banér, Iivar Iivarinpoika ja Sten Lejonhufvud saapuivat melkein yhtaikaa. Hän oli liian kaukana voidakseen huutamalla varoittaa heitä; hänen oma vankeutensa olisi vain käynyt sietämättömämmäksi, jos hänen huutonsa olisi huomattu.
Myöhään illalla eukko palasi. Hän oli aivan oikein tavannut kreivin, joka oli näyttänyt hyvin huolestuneelta. Eukko otti esiin pienen, hyvin kapean sormuksen, jota Svante Sture aina oli pitänyt oikeassa pikkusormessaan. Märta rouva oli monta kertaa pyytänyt sitä, mutta saanut aina vastaukseksi: "Kuolemani jälkeen!" Ja nyt hän lähetti sen hänelle. Märta rouva purskahti itkuun ja pisti sormuksen sormeensa annettuaan ketjut eukolle.
"Jumalan kiitos, hän on pelastunut", ajatteli Märta rouva, "ja hän voi varoittaa Niiloa. Mutta Eerik, rakas Eerikkini, miten saada hänet vapaaksi?"
Kreivi Svante Sture oli saanut kauluksen ja lukenut kirjoituksen siitä. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hän ei aikonutkaan piilottautua. Ehkäpä kuningas Eerik tyytyisi hänen henkeensä ja säästäisi hänen poikansa.
Kuolema ei näyttänyt hänestä ensinkään kauhistavalta; hän tahtoi vain valmistautua siihen. Ja niin hän kutsutti Söderteljessä luokseen papin, nautti pyhää ehtoollista ja matkusti heti sen jälkeen Svartsjöhön.
Hänen poikansa ja ystävänsä olivat jo kukin erikseen telkien takana.Sama kohtalo tuli nyt myöskin jalon Sture-suvun päämiehen osaksi.
Kuninkaan lautakunta oli kokoontunut Svartsjöhön. Ne todistajat, joita aiottiin kuulustella, olivat: Peter Sastorp, saksalainen kaupustelija, kuninkaan urkuri Aleksanteri, eräs Paulus-niminen seppä, Hannu Wolf ja Kristofer, edellinen Abraham Stenbockin, jälkimäinen Iivari Iivarinpojan palveluksessa.
Peter Sastorp kertoi, että eräs mies nimeltä Josua Genevitz oli Saksassa kertonut hänelle Niilo Sturen luona vietetyistä jäähyväiskesteistä, kun tämä vastatuulen tähden viipyi Valdemarinsaaren edustalla.
Kaarle herttua oli myöskin ollut saapuvilla, ja Josua oli väittänyt silloin sovituksi siitä, että kuningas olisi toimitettava pois valtaistuimelta ja hengiltä.
Kuninkaan urkuri todisti kuulleensa samaa ollessaan siihen aikaanRyvoldin kaupungissa Saksassa.
Seppä vannoi ja vakuutti, että kun Niilo Sture ja Josua Genevitz olivat tulleet Stralsundiin, niin he oitis olivat ruvenneet punomaan juonia kuningas Eerikkiä, vieläpä koko Ruotsin valtakuntaa vastaan. Se oli koko Saksassa tunnettu asia, sanoi hän.
Hannu Wolf oli kuullut, että eräänä päivänä, kun monta herraa istui pöydässä Svante kreivin luona, oli käsketty ulos kaikki palvelijat paitsi vanhinta Hannu Elertiä. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin tullut ja sanonut: "Nyt on päätetty kostaa hyvän Niilo herran Tukholmassa kärsimä häväistys."
Saksin herttua Maunu näytti ehkä vähän nololta esiintyessään todistajana muiden muassa; hän todisti kuulleensa herrojen Sten Lejonhufvudin ja Iivar Iivarinpojan lausuvan mieliharminsa Niilo Sturen kärsimästä häväistyksestä, sekä että kumpaisenkin puheista oli käynyt selville, että sitä ei jätettäisi kostamatta.
Sellaisia olivat todistukset oikeudenkäynnissä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan.
Maunu herttua oli ainoa, joka saattoi tuoda esiin mitä oli itse kuullut.
Tuomarit katselivat toisiaan. Sellaisten syiden nojalla ei voinut tuomita ketään hengiltä ja kunniattomaksi. Uusia todistuksia täytyi hankkia.
Yksi semmoinen sepitettiinkin kohta. Yrjö Pietarinpoika levitti herra Abraham Stenbockin eteen Josua Genevitzille kirjoitetun kirjeen, jossa pyydettiin Josuaa kiirehtimään sotaväen värväämistä sekä luvattiin rahoja, ja jossa oli lisäys: "Kun kahleet ja haarniskat ovat valmiit, on pian myöskin kunnossa mitä asiaan meidän puoleltamme kuuluu; enempää ei voi uskoa paperille."
Tämä tapahtui heti, kun herra Abraham oli saapunut Svartsjöhön. Hän ei joutunut oitis vankeuteen niinkuin muut, vaan hänet vietiin ensin kuninkaan luo, jossa häntä kestitettiin runsaasti, ja sitten komeaan makuusuojaan.
Sinne tuli nyt prokuraattori, joka houkutteli häntä vielä tyhjentämään muutaman pikarin ja näytti hänelle sitten äskenmainitun kirjeen pyytäen häntä kirjoittamaan nimensä sen alle.
Siitä Abraham luonnollisesti kieltäytyi. Silloin sanoi Yrjö, että kuningas olisi siitä hänelle hyvin kiitollinen.
Nuori ylimys oli kyllä juonut hyvin paljon, mutta hänellä oli kuitenkin kyllin harkintakykyä moisia houkutuksia vastustaakseen. Silloin Yrjö muutti menettelytapaa uhaten kidutuksilla, ellei hän tekisi sitä.
"Hankkikaa minulle ensin kahden todistajan vahvistama todistus, että allekirjoittaminen on tapahtunut kuninkaan käskystä teidän kauttanne", huudahti puolijuopunut ylimys säikähtyneenä.
"Sen teen", vastasi prokuraattori ja kiiruhti huoneesta.
Hän palasi uskomattoman pian; todistus oli semmoinen, kuin oli pyydettykin, ja herra Abrahamin täytyi täyttää lupauksensa.
Mutta hän ei ollut ottanut huomioonsa, että kirje oli päivätty tammikuussa.
Seuraavana aamuna vietiin herra Abraham Stenbock lautakunnan eteen. Kirje näytettiin ja sanottiin, että haarniskat merkitsivät sotilaita ja kahleet aseita, joita hän muka oli pyytänyt lähettämään Saksasta.
Syytetty joutui niin hämmennyksiin ja suunniltaan, että unohti todistuksenkin eikä voinut antaa järkevää vastausta. Sen nojalla hänet pantiin heti vankeuteen.
Vanha Svante kreivi kutsuttiin kahdesti lautakunnan eteen, mutta hänestä ei voitu todistaa ainoatakaan epäilyttävää toimenpidettä.
Jälkimäisellä kerralla, toukokuun 14 p:nä, oli kuningas itse saapuvilla.
Hänen omien päiväkirja-muistiinpanojensa mukaan olisivat tuomarit helposti voineet tuomita vanhan herran, mutta Eerik käski itse ottaa asian perinpohjaisemmin tutkittavaksi.
Svante herra kiitti tästä armonosoituksesta ja pyysi saada puhutella kuningasta; hänellä oli jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavana kuninkaalle.
"Älkää uskoko tuota kettua", kuiskasi Yrjö Pietarinpoika, "hänellä on jotakin pahaa mielessä."
Ja pyyntö hyljättiin.
Kuningas palasi Tukholmaan ja julistutti kaduilla ja toreilla, että oli päästy kavalan salaliiton jäljille ja että sentähden valtiopäivät lykättiin tuonnemmaksi.
Säädyt kutsuttiin Upsalaan toukokuun 18 päiväksi.
Mutta useatkin korkeasukuiset herrat olivat saaneet varoituksia eivätkä saapuneet.
Kaikki vangit, Märta rouva muiden muassa, vietiin yksi kerrallaan ja tarkoin vartioituina erityisissä veneissä Upsalaan.
Kuningas, joka kaikesta päättäen oli tuskan painostamana, oli antanut käskyn kohdella vankeja hyvin. Mutta Yrjö Pietarinpoika, jota heidän masentamisensa kutkutti, piti huolta siitä, että Märta rouva sai matkalla kärsiä solvauksia ja loukkauksia vartijainsa puolelta; ja Svante herra sai Upsalassa huoneen, joka oli niin täynnä törkyä ja likaa, että hänen palvelijansa täytyi kuusenoksalla lakaista puhtaaksi loukko, jossa hänen herransa piti levähtämän.
Sattumalta sai Eerik kuulla tästä, ja hän käski heti antaa kreiville paremman huoneen.
Herrat olivat kaikki vankina linnassa, Märta rouva talossaan kaupungissa.
Ensi avoveden aikana palasi Niilo Sture Lothringista.
Vähää ennen oli hän saanut kuninkaalta kirjeen, jossa tämä vakuutti hänelle suosiotansa.
Itse toi hän suopean vastauksen, vieläpä sormuksenkin prinsessa Renatalta, joten hänellä oli kyllin syytä toivoa ystävällistä vastaanottoa.
Matkalla Upsalaan hän sai tiedon omaistensa vangitsemisesta.
Mitä nyt oli tekeillä? Hän tunsi Eerikin luulevaisuuden ja päätti mennä asumaan arkkipiispan eikä äitinsä luo.
Arkkipiispa otti hänet avosylin vastaan.
"Teitte oikein, herra Niilo, tullessanne tänne", sanoi hän.
"Täältä kuuluu pahoja huhuja."
"Todellisuutta pahempia ne eivät voi olla."
"Tuon katalan Yrjö Pietarinpojan toimia; hän on vannonut polkevansa aateliston jalkoihinsa."
"Onneton kuninkaamme on välikappaleena hänen kädessään."
"Minun täytyy kuitenkin astua heidän silmäinsä eteen."
"Ette saa mennä yksin."
"Ei kenelläkään liene halua seurata minua."
"Minä teen sen; mutta ennen sitä täytyy teidän syödä jotakin. Onko joku sairaus noin muuttanut teidät?"
"On, sekä ruumiillinen että henkinen."
"Kumpaiseenkin on olemassa lääke."
"Ehkä edelliseen, mutta ei jälkimäiseen."
"Olettehan toki kristitty?"
"Minä tiedän, että kuolema lopettaa maalliset kärsimiset; mutta jos olen syössyt jonkun ihmisen perikatoon, niin tieto siitä seuraa minua."
"En luule teidän koskaan tehneen semmoista."
"Olen sen tehnyt mitä puhtaimmassa tarkoituksessa ja kirveltävin sydämin; luulin velvollisuuteni vaativan sitä."
"Enempää ei Jumala meiltä vaadi."
"Mutta siitä puuttui rakkautta. Oma kunniani olisi minun pitänyt uhrata pelastaakseni hänen maineensa."
Nyt selvisi asia Laurentiukselle.
"Ettekö tiedä", sanoi hän, "että jokainen ihminen on vastuunalainen teoistaan. Meillä ei ole mitään oikeutta syytää vikaa muiden niskoille."
"Aivan totta, mutta ajatelkaa, että se ihminen, jota olette rakastanut enimmän maailmassa, olisi onneton, menehtynyt, sentähden että te olette hyljännyt hänet; ajatelkaa saaneenne kirjeitä, joissa jälleennäkemisen sulotoiveet ja katkerimmat epätoivon tuskat vaihtelevat ja vuorottelevat."
"Semmoiset eivät todista mitään rakkautta", väitti Laurentius. "Ei ole tapana kiusata sitä, jota rakastaa. Ja jos kirjeet ovat naidun naisen kirjoittamat, leimaavat ne hänet avionrikkojaksi."
Niilo herra vavahti. "Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi hän, mutta lisäsi nopeasti: "Kaikessa tapauksessa tahdon säilyttää luottamukseni häneen."
Keskustelu kääntyi senjälkeen kuninkaaseen ja hänen ympäristöönsä. "Minun talossani saa puhua vapaasti", sanoi piispa, "mutta kaikkialla muuten vaanii vakoilijoita."
"Katsokaa", jatkoi hän osoittaen ulos, "tuo mies tuolla on nimeltään Pietari Kaarlenpoika; hän oli halpa-arvoinen koulunopettaja Kalmarissa prinssi Eerikin sinne tullessa, mutta hän osasi niin hyvin sukeltautua ruhtinaan ja hänen suosikkinsa suosioon, että hänellä nyt on viisi kirkkoherrakuntaa, jonka lisäksi hän on saanut jonkinlaisen kuvernöörin viran koko Smålannissa. Minun luullakseni ei ennusta mitään hyvää, että hän nyt on tullut tänne ja aivan esteettömästi puuhailee kuninkaan luona."
"Minä toivon", sanoi Niilo, "että Lothringista tuomani tiedot antavat kuninkaan ajatuksille toisen suunnan. Prinsessa Renata on todellakin morsian, jota kannattaa tavoitella."
Kun he vähän myöhemmin istuutuivat pöytään, huomautti Niilo herra, että perhe oli huomattavasti vähälukuisempi kuin hänen edellisellä kerralla vieraillessaan piispan luona.
Huoneeseen tuli haudanhiljaisuus, ja hän hämmästyi nähdessään vain kalpeita kasvoja ja kyyneltyneitä, maahan luotuja katseita.
"Herra antoi, Herra otti", sanoi Laurentius, "kiitetty olkoon Herran nimi!"
"Teillä oli neljä poikaa."
"He kuolivat kaikki… ruttoon!"
Keskustelu ei tämän jälkeen enää ottanut oikein päästäkseen vauhtiinsa; mutta Niilo sanoi sitten piispalle:
"Toivoisin, että hän olisi mennyt edelläni."
"Kukin sortuu tai seisoo omana herranaan", vastasi piispa.
Oli sovittu siitä, että herrat vasta myöhemmin illalla menisivät kuninkaan luo, silloin arveltiin hänen olevan paraimmalla tuulellaan.
"Te tulette kyllä takaisin niin pian kuin voitte", sanoi Elisabet rouva vapisevalla äänellä.
"Luota siihen."
He menivät
Mutta vaikka olikin täysi päivä — kello ei ollut vielä kuin kuusi — olivat linnan portit suljetut. Kuningas ei ottanut ketään vastaan.
He palasivat piispan asuntoon.
Kun he juuri olivat astumaisillaan portista sisään, tuli huovi sanoen Niilo herralle, että eräs hänen äitinsä lähettämä henkilö pyysi saada puhua jonkun sanan hänen kanssaan.
Niilo pyysi piispaa menemään edellä; hän lupasi tulla heti jäljessä.
Muutaman silmänräpäyksen perästä kuului aseitten kalsketta, ja piispa näki ikkunastaan, miten vahtisoturit Pietari Kaarlenpojan johdolla laahasivat pois Niilo Sturea.
Mitä oli tehtävä?
Yrjö Pietarinpoika oli kaikkivaltias.
Seuraavana päivänä Laurentius pyrki useita kertoja kuninkaan luo, mutta häntä ei otettu vastaan.
Kuningas Eerik oli näinä päivinä hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Matkalla Flötsundin ja Upsalan välillä oli ainoastaan joitakuita harvoja ollut häntä vastassa, ja jokaisen katseessa hän oli huomannut pelkoa ja kauhua.
Toukokuun 18:s, jolloin säätyjen piti kutsumuksen mukaan kokoontuman, oli helluntaipäivä, ja seuraavana päivänä piti kuninkaan avata valtiopäivät.
Yrjö Pietarinpoika toimiskeli kaikkialla, ajatteli kaikkea; hänen toimestaan oli kielletty, ettei Kaarina saanut tulla mukaan, eipä edes jälkeenpäinkään. Hän oli siis kaikkivaltias, ja hänen oma olemassaolonsa riippui ennen kaikkea siitä, että hän nyt saisi muserretuksi aateliston vallan.
Helluntaipäivän iltana hänen onnistui vastoin Eerikin tapoja houkutella tämä juomaan itsensä humalaan.
Seuraavana päivänä kuningas heräsi kohmeloisena ja alakuloisena. Valtiopäiväin avajaisiin kirjoittamaansa puhetta hän ei löytänyt; ei kukaan tiennyt mihin se oli joutunut. Silloin hän kahmasi käteensä sen kirjeen, jonka Abraham Stenbock oli ollut pakotettu allekirjoittamaan, ja lisäksi erään toisen, Eerik Sturen kirjoittaman kirjeen, joka pistettiin hänen käteensä; ja näin hän valmistamattomana meni valtakunnankokoukseen.
Siellä hän kohtasi vain vakavia, ankaria silmäyksiä. Hänestä tuntui, kuin kaikki ajattelisivat asettua tuomitsemaan häntä.
Mutta sitä hän ei tullut sallimaan.
Hän alotti katkonaisen puheensa, jossa hän enimmäkseen käsitteli Niilo Sturen valtiokavallusta ja lisäksi kaikkien niiden, jotka olivat osallisia hänen rikoksissaan.
Lopuksi hän luki Abraham Stenbockin kirjeen ja senjälkeen sen kirjeen, jonka Eerik Sture oli kirjoittanut neidille Sivard Krusen häissä.
Miten tämä oli tullut kuninkaan tai Yrjö Pietarinpojan käsiin, ei tiedetä, mutta nyt sitä käytettiin salajuonien ja valtiorikosten todistukseksi.
Mutta puhetta ei otettu vastaan ollenkaan siten, kuin Eerik ja hänen suosikkinsa olivat odottaneet.
Salissa nousi vahva hälinä etenkin sillä puolen, missä papit seisoivat.
Hälinä muuttui huudoksi, joka kiihtyi ja levisi suurimpaan osaan kokoukseen saapuneita.
Kuului uhkauksia; huudettiin vainoomisista. Herrat eivät olleet tehneet mitään pahaa.
Eerikin äsken kalpeat kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi, ja hänen silmänsä salamoivat.
Tahtoiko joku väittää, ettei Niilo Sture ollut kavaltaja? Eikö ollut kaikille tunnettua, että juuri hänen tähtensä kärsittiin tappio Svarterån luona? Ja eikö Boije ollut sanonut, että Niilo Sture Bohusin piirityksessä koko ajan oli käyttäytynyt aivan kuin tahallaan olisi koettanut estää Ruotsin aseiden menestystä?
"Minkätähden pannaan syy Niilo Sturen niskoille? Jaakko Hästeskohan oli päällikkönä Svarterån luona", kaikui voimakas ääni salista.
"Hän on kavaltaja!" huudahti Eerik. "Todistakaa se! Missä ovat todistukset?" kuului pappien puolelta.
"Ketkä ovat hänen syyttäjänsä?"
"Yrjö Pietarinpoika, hän yksin!"
"Eikö muita neuvonantajia ole?"
"Paremmin olivat asiat Sturein hallitessa!"
"Nyt menee kaikki hullusti!"
"Koko maa on köyhdytetty!"