"Ja hävitetty!"
"Voi meitä kaikkia!"
Tällaisia huutoja kuului milloin äänekkäämmin, milloin heikommin; mutta ne saapuivat melkein kaikki kuninkaan korviin, ja hän vapisi raivosta ja pelosta.
Kokouksen jäsenet eivät enää kuunnelleet häntä; hän oli nyt joutunut heidän tutkittavakseen.
Hänessä kuohui. Oi, jospa hän voisi yhdellä iskulla tuhota heidät jok'ainoan!
Hän laski kiireesti kokouksen hajalle ja riensi nopeasti pois.
* * * * *
Me emme voi kuvailla mielessämme, että Märta rouva olisi tyynesti kestänyt kaiken tämän.
Vangittu naarasleijona, jonka penikat on ryöstetty, raivoaa hurjana; mutta kun se on raadellut itsensä voimatta vapautua kahleistaan, vaipuu se tylsään epätoivoon alistuen julmien vartijainsa alaiseksi.
Ihminen ei tee niin, ei varsinkaan nainen, äiti. Hetkiseksi hän ehkä lannistuu, mutta pelastuksen toivo ei jätä häntä koskaan; niin kauan kuin elämää on, on myös toivoa.
Nyt oli vain kysymys siitä, kenen eteen polvistuisi, ketä rukoilisi, keltä polvillaan kerjäten pyytäisi apua.
Leskikuningatar, hänen oman sisarensa tytär, niin, jospa hän vain voisi jotakin, kyllä hän auttaisi.
Antamalla palkkioksi kallisarvoisen sormuksen sai hän toimitetuksi kirjeen hänelle.
"Minä olen turhaan maannut hänen ovellaan ja pyytänyt päästä sisälle… Ainoa, joka jotakin voi, on Kaarina Maununtytär", kuului vastaus.
Jalkavaimo! Hänkö, jolle hän monta vuotta sitten oli antanut korvapuustin… pitäisikö hänen nyt nöyrtyä tämän halpasukuisen, halveksittavan naikkosen edessä?
Sellaisia aatoksia risteili hänen sielussaan, mutta kohta tuli taas toisia ääniä kuuluviin.
Kaarina oli itsekin äiti; eiköhän kaksi äidinsydäntä ymmärtäisi toisiaan?
Joskin hän oli kerran kärsinyt loukkauksen, jättäisiköhän hän sentähden ojentamatta kätensä hukkuvalle avuksi?
Ja Märta rouva kirjoitti, kirjoitti nöyränä, masentuneena, pyytäen anteeksi mitä oli rikkonut ja — niin totta kuin hän itse tahtoi tulla autetuksi — puolisonsa ja lastensa pelastusta.
Useita päiviä kului; ei mitään vastausta tullut.
"Ehkäpä kirje ei ole tullutkaan hänen käsiinsä", ajatteli Märta rouva ja kirjoitti vielä kerran, mutta sydämellisemmin, vielä rukoilevampana; hän pyysi Kristuksen laupeuden tähden, rukoili hänen ikuisen autuutensa nimessä.
* * * * *
Kun Kaarina oli pitemmän ajan ollut sairasvuoteessa, oli hän tähän aikaan voinut vaikuttaa kuninkaaseen hyvin vähän. Hän ei tiennyt mitä ulkona maailmassa tapahtui; kun kuningas ei valitellut, luuli hän kaiken olevan hyvin, ja kun tämä sanoi aikovansa matkustaa Upsalaan, mutta ei luvannut ottaa häntä mukaan, oli hän siihen tyytyväinen. Mutta sitten saapui Märta rouvan ensi kirje. Hän hämmästyi kovasti. Tuo armollinen rouva oli kirjoittanut hänelle… mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Saattoiko Kaarina olla hänelle miksikään hyödyksi?
Silloin vasta "tohtori" kertoi hänelle yleensä odotettavan, että maan paraat miehet, kreivi Svante Sture ja hänen poikansa, tuomittaisiin kuolemaan.
Kaarina ei uskonut korviaan. "Mikä on tähän syynä?" uteli hän. "Onko se taaskin Yrjö Pietarinpoika?"
"Epäilemättä; hän on kuninkaan paha henki."
"Enkä minä ole siellä", huudahti hän nousten sängyssään. "Nyt minun täytyy lähteä sinne!"
"Onko sinulla voimia siihen?"
"Niitä tulee kyllä, mutta minulla ei ole kuninkaan lupaa."
"Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut."
"Niin luulen minäkin, ja sentähden lähdemme molemmat heti."
Se tapahtuikin seuraavana päivänä. Hän sattui tulemaan perille juuri, kun kuningas palasi valtiopäiväin avajaisista.
Ilonvivahdus leimahti Eerikin kasvoilla hänen nähdessään Kaarinan, mutta se katosi yhtä nopeasti, ja hän kysyi ankarasti, miksi hän oli tullut.
"Käännynkö heti takaisin?" kysyi Kaarina nöyrästi niinkuin tavallisesti.
"No, älähän sentään!" Ja hän vei hänet linnan sisäsuojiin, missä puhkesi ankariin sanoihin ja moitteisiin säätyjä, mutta etenkin Stureja vastaan.
Kaarina kuunteli häntä kärsivällisesti lisäten lempeän, sovittavan sanan mihin voi ja koettaen ennen kaikkea tyynnyttää kuningasta.
Saatuaan hänet sitten istumaan viereensä hyväili hän hänen partaansa ja poskiansa sekä puhui pikku Sigridistä, joka viime viikkoina oli paljon vaurastunut.
Kuningas kuunteli häntä viehättyneenä ja osaaottavasti, aivan kuin olisi Kaarina valmistanut hänelle tilaisuuden luoda silmäyksen Jumalan valtakuntaan. Pahat ajatukset hiipivät takaisin synkkiin piilopaikkoihinsa, ja kuningas Eerik nojasi päätänsä armaaseen naiseen kauan hiljaa itkien.
Sitten Kaarina kertoi Märta rouvan kirjeistä. Taas oli kuningas vähällä joutua kuohuksiin, mutta sanat tulivat Kaarinan huulilta niin viehkeästi, kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, tuntui siltä, kuin hän olisi huokaillut omia kärsimyksiään, ja sentähden se pystyi Eerikkiin. Hänenkin omatuntonsa heräsi alttiiksi sovintoon, ja hän sanoi:
"Kirjoita heti Märta rouvalle; hän saa vapautensa, mutta hänen täytyy jäädä tänne Upsalaan."
Kaarina Maununtytär ei osannut tehdä ainoatakaan kaunista kirjainta, mutta Märta rouva ei milloinkaan ollut saanut rakkaampaa kirjettä, sillä alinna, puoleksi kyynelten himmentämänä, oli siinä: "Kaikki tulee hyväksi taas!"
Hän saattoi sanoa näin, sillä kuningas oli luvannut itse kirjoittaa kreivi Svantelle.
"Onhan hän täällä linnassa."
"Niin on, mutta minä kirjoitan ensin; yhdessä saamme sitten tuumiskella, kuka on saanut tämän aikaan."
Hän oli kuitenkin utelias tietämään, miten Niilo Sturen toimet olivat onnistuneet; mutta hän ei tahtonut puhua hänen itsensä kanssa. Hän lähetti kutsumaan hänen ylhäisimpiä seuralaisiaan.
Nämä kertoivat suosiollisesta vastaanotosta Lothringissa, prinsessan suloudesta ja miten hän oli taipuvainen kuningas Eerikin puolisoksi.
Kuningas oli tähän hyvin tyytyväinen ja sanoi tahtovansa kuulla lisää seuraavana päivänä; nyt hänellä ei ollut enempää aikaa.
Senjälkeen hän istuutui heti kirjoittamaan Svante herralle.
Kirjeen sisältönä oli, että vaikka ilkeät ihmiset olivatkin hänelle panetelleet ja saattaneet pahaan huutoon jalon Sture-nimen, ei kuitenkaan kreivi Svante eikä kukaan hänen pojistaankaan saanut kärsiä mitään kunnian eikä hengen puolesta.
Tämä kirjoitettiin toukokuun 22 p:nä.
Märta rouva riemuitsi. Hän sai heti vapautensa sekä kirjeen "kaikkein rakkaimmalta Kaarinaltaan" ja sen hän lähetti heti herralleen, jotta tämä huomaisi vaaran ohimenneeksi.
Syytettyjen rouvat olivat kiiruhtaneet Upsalaan heti, kun olivat saaneet tiedon vangitsemisesta. Heitä ei laskettu miestensä luo, mutta he lahjoivat vahdit, jotta nämä veisivät herroille ne ruuat, joita he itse kantoivat sinne.
Kaikki pöyhkeys oli heistä hävinnyt. He eivät edes väistäneet niitä iskuja, joita saivat pyssynperistä; kärsivällisesti he sietivät kovia pilkkapuheita sekä olivat nöyriä ja kiitollisia, jos rahat ja lahjat voivat aukaista vankilan portit edes niin paljon, että heidän tuomansa ruoka pääsi sisään.
Vaikkapa he vielä olisivat tienneet, että vartijasoturit pitivät hyvänään suurimman osan siitä, olisivat he kuitenkin olleet iloisia, kun vain pienikin hiukkanen saapui heidän herroilleen.
Semmoista on rakkaus.
Näihin yhtyi nyt myöskin Märta rouva; ja hän toi tullessaan hyviä uutisia.
Kuningas ei enää tahtonut olla tekemisissä säätyjen kanssa; Yrjö Pietarinpoika ja Dionysius Beureus saivat sopia asiat niiden kanssa, miten paraiten taisivat.
Sydän täynnä raivoa huomasi Yrjö, että Kaarina oli tempaamaisillaan voiton hänen kädestään.
Sovinto Sturein kanssa toisi mukanaan hänen perikatonsa. Se ei voinut, se ei saanut tapahtua.
Hän ryhtyi pitkään neuvotteluun papillisen ystävänsä PietariKaarlenpojan kanssa.
Seuraavana päivänä tuli kuninkaan luo eräs niistä, jotka olivat olleet mukana lothringilaisessa lähetystössä.
Tämä kertoi, että paluumatkaa oli tehty Stralsundin kautta, jossa sotivain valtain — paitsi Ruotsin — lähettiläät sattuivat olemaan koolla keisarin välityksellä keskustellakseen rauhanteosta pohjoisten valtain kesken.
Eerikin epäluulot leimahtivat taas ilmituleen. Aivan varmaan oli Niilo herra ollut mukana kuninkaan tietämättä ja salaisissa tarkoituksissa.
Sillä välin teki Yrjö Pietarinpoika kaikki voitavansa saadakseen lahjotuksi sekä säädyt kokonaisuudessaan että niiden yksityiset jäsenet.
Hän sanoi tietävänsä, että oli tekeillä salajuonia. Kirjeet, joita heille oli lähetetty, olivat muka selvänä osoituksena salaliittolaisten sotahankkeista; nyt oli kysymyksessä estää sisällinen sota syttymästä.
Ettei aateli ollut tyytyväinen nykyisiin olosuhteisiin, oli hyvin luultavaa. Olipa siis hyvin otaksuttavaa, että syytöksissä oli perää.
Mutta pelkkien luulojen nojalla ei mikään tuomio ole täysin oikeudenmukainen, eivätkä mitkään asiakirjat ole jättäneet meille selvitystä siitä, mitä keinoja Yrjö Pietarinpoika käytti lahjoakseen maan uskottuja miehiä.
Kaikkina aikoina ovat ehkä kunnia ja omatunto olleet vähäarvoisia, kun politiikka on kysymyksessä, ja ostamaan puolelleen suurimman osan koko valtiopäivämiehistöä tarvitaan toisinaan ainoastaan joku Yrjö Pietarinpoika, jota ominaisuuksiensa tähden selän takana halveksitaan, mutta jonka yhteiskunnallinen asema on semmoinen, että häneltä voi toivoa itselleen vastaavia palveluksia.
Sitäpaitsi oli kuningas sairaana. Yrjö tiesi, että hänellä oli oikeus puolellaan, myöskin siihen olisi kiinnitettävä huomiota.
Ollakseen kuningas Eerikille mieliksi tuomitsivatkin siis säädyt 1567 syytetyt yleensä kunniapattoisiksi kavaltajiksi.
Tämä ei kyllä estänyt heitä kaksi vuotta myöhemmin, 1569, kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, kumoamasta tuomiota tehdäkseen Juhanalle mieliksi.
He puolustelivat silloin tekoaan sillä, että olivat olleet pakotetut kirjoittamaan tuomion alle, saamatta edes itse lukea tai kuulla luettavan sitä.
Millainen herra, sellainen palvelija. Arkkipiispa Laurentius Pietarinpojan johtamat papit kieltäytyivät allekirjoittamasta. He vastasivat, että he kyllä olivat kuulleet asian esitettävän, mutta ettei tuomion langettaminen kuulunut heille. He toivoivat, että kuninkaan korkeimmat tuomarit menettelisivät tässä velvollisuutensa mukaan kunniallisina, kristillisinä, oikeutta harrastavina, jotta kerran voisivat vastata siitä Jumalan edessä. Vastalauseen paneminen kävi siis laatuun. Suuressa levottomuudessa ja tuskassa oli kuningas yöt-päivät. Toisinaan hän lupasi Kaarinalle, ettei vangituille tehdä mitään pahaa; kehottipa häntä lähettämään sanankin Märta rouvalle ja kuninkaan nimessä vakuuttamaan hänelle, että "vangitut eivät tule kärsimään mitään vahinkoa henkensä eikä kunniansa puolesta".
Kello 7 aamulla toukokuun 24 p:nä Märta rouva sai toistamiseen tämän lohdullisen vakuutuksen ja tällä kertaa Kaarinan omilta huulilta. Kiivas ja ankara rouvamme heltyi kyyneliin. Rakkaus voitti hänen pöyhkeän mielensä; hän oli vain puoliso ja äiti, nöyrän kiitollinen nainen, joka kumarteli syvään alhaiselle Kaarina Maununtyttärelle. Hän ei enää nähnyt hänessä kuninkaan jalkavaimoa, vaansen, joka antoi hänelle takaisin enemmän kuin hänen elämänsä, antoi hänelle kaikki, mitä hänellä oli kallista maailmassa.
Syleilyin ja ystävyyslupauksin Kaarina erosi hänestä. Märta rouva tahtoi pitää huolta siitä, että kreivi Svante tänään saisi mieliruokiansa, se näet oli heidän kesken sovittu merkki siitä, että oli olemassa toiveita pikaisesta vapaaksipääsemisestä. Ja nythän oli varmaa, että se pian tuli tapahtumaan; hänen kauttansa saavat muutkin rouvat tietää, mikä suuri ilo heitä odotti. Mitä merkitsi säätyjen tuomio, kun heillä oli kuninkaan hyvä lupaus!
Samana päivänä esiintyi kuningas mustassa espanjalaisessa samettipuvussa, levätti hartioillaan, miekka vyöllään ja päässään mustasulkainen lakki. Tänään hän tahtoi panna toimeen Kaarinalle antamansa lupauksen ja sopia herrain kanssa.
Yrjö Pietarinpoika, joka ilmoittaumatta oli tullut sisään, ajettiin ulos. Kuningas ei tahtonut tietää hänestä mitään.
Sovinto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Puolenpäivän tienoissa hän meni ensin Sten Lejonhufvudin vankihuoneeseen, heittäysi polvilleen pyytäen anteeksi, että hänet viattomasti oli pantu vankeuteen, missä häntä oli pahoin kohdeltu.
Tämä säikähtyi kovin ja heittäytyi samoin polvilleen rukoillen kuninkaalta armoa.
Senjälkeen nousivat molemmat ja menivät Svante kreivin luo; siellä polvilleen-lankeaminen uusiutui.
Kuningas pyysi anteeksi, että kreivi oli viattomana joutunut vankeuteen, ja vahvistaakseen lupauksiansa pyysi kuningas yhtä kreivin tyttäristä puolisokseen.
"Minä itse, tyttäreni ja kaikki mitä minulla on kuulumme kuninkaalleni", vastasi tämä.
"Tulkaa sitten, vapaus odottaa teitä."
Kuningas meni edellä, mutta ovessa hän kääntyi ja sanoi luoden tarkkaavan silmäyksen ylimykseen:
"Ette toki koskaan voi antaa minulle anteeksi Niilo herran häväistystä, sen tiedän."
Samassa syöksyi Yrjö Pietarinpoika sisään. "Armollisin herra", huudahti hän, "täällä ulkona on eräs, jonka sanomat eivät ennusta teidän majesteetillenne hyvää."
"Kuka se on?" huudahti Eerik syöksyen ulos.
Prokuraattorin viittauksesta tarttui pari henkivartijaa Sten Lejonhufvudiin vieden hänet takaisin vankihuoneeseensa. Svante Sture työnnettiin myös omaan komeroonsa ja ovi suljettiin.
Joskaan hän ei vielä sillä hetkellä sanonut jäähyväisiä tälle elämälle, täytyi hänen kuitenkin tulla huomaamaan, ettei hänen henkensä enää ollut riippuvainen heikkomielisestä kuninkaasta, vaan kiukkuisesta vihamiehestä, joka oli vannonut saattavansa hänet perikatoon.
Kun kuningas tuli ulos ja kysyi mitä oli tekeillä, sanottiin hänelle, että Juhana herttua oli päässyt irti. Useat sanansaattajat olivat saapuneet ilmoittamaan sitä.
Kauhusta tuli hän aluksi melkein puhumattomaksi. Sitten hän käski lähettää huoveja joka taholle; "herttua pitää elävänä tai kuolleena saavutettaman".
Läähättäen, melkein kokonaan poissa suunniltaan hän tuijotti poiskiitäviin ratsastajiin. Toisivatko he palatessaan hänen verivihollisensa, vai kävisivätkö synkät tähtien ennustukset nyt toteen?
Silloin läheni ennenmainittu kalmarilainen pappi, Pietari Kaarlenpoika, niin syvään kumarrellen, että melkein tapasi maahan, ja kysyi alamaisimmasti, tahtoiko kuningas lähteä vähän kävelylle hänen kanssaan. Hänellä oli kummallisia, salaisia asioita kerrottavana.
Onneton hallitsija oli heti valmis. "Sandvikiin päin", sanoi hän.
He menivät.
Pietari Kaarlenpoika oli Yrjö Pietarinpojan taipuisin ja ovelin oppilas ja kätyri. Mitä hän ja hänen mestarinsa olivat keittäneet, oli nyt kypsytettävä. Hän kuvailikin siis kuninkaalle, että jos herrat nyt pääsisivät vapaiksi, niin he ensi kädessä käyttäisivät vapauttaan Juhana herttuan vapauttamiseen. Tässä oli siis heti ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, jotta tämä ylpeä aatelisto, jota kuningas vihasi kuolemaan asti ja jonka hän halusi lannistaa jalkainsa alle, saisi ansaitun palkkansa.
Oli jo ilta, kun kuningas Eerik ja Pietari Kaarlenpoika palasivat, ja edellinen oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että melkein juosten kiiruhti linnaan. Hän oli nyt unohtanut Juhana herttuan, hänen tiensä kävi Niilo Sturen luo.
Stoalaisen tyyneydellä tämä odotti mitä tapahtuman piti. Harvoin, tuskin koskaan on kukaan hänen ikäisensä ja hänen asemassaan niin täydelleen heittänyt kaikki toiveet tämän elämän vastaisesta onnesta. Hänen tyyni, kiihkoton olemuksensa oli seurauksena hänen uhrautumisestaan. Hän täytti aina velvollisuutensa minkään omain pyyteiden siihen vaikuttamatta; hän ei ainakaan lausunut mitään sensuuntaisia toivomuksia. Vasta hänen häväistysmatkansa Tukholmaan lamautti hänen voimansa. "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni." Mutta hän toipui vielä kerran täyttääkseen kuninkaan hänelle antamat tehtävät ja nyt hän nautti viimeistä palkkaa vaivoistaan.
Terveys murtuneena hän oli palannut kotiin, ja kysymyksessä olevana iltana hän seisoi ikkunan ääressä katsellen laskevaa aurinkoa, joka kultasi keväisessä kauneudessaan komeilevat kukkulat ja kummut.
Herra Sten Lejonhufvud, jonka huoneen ainoastaan ohut lautaseinä erotti Niilo herran suojasta, kuuli hänen heleällä äänellään laulavan:
"Lie nurja onni osanain, maan mahtavain en saane suosiota. Tok' ompi toivo lohtunain, mun Jumalain ei armoaan mult' ota."
Laulunsa lopetettuaan hän otti rukouskirjansa ja laskeutui vuoteelleen.
Silloin astui kuningas sisään paljastettu väkipuukko kädessään: hän näytti aivan hurjistuneelta.
"Kohtaanhan sinut toki, kavaltaja!" huudahti hän.
Niilo herra hypähti vuoteeltaan ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin sanoen:
"Kaikkein armollisin kuningas, en ole mikään kavaltaja, vaan olen palvellut uskollisesti ja pannut henkenikin alttiiksi teidän majesteettinne puolesta."
Mutta kuninkaan silmissä hehkui mielipuolen raivo, ja hän työnsi väkipuukon Sturen käsivarteen.
Niilo Sture veti sen pois haavasta, pyyhki siitä veren, suuteli sen kahvaa sekä ojensi sen kuninkaalle sanoen:
"Armollinen herra, säästäkää minua, teidän epäsuosiotanne en ole ansainnut!"
"Kuulkaa, tuo kavaltaja puhuu vielä!" kirkui mielipuoli kuningas.
Henkivartija Viljamsson täydensi murhatyön, ja kuningas syöksyi vankilasta.
Mutta nyt karkasivat mielenvikaisuuden raivottaret hänen kimppuunsa.
Kauheissa tuskissa ja tunnonvaivoissa Eerik syöksyi Svante kreivin vankihuoneeseen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa huohottaen:
"Rakas sukulaisemme! Me rukoilemme teitä Jumalan tähden antamaan meille anteeksi kaikki, mitä olemme rikkoneet teitä vastaan!" Samalla tulvailivat kyyneleet hänen silmistään.
"Kaikkein armollisin kuningas", vastasi vanhus hyvin liikutettuna, "jos poikani hengelle ei ole käyty, niin tahdon kaikesta sydämestäni mielelläni antaa teidän majesteetillenne anteeksi. Mutta jos hän on menettänyt henkensä, saatte siitä vastata minulle Jumalan edessä."
"Minä tiesin sen!" kähisi Eerik ja hypähti pystyyn. "Te ette anna sitä meille koskaan anteeksi, ja sentähden täytyy teidän saada sama kohtalo." Hän kiiruhti pois antaen vahdille ankaran käskyn tarkoin pitää vankia silmällä. Mutta nyt oli pimeyden hetki, ja Yrjö Pietarinpoika kuvaili hänelle, miten hänen oma henkensä oli vaarassa, jos hän antoi vapauden vihollisilleen. Nämä kyllä tulivat yhtymään Juhana herttuaan, eikä hän voisi olla päivääkään varmana.
"Niin, niin, sen he ovat itse saaneet aikaan, ja heidän täytyy kuolla! Kaikkien, kaikkien, paitsi Sten herran." Ja kuin pahojen henkien ajamana pakeni onneton hallitsija linnasta pitkin tietä Flötsundiin päin.
Muutama henkivartija sekä Beureus seurasivat häntä, viimeksimainittu siinä aikomuksessa, että saisi hänet peruuttamaan onnettomani herrain kuolemantuomion.
Beureus saavutti kuninkaan eräällä aidalla länsipuolella Alsiken kylää. Opettaja lankesi oppilaansa eteen polvilleen ja rukoili häntä, ettei hän äkkipikaisuudessa murhauttaisi linnassa olevia herroja.
Vastauksen asemesta Eerik pisti miekallaan häntä kohden, muttaBeureus väisti.
"Musertakaa tuo konna!" kirkui hän henkivartijoille.
Beureus rukoili polvillaan henkensä puolesta, mutta henkivartija Viljamsson vastasi keihäänpistoksilla, kunnes hän vaipui kuolleena maahan.
Kolme päivää virui hänen ruumiinsa aidan vieressä muutaman kuusenoksan peitossa; sitten se vietiin Ekerön kirkkoon ja haudattiin.
Piiskuri Peder Gadd, joka huoveineen hoiti vartiota Upsalan linnassa, antoi miehilleen tarpeelliset määräyksensä. Mutta vankien joukossa oli Sten Lejonhufvud ja Sten Banér. Kumpainenhan näistä piti säästettämän?
Tästä ei voinut kukaan muu antaa tietoja kuin Yrjö Pietarinpoika, ja piiskurin täytyi lähteä alas kaupunkiin tavatakseen häntä.
Hän tapasi hänet iloisella tuulella pelipöydän ääressä, viiniruukku edessään. Gaddin kysymykseen hän vastasi nauraen: "Ota molemmat tai vain toinen, miten tahdot. Semmoisista asioista selviytyy omin neuvoin."
Tyytyväisenä ojensi prokuraattori koipensa; oli tehty päivätyö, joka tuli tuottamaan hyvän hedelmän. Se ei mitään merkinnyt, että kuningas oli hullu, olivathan hänen mahtavimmat vihollisensa nyt raivatut pois; tästälähin saisi Yrjö Pietarinpoika, prokuraattori, hallita maata ja valtakuntaa.
Hirveä päivätyö olikin tehty. Svante Sture, hänen molemmat poikansa, Niilo ja Eerik, Abraham Stenbock ja Iivar Iivarinpoika olivat kaikki murhatut.
Sten Lejonhufvud ja Sten Banér pelastuivat, kun ei oltu selvillä, kumpaista tarkoitettiin. Peder Gadd oli liian viisas panemaan omaa päätänsä vaaraan.
Ilkityön jälkeen pidettiin linnanportit yöt-päivät suljettuina. Ei kukaan saanut mennä sisään eikä ulos. Oli välttämätöntä, ettei kaupungissa tiedetty mitä oli tapahtunut, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt saamaan säätyjen vahvistuksen tuomiolle ja siten toimittamaan lain varjoon jo tehdyt murhatyöt. Mutta sekä aamuin että illoin tuli palvelijoita kantaen peitetyitä hopeakulhoja. Vangituille herroille tuotiin niissä kaikenlaisia herkkuja, joita heidän puolisonsa itse olivat valmistaneet ja lähettäneet liittäen niihin rakkaimmat tervehdyksensä, hartaimmat toivomuksensa; mutta Peder Gadd ja hänen huovinsa pitivät kaikki herkut hyvänään.
Huhu kulkee ovenraoista ja avaimenreijistäkin. Saapui Märta rouvankin korviin muuan semmoinen, niin hirveä, että hän siitä masentui maahan, jähmettyi jääksi; mutta hän toipui taas. Se ei voinut olla mahdollista. Olihan Kaarina Maununtytär käynyt hänen luonansa tuomassa kuninkaalta hänen terveisensä.
Kaarinan luo tahtoi hän mennä kertomaan, mikä kauhea juttu oli pantu liikkeelle. Oliko ehkä aikomus säikähyttää hänet kuoliaaksi? Eihän oikeaa kättänsä voi katkaista, ja Sturet olivat Vaasa-suvun oikea käsi.
Kaarina Maununtytär ei asunut itse linnassa, vaan eräässä läheisessä talossa. Sinne lähti rouvarukka, ei levottomana eikä peloissaan, vaan siinä vahvassa uskossa ja lujassa luottamuksessa, että kaikki epäilykset nyt haihtuvat.
Märta rouvalla ei ollut, niinkuin yleensä oli tavallista, mitään palvelijaa mukanaan. Mustan hunnun hän heitti suojaamaan harmaata päätänsä ja meni pää pystyssä; mutta kaikki, joita hän kohtasi, pysähtyivät ja katselivat häntä. Hän näki kyyneleitä, hän huomasi syvää sääliä vieraissa kasvoissa, ja hänen tahtomattansakin tunkeusi tuskan tunne puistattamaan häntä. Mitä he tahtoivat? Miksi he katselivat juuri häntä? Hän joudutti askeleitaan; vihdoinkin oli hän perillä.
Portti oli suljettu, hän kolkutti; ei kukaan aukaissut. Hän kolkutti useat kerrat, melkeinpä tuskallisesti; joka kerralla tuntui, kuin olisi yksi toive häipynyt pois. Vihdoinkin kuului sipsuttavia askeleita, portti avautui ja siitä pistäytyi pää esiin.
"Minun ei ole lupa aukaista kenellekään", sanoi sieltä tullut nainen, kauhistuksen ilme kasvoillaan.
"Minä tahdon puhua rouva Kaarina Maununtyttären kanssa."
"Armollinen rouva matkusti yöllä pois."
"Mihin?"
"En tiedä."
"Mutta minä tiedän, että hän on kotona, ja minä tahdon, minun täytyy puhua hänen kanssaan", tiuskaisi tarmokas rouva kiihkeästi, tunkeutuen väkisin sisään.
"Älkää, Herran tähden, tehkö minua onnettomaksi. Minä olen yksin koko talossa; kaikki muut ovat poissa."
"Se ei ole totta; Kaarina rouva on lähettänyt sanan minulle.Hän odottaa, ja minä tiedän kyllä tien itsekin."
Hän työnnälsi palvelijatar-rukan tieltään.
"Menkää vaan, ketään ette löydä. Minä näen kyllä, että olette onneton rouva Märta Sture, jonka vuoksi armollinen rouva vuodatti niin katkeria kyyneleitä."
Märta rouva pysähtyi. Hän ei kysellyt. Oli kuin siinä silmänräpäyksessä koko kauhistuttava totuus olisi paljastettu hänelle, sentähden hän ei myöskään kuullut mitä palvelijatar itkien kertoi.
"Koko eilispäivänä emme tienneet mitään, mutta myöhään eilen illalla saapui tohtori. Hän kertoi tapahtumat kaikessa kauheudessaan sekä että kuningas oli juossut pois Flötsundiin päin. Nyt ei yksikään ihminen tiedä missä hän on. Kaarina rouva käski heti satuloida hevoset, ja niin hän lähti kaikkine palvelijoineen jättäen vain minut tänne, jos joitakin tietoja tulisi."
Aivan kuin tietämättä mitä oli tehnyt seisoi Märta rouva melkein liikkumatonna tuijottaen oven yläpuolella olevaan puuveistokseen, joka kuvasi kiemurtelevaa käärmettä. Sitten hän kietoi huntunsa ympärilleen, mutta aukaisi sen taas yhtäkkiä katsellakseen käärmettä.
Silloin työnnettiin portti hiljaa auki ja nuori, kalmankalpea nainen katseli levottomana ympärilleen.
Se oli rouva Anna Bielke. "Rakas äiti", sanoi hän kiiruhtaen sisään.
"Mitä sinä täällä teet?" kuului kylmä ja kova kysymys, ja vanhus kiinnitti katseensa häneen.
"Tulkaa, menkäämme kotiin!"
"Rouva Kaarina Maununtytär ei ole kotona." Hän naurahti itsekseen."Hän ei laske puheilleen tänään…"
"Tarttukaa käsivarteeni, rakas äiti. Lähtekäämme!"
"Luuletko, että tahdon jäädä tänne. Huu, täällä haisee vereltä!" Ja nopein askelin hän lähti kotiin; tytär saattoi tuskin seurata häntä.
Yrjö Pietarinpoika ymmärsi käyttää aikaansa. Lupauksilla ja uhkauksilla taivutettiin säädyt kirjoittamaan tuomion alle, joka oli kyhätty heidän nimessään ja jossa surmansa saaneet herrat selitettiin kunniattomiksi, valapattoisiksi, uskottomiksi ja kuolemanrangaistuksen ansainneiksi.
Tuomio allekirjoitettiin kirkossa kaksi päivää murhan jälkeen, toukokuun 26 p:nä. Siten laillistutettiin mielenhäiriön ja kostonhimon työt. Valtiosäädyt antoivat niihin vahvistuksensa.
Papisto pani kyllä nytkin heikon vastalauseen, mutta sillä se vain tarkoitti omaa turvallisuuttaan.
Niinkuin ennen olemme maininneet, oli Eerik juossut metsään. Dionysius Beureus, ensimäinen, joka hänet saavutti, oli mielenhäiriössä annetusta käskystä saanut surmansa erään henkivartijan kädestä, mutta nämäkään eivät voineet kauan seurata häntä. Hän harhaili sinne-tänne, ties mihin, pahojen ajatustensa ja omantunnon tuskien vainoomana.
Pieneen matkueeseen, joka oli kaupungista lähtenyt onnetonta etsimään, kuului tohtori Benediktus, Kaarina rouva — kuten häntä nykyään aina nimitettiin — sekä muutamia palvelijoita ja palvelijattaria. Henkivartijat, jotka olivat palanneet Upsalaan, olivat seuranneet kuningas Eerikkiä jonkun matkaa Flötsundin tuolle puolen. Siellä hän oli juossut heidän näkyvistään.
Äänettöminä olivat vaeltajat kiitäneet eteenpäin kirkkaana kesäyönä, Kaarina melkein aina ensimäisenä. Nähtävästi hän kulki kokonaan tuskan pakottamana, ja katsahtaessaan hänen kalmankalpeihin kasvoihinsa sanoi tohtori:
"Meidän pitää poiketa sisään johonkin, te ette kestä kauempaa, lapsi raukka."
"Mitä ovat minun kärsimiseni sen suhteen, mitä Märta rouva ja monet muut saavat kärsiä", vastasi hän kyynelten virtaillessa pitkin kalpeita poskia.
"Eihän teidän kuolemanne olisi miksikään lievitykseksi hänen surussaan."
"Ei, häntä varten ei ole olemassa mitään lievennystä", lisäsi Kaarina melkein lohduttomana epätoivosta. "Kuningas tarvitsee teitä."
"Jos hän tappaa minut, luuletteko, että hän siitä tulisi katumapäälle…?"
"Katumuksesta on hän jo lähtenyt metsiin ja saloille." Ihmetellen, melkein epäillen katsahti Kaarina Benediktukseen kannustaen sitten hevostaan. Uudet ajatukset näyttivät antaneen hänelle uusia voimia.
Tiellä Odensalaan he kohtasivat talonpojan, joka Benediktuksen kysymyksiin vastasi nähneensä huonosti puetun mieshenkilön kuljeksivan ympäri niillä seuduin. Pappilasta hän arveli voivan saada lisätietoja.
Heti he suuntasivat kulkunsa sinne. Siellä oli Kaarina rouva melkein tajutonna nostettava satulasta; tohtori jäi pitämään huolta hänestä, kun palvelijat lähetettiin joka suunnalle kuningasta etsimään.
Tieto kuninkaan katoamisesta herätti suurta pelkoa Yrjö Pietarinpojassa. Hänkin lähti suurella seurueella häntä hakemaan. Vihdoin viimeinkin hänet tavattiin talonpoikaispukuun puettuna synkässä metsässä täydellisessä mielenhäiriössä. Mutta turhia olivat kaikki suosikin yritykset palauttaa häntä järkiinsä; hän potki, hän löi ja kirkui tuontuostakin:
"Minä olen niinkuin Nero murhannut opettajani." Ja sitten hän heittäytyi maahan kiemurrellen kuin kuolontuskissa.
Hänen laihtunut, kurja ulkomuotonsa osoitti, ettei hän ollut moneen päivään saanut mitään ravintoa; mutta mitä tahansa hänelle tarjottiinkin, työnsi hän sen kiivaasti luotaan. Ne mielettömät silmäykset, joita hän loi ympärilleen, osoittivat, että saattoi käydä vaaralliseksi lähestyä häntä.
"Kaarina rouva on ainoa, joka voi jotakin", kuiskasi joku läsnäolijoista.
Kaarina rouvanpa Yrjö Pietarinpoika juuri olisi tahtonut jättää kutsumatta. Mutta — ehkäpä kuningas vieläkin halusi ihmisverta; niin, sammukoon kernaasti Kaarina rouvankin elämä.
Hänen tiedettiin makaavan sairaana Odensalan pappilassa, ja hänelle lähetettiin heti sana. Tämän saapuessa oli hän hyvin heikkona vuoteessa. Mutta kuultuaan asian hän sanoi: "Minä tulen heti."
Tohtori arveli sitä mahdottomaksi, mutta Kaarina nousi ja lähti horjuvin askelin ovea kohden; muutamia hevosia satuloitiin ja sitten lähdettiin matkaan niin nopeasti, kuin ne voivat juosta.
Kuningas makasi edelleenkin maassa heittelehtien sinne-tänne. Töllistellen seisoi väkijoukko, Yrjö Pietarinpoika muiden mukana, joltisenkin matkan päässä hänestä.
Kaarina rouva pysäytti, ja tohtorin täytyi nostaa hänet alas. YrjöPietarinpoika riensi paikalle.
Oli arvokkaisuutta siinä silmäyksessä, jolla Kaarina rouva käski hänet luotaan, ja nolona hän lähti pois; mutta kostoa, pikaista kostoa hän vannoi hänelle sydämessään.
Kaarina rouva riensi kuninkaan luo, istuutui maahan hänen viereensä, nosti hiljaa hänen päätänsä ja laski sen polvelleen. "Eerik!" kuiskasi hän lempeästi.
"Kaarina", vastasi tämä nyyhkyttäen.
"Sinä olet hyvin sairas."
"Niin, ihan kuolemaisillani."
"Etkö tahdo nousta?"
"En. Anna minulle kätesi ja salli minun katsoa silmiisi. Miten kalpea sinä olet, Kaarinani."
"Minäkään en ole oikein terve", vastasi hän hyväillen vapaalla kädellään hänen päätänsä.
"Tiedätkö, että pirut pelkäävät sinua. Ne väistyvät pois." Hän kohoutui. "Ei, tuolla ne seisovat yhdessä ryhmässä, ja niiden päämieskin on mukana… mutta varrohan…"
Hän tahtoi nousta heti, mutta Kaarina pidätti häntä ja huusi: "Menkää kaikki, kuningas käskee!"
Selkä kumarassa, mutta harmista halkeamaisillaan lähti prokuraattori seurueineen kuninkaan näkyvistä. Mutta lähistössä hän tahtoi olla; taudinpuuskaus näytti olevan ohi menemässä.
Benediktus oli ainoa, joka oli jäänyt. Hänen pyysi Kaarina rouva hankkimaan vähän ruokaa ja viiniä, ja niin lähti hänkin jättäen heidät kahden.
Silloin Kaarina rouva puhui hänelle heidän Sigridistään; pikku tyttö oli terve ja näytti tulevan suureksi ja voimakkaaksi.
Isän silmät loistivat ilosta. "Minä en ollenkaan tiedä, miltä hän näyttää. Onko hän sinun muotoisesi?"
"Paljon enemmän isänsä muotoinen."
"Se ennustaa onnettomuutta."
"Benediktus on tutkinut tähtiä."
"No, mitä ne sanovat?"
"Vaihtelevat vaiheet odottavat häntä."
"Kuoleeko hän myrkystä?"
"Ei, hän on elävä vapaana."
Silloin tuli Benediktus tuoden ruokaa ja viiniä, ja vaivatta sai Kaarina onnettoman syömään ja juomaan. Sitten hän lempeällä väkivallalla veti kuninkaan pään polvilleen, ja Eerikin puhuessa, miten paljon hän rakasti Kaarinaa, vaipuivat hänen silmäluomensa yhteen, ja pian hän nukkui rauhalliseen, virkistävään uneen.
Herätessään muutaman tunnin kuluttua hän katseli ihmetellen ympärilleen. Hän oli unohtanut mitä oli tapahtunut ja näytti muistuttelevan asiain kulkua.
Mutta kaikki oli hävinnyt, jäljellä oli vain kumman kauheita utukuvia, jotka häämöttivät ja taas katosivat.
Kaarina puhui hänelle lempeitä lohdutuksen sanoja.
Vihdoin hän sai kuninkaan nousemaan maasta. Nojautuen Kaarinan käsivarteen lähti hän hiljalleen astelemaan pappilaan. Sinne oli jo tuotu Upsalasta vaatteita, ja vastustelematta hän pukeutui niihin, silmät koko ajan Kaarinaan luotuina.
Nähtävästi tämä oli hänen ajatustensa esineenä. Kaarina oli se voima, jonka vaikutuksesta hän kaikki teki. Hän söi ja nukkui sentähden, että Kaarina niin tahtoi.
Vasta kolmantena päivänä, kun Kaarina tohtorin neuvosta sanoi hänelle, että heidän täytyi palata Upsalaan, näyttäytyi hän vastustushaluiseksi; mutta kun Kaarina sanoi ikävöivänsä lastaan, virkkoi kuningas:
"Vie minut hänen luokseen."
Mutta ennen lähtöä hän kutsui Benediktuksen erikseen ja sanoi hänelle:
"Oletko sinä pappi, kuulehan?"
"En, armollinen herra."
"Mutta olethan oppinut mies?"
"Sellaisena minua pidetään."
"Voitko toimittaa vihkimisen?"
"Siihen en ole oikeutettu."
"Mutta jos minä tahdon?"
"Kirkko ei tunnusta sitä."
"Siitä ei vaaraa, minä puhun Laurentius Pietarinpojalle, ja sinä vihit heti minut ja Kaarinan."
Mitäpä tuossa vastaväitteet auttoivat.
Kaarina kutsuttiin sisään, ja kuningas ilmoitti hänelle tahtonsa.
Viehkeä ruso levisi hänen kalpeille kasvoilleen. "Sopiiko se?" sanoi hän.
"Minä pelkään, ettei se saa lain voimaa", rohkeni tohtori vielä toistaa.
"Luuletko, etten aio sitä laillistuttaa? Mutta minä tahdon, ettäKaarinaa on nyt jo kunnioitettava puolisonani."
Kaikki lähitienoilla olevat palvelijat kutsuttiin saapuville, ja heidän läsnäollessaan tohtori luki vihkimäkaavan Eerikin ja Kaarinan avioliittoa varten.
"Nyt he eivät enää saa vaatia, että minä menisin naimisiin jonkun toisen kanssa", virkkoi sulhanen tyytyväisenä hykerrellen käsiään. "Mutta kuulehan", lisäsi hän, "olihan täällä pappikin; miksemme kutsuneet häntä?"
"Sehän on samantekevä, kun se joka tapauksessa on uudistettava", vastasi Benediktus.
"Luuletko, että hän oli peloissaan?"
"Mahdollista kyllä; hänellä on suuri perhe."
Samana päivänä he palasivat Upsalaan.
Mutta mitä lähemmäksi he tulivat, sitä levottomammaksi kuningas kävi. Hän puhkesi kiivaisiin itsesoimauksiin ja arveli koko kaupungin olevan kapinassa.
Nyt oli Kaarinakin voimaton; kuningas ei enää tahtonut kuulla häntä, itki vain ja valitti.
Hänen saapuessaan linnaan otti arkkipiispa hänet vastaan sanoen:"Herra kuningas!"
"Ei, ei!" huudahti hän, "en minäolekuningas! Se on Niilo Sture, joka on valtionhoitaja." Hänet vietiin omiin huoneisiinsa.
Tukholmaan saapui kummallisia huhuja, ja leskikuningatar matkusti heti Upsalaan; mutta Eerik ei tahtonut nähdä häntä eikä puhua hänen kanssaan.
Sekasorto oli mahdollisimman suuri. Muutamat matkustivat valtiopäiville, toiset pois; mitään hallitusta ei ollut, eikä kukaan tiennyt kenen puoleen kääntyä.
Kuningas sanoi tahtovansa lähteä Svartsjöhön. Mutta ei hän siellä monta päivää viihtynyt; jo kesäkuun 3:ntena hän palasi Tukholmaan.
Tegel kertoo, että hän matkalla heitteli rahaa jokaiselle, jonka kohtasi, ja Tukholman läpi kulkiessaan hän piti silmänsä ja kätensä taivaaseen kohotettuina.
Senjälkeen näyttää hän tunteneen sisällistä, ankaraa sovituksen tarvetta; hän jakeli suuria rahasummia. Märta rouvalle lähetettiin 1,000 hopeamarkkaa, Sten Lejonhufvudille 1,000 guldenia, samoin sukulaisuussuhteiden mukaan Pietari Brahelle, Sten Eerikinpojalle ja Beureuksen vaimolle. Omakätisesti hän kirjoitti Sten Eerikinpojalle ja Sten Banérille velvoittaen heidät kääntämään kaikki parhaaksi jälleen.
Samoin hän kirjoitti leskikuningattarelle pyytäen häntä tekemään voitavansa hankkiakseen poikapuolelleen Svante kreivin lesken anteeksiannon.
Kaikki vainajien omaiset kutsuttiin Tukholmaan, ja ne, jotka tulivat, otettiin vastaan kunnianosoituksilla. Kuningas näytti olevan hyvin murtunut.
Leskikuningatar ja Sten Eerikinpoika palasivat meritse Tukholmaan,Hogenskild Bielke ja Sten Banér maitse.
Tehdäkseen viimeksimainittujen kaupunkiin-saapumisen niin juhlalliseksi kuin suinkin lähetti Eerik joukon ratsumiehiä heitä vastaan Sollentunan kirkolle asti. Mutta herrat pyysivät päästä siitä kunniasta.
Leskikuningattaren vastaanottamiseksi ei säästetty komeutta, ja kun hän seurueineen tuli linnansaliin, lankesi Eerik polvilleen, tunnusti väärin tehneensä ja pyysi anteeksi. Mutta ennen kaikkea hän rukoili, että kuningatar ja kaikki läsnäolijat tahtoisivat lepyttää Märta rouvan. Hänen tuli saada kaikki, mitä hänelle suinkin voitiin antaa valtakunnan siitä huomattavaa vauriota kärsimättä.
Katariina tuli liikutetuksi hänen tuskastaan ja lupasi kohta palataUpsalaan, missä Märta rouva vielä oleskeli. Ja hän lähtikin heti StenEerikinpojan ja Hogenskild Bielken seuraamana.
Tapahtuipa se sitten kuninkaan nöyrän kirjeen tai kuningattaren rukousten ja kyynelten tähden, mutta Märta rouva tuli liikutetuksi ja lupasi antaa anteeksi sillä ehdolla, että surmatut kautta koko valtakunnan julistettaisiin viattomiksi ja ilkeät neuvonantajat saisivat rangaistuksen.
Kuningas hyväksyi ilolla nämä ehdot, ja airut kuulutti, että murhatut herrat olivat viattomia, kunniallisia ja uskollisia miehiä, sekä kielsi ketään heistä toisin puhumasta.
Senjälkeen seurasi hautaus Upsalan tuomiokirkossa heinäkuun 14 p:nä.
Rauta-arkussa haudalla säilytettiin ne vaatteet, mitkä herroilla oli ollut yllään, kun heidät murhattiin.
Niilo Sturella oli takki, jossa oli lyhyt nahkahelmus, ja hänen hatussaan on vielä jäljellä pieni silkkihansikas, jota hän kantoi hattuunsa kiinnitettynä.
Kuningas tahtoi taas lähteä Svartsjöhön. Hallitustoimia hän ei voinut hoitaa, ja Pietari Brahe sekä Sten Lejonhufvud saivat ne huolekseen, ilman valtakirjaa kyllä, mutta samalla ilman vastustusta.
Heidän aikomuksensa oli ennen kaikkea toimittaa Yrjö Pietarinpojalle hyvin ansaittu rangaistus.
16.
Prokuraattori oli suurella kavaluudella punonut sen juonen, jonka piti saattaa herrat turmioon. Mutta hänen aikomuksensa oli tulla heidän jälkeläisekseen mahtavuudessa ja suurien tilusten perilliseksi. Menisiköhän nyt kaikki hänen käsistään? Pois se!
Mikä oli syynä hänen onnettomuuteensa? Noitakeinot! Suin-päin hän kiiruhti Odensalasta Tukholmaan.
Kotiin saavuttuaan hän kutsui vaimonsa salakamariin.
Lyhytaikainen on tavallisesti sellaisten naisten kauneus, joilla on terävät kasvojenjuonteet. Niin oli Anna rouvankin laita, ja hän käytti kaikkia keinoja saadakseen takaisin mitä oli kadottanut.
Hän juonitteli usein omissa asioissaankin, mutta hänellä ei ollut mitään miehensä metkujen avustamista vastaan. Hän oli luultavasti valmistautunut aiottua keskustelua varten, sillä hän oli tavattoman huolellisesti puettu. Musta samettiröijy asettui tiukkaan hänen muhkean vyötärönsä ympäri, kaulassa oli pieni pitsikaulus sekä olkapäillä ja kyynäspäissä pienet rynkyt tummanpunaisesta silkistä.
Hihat olivat tavattoman väljät ja jättivät näkösälle parin vieläkin kauniita käsivarsia. Hiuksissaan oli hänellä punakeltainen, hopealla reunustettu päähine.
Hänen tullessaan kamariin istui Yrjö kädet silmillä. Mutta kun hän otti ne pois ja näki tuon komean naisen, sanoi hän hämmästyneenä: "Mihin nyt aiot?"
"Ilma on kaunis, ja minulla on paljon tuttuja." Vanha kyynikko silmäili häntä. "Jää kotiin", sanoi hän. Tämä nauroi. "Oletko ehkä mustasukkainen? Nyt se on jo myöhäistä. Sanokaa, mitä minusta tahdotte, sitten menen."
Yrjö hymyili halveksivasti. "Täällä on liian ahdasta", sanoi hän.
"Saattehan niin monta huonetta kuin tahdotte. Olenko minä teidän tiellänne?" kysyi Anna kiivaasti.
"Sinä käsität minut väärin, Anna. Istuhan, puhutaan kuin kumppanit ainakin."
"Minä seison mieluummin."
"Minä tarkoitan, että joku on tielläni."
"Kuka?"
"Jalkavaimo."
"Jätinhän minä hänet kerran sinun käsiisi."
"Niin, mutta tuo kirottu tohtori."
"Turhia, oma mielitekosihan se oli."
"Tahtoisin nähdä hänet kuolleena!"
"No syytä häntä!"
"Mistä?"
"Noituudesta."
"Noituudestako?"
"Luuletko, että hän luonnollisin keinoin on lumonnut kuninkaan?"
"Hän viekoitteli hänet vihillekin; mutta se ei merkitse mitään."
"Noituutta sekin."
"Mitenkä voin sen todistaa?"
"Varrohan!" Hetkisen kuluttua Anna jatkoi: "Tuolla riutuvalla rakastajalla Maksimilianilla oli kullattu hopeapikari, joka oli täynnä salaperäisiä merkkejä ja jossa loitsujen ympäröimänä oli kirjaimet K. M."
"Eihän hän toki ottanut sitä mukaansa?"
"Hän jätti sen minun talteeni."
"Näytäppäs sitä."
Anna otti sen hameensa taskusta ja ojensi Yrjölle. "Mistä tämän tiesit?" kysyi Yrjö hämmästyen. "Minä tiedän enemmän kuin tuuletkaan." Mutta Yrjön ajatukset olivat nyt kokonaan tuossa ihmeellisessä pikarissa. Siinä oli luurankoja, jotka kantoivat palavia sydämiä, ja muita salaperäisiä merkkejä, mutta kaikkialle muodostuivat kirjaimet K. M. Miten tahansa käänsikin pikarin, näki ne aina.
"Verraton aarre", huudahti Yrjö Pietarinpoika; "tahtoisin maksaa siitä puolet kaikesta omaisuudestani."
"Pidä sanasi", vastasi Anna. "Mitä pyydät?"
"Vastedes ehkä jotakin, tällä kertaa en mitään."
"Niinkuin tahdot. Nyt täytyy saada pikari hänen kätköihinsä."
"Jotta se jäisi sinne ja unohtuisi. Ei kelpaa."
"Tahdotko sinä ehkä…?" Yrjö antoi hänelle pikarin takaisin.
"Minä voin jollakin verukkeella saada asiaa linnaan. Jos voisin päästä lastenkamariin…"
"Kyllä siitä otetaan selvä, että sinä olet sen jättänyt."
"Sen voin estää."
Hän otti pikarin ja meni. Tumma kaapu verhosi hänen korean pukunsa, ja reippain askelin hän lähti linnaan.
Se oli melkein aina suljettu ja täytyi sanoa jotakin asiakseen päästäkseen sisään. Anna kysyi Dorotea kääpiötä, erästä puolalaista, joka oli tullut Juhana herttuan puolison kanssa Ruotsiin ja sitten siirtynyt leskikuningattaren palvelukseen.
Portti avattiin, ja rohkea naisemme, joka hyvin tunsi tiet, kiiruhti heti Kaarinan huoneen kautta lapsen huoneeseen. Siellä oli pieni sänky, sellaisena kuin sitä viimeksi oli käytetty. Siihen hän laski pikarin, heitti peitteen sen päälle ja oli juuri pois menemäisillään, kun kuuli askeleita.
Hän pysähtyi neuvottomana tietämättä mitä tehdä.
Askelet lähenivät, hän syöksähti tyhjään kaappiin ja veti oven kiinni jäljessään.
Kuningas oli äskettäin saapunut kaupunkiin; sitä Anna ei tiennyt.
Nyt hän läheni väsynein askelin.
Sitten hän katseli ympärilleen tylsin silmäyksin.
Niin asettui hän vuoteen laidalle nojaten kättään vuoteeseen. Äkkiä hän veti sen pois, tempasi peitteen ylös ja huomasi pikarin. Melkein kirkaisten hän tarttui siihen ja rupesi kiihkeästi kääntelemään ja tarkastelemaan sitä.
Mitenkä päästä piilosta pois?
Uskaltaisikohan yrittää?
Hiljaa Anna aukaisi oven. Kuningas ei kuullut eikä nähnyt… Anna hiipi käytävään… Jo oli hän ulkona… onni suosi häntä edelleenkin; vasta kun hän oli tullut ulos linnanportista, kohtasi hän kuninkaan kääpiön Herkuleen. Tämä irvisti hänet nähdessään? ja katsoi sitten pitkään hänen jälkeensä.
Mitäpä siitä, olihan hän sanonut käyneensä tapaamassa Dorotea kääpiötä.
Aivan tavalliselta ei hänestä kuitenkaan tuntunut, ennenkuin hän oli ehtinyt jonkun matkan kadulle. Silloin hän pysähtyi muutamaksi silmänräpäykseksi ja näytti miettivän; sitten hän nyökäytti päätänsä ikäänkuin hyväksyen omat aatoksensa ja lähti suoraan Brunkebergille päin.
Kaikkialla tämän korkean vuoren rinteillä oli puuhökkeleitä ja mökkejä. Erään edustalla oli pienessä kivirauniossa kaksi kukkaruukkua, kukkiva palssami kummassakin.
Sinne ohjasi Pietarinpojan vaimo kulkunsa.
Hatara ovi ei ollut lukossa; ensi sysäyksestä se aukesi, ja vierailijamme astui sisään jotenkin suureen, pimeään ja likaiseen huoneeseen. Ikkuna oli tukittu, ja valoa tuli ainoastaan katossa olevasta luukusta. Seinillä riippui vanhoja kultanahka- ja pergamenttipalasia pitkine kirjoituksineen. Kalustoon kuului mustalla nahalla päällystetty rahi, kaksi tuolia ja pöytä, jolla lepäsi tavattoman suuri kolmivärinen kissa, joka naukui, kun joku vieras tuli sisään.
Anna heitti pois kaapunsa, oikoi hihojensa rynkkyjä ja suoristihe. Kaikesta päättäen hän tahtoi, että häntä pidettäisiin ylhäisenä naisena, joka oli alentunut kysymään neuvoa mainiolta ennustajattarelta Anastasialta, jonka jäljessä koko Tukholma juoksi.
Samassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään pieni, ainakin kahdeksankymmenenvuotias nainen. Oliko hän tullut maan alta vai jostakin lymyreiästäkö, kukapa sen tiesi; silmät tutkivasti vieraaseen luotuina hän meni pöydän ääreen, silitteli kissaa, joka kehräten tuli hänen luokseen, ja sanoi hyvin suomenvoittoisesti:
"Mitä haluatte tietää?"
"Kohtaloni."
"Näyttäkää kätenne."
Se oli suuri, karkea ja veltto; vanhus katseli hetkisen sitä, sitten hänen koristeltua pukuaan, ja hänen suunsa vetäytyi puoleksi halveksivaan hymyyn.
Anna huomasi, ettei ollut voinut salata säätyänsä; mutta mitäpä siitä, hän tahtoi tietää vaiheensa.
Anastasia herkesi silittämästä kissaa.
"Pankaa kätenne kissan selkään", sanoi hän melkein käskevästi.
Anna teki niin, mutta tunsi samassa niin vahvan täräyksen kädessään ja käsivarressaan, että tempasi säikähtyneenä kätensä takaisin.
Kissa sähisi hänelle. "Luulenpa, että se on piru itse", sanoi hän.
"Ei se sitten teitä olisi luotaan lykännyt."
"Minä tahdon, että ennustatte minulle."
"Se maksaa kymmenen guldenia."
"Kas tässä." Anna luki paikalla rahat eukon käteen.
"Istukaa tuohon." Hän näytti pöydän vieressä olevaa tuolia. Samassa kuin Anna istui, tuli huone pilkkoisen pimeäksi. "Luukku putosi kiinni", sanoi hän.
Vastausta hän ei saanut, mutta hän näki kissan silmät, jotka hehkuen kuin kaksi palavaa hiiltä tarkastivat häntä. Näytti siltä, kuin sen selässä ja päässä olisi joka karvan nenässä ollut tulikipinä, ja tuossa kammottavassa valossa hän näki vanhan Anastasian käsillään ja käsivarsillaan tekevän liikkeitä ilmassa.
Silloin välähti salama läpi huoneen. "Te olette syntynyt Suomessa", kuului ääni. "En tahdo tietää mitään menneistä, vaan ainoastaan tulevaisista."
"Isänne ja äitinne ovat mustalaissukua."
"Mitäpä siitä; olen naimisissa korkean herran kanssa."
"Hän kohoaa vielä korkeammalle."
"Ehkäpä kuninkaan lähimmäksi mieheksi?"
"Ylemmäs, ylemmäs."
"Saanko minä seurata häntä?"
"Ette."
"Kun olen tehnyt työn, tahdon myös osani kunniasta."
"Osattomaksi ette jää; mitä kylvää, sitä niittääkin, miten vuoteensa valmistaa, siten nukkuukin."
Sitten oli kaikki niin hiljaa, että olisi kuullut kärpäsen surinan; kuumuus oli melkein tukehuttava, ja näytti siltä, kuin noita-akka olisi kasvanut. Hän seisoi melkein Pietarinpojan vaimon yläpuolella ja katseli häntä silmiin; ja sitten kuului ääni:
"Mitä olet sinä tehnyt?"
Pitäisikö hänen tunnustaa, ilmaista itsensä? Eihän hän toki ollut hupsu. Mutta tuska lisääntyi, jotakin piti toki vastata. "Kultapikari", kuiskasi hän. "Missä se on?"
"Sängyssä… kuningas… älkää kysykö minulta." Hän kiemurteli ankarissa tuskissa. "Nimesi?"
"Sitä en tahdo sanoa."
"Anna, prokuraattori Pietarinpojan vaimo."
"Joka, kuten itse sanoitte, on kohoava korkeammalle kuin kuningas", virkkoi Anna tyytyväisenä.
"Niin… hirsipuuhun."
Annalta pääsi huudahdus, ja hän vaipui tainnoksiin.
Kun hän taas toipui, valeli ilta-aurinko säteitään kattoaukosta sisään. Huone näytti kurjalta ja ikävältä, kissa makasi tapansa mukaan pöydällä.
Mitä oli tapahtunut? Hän muisti tuskin mitään. Toki sentään sen, että hänen miehensä, prokuraattori, kohoaa korkealle, mutta — mitä sitten — mitä sitten?
Hän nousi. Hänen ruumiinsa tuntui kummalliselta, aivan kuin puutuneelta. Nyt hänen pitäisi heti mennä kotiin. Yrjö ehkä oli jo saanut tietoja linnasta. Ajatteleppa mikä hämmennys siellä oli syntynyt!
Jos Kaarina joutuisi kuninkaan vihan liekkien uhriksi, mikäpä olisi luonnollisempaa kuin Yrjön takaisinkutsuminen.
Linnassa oli hämmennys todellakin suuri.
Pikariin piirrettyjen salaperäisten kuvioiden näkeminen oli enemmän kuin tarpeeksi hämmentämään Eerikin jo ennestäänkin heikot aivot. Monta kertaa hän oli kuullut viittauksia, että Kaarina Maununtytär oli noitavehkeillä sitonut hänet itseensä. Ennen olivat ihanat naiset olleet hänelle ainoastaan hetken leikkikaluja, ja nyt hän oli hyljännyt kaikki muut hänen tähtensä. Niin, niin, ehkäpä olikin juuri niin… Kaarina oli käyttänyt noitatemppuja, pikari oli todistuksena siitä… mutta siinä tapauksessa täytyi hänen kuolla, kuolla, kuolla!
Tällä kertaa hän ei anna viedä itseänsä harhaan. Tuomioistuin saa ratkaista asian, hän tahtoo olla vain kuuntelijana. Mutta jos he tuomitsevat hänet kauheaan kuolemaan, hänen oman suloisen Kaarinansa, jota hän niin hellästi rakasti! Kun Kaarina hyväili hänen poskeansa tai nojasi pienen päänsä hänen rinnoilleen, väistyivät kaikki pahat vaikuttimet hänestä, ja hänen väsyneeseen sieluunsa virtaili rauhaa ja lepoa.
Mutta kuinka monta kertaa hänen mielipiteensä olivatkaan muuttuneet, ja kuinka monesti hän olikaan muutellut päätöksiään sentähden, että Kaarina oli sitä häneltä rukoillut! Mitäpä tämä ymmärsi valtion asioista? Jos hän oli ottanut Kaarinan mielipiteet ohjeikseen, niin täytyi siinä olla noituutta, ja silloin oli Kaarina ansainnut kuoleman.
Näissä hänen ajatuksissaan tuli tohtori Olavinpoika häntä häiritsemään. Tämä oli seurannut kuningasta Svartsjöstä; Kaarina ja lapsi aikoivat tulla seuraavana päivänä.
Nähdessään hänet tuijotti kuningas häneen hurjasti. "Katso, katso", huusi hän ja ojensi hänelle pikarin.
Tohtori silmäili sitä tarkasti. "Taiteellista työtä", sanoi hän vältellen.
"Ettekö ymmärrä, että Kaarina on salaisella vilpillä saattanut ymmärrykseni harhaan ja sitonut minut itseensä", valitteli onneton. "En tahdo koskaan enää nähdä häntä."
"Henkeni panen pantiksi, että Kaarina rouva on viaton", vastasi tohtori. "Tässä on jotakin petosta."
"Pikari oli lapsen sängyssä; se oli unohtunut sinne, mutta minä löysin sen, minä…"
"Tässä täytyy panna toimeen tutkimus."
"Tuomioistuimen edessä; tässä on noudatettava ankaraa oikeutta."
"Ettekö tahdo ensin puhua Kaarinan kanssa?"
"En, hän vain käyttäisi noitatemppujaan, ja semmoisia vastaan minä olen voimaton", vaikeroi kuningas.
Tohtori sai kuitenkin hänet taivutetuksi siihen, että hän koettaisi levähtää voidakseen seuraavana päivänä tyynemmin harkita mitä hänen tulisi tehdä.
Kuningas nyökkäsi suostuvasti ja antoi viedä itsensä omiin huoneisiinsa.
Siellä oli Herkules heitä vastassa. Tämä, joka oli kuninkaan yhä pahenevan sairauden aikana ollut melkein ajettu pois hänen näkyvistään, oli nyt taas päässyt armoihin. Kun oleskeltiin Svartsjössä, oli hän hullunkurisilla tempuillaan saanut kuninkaan nauramaan, ja nyt hän oli seurannut häntä kaupunkiin.
Nähdessään herransa synkän alakuloisuuden hän ymmärsi heittää hulluttelunsa sikseen, mutta hän antoi tohtorille merkin, että hänellä oli tälle jotakin tärkeätä sanottavana.
Niin pian kuin Eerik oli nukkunut ja jätetty uskollisen palvelijan hoitoon, menivät molemmat lintuhuoneeseen saadakseen olla rauhassa.
Herkules ei kertonut ainoastaan, että oli kohdannut Annan, Pietarinpojan vaimon, vaan myöskin, että oli hiipinyt tämän jäljessä noita-akan luo, ja lisäsi omasta puolestaan: "Joku ilkityö on tässä tekeillä."
Tohtorin ensimäisenä ajatuksena oli pikari. Hän oli saanut tehtäväkseen piilottaa sen ja samalla kuin hän näytti sitä kääpiölle, kysyi hän, oliko hän nähnyt lapsen leikkivän sillä.
"Eihän se silloin olisi ihka uusi", vastasi Herkules; "mutta kuulehan…" Kun hän ravisti sitä, kuului sieltä heikkoa rapinaa.
"Mitä se on?"
"Sinne on jotakin piilotettu."
Kääpiön pienet sormet hypistelivät innokkaasti salaperäistä pikaria. Vihdoin liikahti pieni, tuskin näkyvä lukkolaitos, ja silloin havaittiin, että siinä oli kaksi hyvin ohutta pohjaa ja niiden välissä paperi, johon jotenkin kömpelöllä käsialalla oli kirjoitettu:
"Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän KaarinaMaununtyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliseltaMaksimilianiltaan, vänrikiltä."
"Ei ole epäilystäkään siitä, että hän on salaa kuljettanut sen tänne", huudahti tohtori.
"Ehkäpä hän sitten meni Anastasian luo ripittämään itseään", lisäsiHerkules nauraen.
"Sen saamme pian tietää. Seuraa minua sinne!"
Vanhuksen säikähdys ei ollut suinkaan vähäinen, kun hänet herätettiin keskellä yötä ja kutsuttiin kuulusteltavaksi. Mahtavasta ennustajattaresta oli jäljellä vain vanha, pelkuri eukko, joka vähäisestä palkkiosta otti kaikessa totellakseen tohtoria lähteäkseen sitten kaupungista.
Senjälkeen tohtori kirjoitti kirjeen Kaarinalle, ja Herkules sai heti nousta hevosen selkään kiitääkseen, minkä kavioista lähti, Svartsjöhön. Kirje oli jätettävä Kaarina rouvan omiin käsiin, heti kun hän vain tapaisi hänet.
Seuraavana aamuna oli kuningas entistään alakuloisempi, mutta hän oli lujasti päättänyt antaa asian oikeuden tutkittavaksi. Pietari Brahen ja Sten Lejonhufvudin tuli aamupäivällä saapua linnaan tutkintoa pitämään.
Tohtori ei pyytänyt ainoastaan saada esiintyä Kaarinan asiamiehenä, vaan myöskin tehdä syytöksiä muutamia henkilöitä vastaan, joita hän epäili.
Eerik tuli hyvin iloiseksi siitä, ettei Kaarinan itse tarvinnut esiintyä oikeuden edessä; mutta hän tahtoi, että tämä näkymättömänä olisi siinä läsnä, ja ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen rikollisuutensa tulisi täysin todistetuksi, olisi hän velvollinen tulemaan esiin.
Valtakunnanneuvokset saivat edeltäkäsin tiedon kaikesta, mitä tuli tapahtumaan, ja he ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka sopivat heidän omiin tuumiinsa.
Kaupunkiin tullessaan ei Kaarina saanut tavata kuningasta. Hän oli sulkeutuneena salakamariinsa eikä tahtonut poistua sieltä ennen istunnon alkamista.
Kalpeana ja hermostuneena hän istui paikalleen tuomarien taakse, mutta hänen katseensa harhailivat vähänväliä toiselle puolen, missä parin tiheän esiripun takana istui… kuka, sen hän kyllä tiesi.
Kovanonnen pikari oli pöydällä.
Ensin kutsuttiin sisään Kaarinan palvelijat. Heille annettiin pikari katseltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja yhdestä suusta he vakuuttivat, etteivät olleet koskaan ennen nähneet sitä, ja että se siis ei koskaan ollut lapsen käsissä ollut.
"Miten se oli sitten tullut sinne?"
Siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Tohtorin kutsumana astui silloin esiin Herkules kertoen, miten oli kohdannut Pietarinpojan vaimon, ja väittäen rohkeasti, että hän oli syyllinen.
Tohtori kysyi, tahtoivatko tuomarit häntä kutsuttavaksi paikalle, ja kun he vastasivat myöntävästi, toi kaksi henkivartijaa Anna rouvan hänen vastustelustaan huolimatta.
Yhtä huolellisesti kuin hän eilen oli puettuna, yhtä huolettomasti oli hän pukeutunut tänään. Arvoisa pariskunta oli saanut lähteä vartijain mukana ehtimättä edes pukujaan järjestää; toiselle kuoppaa kaivaessaan he lankesivat itse siihen.
Rohkeasti kysyi Anna, miksi hänet oli vangittu. Mistä häntä syytettiin?
Pietari Brahe kysyi, mitä asiaa hänellä oli linnaan eilen. Hän oli etsinyt Dorotea kääpiötä. "Mitä hänellä oli sitten Kaarina rouvan huoneessa tekemistä?"
Joku oli nähnyt hänet siellä.
Tunsiko hän tuota pikaria?
Ei, hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.
Mihin hän meni linnasta?
Kotiin, jos oikein muisti.
"Ajatelkaa tarkoin!"
Tällä välin oli vanha, kantapäihin asti ulottuvaan mustaan pukuun puettu eukko tullut huoneeseen. Hänellä oli sauva kädessä ja kolmivärinen kissa kainalossa.
"On mahdollista, että ensin poikkesin johonkin."
"Puhukaa totta!" kuului ääni takaapäin, ja sauva koski hänen hartioihinsa.
Anna vavahti ja kääntyi nopeasti. "Senkötähden varastitte minun kymmenen guldeniani?" kirkui hän vimmoissaan. "Ja nyt lausutte väärän syytöksen minua vastaan."
"Varokaa, älkää tulko lähelle!" sanoi vanhus ojentaen sähisevän kissansa häntä kohden.
"Lemmon kujeita!" kirkui taas Anna. "Minä en tunnusta mitään."
Silloin tohtori astui esiin ja aukaisi pikarin pohjan ottaen esiin paperin, jonka antoi tuomareille.
Nämä lukivat: "Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämänKaarina Maunun tyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliseltaMaksimilianiltaan, vänrikiltä."
Kuningas hypähti tuoliltaan ja tempasi paperin käteensä; hänkin tahtoi lukea sen.
Suu puoleksi auki, pelon ja kauhun valtaamana Anna tuijotti eteensä."Kavalia lemmon juonia", jupisi hän.
"Pyövelin käsiin!" huusivat tuomarit.
"Roviolle!" ärjyi kuningas.
Silloin avautuivat verhot ja Kaarina kiiruhti esiin reippaasti ja päättävästi, eikä kainosti ja arastelevasti niinkuin tavallisesti.