"Säästä hänen henkensä", rukoili hän kädet ristissä. "Kun kiitän Jumalaa siitä, että olen päässyt vapaaksi väärästä syytöksestä, älä salli sen ajatuksen katkeroittaa iloani, että toinen kärsii kuolemanrangaistuksen minun tähteni."
Vieno puna oli levinnyt hänen kalpeille kasvoilleen; hän oli niin ihmeen kaunis siinä nöyränä rukoillessaan, että tuomarien päät painuivat alas ja he kääntyivät kuninkaaseen, joka ei voinut saada silmiään hänestä.
"Sinun tenhovoimasi, Kaarina, on Jumalasta", sanoi hän peittäen kasvonsa käsillään.
Sillä välin tohtori Olavinpoika kuiskasi Anastasialle:
"Alus on valmis lähtemään, suoriukaa heti täältä älkääkä koskaan palatko. Henkenne on kysymyksessä."
Vanhus tarttui kiihkeästi rahakukkaroon, jonka tohtori antoi hänelle, ja riensi reippain askelin pois; mökkirähjä oli sittemmin tyhjänä.
Anna heittäytyi Kaarinan jalkoihin ja tahtoi suudella hänen kättään, mutta kuningas tiuskaisi:
"Pois, sinä et ansaitse edes saada suudella hänen hameensa lievettä!"
Kaarina kiiruhti omiin huoneisiinsa, ja Sten Lejonhufvud käski vahdin viedä Annan vankeuteen.
Kuningas nousi lähteäkseen pois, mutta eräs läsnäolevista herroista pyysi, että hänen majesteettinsa jäisi kuulemaan Yrjö Pietarinpoikaa vastaan kyhättyä syytöskirjoitusta.
Hän istui heti, mutta oli huomattavasti hämmästyksissään.
Se oli kauhea syytös. Noin satakaksikymmentä henkilöä, joiden kaikkien nimet mainittiin, oli hän toimittanut päiviltä joko ilman tutkintoa ja tuomiota tai myöskin vastoin niitä. Useat heistä olivat saaneet salaa surmansa vankilassa, toiset olivat yön pimeydessä hukutetut, ja Yrjö Pietarinpoika sekä hänen kätyrinsä, joita oli hyvin monta, olivat ottaneet haltuunsa heidän jälkeenjättämänsä omaisuuden.
Syytös teki painostavan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, ja yksimielisesti tuomittiin prokuraattori ja hänen yhtä juonikas vaimonsa henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneiksi. Tuomio esitettiin kuninkaalle hänen allekirjoitettavakseen, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, hänen kätensä vapisi niin kovasti, että hänen oli mahdoton sitä tehdä.
Tuomion toimeenpaneminen jätettiinkin siis siksi, kunnes kuningas oli toipunut niin paljon, että voisi vahvistaa sen.
Rikolliset aviopuolisot oli kuitenkin pidettävä vankilassa ankaran valvonnan alaisina.
Tämän jälkeen seuraavaa aikakautta Eerik itse nimitti heikkoutensa ajaksi. Sturein surma ja se seikka, että hän oli voinut epäillä rakastettua Kaarinaansa, olivat saattaneet hänet epätoivoon, joka kiusasi ja vaivasi häntä yhtämittaa. Hän ajatteli itsekseen: nukkuukohan kosto, koska se ei kohtaa minua; ovatkohan rangaistuksen okaat menettäneet kärkensä, koska ne eivät ole jo aikoja sitten musertaneet minua?
Näin ahdistelivat häntä yhtaikaa sekä omantunnon tuskat että synkkä epäluulo. Hallitustoimiin hän ei tahtonut ryhtyä, herrat saivat toimia, siten lankesi heille myöskin edesvastuu; hän oli kyllä koetellut miten raskasta se oli.
Elokuun alussa hän muutti taas Svartsjöhön. Siellä oli Kaarina hänen ainoa lohdutuksensa, niinkuin aina muuallakin, mutta hän saattoi epäillä häntäkin ja rukoili usein, ettei Kaarina koskaan hylkäisi häntä kenenkään muun tähden.
Kuninkaan henkilääkäri, Vilhelm Lemnius, poistui harvoin hänen luotaan; eikä tuo onneton ruhtinas oikeastaan tahtonutkaan pitää läheisyydessään muita kuin hänet ja Kaarinan.
Oli kummallista, että hän tähän aikaan osoitti suurempaa halua ottamaan osaa hallitustoimiin. Eerik oli aina ollut ahkera kirjoittelija, mutta nyt hän tuli vieläkin ahkerammaksi, eikä siinä havaittu mitään mielenhäiriön oireita; hänen kirjeissään ei ollut terävyyttä enempää eikä vähempää kuin ennenkään. Omissa asioissaan hän kuitenkin enimmäkseen puuhaili ja niitä hän nyt katsoi tarpeelliseksi järjestellä kirjallisesti.
Aluksi hän tahtoi nähdä ympäristössään ainoastaan lähimpiä ystäviään. Hän oli pelon vallassa ja osoitti sellaista teeskentelykykyä, terävyyttä ja juonittelevaisuutta, mikä tavallisesti on ominaista mielenhäiriössä.
Benediktus Olavinpoika älysi sen kyllä, mutta Kaarina koetti itsepintaisesti taivuttaa kuningasta suoruuteen ja oikeuteen. Koska kuningas saattoi puhua ja kirjoittaa muistakin asioista, miksi hän ei ymmärtäisi häntäkin, joka juuri tahtoi käyttää tätä rauhallista aikaa saadakseen hänet sovinnolliseen mielialaan vangittua veljeään ja kaikkia niitä kohtaan, joille hän oli nyrpeissään.
Mutta silloin kuningas kyseli häneltä, eikö Juhana ollut kuningas, vai oliko joku toinen tätä nykyä hallitsijana Ruotsissa.
Ainoastaan kun Kaarina ja hänen lapsensa olivat hänen luonaan, pääsivät puhtaasti inhimilliset vaikuttimet hänessä valtaan. Hän rukoili heiltä anteeksi kaikkea sitä häväistystä, jota he hänen tähtensä saivat kärsiä, ja ihmetteli, miten kauan he voivat kestää tätä vankeutta hänen kanssaan.
Toisinaan hän tarttui luuttuunsa ja joko lauloi jonkun virren tai sovitteli sanoiksi synkkää alakuloisuuttansa. Tulipa hän silloin katsahtaneeksi Kaarinan kyyneleisiin silmiin, ja oitis hän heitti luuttunsa luotaan sekä lankesi hänen jalkoihinsa kysellen, mitä Kaarina tahtoisi hänen tekemään.
Tämä ei kyllä estänyt Kaarinaa toisella kertaa, kun hän lääkärin pyynnössä oli saapuvilla kosteita lakanoita kuninkaan ympärille käärittäissä, saamasta iskuja, lyöntejä ja kovia sanoja. Mutta valittelematta hän alistui siihen sanoen vain: "Minä olen ainoa, joka voin vaikuttaa häneen jotakin."
Eräänä päivänä, kun kohtelu oli ollut tavallista tylympi, sanoi tohtori Kaarinalle, että hänen, katsoen hänen nykyiseen tilaansa, olisi välttämätöntä säästää itseään.
"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi hän; "mutta te, tohtori, joka elätte vain meitä varten, teette enemmän."
"Tällainen erakko, joka on yksin maailmassa", vastasi tohtori.
"Eikö teillä ole omaisia?"
"Ei ketään."
"Kuinka se on mahdollista?"
"Isäni kaatui sodassa, ja äitini kuoli minun syntyessäni."
"Entä sitten?"
"Mitä heiltä jäi, meni minun kasvatukseeni."
"Eikö teillä ole ystäviä?"
"Muisto vain."
"Nuoruutenne morsianko?"
"Nuoruuden ystävä."
"Onko hän kuollut?"
"Kuusitoistavuotiaana."
"Mutta sen jälkeen?"
"Elin opintojani varten."
"Entä nyt?"
"Nyt olen lyönyt ne laimin teidän tähtenne."
"Kiitos!" sanoi Kaarina liikutettuna.
"Kaikista tutkittavista on ihminen huvittavin; hänestä voi enimmän oppia."
"Eihän kukaan opi mitään minusta"
"Niin ette saa sanoa. Eläkää elämäänne, noudattakaa niitä hyviä taipumuksia, joilla Jumala on sielunne varustanut; ja jos niistä koituu hyvien töiden herttaisia hedelmiä, niin antakaa muiden puhua niistä; se ei ole teidän asianne."
"Luvatkaa vain, ettette koskaan hylkää minua."
"Sen lupaan."
Uskollisesti hän pitikin sanansa, eikä Eerikin epäilevässä sydämessä koskaan herännyt epäluuloa tohtoria kohtaan. Leikillä hän nimitti tohtoria "Kaarinan kaitselmukseksi".
"Minä toivon, että olisin kaitselmuksen lähettämä", vastasi tohtori."Silloin voisin paremmin pitää huolta hänestä."
Sillä aikaa kuin he oleskelivat Svartsjössä, kävi näiden molempain väli vielä sydämellisemmäksi ja tuttavallisemmaksi kuin ennen. Kaarina ilmaisi tohtorille kaikki ajatuksensa, ja tämä neuvoi ja ohjasi häntä.
Viime vuosina oli Kaarina vähitellen oppinut silmäilemään laajemmalle ympäristöönsä ja ajattelemaan enemmän muita kuin itseään.
Yhteen aikaan hän itkeskeli kaivaten vanhempiansa, sisaruksiansa ja ystäviänsä. Silloin tohtori kehotti häntä lähettämään heille jotakin rakkautensa osoitukseksi: aniharvoin sai hän käydä heidän tai he hänen luonaan. Kuningas ei pitänyt siitä, ja nyt oli Kaarinan velvollisuus ennen kaikkea olla hänelle mieliksi.
Etenkin senjälkeen kuin Maksimilian niin oli tietymättömiin kadonnut, oli hän kiintynyt tohtoriin. Hän käsitti hyvin, että tohtori sillä kertaa oli pelastanut hänen henkensä; mutta kun hän senjälkeen yhä pyyteli saada vielä nähdä nuoruudenystävänsä ja lohduttaa häntä, kertoi tohtori säälien hänelle Maksimilianin äkillisen ja väkivaltaisen kuoleman.
Kaarina miltei kivettyi kauhusta. Mutta kun tohtori sanoi, että hän ehkä menettäisi henkensä, jos Kaarina ilmaisisi tietävänsä sen, niin hän hillitsi kyyneleensä eikä siitä lähtien enää tahtonut nähdä omaisiansa.
"Heidän henkensä vain joutuisi vaaraan", kuiskasi hän.
Tästä johtui hänen rajaton luottamuksensa tohtoriin.
Leskikuningattaren ansio oli, että hän huomautti Kaarinalle, miten tämä oli velvollinen hillitsemään kuninkaan vihaa ja pidättelemään surmaniskuja, kun niitä uhkaavasti tähtäiltiin jaloimpia miehiä vastaan.
Miten voimattomaksi hän tunsikaan itsensä, miten helposti hän olisikaan voitettu, hän, joka ei voinut antaa muita puoltolauseita kuin rukoukset ja kyyneleet. Hän teki kuitenkin mitä voi, kunnes tuli aika, jolloin kuningas kokonaan väisteli häntä, jolloin pimeyden vallat ja Yrjö Pietarinpoika vallitsivat kuningasta kokonaan.
Silloin vuosi veri virtoinaan ja kaikki olivat vaipuneet syvimpään suruun.
Sitä Kaarina tuskin ajatteli, että hän itsekin oli ollut joutua kateuden ja kostonhimon uhriksi; mutta siitä hän vuodatti katkeria kyyneliä, että oli pettänyt Märta rouvan. "Olisinkohan voinut estää tuon ilkityön?" uteli hän tuskissaan ainoalta uskotultaan.
"Ette", vastasi tämä, "mutta nyt voitte vaikuttaa sovinnon aikaansaamiseksi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä."
"Sitä olen jo yrittänyt, eikä hän ole taipumaton."
"Siinä tapauksessa tulee herttuain, Kaarlen ja Maunun, saapua tänne."
"Tahdotteko kirjoittaa heille?"
"Minä sanon, että se on teidän neuvostanne."
"Eivätköhän he pahastune…?"
"Tottukoot ajattelemaan, että kuningas ottaa teidät puolisoksensa ja maan kuningattareksi."
"Onko se oikein?" kysyi Kaarina nöyrästi.
"Ettekö toivo sitä?"
Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. "He halveksivat minua, kun olen vain jalkavaimo", sanoi hän.
"Nyt tulee kuitenkin asemanne olemaan heitä korkeampi."
"Eikö heidän harminsa siinä käänny kuninkaaseen?"
"Mitä on tähdissä kirjoitettu, sen ymmärrämme vain osittain. Kukaan ei tietäne, mikä olisi seurauksena, jos joku vieras ruhtinatar tulisi tänne. Kuningas Eerik rakastaa teitä hyvin paljon, ja te olette ainoa, joka voi vaikuttaa jotakin häneen; käyttäkää sentähden kaikki vaikutusvaltanne hyvään ja osoittakaa esimerkillänne, että halpasukuinen nainen voi Jumalan avulla olla suuremmaksi siunaukseksi maallensa ja kansallensa kuin moni kopea ja ylväs korkeasukuinen."
"Mutta lapseni?" kysyi Kaarina vavisten.
"Jättäkää heidät Jumalan haltuun. Pidän varmana, että kuningas tahtoo ottaa heidät laillisiksi lapsikseen, mutta moni on syntynyt kruunua varten saamatta koskaan sitä kantaa, ja niin tulee vastedeskin aina olemaan."
"Minä turvaudun teihin ja asetan elämäni sen mukaan", sanoi Kaarina, viehkeä hymyily kyynelten vielä kostuttamilla kasvoillaan.
17.
Ei ollut mikään vähäpätöinen asia hoitaa tähän aikaan valtakunnan hallitusta. Henki ja omaisuus saattoivat siinä olla kysymyksessä, ja sentähden valtakunnanneuvokset lähettivätkin kirjelmiä kuninkaalle ja itse kävivät hänen luonaan pyytämässä, että kuninkaallinen majesteetti taas ryhtyisi hallitukseen; mutta hän kieltäytyi aina sanoen tahtovansa, että he edelleen hoitaisivat sitä.
Mitä tuli nyt n.s. sturelaisesta salaliitosta? Hallitus oli useita kuukausia ollut aateliston käsissä; Eerik oli mielenhäiriössä, Juhana vankilassa, Kaarle liian nuori ja kokematon, mutta kukaan ei liikahdakkaan, ei kukaan ryhdy yleisen tyytymättömyyden johtoon. Mitähän odotetaan?
Kaiketi sitä, että veljekset ruhjoisivat toinen toisensa, että kauhea kostotar paljastettuine miekkoineen katkoilisi kauloja kuin ruohonkorsia valmistaen sopivaa maa-alaa uudelle aikakaudelle.
Jokainen nuorekas mieli oli kyllä kuohuksissa. Kunnioitus kuninkuutta kohtaan ei suinkaan estänyt miekkaa paljastamasta, ei, sen teki pelkuruus, raukkamaisuus; ei kukaan ollut mielestään kyllin voimakas, eikä kukaan luottanut toiseen.
Jospa vain olisi ollut jokukaan voimakas, päättävä mies, joka olisi asettunut liikkeen etunenään, niin moni olisi epäilemättä yhtynyt häneen, etenkin jos hän olisi ollut nimeltänsä Sture, mutta ketään sellaista ei ollut.
Maa oli mitä suurimmassa kurjuudessa, mutta Kustaa Eerikinpoikia ei synny joka viidessäkymmenessä vuodessa, ja nyt ajatteli jokainen etusijassa oman nahkansa pelastamista.
Raukkamaisuus oli ajan hengessä, ja tuo raukkamaisuus tuli saamaan hyvin ansaitun verisen palkkansa.
Tukholman linnassa elettiin tähän aikaan suuressa tuskassa ja pelossa.
Cecilia oli poissa, ja molemmat jäljelläolevat prinsessat turvausivat leskikuningattareen.
Hänkin olisi kyllä mieluimmin vetäynyt erilleen kaikista, mutta Kustaa Vaasan leskenä ei hän katsonut sitä korkean arvonsa mukaiseksi. Ja niin piti hän velvollisuutenaan ottaa vastaan jokaisen, joka sitä halusi, kuunnella heidän huolestuneita valituksiaan ja tukahutettua, mutta kuitenkin huomattavaa tyytymättömyyttään ja vaikeroivaa suruaan sekä loppumattomia huhuja kaikesta siitä surkeudesta, jota odotettiin.
Tarvittiin terävää älyä, jotta voi luovia tuosta lävitse antamatta moittijoille puheen ainetta; ei saanut kieltää, ei myöntää, mutta murheellisia piti lohduttaa, tyytymättömiä tyynnyttää, vahvistaa epäilijöitä ja antaa kullekin lohdutuksen sana.
Monelle hän ei ehkä onnistunut sitä antamaan, mutta ei kukaan lähtenyt hänen luotaan syvää kunnioitusta ja sääliä tuntematta. Ei kenenkään asema ollut niin vaikea ja vastuunalainen kuin hänen, ja miten ihmeteltävästi hän osasikaan täyttää tehtävänsä!
Juhana herttua ja hänen puolisonsa lähettelivät hänelle kirjeitä. Alussa ne olivat vaikeroivia, he pelkäsivät henkeänsä, sitten he rukoilivat häntä yhä innokkaammin toimimaan heidän vapauttamisekseen. Katariina Jagellotar kirjoitti, ettei hän rukoillut omasta, vaan molempien lapsiensa puolesta, jotka olivat syntyneet vankilassa ja joiden hän pelkäsi siellä kärsivän sekä henkensä että terveytensä puolesta. Jos hän olisi varma siitä, ettei heille tapahtuisi mitään pahaa, niin hän olisi taipuvainen lähettämään heidät pois luotansa.
Saksin herttua Maunu puheli avioliitostaan prinsessa Sofian kanssa; hänellä oli nyt juuri paras tilaisuus myötäjäisten sijoittamiseen.
Kaarle herttua kirjoitti, että juuri nyt olisi sopivin aika tehdä jotakin Juhanan vapauttamiseksi. Hän aikoi tulla Tukholmaan neuvottelemaan siitä korkean äitipuolensa ja rakasten siskojensa kanssa.
Prinsessat olivat epätoivoissaan siitä avioliitosta, johon Eerikin sanottiin jo menneen. Se ei tosin ollut vielä täysin laillinen, mutta arkkipiispa oli sanonut heille sitoutuneensa vahvistamaan sen heti, kun kuningas niin tahtoi.
"Ei kukaan Euroopan ruhtinattarista, olkoonpa kuinka mahtava ja korkeasukuinen tahansa, olisi epäillytkään tulla hänen puolisokseen", huudahti prinsessa Sofia. "Olen iloinen, että pääsen täältä, niin saan olla näkemättä sitä ihmistä."
"Tokko hän muistanee niitä aikoja, jolloin seisoi Suurtorilla korttelinmitta kädessä", lisäsi Elisabet.
He eivät tahtoneet muistaa, että tämä pieni, vaatimaton tyttö oli jo saanut paljon hyvää aikaan.
Katariinalla oli täysi työ koettaessaan saada heidät pitämään semmoiset puheet hammastensa takana; hyötyä niistä ei lähtenyt mitään, mutta paljon pahaa ne saattoivat vaikuttaa.
Kaarle herttua ei ainoastaan tullut Tukholmaan, vaan toipa vielä onnettoman veljensä Maununkin mukanaan.
Hänet nähdessään puhkesivat kaikki kyyneliin. Hän oli yhtämittaa kuin unelmissa: suloiset utukuvat väikkyivät hänen silmäinsä edessä; niiden kanssa hän puhui, niille hän hymyili.
Entisyyden hän sitävastoin oli kokonaan unohtanut.
Niinkuin ennenkin vetäytyi hän äitipuolensa läheisyyteen; tämän piti puhua hänen kanssaan käynnistä, jonka he aikoivat tehdä Svartsjöhön.
Kaarle oli hyvin halukas siihen, mutta sekä äitipuoli että sisaret epäröivät. Kaikki riippui Eerikin mielentilasta; hän oli yhtä kärkäs iskemään miekalla kuin puhkeamaan kyyneliin. Oli siis oltava varoillaan.
Lopulta jäätiin siihen päätökseen, että leskikuningattaren piti kirjoittaa, mutta kenelle?
Parhaat tiedot voisi saada Kaarinalta, mutta voisiko leskikuningatar — pitäisikö hänen…
Prinsessat arvelivat sen alentavan hänen arvoaan.
Kun he vielä neuvottelivat ja kiistelivät tästä, annettiin kuningattarelle kirje.
"Kuninkaalta!" huudahti hän.
Yleinen hälinä nousi tästä. Mitä hän tahtoi?
Suuri vahasinetti leikattiin varovasti pois, ja Katariina aukaisi kirjeen.
"Kaarina Maununtyttäreltä", sanoi hän.
"Että se hävytön lutka rohkeneekin!" huudahti Sofia. "Poltetaan se, ei lueta!"
"Käyttää kuninkaan sinettiä; sehän on majesteettirikos", jatkoiElisabet. "Häntä täytyy rangaista."
"Kun kirje kerran on aukaistu, on syytä lukea se ensin", sanoi Kaarle tyynesti.
Uteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin närkästyskin, ja niin sovittiin siitä, että edellinen olisi ensiksi tyydytettävä.
"Miten hän kirjoittaa; tuommoisia kirjaimia!" sanoi Sofia.
"Voiko tuollaiselta parempia odottaakaan!"
Leskikuningatar luki kirjeen ääneen.
Kaarina alkoi nöyrästi pyytämällä anteeksi kuningattarelta, että rohkeni kirjoittaa hänelle, mutta mitä hänellä oli sanottavaa, se oli vain todistuksena siitä, että hän uskollisesti oli seurannut kuningattaren kerran hänelle antamaa opetusta, että hänen pitäisi sovittaman ja yhdistämän erotetut sydämet. Hän ei tiennyt, kumpi puoli oli väärässä, hän tiesi vain sen, että kuningas halusi sovintoa Juhana herttuan kanssa. Kun hän kuitenkin oli sanonut tämän ainoastaan alamaiselle palvelijattarelleen, arveli hän tarpeelliseksi, että jotkut kuninkaan korkeista omaisista tulisivat Svartsjöhön neuvottelemaan tästä asiasta kuninkaan kanssa. Kun tämä vielä oli hyvin heikko, voisi tapahtua, ettei asia tulisikaan yhdessä keskustelussa ratkaistuksi; mutta — niin lopetti hän — hyvillä puheilla ja sävyisyydellä voisi voittaa hänen epäluulonsa. Ja hän lisäsi, että kuningas itse oli kirjoittanut Juhana herttualle kaikin puolin suopean ja nöyrän kirjeen.
"Enkö sitä tiennyt!" huudahti kuningatar. "Hän on oikeamielinen nainen."
"Mutta kuitenkin jalkavaimo", lisäsi Elisabet.
"Semmoinen voi olla ilman oikeamielisyyttäkin", arveli Kaarle katsahtaen seinällä riippuvaan Cecilian kuvaan.
Molemmat sisaret punastuivat.
"Hän on halpasukuinen", tuumaili Sofia; "sentähden ei ole mahdollista, että hän lähentelee meitä."
"Kuitenkin on nyt minun mielipiteeni, että niin pian kuin suinkin matkustatte Svartsjöhön. Tulisin mielelläni mukaan, ellei minua tarvittaisi täällä", sanoi Katariina.
"Tulkaa jäljessä, kun asia on ratkaistu", virkkoi Kaarle. "Maunu ja minä matkustamme kahden."
"Mutta onkohan viisasta, että hän tulee sinne?"
"Arvelin, että Eerik hänet nähdessään…"
"Se ei koskaan vaikuttane hyvää; jätä hänet minun luokseni. Tahdotko jäädä, Maunu?"
"Niinkuin tahdot, ihana vedenneitoni!"
Keskustelun aikana oli Saksin herttua Maunu tullut sisään. Kun hän sai tietää, mistä oli kysymys, pyysi hän päästä mukaan. Hänellä oli muka yksityistä asiaa kuninkaalle.
Asia oli nyt ratkaistu, mutta Katariina oli sitä mieltä, että matka olisi lykättävä muutamia päiviä tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi kirjoittaa Kaarinalle ja ilmoittaa heidän tulostaan.
Prinsessat pitivät sitä liikanaisena kohteliaisuutena; Kaarinahan oli vain tehnyt velvollisuutensa, arvelivat he.
Kuningattaren tahto jäi kuitenkin ratkaisevaksi.
Mutta lähdön edellisinä päivinä prinsessat kehottelivat saksalaista herttuaa ottamaan tarkan selon "tuosta naikkosesta", mutta hänen huomaamattansa. Hänen ei pitänyt kertaakaan alentua puhuttelemaan häntä, mutta hänen tuli kuunnella, eikö hän käyttänyt kömpelöä puhetapaa.
Mitä hän kuuli ja näki, sitä hän ei saanut unohtaa. Kotia tultuaan täytyi hänen tehdä kaikesta tarkkaan selkoa.
He lähtivät.
Olemme jo sanoneet, että siihen aikaan oli tavattoman hiljaista ja rauhaisaa Svartsjössä. Ovia availtiin hiljaa ja äänettömästi, ja portaat olivat matoilla peitetyt; kaikesta sai sen käsityksen, että täällä sairastettiin.
Muutamat hovijunkkarit sekä kuninkaan henkilääkäri Lemnius ottivat herttuat vastaan; kaikkiin kysymyksiin kuninkaan terveydentilasta he vastasivat puoliääneen ikäänkuin peläten, että ääni kuuluisi kuninkaan huoneeseen.
Prinssi Kaarlea tämä näytti kiusoittavan, ja hän kysyi, voisiko kuningasta tavata nyt heti.
Se myönnettiin, ja hän riensi sisään.
Eerik istui yksin huoneessa, pää käsien varassa. Hän oli huomattavasti laihtunut; hänen kalpeat kasvonsa olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi, silmät olivat raukeat ja puoliksi ummessa, ja käsi, jonka hän ojensi veljelleen, oli kylmä ja veltto.
"Eerik!" huudahti Kaarle kauhistuneena, ja suuret kyyneleet valuivat hänen silmistään.
Tämän nähdessään rupesi kuningaskin itkemään. "Minä olen hyvin onneton", sanoi hän, "sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä."
"Kaikki tulee hyväksi taas, kun sinä voimistut."
Hän hypisteli Kaarlen takkia. "Tiedättekö, rakas veljeni, syyn turmiooni?" kysyi hän.
"Ilkeät ihmiset, jotka ovat puhuneet sinulle kaikkea pahaa; mutta tuo on kaikki nyt mennyttä."
"Minä olen käskenyt jakaa suuria rahasummia, mutta he tahtovat joka tapauksessa minun turmiotani."
Miten Kaarle koettikin vaihtaa puheenainetta; palasivat Eerikin ajatukset aina vain luuloteltuihin vihollisiin; olipa se sitten tahallista taikka ei, mutta muusta hän ei tahtonut puhua. Juhana herttuaa ei mainittu.
Hetkisen kuluttua hän taas vaipui mietteisiinsä ja näytti kokonaan unohtaneen veljensä.
Tämä seisoi neuvottomana ja lähti sitten huoneesta. Lemnius odotti häntä ulkopuolella.
"Eihän hänen kanssaan ole mahdollista puhua", sanoi Kaarle. "Hän on huonompi kuin luulinkaan."
"Ei hän ole aina samanlainen; ajatellessaan teidän armonne tännetuloa hän tuli liikutetuksi."
"Luuletteko hänen huomenna olevan paremman?"
"Kyllä, jos Kaarina rouva on saapuvilla."
"Minä tahdon puhua veljeni kanssa ilman kuulijoita", vastasi herttua.
Lääkäri kumarsi ja kysyi, saisiko hän näyttää ne huoneet, jotka olivat järjestetyt korkeita vieraita varten. Prinssi seurasi ajatellen itsekseen, ettei se toimi, johon hän oli ryhtynyt, lienekkään niin helppo kuin hän oli luullut.
Herttuoille oli annettu linnan kauniimmat huoneet, joista oli ihana näköala puistoon. Maunu herttua oli jo siellä. Hän seisoi nojallaan komeasti katetun pöydän ääressä ja huudahti Kaarlen nähdessään:
"Olipa hyvä, että tulit; minä en mene vastuuseen siitä, että olen saanut odottaa."
"Pitääkö meidän syödä kahden?" kysyi Kaarle.
"Täällä on ainoastaan kuninkaan hovijunkkareita."
"Entä te, Lemnius?"
"Minä poistun harvoin kuninkaan luota."
"Pyytäkää sitten hovijunkkareita tulemaan."
Lääkäri kumarsi ja meni.
Vasta kun viinikannut olivat muutamia kertoja kiertäneet pöydässä, pääsi keskustelu vauhtiin. Sitä ylläpitivät oikeastaan Maunu herttua ja hovijunkkarit; Kaarle herttua oli edelleenkin synkkänä ääneti.
Useimmat kysymykset koskivat luonnollisesti Kaarina rouvaa. Oliko hänen vaikutuksensa todellakin niin suuri kuin puhuttiin?
Sen myönsivät kaikki.
Maunu herttua ei ollut kiinnittänyt paljon huomiota häneen. Oliko hän todellakin niin kaunis?
Hovijunkkarit katselivat toisiaan ja mutisivat jotakin, jota ei voinut kuulla.
"Täytyykö se pitää salassa?" kysyi herttua nauraen. "Minä juon kauneuden maljan… pohjaan!" Näin sanoen hän tyhjensi lasinsa ja käänsi sen ylösalaisin.
Hovijunkkarit seurasivat esimerkkiä.
"Kuningas ei pidä siitä, että hänestä puhutaan", sanoi vanhin tähystellen ympärilleen, olisiko palvelijoita saapuvilla. Kun niitä ei ollut, jatkoi hän puoliääneen:
"Me emme saa edes pukeutua niinkuin pitäisi. Hän sanoo, että teemme sen muka mielistelläksemme Kaarinaa."
"Koska täällä ei ole ketään muuta", lisäsi toinen hovijunkkari.
"Suosikkinsa on kai toki hänelläkin?"
"Siinä tapauksessa se on Benediktus Olavinpoika; hän on ainoa, jonka kanssa Kaarina puhuu."
"No, mitä hän sanoo?"
"Että olisi tapahtunut paljon enemmän pahaa, jos Kaarinaa ei olisi ollut."
"Vai niin, no, oletteko te samaa mieltä?"
Taaskin sekavaa jupinaa.
"Mitä hittoa, ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi!"
"Se voisi tulla kuninkaan korviin!"
"Ritarikunniani kautta, se ei tule!"
Kaikkien silmät kääntyivät Kaarle herttuaan.
"Kunniasanani", sanoi tämä nähtävästi uteliaana.
Taaskin rupesi vanhin puhumaan:
"Kaarina rouva ei ole ainoastaan ihanin, vaan myöskin lempein ja helläsydämisin naisista. Köyhät hän vaatettaa, nälkäiset hän ruokkii; täältä ei lähde avutta kukaan, jota hän voi auttaa ja jokaiselle on hänellä ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Kuningas on antanut hänelle sinettinsä, ja hän tallettaa sen estääksensä häntä käyttämästä sitä mihinkään asiakirjaan, joka ei ole oikeudenmukainen. Toisinaan kuningas torailee, vieläpä lyökin häntä, mutta kuitenkin on hän yhtä lempeä ja rakastava. Sentähden hän onkin ainoa, johon kuningas luottaa, ja niin kiihkeästi hän rakastaa Kaarinaa, ettei yksikään meistä olisi varma hengestään, jos hän tietäisi, mitä nyt olen sanonut."
Herttuat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
"Minä olen utelias näkemään häntä", huudahti Maunu herttua.
"Jos kuningas suostuu siihen", vastasi hovijunkkari.
"Pidetäänkö häntä vankina?"
"Ei, mutta hän vetäytyy niin paljon kuin mahdollista erilleen muista."
"Me tahdomme sekä nähdä hänet että puhua hänen kanssaan", virkkoiKaarle.
Seuraavana päivänä pyysivät ja pääsivät molemmat herttuat kuninkaan luo.
Kaarle esiintyi välittäjänä Juhanan puolesta ja kysyi, eikö Eerik suosiosta ja armosta tahtoisi antaa hänelle anteeksi.
Tämä vastasi, että oli tehty paljon vastoin hänen tahtoansa ja tietoansa, sentähden ettei hänellä itsellään ollut mitään valtaa.
"Teidän majesteettinne käskystähän valtakunnanneuvokset nyt hallitsevat", huomautti Kaarle.
"Omasta puolestani on minulla niin paljon tekemistä perkeleen kanssa, etten ehdi muuhun." Sitten hän huomasi Maunu herttuan. "Mitä te haluatte?" kysyi hän.
"Sofia neiti arvelee, että myötäjäiset…"
"Vaivataanko minua semmoisillakin?"
"Uskollinen rakkauteni sekä lupaus, että saan hänen kätensä…"
"Teidän täytyy odottaa. Me menemme naimisiin molemmat samana päivänä.Oletteko nähneet Kaarinaani?"
"Emme vielä."
Hän hymyili tyytyväisenä. "Sen voin kyllä uskoa; hän on siveellinen eikä juokse miesten perässä."
Kohta senjälkeen he poistuivat kuninkaan luota, ja Kaarle kääntyi heti Lemniuksen puoleen kysyen mitä olisi tehtävä.
"Käykää hänen luonansa, kun Kaarina rouva on saapuvilla", vastasi hän.
"Hänkö sitten määrää asiat?"
"Sen tekee kuningas itse, mutta silloin hän vastaa kysymyksiin."
"Kuinka se on ymmärrettävä?"
"Hän teeskentelee teidän armollenne."
"Mistä syystä?"
"Päästäkseen teistä. Kaarina rouva on ainoa, jonka kanssa hän puhuu totta."
"Olkoon menneeksi! Pitääkö meidän käydä Kaarinan luona?"
"Sitä en luule; jos kuningas saisi sen tietää, niin hän rupeaisi epäilemään."
"Ilmoittakaa meille sitten, milloin on sopiva aika."
"Kaikkien pyhimysten nimessä, tahtoisinpa tietää miten tämä päättyy!" huudahti Maunu herttua.
"Saammepa nähdä", jupisi Kaarle.
Seuraavana päivänä jotenkin aikaisin aamulla Lemnius ilmoitti heille, että kuningas oli tavattoman reipas ja hyvällä tuulella.
"Onko rouva sisässä?"
"On, teidän armonne, sekä hän että lapsi."
"Tietääkö hän tulostamme?"
"Ei, ja parempi onkin, ettei hän tiedä."
"Vai niin. Me seuraamme teitä."
"Minä ilmoitan teidän armonne."
Kaunis näky kohtasi heitä heidän astuessaan kuninkaan huoneeseen. Suuri valkea räiskyi uunissa, ja matolla uunin edessä makasi pieni tyttö leikkien koiran kanssa. Kaarina istui tuolilla, ja Eerik seisoi telineittensä ääressä maalaamassa hänen kuvaansa.
"Tulettepa onnelliseen aikaan", huusi hän heille vastaan. "Katsohan, onko suu onnistunut… älä liikahda, Kaarina… Tule tänne, Kaarle!"
Tämä ei vitkastellut. "On, erinomaisesti", vastasi hän, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt telineillä olevaan kuvaan, vaan itse Kaarinaan.
Hän ei luullut koskaan nähneensä mitään ihanampaa kuin tämä nuori nainen, joka punastuen herättämästään ihastuksesta turhaan koetti osoittaa hänelle kuuluvaa arvokkaisuutta.
Eerik katseli häntä viehättyneenä; hän oli unohtanut, ettei ollut yksin, ja sanoi puoliääneen: "Sinä olet ihana, ihanampi kuin kukaan maailmassa; sentähden säätkin kantaa kruunua ja valtikkaa, ja sinua on tervehdittävä kuningas Eerikin kuningattarena."
Kaarle synkistyi, mutta Maunu herttua huudahti kiihkeästi: "Miekkani kautta, sen hän ansaitsee paremmin kuin kukaan muu, ja minä tahdon olla ensimäinen osoittamaan hänelle kunnioitustani!"
Näin sanoen hän polvistui ja vei Kaarinan käden kunnioittavasti huulilleen.
Kaarina ei vetänyt kättään pois, vaan katsoi kuninkaaseen, silmissään ilon ja kiitollisuuden ilme, joka teki hänet vielä viehättävämmäksi.
"No, Kaarle veliseni", huudahti ihastunut Eerik, "sinun olisi pitänyt olla ensimäinen ja nyt tulet toiseksi!"
Hän hillitsi itsensä ja astui eteenpäin. Silloin kohtasi häntä Kaarinan katse niin rukoilevana, että hän heti polvistui hänen eteensä ja kuiskasi suudellessaan hänen kättänsä: "Sydämen hyvyys on parempi kuin ihanuus, rukoilkaa puolestamme."
Kaarina puristi hiljaa hänen kättään ja nousi.
"Tämä on onnen päivä", huudahti kuningas; "viettäkäämme se juhlana."
"Joka kestää päivästä toiseen!" lausui Maunu herttua hilpeästi.
"Jos kuninkaan terveys sen sallii", lisäsi Kaarle.
"Ei, sinä olet oikeassa, terveyteni ei sitä salli", huokasi Eerik."Lemnius on kieltänyt sen. Keksikäämme jotakin muuta. Sano sinä,Kaarina."
"Mikäpä juhla voisi olla ihanampi kuin se, että kuningas ja Juhana herttua ojentavat toisilleen kättä sovinnoksi", vastasi tämä.
Eerikin muoto muuttui; epäillen hän katseli läsnäolijoita ja löi kovasti Kaarinaa käteen.
Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan, läheni vain kuningasta sanoen sanomattoman tunteellisesti.
"Tänään olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi; jakakaamme tästä muillekin. Mikä on ihanampaa kuin rakkaus ja anteeksiantamus; anna kaikille anteeksi!"
Hän oli vaipunut polvilleen kuninkaan eteen.
"Armoa, armoa!" toisti herttua polvistuen.
Eerik taisteli nähtävästi kovaa taistelua.
"Minä olen kirjoittanut hänelle", sanoi hän.
"Hän on istunut vankeudessa neljä vuotta; sehän on kauheaa", sanoiKaarina.
"Mutta jos hänen sydämensä ei ole kristillisen veljellinen meitä kohtaan."
"Kuningas voi määrätä ehdot", lausui Maunu.
"Olen varma, että hän suostuu niihin", jatkoi Kaarle.
"Hänen täytyy tunnustaa minun ja Kaarinan pojat valtaistuimen perillisiksi."
"Niin, hänen täytyy."
Epäilevänä siirtyi hänen katseensa taas toisesta toiseen. Lopuksi hän sanoi: "Kirjoittakoon hän ehdot, niin minä suostun."
Kaarle otti heti esiin paperin, jossa kuningas Eerik suostui Juhana herttuan vapauttamiseen määrätyillä ehdoilla. Nämä olivat varsinaisesti alamainen uskollisuus ja kuuliaisuus Arbogan sopimuksen mukaan sekä lasten laillistuttaminen. Kuningas allekirjoitti kirjelmän.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti kynän luetaan. "Mitä vielä tahdotte?" kysyi hän vihaisesti.
"Katsokaa Sigridiä!" huudahti Kaarina.
Lapsi melkein makasi koiran päällä nauraen ja leikkien sen kanssa.Kuningas meni hänen luokseen.
"Menkää!" kuiskasi Kaarina herttuoille ja meni kuninkaan jäljessä.
Heille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa; he hävisivät melkein kuulumattomasti.
"Toivoisin, että voisimme heti lähteä matkaan", sanoi KaarleLemniukselle, joka tuli heitä vastaan.
"Se kyllä olisi viisainta", vastasi hän.
"Mutta hän, Kaarina rouva, saa ehkä kärsiä siitä."
"Hän on siihen tottunut."
"Kuningas löi häntä."
"Sen hän tekee usein."
"Ja hän sietää sitä?"
"Valittamatta."
"Viekää hänelle terveisemme."
"Hän on oleva niistä kiitollinen."
"Sanokaa hänelle, ettemme unohda, että saamme kiittää häntä Juhana herttuan vapauttamisesta."
"Hän on jo kauan hiljaisuudessa työskennellyt siihen suuntaan."
18.
"Oikeinpa ajattelen, enköhän kuningas Eerikkinä tekisi niinkuin hänkin", sanoi Maunu herttua, kun he olivat jääneet kahden.
"Toisin sanoen, jos olisit menettänyt järkesi."
"Voihan se tapahtua sellaisen naisen tähden."
"Älä vaan puhu semmoista sisarelleni Sofialle."
"Leskikuningatar ei siitä olisi pahoillaan."
"Hänessä ei olekkaan kuninkaallista verta. Sen sanon, Maunu, että tämä naiminen on Vaasa-nimelle häpeätahra, joka tekee Eerikin arvottomaksi Ruotsin kruunua kantamaan."
"Niinpä kyllä…"
"Hän voi pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoo, kenelläpä niitä ei olisi; mutta tehdä tuo nainen vertaisekseen, asettaa kruunu hänen päähänsä, se on kuninkuuden lokaan-polkemista."
"Hänellä on enemmän arvokkuutta ryhdissään kuin monella korkeasukuisella kuningattarella."
"Sitä en kiellä; hän tosiaankin hämmästytti minua. Mutta älä sano sitäkään Sofialle", lisäsi hän varoittaen.
"Minä punnitsen kyllä sanani, etten sanoisi liian paljon enkä liian vähän."
Maunu herttua palasi Tukholmaan kertomaan merkillisestä Svartsjössä-käynnistä. Mutta niin varova kuin hän olikin lausunnoissaan, väitti prinsessa kuitenkin hänen rakastuneen tuohon yksinkertaiseen naikkoseen, jonka kanssa hän ei tahtoisi olla samassa huoneessa. Joskin hän oli puhunut Juhana herttuan vapauttamisen puolesta, niin se oli vähäpätöinen asia kaiken sen häväistyksen suhteen, jota heidän täytyi hänen tähtensä kärsiä; ja mitä siihen tuli, että häät vietettäisiin samaan aikaan, niin arveli prinsessa paremmaksi pysyä naimattomana.
Kaarle herttua matkusti Svartsjöstä suoraan Gripsholmaan.
* * * * *
Gripsholmassa oli Katariina Jagellotar synnyttänyt esikoisensa, joka kasteessa oli saanut nimen Sigismund, hänen veljensä, Puolan kuninkaan mukaan.
Puolisojen viettämä yksinäinen elämä, jota ainoastaan tulevan suuruuden unelmat kiihottivat, oli hermostuttanut Juhana herttuaa ja tehnyt hänet epäluuloiseksi, jommoisena hän sitten pysyi koko ikänsä.
Katariina sitävastoin oli entisellään; innokkaammin vain kuin ennen hän antautui uskonnollisiin hartausharjoituksiinsa vetäen vähitellen Juhanankin niihin. Se salaperäisyys, johon katolinen oppi kietoutuu, sopi oivallisesti Juhanan mielentilaan, erittäinkin kun sen sallima salakähmäisyys oli hänessä itsessään luonteenomainen piirre. Hän oli valmis nöyrtymään kuinka syvälle tahansa Eerikin edessä voidakseen sitten jännitetyn jousen tavoin antaa sitä tarmokkaamman iskun, kun taas tunsi itsensä vapaaksi.
Katariinaan oli juurtunut mitä kiihkein vastenmielisyys tätä tuntematonta sukulaista kohtaan, joka oli saattanut niin synkkää varjoa hänen nuoreen avio-onneensa. Olipa toinenkin syy, jonka tähden hän vihasi Eerikkiä ja oli sielussaan vannonut, ettei koskaan anna hänelle anteeksi.
Venäjän tsaari, joka häntä kosiessaan oli niin häpeällisesti tullut syrjäytetyksi, oli ryhtynyt keskusteluihin kuningas Eerikin kanssa Katariinan luovuttamisesta hänelle. Hän oli pannut sen yhdeksi rauhanehdoksi, ja kuningas, jonka olisi luullut inholla hylkäävän tuollaisen kataluuden, olikin käynyt neuvottelemaan asiasta. Katariina tiesi varmaan, että Niilo Gyllenstjerna kuninkaan valtuuttamana oli luvannut hänet tsaarille. Tsaarin lähettiläät saattoivat tulla milloin tahansa, hänet temmattaisiin miehensä ja lapsensa luota ja hän saisi seurata heitä. Petollinen kuningas oli sanonut tahtovansa tehdä mitä kristillistä ja soveliasta oli, pysyäkseen naapurien kanssa hyvissä väleissä. Eikö hänen tullut vihata sellaista kuningasta? Tietysti, kuolemaan asti. Mutta hän tahtoi juonitella ja harjoittaa petosta; hänen uskontonsa myönsi sen, ja se oli välttämätöntä hänen ja hänen miehensä pelastukseksi.
Että vapautuksen hetki oli lähellä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja he puhuivat alati siitä, kuinka viisaasti sen käyttäisivät.
Kuitenkin oli Kaarle herttuan tulo suuri yllätys.
Aluksi he eivät tienneet, ennustiko hänen tulonsa jotakin vielä pahempaa kuin mitä siihen asti oli ollut, mutta kun hän sanoi heidän vapauttamisensa olevan kysymyksessä, nousi ilo ylimmilleen. Juhana oli heti valmis allekirjoittamaan kaikki kuninkaan vaatimukset; hän ei kiinnittänyt huomiota edes vallanperimykseen.
"Mutta ajattelehan", sanoi Kaarle, "sinulla on poika itselläsikin."
"Kaikki perintöruhtinaat eivät tule kuninkaiksi", vastasi Juhana kirjoittaen nimensä papereihin.
Katariina otti tarkan selon siitä, ettei ketään kuuntelijoita ollut läheisyydessä. Sitten kävivät nämä kolme tuttavalliseen ja avomieliseen keskusteluun.
Kaarlea hämmästytti, että heillä olivat asiat yhtä selvillä kuin hänellä itselläänkin.
"Niin käy, kun on ystäviä", sanoi Juhana.
Veljekset olivat yksimielisiä siitä, ettei nykyinen hallitus voinut kauan pysyä pystyssä; mutta siitä ei ollut puhetta, miten ja milloin se kaatuisi.
Juhana vain huomautti, että he molemmat, Kaarle ja hän, kyllä tulevat sopimaan. Puhutaanhan entisinä aikoinakin olleen kuninkaita, jotka yhdessä hallitsivat maata ja valtakuntaa sovussa ja rauhassa; miksikä semmoista ei voisi nytkin tapahtua?
Tuli puhe myöskin Kaarina rouvasta, ja silloin Katariina puuttui puheeseen. Halveksivasti hän puhui "halpasukuisesta" lausuen, ettei koskaan voisi alentua ojentamaan kättänsä hänelle.
Juhana sanoi tahtovansa suudellakkin sitä, jos niin vaadittaisiin.
"Minä olen sen jo tehnyt", huomautti Kaarle ja kertoiSvartsjössä-käynnistään.
"Onko hän todellakin niin kaunis?" kysyi Juhana huvitettuna.
"Hän on rikkatunkiosta löydetty helmi", vastasi Kaarle.
"Sentähden hän paraiten miellyttääkin", tuumi Katariina, silmät liekehtivinä. "Lika, joka on tarttunut siihen, tekee sen viehättäväksi."
"Älkäämme olko huomaavinamme sitä; ajatelkaamme vain mitä hyötyä meillä on hänestä. Osoittaa hyvää sydäntä, että hän on suopea meille."
"Tai myöskin kavaluutta ja omia pyyteitä."
Jotenkin ärtyisästi sanoi Kaarle, että kauneutta oli tavattavana kaikissa kansankerroksissa ja että se kaikkialla oli vaikuttavana.
Juhana herttua iski merkitsevän silmäyksen puolisoonsa, ja tämä muutti heti suuntaa myöntäen, että heidän oli viisainta tukahuttaa kaikki yksityiset tunteet ja mielihalut sekä mukautua oleviin oloihin.
Oli välttämätöntä, että he saivat tavata kuninkaan. Pitäisiköhän herttuan matkustaa Svartsjöhön?
Täytyi saada tietää Eerikin tahtokin tässä asiassa. Kaarle tuumi, että sopimus oli tehtävä niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Siten se tulisi sitovammaksi, arveli hän.
Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei kukaan voinut järjestää asioita paremmin kuin leskikuningatar; hänen neuvoaan piti siis ennen kaikkea kysyttämän.
"Muistakaa", sanoi Katariina hyvästeltäessä Kaarlelle, "muistakaa, että me laskemme tunnitkin."
"Ei viivy kauan, ennenkuin saatte kuulla minusta", vastasi hän lohdutellen.
Muutaman päivän kuluttua tuli tosiaankin tieto, että Ventholma oli kunnossa herttuaa ja hänen puolisoansa varten ja että heidän oli määrä sieltä lokakuun 8 p:nä mennä veneellä Svartsjöhön.
Viimeisenä päivänä syyskuuta, sateisena ja kylmänä syyspäivänä, he lähtivät Gripsholmasta. Oi, milloinkaan ei ilma ollut tuntunut suloisemmalta, ei sade virkistävämmältä. He olivat iloisia, onnellisia, kiitollisia, ehkäpä tämän ainoan kerran.
Ventholma oli aiottu vain tilapäiseksi oleskelupaikaksi sentähden, että se oli Svartsjön läheisyydessä. Herttuan molemmat veljet, Maunu ja Kaarle, tulivat sinne; leskikuningattaren ja prinsessain oli määrä saapua heitä tapaamaan Svartsjöhön.
Juhana herttuan kuolemantuomio oli ollut syynä Maunun mielenhäiriöön; nyt hän ei tuntenut häntä, itki hänet nähdessään sanoen hänen muistuttavan jotakin rakasta vainajaa.
Vihdoinkin oli lokakuun 8:s päivä tullut. Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä, ja Ventholman laiturin ääressä oli huolellisesti varustettu jahti, jossa oli kymmenen juhlapukuista soutajaa.
Juhlapuvussaan oli myöskin seurue, joka astui siihen. Herttuattarella oli musta samettipuku, sekä päällys- että alushame; kaulus oli leikattu nelikulmaisesti, jotta siitä jäi näkyviin häikäisevän valkea kaula, minkä ainoana koristeena oli kapea, musta nauha ja siinä Juhana herttuan kuva riippumassa. Päähine oli mustasta sametista tehty sekä valkealla silkillä vuorattu ja reunustettu.
Herttua oli samoin mustiin puettu. Hänellä oli korkea, pyöreä valkealla sulalla koristettu hattu, parta ulottui rinnoille asti ja oli samoinkuin viiksetkin vähäsen harmahtava.
Heidän jäljessään kantoi imettäjä heidän pientä lastaan.
Sitten tulivat herttuat Kaarle ja Maunu ja senjälkeen heidän gripsholmalainen vartijakuntansa.
Äänettöminä kaikki asettuivat paikoilleen veneeseen. Matkallakaan ei syntynyt mitään keskustelua; jokaisella oli tarpeeksi ajattelemista.
Mutta kun he lähenivät Svartsjötä, jonka laiturille oli kokoontunut paljon väkeä, osoitteli Juhana heitä puolisollensa toista toisen perästä.
"Tuo on kuningas, joka noin levottomana liikkuu puolelta toiselle. Tuolla oikealla on leskikuningatar ja hänen vieressään Elisabet: tuolla, kauimpana oikealla Sofia, ja hänen vieressään Maunu, Saksin herttua. Mutta kuka on tuolla vasemmalla, tuo, joka on muita pitempi? Kuningas puhuu nyt hänen kanssaan."
"Se on jalkavaimo, etkö ymmärrä", kuiskasi Katariina.
"Mutta kautta partani, kaunis hän on."
"Kaunis kuin synti."
"Ajattelehan, Katariina!"
"Älä pelkää, minä taidan osani."
Vene laski rantaan, ja Juhana ojensi kätensä puolisolleen noustakseen maihin.
"Tähän narripeliin kuuluu myös polvilleen lankeaminen", sanoiKatariina kuiskaten.
"Niin, tehkäämme se."
Mutta Eerik melkein ennätti ennen heitä tai ainakin lankesivat he polvilleen toistensa eteen melkein samaan aikaan.
"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Eerik.
"Minä olen vain köyhä vanki, joka rukoilen teidän majesteettiinne kuninkaallista armoa", vaikeroi Juhana.
"Ei, ei: teidän armonne se hallitsee ja vallitsee minua ja meitä kaikkia."
"Antakaa minulle armonne ja anteeksiantonne!"
Näin he puhuivat ehtimiseen toisilleen.
Katariina oli jo aikoja sitten noussut; hän seisoi jäykkänä ja suorana katsellen heitä.
Useimmilla läsnäolijoista leikitsi ilvehymy suupielissä; kohtaus kävi yhä naurettavammaksi.
"Me emme pyydä muuta kuin saada jäädä valtakuntaan luvaten tulla uskollisimmaksi alamaiseksenne", nyyhki Eerik.
"Meidän puoleltamme ei koskaan ryhdytä mihinkään teidän armoanne ja perillisiänne vastaan", vakuutteli Juhana.
Leskikuningatar meni heidän luokseen ja sanoi hiljaa, kumartuen heidän puoleensa: "Nouskaa, rakkaat pojat; te saatatte itsenne läsnäolevain ivan esineiksi."
He tottelivat heti.
"Menkäämme linnaan", sanoi kuningas.
He lähtivät yhdessä, ääneti ja epäluuloisina.
Katariina Stenbock ja prinsessat ympäröivät äskentulleen ruhtinattaren. He suutelivat ja hyväilivät pienokaista; ei kukaan huomannut tai ollut huomaavinaan Kaarinaa. Herroilla oli kyllä halua siihen, mutta he eivät rohjenneet.
Onneksi oli hänelläkin seurassaan yksi ystävä, joka ei jättänyt häntä ja joka nyt sanoi hänelle: "Menkäämme linnaan; kuningas voi tarvita teitä."
Joskin suruisa ajatus omasta itsestään hetkiseksi tahtoi hiipiä hänen sydämeensä, hälveni se kuitenkin heti. Toinen tarvitsi häntä, ja tuo toinen oli Jumalan edessä hänen puolisonsa.
Niin hän lähti tohtorin seuraamana ajattelemattakaan, mitä muut hänestä sanoivat.
"Häpeämätön lutka, kuinka hän kehtasi tulla tänne!" huudahti prinsessa Sofia.
"Varmaankin kuninkaan käskystä", sanoi leskikuningatar.
"Niin hän sanoi minulle", lausui Elisabet. "Hän olisi kernaammin suonut, ettei hänen olisi tarvinnut tulla."
"Hän häpesi meidän seurassamme", väitti Sofia, "vai mitä sinä luulet,Maunu?"
"Voidakseni asettua hänen ajatuskannalleen pitäisi minun oppia tuntemaan hänet paremmin."
"Se on vallan tarpeetonta; minä inhoan häntä, nyt sen tiedät." Sofia keikautti pöyhkeästi päätään.
"Yksi asia on varma", sanoi Kaarle. "Ilman häntä emme nyt olisi koossa täällä."
"Onko se mahdollista!" huudahti herttuatar. "Olkaamme sitä ystävällisempiä hänelle päivällisillä", sanoi leskikuningatar.
Kaikki lähtivät nyt linnaa kohden. Ikkunan ääressä seisoi Eerik,Kaarina vieressään, heitä vastapäätä Juhana suudellen Kaarinan kättä.
Katariinan silmät säkenöivät, hän otti pikku poikansa imettäjältä ja meni saliin.
Heidät molemmat nähdessään Eerik joutui saman tuskan valtaan kuin ennenkin. Hän juoksi heidän luokseen, heittäytyi ruhtinattaren jalkoihin ja rukoili, että hän ja hänen pieni poikansa antaisivat hänelle anteeksi sen, että he hänen tähtensä olivat saaneet kärsiä vankeutta.
Turhaan Katariina koetti tyynnyttää häntä; hän suuteli hänen käsiään itkemistään itkien.
Katariina silitteli hänen hiuksiaan, taputteli hänen poskiaan ja puhutteli häntä osaaottavasti, mutta hänen silmänsä säkenöivät, ja hän näytti tuhat kertaa mieluummin tahtovan lyödä häntä.
Tohtori Lemnius läheni heitä. "Teidän majesteettinne on väsynyt ja tarvitsee lepoa", sanoi hän. "Mutta kun taloni on täynnä vieraita."
"He suovat sen kyllä anteeksi."
"Jääkö Kaarina tänne?"
"Jos kuningas niin tahtoo."
"Ei, hän seuratkoon minua, muuten en mene."
Samassa seisoi Kaarina hänen rinnallaan säteilevine hymyilyineen ja kirkkaine, viattomine silmineen.
"Tässä olen", sanoi hän.
"Sinä et saa pitää kenestäkään muusta kuin minusta, Kaarina."
"En pidäkkään."
"Anna käsivartesi; Lemnius tahtoo, että käyn lepäämään."
Yhdessä he menivät ulos.
Monet eivät olleet kiinnittäneet huomiota tähän pikku kohtaukseen, mutta Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat tehneet sen. On luultavaa, että he ajattelivat samaa, mutta kummallakin oli omat mielipiteensä, joita he eivät ilmaisseet toisilleen.
Perhejuhla vastasi täydelleen päivän merkitystä. Kuningas Eerikillä oli oiva viinikellari, ja hän oli vieraanvarainen isäntä. Leskikuningatar piti emännyyttä, ja hänen silmäyksensä ja huolenpitonsa ulottuivat kaikkiin.
Mieliala oli kenties vähän painuksissa, etenkin alussa; olisi ehkä pikemmin luullut olevansa hautajaisissa kuin kesteissä. Sovintojuhla, jota vietettiin, oli, kuten ruhtinatar vastikään sanoi, narripeliä, jossa toinen puoli oli lyönyt esiin melkeinpä viimeisetkin korttinsa toisen sitä myöten ottaessa ne kaikki huostaansa.
Mutta viini oli liian hyvää ollakseen tekemättä tarpeellista vaikutusta; kielen siteet irtaantuivat, ja kun ateria oli lopussa, antoi kuningatar Lemniukselle viittauksen, että palvelijat oli käskettävä poistumaan.
Sitten hän tarttui maljaan sanoen: "Juokaamme kuninkaan malja kiittääksemme häntä hänen meille valmistamastaan ilosta, vaikkei hän olekkaan läsnäolollaan tätä iloamme lisäämässä."
Kaikki yhtyivät maljaan.
Mutta Katariina Stenbock antoi merkin, että maljat täytettäisiin uudelleen.
"Sydämeni kehottaa minua", sanoi hän, "lähinnä kuningasta ehdottamaan maljan hänelle, joka on kuninkaan sydäntä lähinnä ja josta voimme sanoa, että hän on hänen jalkainsa kynttilä, hänen silmäinsä valo. Että hän hyvänä enkelinä seisoo suojelevana, ohjaavana ja varoittavana hänen sivullaan, sen voin vakuuttaa; että hän on pelastanut monen hengen ja elänyt enemmän muita kuin itseään varten, sen tietävät kaikki, joiden turvana hän on ollut hädässä ja ahdistuksessa; ja sentähden tyhjennän nyt Kaarina Maununtyttären maljan."
Salissa nousi sorina. Miespuoliset vieraat tyhjensivät kaikki maljansa, useatkin kunnioittavasti osoittaen suostumustaan. Katariina Jagellotar ja prinsessa Sofia panivat maljansa pois maistamatta niistä.
Elisabet kosketti maljallaan Lemniuksen maljaa lausuen: "Sanokaa hänelle minun puolestani, että pidän hänestä."
Prinssi Kaarle puhui tämän jälkeen herttua Juhanalle ja hänen puolisolleen toivottaen heille onnea kaikissa heidän yrityksissään.
Mutta päivällisen jälkeen seurue hajaantui moneen pikku ryhmään. Keskusteltiin innokkaasti, oliko kuningattaren malja oikeutettu vai eikö; herttuatar väitti innokkaimmin sitä vastaan. Olihan jotakin kuulumatonta, että langennut nainen, halpasukuinen, oli semmoisen kunnioituksen esineenä, ja jollei kuningatar itse olisi ollut niin korkealla kaikkien muistutuksien yläpuolella, olisi moite kohdannut häntä.
"Sen, joka on pelastunut hengenvaarasta, ei ole tapana kysyä, oliko pelastukseksi ojennettu käsi äsken pesty vai eikö", sanoi Lemnius lyhyesti tapansa mukaan.
Sillä välin keskusteli Juhana herttua vilkkaasti kuningattaren kanssa. Hän näytti suurella luottamuksella kiintyneen häneen ja sanoi pelkäävänsä, että kuninkaan hyväntahtoisuus ja huomattava tuska muuttuisi raivoksi, jolloin ei kukaan olisi varma hengestään.
Kuningatar myönsi pelkäävänsä samaa.
"Voi olla vaarallista jäädä tänne ainoaksikaan yöksi", lisäsi herttua; "mieluimmin lähtisin vielä tänä iltana takaisin Ventholmaan."
"Minä tahtoisin neuvotella Kaarinan kanssa."
"Hän sanoi minulle: Lähtekää!"
"Ei kukaan tunne kuningasta niinkuin hän; mikähän estää kirjallisesti sopimasta ehdoista."
"Niin minäkin ajattelen."
"Toivokaamme, että tästä seuraa pitempiaikainen parannus, jolloin pelotta ja epäilyksettä voitte puhua keskenänne."
Epäilevä hymy levisi Juhanan kasvoille; hän tunsi kyllä, että sydämeen piiloutunut veljesviha on kuin maanalainen tuli, joka puhkeaa raivoon ilman pienintäkään syytä.
Herttuatarta oli prinsessa Sofia ruvennut miellyttämään, eikä kumpainenkaan ollut hyvillään tästä äkillisestä lähdöstä. Mutta se ei auttanut; lähtö tapahtui vielä samana iltana. Kaarle seurasi heitä.
Prinsessa Sofialla olisi ollut hyvä halu seurata heitä. Mutta hänen sulhasensa oli osoittanut liian vilkasta huomaavaisuutta Kaarinaa kohtaan, ja vaikka hän ei suinkaan tahtonut myöntää olevansa mustasukkainen, piti hän kuitenkin paraana jäädä.
Oli päätetty, että kaikki lähtisivät seuraavana päivänä; mutta kuningatar halusi sitä ennen keskustella Kaarinan kanssa. Tämä sai määrätä sopivimman ajan.
Hän tulikin aamulla, kuninkaan vielä maatessa.
Niinkuin ennenkin tahtoi hän suudella kuningattaren hametta.
"Ei, Kaarina", sanoi tämä, "sinun asemasi ei ole sama kuin ennen.Etkö sinäkin tule kuningattareksi?"
"Minä en kunnioita kuningatarta, vaan korkeata, jaloa kuninkaan äitiä", sanoi Kaarina.
"Etkö tiedä, että korkeat herrat ovat vain poikapuoliani?"
"Minä tiedän myöskin, että te olette heille hellä äiti ja kaikkien hyväntekijätär."
"Etkö sinäkin tahdo käydä samaa tietä?"
"Teidän esimerkkinne ja opetustenne mukaan."
"Kaarina, näytä minulle lapsesi."
Hän riensi pois, mutta tuli heti takaisin taluttaen tyttöä kädestä. "Hänen nimensä on Sigrid", sanoi hän, "eikö hän ole kuninkaan näköinen?"
"Hän on enemmän sinun näköisesi."
"Se onkin yhdentekevä, kun hän vain on hyvä. Minä rukoilen joka päivä Jumalaa suojelemaan ja varjelemaan häntä ja ettei häntä rangaistaisi minun syntieni tähden."
"Sinä pidät siis itseäsi vikapäänä?"
"Niin", sanoi Kaarina vakavasti; "nyt sen huomaan, ennen en sitä ymmärtänyt. Mutta jos tulen oikein hyväksi ja voin olla monelle, monelle hyödyksi, silloin ei kuningas kärsi mitään häpeää siitä, että ottaa minut puolisoksensa."
"Ja Ruotsin kuningattareksi."
"Jos voisin tulla paraaksi kaikista, niin se olisi kaikkien alhaisten ja halveksittujen kunniaksi."
"Sinullakin on kunnianhimosi, mutta se on sinulle kunniaksi. Sanoppa nyt, miten on kuninkaan laita?"
"Aina paras, kun ei ole vieraita."
"Uskon sen. Oletko huomannut hänessä mitään muutosta parempaan päin nyt muutaman kuukauden kuluessa?"
"Lemnius sanoo, että minä vaikutan häneen hyvää, niin kauan kuin…"Hän loi silmänsä maahan.
"Miksi keskeytit?"
"Niin kauan kuin tuo kauhea on poissa."
"Sinä tarkoitat Yrjö Pietarinpoikaa; hän on vankeudessa ja pääsee tuskin vapaaksi."
"Ellei kuningas tahdo", kuiskasi Kaarina.
"Luuletko, että…"
"Hän on muutamia kertoja puhunut hänestä ja sanoo, että hän on uskollisin palvelija."
"Pahastuuko hän, kun sinä vastustat häntä?"
"En minä vastusta, vaan puhun muuta."
"Tapahtuuko se usein?"
"Yhä useammin; toisinaan minun täytyy olla hänen luonaan koko päivät."
"Onko hän aina hyvä sinulle?"
"Ei aina", vastasi Kaarina punastuen; "mutta se on pieni asia. Hän kärsii kovin ja se on pahempi."
Katariina syleili ja suuteli häntä. "Jumala antakoon sinulle voimia, hurskas ristinkantaja", sanoi hän.
Kaarinan suureksi iloksi hän syleili ja suuteli myöskin tyttöä ja lupasi käydä katsomassa häntä, kun he palaavat Tukholmaan.
Ylhäinen herrasväki lähti, ja Svartsjö tuli yhtä hiljaiseksi ja rauhalliseksi kuin ennenkin.
Mutta leskikuningatarta muistellessaan oli Kaarina hyvin iloinen. "Hänellä, joka on niin ylevä ja ylhäinen rouva, on ollut suuria suruja", arveli hän. "Mitä olenkaan minä, näin alhainen, velvollinen kärsimään!"
Seuraavana päivänä täytyi Juhana herttuan puolisoineen palata Gripsholmaan, missä neuvosherrain oli määrä lopullisesti panna sopimus voimaan.
Juhana herttua myöntyi kaikkeen, mitä pyydettiin, ja lupasi heti antaa anteeksi kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä ja hänen puolisoansa vastaan, paitsi Yrjö Pietarinpojalle, Herman Flemingille ja Henrik Hornille. Molempien viimemainittujen hän väitti saaneen aikaan Suomessa erimielisyyden hänen ja kuninkaan välillä.
Veljekset tapasivat toisensa taas lokakuun 19 ja 21 p:nä, ja kuninkaan päiväkirja sisältää: "Minä pyysin veljeäni nöyrimmästi, että hän sanoisi minulle totuuden, oliko hän kuningas, jota seikkaa minä en voinut ymmärtää muuten kuin hämäräin kulkupuheiden kautta. Kuitenkin antoivat sekä hän itse että hänen puolisonsa, herttuatar, sydämestään minulle anteeksi minun epäystävyyteni, ja he pudistivat kättäni; he lupasivat minulle myöskin, että saisin enemmän vapautta ja pääsisin jokapäiväisistä kiusauksista."
Päiväkirjaansa on Eerik myöskin pannut muistiin sovinnon ehdot. Niistä ilmenee selvästi hänen onneton sieluntilansa. Toisinaan hän luulee itsensä kuninkaaksi, toisinaan vangiksi; hän pyytää saada vapaasti keskustella Juhanan kanssa uskonnosta… saada kirjoittaa oman historiansa… saada pystyttää marmorisen triumfikaaren j.n.e.
Vuoden lopulla näyttävät häiriintyneet ajatukset jonkun verran heränneen selvyyteen.