Hän määräsi, että Juhana ja hänen ruhtinattarensa oli siirrettävä Kungsöriin, jonka kauniissa ympäristössä herttua saattoi huvitella metsästellen ja kalastellen.
Joulun tienoissa kuningas Eerik palasi Tukholmaan ja ryhtyi siellä toimenpiteeseen, joka ehkä enemmän kuin muut oli jouduttamassa hänen elämän vaiheittensa surullista kehittymistä.
Uudenvuoden-aattoiltana hän esitti neuvostolle, että aikoi mennä naimisiin Kaarina Maununtyttären kanssa.
Tästä hän kirjoittaa päiväkirjaansa:
"Neuvosherrat vahvistivat sinetillänsä aviosopimuksen minun ja vaimoni välillä ja lupasivat pitää hänet todellisena laillisena kuningattarenaan sekä tunnustaa hänen poikansa naimisen jälkeen Ruotsin valtakunnan todellisiksi ja laillisiksi perillisiksi."
Näin päättyi Eerik kuninkaan onnettomin vuosi.
19.
Saattaa kuvitella mielessään, miten tällaisissa olosuhteissa sotaa käytiin.
Jo alussa vuotta 1567 kärsivät ruotsalaiset melkoisen tappion taistelussa puolalaisia vastaan.
Pernau Liivinmaassa menetettiin.
Kuningas Eerikin ja Venäjän tsaarin välisen ystävyyden ansioksi voinee ehkä lukea sen, ettei kaikkea menetetty, ja tämä ystävyys perustui varsinaisesti siihen sopimukseen, jonka valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna allekirjoitti Moskovassa helmikuulla 1567 ja joka koski Katariina Jagellotarta.
Ruotsin laivasto lähti liikkeelle Pietari Baggen, erään tuon mainionBaggen sukulaisen komennossa.
Mutta Itämerellä ei enää ollut vihollisia.
Tanskan ja Lyypekin laivastot olivat jo edellisenä vuonna perin-pohjin hävitetyt, ja alukset olivat enimmäkseen hylkyinä satamissa.
Ruotsalaiset olivat tähän aikaan yksin herroina Itämerellä.
Maasotaa käytiin sitä kurjemmin.
Ruotsalaiset olivat useita kertoja menestyksettä tehneet hyökkäyksiäNorjaan.
Alussa vuotta 1567 lähetettiin sinne sotajoukko Juhana Siggenpojan(Sparren) johdolla.
Hammershus valloitettiin, mutta norjalaiset saivat apua Tanskasta, ja Aggerhusin piiritys täytyi lakkauttaa sekä Ruotsin sotavoiman vetäytyä takaisin mitään todellisia etuja saavuttamatta.
Kaikin puolin vaarallisempi oli se hyökkäys, jonka tanskalaiset Daniel Rantzowin ja Frans Brockenhusenin johdolla tekivät syksyllä itse Ruotsin sydämeen.
Etenkin edellisestä oli kuningas Fredrik saanut viisaan ja urhoollisen päällikön, mutta hänen armeijansa sitävastoin oli pieni ja hyvin uuvuksissa.
Mutta nyt vallitsi Ruotsissa mitä suurin levottomuus ja sekasorto, ja sitä piti käyttää hyväkseen.
Niin suurella sotavoimalla, kuin suinkin kokoon saatiin, hyökkäsiRantzow marraskuun 1 p:nä Ruotsiin.
Hävittäen hän eteni halki Smålannin. Jönköping valloitettiin ja poltettiin.
Senjälkeen jatkettiin sotaretkeä Itägöötanmaahan. Vadstenan,Linköpingin ja Söderköpingin kaupungit, vieläpä osittainNorrköpingkin valloitettiin ja poltettiin.
Hätä ja kurjuus olivat kauheat.
Parvittain nähtiin vaimoja ja lapsia, monet heistä raajarikkoja ja täynnä palohaavoja, lähtevän kaupungeista maanteille ja metsiin paetakseen vainoojiansa ja kuollakseen siellä.
Estääkseen tanskalaisten etenemistä sytyttivät ruotsalaiset itse asuntonsa tuleen; ja monin paikoin katsottiin paremmaksi polttaa karjat kuin jättää ne vihollisen saaliiksi.
Skeningeen, keskelle hedelmällistä vehnäseutua, Rantzow sijoitti päämajansa.
Kuningas Eerik määräsi itse, mitä Ruotsin puolelta oli tehtävä.
Hän ei luottanut kehenkään ja pelkäsi jättää valtaa käsistään.
Vähimmin vaarallisena pidettiin Hogenskild Bielkeä, ja marraskuun 5 p:nä hänet määrättiin päälliköksi.
Mutta jo 10:ntenä marraskuuta asetettiin kreivi Pietari Brahe neuvonantajana hänen rinnalleen.
Kuningas ei luottanut kumpaankaan ja siksi hän kaikessa hiljaisuudessa uskoi ohjakset Tönnes Olavinpojalle, entiselle kamaripalvelijalleen, joka oli päässyt suureen suosioon ja jalkaväessä kohonnut everstiksi. Tämän tuli antaa sotaväelle salaiset määräyksensä, ettei se saanut totella muita kuin Tönnesin allekirjoittamia käskyjä.
Ollakseen oikein varma lähetti kuningas muutamia talonpojiksi puettuja henkivartijoitaan myymään ruokavaroja leiriin, mutta samalla tuli heidän ankarasti sanoa huoveille, ettei mitään saatu tehdä, ennenkuin kuningas itse saapui.
Onnettomuudeksi ruotsalaiset päälliköt eivät olleet vastustajainsa vertaisia.
He marssivat Itägöötanmaahan ja hakkauttivat Holavedenillä suuria murroksia sekä hävittivät kaikki Motalavirran yli vievät sillat luullen siten varmasti saavansa Rantzowin satimeen.
Mutta he pettyivät.
Vakoilijainsa kautta oli heidän kekseliäs vihollisensa saanut tietoonsa kahluupaikan Kungs-Norrbyn lähellä.
Niin varmat olivat ruotsalaiset menestyksestään, että eivät edes olleet varustaneet leiriään eivätkä asettaneet vartijoita.
Tammikuun 15 p:nä 1568 meni Rantzow kahluupaikasta yli ja kävi ruotsalaisten kimppuun päivän koittaessa.
Syntyi kauhea hämmennys.
Sekä päällystö että miehistö menettivät malttinsa.
Mitään vastarintaa ei edes yritettykään.
Niin suinpäistä oli pako, ettei miehistö edes saanut saappaita jalkaansa, vaan juoksi paljain jaloin lumessa. Ne, jotka olivat saaneet nahkakintaansa mukaansa, vetivät ne jalkoihinsa ja juoksivat sitten niin kauan kuin voimat ja kintaat kestivät.
Tanskalaiset saivat 150 vankia, 7 tykkiä sekä sotakassan ja koko kuormaston.
Sillä välin oli kuningas Eerik itse lähtenyt matkaan.
Hän lähti Svartsjöstä tammikuun 8 p:nä matkustaen Söderteljen jaNyköpingin kautta Stora-Malmiin.
Vastoin kaikkien neuvoa hän käski koko sotajoukon vetäytyä sinne, siis myöskin sen osaston, joka oli Rantzowin eteläpuolella hänen paluumatkaansa estämässä. Totella täytyi, ja näin pääsi Tanskan armeija pälkähästä.
Tällä välin olivat Smålannin ja eteläisen Itägöötanmaan talonpojat kokoontuneet ja hakanneet suuria murroksia estääkseen tanskalaisten paluumatkaa.
Rantzow lähti Skeningestä yöllä vasten tammikuun 24 p:ää. Hän marssi itäisen Holavedenin halki, jossa häneltä meni kokonainen vuorokausi tunkeutuessaan äärettömien murrosten läpi.
Tuhat muskettisoturia olisi täällä voinut perin-pohjin tuhota tanskalaisen sotavoiman.
Ankara talvi oli vihollisille hyväksi avuksi. Sommen oli kuin lumen peittämä lattia.
Rantzow meni sen poikki ja niin oli hän voittanut ensimäisen suuren esteen.
Kun hän tuli Smålantiin, hyökkäsi Henrik von Minden muutaman smålantilaishuovin ja neljänsadan talonpojan kanssa Eksjön lähellä hänen jälkijoukkonsa kimppuun.
Vain suuren tappion kärsittyään ja tehden pitkän kierroksen pääsivät tanskalaiset heidän ohitsensa.
Rödasjön luona syntyi ankara taistelu.
Tanskalaisten sotapappi sanoikin saarnassaan senjälkeen, että he nyt vihdoinkin olivat tulleet Punaisen meren [Rödasjö = Punainen järvi] yli, mutta että Jordanin virta oli vielä jäljellä.
Flishultin luona oli kolmas väijytyspaikka.
Siellä oli vahva osasto Hogenskild Bielken ja Sten Bauerin komennossa.
Mutta nämäkään eivät olleet sen paremmin varuillaan, kuin ettäRantzow yllätti heidät aikaisin eräänä aamuna.
Vastarintaa yrittämättäkään juoksivat molemmat päälliköt metsään, toisella miekka, toisella pyssy kädessä.
Ilman vaivaa he joutuivat vangiksi, luultavasti omasta hyvästä tahdostaan.
Miehistö sai maksaa heidän joko pelkuruutensa tai petoksensa.Rantzow löi heidät perin-pohjin ja palasi kaikki esteet voitettuaanKööpenhaminaan, missä jo yleensä luultiin, että Tanskan sotavoima olilyöty ja Rantzow vankina.
Kuningas Fredrik otti hänet suurilla kunnianosoituksilla vastaan.
Eerik kuningas tuli hiljaa marssien jäljessä rajalle asti ja eteni Göingen kihlakuntaan Hallantiin, jossa kaikki oli hävitetty ja raastettu.
Kuningasta seurasivat hänen molemmat veljensä, herttuat Juhana jaKaarle, sekä hänen tuleva lankonsa Maunu, Saksin herttua.
Kuinka epäluuloisin ja vaanivin silmäyksin hän seurasikaan heitä!
He eivät saaneet mitään päällikkyyttä, ja tuskin heidän edes sallittiin ottaa osaa mihinkään kahakkaan. He näkivät, kuinka takaperoista kaikki oli, mutta eivät uskaltaneet lausua sanaakaan sitä vastaan. Miten kiehui ja kuohuikaan heissä, ja kukapa tietää, eikö juuri täällä herännyt heissä ensin ajatus:
"Tästä täytyy tulla loppu."
Juhanassa: "Valtikan täytyy tulla minulle."
Kaarlessa: "Isänmaan tähden."
Eiköhän Eerik arvannut heidän ajatuksiaan, ja miten tämä jäytikään häntä! Mutta odota, odota! Hän alkoi tulla enemmän entiselleen; suru ja tuska Upsalassa vuotaneen veren tähden näytti menneen menojaan.
Hänellä ei ollut ketään, johon luottaisi. Kaarina oli Svartsjössä jaYrjö Pietarinpoika vankeudessa.
Mutta siellä hän ei olekkaan kauan. Kuningas tarvitsi häntä, ja kuninkaalla oli valta vapauttaa hänet.
Rantzow oli jo aikaa sitten mennyt Juutinrauman poikki. Jonkinlainen kosto piti Eerikin saada, ja hän käskikin joukkojensa hyökätä Skåneen ja hävittää maata. Olihan sekin jotain.
Sillä välin oleksi hän enimmäkseen yksin, hautoen omia synkkiä tuumiaan.
Kapinan pelosta hän oli surmannut Niilo Sturen. Jos tämä oli tehnyt majesteettirikoksen, niin hän oli vain saanut ansaitun palkkansa.
Senjälkeen olivat hänen palvelijansa vastoin hänen tahtoansa tappaneet sekä syyllisiä että syyttömiä. Kun hän kaikkien hylkäämänä oli paennut metsiin, oli hän luullut itsensä vangituksi ja valtaistuimelta syöstyksi, ja tässä tilassa oli hän joutunut epätoivoon sekä valtakunnastaan että ikuisesta autuudestaan.
Sillä aikaa olivat hallitustoimet laiminlyödyt ja valtakunta joutunut rappiolle; mutta nyt on Jumala auttanut hänet entiseen terveyteensä ja voimiinsa sekä antanut hänelle takaisin hänen kuninkaallisen valtansa. Siksi hän tahtoo koko Ruotsissa vietettäväksi yleisen kiitosjuhlan, ja sitten hän valmistuttaa julistuksen kaikista niistä tapahtumista, joita nyt yhden vuoden kuluessa oli tapahtunut.
Hän tulee toimittamaan suuria asioita, sen hän tunsi itsessään. Aatelin, tuon vihatun aatelin hän käskee pitämään paremmin huolta ratsupalveluksestaan. "Minä tahdon heille huomauttaa", jupisi hän itsekseen, "että he ja heidän vanhempansa eivät ole korotetut aatelissäätyyn siinä tarkoituksessa, että he vain pitäisivät hyviä päiviä eivätkä tekisi mitään Ruotsin valtakunnan hyväksi."
Mutta hänen pahat taipumuksensa kuiskivat hänelle alati Yrjö Pietarinpojasta, ja hän halusi kiihkeästi saada taas luokseen tuon hengenheimolaisensa, jolla oli kykyä arvaamaan hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja joka ei pelännyt panna toimeen mitä hän hiljaisuudessa toivoi, mutta ei uskaltanut käskeä, vaikka mielellään, hyvin mielellään näkikin, että ne toimitettiin.
Kun hän tulee Tukholmaan, käskee hän airuen kautta katujen ja torien kuuluttaa, että Yrjö Pietarinpoika oli kunniallinen, viaton mies, ja että Upsalassa surmatut herrat olivat kavaltajia, jotka ansaitsivat kuolemansa.
Tukholmassa hän voi vapaasti tehdä sen, onhan siellä Yrjö Pietarinpoika hänen tukenaan, ja tämä antaa kyllä henkensäkin herransa pelastukseksi.
Mutta ajatukset liitelivät asiasta toiseen hänen levottomassa sielussaan; toimessa hänen täytyi olla, ja hänen toimintansa oli kulloinkin hänen mielenlaatunsa ilmaisijana.
Eerik oli aina ollut yhtä innokas äkseerauttaja kuin huono sotajoukon johtaja. Geijer sanoo, että "kun kekseliäisyyttä ei vielä oltu käytetty univormujen muodostelemiseen, käytti hän kykyänsä sotamerkkien keksimiseen; hänen tiedetään määränneen ei ainoastaan punaista verkaa ja vihreätä ja keltaista palttinaa, vaan myöskin punaisiksi värjättyjä hanhensulkia, niin monta ketun- ja oravanhäntää kuin saada voitiin ja monta tuhatta suomalaista puupikaria, joista nimenomaan sanottiin, että ne olivat aiotut sotamerkeiksi."
Että kuninkaan terveys parani ja vahvistui leirillä, näkyy siitäkin, että hän käski Tukholmasta lähettää leiriinsä Smålantiin omalle varalleen "viiniä ja maustimia, hyvää, makeata kreikkalaista viiniä, muskatellia (väärentämätöntä), Reinin viiniä ja muuta viiniä, joka on suloista nauttia, toppasokeria, kanelia, inkivääriä, muutamia korillisia rusinoita y.m."
Kaarina oli seurannut Svartsjöstä Söderteljen kautta Nyköpingiin, mutta siellä hän sairastui ja synnytti pojan.
Sanomaton oli kuninkaan ilo, kun hän tämän kuuli. Nyt oli hänellä poika, joka voi olla hänen vanhuutensa turva ja ylpeys sekä kantaa Kustaan nimeä.
Kuningas toivoi, että äskensyntynyt pian kastettaisiin, sekä pyysi kummeiksi kreivi Pietari Brahen ja vapaaherra Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin.
Sodan jatkuminen pakotti kuitenkin jättämään sen tuonnemmaksi, mutta poissa ollessaan hän kirjoitti useita kirjeitä "korkeasti kunnioitetulle ruhtinattarelleen ja rakkaalle, lemmitylle puolisolleen".
Tällä välin alkoi lumi sulaa, ja tiet ja polut kävivät pohjattomiksi; sentähden kuningas käski lakkauttaa vihollisuudet ja matkusti itse pohjoiseen päin takaisin Svartsjöhön.
Siellä hän vietti muutamia viikkoja yhdessä Kaarinansa kanssa, työskennellen puutarhassaan, jota hän itse hoiti, mutta osoitti sen ohessa sellaista uhkamielisyyttä, että koko hänen ympäristönsä pelkäsi.
Yrjö Pietarinpoika sai taas vapautensa, ja airuet kuuluttivat, että hänet oli tuomittu syyttä, mutta että Upsalassa murhatut herrat olivat ansainneet kuolemansa.
Suosikki sai viettää ainoastaan muutamia päiviä Svartsjössä. Hänen tuli oleskella Tukholmassa voidakseen pitää tarkoin silmällä kaikkea.
Maaliskuussa kuningas itse matkusti sinne.
Silloin hän määräsi, että Sturein kaikkien sukulaisten piti maksaa takaisin kuninkaan suorittamat sakot, sekä myöskin että Odensalan talonpoikain tuli antaa takaisin kullat ja hopeat, joita hän sairautensa aikana oli siellä jaellut.
Eniten kaikesta hän katui sitä, että Juhana oli päässyt vapaaksi. Oli luonnollista, että Yrjö Pietarinpoika tässä suhteessa kiihotteli hänen mieltään. "Vaalea pää" oli taas uhkaamassa häntä. Niilo Sture oli poissa, mutta herttua oli jäljellä.
Huhtikuun 29 p:nä 1568 hän kirjoitti Juhanalle vaatien takaisin kirjeitä, jotka hän edellisen sairautensa aikana oli lähettänyt herttualle, sekä niitä "artikkeleita", jotka tämä oli saanut Ventholmassa.
Lopuksi hän pani ehdoksi, jotta se asiakirja, joka koski Juhanan vapauttamista vankeudesta, edelleen olisi voimassaan, että herttuan täytyi tarkoin tehdä selvää, tahtoiko hän liittyä Puolan kuninkaaseen, Ruotsin viholliseen, vaiko Eerikkiin itseensä ja isänmaahan.
Herttua noudatti mahdollisimman suurta varovaisuutta, oleskellen milloin Arbogassa, milloin Eskilstunassa, antamatta mitään puheenaihetta itsestään.
Kuninkaan kirjeisiin hän vastasi nöyrästi, mutta varoi tarkoin ottamasta vastaan niitä suurempia tai pienempiä lahjoja, joita Eerik tahtoi hänelle antaa. Yrjö Pietarinpojan vapauttaminen oli hänelle persoonallisesti suuri vaara, mutta yhtä uhkaavalta näytti se, että suuri venäläinen lähetystö oli saapunut Tukholmaan Eerikin lupauksen mukaan noutamaan hänen puolisoansa. Temmattaisiinko Katariina todellakin häneltä villeille barbaareille annettavaksi? Se näytti uskomattomalta, mutta olihan nykyisissä oloissa kaikki mahdollista.
Mainittu lähetystö, johon kuului 200 henkilöä, jotka tsaari oli lähettänyt noutamaan herttuatarta, tuotti kuninkaalle paljon huolta ja kiihotti hänen ennestäänkin ärtyisää luonnettaan. Nykyisissä olosuhteissa oli mahdotonta suostua heidän pyyntöönsä, mutta he eivät hyväksyneet mitään syitä, eikä kuningas keksinyt muuta keinoa, kuin sen, että — niinkuin tavallisesti — viivytteli asiaa.
Heti Yrjö Pietarinpojan vapauttamisen jälkeen sattui tapaus, joka osoitti, kuinka helposti Eerikin viha saattoi kuohahtaa. Kuninkaan sihteeri Mårten Helsing, kielitaitoinen ja valtion toimissa paljon käytetty mies, oli prokuraattorin kanssa kuninkaan luona. Silloin kuului tykinlaukaus ulkoa.
"Oi", huudahti kuningas, "jospa tuo kuula menisi suoraan tuon uskottoman punaparran lävitse."
"Olkoon sellainen onnettomuus kaukana teidän majesteettinne veljestä", virkkoi Mårten Helsing; "parempi sittenkin, että se menisi Yrjö Pietarinpojan läpi, joka taas saa aikaan eripuraisuutta."
Vimmastuneena näistä sanoista Eerik hyökkäsi pystyyn, tempasi hiilihangon ja lävisti sillä uskollisen palvelijansa, joka vähän myöhemmin kuoli haavastaan.
Eerik katui pikaisuuttaan, mutta — liian myöhään.
Sellaista oli tapahtunut, vaikka Eerik oli saanut entisen terveytensä, toisin sanoen hän oli nyt samassa tilassa kuin Upsalassa ennen mielenhäiriön puhkeamista; mutta mitä silloin oli tapahtunut, se voi uudistua taaskin, ja etenkin tuli kaikkien, joita oli syytetty rikollisesta yhteydestä Sturein kanssa, ottaa huomioonsa, että nämä uudelleen selitettiin kohtalonsa ansainneiksi.
Eerik oli siis kypsynyt lankeamaan, joskin hänen parempi minuutensa vielä oli voitolla.
Paljon ja yleisesti puhuttiin siitä, että maa oli hävitetty ja elinkeinot mitä kurjimmassa rappiotilassa; rutto ja nälänhätä vallitsivat kaikkialla, niin pohjoisissa kuin eteläisissäkin maakunnissa.
Mutta herrojen täytyi ennen kaikkea ajatella omaa turvallisuuttaan. Ruotsin aatelistossa hehkui ankara viha Sturein murhaajia vastaan; mitta oli täynnä, ja heidän täytyi saada kostaa. Eerik ei aavistanutkaan sen tulivuoren olemassaoloa, jonka aukon reunalla hän seisoi.
Tyytymättömät loivat silmänsä Juhana herttuaan, mutta hän oli kerran onnistunut huonosti ja arkaili; sentähden hän ei tahtonut tai ei uskaltanut ryhtyä mihinkään, ennenkuin ulkonaiset olosuhteet pakottaisivat hänet siihen. Ja sellaisia ilmestyikin.
Kesäkuun alussa tapahtui pikku prinssin juhlallinen kaste, ja seuraavan heinäkuun 4 päiväksi kuningas määräsi omat häänsä. Mutta ei siinä kyllin. Hän tahtoi, että prinsessa Sofian ja Saksin herttuan vihkiäiset vietettäisiin samassa tilaisuudessa.
Prinsessa oli vimmoissaan. Tuo halveksittu naikkonen tuli saamaan korkeamman paikan kuin hän, joka oli ruhtinatar synnyltään.
Kaikki ne ylhäiset rouvat ja neitoset, jotka tulivat heitä onnittelemaan, ilmaisivat katseillaan ja eleillään, miten syvästi säälivät hänen nöyryytystänsä, mutta niin suurta pelkoa oli kuningas herättänyt heissä, ettei kukaan uskaltanut sanoin ilmaista sitä.
Jo huhtikuun keskipalkoilla oli Eerik lähettänyt kutsut "kunnioitettaville ja jalosukuisille rouville", joiden tuli neuvoillaan ja toimillaan olla apuna hääjuhlallisuuksissa ja joiden sentähden ensi tilassa piti saapua kuninkaan hoviin.
Muutamia viikkoja myöhemmin lähetettiin julistuksia valtakunnan ylhäisemmälle papistolle niistä suurista hääjuhlallisuuksista, joita nyt tuli toimeenpantavaksi.
Lopuksi kutsuttiin häävieraat, ennen kaikkia herttuat Juhana, Maunu ja Kaarle.
Valtakunnanneuvos Gabriel Kristerinpoika Oxenstjerna sekä sihteerit Krister Pietarinpoika ja Sven Elovinpoika lähetettiin viemään kutsukirjeitä herttuoille. He toivat sen vastauksen, että sekä Juhana että Kaarle saapuvat kuninkaan vihkiäisiin.
Hoviräätäli ja hänen monet apulaisensa hääräilivät hääpukujen valmistamisessa. Kuningattaren puvuksi oli valittu valkoista, kullalla kirjailtua silkkikangasta, prinsessan puvuksi samaa kangasta, mutta hopealla kirjailtua.
Ei ole koskaan morsian ollut huonommalla tuulella kuin Sofia. Tämä meni niin pitkälle, että Maunu herttua kysyi, tahtoisiko Sofia, että hän tekeytyisi sairaaksi, jotta vihkiminen siten lykkäytyisi, mutta prinsessa vastasi, että kun se nyt kerran oli siksi päiväksi päätetty, niin hän kernaasti voi kärsiä häväistyksen täydelleen.
Tietämättä mitään kaikesta siitä eripuraisuudesta ja harmittelemisesta, jota hänen tähtensä syntyi, nautti Kaarina täysin määrin lyhyestä onnestaan. Jo pojan ristiäisissä oli hänet ja koko hänen sukunsa korotettu aatelissäätyyn, vaakunassa puolikuu, ja nyt oli kuningas kutsunut häihin sekä varustanut sitä varten sopivilla vaatteilla hänen molemmat enonsa, jotka olivat yksinkertaisia talonpoikia.
Aikaisin hääaamuna Kaarina pyysi päästä leskikuningattaren pakeille, ja tämä otti hänet heti vastaan.
Kevyt pilvi varjosti hänen nuoria kasvojaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Katariina Stenbock lempeästi ojentaen hänelle kätensä.
"Minulla on suuri suru."
"Voinko minä huojentaa sitä?"
"Saanko ilmaista sen?" kysyi hän rukoilevasti.
"Tietysti."
Kuningatar istui sohvaan ja tahtoi, että Kaarina olisi asettunut hänen viereensä, mutta tämä lankesi hänen jalkoihinsa.
"Antakaa minun olla tässä", sanoi hän, "niin voin lukea teidän silmistänne."
"Se on siis jotakin vakavanlaatuista?"
"Niin on, ja siinä suuressa onnessa, joka tulee osalleni, tekee muiden suru kaksinkertaisesti pahaa."
"Mitä tarkoitat?"
"Prinsessa Sofiaa. Hän suree jotakin eikä tahdo, että minä huomaisin sitä. Joka kerta kun tapaamme, kääntyy hän poispäin. Sanokaa minulle mitä se on, että pyytäisin kuningasta täyttämään hänen toiveensa; tällaisena päivänä kuin tämä on, ei hän voi kieltää minulta mitään." Hän syleili kuningattaren polvia ja katsoi häneen kyynelsilmin, rukoilevasti.
Hyväillen veti Katariina hänen päätään povelleen. "Jos sen sinulle sanoisin, et sinä ymmärtäisi minua", sanoi hän.
"Oi, minä kyllä jo ymmärrän hyvin hyvästi."
"Prinsessa suree sitä, ettei kuningas ole terve."
"Sentähden hän siis kääntyy toisaalle minut nähdessään; hän säälii myöskin minua. Oi, miten hyvä hän on; kiittäkää häntä ja sanokaa, että niin totta kuin tahtoisin antaa henkeni kuninkaan edestä, niin totta teen sen ollakseni kokonaan hänelle avuksi ja iloksi!"
"Kyllä sanon", vastasi Katariina liikutettuna.
"Ehdoin-tahdoin en ole koskaan tehnyt kenenkään mieltä vastaan", jatkoi Kaarina miettivästi, "mutta jos tietäisin jonkun, joka on minulle pahoillaan, en lakkaisi rukoilemasta, ennenkuin saisin anteeksi."
"Ei kukaan voi olla kaikkien mieliksi."
"Voi kyllä, kaikki hyvät! Luuletteko, ettei kukaan ole pahoillaan minulle?"
"Ei heidän ainakaan pitäisi olla pahoillaan."
"Pahat ja ilkeät ihmiset eivät voi olla hyvillään, sillä heidän toimiaan tahdon aina tehdä tyhjäksi. Voi tuota Yrjö Pietarinpoikaa!"
"Onko hän taas ollut esillä?"
"Hän tahtoo mielistellä minua ja halpoja omaisiani, mutta minä olen varoittanut heitä. Tiedättekö, että herttuat eivät tule häihin?" virkkoi hän äkkiä iloisesti ja hilpeästi.
"Kun olin siellä ristiäisissä, oli herttuatar hyvin heikko, enkä luule hänen tahtovan jättää pikku tytärtään luotansa."
"Sen hyvin kyllä ymmärrän."
"Mutta eikö ole kummallista", jatkoi kuningatar tutkivasti silmäillen Kaarinaa, "että samassa tilaisuudessa annettiin herttuattarelle nimetön kirje, jossa sanottiin: 'Älkää tulko häihin, älkää ainakaan ottako pikku Sigismundia mukaan!'"
Kaarina punastui otsasta kaulaan asti. "On hyvin kummallista", sanoi hän.
"Sehän merkitsisi, että jokin vaara on uhkaamassa."
"Ilkeät ihmiset voivat saada paljon pahaa aikaan, ja muut saavat syyn niskoilleen."
"Herttuattarella ja Sigismundilla on siis hyvä ystävä."
"En voisi koskaan saada lohdutusta, jos Sigismundille tapahtuisi jotakin pahaa", virkkoi Kaarina vilkkaasti.
Katariina syleili häntä hellästi. "Ole edelleenkin, niin kauan kuin voit, hyvänä haltijattarena kaikille", sanoi hän. "Hyvä Jumala on kädellään sinua suojeleva, ja ihmisten pahat ajatukset ja arvostelut ovat senjälkeen sinusta vähäpätöisiä."
Kaarina suuteli hänen kättänsä. "Te olette poistanut raskaan kuorman sydämeltäni", sanoi hän ja riensi pois.
Katariina katsoi säälivästi hänen jälkeensä. "En voinut sanoa totuutta", ajatteli hän. "Nauttikoon hän häiritsemättä lyhyen onnensa."
Sitten hän meni prinsessain luo, osittain ollakseen saapuvilla morsianta puettaessa, osittain kertomaan Sofialle sen osan keskustelusta, joka koski häntä.
Tukholman Suurkirkko oli upeasti koristeltu. Eerik tahtoi viettää vihkiäisensä niin loistavasti kuin suinkin. Kaikkia kaupungin kelloja soitettiin, ja tuhansittain ihmisiä aaltoili niillä kaduilla, joita pitkin juhlakulkue tuli kulkemaan.
Oli kirkas ja säteilevä heinäkuun päivä.
Ensin tuli neljä valtakunnanneuvosta kantaen vallanmerkkejä, kruunua, miekkaa, omenaa ja valtikkaa; senjälkeen kuninkaan serkku, kreivi Pietari Brahe, taluttaen kuninkaan morsianta, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista; neljä aatelismiestä kantoi kallisarvoista, kultakankaasta tehtyä telttaa heidän päällänsä. Sitten tuli leskikuningatar kuninkaan taluttamana, Maunu, Saksin herttua, taluttaen prinsessa Sofiaa, sitten prinsessa Elisabet ja pitkä jono ylhäisiä herroja ja rouvia.
Vanha arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen, ja sen kestäessä pidettiin Kaarinan lapsia, Sigridiä ja Kustaata, teltan alla heidän laillisuutensa merkiksi ja vahvistamiseksi.
Ennen ja jälkeen vihkimisen lauleli lukuisa, nuorista miehistä muodostettu kuoro.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, Kaarina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi, ja kaikilla julkisilla paikoilla julistivat airuet hänen lapsensa laillisiksi kruununperillisiksi.
Samassa tilaisuudessa vihittiin prinsessa Sofia ja herttua Maunu.
Sitten seurasi lukuisia, loistavia kestejä. Eerik tahtoi tällaisissa tilaisuuksissa esiintyä kaikella sillä loistolla, jonka hän arveli kuninkuuteen kuuluvaksi.
Ruumiillisestakaan kestityksestä ei ollut puutetta. Vanhat tilikirjat kertovat, että Pietari Kock ja Herman Kock Suurtorilla paistoivat kokonaisen härän, ja samalla kuin se syötiin, tyhjennettiin monta viini- ja olut-ammetta kuningas Eerikin ja kuningatar Kaarinan menestykseksi.
Kaiken tämän komeuden kestäessä odottivat useat ennustellen lähenevää rajuilmaa, mutta kuningas ei tiennyt siitä mitään. Hän oli itse iloisin iloisten joukossa; joskaan hänen veljensä eivät olleet saapuneet häihin, niin mitäpä siitä. Hänen onnensa ei siitä tullut suuremmaksi eikä pienemmäksi, ja mihin tahansa hän katsoikin, näki hän vain kasvoja, joista hänen oma mielihyvänsä näytti heijastuvan. Hän, joka muuten kaikkialla vainuili kavaltajia, oli unohtanut, että kaunisten, hymyilevien naamarien taakse voi piiloutua paljon julmaa ja uhkaavaa.
Prinsessat Sofia ja Elisabet olivat katkeran harmin vallassa. Rahvaan joukosta otettu halpasukuinen naikkonen kohosi arvossa kuninkaan sisaria, synnynnäisiä prinsessoja korkeammalle. Mitäpä merkitsi se, että hän oli vaatimattomin ja ihanin! Hänen olemassaolonsa oli rikos, vaikkapa hän olisikin ollut puhtain naisista.
Aateliset vieraat tunsivat sydämessään samaa harmia; tukahutetulla tyytymättömyydellä he katselivat kuningattaren kolmea enoa, köyhiä Uplannin talonpoikia, jotka olivat kutsutut häihin ja niissä esiintyivät sellaisissa puvuissa, joita ainoastaan aateliset käyttivät. Kiehuva harmi kuohui jokaisen mielessä.
Herra Åke Bengtinpoika Ferla, joka heti kruunauksen jälkeen oli yhdessä Kaarinan kahden enon kanssa lyöty ritariksi, oli yhtä vähän mielissään tästä kunniasta kuin siitä seurastakin, jossa se oli hänen osalleen tullut, mutta hän ei uskaltanut vetäytyä siitä pois.
Tämän jälkeen pidetyllä juhla-aterialla tapahtui, että valtakunnanneuvos Niilo Gyllenstjerna, joka aterian aikana piti kruunua kuninkaan edessä, pyörtyi uupumuksesta, joten hänen kallisarvoinen kannettavansa putosi. Onnettomuutta ennustava jupina kuului koko vierasseurueesta; se oli kaikkien mielestä onnettomuuden enne, joka teki syvän vaikutuksen ja pysyi kauan mielessä.
"Paha enne äskenkruunatulle", kuiskailtiin miehestä mieheen.
20.
Jo jonkun aikaa ennen häitä oli Yrjö Pietarinpoika neuvonut kuningasta lähettämään luotettavan henkilön herttua Juhanan luo pitämään silmällä hänen toimiaan ja jos mahdollista saamaan selville jotakin syytä häntä vastaan. Kuningas suostui tähän heti ja antoi tehtävän Pontus de la Gardielle, samalle, joka oli saatu vangiksi Varbergin tappelussa. Prokuraattori ei hyväksynyt vaalia, vaan arveli, että oli parasta lähettää Pontus herra takaisin kotimaahansa, "jossa hänen ei käy suvustaan kopeileminen eikä kerskuminen". Mutta kuningas vastasi: "Minä tarvitsen vielä Pontusta miehenäni ottamaan selvää, mitä veljeni toimiskelee tähän aikaan valkeine päineen, joka sittenkin kerran tulee onnettomuudekseni."
Pontus de la Gardie, joka lapsuudestaan asti oli määrätty luostariin ja saanut huolellisen kasvatuksen, vaihtoi pian kaapunsa kypärään ja rukousnauhansa miekkaan. Urhoollisena ja pelkäämättömänä hän etsi vain mainetekoja ottaen osaa useimpiin sotiin ja selkkauksiin, joita siihen aikaan oli Euroopassa. Huolimatta siitä, mihin puolueeseen kuului, hän seurasi Skotlannissa niitä joukkoja, jotka avustivat Guisen Mariaa, ja kun rauha oli tehty, rupesi hän Tanskan sotapalvelukseen.
Varbergin tappelun jälkeen hän meni heti Ruotsin palvelukseen ja saavutti pian kuninkaan suosion. Oikeaan ranskalaiseen eloisuuteen yhtyivät hänessä sekä hyvät ammattitiedot että harrastukset.
Kuninkaan hänelle antama toimi ei häntä ensinkään arveluttanut; parhaan kykynsä mukaan hän lupasi toimittaa sen.
Vieraan on tavallisesti helppo tunkeutua jonkun valtakunnan sisällisiin oloihin. Hänelle ollaan avomielisempiä kuin omille maanmiehille, joita mahdollisesti voidaan katsoa epäluuloisesti, ja Pontus herra osasi käyttää hyvin huomiokykyänsä asettuessaan oleviin olosuhteisiin. Jo ennen Sturein murhaa oli ylemmissä säädyissä ollut huomattavana yhä kasvava tyytymättömyys kuninkaaseen; senjälkeen se tuli äänettömämmäksi, mutta ei suinkaan heikommaksi.
Ulkomailla puhuttiin Eerikin syöksemisestä valtaistuimelta varmana asiana. Hänen avioliittonsa huovin tyttären kanssa teki hänet mahdottomaksi; mikään eurooppalainen hovi ei enää voinut pitää häntä vertaisenaan. Ruotsin ylpeä ylimystö oli suutuksissaan niin tavattomasta rohkeudesta; se katsoi itsensä häväistyksi ja himoitsi kostoa.
Herra Pontukselle ei myöskään veljesviha ollut tuntematon, ja hän tiesi, että Juhana talvisotaretkellä tanskalaisia vastaan oli ymmärtänyt voittaa sotaväen puolelleen. Oli aivan varmaa, että hänellä oli salaisia tuumia, mutta hän oli mahdollisimman varova, vieläpä arkakin.
Nyt jos koskaan oli aika toimia. No niin, Pontus herra päätti, ettei vakoilisi häntä, vaan yllyttäisi häntä kapinaan.
Pieni hovi vietti suljettua elämää Eskilstunassa, ja herttua otti kuninkaan lähettilään vastaan yhtä kohteliaasti kuin kylmästi. Eihän ollut vaikea arvata hänen tulonsa tarkoitusta, ja Juhana oli itse liian epäluuloinen ollakseen noudattamatta tavallista varovaisuuttaan, samoin kuin ranskalainen oli liian viisas ollakseen sitä oivaltamatta.
Mitä avomielisimmällä hävyttömyydellä Pontus herra kertoi omasta itsestään, miten kunnianhimo pakotti hänet etsimään onneaan, missä tahansa se olikin saavutettavissa, ensin Ranskassa, sitten Skotlannissa, Tanskassa ja nyt viimeksi Ruotsissa. Tänne toivoi hän myöskin saavansa jäädä.
"Onhan teillä kuninkaan suosio?" vastasi herttua.
"Minä pyrin teidän armonne suosioon", kuului vastaus.
"Halvan ruhtinaanko?"
"Tulevan kuninkaan."
Herttuatar oli myös saapuvilla. "Te olette kavaltaja", sanoi hän.
"Niin, kuningasta vastaan."
"Ketä vastaan ovat aikeenne rehelliset?"
"Omaa itseäni ja teidän armojanne kohtaan."
Molempain täytyi nauraa.
"Kuningas on saanut takaisin terveytensä, ja minä toivon hänelle pitkää hallitusaikaa", sanoi Juhana.
"Onnelliseksi se ei tulle nyt, kun hän on saanut sekä aatelin että kansan vastaansa."
"Sitä en ole kuullutkaan."
"Ruotsi vaatii kuningasta, joka kelpaa sotapäälliköksi ja korottaa valtaistuimelle kuningattaren, joka sen ansaitsee."
Herttua siveli pitkää partaansa; sanat kuuluivat suloisilta, mutta uskaltaisiko niitä kuunnella?
"Oletteko tullut tänne sanomaan tätä meille?" kysyi herttuatar.
Ranskalainen kohautti olkapäitään. "Minä matkustin tänne kuninkaan käskystä ottaakseni selvän siitä, mitä herttua ajattelee", vastasi hän; "mutta tulin tänne aikoen täydellä todella tarjota palvelustani. Nykyisellä kannalla olot eivät voi kauan pysyä."
"Valtakunnanneuvokset voivat hallita niinkuin tähänkin asti."
"Joshepääsevät valtaan, ei liene sitten enää niin helppo saada muutosta aikaan."
"Siitä minä vähät huolin."
"Valtakunta on nyt kuin laiva ilman perämiestä. Jonkun täytyy tarttua peräsimeen; teidän armonne on lähin siihen, mutta halullisia voi olla monta muutakin."
Herttua seisoi ikkunassa katsoen ulos. "Se ei ehkä liene niin helppoa", sanoi hän epäröiden.
"Ei mikään ole helpompaa. Pankaa kutsunta käymään kautta valtakunnan, määrätkää kokouspaikka, esim. Vadstena, kootkaa muutama sata ratsumiestä ja valloittakaa linna sekä varastot. Puhukaa kansalle, luvatkaa heille Rauha Tanskan kanssa sekä Yrjö Pietarinpoika hengiltä pois, niin he lankeavat teidän armonne jalkoihin."
Puolisot iskivät silmää toisilleen, mutta kumpainenkaan ei virkkanut sanaakaan.
"Lähdettekö täältä takaisin Tukholmaan?" kysyi herttuatar ivallisesti.
"En. Menen Tanskaan tarjoamaan kuningas Fredrikille palvelustani, ellen voi olla herttualle hyödyksi."
Juhana ei enää miettinyt; hän ojensi kätensä de la Gardielle.
Tämä suuteli sitä kunnioittavasti. "Vannotteko tulevanne meille uskolliseksi?" kysyi herttuatar.
"Kuolemaan asti!"
"Minä kirjoitan heti Kaarle veljelleni ja pyydän häntä tulemaan tänne."
Pontus herra jäi sinne siksi aikaa, kun vastausta odotettiin.
Keskusteluissa hän osoitti sellaista keksimiskykyä ja asiain käytännöllistä käsitystä, joka on ranskalaisille ominaista.
Hän vakuutti, että ne 6,000 skottilaista, jotka olivat hänen komennossaan, ilolla ja kiitollisina tulivat palvelemaan uutta herraansa.
Kaikki hänen neuvonsa ilmaisivat, että hän oli taitava soturi ja päällikkö.
Voimakkailla todisteluilla hän puolteli niitä syitä, joiden tähden hallitsijan vaihtoa koko valtakunnassa toivottiin ja joita herttualliset puolisot satoja kertoja olivat toisilleen toistaneet. Ensimäinen seuraus siitä oli rauha Tanskan kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että herttuan ensimäisinä toimina tulisi olla juuri sen hankkiminen.
Kaarle herttua vastasi kirjeeseen tulemalla itse.
Nähdessään de la Gardien hän synkistyi.
Mutta Juhana herttua tarttui veljensä käsivarteen ja talutti hänet jonkun matkaa loitommalle, jossa he saattoivat olla ilman kuuntelijoita.
"Muistatko Knappforsia Vermlannissa?"
"Muistan, sehän on Bjurkärnin pitäjässä", vastasi Kaarle ivallisesti, kysyvästi silmäillen veljeänsä.
"Muistatko, että pitkän ajan istuimme yhdessä kuningastammen alla?Luullakseni olimme siinä puolen päivää."
"Miksi muistutat minulle sitä?"
"Luulen, että hetki on tullut."
"Se on jo kauankin ollut."
"Etenkin tämä viimeinen…"
"Hm, sehän se on vain koko toiminnan kruununa."
"Asema on epäilyttävä."
"Niin on."
"Mitä tarkoitat?"
"Sinulla on kokemusta; sano minulle ajatuksesi."
"Pontus de la Gardie arvelee, että meiltä odotetaan toimintaa."
"Vai niin, hän arvelee…"
"Että se kävisi helposti päinsä."
"Mikä?"
"Valtaistuimelta syökseminen."
"Entä sitten…?"
"Aluksi kunniallinen vankeus."
"Sitten?"
"Yhteiskuninkuus."
"Minulle herttuakuntani semmoisenaan takaisin?"
"Sen vannon!"
Kaarle istui pitkän aikaa miettien, sitten hän ojensi veljelleen kätensä.
"Jumalan nimeen sitten!"
Tuuhealatvainen tammi oli läheisyydessä. Juhana taittoi siitä muutamia oksia, pani yhden niistä hattuunsa ja ojensi toisen Kaarlelle, joka teki samoin.
"Tämä olkoon puoluelaistemme merkkinä", huudahti Juhana.
De la Gardie kutsuttiin saapuville.
Aseiden hankkimisesta sovittiin.
Herttuat antoivat heti kaiken hopeansa.
Pyytämättä antoi Katariina Jagellotar kaikki kalliit kivensä ja koristeensa, mitä hänellä oli jäljellä.
"Ne ovat vapautemme hintana", sanoi hän.
Pikku hovissa alkoi erinomainen toimeliaisuus.
Rahoja ja kalleuksia päätettiin lainata kirkoista ja yksityisiltä.
Heikkomieliseltä Maunu herttualta Kungsbrosta päätettiin ottaa rahoja ja kalleuksia.
Kaarle osoitti sellaista ajatuskykyä ja viisautta, että se herätti hämmästystä.
Mutta mitä tehtiinkin, se tehtiin niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, ettei huhu siitä ehtinyt leviämään.
Pontus herra ehdotti yhtäkkistä hyökkäystä Vadstenaan, jossa luultavasti ei ajateltukaan yllätystä eikä puolustusta.
Kaarle hyväksyi ehdotuksen, ja kolmensadan ratsumiehen etunenässä hän marssi Eskilstunasta.
Juhana seurasi hitaasti; hän oli levoton asian onnistumisesta. Mutta silloin hän huomasi sanansaattajan, joka täyttä karkua tuli häntä vastaan.
Hän toi mukanaan sen tiedon, että herttua oli tavannut koko miehistön aamiaispöydässä ja että Vadstena oli valloitettu ilman miekan iskua. Hän oli samalla sanonut tahtovansa kuninkaan puolesta tarkastaa varastot, ja ne oli vastaväitteittä jätetty hänelle.
Juhana tuli tästä tiedosta niin iloiseksi, että sulki sanansaattajan syliinsä.
Nyt joudutettiin matkaa.
Huhun siivillä lensi uutinen tapahtumasta yli maan.
Vadstena tuli yhtäkkiä kaikkien niiden yhtymäpaikaksi, jotka olivattyytymättömät Eerikin hallitukseen, ja niiden joukossa olivat StenEerikinpoika Lejonhufvud, Ture Bielke, Kustaa ja Eerik Stenbock,Kustaa Banér, Yrjö Gyllenstjerna y.m.
Kaikki toivat mukanaan rahaa ja kalleuksia.
Suuri oli hämmästys, kun surusta kumara, nyt aivan valkohapsinenMärta Sture itse tuli tuomaan apuansa.
"Kas tässä", sanoi hän, "verirahat puolisostani ja pojastani."
Ne olivat ne tuhat hopeamarkkaa, jotka kuningas oli hänelle lähettänyt.
Lisäksi hän antoi kaiken puhtaan rahan, mitä hänellä oli, sekä muutamia tykkejä ja ampumavaroja.
Kun Juhana herttua kiitti häntä hänen uhrauksistaan isänmaan hyväksi, keskeytti hän kiivaasti:
"Ettekö käsitä, että teen sen yksinomaan ja ainoastaan saadakseni kostaa!"
Kaikesta kerääntyneestä hopeasta päätettiin lyödä rahaa sotaväen palkkaamiseksi.
Näitä rahoja nimitettiin unioniklippingeiksi, ja leimana oli niissä kuninkaallinen kruunu ja herttuain nimien alkukirjaimet J ja K, joita tammenlehtiseppele yhdisti, merkiten veljesten liittoa, että he muka hallitsevat yhteisesti, jos saavat valtakunnan haltuunsa.
Samanlaatuisiksi rahoiksi käytettiin myöskin ne yllämainitut 1,000 markkaa, jotka Märta rouva oli lahjoittanut, mutta niitä sanottiin veriklippingeiksi.
De la Gardien toimesta kutsuttiin rahvas määrätyksi päiväksi Vadstenaan. Juhana astui silloin linnan pihalle puhuen heille lujalla, miehekkäällä äänellään:
"Toisin olivat täällä olot kahdeksan vuotta sitten, rakastetun isävainajani, suuren Kustaa Vaasan hallitessa. Silloin olivat kaikki aarreaitat täynnä, nyt ne ovat tyhjennetyt. Silloin oli meillä rauha, nyt sota joka puolella, silloin oli sekä yleinen että yksityinen varallisuus hyvä, nyt on valtakunta köyhdytetty, kaupungit ja maa hävitetyt, asukkaat rutiköyhiä, kodittomia, haavoitettuja ja vankeina. On tuskallista syyttää kuningastaan ja veljeään, mutta vielä tuskallisempaa on nähdä isänmaansa rappeutuvan. Omat kärsimiseni tahdon kernaasti unhottaa. Kauan olen sietänyt isänmaanikin riuduttamista, mutta nyt en sitä enää voi; viattomain alamaisten veri huutaa kostoa. Kaikki sopimiskokeet ovat turhia. Kuningas Eerik on itse monta kertaa rikkonut sopimukset. Ei kukaan voi luottaa häneen, ei kukaan toivoa parempia aikoja semmoisen hallitessa, joka pitää neuvonantajinaan halpasäätyisiä ja halpamielisiä henkilöitä. Ei kukaan valtakunnassa eikä sen ulkopuolella voi kunnioittaa semmoista kuningasta, joka Ruotsin kuningasistuimelle ja äitinsä sijalle on asettanut halpasukuisen jalkavaimon.
"Kaikesta tästä järkytettyinä olemme me, veljeni ja minä, päättäneet erottaa kuningas Eerikin hallituksesta. Maa ja valtakunta voivat silloin saada takaisin rauhan ja entisen varallisuutensa. Hän on myöskin levittänyt minusta sen huhun, että puolisoni on houkutellut minut katoliseen uskoon. Se on häpeällinen valhe, ja jos joskus omaksuisin paavin opin, toivon minä, että Ruotsin kansa silloin ajaisi minut ja poikani valtakunnasta."
Juhana oli komeavartaloinen herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa, mutta se vaiva oli tässä melkein tarpeeton. Kokoontuneet olivat Eerikin kiivaimpia vihollisia; he huusivat suostumuksensa kaikkeen, mitä ikinä sanottiinkin.
Sitten puhuttiin "kunniattomasta, ovelasta kavaltajasta ja verikoirasta Yrjö Pietarinpojasta, jonka kuningas oli ottanut suojaansa ja huomaansa", sekä lopuksi siitä, että "Eerik oli tahtonut luovuttaa kristillistä, kuninkaista ja keisareista polveutuvaa verta — herttuatar Katariinan — jumalattomille venäläisille". "Ne, jotka semmoisissa olosuhteissa eivät luopuneet kuninkaasta, ansaitsivat tulla kohdelluiksi kiivaina ja kiukkuisina vihamiehinä."
Kaikki kuulijat olivat myötämielisiä, ja toimeen päätettiin ryhtyä vielä suuremmalla voimalla.
Mutta kukaan ei toiminut viisaammin eikä suuremmalla huolellisuudella kuin nuori Kaarle herttua.
Ehkäpä hän oli jo ennen ajatuksissaan hautonut sitä, mikä nyt oli tapahtunut, vai hänen päällikköneronsako ehkä jo pilkisti esiin.
Hänen kehotuksestaan astuivat heti herttuain palvelukseen ne kolmesataa saksalaista ratsumiestä, joita Eerik oli rangaissut Svarterån tappelussa osoitetusta pelkuruudesta.
Samoin siirtyivät heidän puolelleen Itägöötanmaan sotajoukot, jotka eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään palkkaa.
Vadstenassa oli runsaasti hopeaa ja rahaa, ja minkäpä muun tähden palkkasoturi sotisikaan?
Miten toisenlainen olikaan Juhana herttua; arkana ja hätäilevänä hän tahtoi vain niittää mitä toinen kylvi.
Kaarle olikin sentähden johtajana kaikissa sotaisissa yrityksissä;Juhana tuli jäljessä ja niitti kunnian.
Mutta diplomaattisissa toimissa, kun oli kysymyksessä esiintyminen vierasten ruhtinasten suhteen, hän kyllä piti asianansa olla ensimäisenä.
Oli tärkeätä saada aikaan pysyvä rauha kuningas Fredrik II:n kanssa. Mutta pitääkseen aina selkänsä vapaana esiintyi Juhana puolueettomana, itsenäisenä ruhtinaana sanoen ryhtyneensä valtakunnan säätyjen kanssa yksiin tuumiin ja näiden yksimielisestä pyynnöstä päättäneensä pyhän kolminaisuuden nimessä itse ottaa hallituksen. Herttuan suuresti rakastettu veli, kuningas Eerik, ei ollut raivoavan pöyhkeytensä vuoksi koskaan elänyt rauhassa naapuriensa kanssa. Se oli sitävastoin herttuan suurin ja sydämellisin toivo.
Sentähden hän ehdotti, että kaikki vangit vaihdettaisiin ja ensi aluksi tehtäisiin rauha kolmeksi kuukaudeksi, jolla aikaa riitakysymyksistä sovittaisiin.
Fredrik vastasi vältellen, mutta Juhanan valtuutetut saivat turvalupauksen käydäkseen Tanskassa, ja heidän toimensa saivat todellakin aikaan vihollisuuksien keskeytymisen, jonka johdosta herttuat saivat tilaisuuden viedä joukkonsa Etelä-Ruotsista Tukholmaa kohden.
Juhanan pitäessä huolta diplomaattisista toimenpiteistä puuhaili Kaarle kapinan edistämiseksi. Kaikkialla hän oli johtavana henkilönä, kun aseellisen vastarinnan kukistaminen oli kysymyksessä.
Hän marssi heinäkuun 17 p:nä Stegeborgiin, joka antautui miekaniskutta, ja muutamia päiviä myöhemmin valloitettiin Norrköping.
* * * * *
Hääilo häiriintyi nopeasti.
Olikohan sitä koskaan ollutkaan?
Mitä Eerikkiin tuli, niin hän oli vain tyydyttänyt oikkujaan, heikkomielisiä päähänpistojaan.
Entä nuori kuningatar?
Eikö hän huomannut, että kaikki nuo, jotka kumarrellen, liehakoiden, madellen ympäröivät häntä, sydämessään toivoivat salamaa taivaasta musertamaan halpasukuisen, joka oli ollut niin tavattoman rohkea, että oli pannut päähänsä kuningattaren kruunun.
Anteeksi voitiin antaa se, että kuningas Eerik oli saattanut maan ja valtakunnan rappiolle; huonoja neuvonantajia syytettiin siitä, että hän oli surmannut maan jaloimmat miehet; sormien läpi katsottiin sitä, että hän oli päästä vialla; mutta se oli enemmän kuin sietää voitiin, että hän oli ottanut Kaarina Maununtyttären puolisokseen.
Ja toinen morsian, ylpeä prinsessa Sofia, hän, joka kerran oli alentunut lahjoittamaan sydämensä alhaiselle miehelle ja ainoastaan toisen välityksellä pelastunut siitä, eiköhän hänen olisi pitänyt tuntea sääliä?
Pois se, pois mielestä heikkous, jonka hän jo ammoin oli tallannut jalkoihinsa!
Syytön ei ollut myöskään Elisabet, ja molemmat sisaret olivat — vaieten kyllä — sopineet siitä, että ainaiseksi poistavat sen mielestään.
Ehkäpä tällä asialla oli jotakin yhteyttä sen kanssa, että taipumus evankeliseen uskoon niin äkkiä alkoi liekehtiä heissä. He tahtoivat kernaasti keskustella arkkipiispan kanssa siitä ja olivat yleensä mielipiteiltään niin ankaria, ettei se juuri ollut kristillisintä laatua.
Nyt he luonnollisesti olivat täysin yksimielisiä siitä, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.
Tuo naikkonen, jalkavaimo, oli kohonnut prinsessoja korkeammalle. Se oli jotakin niin tavatonta, että melkein saattoi pelätä maailman olevan perikatoon menossa.
Ja kuitenkin arkkipiispa sääli Kaarinaa sanoen, että hän oli kuninkaan hyvä enkeli, joka jo oli torjunut paljon pahaa ja vastedeskin tuli tekemään samoin. Niinkuin se muka olisi varmaa, että sitä tulisi vastedes tapahtumaan. Herttuat eivät olleet saapuneet häihin. Heillä oli jotakin muuta mielessä; heihin oli toivo kiinnitetty.
Prinsessa Sofia ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan hän tahtoi päästä suurempaan riippumattomuuteen sekä ainakin joksikin aikaa Ruotsista pois.
Maunu herttua oli nuori, kevytmielinen herra, jolla oli hyvin mitätön herttuakunta. Hän pyrki valtaan ja arvoon; prinsessa Sofian kautta hän toivoi saavuttavansa molemmat ja sentähden hän halusi saada avioliiton pian vahvistetuksi.
Kolme päivää kesti hääjuhlallisuuksia ilman häiriöitä. Surkuteltiin vain valtiokanslerin kohtaloa, hän kun oli pyörtymisensä jälkeen tullut niin raukeaksi, että piti käydä vuoteeseen.
"Mikä vahinko, ettei hän saa olla mukana", sanottiin.
"Ei se ole syypää, joka on sairas", jupisi hän itsekseen salaa naureskellen.
Neljäntenä päivänä saapui ja levisi nopeasti huhu, että herttuat olivat lähteneet Eskilstunasta.
"He ovat paenneet valtakunnasta!" huudahti Eerik. "Mitä nyt on tehtävä?"
"Parasta on vangita heidät", kuiski suosikki. "Kirjoitettakoon satamiin, että heidän pakonsa on estettävä."
"Heidät vangittakoon elävinä tai kuolleina", kirkui kuningas.
"Mieluummin kuolleina", lisäsi Yrjö.
Teeskennelty juhlatunnelma oli nyt mennyttä. Jokainen lähti pois, joka saattoi sen tehdä epäluuloa herättämättä.
Muutamat kuninkaan ystävistä neuvoivat häntä heti lähettämään sovintolähettejä herttuain luo.
Se tapahtui silloin kun saapui tieto, että Vadstena oli valloitettu ja kapina alkanut.
"Senpä tahdonkin tehdä", vastasi kuningas iskien silmää YrjöPietarinpojalle. "Kas tuossa, kukkaro on täynnä kultarahoja."
"Suurimmassa salaisuudessako?"
"Tietysti; tahtovathan veljeni ilmeisesti ottaa minut hengiltä."
"Niinpä kyllä. Lisäksi tulee Åke Ferlan joutuisasti kehottaa kaikkia linnanvouteja uskollisuuteen ja valppauteen."
"Sitä juuri minäkin ajattelin."
"Estäköön hän myöskin kuninkaan huoveja Itägöötanmaassa menemästä vihollisen puolelle."
"Joudu, joudu!"
Ja Yrjö Pietarinpoika kiiruhti matkaan. Nyt hän oli oikein omalla alallaan.
Itse kirjoitti kuningas veljilleen kauniita ja sovintoauhkuvia sanoja.
Sven Elovinpoika ja Eerik Holgerinpoika lähetettiin sovinnonvälitystä yrittämään.
He tapasivat Kaarle herttuan ja muutamia ylhäisiä herrojaNorrköpingissä.
Kaarle luki kirjeen ja käski sitten lähetystön mennä Juhana herttuan luo, joka edelleen oleskeli Vadstenassa.
Sinne oli kokoontunut joukko valtakunnan vihaisimpia herroja: leskikuningattaren isä, vanha valtiomarski Kustaa Stenbock, Yrjö Gyllenstjerna, yksi valtiokansleri Niilon pojista, Ture ja Juhana Bielke sekä jälkimäisen poika Aksel. Eerik Stenbock, Kustaa Banér ja lopuksi Pontus de la Gardie.
Lähettiläät esittivät asiansa, mutta heille vastattiin, ettei kukaan voinut luottaa kuninkaan suloisiin sanoihin ja petollisiin vakuutuksiin.
Syyt, miksi herttuat olivat tarttuneet aseisiin, tulivat julistettaviksi kaikkialla valtakunnassa. Ne olivat: Juhana herttuan pitkällinen vankeus "ilman syytä", murhat Upsalassa, Eerikin naiminen ja hänen tsaarille antamansa lupaus luovuttaa tälle Katariina, sekä lopuksi Yrjö Pietarinpojan asettaminen entiseen valtaansa.
Nyt Eerik joutui vimmoihinsa; kaikki oli häntä vastaan. Salamurhaajat pitivät rahat ja antoivat herttuain olla hengissä.
Åke Ferla tuli liian myöhään, huovit olivat jo menneet herttuain puolelle; vaivoin hän sai pelastetuksi oman henkensä.
Ollen vallan suunniltaan kysyi kuningas tohtori Lemniukselta, mikä suoni olisi aukaistava, jotta helpoimmin kuolisi, ja kun lääkäri vastasi, että kuninkaan velvollisuus oli säilyttää eikä lyhentää elämäänsä, niin hän koetti kuristaa tuon rehellisen miehen.
Kuinka mielellään hän olisikaan nyt tehnyt rauhan Tanskan kanssa, jos olisi sieltä saanut apua veljiensä kukistamiseksi. Yksi mahdollisuus oli jäljellä — erottaa heidät toisistaan.
Hän kirjoitti yksityisesti Kaarlelle elokuun 16 p:nä selittäen hänelle, että hän, herttua, hyökkäsi sokeasti perikatoonsa. Arveliko hän, ettei vanhin veli muka ollut täysin järjissään? "Ymmärtäköön teidän armonne", kirjoitti hän, "että me hyvin tiedämme, ketkä ovat etevimmät vihollisistamme."
Lopuksi hän pyysi tietoa, "tahtoiko Kaarle olla hänen ystävänsä vai vihollisensako". Jälkimäisessä tapauksessa hän tarjoutui mieskohtaiseen taisteluun, "joko mies miestä tai joukko joukkoa vastaan, miten herttua vain halusi".
Torvensoittaja saapui elokuun 18 p:nä kirjeineen Nyköpingiin, missä herttua oleskeli.
Tämä antoi vastauksensa samana päivänä.
Hän ei ollut tarttunut aseisiin, kirjoitti hän, isänmaata vastaan, vaan kuninkaan epäkristillistä hallitusta ja verenhimoista Yrjö Pietarinpoikaa vastaan. Mitä tuli mieskohtaiseen kamppailuun, niin hän ei kieltäytynyt; kuningas tiesi missä hän oli ja saattoi tulla häntä tapaamaan joko yksin tai suurella joukolla.
Enempää hänellä ei ollut sanottavaa, ennenkuin oli tiedustellutJuhana herttuan mielipidettä.
Yrjö Pietarinpojan neuvosta kutsuttiin kokoon valtiopäivät. Ainoastaan Pohjois-Ruotsista saapui koko joukko, joka valitteli kapinaa rikolliseksi ja pyysi kuningasta kaikin voimin sitä tukahuttamaan.
Sillä välin herttuat valloittivat koko Itägöötanmaan ja LeckönLänsigöötanmaalla.
Nyköping oli ollut veljestaistelujen näyttämönä Folkunga-suvun aikana; nyt alkoivat samanlaiset taistelut Vaasa-suvun kesken.
Kun Eerik huomasi, ettei voinut päästä sovintoon veljiensä kanssa, lähti hän heitä vastaan Nyköpingiin.
Linna oli Kaarle herttuan hallussa; kuningas valloitti ja poltti kaupungin.
Muutamia päiviä he seisoivat melkein tasaväkisinä vastakkain, mutta tappelua ei syntynyt.
Eerik määräsi silloin Iivar Stjernkorsin päälliköksi ja palasi itseTukholmaan.
Pian senjälkeen Kaarle sai lisäväkeä ja kävi ahdistamaan vihollista lyöden sen ensin Svartan niityillä ja sitten Hölön metsässä.
Kuninkaan väki pakeni pitkin Tukholmaan vievää tietä, ja herttuat seurasivat jäljessä.
Saatuaan tästä tiedon kokosi Eerik väkensä ja kiiruhti vihollista vastaan.
Botkyrkan luona hän kohtasi Pontus de la Gardien johtamat etujoukot.
Kuningas itse johti hyökkäystä hämmästyttävällä rohkeudella ja kuolemanhalveksimisella. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi etsinyt kuolemaa. Kaikki, jotka hän kohtasi, kaatuivat; olipa vähällä, ettei de la Gardiekin päässyt hengestään.
Eerikin valkea kypärinharja liehui aina kiivaimmassa kahakassa, ja monta herttuain miestä hänen kätensä kaatoi.
Pian he kääntyivät yleisesti pakoon; ja monet menettivät henkensä tungoksessa järven ja lähellä olevan vuoren välillä.
Kuningas asettui väkineen Born-järven ja Aspenin väliselle kannakselle.
Herttuat päättivät nyt ahdistaa Tukholmaa pohjoispuolelta.
He marssivat Mälarin ympäri, valloittivat Gripsholman, Vesteråsin jaUpsalan, josta he Uplannin halki taas palasivat Tukholman edustalle.
* * * * *
Hovissa vallitsi sillä aikaa mitä suurin levottomuus ja pelko.
Hyvin monet neuvoivat Eerikkiä pakenemaan Liivinmaahan ja puolustaumaan siellä.
Tsaari tarjosi hänelle kymmenentuhatta miestä apuväkeä, mutta Eerik hylkäsi tarjouksen; hän ei tahtonut laskea valtikkaa kädestään.
Mitä hurjimpia huhuja pääsi nyt liikkeeseen. Kuiskailtiin kuninkaan aikovan lähettää leskikuningattaren ja prinsessa Elisabetin Venäjän tsaarin luo pakottaakseen täten molemmat veljet suostumaan parempiin ehtoihin.
Kuninkaalliset naiset olivat suunniltansa kauhusta eivätkä tienneet, mihin toimiin ryhtyä.
Maunu herttua, joka jo alkoi huomata kuninkaan joutuvan tappiolle, neuvoi heitä pakenemaan.
Eräänä päivänä sanoivat leskikuningatar ja prinsessat tahtovansa lähteä Mälarille huvittelemaan.
He laskivat maalle ennakolta määrättyyn paikkaan. Siellä oli Maunu herttua heitä vastassa 90 ratsumiehen kera; matkaa jatkettiin maitse, ja puolimatkassa Upsalan ja Tukholman välillä tavattiin herttuat.
Moni muukin karkasi vihollisen puolelle.
Niin teki Klaus Fleming eräässä hyökkäyksessä Gripsholmaa vastaan.
Eerik lähetti Iivar Stjernkorsin Suomea vartioimaan. Tämä otti haltuunsa Turun linnan ja kokosi sotaväkeä herttuain varalle. Moni teki samoin.
Onneton Eerik pingotutti silloin köyden Suurtorin yli sekä ripustutti siihen kaikki kapinallisilta herttuoilta ja herroilta saamansa kirjeet, joissa oli uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksia.
Hän näytti porvareille niissä riippuvia suuria sinettejä ja sanoi:"Tuosta voitte nähdä, onko minulla ollut syitä epäluuloihini."
Syyskuun 17 p:nä saapui tieto, että vihollinen oli lähellä.
Eerik ja Yrjö Pietarinpoika menivät silloin "Kolmen kruunun" torniin katsomaan, miten asian laita oli.
Herttuain liput häämöttivät siellä tosiaankin, ja joukko toisensa perästä marssi eteenpäin Rörstrandin tietä pitkin Brunkebergin pohjoispuolella.
Kuningas kalpeni; hän ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta.
"Armollisin herra", virkkoi suosikki, "jos olisitte seurannut neuvoani ja heti tuomion jälkeen pannut Juhana herttuan pään hänen jalkainsa väliin, niin olisi tämä jäänyt tekemättä."
"Sanoppa muuta!" vastasi kuningas. Vihollisvoima eteni ainaBrunkebergille asti; sinne se pysähtyi.
Vielä tahtoi onneton hupsu tehdä yhden hyökkäyksen, vielä piti useamman ihmishengen hukkuman, ja niin järjestettiin taistelu; sekä sanoillaan että esimerkillään hän kehotti miehiään.
Itse hän johti joukkojaan taistellen erinomaisella urheudella.Hurjassa raivossaan hän etsi Juhana herttuaa, mutta tämä ei ollutmukana tappelussa. Sitten hän etsi de la Gardieta, mutta nähdessäänEerikin vimmaisen murhakiihkon tämä vetäytyi takaisin BrunkebergiltäRörstrandiin. Eerik palasi kaupunkiin.
Tällä välin tuli herttuoiden lähetti kaupungin porvariston luo.
Herttuat uhkasivat hyökätä Tukholmaan eivätkä sanoneet ryhtyvänsä mihinkään keskusteluihin, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli annettu heidän haltuunsa.
Porvaristo vihasi suosikkia; nyt tuli siihen lisäksi pelko kaupungin ryöstämisestä. Etevimmät heistä veivät kuninkaalle herttuain viestin vaatien päättävästi prokuraattorin luovuttamista.
Taalalaiset pitivät vartiota linnassa ja he yhtyivät tähän yksimielisesti.
Eerik vastusteli. Hän arveli kyllä, että Yrjö Pietarinpoika oli piiloutunut niin hyvin, ettei kukaan löytäisi häntä; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut suostua jättämään häntä. Mutta vaatimukset tulivat yhä ankarammiksi; hän ei uskaltanut kauempaa vastustaa, ja niin saivat taalalaiset luvan etsiä Yrjön ja jättää hänet herttuoille.
Eikö vain olisi löytynyt kavaltajan kavaltajaa? Moni tiesi jo hänen piilopaikkansa, ja nyt hänet tuotiin esiin ja vietiin kaupungista.
Tuo katala joutui kiduttavan kuulustelun alaiseksi ja kärsi syyskuun 28 p:nä mitä julmimman kuolemanrangaistuksen.
Piiritystä kesti viikon ajan; "Kolmen kruunun" ja Brunkebergin tykit jymisivät yhtämittaa toisiaan vastaan, ja Eerik teki hyökkäyksiä sekä maitse että meritse, mutta menestyksettä.
Tällä välin kerrottiin kaupungissa, miten linna toisensa jälkeen antautui herttuoille.
Sanottiinpa koko valtakunnan joutuneen heidän käsiinsä ja ettäTukholma yksin puolusti hyljättyä, puoleksi hourupäistä kuningasta.
Pian senjälkeen saapui herttuoilta lähetti luvaten, että porvaristo vapautetaan kaikesta rangaistuksesta ja sen etuoikeudet säilytetään, jos he vapaaehtoisesti antautuvat.
Nyt he rupesivat epäröimään.
Kohta senjälkeen tuli herttuoiden lähetti sovintoa hieromaan.
Eerik sai luvan pitää Ahvenanmaan ja Porvoon läänin niin kauan kuin eli, jos hän suostui omasta ja lastensa puolesta luopumaan kaikista oikeuksistaan kruunuun.
Porvaristo neuvoi kuningasta suostumaan tähän, samoin arkkipiispa ja hänen jäljelläolevat ystävänsä; he huomasivat sen hänen ainoaksi pelastuksekseen.
Mutta Eerik kieltäytyi; hän lupasi kaivaa maahan johonkin 50,000 dukaattia ja joukon hopeaa, sitten piiloutua ja sopivassa tilaisuudessa ottaa aarteensa esiin, värvätä sotilaita ja puolustautua.