Eerik hymyili. "Sano, että olen aina oleva heille suosiollinen", vastasi hän; "myöhemmin käyn heitä tapaamassa, nyt täytyy mennä ulos nauttimaan raitista ilmaa."
"Sanonko…"
"Ei tarvitse, sinä yksin tulet kanssani, ja me menemme jalan; pian saan kyllä tuntea, miltä hevosen selkä maistuu."
Suurtori oli siihen aikaan täpötäynnä myyjiä, jotka tarjoilivat kaikenmoista pikkurikkamaansa. Keskikesästä asti oli sinne joka päivä tullut tuskin keski-ikäinen nainen puolikasvuisen tyttönsä kanssa myymään marjoja ja hedelmiä sekä myöhemmin syksyllä pähkinöitä. Tavallisesti he möivät pienet varastonsa nopeaan, sillä tytön tavaton ihanuus houkutteli ostajia. Pieniä, soikeita kasvoja ympäröivät vaaleat, luonnolliset kiharat, suu oli pieni, mutta sanomattoman suloinen, etenkin hänen hymyillessään, jolloin sieltä näyttäytyi kaksi lumivalkeata hammasriviä. Hänen suurista sinisilmistään, joita pitkät silmäripset keveästi varjostivat, säteili lapsen iloa ja viattomuutta.
Ohikulkijat kääntyivät taakseen vielä kerran katsoakseen häntä, ja ostajat koettivat viivähtää niin kauan kuin suinkin. Maine Suurtorin kauniista tytöstä alkoi levitä, mutta se ei ollut vielä saapunut kuninkaan korviin.
Kulkiessaan nyt kävelylle mennessään Suurtorin poikki tuli hän sattumalta luoneeksi silmänsä tyttöön ja pysähtyi hämmästyneenä. Tyttökin katsoi häneen, punastui ja loi silmänsä maahan. Ympärillä seisovat vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.
"Vanhako olet?" kysyi kuningas pitkän ajan tarkoin katseltuaan tyttöä.
"Neljäntoista", vastasi hän.
Ääni oli lapsellinen, samoinkuin koko vartalokin hento ja kehittymätön.
"Tunnetko minua?"
"Tunnen, kuningas."
"Oletko nähnyt minut ennen?"
"Kruunauksessa." Tyttö katsoi kuninkaaseen ikäänkuin kysyen: Etkö sinä tunne minua?
"Kautta Pyhän Eerikin!… tuo pikku tyttö!… Nyt tunnen minäkin sinut… Mikä on isäsi?"
"Linnanhuovi."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Maununpoika."
"Ja sinun nimesi?"
"Kaarina."
"Onko tuo nainen äitisi?"
"On."
"Katso tarkoin tätä miestä, Kaarina", kuningas näytti Yrjö Pietarinpoikaa. "Hän tulee luoksesi illalla. Tottele tarkoin hänen käskyjään, ne tulevat minulta." Hän nyökkäsi tytölle ja meni.
"Tyttö on liian hyvä joutumaan jonkun hovimieheni tai ehkä veljeni käsiin… hän on samanikäinen kuin prinsessa Elisabet… heidät pitää kasvatettaman yhdessä… hän saa hoitaa pikku Viktoriaa… Sinä sanot vanhemmille, että minä pidän huolta tytön tulevaisuudesta, ja viet tytön kanssasi linnaan illalla, ymmärrätkö?"
Yrjö kumarsi ja sanoi matelevalla alamaisuudella: "Tokkohan leskikuningatar ja prinsessat pahastunevat, että…"
"Totelkoot he käskyjäni, muutoin heidän käy huonosti", vastasi kuningas tuimasti.
"Minä olisin muuten kaikessa nöyryydessä rohjennut ehdottaa, että puolisoni olisi ottanut pitääkseen huolta hänestä."
"Panen sen mieleeni." Kuningas taputti suosikkiansa olkapäähän. "Mene nyt heti ja toimita hänelle sopiva puku. Minä tahdon nähdä hänet illalla, kun menen äitipuoleni ja siskojeni luo."
"Mutta kävelymatka,?"
"Saa jäädä toiseen kertaan!"
Jätämme kuninkaan tähän hänen elämänsä kovimpiin vaiheisiin ja siirrymme nyt hänen sisariinsa.
3.
Tyttäristään rakasti Kustaa enimmän ihanaa Ceciliaa, joka puolestaan rakasti häntä mitä hellimmällä vastarakkaudella. Onnettoman häämatkansa jälkeen tämä suri vähemmin hairahdustansa kuin sitä, että oli tullut karkoitetuksi isän luota, ja isän kuolemaa hän suri aluksi melkein lohduttomana. Hän sulkeutui huoneisiinsa, eivätkä hänen sisarensa eikä leskikuningatar saaneet tulla sisään.
"Minä voin nähdä hänet silmieni edessä", huusi hän kyynelten virtaillessa, "enkä minä tahdo nähdä ketään, en sulkeutua kenenkään syliin paitsi hänen!"
"Mutta rakkain prinsessani, ei hän pitäisi siitä, jos tietäisi…"
"Tyhmyyksiä, imettäjäni, luuletko, että hän ei lohduttaisi minua, jos näkisi suruni."
"Siunattu lapsi, eikö teillä ole raamattua, jonka hän itse antoi teille."
"Anna se tänne!"
Hän otti kirjan imettäjänsä kädestä, kietoi käsivartensa sen ympäri ja itkien tuuditteli sitä edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni lapsi.
"Ettekö lue sitä?"
"En, minä en voi, minä en tahdo."
"Teidän autuas isänne teki niin joka päivä."
"Muistatko sitä äänen sointua, miten se kaikuikaan, kun hän puhui tahi luki?"
"Muistatteko myös,mitähän luki?"
"Ja kun hän lauloi säestäen luutullansa!… Onko kuningas ottanut tuon vanhan rakkaan luutun?"
"Minä luulen, että se on leskikuningattarella."
"Mene kohta hänen luokseen ja sano, että minä, hänen tyttärensä, tahdon saada sen."
"Tahtooko prinsessa soittaa sitä?"
"Luuttuako? En, imettäjäni. Ei kukaan saa koskea siihen, tahdon vain pitää sen näkyvissäni entisten onnenpäivien muistona."
Kun Cecilia oli näin ylenmäärin suruissaan, koettivat hänen molemmat sisarensa lohduttautua parhaansa mukaan, ottamalla huomioonsa hovitapojen vaatimukset.
Kolmen kuukauden aikana kuninkaan kuoleman ja hautaamisen välillä täytyi kaikkien naisomaisten pysyä huoneisiinsa sulkeutuneina, ja se oli pitkä koetus nuorille.
Mutta vielä sen jälkeenkin vaati tapa ankaraa erilläänpysymistä, eivätkä prinsessat näyttäytyneet ennen kuin puolen vuoden kuluttua, Eerikin kruunauksessa.
Nämä kymmenen kuukautta eivät olleet vaikuttamatta heidän kehitykseensä.
Saksin nuori herttua toivoi saavansa mitä pikimmin viedä Sofian kotiinsa morsiamenaan, mutta siihen tarvittiin Eerikin ja etupäässä prinsessan oma suostumus. Naisen oikkuko vai mikä lie ollut syynä, ehkäpä isän kuolema, mutta prinsessa oli melkein välttänyt herttuaa, ja joskin tämä voi arvata syyn siihen, niin oli nyt kysymyksessä hänen suosionsa uudestaan-saavuttaminen. Rikkaampaa puolisoa hän ei voinut saada, ja sitäpaitsi oli nuori neiti kaunotar, jota kannatti kylläkin tavoitella.
Maunu herra oli kyllä aikansa kuluksi rakastunut kauniiseen porvaristyttöön ja varomattomuudessaan uskonut onnensa salaisuuden prinssi Eerikille. Tämä, joka oli ainainen lörpöttelijä, oli sisariensa läsnäollessa laskenut leikkiä herttuan pienestä harha-askeleesta ja saanut hänet takertumaan.
Sofian salamoiva katse oli ollut kylliksi ilmaisemaan herttualle hänen vastenmielisyytensä, ja siitä päivästä asti oli prinsessa hänelle kylmä ja vieras.
Tämä tapahtui vanhan kuninkaan vielä eläessä, ja Maunu herrasta oli käsittämätöntä, että hän voisi olla pahoillaan tuommoisesta pikkuseikasta.
Nyt piti kuitenkin hänen suosionsa jälleen voitettaman, ja se voisi ehkä helpoimmin käydä laatuun koettamalla karkoittaa ikävyyttä siinä yksitoikkoisessa elämässä, johon luostarimainen yksinäisyys hovisuojissa nyt pakotti nuoret prinsessat.
Turhaan herttua vaivasi ajatuskykyänsä keksiäkseen jotakin huvituskeinoa, joka ei loukkaisi niitä tapoja, joita niin suuren surun aikana oli noudattaminen; hän ei keksinyt sellaista.
Onneksi näytti useilla olevan sama ajatus, sillä italialainen valtiomies signor Bellini kääntyi eräänä päivänä herttuan puoleen kysyen, eikö olisi jotakin tehtävä prinsessain huvittamiseksi.
"Voitteko ehdottaa jotakin?" kysyi tämä.
"Musiikkia, esimerkiksi."
"Siihen kyllästyy."
"Mutta jos siihen yhdistettäisiin mystiikkiä."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Semmoisia näytäntöjä, joita luostareissa pannaan toimeen."
"Mutta eiväthän prinsessat voi ruveta nunniksi."
"Sentähden voivat näytännöt tulla vähän toisenlaisiksi."
"Minä pelkään, ettei sitä sallita."
"Ei kenenkään tarvitse tietää siitä."
"Luuletteko, että vieraita henkilöitä voi tulla linnaan hoviväen tietämättä?"
"Yksi tai kaksi riittää."
"Mitä he toimisivat?"
"Se riippuu sen henkilön mielenlaadusta, jota he tahtovat huvittaa."
"Kuka voi lukea naisen ajatukset?"
"Mystikko, teidän armonne."
"Onko teillä joku sellainen käytettävänänne?"
"On."
"Mitä kaikkea hän tarvitsee?"
"Ei muuta kuin semmoisen huoneen, jossa prinsessa toisinaan oleskelee yksin."
"Eikö kukaan saa olla saapuvilla?"
"Ensi istunnon jälkeen saa prinsessa itse määrätä siitä."
"Minä tahtoisin saada todistuksen hänen kyvystään."
"Tahtooko teidän armonne käydä luonani illalla?"
"Varsin mielelläni."
Kohteliaana otti isäntä herttuan vastaan hänen tullessaan ja vei hänet pieneen, pitkulaiseen huoneeseen, jonka ainoana kalustona oli mukava lepotuoli, sen vieressä pieni pöytä sekä pöydällä kannu ja pikari.
"Tätä viiniä täytyy juoda, jos tahtoo tulla oikealle tuulelle", sanoi italialainen.
"Ja jos minä kieltäydyn siitä?"
"Niin on mystikko joka tapauksessa täyttävä lupauksensa."
"Jäättekö te tänne?"
"En, minä menen heti." Italialainen otti lampun.
"Mitä, pitääkö minun jäädä pimeään."
"Onhan teidän armollanne sekä tikari että miekka, jos niitä tarvittaisiin", kuului ivallinen vastaus.
"Hassutuksia", jupisi herttua ja heittäytyi tuoliin.
Minuutti oli tuskin kulunut, kun hiljainen soitto alkoi; se tuntui olevan kaukana, mutta oli kuitenkin niin täyteläistä, että se sulautui mitä ihanimmiksi soinnuiksi. Herttua kuunteli ihastuneena; hän ei tiennyt, antoiko joku pikarin hänen käteensä vai tarttuiko hän siihen itse, mutta tulisempaa viiniä hän ei ollut koskaan maistanut, ja tietämättään hän sulki silmänsä sitä nauttiessaan.
Kun hän ne taas aukaisi, niin… oi ihmettä!… tuossa seisoi prinsessa Sofia, ihanana, loistavana… mutta hän vetäytyi pois, tai oikeammin, keveä pilvi varjosti hänet… Herttua tahtoi hypähtää pystyyn, mahdotonta, hän ei voinut nousta.
Taas hän tunsi täysinäisen pikarin kädessään, ja toistamiseen hän tyhjensi sen. Vasten hänen tahtoansa sulkeutuivat hänen silmänsä muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitten — tuossa seisoi prinsessa taas aivan lähellä; oikeassa kädessä oli Sofialla hänen kuvansa, jonka hän useita kuukausia sitten oli antanut hänelle. Hän katseli sitä surullisesti ja laski sen sitten pois; heti senjälkeen otti hän poveltaan pienen kuvan, peitti sen suuteloillaan ja kätki taas huolellisesti. Herttuan kuvan hän sitävastoin pani laatikkoon, ja herttua oli kuulevinaan hänen kuiskaavan:
"Ei koskaan! Ei koskaan!"
Katosiko kuva sitten, vai menikö hän muutamaksi silmänräpäykseksi tainnoksiin, sitä hän ei tiennyt.
Toinnuttuansa hän hypähti tuolilta ja riensi ulos.
Bellini tuli häntä vastaan etuhuoneessa.
"Missä, missä hän on?" huusi herttua.
"Kenestä teidän armonne puhuu?"
"Prinsessasta luonnollisesti!"
"Linnassa. Prinsessat eivät lähde huoneistaan", vastasi italialainen teeskennellen ihmetystä.
"Kynttilä, antakaa minulle kynttilä!"
Herttua tutki huoneen erittäin tarkoin, mutta ei ollut ovea, josta voisi päästä pois, ei kaappia, mihin piiloutua… hän koputti seiniä, tarkasti, oliko lattiassa luukkuja… kaikki turhaan.
"Loihtua", jupisi hän.
"Mystiikkiä, teidän armonne."
"Minä tahdon puhua sen miehen kanssa!"
Italialainen kumarsi syvään. "Tässä hän on, armollinen herra."
"Tekö, Bellini?"
"Minä olen ilmoittanut teidän armollenne, mitä en ilmaise kenellekään muulle."
"Te käännätte silmät?"
"En, vaan saatan henget toistensa yhteyteen."
"Tiedättekö, että olen nähnyt prinsessan?"
"En, enempää kuin sitäkään, kumpaista teidän armonne tarkoittaa."
Herttua seisoi kauan miettiväisenä. "Voitteko joka päivä valmistaa minulle tilaisuuden nähdä häntä?"
"Se riippuu hänen omista ajatuksistaan."
"Voinko minä näyttäytyä hänelle?"
"Voitte."
"Sellaisenako kuin itse tahdon?"
"Sellaisena kuin teidän sisimmät ajatuksenne ovat."
"Kirottua, eihän sisimpiä ajatuksia ilmaista."
"Onhan ymmärrettävää, että…"
"Onko siis olemassa keinoja?"
"On, mutta silloin tulee kuva himmeäksi."
"Se merkitsee vähemmän."
"Minä koetan, mutta siihen tarvitaan joka tapauksessa ennakkovalmistusta."
"Millaista?"
"Ei saa neljän kolmatta tunnin aikana ajatella muuta kuin tuota ainoaa."
"Minä alotan heti."
"Ensin täytyy teidän armonne laittaa minulle pääsy vapaaksi."
"Jonkun hovineitsyen avullako?"
"Jonkun avulla, joka voi olla vaiti."
"Siitä en mene takaukseen."
"Jos teidän armonne tahtoo luvata minulle suojeluksensa siinä tapauksessa, etten onnistuisi, niin koetan itse aukaista tieni."
"Millä tavalla?"
"En tiedä vielä, sattuma määrätköön."
"Tehkää niin, mutta ilmoittakaa minulle ajoissa."
"Olkaa siitä varma, mutta ei sanaakaan kellekään."
"Luottakaa minuun."
Herttua sanoi jäähyväisensä ja läksi, mutta tästä hetkestä alkaen hän ajatteli yhtämittaa, miten voisi tällaisia salateitä vaikuttaa prinsessaan. Jonkun päivän kuluttua hän tahtoi neuvotella asiasta italialaisen kanssa, mutta tämä oli kadonnut. Hän tiedusteli linnassa, mutta siellä ei ollut häntä näkynyt moneen päivään; hän jatkoi edelleen hiljaisuudessa tiedustelujaan, mutta turhaan. Muutamat sanoivat, että Bellini luultavasti oli matkustanut pois, toiset taas, että hän oli kotonansa sairaana, sillä hänen huoneestaan oli yöllä nähty valoa. Mutta vaikka herttua sekä lähetti sinne sananviejiä että kävi siellä itse, pysyi portti suljettuna, ja naapurit, joilta asiaa tiedusteltiin, vastailivat vältellen, mutta jos heitä oikein ahdistettiin, tunnustivat he kuulleensa sieltä omituista melua, niin että pahat henget siellä luultavasti olivat elämöimässä eikä kristittyjen ihmisten pitäisi koskaan astuman jalallaan hänen oviensa sisäpuolelle.
Herttua, oli aivan suunniltaan uteliaisuudesta, mutta ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.
Sillä välin oli italialainen suurella kekseliäisyydellä hankkinut itselleen tiedot olosuhteista linnassa ja käyttänyt niitä hyväkseen. Hän oli varustautunut kaikkia syytöksiä vastaan, siltä varalta, että mahdollisesti tulisi ilmi, ja toimi nyt yhtä salaisesti kuin rohkeastikin.
Cecilian vanha imettäjä, joka oli aivan epätoivoinen nuoren neitinsä lohduttomasta surusta eikä koskaan puhunut muusta, oli halukkaasti kuunnellut Bellinin vakuutuksia, että salaisten keinojen avulla voisi hankkia prinsessalle takaisin hänen entisen hilpeytensä.
Ilman suurempia vastustelemisia hän aukaisi pienen kamarin, missä Cecilia ennen oli usein oleskellut, ja siellä sai italialainen nyt tehdä valmistuksiansa.
Prinsessa Sofian ensimäinen hovineitsyt oli jo ennen suosinut vilkkaankiihkeää italialaistamme; täälläkin sai hän itselleen sopivan huoneen, tietysti mitä suurinta varovaisuutta noudattamalla.
Tämä tapahtui jo kaksi kuukautta kuningasvainajan kuoleman jälkeen, jolloin prinsessan ankaraan suruun oli jo ehtinyt sekaantua väsymyksen ja yksitoikkoisuuden tunnetta, mikä teki tämmöisen elämäntavan melkein sietämättömäksi. Kuningatar oli ainoa, jonka luona he saivat käydä, mutta hänen todellakin syvä surunsa vaikutti vain painostavasti nuoriin mieliin, ja tietämättänsäkin he kaipasivat vaihtelua ja huvitusta.
Eräänä iltana, kun imettäjä ojensi Cecilialle hänen iltajuomansa, sanoi hän mielistellen:
"Juokaa pohjaan, prinsessani, niin nukutte hyvin ja näette kauniita unia."
"En voi nukkua enkä tahdo uneksia", vastasi Cecilia. "En minä laskeu levolle."
"Tietysti te käytte levolle, lapsi kultaseni, mutta ei tuonne sänkykamariin, jossa niin monesti olette itkenyt itsenne näännyksiin, vaan tänne, tähän pieneen kamariin, jossa teidän tapanne oli laulaa ja soittaa autuaasti nukkuneelle isävainajallenne."
"Älä puhu semmoista, en minä voi itkeä enää tänään."
"Eihän teidän tarvitsekkaan, neitiseni. Kas niin, nyt sohvalle; jos ette nuku heti, voitte sitten mennä sänkykamariin."
"Enkö minä riisuudu?"
"Ei nyt heti… minä olen täällä etuhuoneessa, kun vain huudatte, olen heti täällä."
"Mitä tämä on, imettäjäni… sinussa on nyt jotakin salaperäistä… kuka on sinut houkutellut tällaiseen?"
"Älkää kysykö, minulle on sanottu, että te pitäisitte siitä, mutta en minä pakota teitä; jos prinsessa niin tahtoo, niin minä lopetan sen ennenkuin se alkaakaan."
"Ei, antaa olla… kuka se on?"
"Minä olen vannonut, etten ilmaise häntä."
"Ja sinäkö voisit vaieta? Mutta se on yhdentekevää, minä istun tähän… anna tänne juoma."
"Olen itse juonut samaa nestettä ja tiedän, että se ei ole vaarallista", vastasi imettäjä ojentaen hänelle pienen, sievästi koristellun hopeapikarin.
Cecilia maistoi siitä.
"No, lapseni, maistuuko pahalta?"
"Ei, päinvastoin; lähdetkö pois?"
"Minä jään etuhuoneeseen, mutta jos prinsessa tahtoo, niin teen vastoin kieltoa ja…"
"Ei, kyllä sinä saat mennä. Maljasi!" Hän tyhjensi pikarin ja lisäsi:"Ota kynttilä mukaasi, en minä pelkää ensinkään."
Imettäjä teki vanhasta tottumuksesta ristinmerkin, mutisiIsämeitänsä, otti kynttilän ja meni.
Cecilia ei tiennyt, oliko hän nukkunut. Hän oli kuullut suloista, ihmeellistä musiikkia, ja sitten… niin, sitten hän tiesi olevansa aivan valveilla; hän oli nähnyt, ensin epäselvästi, sitten aina selvemmin nuoruuden ensi lempensä esineen, nuoren Niilo Sturen.
Hän peitti silmänsä käsillään ja oli hämillään. Olo Vadstenassa ja silloiset tapaukset kuvastuivat elävästi hänen mieleensä. Kun hän taas nosti silmänsä, katsoi hän häntä suoraan silmiin, jotka surullisen vakavina olivat luotuina häneen. Prinsessa pani kätensä ristiin ja kuiskasi:
"Anna minulle, anteeksi, Niilo!"
Tämä hymyili ja aukaisi suunsa sanoaksensa jotakin.
"Tulenko sisään, prinsessa kultaseni?" kuului oven takaa.
"Ei, ei, mene tiehesi", kuului kiivas vastaus.
Mutta näky oli kadonnut, ja turhaan hän tuijotti pimeyteen, se ei palannut…
Taas oli pikari hänen kädessään, miten se tuli siihen, sitä hän ei tiennyt… se oli täynnäkin, hän tyhjensi sen siinä toivossa, että näky uudistuisi.
Hän nukkui suloisesti, mutta enää uneksimatta, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli aurinko jo korkealla ja vanha, uskollinen hoitajatar nojausi huolestuneena hänen vuoteensa yli.
"Sissa kultaseni, kuinka kauan olette nukkunut!"
Hämmästyneenä Cecilia nousi istumaan sohvaan.
"Enhän minä ole ollut riisuttunakaan", sanoi hän.
"Ette, mutta ensi yön makaatte oikein omassa hyvässä vuoteessanne."
"En suinkaan, minä makaan aina täällä, aina, aina, kuuletko!"
"Herra varjelkoon, miten te olette kiivas."
"Pane kello tänne pöydälle, niin minä soitan, jos haluan jotakin, sillä sinä et saa häiritä minua kesken ihanimpia unelmiani."
"Enkö minä saa tietää, mitä prinsessa on uneksinut?"
"Et, sitä et saa."
"Mutta jos minä arvaisin?"
"Sitä et voi!"
"Sepä olisi peijakasta!"
"Luulenpa, että sinä kiroilet!" Cecilia purskahti kaikuvaan nauruun.
"Onpa jo kauan siitä, kun olen kuullut semmoista ääntä, ja jos se on unelmieni vaikutusta, niin —"
"Voipa olla, muoriseni!"
"No, sittenpä pyrkii jotakin kielelleni."
"Mitä sitten?"
"Eräs nimi vain!"
"Varohan, ettei se herätä muistoja, jotka…"
"Minä olen vaiti kuin muuri."
"Kunhan vain muuri ei särkyisi."
"Siitä ei vaaraa, jos niin tarvitaan, neiti hyvä."
"Sinä olet aika hupsu; mutta sen tiedät nyt, että tahdon maata täällä joka yö."
"Yksinkö?"
"En tiedä aivan varmaan, olenko yksin", kuiskasi Cecilia punastuen.
"Ette ole aivan varma!… Mutta, hyvät enkelit… enhän minä voi uskoa, että…"
"Tyynnyhän toki, ainoastaan unelmani, suloiset ja rakkaat unelmani ovat kanssani."
"Uneksikaa mitä tahdotte, siunattu lapsoseni; unelmat ovat kuin virtaava vesi."
"Nyt olet tuhma, mene nyt tiehesi, minä tahdon uneksia taas."
Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkuin näyt palautuivat. Cecilia paloi halusta saada nähdä niitä toistamiseen.
* * * * *
Kustaa kuninkaan viimeisinä aikoina oli nuori ranskalainen nimeltä Jean Lecoeur otettu hoviin esilukijaksi ja kielenopettajaksi; hänellä oli harvinaisen hyvä lauluääni, ja hovin pienissä iltaseurusteluissa hän sai usein laulaa luutun säestyksellä.
Kun hän samalla oli erittäin kaunis nuori mies, mielistyivät kaikki naiset häneen ja nimittivät häntä keskenään hyväilynimelläMon coeur. [Le coeur = sydän. Mon coeur = sydämeni.]
Hovijuorut kertoivat, että prinsessa Sofia oli hyvin kiintynyt häneen, ja kuiskailtiin, että kun Lecoeur loi suuret, eloisat silmänsä prinsessaan, niin tämä punastui ja kääntyi äkkiä poispäin.
Kukaan ei voinut kuitenkaan sanoa, että prinsessa olisi koskaan keskustellut kahdenkesken nuoren Lecoeurin kanssa, ja hänen punastumiseensa kiinnitettiin sitä vähemmän huomiota, kun yleensä luultiin, että hänellä oli todellakin taipumusta Maunu herttuaan.
Alussa olikin asianlaita niin, tai hän luuli ainakin niin olevan, olihan herttua komea, nuori herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa; prinsessa kuunteli mielihyvällä hänen ikuisen lemmen vakuutuksiansa, ja joskaan hän ei vielä ollut antanut mitään varmaa lupausta, luuli herttua kuitenkin pian saavansa sen.
Tällä kannalla olivat asiat kuninkaan kuollessa; melkein samaan aikaan tai vähää ennen oli Sofia saanut tietää, että herttua oli salaisissa suhteissa erääseen porvaristyttöön Tukholmassa, ja tästä hän harmistui silmittömästi.
Kuningassuru oli muka luonnollinen syy vetäytyä pois seurustelusta hänen kanssaan.
Mutta niistä ajoista asti oli hänellä mielessään katkaista kaikki suhteet herttuaan.
Prinssi Juhana, jolle hän uskoi salaisuutensa, kielsi kyllä häntä sitä tekemästä. Se häväistysjuttu, jonka alaiseksi Cecilia joutui Vadstenassa, oli vielä tuoreessa muistissa, ja ken tietää, mitä Sofiasta sanottaisiin, jos hän nyt purkaisi jo yleisesti tunnetun liiton.
Jos herttua olikin rakastunut porvaristyttöön, mitä hänen tarvitsi huolia siitä; hänen arvoansa vain vahingoittaisi se, että hän oli ottanut korviinsa tuollaisia juoruja.
"Ole yhtä ystävällinen herttualle kuin ennenkin, se on minun neuvoni", sanoi prinssi.
Ja hänen nuori sisarensa noudatti neuvoa harmissaan ja vastahakoisesti, sillä hän ei uskaltanut muuta.
Eräänä päivänä sanoi Elisabet hänelle:
"Lecoeur on pyytänyt saada laulaa ja soittaa meille tänään, ja minä olen suostunut."
"Me emme ota ketään vastaan", väitti Sofia kiivaasti.
"Hän istuu tuolla salissa, ja meidän tarvitsee vain aukaista ovet kuullaksemme häntä."
"Ei, ei, se ei käy päinsä."
"Sinä voit mennä makuukamariin, minä tahdon kuulla häntä."
Lecoeur tuli. Hän oli harjoitellut Kustaa kuninkaan lempilauluja ja lauloi niitä nyt selvästi, sujuvasti ruotsiksi. Prinsessat hämmästyivät aluksi, mutta pian nousi ilo ja ihastus ylimmilleen. Itkien he vaipuivat toistensa syliin; soinnukkaat, surumieliset sävelet tunkeutuivat heidän sydämiinsä, saattoivat sinne uutta eloa ja uusia ajatuksia, toivat lohdutusta, sytyttivät toiveita.
Hetkisen kuluttua laulu vaikeni.
"Hän menee, minun täytyy kiittää häntä", sanoi Elisabet ja riensi huoneesta.
Sofia istui ja kuunteli sykkivin sydämin; hän ei voinut erottaa sanaakaan.
Elisabet palasi pian.
"Hän tulee taas tänne huomenna", huusi hän jo ovessa.
"Elisabet, miten sinä tohdit?"
"Pyysithän sitä itse, ja olisitpa nähnyt, miten iloiseksi hän tuli, kun sanoin, että sinä olit kuulemassa laulua."
"Sinun ei olisi pitänyt sanoa hänelle sitä."
"Mutta nyt se on tehty, ja kyllä sinä voit olla tulematta tänne huomenna."
Mutta Sofia tuli joka päivä. Hän kadehti sisartansa, joka sai puhutella ja kiittää häntä; hän halusi nähdä Lecoeuriä, mutta ei voinut rikkoa hovitapojen ankaria säädöksiä.
Silloin kertoi hänen hovineitsyensä eräänä päivänä suurena salaisuutena, että jos prinsessa tahtoisi tyhjentää pienen pullon, jonka hän antaa hänelle, hän saisi nähdä ajatuksensa ilmielävinä silmiensä edessä.
Sofia arveli, että se oli mahdotonta, mutta hänellä oli kyllä halua koettaa sitä.
Määrättyyn aikaan hän tyhjensi pullon.
Hän näki edessään Jean Lecoeurin, joka katseli häntä surusilmin.
Hän tukehutti huutonsa peläten, että näky häviäisi yhtä nopeaan.
Silloin hän huomasi pullon uudelleen olevan kädessänsä, ja melkein tietämättänsä hän vei sen huulilleen.
Lecoeurin katse tuli eloisammaksi, hän katsoi häntä rukoillen… hän näytti lähestyvän…
"Pois, pois," huudahti prinsessa kauhistuen.
Samassa näky hävisi.
Mutta kun hän seuraavana iltana taas kuuli Lecoeurin laulavan, syntyi hänessä mitä ankarin halu saada nähdä häntä, ja sentähden hän sanoi hovineitsyelleen, että tämä hankkisi useampia pulloja tuota ihmeellistä juomaa; siitä muka nukkui niin hyvästi.
Toisen kerran hän näki hänet. Lecoeur seisoi maalaustelineiden ääressä maalaamassa kuvaa,hänenkuvaansa… hän tunsi sen heti.
Taulu oli valmistumaisillaan; hänellä oli kirja kädessä, ja maalaaja polvistui suutelemaan sitä.
"Lecoeur!" kuiskasi hän.
Tämä kääntyi nopeasti. Sofia ei ollut koskaan nähnyt häntä niin iloisena; hän viittasi tauluun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tuo on minun!" ja sitten hän painoi sitä rintaansa vasten.
Mikä rohkeus… Sofia teki estävän liikkeen.
Silloin kävi hänen katseensa uhkamieliseksi, ja kiihkeästi hän painoi suudelman kuvan huulille.
Sofia huudahti.
Näky oli hävinnyt.
"En koskaan enää tahdo nähdä häntä."
Mutta seuraavana iltana hän taas kuunteli hänen lauluaan ja kadehtiElisabetia, joka sai nähdä hänet ja puhutella häntä.
Sen ajatuksen, että Lecoeur rohkeni rakastaa häntä, olisi luullut synnyttävän vihaa Sofiassa, mutta sen sijaan se täytti hänet ihastuksella ja ilolla, jota mitkään järjelliset syyt eivät voineet vähentää.
"Hän rakastaa minua!" ajatteli Sofia itsekseen. "Ja minä, minä, enköhän minäkin rakasta häntä."
Seuraavalla kerralla Sofia näki hänet lukemassa; Lecoeur katsoi häntä tuskan ilme kasvoillaan ja ikäänkuin työnsi luotaan hänen kuvansa ja jatkoi senjälkeen lukuaan.
Kumma kyllä, Sofia oli huomaavinaan laulussa aina senjälkeen samaa mielentilaa, missä hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hempeät, haaveilevat sävelet saivat sisimmät tunteet väräjämään; se oli alussa myötätuntoista osanottoa, mutta muuttui pian liekehtiväksi himoksi, joka pani miettimään keinoja, miten saisi tavata rakastettunsa, hovin saamatta siitä juorun aihetta.
Elisabet tuli hänelle avuksi.
Hän ehdotti, että he nyt jatkaisivat ranskankielen opintojansa; eihän heillä olisi siihen koskaan parempaa aikaa, ja olihan heidän autuaasti nukkuneen isänsä toivomus, että he kehittäisivät itseänsä tiedoissa.
Punastuen kääntyi Sofia hänestä pois.
"Sinä ehkä voisit sen tehdä, rakas sisko", sanoi hän. "Kysy kuninkaalta ja leskikuningattarelta."
Kumpainenkaan ei nähnyt siinä mitään pahaa, ja niin alkoivat luennot. Aluksi otti niihin osaa ainoastaan Elisabet.
Mutta Sofia oli läheisyydessä, hän kuunteli Lecoeurin sointuvaa ääntä ja halusi olla mukana.
Samaan aikaan sanoi hänen hovineitsyensä, ettei tuota ihmeellistä juomaa enää ollut useampia pulloja saatavissa, ja täten olivat siis häneltä kaikki näyt hävinneet.
Turhaan työskenteli mielikuvitus tuon rakkaan kuvan esiinloihtimisessa; se oli ja pysyi poissa.
"Lecoeur suree jotakin", kertoi Elisabet. "Tule mukaan, ehkä hän sanoo sen sinulle."
Juuri tätä Sofia sekä pelkäsi että toivoi. Sellainen tunnustus olisi ainaiseksi erottanut heidät toisistaan.
Ja kuitenkin, kuinka kovasti hän sitä halusikaan kuulla!
Kiusaus oli liian suuri; hän päätti itsekseen olla jääkylmä, mutta hänen halunsa paloi kuulemaan lemmen vakuutuksia, lemmen, jossa hän ei suinkaan ollut osattomana.
Niin hän eräänä päivänä seurasi Elisabetia luentohuoneeseen.
Lecoeur ei tiennyt tästä mitään; hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti.
Mutta sitten, kuinka kunnioittava ja huomaavainen hän olikaan!
Kun Sofia luki, tunsi hän, että opettajan silmät olivat kiintyneet häneen, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet milloinkaan; oli selvää, että ne välttivät toisiaan.
Elisabet oli se, joka piti keskustelua vireillä. Hän ehdotti, että lukutunteja jatkettaisiin joka aamupäivä kello 8—10 ja että Lecoeur joka ilta soittaisi ja laulaisi prinsessoille heidän neuloessaan.
Sofia ei tiennyt, kävisikö se laatuun, mutta sisaren vakuutukset, että kuningas ja leskikuningatar olivat antaneet myöntymyksensä, saivat hänetkin suostumaan.
Miten toisenlaisia olivatkaan luennot, kuin mitä Sofia oli kuvitellut!
Lecoeur ei unohtanut silmänräpäykseksikään velvollisuutensa vaatimaa kunnioitusta.
Hänen malttavaisuutensa rohkaisi Sofiaa. Tämä tahtoi pakottaa hänet ilmaisemaan tunteensa, tuli yhtäkkiä puheliaaksi ja häikäilemättömäksi, hänen kopea olemuksensa muuttui alentuvaksi tuttavallisuudeksi. Kun hänen käsiään paleli, pyysi hän hymyillen opettajan lämmittämään niitä omissaan.
Nämä kädet olivat kuumeenpolttavat, ja Sofia tunsi niiden vapisevan tarttuessaan hänen käsiinsä; hän näki värien vaihtelevan hänen poskillaan, ja kun hän kysymyksillään sai hänet katsomaan silmiinsä, näytti tuo silmäys anovan sääliä.
Itse ei Sofia tuosta suinkaan kärsinyt vähintä. Lecoeurin rakkaudesta hän oli varma; ehkäpä vain pelko siitä, että olisi pakko poistua ainaiseksi hänen silmäinsä edestä, sitoi hänen kielensä.
Pakottaakseen hänet tekemään tunnustuksensa voisi Sofia kyllä olla huolimatta arvostaan, mutta ensin hän tahtoi koettaa, olisiko muita keinoja.
Prinsessa Sofia oli ainoastaan 18-vuotias; hänen ainoa ystävänsä oli hänen tuskin 14-vuotias sisarensa Elisabet, mutta tälle hän eitahtonutuskoa salaisuuttansa, leskikuningattarelle hän eiuskaltanut, ja siten oli hän aivan yksin.
Hän tunsi hyvin veljiensä kevytmielisyyden; jo muutamia viikkoja isän kuoleman jälkeen oli kuningas Eerik aukaissut linnan portit rakastajattarilleen.
Tämän olisi luullut herättävän paheksumista, mutta päinvastoin kumartelivat hovin herrat ja naiset syvempään kuin ennen; nuori kuningas oli vapaamielinen herra, ja mitä hän oli tehnyt, sitä voivat hekin itsekukin kenenkään moittimatta tehdä.
Joskin Sofia alussa oli pitänyt Maunu herttuasta, oli mieltymys jo aikaa sitten mennyttä; nythän rakasti ensi kertaa, rakasti nuoren sydämensä koko lämmöllä, ja vaikkakin hänen järkensä väitti, että tämä rakkaus oli hulluutta, tuntui se hänestä kuitenkin kalliimmalta kuin koko hänen elämänsä. Vielä taisteli hän lemmenkiihkoansa vastaan, joka päivä päivältä tuli yhä valtavammaksi; muutamina päivinä näytti siltä, kuin Lecoeur olisi tehnyt tunnustuksensa, kun hänen silmäyksensä olivat kiihkeämmät ja äänensä hurmaavampi kuin tavallisesti, mutta toisinaan taas ei katse noussut lattiasta ja ääni oli melkein kuiskaava.
Oli hyvin luultavaa, että Lecoeur tiesi hänen ajatuksensa. Miksi hän ei siis tehnyt tunnustustansa?
Jotta hän voisi rauhassa puhua Sofian kanssa, täytyi saada Elisabet poistumaan. Mutta tämäkin tunsi näistä kokouksista viehätystä, uutta ja vaarallista.
Sofian kanssa hän ei puhunut kenestäkään muusta kuin Lecoeuristä; hänen nuori mielikuvituksensa oli kaikesta päättäen hyvin kiihkeässä toiminnassa, ja juuri tästä arkaluontoisesta asiasta Sofia päätti puhua Lecoeurin kanssa. Samalla hän, niin hän arveli, voisi ehkä luoda silmäyksen tämän omaan sydämeen ja poistaa juovan heidän väliltään; Lecoeurin täytyi tehdä tunnustuksensa, maksoi mitä maksoi.
"Minä tahdon puhua kanssanne kahdenkesken", kuiskasi hän Lecoeurille seuraavan lukutunnin alussa.
Tämä kumarsi mitään vastaamatta, mutta Sofia huomasi selvään, että hän lukutunnin aikana oli miettivämpi ja hiljaisempi kuin koskaan ennen.
Ollessaan lähdössä sanoi hän: "Neiti Elisabet, minulla on muutamia taiteellisessa suhteessa vähäpätöisiä tauluja, jotka mielelläni näyttäisin teille."
"Ovatko ne mukananne?" kysyi Elisabet vilkkaasti. "Ne ovat siihen liian suuria, ne ovat huoneessani läntisessä tornissa… Beata neitsyt tietää kyllä tien, mutta jättäkää hänet etuhuoneeseen, hän ei saa niitä nähdä."
"Minä tulen", huudahti hilpeä tyttö.
"Mutta sen täytyy kaiken tapahtua ikäänkuin teidän omasta alkuunpanostanne; avain riippuu naulassa oven pielessä, te aukaisette oven ja menette yksin sisään."
"Ettekö te ole kotona?"
"Sitä voitaisiin paheksua, mutta jos maltatte odottaa, niin voinhan minä yhtäkkiä tulla."
"Minä odotan", huudahti hän ja taputti tyytyväisenä käsiään. "Niin ihmeen hauskaa!"
"Mutta mihin aikaan?"
"Sen saatte te määrätä."
"Ehkäpä neiti Sofia tekisi sen?"
"Kello kahdeksan huomis-aamuna!" sanoi Sofia hätäisesti.
"Lukutunnilla!" huomautti Elisabet pettynein mielin.
"Minä olen poissa kello kahdeksan", sanoi Lecoeur, kumarsi ja katosi.
"Hän ei kutsunut sinua mukaan."
"Hän tiesi, etten minä olisi siihen suostunut."
"Minä kerron sitten sinulle kaikki!"
"Se sinun täytyy tehdä!"
"Etkö sinä pidä hänestä?"
"Pidän kyllä!"
"Minä pidän sanomattoman paljon!"
"Elisabet, sinä unohdat, kuka sinä olet ja mikä hän on", vastasiSofia epävarmasti.
"Eikö meidän autuas isävainajamme sanonut: ihminen kuin ihminen, ja hän on kauniin, mitä olen nähnyt."
Sofia sai töin-tuskin hänet vaikenemaan; asia oli pidettävä salassa kaikilta.
Sen huomasi Elisabetkin, mutta tuo hänen ensimäinen seikkailunsa oli koko päivän hänen ajatuksissaan.
Entä Sofia, mitä hän sanoisi Lecoeurille?… Miten alottaisi keskustelun ilmaisematta sydämensä ajatuksia, ja mihin asiat johtaisivat? Ehkäpä ikuiseen eroon… ah, hän ei voi, hän ei tahdo elää ilman häntä.
* * * * *
Kun Lecoeur jätti prinsessat, kiirehti hän pieneen vinttikamariinsa ja heittäytyi istumaan ankaran epätoivon vallassa.
"Minä en voi, se on mahdotonta", vaikeroi hän onnettomana, "parempi on paeta vaaraa".
Hän otti kiireesti esille vanhan kapsäkkinsä, joka oli nurkassa maalaustelineiden takana, ja heitti siihen muutamia vaatekappaleita, joita oli huiskin-haiskin tuoleilla ja penkeillä. Lukko oli rikki, sitä ei voinut sulkea, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä köyttä, sen hän kiersi kapsäkin ympäri, ja niin oli siitä suoriuduttu.
Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen; kaikkialla oli tauluja, selkäpuolet huoneeseen päin, siinä oli koko kuninkaallisen perheen muotokuvat, paitsi Sofian. Hän aukaisi nuttunsa ja otti esiin hänen kuvansa, jota kantoi povellaan.
"Kaikki muut jääkööt, sinä seuraat minua", kuiskasi hän painaen huulensa medaljonkiin. Hän piilotti sen uudelleen poveensa, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa sekä riensi nopeasti rappusia alas ja pois linnasta.
"Minne matka, ranskalainen!" kuului ääni häntä vastaan. Se oli Maunu herttua. Lecoeur kumarsi ja aikoi mennä.
Silloin tartuttiin väkevällä kädellä hänen olkapäähänsä ja herttua katsoi häneen terävästi.
"Minä toivon, että teidän sievoinen naamanne viehättää prinsessaa yhtä vähän kuin minuakin", sanoi hän. "Teidän armonne?"
"Ei ole teille ollenkaan suosiollinen; minulle on sanottu, että teidän pitäisi valvoa minun etujani prinsessa Sofian luona, eikä hän ole koskaan ollut minulle kylmempi kuin nyt."
"Siinä suhteessa voin minä hyvin vähän", vastasi Lecoeur vahvasti punastuen.
"Teillä onkin ehkä enemmän halua asettua minun tielleni. Mutta olkaa varuillanne; sen mehiläisen, joka aikoo pistää, lyön minä säälittä kuoliaaksi!"
Näin sanoen herttua jatkoi matkaansa linnaan. Lecoeur ohjasi hitain askelin ja pää kumarassa kulkunsa Pyhän Klaran kirkon seuduille, missä Bellini asui.
Tämän asunto oli melkein ruhtinaallinen, ja kuningas ja prinssit sekä etevimmät aatelistosta kävivät usein hänen luonansa.
Ne kestit, joita hän piti harvoille vierailleen, olivat herkulliset, ja hyvin halukkaasti niissä käytiin.
Yleensä hän ei ottanut ketään vastaan, mutta Lecoeur pääsi heti sisään.
Italialainen loikoili pienellä sohvalla kalliiseen itämaiseen yönuttuun kääriytyneenä. Päässään oli hänellä helmillä koristeltu lakki ja oikeassa kädessä kaksiosainen intialainen tupakkapiippu, josta hän silloin-tällöin puhalsi savupilven.
Huone oli melkein täynnä kevyttä, hyvältä tuoksuvaa savua.
Lecoeur pysähtyi hämillään.
"Tuletpa onnelliseen aikaan", sanoi italialainen. "Minä imen viisautta samasta lähteestä kuin muinaisajan suuret miehet. Neekeripalvelijani on tuonut Persiasta tätä kallisarvoista yrttiä, joka selvittää tulevaisuuden aivoituksia."
"Voivatko muutkin kuolevaiset saada sitä?" kysyi Lecoeur.
"Eivät, poikani, se on maailmalle salaisuus, suotu ainoastaan valituille."
"Minä en varmaankaan ole niiden joukossa!"
Hänen äänensä ilmaisi suurta alakuloisuutta.
Bellini katseli häntä tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä, ja hänen katseensa synkistyi.
"Miksi olet tullut tänne?"
"Sanomaan jäähyväisiä."
"Jäähyväisiä?" Hän nousi nopeasti.
"Minä en voi jäädä tänne!"
"Etvoi!" Ääni kaikui uhkaavana.
"Olkaa sääliväinen!"
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana italialaisen tuliset silmäykset polttavina koettivat tunkeutua uhrinsa läpi saadakseen selville sen salaisimmat ajatukset.
Lecoeur seisoi kalmankalpeana, voimattomana hänen edessään, kurjana työaseena, joka oli rohjennut ajatella omia toiveitaan… Pyöveli hymyili hänen sitä havaitsemattansa.
"Kenelle te kuulutte?" kysyi hän ankarasti.
"Pyhälle jesuiittaveljeskunnalle!"
"Mitä veljeskunta ennen kaikkea vaatii?"
"Sokeaa tottelevaisuutta!"
"Ja millä saa maksaa halunsa erota veljeskunnastamme?"
"Hengellään!"
"Miksi veljeskunta nimittää palvelijoitansa?"
"Ruumiiksi!"
"Minkätähden?"
"Sentähden että heidän täytyy kuolettaa kaikki omat ajatuksensa ja toiveensa", läähätti onneton.
"Ettekö tahdo sitä?" kysyttiin melkein ylenkatseellisesti.
"Tahdon kernaasti heittäytyä mihin kidutuksiin tahansa, ruumiilliset kärsimykset ehkä lieventäisivät sieluni tuskia, mutta en voi, en siedä nähdä hänen kärsivän."
Taas seurasi pitkähkö vaitiolo.
"Kuka teki teistä prinsessain opettajan?"
"Teidän ylhäisyytenne."
"Kuka on se, joka kujeillaan on aukaissut teille tien prinsessan sydämeen?"
Ranskalainen oli kahdenvaiheilla; vahva puna levisi hänen kalpeille kasvoilleen… "Hän oli jo ennen osoittanut minulle suopeutta, jota — jota —" Hän vaikeni äkkiä.
"Josta hovijuorut kyllä puhuivat", täydensi italialainen. "Juuri sentähden minä valitsin teidät; jos olisin valinnut jonkun toisen, olisi kieltenopettaja pian jäänyt syrjään."
"Totta on, että hänellä on ylpeä luonne."
"Joka minun tahtoni alaisena on taipunut naurettavaan lemmenkiihkoon; teidän täytyy käsittää, että tämä ei ole tapahtunut teidän tähtenne", lisäsi Bellini halveksivasti.
Lecoeurin pää painui syvälle kumaraan.
"Että minä selittelen teille näitä asioita, on jo suurempi suosio kuin te ansaitsette, mutta minä tahdon kiihottaa teidän intoanne antamalla teidän tietää, että olette kutsuttu täyttämään pyhiä tarkoituksia. Kustaa Vaasan poikien ja tyttärien täytyy kaikkien kääntyä ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan. Paavi tahtoo sitä, katolinen papisto ei sitä voi, mutta jesuiittaveljeskunta on sen tekevä palvelijainsa kautta.
"Sinulle poikani, on kirkko uskonut Sofian ja Elisabetin pelastamisen ja antanut meille molemmille siihen välikappaleita. Arvoltani korkeampana käsken minä sinua käyttämään juonia ja viisautta; älä koskaan unohda, että välikappaleet ovat hyvät, kun ne vievät päämaaliin. Heitä pois oma minuutesi, puhu ja toimi viisaan harkinnan mukaan, niin sinua odottaa ilo, josta sinulla ei ole käsitystäkään! Ole luja, että ansaitsisit päästä nauttimaan sitä."
Lecoeurin rinta kohoili, ja hänen katseensa hehkui… "Mitä minun pitää tekemän?" kysyi hän liikutettuna.
"Ripitä itsesi!"
Ja hän kertoi kovista kärsimyksistään, miten Sofia oli saattanut hänet kiusaukseen silmäyksillään ja sanoillaan, miten hän oli pannut kätensä hänen käsiinsä, ja kuinka hän oli tuntenut heikon kädenpuristuksen, vastaamatta siihen, mutta nyt heidän pitäisi ensi kerran kohdata toisensa kahdenkesken… Sofia tahtoi sitä… pelastusta ei ollut… sentähden pois, pois!
"Oletko sinä uskon sotilas etkä tiedä mitä sinun pitää tekemän!" huudahti italialainen. "Jokaista kieltäymystä seuraa voitto. Älä anna vietellä itseäsi pienintäkään askelta harhaan; lemmenkiihkonsa pakottamana hän on tekevä mitä sinä tahdot, totteleva pienintäkin viittausta."
"Minä tiedän, että hän on sen tekevä!" huudahti Lecoeur kiihkoisesti.
"Sinun tähtesi täytyy hänen osoittaa Maunu herttualle samaa suosiota ja taipumusta kuin ennenkin."
"Sitä hän ei koskaan tee."
"Hänen täytyy, ymmärrätkö."
"Onko minun pakottaminen hänet siihen ja voinko sitä?"
"Sinä voit sentähden, että sinun täytyy."
"Mutta hän inhoo herttuaa."
"Hänen täytyy tulla hänen puolisoksensa."
"Ei koskaan!" huudahti Lecoeur.
"Heti kun kruunausjuhlallisuudet ovat ohi, tulee häävalmistuksien alkaa."
"Ilman hänen suostumustansako?"
"Sinun täytyy saada hänet suostumaan, ja herttua saa olla sinulle kiitollinen onnestaan."
"Minä vihaan herttuaa!"
"Pyydä ennemmin hänen puoltolausettaan päästäksesi herttuattaren rippi-isäksi", sanoi italialainen hymyillen.
Mutta ennenkuin he erosivat, sanoi Bellini: "Muista, että minä olen siellä läsnä huomenna."
"Siellä läsnäkö?"
"Niin, näkymättömänä, ainakin hänelle."
* * * * *
Kun Lecoeur myöhemmin illalla palasi linnaan, olivat hänen ajatuksensa sellaisessa sekamelskassa, että hän vietti koko yönsä milloin hurjassa epätoivossa, milloin palavissa rukouksissa.
Kalpeana ja puku jokseenkin epäjärjestyksessä esiintyikin hän sentähden seuraavana päivänä prinsessan luona.
Mutta rakkaudella on oma logiikkansa.
Sofiaa ei tämä loukannut, hän tunsi sääliä ja osanottoa. Hänen oma pelkonsa väheni, kun hän näki Lecoeurin kärsimykset ja hänen häiriintyneen ulkomuotonsa.
"Tulkaa istumaan tänne", sanoi Sofia ja ojensi hänelle kätensä, jota hän tuskin kosketti.
"Te tahdotte puhua kanssani, prinsessa."
"Niin, Elisabetista. Mutta nyt tahdon ensin tietää, mikä teitä vaivaa… oletteko sairas?"
"Niinpä melkein luulen."
"Sitten teidän täytyy kysyä neuvoa yrtintuntijalta."
"Ei kukaan voi parantaa minua."
"Eikö kukaan?"
"Ei muu kuin kuolema."
Sofian sydän sykki ankarasti. "Kuolema!" toisti hän.
"Minä en pelkää sitä, joka lopettaa kaikki tuskat."
"Jean, luottakaa minuun."
"Oi, jospa te luottaisitte minuun!"
"Voitteko epäillä sitä?"
"Minä tiedän, ettette luota."
"Vaatikaa todistuksia, mitä tahansa."
Lecoeur ei rohjennut katsoa häneen, mutta hän tunsi itsessään hänen silmäyksensä. Sofia tarttui hänen oikeaan käsivarteensa.
"Ei nyt", sanoi Lecoeur, "meidänhän piti puhua prinsessa Elisabetista, joka… on ehkä heti täällä."
Sofia laski kätensä irti. "Eikö hän ole teistäkin muuttunut?"
"Oletteko tekin huomannut sen?"
"Hänessä on jotakin levottomuutta."
"Jumalan voima etsii häntä."
"Jumalan voimako?"
"Oi, jospa se myöskin koskisi teihin!"
"Minuun!"
"Antaisin kernaasti henkeni ja monta vuotta iankaikkisesta autuudestani, jos sama vastustamaton kaipuu vaikuttaisi teissä kuin tässäkin nuoressa sielussa."
"Mistä kaipauksesta te puhutte?" kysyi Sofia aivan ällistyneenä."Minä en ymmärrä teitä".
"Se johtuu siitä, ettette ymmärrä itseänne."
"Johdattakaa minua sitten."
"Tahdotteko seurata minun johdatustani?" kuiskasi hän.
"Tahdon."
"Tahdotteko totella minua?"
"Tahdon", vastasi Sofia nopeasti.
"Kaikessako?"
"Kaikessa!"
Lecoeur lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä."Kiitoksia!" hän sanoi.
"Nouskaa, Lecoeur!"
Hän nousi ja katsoi häntä leimuavin silmin. "Nyt hälvenee pimeys", huudahti hän, "ja valo säteilevässä kirkkaudessaan tunkeuu esiin!"
"Mitä tahdotte minusta?" kysyi Sofia vavisten.
"Ah, paljon, niin paljon, ettette voi sitä yhdellä kertaa käsittääkään, jumaloitu prinsessani!"
"Sanokaa, sanokaa!"
"Ei nyt, oppilaan täytyy valmistautua."
"Millä tavalla?"
"Rukouksella ja alttiiksiantaumisella."
"Alttiiksiantaumisella?"
"Niin, sille, jota sydän enimmän rakastaa."
"Minä en ymmärrä teitä."
"Siinä asemassa, johon nyt tulemme toistemme suhteen, täytyy meidän sinutella toisiamme."
"Sinutella!"
"Suostutteko siihen?"
"Kyllä, kun olemme kahden."
"Kun olemme kolmin, Elisabet on jo pitkällä."
"Pitemmälläkö kuin minä?"
"Älä kysy, odota vain."
"Kuinka kauan?"
"Se riippuu itsestäsi."
Sofian kiihko oli yltynyt korkeimmilleen; hän pani kätensä rinnalleen ja kysyi hätäisesti:
"Oi Lecoeur, sinä et tiedä, kuinka minä olen sinun vallassasi!"
Hän tiesi sen vallan hyvin, ja kaikki hänen tuskansa oli kuin pois puhallettu; Sofia oli hänen vallassaan, hän saisi viedä hänet mihin tahansa.
"Ole tyynenä, kallis ystäväni", sanoi hän lempeällä, hyväilevällä äänellään.
Samassa Elisabet syöksyi huoneeseen. "Te olitte täällä!" huudahti hän kiihkeästi. "Odottamassa teitä."
"Minäpä odotin, että te tulisitte."
"Minä pelkäsin teidän ankaraa arvosteluanne."
"Ettepä, sitä ette tehnyt! Tiedätkö, Sofia, hän on maalannut kaikkien meidän kuvamme — paitsi sinun, ainakaan ei sitä ollut muiden joukossa", lisäsi hän ja katsoi epäillen heitä molempia.
"Minä aion nyt vasta alottaa sitä", sanoi Lecoeur katsoen merkitsevästi Sofiaan.
Tämä kääntyi punastuen pois. "Olitko tyytyväinen omaasi?" kysyi hänElisabetilta.
"Hyvin tyytyväinen! Olenko minä todellakin niin kaunis?" sanoi hän keikaillen Lecoeurille.
"Te voitte tulla vielä paljon kauniimmaksi."
"Millä tavoin?"
"Kun olette saavuttanut kainouden suloisuuden."
"Nyt olette ilkeä minulle."
"Enkä, itsehän te sellainen olette."
Elisabet kääntyi nyreissään pois.
"Suokaa anteeksi, prinsessa", sanoi Lecoeur lempeästi, "minä olin väärässä enkä tahdo koskaan enää…"
"Mutta teidän täytyy", keskeytti Elisabet äkkiä, "minä tottelen teitä mieluummin kuin ketään muuta."
"Minä tiedän sen", sanoi Lecoeur hymyillen.
"Tiedätte sen?" Elisabet näytti aivan hämmästyneeltä. "Tiedättekö myös, mikä sen vaikuttaa?"
"Meidän sielumme ovat sopusoinnussa."
"Ovatko?… Mutta minähän olen prinsessa ja te tavallinen ihminen."
"Mitenkä sanoi herra isänne?"
"Ihminen kuin ihminen, niin, sehän on totta." Hän astui lähemmäksi Lecoeuria. "Tarkoitatteko, että meidän sielumme muka ovat yhtä korkealla?"
"Sen, joka johtaa toista, on korkeammalla."
"Toisin sanoen, että te…?"
"Ettekö sanonut, että kernaasti tottelette minua?"
"Sen sanon vieläkin kerran."
"Saanko koetella teitä?"
"Koetelkaa."
"Sinutelkaa minua."
"Sinutelkaa?" toisti Elisabet hämillään.
"Ja antakaa minulle sama oikeus."
"Saako hän sinutella sinua, Sofia?"
"Kyllä, kun olemme kolmisin", vastasi tämä.
"Siitä olette sopineet minun poissaollessani", sanoi hän ja katsoi taas heitä. "Mutta kyllä minä kaikessa tapauksessa suostun siihen. Sinä saat sinutella minua, mon coeur", sanoi hän ojentaen kätensä hänen suudeltavakseen.
Mutta Lecoeur vain kevyesti pudisti sitä.
"Ja nyt, rakkaat oppilaani, Sofia ja Elisabet, nyt syvennymme kaikessa hiljaisuudessa kenenkään sitä aavistamatta tutkimuksiimme, jotka aukaisevat teille uuden, tuntemattoman maailman. Minä tahdon, niin sanoakseni, antaa teille siivet nostaakseni teidät korkealle aineellisuuden yläpuolelle; mutta te ette ole heti siihen valmiit, siihen tarvitaan kärsivällisyyttä sekä ennen kaikkea tottelevaisuutta ja alttiiksiantaumista."
"Milloin alotamme?" kysyi Elisabet,
"Huomenna kello kahdeksan."
Kun Lecoeur tuli huoneeseensa, löysi hän pöydältä pienen, vahasinetillä suljetun pergamenttikäärön. Se sisälsi:
"Jatkakaa niinkuin olette alottanut, minä vartioitsen."
Närkästyksissään hän kohotti päätänsä, mutta kohta se painui taas nöyrästi kumaraan. "Hän on minun herrani ja mestarini."
Kuinka myrskyn tavoin hänen tunteensa riehuivatkaan; miten vahvaksi ja voimalliseksi hän tunsikaan itsensä, jo seuraavana hetkenä kuitenkin vaikeroidakseen itsekidutuksissa koettaessaan torjua luotansa kaikkia ylpeitä ja itsekkäitä ajatuksia.
Ensimäinen kirja, jonka Lecoeur valitsi esittääkseen, oli PyhänBirgittan elämänvaiheet.
Hehkuvin värein hän kuvaili hänen rakkauttaan nuoreen puolisoonsa, joka rakkaus sitten muka muuttui rakkaudeksi Vapahtajaan; mutta tämä rakkaus oli itse teossa jotenkin aistillista laatua ja teki sen tähden sitä suuremman vaikutuksen prinsessoihin.
Sitten seurasi toinen pyhimyskertomus toista, kaikki samansuuntaisia, mutta juuri sentähden ne olivat omiansa pitämään vireillä sitä innostusta, joka todellisuudessa oli menettänyt perustuksensa.
Hekumoiden nautti Lecoeur siitä vallasta, jonka oli saavuttanut oppilaittensa suhteen. He kuuluivat hänelle molemmat; hän saattoi johtaa heitä mihin itse tahtoi, hän oli heille kaikki kaikessa, ja häntä huvitti nähdä heidän mustasukkaisina pitävän silmällä toisiaan.
Bellinin ankarain käskyjen mukaan oli hän saanut Sofian osoittaumaan helläksi Maunu herttuata kohtaan.
Aluksi prinsessa kyllä kieltäytyi siitä kokonaan, mutta kun Lecoeur sanoi, että Sofia täten pakottaa heidät eroamaan toisistaan, niin tämä suostui.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Sofia ja Elisabet juhlallisesti lupasivat Lecoeurille kääntyä katoliseen uskoon; täten he vapauttaisivat isänsä sielun kiirastulen tuskista. Mutta itse juhlallinen kääntyminen oli lykättävä tuonnemmaksi, jotta se ei herättäisi pahastusta.
Lecoeur saattoi olla huoletta; hän tiesi, ettei hänen kumpainenkaan oppilaansa häntä petä.
Niin hyvin oli salaisuus säilynyt, ettei leskikuningattarella, kuninkaalla, prinsseillä eikä koko hovilla ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaista opetusta Lecoeur antoi prinsessoille.
Mutta näitä olikin harjoitettu sellaiseen teeskentelyyn, ettei kukaan olisi sitä heistä uskonut. Sofia käyttäytyi herttuata kohtaan yhtä ystävällisesti kuin ennenkin, kuunteli hänen "ikuisen uskollisuuden ja lemmen" vakuutuksiaan ja hänen puhuessaan avioliitosta käski hänen kääntyä kuninkaan puoleen.
Tämä onnellinen asiain käänne luettiin ranskalaisen ansioksi. Bellini antoi yleiselle mielipiteelle semmoisen suunnan, joka hänen tuumilleen paraiten sopi, ja kieliopinnot pidettiin viattomampana asiana maailmassa.
Tässä suhteessa ei Lecoeurillä ollut mitään pelättävää, mutta sittenkin hän tunsi olevansa pohjattomuuden partaalla; joka päivä seurustellen kahden ihastuttavan nuoren naisen kanssa, jotka molemmat rakastivat häntä kiihkoisesti, ja itse rakastuneena ainakin toiseen heistä, olisi hän monestikin menehtynyt lemmenkiihkoonsa, ellei hän näiden seurustelujen aikana toisinaan olisi nähnyt, aina tuntenut kahden terävän silmän tarkastavan itseään.
Epäilyksen hetkinä hän oli usein pyytänyt Belliniä suostumaan siihen, että hän saisi matkustaa pois.
"Kirkko tarvitsee teitä; te olette vain ruumis, jonka täytyy totella veljeskuntamme määräyksiä", vastasi tämä.
"Minä en kestä kauempaa."
"Teidän kärsivä muotonne on omansa herättämään helliä tunteita prinsessoissa ja edistämään toimienne menestystä. Muistakaa, että tottelemattomuutta seuraa rangaistus."
"Onko olemassa suurempaa rangaistusta kuin se, mitä minä jo kärsin?"
"On, ja se on se, että tulette näkemään toisen saavan teidän paikkanne."