Lecoeuriä vavisutti. "Toisen!" mutisi hän kalveten.
"Hupsu raukka, ettekö luule, että minä löytäisin seuraajan teille?"
Ranskalainen taisteli kovaa taistelua; aina silloin-tällöin hänen silmänsä kohtasivat Bellinin terävän, tutkivan katseen, ja joka kerta hän kääntyi poispäin. Lopulta hän heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti kiihkeästi:
"Antakaa minun taistella taistelu loppuun… Te tulette olemaan tyytyväinen palvelijaanne!"
"Ripittäkää itsenne!" kuului uhkaava ääni. "Tuo toinen voisi syrjäyttää minut."
"Mustasukkaisuutta siis?"
"He ovat mustasukkaisia toisilleen minun tähteni", änkytti hän punastuen.
"Entä teidän suunnitelmanne?"
Hänen päänsä painui syvään. "Ei minulla ole mitään sellaisia."
"Tutkikaa sydämenne syvyydet ja muistakaa, että valhe veljeskunnan mestarin edessä rangaistaan helvetin tuskilla." Lecoeur näytti jo tuntevan niitä, sillä hän kiemurteli kuin mato. Viimein hän sanoi: "Tulevaisuus on epävarma." Italialaisen katse synkistyi.
"Te tiedätte, että prinsessa Sofian häät ovat vietettävät kohta kruunauksen jälkeen."
"Sen tiedän."
"Mitä sanoo prinsessa siitä?"
"Hän itkee ja valittaa."
"Entä te?"
"Koen rohkaista häntä."
"Se on onnistunut paremmin kuin on odotettukaan. Millä keinoilla?"
"Olen luvannut tukea häntä koettelemuksissa."
"Seurata häntä hänen rippi-isänäänkö?"
"Niin."
"Mitä Elisabet sanoo siitä?"
"Hän ei tiedä siitä vielä."
"Te voitte siis vaihtaa ajatuksianne?"
"Niin, kirjeissä."
"Ehdotitteko te sitä?"
"En, hän pani kirjeen rukouskirjaan."
"Ja te vastasitte samoin?"
"Sen katsoin velvollisuudekseni."
"Aivan oikein. Kaikki, mikä voi edistää palvelemaanne asiaa, on teidän pyhä ja peruuttamaton velvollisuutenne."
"Hän menee naimisiin Maunu herttuan kanssa!" huudahti Lecoeur melkein riemuissaan. "Se on ehtona."
"Mutta ei ainoana."
"Mitä vielä lisäksi?"
"Tärkeintä on, että hän kääntyy ainoaan autuaaksitekevään uskoon."
"Entä sitten?"
"Sitten pidämme huolta prinsessa Elisabetista."
"Hän tahtoo seurata sisartansa."
"Ja te tulla heidän molempain rippi-isäksi, niinkö? Hupsu, miten rohkenette tehdä suunnitelmia omalta varaltanne?"
"Minä luulin… minä ajattelin…" änkytti ranskalainen.
"Teillä ei ole oikeutta toiseen eikä toiseen. Kuulkaa nyt meidän tahtoamme ja noudattakaa sitä. Pyhän veljeskuntamme suurmestari on jo määrännyt prinsessa Elisabetille puolison, ja teidän velvollisuutenne on vähitellen valmistaa häntä ottamaan tämä suosiollisesti vastaan."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Sitä en katso tarpeelliseksi vielä sanoa teille; hänen täytyy niin täydelleen olla teidän hengellisen valtanne alaisena, että hän umpisilmin suostuu puolisoon, jonka te määräätte hänelle."
"Onko se mahdollista?"
"Ettekö te ole minun vallassani?"
"Olen kyllä, mutta…"
"Ettekö käsitä, että vahvempi hallitsee ja ohjaa heikompaa mihin tahtoo. Siinä on jesuiittaveljeskunnan voima; ainoastaan lujatahtoisimmat voivat saada paikan sen neuvospöydän ääressä: Minä olen tahtonut opettaa teitä siihen toimeen, mutta se ei onnistune, sillä teidän himonne ovat teidän herranne, ja minä vaadin, että te olette himojenne herra."
"Mestari, sinä tulet tyytyväiseksi minuun, ja minä koetan ansaita kunnian, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa!" huudahti Lecoeur kiihkoisasti.
Bellini nosti hänet ylös ja syleili häntä.
"Muista, poikani, että veljeskuntamme ei kiellä palvelijaltaan mitään, kun se vain tapahtuu harkinnan mukaan ja lopuksi edistää harrastuksiamme."
"Se on toisin sanoen…?"
"Että toimenpiteet, jotka tavallisissa oloissa olisivat rikollisia, tulevat taivaalle mieluisiksi kirkon pyhien harrastuksien palveluksessa."
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!"
"Tästälähin saat olla itsenäinen toimissasi, minä en enää vartioitse sinua… mutta ajattele, että vaara ja vastuu tulevat sitä suuremmiksi."
Ranskalaisen posket hehkuivat, ja hänen silmänsä salamoivat. "Niin, niin", sanoi hän melkein uneksien.
"Yksi ainoa rohkea ja varomaton teko, joka ei onnistu ja siis voi vahingoittaa meitä, ja sinä häviät maailmastameidäntuomioistuimemme eteen asetettavaksi."
Lecoeur värisi. "Minä tahdon olla vahva", sanoi hän.
"Ennen kaikkea viisas", huomautti Bellini.
"Pois kaikki kurja heikkous! Minä en myy naissuosiosta enkä mistään muustakaan hinnasta sitä suuruutta, joka nyt kangastaa minulle."
"Aivan niin, sillä jos sen voitat, kuuluu sinulle kaikki muukin; viisaus hallitsee maailmaa."
* * * * *
Kokonaan toisenlaista menettelyä oli käytetty Cecilian suhteen. Hän oli nähnyt Niilo Sturen, joka toisinaan ojensi käsiään häntä kohden, toisinaan oli synkkä ja totinen.
Silloin hän heltyi kyyneliin ja rukoili rakastetulta kuvalta anteeksi mitä oli rikkonut… hän oli pettynyt, kun luuli rakastavansa kreivi Juhanaa, itse teossa oli hän ollut nuoruutensa lemmelle uskollinen, sen hän päätti sanoa hänelle, kun hän tulee takaisin… miksi, miksi hän viipyi niin kauan vieraassa maassa, kun Ceciliaa jäyti halu kohdata häntä?
Toisinaan hän taas oli vihoissaan siitä, ettei hän kirjoittanut hänelle. Tiesihän hän, miten hellästi hän oli rakastanut isäänsä; miksi hän ei siis ollut ensimäinen valittamaan hänen suurta suruansa?
Mutta mitään kirjeitä ei kuulunut. Sitävastoin tapahtui, usein, että hän milloin yöpöydältään, milloin rukouskirjansa välistä löysi pienen pergamenttiliuskan, jossa oli joko kirjoitettuna tai pisteltynä salaperäisiä sanoja, niinkuin esim. "uskollinen kuolemaan asti", tai "auringon säde voi tunkeutua jokaisen pilven läpi", "Cecilia, rakastettuni" j.n.e.
Vanha Gunilla oli liian puhelias voidakseen pitää salassa jotakin; oli siis selvää, että hän ei ollut kirjelmiä perille toimittanut. Hän näytti niin tyhmältä, kun häneltä kysyi niistä jotakin, että sitä nähdessä saattoi nauraa itsensä kuoliaaksi; mutta kuka oli sen tehnyt?… Tämän kysymyksen teki Cecilia itselleen parikymmentä kertaa päivässä; yöllä hän uneksi siitä, ja ehkäpä asialla olikin paras viehätyksensä juuri siinä, että arvoituksen ratkaisu tähän asti ei kaikista ponnistuksista huolimatta ollut onnistunut.
Cecilia ei epäillytkään, ettei Niilo Sture ollut salaisuuden alkujuurena; hän muka tahtoi tällä tavalla elää hänen ajatuksissaan ja muistossaan, kunnes kerran itse ilmestyisi pyytämään hänen rakkauttaan.
Se mielenkiihko, jossa hän eli, täytti hänen mielikuvituksensa kaikenmoisilla kuvitelmilla; hänen yksinäisyytensä oli yhtämittaista ikävöimistä ja lumousta, joka askel askeleelta vei häntä ammottavaan pohjattomuuteen.
* * * * *
Olemme jo ennen huomauttaneet, ettei leskikuningattarella ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen tytärpuolilleen tapahtui; niin ei kuitenkaan olisi ollut asianlaita, elleivät samat juonet, jotka heitä kietoivat verkkoihinsa, olisi uhanneet punoa pauloihinsa häntäkin.
Katariinan hovineitien joukossa oli nuori, tavattoman kaunis puolalainen. Hänen sanottiin olevan korkeaa sukuperää, mutta hänen isänsä, joka oli tahtonut jättää kaiken omaisuutensa ainoalle pojalleen, otti hänet mukaansa Ruotsiin, Vadstenaan, jossa piispa Haraldsson vihki hänet nunnaksi.
Tämä lienee ollutkin viimeinen nunnaksivihkiminen Ruotsissa.
Muutamia kuukausia senjälkeen kuningas lakkautti luostarin, nunnat saivat vapautensa.
Mutta tuo tuskin seitsentoistavuotias Romana oli yksin maailmassa ilman ystäviä ja omaisia.
Sattumalta sai kuningatar kuulla puhuttavan hänen avuttomasta tilastaan ja kutsui hänet luoksensa.
Romana tuli ja voitti kohta kaikkien sydämet.
Mitä suurimmalla kiitollisuudella hän hyväksyi tarjouksen, että hän jäisi hoviin kuningattaren koristeneulojattareksi.
Ollen alttiiksiantavainen ja koettaen olla Katariinan mieliksi voitti hän kuninkaan suosion, ja hänen sallittiin usein olla läsnä pienissä iltaseurusteluissa.
Eräänä päivänä Katariina tapasi hänet työnsä ääressä kyynelten vallassa.
Hämmästyneenä hän kysyi syytä siihen. Silloin Romana heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi, ettei häntä enää kutsuttaisi illatsuihin.
"Kuka on loukannut sinua?" tiedusteli kuningatar. "Prinssi Juhana."
"Minä arvasin sen."
Tyttö ojensi hänelle sievoisen kirjeen; se oli prinssiltä, mutta ilman nimimerkkiä.
Hän ilmoitti siinä Romanalle rakkautensa, pyysi häntä rakastajattareksensa sekä luetteli lopuksi kaikkia niitä etuuksia, joita hän saavuttaisi, jos suostuisi.
Vastenmielisyys ja närkästys kuvastuivat Katariinan kasvoilla hänen lukiessaan kirjettä; lopetettuaan lukemisen hän sanoi surullisena:
"Olisi oikein, että tämä kirje näytettäisiin kuninkaalle, mutta se tuottaisi hänelle surua saamatta aikaan pienintäkään parannusta prinssissä."
"En minä sitä pyydäkkään", vastasi tyttö. "Jotakin hyvitystä pitäisi sinun kuitenkin saada, mutta ainoa, mitä voin sinulle tarjota, on ystävyyteni, kunnioitukseni ja mieltymykseni."
"Minä olen vain tehnyt velvollisuuteni", nyyhkytti Romana.
"Kaikki eivät tee niin", vastasi kuningatar sulkien hänet syliinsä. "Tästälähin saat aina olla minun kanssani, ja minä luotan sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun."
Romana suuteli hänen käsiänsä ja lausui, että hänen hartain toivonsa oli saada elää ja oleskella kuningattaren kanssa.
Kuninkaan kuolintaudin aikana hän olikin Katariinalle suureksi avuksi ja lohdutukseksi, ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai ennen muita sen luottamuksen, että sai maata kuningattaren huoneessa.
Mutta nyt tapahtui Romanassa kummallinen muutos. Hän saattoi pitkät ajat istua ja tuijottaa samaan paikkaan, ja kun häntä puhuteltiin, hypähti hän ylös voiden tuskin tukahuttaa huudahdusta.
Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän ollut sairas, hän vain luuli, että hänen aikansa oli pian tullut, vakuuttaen samalla, ettei hän pelännyt kuolemaa.
Sillä välin hän kalpeni ja laihtui huomattavasti, kärsivä piirre ilmestyi hänen kuvankauniille kasvoilleen tehden hänet vielä viehättävämmäksi, ja Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.
Eräänä päivänä, kun hän pyysi ja kehotti häntä sanomaan, vaivasiko häntä joku suru, peitti tyttö kasvonsa käsillään ja puhkesi valtavaan itkuun.
Kuningatar kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja koetti vetää häntä luokseen.
Tytöltä pääsi tahtomattakin tuskanhuudahdus.
"Mikä sinua vaivaa?" virkahti Katariina kauhistuneena. "Teinkö sinulle pahaa?"
"Älkää kysykö minulta; minä en saa ilmaista mitään", änkytti tyttö vaikeroiden.
"Kuka sinua kieltää?"
"Valani."
"Kenelle annettu?"
"En uskalla sanoa."
"Sinä sanot sen, Romana, jos sinussa vielä on rakkautta minuun."
"Oi kuningattareni, se on juuri teidän tähtenne!"
"Minunko tähteni?"
"Teidän tähtenne tahtoisin kernaasti antaa henkeni."
"Kenelle vannoit valasi?"
"Vannoin… kuninkaalle."
"Kustaa kuninkaalleko?"
"Niin."
"Sitten käsken sinun puhua!" huudahti Katariina mielenliikutuksesta kalmankalpeana.
"Ainoastaan yhdellä ehdolla saan tehdä sen."
"Sano se heti."
"Että te, kuningatar, vannotte olevanne kenellekään ilmaisematta, mitä nyt aion teille sanoa."
"Sen vannon kuninkaani ja herrani muiston nimessä."
Tähystellen liitelivät Romanan silmäykset ympäri huonetta; hänen hengityksensä oli lyhyttä ja huohottavaa, kun hän kuiskasi: "Kolmantena yönä hänen kuolemansa jälkeen näin hänet ensi kerran."
"Onko Kustaa kuningas näyttäytynyt sinulle?" kysyi Katariina epäillen ja hämillään.
"On, toisin sanoen, minä näin hänet."
"Missä?"
"Kiirastulessa."
"Jalon kuninkaan täytyy niinkuin kaikkien ihmissielujen mennä sen kautta."
"Hän on siellä vielä."
"Mistä sen tiedät?"
"Minä näen hänet melkein joka yö."
"Sinä valehtelet!"
"Minä tiesin, ettette uskoisi minua… antakaa minun olla vaiti."
"Sinulla on siis vieläkin sanomista?"
"Älkää kysykö!" Tyttö vääntelihe ikäänkuin kovissa tuskissa.
"Minä olen vannonut, sinä olet siis velvollinen sanomaan minulle kaikki."
"Mitä tahdotte tietää?"
"Onko hän puhunut kanssasi?"
"Monta kertaa!"
"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa hänen puolestaan?"
"En uskalla!"
"Mikä sinua estää?"
"Pelkään saattavani teidät murheelliseksi."
"Eläessään hän uskoi minulle kaikki surunsa ja huolensa", virkkoi Katariina kyynelsilmin. "Jos hän nytvoiantaa tietoja itsestään, niin on kovaa, ettei hän tee sitä suoraan minulle; mutta suorastaan julma on se, joka tahtoo estää minua saamasta tietää, mitä tietoja ja tervehdyksiä hän lähettää."
Romana pani tuskallisesti kätensä ristiin. "Kuningattareni, puolisonne kärsii kadotettujen tuskia!"
"Se ei ole totta, sinä olet petturi!"
Katariina oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä vihastuneena, melkeinpä uhkaavana.
Mutta tyttörukka oli vaipunut penkille; suuret hikihelmet juoksivat pitkin hänen kalpeita poskiaan, ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä.
Kuningatar heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja sanoi hyvin kiihottuneena: "Romana, sielusi autuuden kautta vannotan sinua puhumaan totta… tunnusta, että petät minua… ehkäpä paraassa tarkoituksessa, mutta petät kuitenkin."
"Sieluni ikuisen autuuden kautta!" huudahti tyttö nostaen ylös kätensä hurjassa innostuksessa, "minä olen nähnyt Kustaa kuninkaan kärsivän kiirastulen tuskia, vaiva käy päivä päivältä vaikeammaksi ei ainoastaan sentähden, että hän itse on luopunut ainoasta autuaaksitekevästä uskosta, vaan tuhatkertaisesti sentähden, että hän on vetänyt mukanaan maansa ja kansansa samaan kadotuksen piinaan, jota hänen itse täytyy kärsiä viimeiseen päivään asti!"
Hän olisi ehkä jatkanut kauemminkin, mutta Katariina oli langennut lattialle ja mennyt tainnoksiin.
Romana säikähti. Hän ponnistihe päästäkseen kuningattarelle avuksi; silloin avautui salaovi ja Bellini tuli näkyviin.
"Hyvin, tyttäreni!" sanoi hän rohkaisten.
Hänet nähdessään tyttö kiirehti esiin ja lankesi hänen jalkoihinsa.
"Siunaa minua, isä!"
Hän nosti kätensä. "Minä näen marttyyrikruunun leijailevan pääsi päällä", sanoi hän.
"Sitten eivät kauheat kärsimykseni merkitse mitään", huudahti tyttö säteilevin silmin.
Bellini kumartui kuningatarta kohden. "Olisi hänelle parasta, että hän olisi kuollut", mutisi hän.
Mutta Romana ojensi suojellen käsivartensa hänen ylitsensä. "Salli minun pelastaa hänen kuolematon sielunsa", rukoili hän itsepintaisesti, "hän on ollut niin hyvä minulle."
"Älä herätä häntä", sanoi Bellini pitkähkön vaitiolon jälkeen, "pitkällinen pyörtymys vähentää hänen voimiansa ja tekee hänet alttiimmaksi sinun vaikutuksellesi…"
"Onko… onko minun edelleenkin…?" Tyttö katsoi rukoilevastiBelliniin.
"Valitse!" sanoi tämä ankaruudella, jossa ei ollut jälkeäkään sääliväisyydestä. "Sinun kärsimyksesi pitävät hänelle taivaan portit avoimina ja saavat tuon kovan sydämen lopulta sinun tähtesi säälimään itseään."
Romana pani kätensä ristiin rinnalleen. "Pitääkö minun kärsivällisesti kestää kaikkea?" kuiskasi hän.
Kuningatar liikahti.
"Ahdista häntä yhä ankarammin", muistutti italialainen ja katosi samaa tietä, jota oli tullutkin.
Kun Katariina taas toipui, työnsi hän Romanan luotansa; hän ei tahtonut enää kuulla mitään, mutta hän ei voinut karkoittaa mielestään niitä kauheita asioita, jotka hän oli kuullut, ja yksin se ajatuskin, että se mahdollisesti olisi totta, sai hänet melkein pois suunniltaan. Vala kahlehti hänen kieltänsä, muuten hän olisi puhunut asiasta Laurentiuksen kanssa, joka viime aikoina, etenkin kuninkaan kuoleman jälkeen, oli tullut hänen uskolliseksi ystäväkseen. Nyt täytyi hänen yksin taistella taistelunsa, voittaa tai joutua tappiolle sen mukaan, miten hänellä voimia riitti.
Usein, vieläpä joka päivä, oli kuningas puhunut hänen kanssaan hengellisistä asioista. Hän oli melkein aina ollut läsnä niissä keskusteluissa, joita Kustaalla oli näistä asioista milloin arkkipiispan, milloin taas rippi-isänsä ja muiden oppineiden kanssa.
Näissä neuvotteluissa Kustaa aina puolusti järjen oikeuksia; protestanttisuus oli tullut hänelle rakkaaksi erittäinkin juuri sentähden, että se ei kieltänyt vapaita tutkimuksia, teki Kristuksen uskonnon keskipisteeksi ja osoitti, että hänen rakkauteensa ja hänen oppiinsa perustui ihmiskunnan vapahdus ja autuus, ja että sen etsiminen ja saavuttaminen oli jokaisen oma asia.
Nämä vakavat totuudet olivat vaikuttaneet Katariina Stenbockiin; hänestä oli tullut ajatteleva kristitty ja nöyrä Herran palvelija.
Sentähden hän ei uskonut Romanaa; mutta oli hetkiä, jolloin hänen sielunsa oli täynnä epäilystä, hetkiä, jolloin hän, heltyneenä tytön kyynelistä ja rukouksista, kuunteli hänen puhettaan muutamia silmänräpäyksiä, mutta ainahan katui sitä jäljestäpäin.
Hänestä oli epäilys, ettei Kustaa ole Jumalan lapsi, samaa kuin ikuisen rakkauden olemassaolon epäileminen.
Ainoastaan sisällisen taistelun kautta pääsee selvyyteen, ja jo lapsuudessaan oli Katariina oppinut etsimään tuota tietä palavassa, luottavassa rukouksessa.
Monta kertaa, nähdessään hänet rukouksiin vaipuneena, Romana luuli kääntymisen olevan lähellä ja voittonsa varman, mutta kuningatar rukoili vapautusta kaikesta epäilyksestä, rukoili valoa ja voimaa.
Ja valo tuli, tuli niinkuin tavallisesti, mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja ilman yliluonnollisuutta.
Muuan palvelijattarista kertoi hänelle eräänä päivänä, että neitsyt Romana kärsi kauheata kidutusta; hän oli sattumalta nähnyt hänen paljaan kaulansa ja sanoi, että se näytti kokonaan hienojen neulojen pistelemältä.
Katariina, joka useita päiviä oli kieltänyt häntä näyttäytymästä, rupesi heti epäilemään ja kutsutti hänet luokseen.
Hän kauhistui nähdessään sen muutoksen, joka oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa; tyttörukka oli vain varjo entisestään.
Ystävällisin, säälivin sanoin koki Katariina voittaa hänen luottamuksensa, mutta rukoukset ja kyyneleet olivat hänen ainoa vastauksensa. Kärsimyksensä hän tahtoi kernaasti kestää, jos vain sillä pelastaisi kuningattaren sielun.
"Antaudutko sinä kidutuksiin vaikuttaaksesi minuun?" huudahtiKatariina.
"Minä tarkoitan henkistä kärsimistä!" väitti Romana säikähdyksissään.
"Paljasta kaulasi!" käski kuningatar.
Sitä hän ei tahtonut tehdä.
"Tottele, tai näet minut viimeisen kerran!"
Vastenmielisesti hän teki sen.
Katariina kirkaisi kauhusta. "Herra Jumala, mitä tämä on." hän huudahti nähdessään miten Romanan kaula ja käsivarret olivat raadellut.
"Se on ainoastaan pieni katumuskidutus tekemieni syntien tähden", vastasi Romana ja tahtoi rientää pois.
Mutta kuningatar käski hänen riisua vieläkin enemmän yltään nähdäkseen miten kauas haavoja ulottui.
Kaikki vastustukset, rukoukset ja kyyneleet olivat turhat, Romanan täytyi totella.
Se oli kauhistuttava näky; koko hänen hento ruumiinsa oli kuin yhtenä ainoana avoimena haavana, josta tihkui lukemattomia pieniä veripisaroita.
"Mikä on tämän saanut aikaan?" kysyi Katariina liikutettuna ja kosketti hiljaa hänen veristä olkaansa.
Samassa hän tunsi hienoja neulan pistoksia kädessään, löysipä siihen pian syynkin.
Romanalla oli lähinnä ihoaan hienosta silkistä kudottu vaatekappale, mutta sen jokaiseen silmukseen oli taidokkaasti kiinnitetty hienonhieno neulankärki, ja tuhansittain tunkeutui semmoisia kärkiä samalla kertaa ruumiiseen ihon läpi.
"Ota pois kidutuslaitos", käski Katariina liikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Minä olen vannonut kantavani sitä", vastasi Romana. "Minä en uskalla… minä en voi…"
"Sitten saavat palvelijattareni auttaa sinua."
"Ei, ei!" Ja hän riisti sen yltänsä tietämättänsäkin huoaten helpotuksesta.
"Anna se minulle", käski Katariina ankarasti, "minä ostan sen sinulta."
Romana ei uskaltanut kieltää, mutta sekä pitkälliset tuskat että ehkä vielä enemmän tieto siitä, ettei ollut onnistunut ponnistuksissaan ja ettei mikään pyhimyskunnia tullut hänen osakseen, vaikuttivat niin valtavasti hänen jo ennenkin kovassa jännityksessä olleeseen mielentilaansa, että hän voimattomana vaipui kuningattaren jalkoihin.
Katariina piti hänestä hellää huolta; hän käski kääriä hänet öljykankaisiin, ja paikalle kutsuttu lääkäri määräsi parantavia voiteita. Monta päivää Romana horjui elämän ja kuoleman välillä, mutta vihdoin näytti nuoruuden voima pääsevän voitolle; haavat alkoivat parantua, ja tajunta palasi päivä päivältä enemmän.
Eräänä iltana, kun kuningatar istui hänen vuoteensa ääressä ja tapansa mukaan luki hänelle muutamia Lutherin virsiä, tarttui Romana hänen käteensä ja suuteli sitä monta kertaa katkerasti itkien.
"Te olette ollut ylen hyvä minulle, armollinen kuningatar", sanoi hän. "En tiedä, teenkö väärin mutta omatuntoni kehottaa minua täydellä vilpittömyydellä tunnustamaan teille kaikki."
"Jos sen teet, Romana", vastasi tämä, "niin tahdon kaksinkertaisesti antaa sinulle takaisin ystävyyteni ja luottamukseni, sillä olen varma siitä, ettet sinä koskaan enää petä lupauksiasi."
"Teidän rakkautenne ja anteeksiantavaisuutenne ovat voittaneet minut.Ensiksi pitää minun sanoman, että olen tähän asti ollut katolinen."
"Sen olen jo kauan huomannut; onko vakaumuksesi nyt muuttunut?"
"On, minä tahdon tulla Kustaa kuninkaan ja teidän taivaaseenne, muuten ei minulla koskaan ole anteeksiantamusta."
"Romana, minä ymmärrän sinut ilman pitempiä selityksiä, mutta voinet kuvailla mielessäsi, kuinka suurta iloa semmoinen tunnustus minulle tuottaisi."
"Minä olen kirkkomme luopio, ja se tuomitsee minut ikuiseen kadotukseen", valitti Romana. "Teidän uskontonne sitävastoin tarjoaa minulle sovituksen ja anteeksiannon; onko siis ihme, että tahdon kuulua siihen."
Mutta samassa hän kalpeni ja vetäytyi mitä suurimman kauhun eleillä niin lähelle kuningatarta kuin suinkin.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi tämä.
Hän aukaisi huulensa, mutta hänen suustansa ei tullut sanaakaan; rukoillen hän katsoi kuningatarta.
Lempein, lohdullisin sanoin koetti Katariina tyynnyttää häntä ja onnistuikin siinä lopulta.
Romana pelkäsi nähtävästi nukkumista, ja jos hän muutamaksi silmänräpäykseksi nukahtikin, havahtui hän äkkiä, katsoi pelokkaana ympärilleen ja kuiskasi tuskaisena:
"Älkää menkö pois luotani!"
Lopulta sai väsymys vallan ja hän nukkui raskaasti.
Heti senjälkeen astui eräs palvelijatar sisään.
Maunu herttua aikoi lähteä Vadstenaan ja pyysi saada sanoa jäähyväiset kuningattarelle.
Romana nukkui levollisesti; eihän siis voinut olla mitenkään vaarallista jättää hänet.
Palvelijatar sai käskyn useat kerrat yön kuluessa käydä hänen luonansa, ja Katariina meni ottamaan vastaan poikapuoltansa.
Mutta seuraavana aamuna hyökkäsivät palvelijattaret kalmankalpeina hänen luoksensa.
Romana oli kuollut!
He olivat yöllä useita kertoja käyneet hänen luonaan, mutta aina luulleet, että hän nukkui.
Katariina kiiruhti hänen luokseen.
Ei hänen asentonsa eikä muotonsa olleet muuttuneet; hän makasi siinä levollisena ja hiljaa, melkein hymyillen.
Katariinan kyyneleet juoksivat virtana. Jos Romana ei olisi jäänyt yksin, olisi hän ehkä vielä elänyt.
Paikalle kutsuttu lääkäri ei voinut selittää syytä hänen äkilliseen kuolemaansa. Ainoa, johon hänen huomionsa kiintyi, oli pieni sinelmä kurkussa; hän oli ehkä tullut tukehutetuksi, mutta ei ollut luultavaa, että hän olisi sen itse tehnyt, eikä kuitenkaan ollut mitään todennäköisyyttä, että joku vieras henkilö olisi ollut hänen luonansa.
"Minä olen hyvin ajatellut sitä", sanoi Katariina, "että se kauhu, joka hänet niin äkkiarvaamatta valtasi, olisi aiheutunut jostakin näystä."
"Silloinhan teidän armonne olisi myöskin nähnyt sen", väitti lääkäri.
"Minä olin niin kokonaan kiintynyt katsomaan häneen, ettei juolahtanut mieleeni kääntyä, vaikka muistan kuulleeni hiljaista kahinaa."
"Se voisi selvittää tätä asiaa paljon."
"Täällä on ehkä salaovia, kaikki seinät tarkastettakoon… Romana oli ensimäinen uhri, kukaties tulee sama kohtalo useiden osaksi."
Lääkäri sitoutui noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa, ja hänen sekä kuningattaren valvonnan alaisena toimitti luotettava henkilö tarkastuksen.
Silloin havaittiin, että joka huoneeseen oli varattu pieni salaovi, niin taidokkaasti seinään sovitettu, että vain sattumalta ensimäinen löydettiin, jonka jälkeen toiset sitten oli jo helpompi huomata. Kaikki käytävät päättyivät suureen romukamariin, jossa säilytettiin vanhoja aseita.
Mutta siellä huomattiin lisäksi itse seinässä pieni puhetorvi joka oven vieressä.
Sieltä saattoi siis kuulla kaikki linnan huoneissa tapahtuvat keskustelut.
Mitä oli tässä nyt tehtävä?
Katariina ei uskaltanut ilmoittaa asiaa kuninkaalle; ei kukaan voinut tietää, miltä kannalta hän sen ottaisi. Hän uskoi sentähden salaisuuden isälleen.
Tämä otti asioista tarkan selvän.
"Me seisomme tässä mehiläispesän suulla", sanoi hän. "Jos työnnämme kätemme sinne, saamme pistoksia. On parasta, että suljemme käytävän; mehiläiset hankkivat kyllä pian itselleen toisen, mutta me olemme ainakin hetkisen rauhassa heiltä."
Ja vanha Stenbock oli itsekin apuna laahaamassa aseita ja vanhoja varustuksia oven eteen, enemmän kuin miehen korkeuteen tämän nojalle.
Lääkäri pyysi saada jäädä alas nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo teki.
"Ei, ei", sanoi Stenbock, "kiittäkää Jumalaa, että ensimäisenä pääsette pois, ja koettakaa vastaisuudessa kynsin hampain päästä pelastumaan ainoan autuaaksitekevän kirkon uskollisten palvelijain käsiin."
Hän kehotti noudattamaan ankaraa vaitioloa ja kun hän sitten jäi kahdenkesken Katariinan kanssa, pyysi hän häntä heti kruunauksen jälkeen muuttamaan linnasta.
"Ei, isäni", vastasi nuori, rohkea nainen, "huonosti sopisi teidän tyttärellenne ja kuningas Kustaan puolisolle arkana pelkurina vetäytyä pois niistä velvollisuuksista, jotka hänen vielä on täytettävä."
"Mitä yhteyttä on sinulla ja koko kuninkaallisella perheellä?Kateutta, ei mitään muuta heidän puoleltaan, mikäli minä tiedän."
"Se ei ole kaikki heidän vikansa; koko tänä aikana olemme eläneet jokainen itseksemme… Romana on liiaksi ollut minun ajatuksissani, mutta nyt tulee olemaan toisin. Niinkuin ennenkin kokoan minä iltasin hovin ympärilleni… sen paras kaunistus on poissa, mutta minä tiedän kaikessa tapauksessa, että se on hänen tahtonsa mukaan, ja minä tahdon usein puhua prinsessain kanssa hänestä; ehkäpä he huomaavat, etten tahdo olla muuta kuin heidän ystävänsä."
"Tee niinkuin tahdot!"
Kyllä vanha Stenbock sillä hetkellä tunsi, että kuningattaren nimi oli pieni korvaus siitä perheonnesta, jonka suhteen hänen rakastetuin tyttärensä oli erehtynyt.
Mutta ylpeä hän voi olla tyttärestään; miten olikaan hän pienestä tytöstä, jolla ei ollut omaa tahtoa, varttunut vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, joka näki ympäröivät vaarat väistämättä niitä.
"On selvää, että hän tulee Margareettaan", sanoi hän itsekseen.
Sillä välin oli Romana haudattu kaikessa hiljaisuudessa katolisen kirkkokäsikirjan mukaan; eräs puolalainen lähetti vaati sitä, ja kuningatar suostui heti.
"Ruumis se vain haudataan", sanoi hän; "sielu menee Jumalansa luo."
4.
Tällä miehellä on ollut liian huomattava osansa Ruotsin historiassa, niin ettemme voi jättää häntä sen kuninkaan varjoon, jonka pahana henkenä hän oli.
On totta, vaikka sitä ei ole täysin todistettu, että korkeassa asemassa olevilla heikkoluonteisilla henkilöillä aina on palvelijoita, jotka harjoittavat aivan samoja paheita kuin he itsekin, mutta jotka alusta pitäen menevät tässä askeleen pitemmälle kuin herransa ja siten askel askeleelta vievät heitä eteenpäin kadotuksen tiellä.
"Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, millainen sinä olet", kuuluu vanha sananlasku. Eerikin heikko ja herkkä luonne oli altis ympäristönsä vaikutuksille; tämä muistutti hänelle yhtämittaa, että hän oli isänsä ja äitipuolensa vihaama, ja jos joku oli toista mielipidettä, joutui hän heti epäluulon alaiseksi ja toimitettiin pois.
Nuori Eerik ruhtinas piti enimmän siitä, että hänen ympärillään oli imartelijoita ja ihailijoita. Ovela ja juonikas hovimies Niilo Gyllenstjerna oli jonkun ajan hänen suosiossaan. Ei kenenkään kieli ollut niin terävä ja pureva kuin hänen kun oli epämieluinen henkilö kysymyksessä, eikä kenenkään huulilta tulvinut mesimakeata imartelua mm sujuvasti kuin hänen kun kuningas Eerik oli kysymyksessä.
Mutta Gyllenstjerna oli ylimys, ja Eerik piti enemmän halpasukuisesta, joka sai olla kaikesta kiitollinen hänelle. Edellisten joukossa oli monta yhtä korkeasukuista kuin hän itsekin ja tästä huomautettiin häntä monta kertaa, joskaan ei suoraan, niin kuitenkin viittauksilla ja silmäyksillä; alhaissäätyiset näkivät hänessä jumalansa, kaikkensa, ja juuri sitä hän tahtoikin.
Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika!
Myöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana olevankaan, mutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.
Eerikin hyvä enkeli peitti kasvonsa ja pakeni samalla hetkellä, kun hän ojensi kätensä pahalle; kaikki varoitukset vuosien kuluessa synnyttivät hänessä vain tuskaa, vieläpä epätoivoakin, mutta parannusta ei niistä koskaan lähtenyt. Eräs Pietari-niminen pappi Salassa oli kohta sen jälkeen kuin uskonpuhdistus tuotiin Ruotsiin, mennyt naimisiin jalkavaimonsa kanssa. Tällä, jota myöhemmin pidettiin noita-akkana ja velhona, lienee nuoruudessaan ollut ominaisuuksia, jotka oikeuttivat tällaisiin nimityksiin, niistä perinnöllisistä taipumuksista päättäen, joita hänestä siirtyi lapsiin.
Näistä oli Yrjö vanhin ja erityisesti äidin suosikki.
Äidistään hän ehkä olikin imenyt sammumattoman vihansa kaikkiin, jotka olivat häntä korkeammalla; häneltä hän oli oppinut ovelan käytöstavan, joka voi mukautua minkälaisiin olosuhteisiin tahansa, mutta joka osaa ottaa tilaisuudesta vaarin ja näyttäytyä oikeassa valossaan, kun asianhaarat sen myöntävät.
Lahjakkaana, käsityskykyisenä ja tavattoman hyväpäisenä halusi poika saada oppia, eikä äiti hävennyt käydä kerjäämässä varoja siihen juuri korkeammalta aatelistolta, jota hän sydämessään halveksi ja ylenkatsoi.
Nuori Yrjö lähetettiin Wittenbergiin, jossa hänen suuri ahkeruutensa ja nöyrä käytöksensä herättivät sekä opettajien että toverien huomiota.
Hänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi niissä kieltäymyksissä, joihin hän antautui. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa elämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan ollut tarkkaavaisempi luennoilla.
Sekä luterilaiset että katoliset elivät siinä toivossa, että hän kuului heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän tyytyi vain olemaan kuuntelijana.
Hyvillä todistuksilla hän palasi kotiin ja sai kohta paikan hovissa.
Hänen terävä silmänsä huomasi heti, että Kustaa kuninkaan aurinko oli laskemassa ja että tulevaisuus oli hänen seuraajansa, prinssi Eerikin.
Mutta voittaakseen hänet puolelleen täytyi käyttää toista menettelytapaa; hän tuli nyt hävyttömäksi.
Aluksi hän kuiskaili hänelle purevia huomautuksiaan, tavallisesti arvokkaimmista miehistä kuninkaan ympäristössä, ja kun tämä otettiin vastaan nauraen ja mielihyvällä, rupesi hän äänekkäämmin lausumaan törkeitä pistopuheitaan.
Hän saavutti tarkoituksensa ja tuli karkoitetuksi hovista.
Mutta vähää ennen oli prinssi Eerik asettunut Kalmariin, ja siellä hänet otettiin avosylin vastaan.
Kahta intohimoisempaa ja hillittömämpää ihmistä on harvoin sattunut yhteen. Pian he kilpailivat siitä, kumpi voittaisi toisen hurjasteluissa, vakuuttavat aikakirjat, jotka kertovat, että katkotut käsivarret ja jalat, puhkaistut silmät ja julmat rangaistukset pienimmistäkin hairahduksista, joita palvelijat ja käskyläiset olivat tehneet, olivat jokapäiväisenä leipänä "varakuninkaan hovissa" Kalmarissa.
Kunnialliset naiset pakenivat kauhistuneina nähdessään hoviherroja, ja usein pantiin kaduilla toimeen oikeita ajometsästyksiä naisten pyydystämiseksi.
Eräällä sellaisella matkalla joutui Yrjö Pietarinpoika nuoren, solakan ja erittäin kauniin tytön houkuttelemana sivukadulle, missä hän ei koskaan ollut käynyt. Erään suuren talon pihalla hän sai tytön kiinni, mutta samassa hän sai niin voimakkaan korvapuustin, että sitä aavistamatta keikahti kumoon.
Ajatuksen nopeudella tyttö syöksyi hänen päällensä ja tempasi hänen miekkansa tupesta, ennenkuin hän edes ehti tehdä vastarintaa; hänen kimakat huutonsa olivat koonneet väkeä paikalle, ja ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt toipua saamastaan iskusta, oli koko joukko valkopukuisia olentoja hyökännyt hänen kimppuunsa pitäen nyt hoilaten ja kirkuen kiinni hänen käsistään ja jaloistaan.
"Kas niin, pojat", huudahti naissankarimme miekkaa heiluttaen, "minä menen edellä, seuratkaa minua linnaan, prinssi saa takaisin kultapoikansa oikeana jauhosäkkinä!"
Kaikuva nauru osoitti, että ehdotus hyväksyttiin, ja Yrjö tunsi nousevansa maasta voimatta tehdä pienintäkään vastarintaa.
Ei mikään ase ole terävämpi kuin iva, ja Yrjö tahtoi mieluummin kuolla kuin joutua sen esineeksi.
"Pysähtykää!" huusi hän vimmoissaan. "Mitä vaaditte, kun laskette minut vapaaksi?"
Kantajat pysähtyivät, ja tyttö kääntyi häneen.
"Sitokaa vanki!" käski hän.
He näyttivät olevan valmiit kaikkeen; köyttä oli heti saatavissa, ja hänen käsivartensa ja jalkansa sidottiin jotensakin säälimättömästi.
"Kiristäkää tiukkaan", lisäsi tyttö.
Hänet laskettiin maan, ja siinä hän makasi voimatta liikuttaa kättä tai jalkaa.
Tyttö läheni häntä ja tirkisti häntä silmiin lausuen:
"Mitäpä tarjoat?"
Yrjö oli jo ennen ihastunut tytön kauneuteen ja reippaaseen olentoon.Juuri sellaisen naisen hän tahtoi saada, ja hän vastasikin:
"Itseni!"
"Enempää ei voi pyytää", vastasi tyttö naurahtaen vähän hämillään."Viekää hänet isäni luo!"
Vanki vietiin enemmän kantamalla kuin taluttamalla ensiksi suuren leipomon ja sitten muutamien pienempien kamarien lävitse suureen vierashuoneeseen, jossa kaikki osoitti, että oltiin rikkaan porvarin talossa.
Siellä hänet laskettiin alas, ja rengit poistuivat tytön viittauksesta.
"Pysähtykää ulkopuolelle", huusi hän käskevästi heidän jälkeensä.
Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi Yrjöön kääntyen:
"Uudista nyt tarjouksesi!"
"Sano minulle nimesi, kaunoiseni, että voin pyytää sinua puolisokseni", sanoi Yrjö ihastuneena katsellen häntä.
"Nimeni on Anna Antintytär, isäni on kaupungin rikkain leipuri!"
"No hyvä, kaunis Annaseni, minä pyydän sinua morsiamekseni."
"Milloin?"
"Kuta pikemmin, sitä parempi, vaikkapa jo tänään!"
"Varo vaan, minä voin vaatia sinut täyttämään lupauksesi!"
"Muuta en pyydäkkään."
"Mutta minulla on yksi ehto."
"Ja mikä?"
"Prinssin tulee olla saapuvilla hääateriallamme!"
"Sen lupaan!"
"Sitten irroitan siteesi."
"Sitoaksesi minut uusiin."
Mutta tyttö irroitti ainoastaan hänen kätensä sekä työnsi sitten hänen eteensä tuolin ja pöydän kirjoitusneuvoineen.
"Kirjoita nyt kuninkaalliselle herrallesi ja pyydä häntä tulemaan suuren seurueen kanssa tänne illalla kello seitsemän."
Yrjö kirjoitti ja pyysi prinssiä tulemaan hääjuhlaan luvaten sitten selittää kaikki.
Muttamitenhän selittäisi, sitä hän ei tiennyt.
"Minä otan sen huolekseni", sanoi tyttö.
"Muista, että minun maineeni tästälähin on sinunkin."
"Minä tiedän sen", sanoi tyttö nauraen.
Ensi kerran Yrjö tunsi itsensä riippuvaiseksi — naisesta.
Tämän kutsumana tuli palvelija, harjasi hänet puhtaaksi ja päästi siteet hänen jaloistaan.
Se oli tuskin tehty, kun ovet aukaistiin ja sisään astui keski-ikäinen porvari sekä hänen seurassaan pappi täydessä virkapuvussaan ja heidän jälkeensä suuri joukko häävieraita, kaikki juhlapukuisina.
Yrjö hämmästyi niin, että hetkisen tuumaili tunkeutua pois ja paeta.
Mutta Annan silmät eivät siirtyneet hänestä.
"Rengit odottavat ulkona", kuiskasi hän, "ja miekkaasi et saa ennenkuin vihkimisen jälkeen."
"Sinun kauneutesi pidättää minut täällä", vastasi hän tarttuen tytön käteen viedäkseen hänet kiireessä valmistetun alttarin eteen.
Ja niin heidät vihittiin.
Senjälkeen Yrjö sai miekkansa takaisin.
Kun Eerik tuli, kertoi Anna, että oli kauan rakastanut Yrjö Pietarinpoikaa, mutta kun oli kuullut niin paljon puhuttavan hänen kevytmielisyydestään, päätti hän voittaa hänet juonella; kun Yrjö nyt vei hänet kotiin morsiamenaan, osoitti se, että hän oli voittajana päässyt taistelusta.
Niin hyvin hän ymmärsi sovittaa sanansa, että prinssi aivan ihastui häneen, ja Yrjö laiminlöi hänen tähtensä useat päivät korkean herransa, mutta pian elämä palautui entiseen uraansa; ainoa erotus oli, että Yrjö Pietarinpoika oli saanut vaimon, joka usein oli osallisena hänen tuumissaan, mutta jonka kanssa hän toisinaan vimmatusti riitelikin. Tämä ei kuitenkaan koskaan antanut myöten, vaan lausui usein:
"Ole varoillasi, Yrjö, minä olen kerran vetänyt sinua nenästä ja voin sen tehdä vieläkin."
* * * * *
Ei mikään tunne ollut syvemmälle juurtunut Eerikin mieleen kuin veljesviha. Sitä olivat palvelijat jo hänen lapsuudessansa istuttaneet häneen ja pitäneet hänessä vireillä, nuo onnenonkijat, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan loisina hoveissa. Nyt tulivat Juhana herttua ja Ruotsin aatelisto niiksi keppihevosiksi, joiden avulla Yrjö Pietarinpoika tahtoi sekä pelotella Eerikkiä että saada hänet oman vaikutuksensa alaiseksi.
Kuninkaan hovissa oli hän usein ollut nuorien aatelismiesten ilveilyjen esineenä; alussa hän kärsi sitä, mutta hänessä kiehui kostonhimo ja hän vannoi verisesti kostavansa jokaisen häväistyksen.
Varsinkaan ei hän voinut kärsiä Sture-sukua eikä nuorta Niilo Sturea.
Ja kuitenkin oli tämä ehkä ainoa nuori aatelinen, joka ei koskaan ollut loukannut häntä; kenties vain hänen jalo olentonsa ja ylväs luonteensa herättivät Yrjö Pietarinpojassa sekä vihaa että kateutta.
Kun prinssi Eerik kuninkaan kuoleman johdosta tuli estetyksi itse matkustamasta Englantiin, lähetettiin nuori Niilo Sture kosimista jatkamaan. Hän oli silloin ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja otti hyvin vastenmielisesti tämän toimen tehtäväkseen.
Prinssi itse valmisti ohjeet hänelle, ja Niilo Sture lähti matkaan.
Toimistaan hän teki selvää kirjeessä mainiten saaneensa hyvin vähän aikaan.
Yrjö Pietarinpojan neuvosta käski Eerik hänen palaamaan kotiin ja päätti nyt itse kuninkaaksi tultuaan tehdä kosimismatkan. Me tiedämme sen edellisestä luvusta ja voimme nyt. palata kertomukseemme.
* * * * *
Leskikuningatar oli uudistanut entiseen aikaan kuninkaan eläessä tavaksi tulleet, paljon pidetyt iltaseurustelut, joihin hovi kokoontui, jolloin otettiin vastaan vieraita ja kulutettiin iltaa soitannolla, lukemisella ja opettavaisilla keskusteluilla, joissa Kustaa melkein aina johti puhetta. Illanvietto päättyi tavallisesti tanssiin.
Viimeksimainittu huvitus täytyi luonnollisesti suruvuoden ajaksi jättää, mutta soitantoa harjoitettiin. Lecoeur sai lukea, tai tyydyttiin myöskin keskusteluun.
Kuningatar ja prinsessat oleskelivat tavallisesti sisemmissä huoneissa, kun taas hovi pysähtyi ulompiin. Siitä heitä kutsuttiin sisään yksitellen tai myös kaikki yhdellä kertaa, kun pidettiin joku esitelmä tai soitettiin.
Cecilia oli käynyt ylpeäksi ja uhkamieliseksi, mutta hänessä oli jotakin kuumeentapaista levottomuutta.
Niilo Sture oli palannut ja ollut useita kertoja kuninkaan luona; hän oli käynyt tervehtimässä myöskin leskikuningatarta, mutta prinsessoja hän ei ollut kysynytkään, ja kuitenkin oli Cecilia alentunut niin paljon, että oli kirjoittanut hänelle ikävästään ja kaipauksestaan.
Myöskin Sofia ja Elisabet olivat nähtävästi muuttuneet; heissä oli jotakin arkuutta molemmissa, vaikka lapsuus jälkimäisessä toisinaan pääsi valtaan ja hänestä tuli sama tuulihattu kuin tavallisesti.
Prinssi Maunu oli säilyttänyt kiihkoisen hellyytensä kuningatarta kohtaan, ja sinä iltana, jolloin viemme lukijamme perhepiiriin, istui hän tapansa mukaan jakkaralla kuninkaallisen äitipuolensa jalkain juuressa nappaillen luuttuaan tai keskustellen hiljaa hänen kanssaan.
Eerik oli kutsuttanut hänet Vadstenasta, hänenhän piti seurata kuningasta Englannin-matkalle.
Hovi ei ollut vielä koolla, ja hän kertoi eloisin liikkein kuningattarelle erästä untansa.
Kaunis vedenneito oli tahtonut houkutella häntä luokseen; neidon soitto oli ollut niin ihmeen ihanaa ja tenhoavaa, että hän tunsi olevansa pakotettu seuraamaan, jos aallotar vielä kerran kutsuu. Nyt sanoi hän joka yö uneksivansa hänestä.
Turhaan Katariina koetti kääntää hänen ajatuksiansa toiseen suuntaan; hän palasi alati ihanaan unelmaansa, ja kun kuningatar pahoilla mielin ja suruissaan kääntyi hänestä pois, tuli astrologi esiin.
Maunu oli innokas tähtienselittäjä; hän saattoi viettää yön toisensa perästä tähtiä tarkastamassa, ja tuo hämäräperäinen kirjoitus pimitti yhä enemmän hänen heikkoja aivojansa, niin että toisinaan oli vaikea ymmärtää, oliko hänen puheessaan mitään tolkkua.
Niin oli tänäkin iltana asianlaita, mutta hänen tuttavallisen seurustelunsa katkaisi Elisabet, joka tuli nopeasti sisään huudahtaen:
"Nyt on Eerik taas kunnostanut itseänsä!"
"Mitä on tapahtunut?" kysyi kuningatar.
"KuningasEerik!" jupisi Maunu.
"Että semmoista pitääkin kärsiä", puhkesi puheeseen olla, joka tulipunaisena seurasi sisartaan.
Nyt kuului hopealta helähtävä nauru Cecilian kauniilta huulilta, ja hän lisäsi samassa kuin tuli kamariin ja niiasi kuningattarelle:
"Teidän armollenne on lähetetty eriskummainen lintu — nähtäväksi luullakseni."
"Minä unohdin sanoa", keskeytti Elisabet, "että prokuraattori pyytää puheillenne."
"Minunko puheilleni?" kysäisi Katariina. "Tänne hän ei saa tulla."Hän nousi nopeasti.
"Prokuraattori!" toisti Cecilia. "Sekö se on se uusi nimi, jonka hän on saanut. Sitten hän kai osoittanee meillekin, mitä laatua hänen toimintansa on."
Sisaret nauroivat yhteen ääneen.
Maunu istui paikallaan niinkuin ennenkin näppäillen luuttuansa ja hyräillen laulua vedenneidostaan.
Katariina astui hitaasti ulos tytärpuoliensa seuraamana, jotka olivat hyvin uteliaat näkemään mitä nyt tapahtuu.
Ulkona seisoi Yrjö Pietarinpoika, ilvehtivä hymy huulillaan.
Nähdessään kuningattaren hän kumarsi syvään ja sanoi:
"Armollisen herrani ja kuninkaani käskystä olen rohjennut pyytää puheillepääsyä."
Katariinan silmät olivat sillä välin kääntyneet hänen sivullaan seisovaan tyttöön, ja hän hämmästyi tämän tavatonta kauneutta.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän lempeästi.
"Kaarina Maununtytär, pähkinäinmyyjä Suurtorilta", vastasi tyttö katsellen kuningatarta samalla lapsellisella ihastuksella, jolla oli silmäillyt seiniä, kattoa ja ympärillänsä olevia esineitä.
Sellaista loistoa ja komeutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitellakkaan.
Kuningatar ei voinut irroittaa katsettaan tuosta tavattomasta ihanuudesta.
Yrjö Pietarinpoika oli pitänyt huolta, että tyttö oli saanut uuden ja sopivan puvun.
Hänellä oli ruskea damastihame, jonka päällä oli röijy mustaa silkkiatlassia; jaloissaan oli hänellä pitkät punaiset sukat ja sievät karduaanikengät. Pieni pää oli paljaana.
Kaarina ei luultavasti aavistanutkaan olevansa kaikkien ihailun esineenä.
Maunu oli tullut toisten jäljessä ja pysähtynyt kuningattaren taakse.Hänkin katseli tyttöä silmiään pois kääntämättä.
"Vedenneitoni!" huudahti hän ihastuneena.
Prinsessat purskahtivat nauramaan. Se veti tytön huomion puoleensa, matta heidän naurunsa ei loukannut häntä eikä saattanut häntä hämilleen.
Prokuraattori nautti heidän ällistyksestään. Hänen vaanivat silmänsä siirtyivät toisesta toiseen. Sitten hän suuntasi katseensa kuningattareen.
"Mikä on asianne?" kysyi tämä.
"Armollinen kuninkaani käski minun jättää tytön teidän armonne huostaan", vastasi hän kumartaen. "Mikä on hänen tarkoituksensa hänen suhteensa, sitä en ole katsonut sopivaksi kysellä."
Kuningatar luki hänen ajatuksensa hänen varailevista silmistään ja sanoi arvokkaasti:
"Meidän korkea poikapuolemme sanonee itse tarkoituksensa. Tyttö saa jäädä."
Samassa hän teki liikkeen jäähyväisiksi, ja Yrjö katsoi parhaaksi lähteä heti.
Kaarina ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, menikö hän vai jäikö. Hän oli aivan ääneti ihmettelystä ja hämmästyksestä.
Katariina laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.
Kaksi hurskasta, viatonta lapsensilmää kohtasi hänen katseensa, mutta niissä oli niin syvä ilme, että luuli näkevänsä hänen sieluunsa asti, jota ei vielä mikään syntinen ajatus koskaan ollut saastuttanut.
"Tahdotko mielelläsi jäädä tänne?"
"Äitini ja isäni tahtovat sitä!"
"Entä sinä itse?"
"Minä tahdon niinkuin isäni ja äitini."
"Siihen sinä tuskin kauan olet tyytyväinen", keskeytti Sofia terävällä pilkalla.
Tyttö katsoi häneen suurilla silmillään, mutta ei puhunut mitään.
"Katsele nyt täällä ympärillesi, minkä haluttaa", virkkoi kuningatar, "minä pidän huolta siitä, että saat tarpeellista hoivaa."
Kuninkaalliset naiset palasivat sisähuoneisiin, joihin hovi oli jo alkanut kokoontua.
"Minä luulen", sanoi Katariina, "että Eerik aikoo tytöstä kamarineitsyttä Elisabetille. Hän ehkä siten pelastaa hänet monista vaaroista ja kiusauksista."
"Minä puolestani tunnustan luulevani aivan toista", huomautti Cecilia pilkallisesti.
"Jota hän tahtoo tyrkyttää minulle", keskeytti Sofia,. "Tyhmyyksiä, hänhän on vielä lapsi."
"Pienestäkin voi tulla suuri!"
"Hän on keijukaiseni, vedenneitoni", huokaili Maunu, "keijukaiseni, vedenneitoni!"
"Nyt hänkin rakastuu häneen", nauroi Cecilia, "rakastuu linnanhuovin tyttäreen!"
"Jos minä saan hänet kamarineitsyekseni, niin piilotan hänet niin hyvästi, ettei kukaan saa nähdä häntä, ei Eerik eikä Maunu", lausui Elisabet.
Kuninkaallisten naisten täytyi nyt tervehtiä hovia ja äskentulleita vieraita, mutta kohtausta vahtihuoneessa ei silti unohdettu; sisarukset kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät, mitä kummallisia aikeita kuninkaalla lienee tytön suhteen.
Ainoastaan kaksi huonetta erotti sen huoneen, jossa kuningatar oli, vahtihuoneesta.
Toisella puolen olivat hovisuojat.
Kulovalkean tavoin levisi tänne huhu…
Nuori, ihmeen kaunis tyttö! Mikä tervetullut aihe häväistysjuttuun!
Kuningatar istahti paikallensa sohvaan.
Maunu ei asettunut hänen jalkaansa juureen, mutta hänen lähelleen kyllä.
Prinsessat istuivat myös lähistölle.
Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat tarvinneet toistensa tukea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kuninkaan ääni vahtisalista; hän puhutteli tyttöä.
Kaikki vaikenivat hengitystään pidätellen.
Hän puhui iloisesti ja hilpeästi, tyttö vastasi teeskentelemättä ja pelkäämättä.
Keskustelua jatkui kuninkaan tullessa aina lähemmäksi.
"Hän tuo hänet mukanaan tänne", kuiskasi Sofia.
"Uskaltaneekohan?" lisäsi Cecilia.
"Elisabet!" huusi kuningas ulkoa.
Hän nousi, mutta pysähtyi epävarmana, tottelisiko kutsumusta.
"Jää tänne!" sanoi Katariina lempeästi, jatkaen kovemmalla äänellä ulospäin kääntyen:
"Elisabet on täällä sisällä luonani."
Seurasi muutaman silmänräpäyksen äänettömyys, senjälkeen tuli Eerik yksin. Hänen silmänsä olivat synkät, ja kaikesta näkyi, että hänessä kuohui.
"Täällä pidetään perheneuvottelua, luullakseni", sanoi hän ivallisesti, heittäytyen tuolille.
"Niin kyllä", vastasi Katariina hilpeästi, "me neuvottelemme siitä, miten olisi paraiten meneteltävä tytön suhteen, jonka olet uskonut hoitoomme."
Hänen katseensa kirkastui. "Eikö hän ole kaunis?"
"On hyvinkin!"
"Siinä jäänee Cecilia alakynteen", lisäsi kuningas pilkallisesti hymyillen.
"Heidän kauneutensa on aivan eri lajia", huomautti kuningatar."Meidän pikku turvattimme on vain lapsi."
Cecilian posket hehkuivat, mutta hän puri huultansa ja oli vaiti.
"Minä olen pelastanut hänet linnanhuovin köyhästä kodista ja rahvaan ihailuista", jatkoi Eerik.
"Me pidämme huolta siitä, että hän saa oppia jotakin", sanoiKatariina.
"Minä olen ajatellut, että hän voisi nauttia opetusta yhdessäElisabetin kanssa ja toisinaan pitää vaaria pikku Virginiastani."
"Minusta nähden sopii hän paraiten viimemainittuun toimeen", huomautti Cecilia pistävästi. "Samanlaiset lapset leikkivät paraiten keskenään."
Eerikin silmät iskivät tulta, mutta Katariina tarttui hänen käteensä sanoen lempeästi:
"Sinä ärsytit häntä!… Salli minun pitää huolta tytöstä, minä toimitan hänelle kaikkea tarpeellista hoivaa,."
Eerik suuteli hänen pehmeätä, valkoista kättään.
"Yhden ehdon minä vain asetan", sanoi hän.
"Mikä se on?"
"Ettei häntä viedä minun näkyvistäni."
"Minä voin kutsua hänet…"
"Ei, sen teen itse; hänen huoneensa tulee olla lähinnä Virginian huonetta."
Katariina tunsi pistoksen sydämessään. Hän ainoastaan nyökkäsi suostumukseksi ja koetti sitten kääntää keskustelua toisaalle.
"Valtiokanslerilla näyttää olevan jotakin ilmoitettavaa. Katsokaa, kuinka levoton hän on."
Äsken lyöty ritari Niilo Gyllenstjerna liikkui edestakaisin hoviväen kesken ulommassa suojassa, pysyen aina niin lähellä ovea kuin mahdollista.
"Tulkaa sisään, Gyllenstjerna, ja antakaa meidän tietää, mitä teillä on salkussanne", huusi Eerik nauraen.
Liehakoiva hovimies noudatti heti kutsumusta, kumarsi ensin kuninkaalle, sitten kaikille muille, ja vastasi senjälkeen:
"Minun uutiseni on todellakin niin uskomatonta laatua, että tuskin tiedän, rohkenenko sitä ilmaista."
"Jota luonnottomampi, sitä parempi. Mitä se koskee?"
"Herra Niilo Sturea."
Cecilia vavahti, kertomus alkoi vetää puoleensa hänen huomiotansa.
"Minä en ole koskaan uskonut hyvää tuosta pellavatukasta", virkkoiEerik synkkänä. "Missä hän oleskelee?"
"Tätä nykyä Hörningsholmassa!"
"Valtakunnan vihollisten luonako?"
"Vanhempiensa luona", huomautti Katariina.
"Jotka luulevat, että heillä on suurempi oikeus kruunuun ja valtakuntaan kuin minulla, kuninkaalla."
"Tällä tavoin emme saa koskaan kuulla uutista", huudahti Elisabet kärsimättömästi.
"Eikö totta, hän hommaa salaliittoa!" huudahti Eerik.
"Teidän armonne, kerrotaan, että hän on paluumatkallaan Englannista päättänyt ruveta munkiksi…"
Cecilia sävähti tulipunaiseksi. "Se ei ole totta!" huudahti hän kiihkeästi.
Eerik purskahti kaikuvaan nauruun. "Jos se on totta, teen hänet rippi-isäkseni", sanoi hän.
"Päinvastoin olisi sopivampi."
"Miten niin?"
"Niilo herra on nuori, kaunis mies!"
"Entäpä sitten?"
"Kuningatar Elisabetilla on hyvät silmät!"
"Jumal'avita!" Eerik hypähti pystyyn.
"Jos munkkihistoria toteutuu…"
"Se tapahtuu yhtä vähän kuin toinenkaan", keskeytti Eerik ja istui taas aivan tyynesti. "Kuningatar Elisabet on liian viisas pitääkseen palvelijan herraa parempana."
"Siihen johtopäätökseen minäkin olen tullut."
Tämän keskustelun aikana, jonka loppupuoli tapahtui hyvin hiljaisella äänellä, oli kuningatar viitannut hovia astumaan sisään, ja keskustelu kävi pian yleiseksi, vaikka, kuninkaan tähden, puhuttiin hiljaa.
Mutta hän siirtyi pian toisiin aineisiin. Hienolla tavallaan osasi Katariina tasoittaa kaikki mieltenkuohut. Eerik tuli pian hyvälle tuulelle laskien leikkiä ja nauraen milloin yhden, milloin toisen kanssa.
"Kun kuningatar Elisabet tulee puolisokseni", lausui hän, "tulee hänen luoda yhtä miellyttävä koti kuin tämäkin, ja autuaasti nukkuneen herra isäni tavoin en tahdo koskaan pitää muuta uskottua kuin kuningattareni."
"Ja teidän armonne nöyrin palvelija tyytyy poimimaan niitä muruja, jotka putoavat rikkaan pöydältä", lisäsi Gyllenstjerna kumartaen käsi sydämellä.
"Tarkoitat kai, että siitä aina putoo jokusia suurempiakin paloja", huomautti Eerik hilpeästi.
"Niin, jos pysyy läheisyydessä ja pitää varansa", vastasi liehakoiva hovimies.
Kuningas nauroi ja sitten hän kertoi läsnäoleville aikomastaan matkasta ja niistä varokeinoista, joihin säädyt olivat tuumailleet ryhtyä, jos hän tulisi myöskin Englannin kuninkaaksi.
Ei ole milloinkaan ihmisaivoissa syntynyt kiihkeämpiä toiveita, kuin mitä kuningas Eerikin mielikuvituksessa nyt kummitteli.
Myöhään illalla erottiin. Monien uusien tuumiensa tähden oli Eerik melkein unohtanut Kaarinan; hyvästiä heittäessään hän jätti hänet vielä kerran kuningattaren huostaan ja poistui tahtomatta edes nähdä häntä.
Mutta Maunu ja Elisabet olivat keskustelun aikana hiipineet pois, edellinen saadakseen häiritsemättä ihailla tytön kauneutta, jälkimäinen nauttiakseen hänen teeskentelemättömästä ihmettelystään ja kummastelevista kysymyksistään.
Kaarina ei tiennytkään, uneksiko hän vai oliko valveilla, oliko hänen silmäinsä edessä mielikuvitus vai todellisuusko, niin kummalta hänestä tuntui.
Molemmat sisarukset veivät hänet mukanaan juhlasaliin, ja hän näki, kuinka katto oli koristettu kallisarvoisilla leikkauksilla tai silkki- ja verkaverhoilla. Tapetteihin oli kudottu kulta- ja hopeakoristeita, olipa siellä turkkilaisiakin seinäverhoja, erikokoisia tauluja ja monta peiliä.
Varsinkin viimemainitut synnyttivät aluksi pelkoa, sitten hämmästystä ja ihastusta pienessä, kokemattomassa tytössä. Hän ei voinut alussa käsittää, että näki niissä itsensä, ja etenkin Elisabet nauroi tavattomasti hänen hämmästykselleen.