Käsin täytyi hänen pidellä taiteellisesti veistokuvilla koristettua uunia ja useista eri puulajeista tehtyjä lattioita, joista suuri osa oli peitetty loistavanvärisillä matolla.
Maunu kertoi hänelle, että seinäverhoissa oli esitettynä merkillisiä tapahtumia; niinpä hän näytti hänelle "keisari Juliuksen historian", joka täytti kahdeksan tapettia yhteensä 461 kyynärän pituudelta. Samoin "Oktavianuksen ja Trajanuksen historiat" sekä "ensimäisen Eerik kuninkaan historian" ynnä monta muuta, kaikki kudottuina kultaan, hopeaan ja silkkiin.
Kaarina herkesi pian kyselemästä, hän vain kuunteli tarkkaavasti prinssin selityksiä ja kertaili toisinaan hiljaa hänen sanojaan.
Sen jälkeen näytti Maunu hänelle huonekaluja linnan saleissa. Siellä oli "kulta-kankaisia telttoja"; erääseen niistä oli kudottu hopeakukkia ja valtakunnan vaakuna, toiset olivat silkkiatlassia ja reunustetut punaisella kultakankaalla, toiset taas punaista, mustaa tai vihreätä silkkiä.
Siellä oli komeita, helmillä koristettuja sänkyjä sametti- ja silkkipeitteineen. Kaarina laski niitä olevan kymmenen.
Mutta kaikkia penkkejä ja pöytiä hän ei voinut laskea; hän vain ihmetteli komeita pöytäliinoja, joista eräässä oli viisikymmentä "hopeaumppua".
Toisissa oli kultaröyhelöitä ja hopeakoristeita, muutamat olivat "kulta-atlassia" tai punaista samettia.
Vihdoin hän sai eräässä hyvin komeassa huoneessa nähdä kuninkaan kallisarvoisen, hopeaisen valtaistuimen, jossa oli vaaleansinipunainen samettityyny.
Elisabet kertoi, että suuri osa tästä kaikesta oli ollut jo hänen autuaasti nukkuneen isävainajansa aikana, mutta että paljon oli myöskin nykyinen kuningas sinne hankkinut.
Mutta sitä Kaarina ei kuullut. Hän seisoi kädet ristissä ja kysyi, eikö tämä ollut sisäänkäytävä taivaan valtakuntaan.
Elisabet oli nauraa itsensä näännyksiin.
Maunu arveli, että Kaarina löytää sinne tien paremmin kuin kukaan heistä.
Silloin tuli palvelija kuningattaren lähettämänä viemään Kaarinaa hänelle määrättyyn kamariin, ja kiitettyänsä nöyrästi kaikesta, mitä oli saanut nähdä, seurasi hän palvelijaa Elisabetin huoneen viereiseen suojaan.
Niin tuli neljäntoistavuotias Kaarina Maununtytär Tukholman linnaan.
5.
Sydän täynnä vihaa ja katkeruutta kuningasta kohtaan palasi herttua heti kruunauksen jälkeen perintömaahansa Suomeen.
Eerik ei ollut, isän testamentin mukaan, jakanut perintöosuuksia tasan veljesten kesken ja sen lisäksi oli hän vastoin lakia ja oikeutta ylenmäärin rajoittanut heidän etuuksiansa.
Yhteisenä sukupiirteenä oli Eerikillä ja Juhanalla se, että he molemmat olivat äärettömän arkoja, jonka tähden ei kumpainenkaan rohjennut näyttää, mitä hänellä oli mielessä, vaan molemmat koettivat suloisilla sanoilla ja ystävyyden vakuutuksilla salata ja peitellä vihamielisyyttänsä.
Kustaa Vaasan suurimman huolenpidon esineenä hänen viimeisinä elinvuosinaan oli — Suomi.
Hän oli testamentissaan jakanut vallan poikiensa kesken, koska ei tahtonut panna kaikkea vaaranalaiseksi Eerikin käsiin. Mutta tätä valtaa täytyi suojella, ja mitähän tuo suojeleminen tulikaan maksamaan Ruotsin maalle ja kansalle?
Tulevaisuus näytti uhkaavalta.
Venäjän tsaari Iivana Vasiljevitsh oli helmikuussa 1559 hävittänytLiivinmaan autioksi. Kalpaveljesten ritarikunnalla oli siellä kotinsaja kontunsa, ja suuressa hädässään he pyysivät apua Puolasta,Tanskasta ja Ruotsista.
Tähän pyyntöön liittyi alistuminen suojelusvallan alaiseksi, jaRuotsin pyrintöinä oli ehkäistä tanskalaisvallan paisumista.
Räävelin kaupunki oli jo 1558 tarjoutunut Kristian Ulille. Estääkseen liittoa syntymästä näiden kesken oli Kustaa kuningas rahalainalla suostunut auttamaan ritarikunnan suurmestaria, saaden mainitun kaupungin pantiksi.
Sodan aiheita esiintyi kuitenkin yhä useampia, ja Kustaa katsoi välttämättömäksi pitää sekä sotajoukkonsa että laivastonsa valmiina.
Tällä välin oli Juhana herttua kuninkaan tietämättä tehnyt sopimuksen suurmestarin kanssa vieläkin uudesta lainasta, jonka pantiksi hänen tuli saada muutamia linnoituksia.
Tässä asiassa Juhana katsoi parhaaksi kääntyä veljensä Eerikin puoleen, ja tämä ilmoitti olevansa taipuvainen auttamaan häntä, "vaikkakin siten saavuttaisi kuninkaan vihan".
Näin olivat pojat liittoutuneet isäänsä vastaan juuri siinä asiassa, joka hänen kuolemansa jälkeen synnytti verivihollisuuden heidän välilleen.
Sillä nyt, kun isää ei enää ollut, kyti kumpaisessakin epäluulo toista vastaan sekä samassa arka ja kurja pelko.
Heti Suomeen tultuansa herttua kirjoitti kuninkaalle muistuttaen häntä hänen lupauksestaan ja vaatien "jonkun osan Liivin maata". Hän puolestaan sitoutui antamaan Räävelin kaupungille apuansa venäläisten hirmuista etenemistä vastaan.
Aiotulla kosimismatkallaan ei Eerik ollut päässyt pitemmälle kuin Skageniin asti; siellä hän joutui ankaran myrskyn ajeltavaksi ja palasi kiireimmän kautta Tukholmaan.
Vastaukseksi Juhanan kirjeeseen hän lähetti heti melkoisen sotavoimanKlaus Kristerinpoika Hornin johdolla.
Liiviläiset olivat jo ennemmin pyytäneet kuningas Eerikiltä rauhanvälitystä tai rahaa.
Rääveli ja Vironmaa ottivat sentähden heti vastaan ruotsalaisen sotapäällikön ja antautuivat Ruotsin vallan alaisiksi, jonka tähden ne myös saivat kaikki entiset etuoikeutensa vahvistetuiksi.
Tämä tapahtui jo vuonna 1561, ja tästä alkaen Eerik kirjoitti nimekseen "Ruotsin, Gööttein, Vendein sekä niihin kuuluvien kuningas, Liivin ja Räävelin herra".
Tämä turhamainen toimenpide oli ensimäisenä aiheena sadankuudenkymmenenvuotiseen sotaan.
Juhana kiehui harmista; hänen mielipiteensä mukaan oli tämä hänen oikeuksiensa loukkaamista.
Sillävälin oli Kalpaveljesten ritarikunta hajonnut ja sen viimeinen suurmestari Kettler oli jättänyt koko Liivinmaan Puolan ylivallan alaiseksi pidättäen Kuurinmaan läänityksenä itselleen. Mutta liiviläiset, jotka tiesivät, että kuningas Sigismund oli liian voimaton yksin suojelemaan heitä, pyysivät puolestaan apua Ruotsista.
Rauhan rikkominen välttyi ainoastaan siksi, että, vaikka sekä Venäjä että Ruotsi tahtoivat saada haltuunsa Kuurinmaan, kumpainenkin tahtoi mielellään jättää toiselle sodan Puolaa vastaan.
Juhana kirjoitti taas veljelleen neuvoen häntä etukädessä sotaan Venäjää vastaan sekä luovuttamaan Puolalle kaikki, mitä Ruotsilla jo oli omistuksia Liivinmaassa.
Eerik vastasi käskemällä Hornia valloittamaan Pernaun jaWittensteinin, mikä myöskin onnistui.
Sitten hän ilmoitti Juhanalle, että Riian arkkiherttuakunta oli antautunut Ruotsin vallan alaiseksi, mutta että puolalaiset siitä huolimatta olivat anastaneet sen maan.
Lopulta kuningas suostui herttuan pyyntöön saada persoonallisesti käydä tapaamassa kuningas Sigismundia itse kosiakseen häneltä hänen sisartansa, prinsessa Katariina Jagellotarta.
Eerik onnitteli häntä sen johdosta, että hänelle täten avautui toiveita Puolan kruunuun, "vaikka", lisäsi hän, "Puolan lähettiläs Tukholmassa on tarjoutunut, kruunun vapaaksi sattuessa, toimimaan siihen suuntaan, että me itse tulisimme Puolan kuninkaaksi, jos me niin tahtoisimme".
Tämä suostumus oli Juhanalle erittäin tervetullut, vaikka hän ilman sitäkin luultavasti olisi toiminut jo ennen tekemänsä suunnitelman mukaan.
Oleskellessaan Suomessa oli Juhana näet jo ennen tehnyt matkan sisä-Puolaan tavatakseen mahdollisesti prinsessan, ja häntä hiveli se huomaavaisuus, jota tämä osoitti hänelle.
Katariina oli tavattoman älykäs ja harvinaisen kaunis nainen.
Nuori ruotsalainen prinssi vaaleine kutreineen ja eloisine sinisilmineen voitti heti hänen mieltymyksensä.
Puolan hovissa oikein kihisemällä kihisi katolilaisia, ja prinsessan rippi-isä kuiskasi hänen korvaansa, miten Jumalalle otollinen työ olisi palauttaa ruhtinas kerettiläisestä harhauskostaan ainoan autuaaksitekevän kirkon äidilliseen helmaan.
Sen tiesi prinsessa itsekin, että suorin tie siihen oli hänen sydämensä valloittaminen.
Hän rakasti, hän tahtoi voittaa hänet; me emme voi vakuuttaa, että se olisi tapahtunut katolisen kirkon tähden.
Juhana oli aivan hurmaantunut hänen ihanuuteensa, ja se huomio, jota prinsessa osoitti hänelle, oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä täydellisemmin kiintyi hänen sydämensä Katariinaan, kun hän kuuli, että myöskin Venäjän tsaari tavoitteli tätä puolisoksensa.
Tämän merkillisen ja vaikuttavan uutisen kertoi prinsessa itse hänelle.
"Minä olen päätökseni tehnyt", sanoi hän kohottaen kauniit silmänsä, "minä tulen taivaan morsiameksi."
"Älkää ryöstäkö maailmalta sen ihaninta koristetta!" huudahti Juhana vilkkaasti.
"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta; veljeni ei voi suojella minua."
"Mutta minä teen sen! Oi, miksi olen nuorempi poika; jos olisin kuningas, niin sanoisin: Katariina, tule puolisokseni, minä rakastan sinua tuhat vertaa enemmän kuin voin sanoin selittää!"
Katariina kääntyi punastuen poispäin.
"Te petätte sekä itseänne että minua", virkkoi hän.
"Voitteko epäillä sellaista?… Vaatikaa mitä todistuksia tahansa, kaikki, kaikki tahdon tehdä teidän tähtenne!"
"Juhana!" kuiskasi prinsessa.
Juhana lankesi hänen jalkoihinsa. "Onko se mahdollista, te ette työnnä minua pois luotanne!"
"Minä rakastan sinua!"
Mitä sitten seurasi, sitä ei tarvinne kertoa.
Rakastavaiset vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja sopivat siitä, että Juhana jonkun ajan kuluttua tulisi pyytämään prinsessaa hänen veljeltänsä, kuningas Sigismundilta.
Mutta Juhana ei ollut se, joka olisi voinut pitää mitään salassa, ja Ruotsiin tultuansa hän kerskaili onnestaan sekä valitti syvästi, ettei voinut tarjota prinsessalle sellaista asemaa, joka olisi hänen korkean arvonsa mukainen ja vastaisi hänen erinomaisia ansioitaan.
Uutinen tästä tuli lopuksi myöskin tsaarin korviin ja kiihotti häntä suunnattomasti.
Hänen tiedusteluihinsa Sigismund vastasi, ettei hän puolestaan suinkaan ollut antanut suostumustansa.
Silloin vannoi tuo hurja venäläinen, että hän ryöstättää Katariina Jagellottaren, vaikkapa tämä olisi alttarin edessä vihillä ruotsalaisen prinssin kanssa, mutta kun prinsessa saapuu Venäjälle, saa hän ansionsa mukaisen rangaistuksen.
Katariinalla oli rohkea mieli, ja hän luotti siihen, että Juhana tulee häntä pelastamaan.
Ja nyt oli hetki tullut. Niin hyvin kuin mahdollista antoi Juhana Turussa järjestää kodin tulevalle puolisolleen sekä matkusti sen jälkeen kiireesti Danzigin kautta, ainoastaan pieni seurue mukanaan.
Puolan hovi oli Wilnassa, ja sinne suunnattiin matka.
Kuningas Sigismund oli hurskas ja hyväsydäminen, jotensakin yksinkertainen herra. Kuuliaisena aseena jesuiittain käsissä ei hänellä koskaan varsinaisesti ollut omaa tahtoa, joskin hän toisinaan saattoi olla kutakuinkin itsepäinen.
Venäjän valtaa hän pelkäsi kovasti, ja vaikka hän ei suinkaan halunnut antaa sisartansa Venäjän tsaarille, ei hän kuitenkaan tahtonut kiihottaa tämän vihaa.
Kun hän oli lapseton, tuli kruunu hänen kuolemansa jälkeen siirtymään jommallekummalle hänen sisaristaan, Annalle tai Katariinalle, jotka molemmat olivat kiivaita katolilaisia.
Vanhempi heistä, Anna, oli enemmän veljensä kaltainen; ehkäpä veli juuri tästä syystä piti enemmän nuoremmasta sisarestaan Katariinasta ja salaa toivoi, että tämän lapsi nousisi hänen jälkeensä Puolan valtaistuimelle.
Ruotsalaisen prinssin tulo oli pieni mutka matkassa; jokainen tiesi, että hän tuli kosimishommissa, ja Sigismund mietti kaikkia keinoja löytääkseen sopivan syyn kieltoon.
Turhaan hän turvausi rippi-isiinsä; sillä kertaa ei kukaan heistä voinut (tai ei tahtonut) auttaa häntä. Hänen täytyi itse keksiä syyt estelyihinsä.
Ei hän kuitenkaan tahtonut olla epäkohtelias, ja prinssi otettiin vastaan asianmukaisella komeudella.
Herttua Juhanalla oli kaikin puolin viehättävä ja hurmaava käytös; kun hän tahtoi miellyttää, onnistui se melkein aina, ja Wilnan hovi ylisteli häntä aamusta iltaan.
Hän tuli kaikkien naisten suosikiksi, ja hoviherrain täytyi myöntää, että he harvoin olivat nähneet niin ritarillista ryhtiä ja niin miehekästä olemusta kuin prinssi Juhanan.
Entä prinsessa Katariina?
Hän oli seitsemännessä taivaassa ja punehtui kuin ruusu, kun Juhana astui saliin.
Heidän ei ollut niinkään helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta lopulta se onnistui sisaren, prinsessa Annan välityksellä.
Ensimäiset hetket kuluivat jälleennäkemisen ilossa ja onnessa.
Sitten sanoi Juhana, että hänen vakaa päätöksensä ei ollut ainoastaan pyytää Katariinan kättä, vaan myöskin kiirehtiä häitä.
"Mutta hän näyttää sinulle ovea ja erottaa meidät ainaiseksi", valitti Katariina itkien.
Anna arveli myöskin, että suuri varovaisuus oli tarpeen; hänen veljensä ei mielellään myöntynyt.
Mutta samana päivänä kuiskasi kuninkaan rippi-isä herttualle:
"Rohkeus ja miehuus vievät perille!"
Heti senjälkeen pyysi Juhana päästä yksityiseen keskusteluunSigismundin kanssa, ja tämä vei hänet salakamariinsa.
Kaunopuheisesti hän selitti kuninkaalle hellän rakkautensa prinsessaan ja pyysi lopuksi hänen kättänsä.
Sigismund kuunteli tarkkaavasti ja tuli niin liikutetuksi, että monta kertaa pyyhkieli silmiään. Kun Juhana oli lopettanut, sanoi hän kerran toisensa perästä:
"Mikä vahinko, mikä vahinko!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Juhana ihmetellen.
"Mikä vahinko", toisti Sigismund, "ettei hän ole vanhempi!"
"Voiko siitä olla jotakin estettä?"
"Ettekö tiedä, että on vastoin Jumalan sanaa naittaa ensin nuorempi, sitten vanhempi?"
"Mutta kyllä sitä usein tapahtuu."
"Pakanoiden, mutta ei kristittyjen keskuudessa."
"Sen voin kyllä teille todistaa!"
"Ei ei en minä tahdo kuulla semmoisesta valtavasta synninturmeluksesta; nyt tiedätte ajatukseni, ensin on vanhempi naitettava, sitten nuorempi."
"Prinsessa Anna rakastaa minua yhtä vähän kuin minäkin häntä", väittiJuhana.
"Ikävää hyvin ikävää, että niin on, minä olisin ilomielin laskenut teidän kätenne toisiinsa."
Ja tässä mielipiteessä hän pysyi. Jos Juhanan veli, Maunu prinssi ehkä menisi naimisiin prinsessa Annan kanssa, niin hän hyvin iloisena valmistaisi häät molemmille sisarille; muuten ei hän nähnyt, mitään mahdollisuutta. Nuoremman naittaminen ennen vanhempaa oli hänestä epäkristillinen teko josta hänen omatuntonsa kielsi häntä.
Juhana oli epätoivossaan; hän tiesi, että jos nyt puhkeaisi sota Ruotsin ja Puolan välillä, hän ehkä ainaiseksi olisi erotettu rakkaasta Katariinastaan.
Sillä aikaa oli kuitenkin tämä vieras ruhtinas esiintymisellään voittanut puolelleen kaikkien suosion Wilnassa, ja kun aivan samaan aikaan tuli uusi lähetystö tsaarilta uudistaen hänen pyyntönsä prinsessan suhteen, puhkesi yleinen vastenmielisyys ilmi tavalla, joka hyvin kuvaa aikakauden raakuutta.
Kun Sigismundilla, joka pelkäsi mahtavaa naapuriansa, ei ollut rohkeutta antaa kieltävää eikä myöntävää vastausta, ryhtyivät muutamat hänen alamaisistaan toimimaan ja lähettivät hänen tietämättään tsaarille hänen haluamansa prinsessan asemesta valkoisen tamman kalliisiin naisvaatteisiin huolellisesti pyntättynä.
On itsestään selvää, että venäläisen raivoa täten vielä enemmän ärsytettiin, ja hän vannoi sekä prinsessaa että Juhana herttuaa kohtaan ikuista vihollisuutta.
Juhana herttua taas ei enää tiennyt mitä tehdä. Katariinaa hän ei saanut tavata, ja Sigismund nähtävästi karttoi häntä.
Silloin saapui sanansaattaja tuoden tärkeitä kirjeitä kuningas Eerikiltä. Tämä käski suurimman epäsuosion uhalla herttuaa heti lopettamaan kosimistouhut Puolassa ja kiireesti matkustamaan pois.
Sen sijaan ehdotti kuningas, että Pietari Brahe lähetettäisiinSkotlantiin pyytämään Maria Stuartia puolisoksi herttua Juhanalle.Kuningas oli kyllä itse ajatellut siihen suuntaan, mutta tahtoi nytrakkaan veljensä tähden luopua siitä.
Juhanan harmi ja vastenmielisyys Sigismundia kohtaan, ehkäpä myöskin epäilys Katariinan suhteen, oli niin suuri, että hän päätti totella Eerikkiä ja antoi heti seuralaisilleen käskyn järjestää kaikki poislähtöä varten.
Kirjoitettuansa Sigismundille lyhyet jäähyväiset hän lähti laivaansa.
Purjeet piti juuri nostettaman, kun Sigismundin lähettämä sanansaattaja pyysi häntä palaamaan.
On tuskin luultavaa, että hän olisi noudattanut kutsumusta, jollei samassa olisi pistetty hänen käteensä pientä pergamenttiliuskaa, jossa oli tuo ainoa sana: "Tule!"
Nyt hän välitti hyvin vähän Eerikin kielloista ja palasi nopeasti linnaan.
On luultavaa, että sekä papit että sisarukset lopuksi olivat vaikuttaneet Sigismundiin, niin että hän suostui määrätyillä ehdoilla.
Hämillään meni hän Juhanaa vastaan ja puhui huonoista ajoista. Lopuksi kävi selville, että hän suostumuksensa ehdoksi määräsi, että Katariinan huomenlahjan, 32,000 guldenia, piti jäämän hänelle ja samoin hänen äidinperintönsä, 50,000 dukaattia; vielä täytyi herttuan sitoutua lainaamaan langolleen 125,000 taaleria kovina hopeakankina, saaden näistä pantiksi muutamia liiviläisiä linnoja, sekä lisäksi auttamaan häntä kovina aikoina ketä vastaan hyvänsä.
Juhana suostui kaikkeen ja pyysi päästä Katariinan luo.
Heidän sinne mennessään puhui Sigismund vielä kerran Annasta vanhempana sisarena, ja herttua alkoi jo melkein pelätä petosta, kun prinsessa Anna tuli heitä vastaan.
Ikäänkuin olisi aavistanut herttuan ajatukset, sanoi tämä hymyillen: "Sisareni pitää teidän armostanne hyvin paljon, mutta siveänä neitinä hän ei ole voinut sanoa sitä, ennenkuin veljeni on antanut suostumuksensa. Menkää sisään, hän odottaa teitä."
Juhana kumarsi syvään ja suuteli prinsessan kättä. Sitten hän kiiruhti sisään saadakseen rakastetun Katariinansa omilta huulilta vakuutuksen hänen rakkaudestansa.
Onni säteili äskenkihlattujen silmistä, kun he vähäistä myöhemmin tulivat vastaanottamaan sisarusten onnitteluja.
Juhana puuhaili hyvin innokkaasti sitä, että häät vietettäisiin viipymättä; ilman Katariinaa hän ei tahtonut palata Suomeen, ja saattoi olla monessa suhteessa vaarallista viipyä kauemmin poissa.
Sigismund suostui tähän, ja Anna huomautti, että niin hänen kuin sisarenkin myötäjäiset olivat olleet valmiina jo ennen heidän äitirouvansa kuolemaa, niin että siinäkään ei ollut mitään estettä; morsiuspukuja sitävastoin ei ollut ja siihen kai menisi pitempi aika.
"Antaa niiden olla siksi, kun vietämme tuliaisemme Turussa", keskeytti Juhana; "kaikki semmoiset ovat sivuasioita, joita sitten on aikaa ajatella. Eikö niin, rakas Katariinani, suostuthan?"
"Täytynee kai suostua, kun on niin päteviä syitä", vastasi hän.
Ja niin vietettiin häät lokakuun 4 p:nä 1562 viivyttelemättä ja ilman komeutta; ei ketään vieraita ehditty kutsua, ja ainoastaan harvoja todistajia oli läsnä, mutta nuori pari ei kaivannutkaan mitään, heille näytti toisissaan olevan kylliksi.
Jo hääpäivän jälkeisenä päivänä lähdettiin matkaan, ja Katariina näyttäytyi hyvin tyyneksi ja levolliseksi erotessaan omaisistansa, mikä ihmetytti yhtä paljon heitä kuin hänen puolisoansakin.
"Ethän toki unohda uskoasi?" kuiskasi Anna hänelle. "Minä en unohda mitään", vastasi hän. Kuningas komensi joltisenkin puolalaisen sotajoukon seuraamaan heitä Liivinmaahan; pelättiin, että tsaari suutuksissaan ryöstäisi pois morsiamen.
Tieto naimisesta oli jo ehtinyt Ruotsiin, ja se vastaanotto, joka odotti vastanaineita heidän matkustaessaan läpi Liivinmaan, oli kaikkea muuta kuin ystävällistä. Sen oli Eerik saanut aikaan. Juhana koetti sentähden jouduttaa matkaa, ja joulukuun 4 p:nä he saapuivat Turkuun.
Matkalla oli Katariina sekä osanottavaisuudellaan että viisaudellaan saanut Juhanan aukaisemaan sydämensä; hän luki hänen ajatuksensa kuin avatusta kirjasta, hän tuli tietämään varmuudella monta seikkaa, joista oli kuullut vain huhuja, ja hän huomasi, että vaikutuspiirinsä tuli olemaan paljon avarampi kuin hän oli ajatellutkaan.
"Minä aavistan, että sinusta kerran tulee Ruotsin kuningas", sanoi hän Juhanalle.
"Niin on minusta ennustettukin", vastasi Juhana, "ja se oli myöskin autuaasti nukkuneen isäni toivomus".
"Yhdessä asiassa hän erehtyi", sanoi hän.
"Mitä tarkoitat?"
"Hän petti ainoan autuaaksitekevän kirkon."
"Vielä on Ruotsissa monta hyvää katolilaista."
"Useampia niitä vielä tulee, jos minun kehotuksiani otetaan huomioon."
* * * * *
Juhana oli aivan yhtä loistonhaluinen kuin veljensäkin ja hän oli valmistanut Katariinalle upean vastaanoton Turun linnassa.
Lukuisa hovi oli sinne kokoontunut, ja kaikki oli järjestetty niin, että hänen oleskelunsa siellä tuli niin viehättäväksi kuin suinkin.
Sellaista ruhtinaallista hovia ei Suomessa oltu nähty sitten KaarleKnuutinpojan aikojen.
Turun linnaa laajennettiin, kallisarvoiset verhot ja maalaukset koristivat sen seiniä, kulta- ja hopea-astiat kimaltelivat pöydillä, erityiset hoviräätälit neuloivat hoviväelle kallisarvoisia vaatteita, ja huvituksia ja leikkejä pantiin joka päivä toimeen.
Suomen nuori aateli riensi ottamaan osaa tähän iloiseen ja loistavaan hovielämään.
Erityinen turnauskenttä valmistettiin, ja nuoret ritarit mittelivät toisinaan miekkojansa kauniiden naisten kunniaksi; toisinaan taas pantiin toimeen loistavia metsästysretkiä. Ruissaloon perustettiin eläintarha, mutta useimmiten tanssittiin linnansaleissa viulujen ja pillien iloisten sävelien makaan.
Huvitteluhalu levisi niin nopeasti ympäristöönkin, että Turun koulupojat panivat kouluhuoneissa toimeen näytelmiä kutsuen niihin vanhempiansa ja holhoojiansa.
Herttua antautui kokonaan huvituksiin, mutta ruhtinatar, tuo aurinko, jonka ympäri kaikki pikkutähdet kiertelivät, huomautti hänelle pian, miten tärkeätä oli voittaa sen kansan suosio, jonka keskuudessa he elivät ja jonka apua he jonakin päivänä ehkä tulivat tarvitsemaan.
"Minä olan varma siitä, että he menevät meidän tähtemme vaikka kuolemaan, jos niin tarvitaan!" huudahti herttua.
"Mutta ethän sinä voi puhutellakkaan heitä heidän omalla kielellään", vastasi Katariina.
"Moni heistä ymmärtää ruotsia."
"Ei neljäsosakaan. Miksi et ole opetellut heidän kieltänsä?"
"Se on vaikeaa."
"Entä sitten. Ajatteleppa, jos ottaisimme sen hovikieleksemme."
"Sinä et ymmärtäisi siitä sanaakaan."
"Aina siitä asti kuin ensi kerran tapasimme kolme vuotta sitten, olen opiskellut sitä."
"Sinäkö, Katariina?"
"Tahdotko ottaa minut opettajaksesi?"
"Minä tahdon mitä sinä tahdot."
"Mutta ota huomioosi, että minä olen ankara."
"Epäiletkö kykyäni?"
"En, mutta ehkä tahtoasi."
"Sinun tahtosi on nyt minunkin."
Niin alkoi opiskelu, ja Juhana oppi hämmästyttävän nopeasti kansan sanomattomaksi mielihyväksi puhumaan suomea.
Mutta samalla kertaa kuin Katariina näin vahvisteli miehensä vaikutusvaltaa, työskenteli hän myöskin sen asian hyväksi, jota hän ennen kaikkea oli vannonut edistävänsä.
Oli meneteltävä huolellisimman varovasti, jotta tarkoitukset eivät tulisi ilmi ennen kuin voitto oli saavutettu; heikkoja oli vahvistettava herättämättä epäluuloa vastakääntyneissä.
Katariina rouva näytti olevan koko mestari teeskentelytaidossa.
Hän sanoi tahtovansa ottaa selvää Suomen aikaisemmasta kehityksestä, ja kun Turku juuri oli Suomen edistyksen kehto, oli hänellä mitä paras tilaisuus saada haluamiansa tietoja.
Ja niin saapuivat kaikki kaupungin oppineet miehet hänen luokseen pyytäen saada kukin kantaa kortensa yhteiseen kekoon.
Herttuatar otti jokaisen vastaan ja kuunteli tarkkaavasta kertomusta pyhästä Eerikistä, joka lämpimän kristillisen rakkautensa valtaamana, raamattu toisessa kädessä, miekka toisessa, tuli Suomeen taistelemaan pakanoita vastaan oikeauskoisten avuksi ja suojaksi.
Toinen kertoi piispa Henrikistä, joka seurasi kuningasta tällä matkalla ja toimitti ensimäisen kasteen lähellä Turkua, Kupittaan lähteellä, jota siitä päivin onkin nimitetty Pyhän Henrikin lähteeksi.
Siihen huomautti kolmas, että piispa, joka oli jäänyt tänne kuninkaan lähdettyä pois, oli tunkeutunut aina Kokemäenjoelle asti Satakuntaan, missä oli saarnannut lautasuojuksessa.
Seuraavana vuonna oli eräs rikas talonpoika lyönyt hänet kuoliaaksiNousiaisissa kesken hänen siunattua vaikutustansa.
Siihen lisäsi ensimäinen, että se tapahtui tammikuun 19 p:nä 1158 sekä että murhaaja otti piispan lakin ja pani sen omaan päähänsä, mutta se tarttui siihen niin kovasti, että hiukset ja päänahka seurasivat mukana, kun se otettiin pois, ja siitä oli seurauksena miehen kuolema.
"Hän katui rikostansa", kertoi toinen, "ja käski palvelijainsa valjastaa kaksi härkää reen eteen sekä lähteä kuljettamaan piispan ruumista, joka haudattiin siihen, minne härät itsestään pysähtyivät."
"Siihen", keskeytti kolmas, "rakennettiin sittemmin kirkko."
"Murhaaja katkaisi piispan sormen, jossa oli sormus", jatkoi taas ensimäinen; "korppi löysi sen, ja kun se lensi erään sokean ohi, sai tämä näkönsä."
"Turun tuomiokapitulin sinetissä on sekä sormi että sormus", lisäsi toinen. "Kirkko julisti hänet pyhimykseksi."
"Sentähden", sanoi ensimäinen, "tehtiin pyhiinvaelluksia hänen haudalleen Nousiaisiin, ja kun hänen luunsa kesäkuun 10 p:nä vuonna 1300 siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, joka rakennettiin hänen kunniakseen ja sai hänestä nimensä, tulvaili tänne kansaa maan kaikista osista, erittäinkin suurina juhlapäivinä tammikuun 19:ntenä, hänen kuolinpäivänään, ja kesäkuun 10:ntenä, jolloin hänen luunsa siirrettiin."
"Varsinkin sentähden", jatkoi toinen syvästi huoaten, "että silloin annettiin syntejä anteeksi ja kaikki tahtoivat tulla siitä osallisiksi."
"Kun näin paljon kansaa tuli yhteen, syntyi siinä vaihtokauppa", selitti kolmas, joka oli käytännöllinen mies, "ja niin syntyivät vähitellen meidän markkinamme."
Herttuatarta näyttivät kaikki nämä kertomukset hyvin miellyttävän; hän vuodatti kyyneliäkin niitä kuullessaan, ja sittemmin hän kertoili niitä linnan saleissa, ja se harrastus, jota hän osoitti asialle, tarttui luonnollisesti muihinkin, vetäen kaikki, mitä oppineita oli, linnaan.
Suomen aikaisemmat vaiheet tulivat yleisen keskustelun alaisiksi, ja kaikki, jotka tiesivät jotakin menneistä ajoista, saivat osakseen erityistä huomiota.
Sitten tultiin huomaamaan, ettei kirkko ollut vaikuttanut ainoastaan suurta maahanmuuttoa, vaan myöskin edistänyt kauppaa ja elinkeinoja.
Mitä ihmetöitä se siis olikaan tehnyt!
Niin tuli puhe piispa Hemmingistä, joka 1365 julistettiin pyhimykseksi.
Mikä mies hän olikaan! Hän perusti ensimäisen kirjaston Suomeen; siinä oli kolmekymmentä teosta, jumaluusoppia ja kirkkolakia koskevia käsikirjoituksia.
Kirja oli siihen aikaan maatilan arvoinen. Hän perusti köyhäinkodin ja koulun papiksi aikoville. Hän se kiinnitti paavin ja kansan huomion pyhään Birgittaan, jonka syntyessä hän ilmestyksen kautta oli saanut tiedon hänen tulevasta suuruudestaan ja maineestaan.
Katariinaa miellytti myöskin suuressa määrässä hänen seuraajansaMaunu Olavinpoika, joka oli ensimäinen suomalaissyntyinen piispa.Hän huomautti, mitenkä tämä piispa oli sovituttanut hopeaan P.Henrikin pään ja käsivarret; hän oli perustanut birgittalaisluostarinNaantaliin, ja mahtavan vaikutuksensa kautta oli hän saanut aikaansillan rakentamisen Aurajoen ylitse Turussa vuonna 1414.
Ennen tätä aikaa oli matkustavaisen ollut hyvin vaikea kesällä kulkea Suomessa; sen täytyi tapahtua joko ratsain tai jalan. Täällä "Tuhatjärvisessä maassa" kohtasi häntä yhtämittaa suuria vesistöjä tai jokia, joiden poikki piti joko kahlata tai kulkea veneellä.
Tästä ajasta alkaen tehtiin siltoja kaikkialle.
Myöhäisemmistä — luterilaisista piispoista — ei herttuatar kysellyt mitään. Innokasta suomalaista pappia Pietari Särkilahtea ja hänen maanmiestänsä piispa Martti Skytteä ei ollut hänen historiassaan, ja Agricola sekä Juusten, Suomen kansallisimmat miehet, olivat hänestä vähäpätöisiä.
Jotta ei kuitenkaan ilmaisisi vastenmielisyyttänsä nykyisiin oloihin, oli hän läsnä eräässä katolilaiseen tapaan pidetyssä juhlamenossa, jota käytettiin uusia oppilaita kouluun otettaessa.
Pojat puettiin valkoisiin vaatteisiin, ja seppele päässä sekä rehtorin ja vanhempiensa seuraamina menivät he juhlakulussa kouluun. Ovella oli heitä vastassa vanhempi koulunuoriso, joista yksi, ollen piispana olevinaan, oli puettu valkeaan pukuun, paperista tehty maalattu piispanhiippa päässä ja samoin puinen maalattu piispansauva kädessä.
Äskentulleet lankesivat polvilleen, ja piispa luki latinaisen rukouksen.
Senjälkeen astui esiin toinen vanhemmista oppilaista, samoin valkoisiin puettuna, ja löi tulijoita vasaralla päähän sanoen toivovansa, että ne tieteet, joissa he saivat opetusta koulussa, myöskin pystyisivät heidän päähänsä. Lopuksi laulettiin latinankielinen virsi.
Katariina ilmaisi olevansa hyvin tyytyväinen esitykseen; hän kehotti oppilaita ahkeruuteen ja vakuutti opettajille mitä suurimmalla osanotolla seuraavansa heidän vaikutustansa.
Näin osasi hän saattaa itsensä kaikkien ihailemaksi; sellaisesta ruhtinattaresta saattoi maalle koitua tavattoman suurta hyötyä.
Itse piti hän ylintä huolta taloudestaan ja teki sen niin taitavasti ja ymmärtävästi, että häntä pian pidettiin perheenemännän esikuvana.
Nuori ruhtinaspari saavutti yhä vakavampaa jalansijaa kansan sydämessä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he tarjosivat kuningas Eerikille tupaantuliaisia, mutta toiset vierailutpa siitä alkoivatkin.
6.
Svante Sture oli kruunauksessa kulkenut lähinnä herttuain jäljessä. Vestervikin ja Stegeholman linnat tulivat hänen kreivikunnakseen, Hörningsholma nimitettiin hänen vapaaherrakunnakseen. Samalla hänet nimitettiin valtakunnan marskiksi, ja ehkäpä juuri tämän ylpeän nimityksen tähden hän ajatteli asettua herttuain vertaiseksi.
Juhlallisuuksien jälkeen hän palasi heti Hörningsholmaan puolisonsa ja lastensa seurassa nauttimaan sitä levähdystä valtiomieshommistaan, jonka kuningas oli myöntänyt hänelle.
Märta rouva oli synnyttänyt herralleen neljätoista lasta: neljä vanhinta oli kuollut jo lapsina, mutta kylliksi monta oli vielä jäljellä tekemään Hörningsholman sekä vanhempien että nuorempien vierasten oleskelupaikaksi. Pian täyttyikin talo vieraista.
Siellä oli kreivi Pietari Brahen rouva, Beata Stenbock, leskikuningattaren sisar, siellä oli vapaaherra Hogenskild Bielke, joka kruunauksessa oli lyöty ritariksi; hän oli nainut Anna Sturen, yhden valtiomarskin ja Märta rouvan tyttäristä.
Useita muitakin oli saapuvilla; nimitämme heidät siinä järjestyksessä, kuin he tulevat esille.
Yleensä oli mieliala hyvin suosiollinen kuninkaalle sentähden, että hän tahtoi rajoittaa herttuain valtaa; kaikki katsoivat sen välttämättömäksi, ja herrat olivatkin päättäneet olla tässä suhteessa hänelle apuna.
"Henkeni ja vereni tahdon antaa kuninkaan puolesta", puhkesi puheeseen Svante kreivi. "Hän saa pian huomata, että hänellä juuri aatelistossa on ystävänsä ja varmimmat puoluelaisensa."
"Naimisliitto kuningatar Elisabetin kanssa ei koskaan ollut autuaasti nukkuneen kuninkaan mielen mukaan", lisäsi hän.
"Miksi ei?" puuttui puheeseen herra Hogenskild. "Jos kuningas tahtoo oleskella Englannissa, niin ovathan täällä valtakunnan neuvokset, ja he voivat nyt yhtä hyvin kuin entisinäkin aikoina hallita maata ja valtakuntaa."
"Niin, ne ajat olivat paremmat kuin nykyiset", huokasi Svante herra.
Vähän erillään muista istui aivan nuori, tavattoman älykkään ja miellyttävän näköinen mies.
Hän oli Niilo Sture, vanhin Svante kreivin elossaolevista pojista. Hän kuunteli kunnioittavasti keskustelua; ei ollut sen ajan tapojen mukaista, että nuoretkin olisivat lausuneet mielipiteensä, mutta tämä 19-vuotias nuorukainen oli jo tutustunut valtioviisauden juoniin, ja isä sanoi hymyillen:
"Niilolla lienevät nämä asiat paremmin selvillä kuin kellään meistä, kuulkaamme mitä hän sanoo."
"Hänen majesteettinsa antoi itse minulle ohjeensa", vastasi Niilo kumartaen, "mutta ne olivat niin totuudesta poikkeavia, että kuningatar olisi huomannut itsensä pahoin pettyneeksi, jos olisi suostunut avioliittoon."
"Mutta hän ei toki kieltänytkään", huomautti herra Hogenskild.
"Ei, hän vain koettaa hyötyä mikäli mahdollista monista kosijoistaan. Kuningas on lähettänyt hänelle 100 kallisarvoista pukua ja koko arkullisia rahaksilyömätöntä ruotsalaista kankihopeaa."
"Sinä luulet siis, ettei hän lopultakaan suostu?"
"Panen pääni pantiksi, ettei hän sitä tee; nuori Leicesterin herttua on hänelle siksi liian rakas, laverrelkoot Beureus ja de Mornay mitä tahansa."
"Mutta sinä et ole sanonut kuninkaalle…"
"Hän tahtoi vaatia kilpailijansa kaksintaisteluun, ja Gyllenstjerna sai käskyn siinä tapauksessa, että Leicester ei suostuisi ehdotukseen, salaa pistää hänet kuoliaaksi. Hän luonnollisesti kieltäytyi siitä."
"Nythän kuningas ajattelee Maria Stuartia."
"Sekin on de Mornayn keksintöä; hän on erinomaisen kaunis, eikä kuninkaalla ole mitään vastenmielisyyttä tulla Skotlannin herraksi."
Märta rouvalla oli tapana sanoa sanottavansa hänkin, kun ainoastaan sukulaisia ja omaisia oli saapuvilla. Nyt hän löi avainkimppunsa pöytään ja sanoi ankarasti:
"Sanokaa minun sanoneeni, mutta tämä menee päin mäntyä; teidän kuninkaanne on oikea tuuliviiri, joka ei itsekään tiedä mitä tahtoo."
"Nuori ja varomaton", oikaisi Svante kreivi katsellen ympärillensä ikäänkuin kuuntelijoita peläten. "Kaikki olisi kyllä hyvin, kun vain voisimme saada pois tuon juonittelijan Yrjö Pietarinpojan."
"Hän on kuninkaan oikea käsi."
"Niin on, sentähden että kuningas sokeasti luottaa häneen!"
"Ovela konna."
"Hänet pitäisi tuomita mestauspölkylle."
"Sinne hän tahtoisi mieluummin passittaa meidät."
"Siinä hän toki polttaisi sormensa."
"Täällä on paljon muitakin häntyreitä", jupisi Märta rouva, "ja siitä ei lähde hyvää."
Samassa karahutti useita ratsastajia pihaan; se oli kreivi Pietari suurine seurueineen.
"Pietari Brahe on tullut takaisin, mitähän se merkinnee!" huudahti herra Hogenskild.
Beata rouva kiiruhti alas herraansa vastaan; tämä nosti hänet korkealle ja sanoi: "Näin pian en odottanut sinua näkeväni."
Koko nuorisoparvi riensi toivottamaan häntä tervetulleeksi, mutta hän sanoi heille hymyillen:
"Minun upseereillani on kyllä miellyttävämpiä asioita kuin politiikkaa kerrottavana talon ihanille tyttärille."
Punastuen kuin ruusu loi 16-vuotias Magdaleena silmänsä maahan. Äskentulleiden joukossahan oli nähnyt silmäparin, joka ihastuksella katseli häntä.
Kreivi Pietari kiiruhti saliin, jossa hän tiesi itseänsä kärsimättömästi odotettavan.
"Mikä on tähän syynä?" huudettiin häntä vastaan.
"Jumalan ilma", vastasi hän. "Neljätoista hyvinvarustettua laivaa odotti meitä Elfsborgissa, ja me olimme kaikki hyvin varattuina aiottuun kosimismatkaan, mutta jo Skagenin luona kohtasi meitä ankara myrsky, kuningas tuli kovin kipeäksi ja antoi paluukäskyn; mutta tuskin olimme tulleet maalle taas, ennenkuin hän väitti, että minä ja Roos olimme tahtoneet kääntymään kotia, mutta sitä me emme ottaneet syyksemme. Nyt hän on päättänyt matkustaa maitse ja tuumailee pyytää lupaa tehdä matkansa Tanskan kautta."
"Eikö hän ole puhunut Maria Stuartista?"
"Enemmänkin, hän on kirjoittanut Ranskan kuninkaalle ja kosinut täydellisesti."
"Mutta jos se tulee tunnetuksi Englannissa?"
"Silloin hän aikoo vastata, että tuon skotlantilaisen kosimisjutun tarkoituksena oli vain säikyttää kuningatar Elisabet antamaan hänelle suostumuksensa."
"Voi sillä olla päinvastainenkin vaikutus."
"Kuka on saanut tämän toimekseen?"
"Se, joka mieluimmin olisi vetäytynyt siitä pois, jos se olisi ollut hänelle mahdollista", vastasi kreivi Pietari. "Kuningas ei antanut minulle pientäkään rauhaa, ja minun täytyi suostua matkustamaan Skotlantiin. Herra Kaarle de Mornay tulee mukanani ja suuri lähetystö; kauan en siis saa viipyä täällä."
"Minua ihmetyttää", huomautti herra Hogenskild, "ettei kuningas niinkuin hänen korkeasti autuas isänsä katsele lähemmälle ympärillensä. Eihän Ruotsissakaan ole puutetta kauniista naisista."
"Meidän nuori kuninkaamme tavoittelee ulkonaisia etuja, ja niitä ei voi täältä saada", selitti Svante kreivi puolustellen. Kun herrat keskenään käsittelevät kysymyksiä valtakunnan asioista, tahdomme vähän lähemmin tehdä tiedustelujamme.
Svante herra oli hyvä ja helläsydäminen; joka kerta kun hän kävi maatiluksillansa, tuli hänen luokseen hänen köyhiä alustalaisiaan pyytämään päivätöiden huojennusta tai apua hädässä, ja hän kuunteli heitä, surkutteli heidän huoliansa ja oli aina altis auttamaan. Tilustensa hoitajia hän sitten kylläkin ankarasti nuhteli siitä, että he kiusasivat kansaa ylenmäärin, "niinkuin hekin eivät olisi ihmisiä", kuten hänen tapansa oli lisätä.
Toisin oli Märta rouvan laita; hän piti ankaraa komentoa sekä talonväen että alustalaisten kesken.
Hän ei hyväksynyt herransa hyväsydämisyyttä ja koetti tehdä sitä tyhjäksi niin paljon kuin voi. Tilusten hoitajat saivat käskyn estää kansaa armolliselle kreiville valittelemasta, hänellä kun oli valtion asioita hoidettavanaan.
Mitä heidän omiin asioihinsa tuli, saivat he kääntyä Märta rouvan puoleen, joka tahtoi oikeuden ja kohtuuden mukaan tuomita heitä.
Mutta minkälaista tuo oikeus oli, sen saivat asianosaiset pian kokea. Jouhiruoskalla pehmitettiin heidän selkäänsä, eivätkä sanat, jotka kuuluivat tuohon kohtuuteen, olleet juuri lempeämpiä. Kuka heidän käski ylvästellä? Kiittäkööt Jumalaa, ettei heitä ajettu pois maaltaan, mannultaan; heistä ei ollut hyötyä edes niin paljoa, että heitä olisi kannattanut elättää, eikä heitä kohtaan ollut velvollisuus osoittaa mitään sääliä.
Mutta alustalaiset kääntyivät sittenkin Svante herran puoleen ja saivat häneltä aina apua.
Silloin tuli Märta rouva aivan raivoonsa ja sanoi heille suoraan, että jos he kuolisivat nälkään joka ainoa, niin siitä olisi hyvin vähän vahinkoa. Mutta sen tietäkööt, että tästälähin ovat suuret kahlekoirat irti pitämässä pihaa puhtaana kerjäläisistä ja muista irtolaisista.
"Eläkää tämän mukaan ja noudattakaa tätä", lisäsi ankara rouva uhkaavasti.
Mutta kun sittemmin Svante herran luo ei enää tullut köyhiä ja tarvitsevaisia, vaan nämä päinvastoin välttelivät häntä, sanoi hän Märta rouvalle:
"Kansa voi kaikesta päättäen paremmin nyt kuin ennen, ja se ilahuttaa ja lohduttaa minua."
Kaikissa taloushommissa rouva oli itse mukana; voi sitä piikaa, joka ei vanuttanut taikinaa niin, että Märta rouva oli siihen tyytyväinen, tai muodostanut kakkuja sellaisiksi kuin hän tahtoi. Omin käsin hän aina pani humalat olueen ja itse hän maistoi sen väkevyyttä. Pesutuvassa pelättiin häntä pahimmin, sillä se, jonka soikossa vaahto ei ollut tarpeeksi lämmintä, sai Märta rouvan omasta kädestä sangollisen kuumaa lipeää päällensä.
Ei milloinkaan teurastettu eläintä hänen olematta saapuvilla sitä paloiteltaessa ja itse määräämässä, miten palat piti käytettämän, mikä suolattaman, mikä savustettaman, mikä syötämän tuoreena. Joka päivä hän kävi kutomahuoneessa merkitsemässä kangaspuiden kylkeen, kuinka monta kyynärää sinä päivänä oli ehditty. Neljä neulojatarta oli vuodet umpeen leikkaamassa ja neulomassa hänen tyttärilleen myötäjäisiä ankaran rouvan oman silmälläpidon alaisina.
Yhtä ankarassa kurissa hän piti omat lapsensakin; pojat täytyi hänen kyllä jo nuorina jättää luotansa, mutta tyttäret eivät saaneet koskaan poistua hänen silmiensä edestä; heidän piti neuloman kallisarvoisia päähineitä silkistä ja kullasta, oppiman kehräämistä ja kutomista, ja kaikkea täydellä todella. Märta rouva ei koskaan sallinut, että mitään tehtiin hutiloimalla.
Lapsistaan hän rakasti enimmän Niiloa ja Annaa; Niiloa osittain sentähden, että hän oli vanhin, pulska, vaaleakutrinen nuori herra, joka paljon muistutti isäänsä, osittain sentähden, että hän jo nuorena oli joutunut valtion palvelukseen, ja Märta rouva ennusti hänelle varmuudella loistavaa tulevaisuutta.
Senjälkeen seurasi Anna, Hogenskild Bielken puoliso. Tämä oli ystävällinen ja lempeä ja oli usein puhunut köyhien puolesta ankaralle äidilleen, auttaen heitä omilla varoillaankin, minkä voi.
Kun hän nyt ensi kerran naimisensa jälkeen vieraili rakkaassa Hörningsholmassa, vallitsi siellä sekä hänen että Niilo herran tähden suurempi vapaus kuin tavallisesti.
Nuoret saivat estämättä huvitella miten halusivat; kävelymatkoja tehtiin, palloa lyötiin ja rengasta heitettiin, toiset viihtyivät paremmin lehtokujissa käyskennellen tai lehtimajoissa levähdellen, ja kaikilla oli vapaus kuljeskella miten tahtoivat.
Nuori ritari Eerik Stenbock, joka oli seurannut kreivi Brahea, oli vihdoinkin saanut tilaisuuden lähestyä Magdaleena Sturea. "Minun täytyy saada puhua kanssasi kahdenkesken", kuiskasi hän.
"Mahdotonta!" sanoi tyttö kääntyen hänestä pois. "Jos sinä — jos sinä ollenkaan pidät minusta, niin mene alas itäiseen lehtokujaan; kymmenen minuutin kuluttua tapaamme toisemme siellä lehtimajassa; jos et tule, olemme nähneet toisemme viimeisen kerran…" Hän oli poissa.
"Mikä sinua vaivaa, Magdaleena, sinä näytät niin levottomalta?" kysyi joku läsnäolijoista.
"Minä olen istunut koko päivän työni ääressä, ja veri on noussut päähäni. Nyt teen kävelymatkan, se parantaa, sanoo perhelääkärimme."
"Seuraanko ehkä sinua?"
"Älä, äläkä sano mitään, se saattaisi rakkaan äitini levottomaksi…"
Alussa hän kulki hitain askelin, sitten yhä nopeammin, ja tultuaan lehtokujaan hän juoksi minkä jaksoi.
Ajatteleppa, että kymmenen minuuttia jo olisi kulunut eikä hän saisi enää koskaan nähdä häntä! Se olisi enemmän kuin hän, lapsi raukka, voisi kestää.
Milloinkaan ei matka ollut tuntunut hänestä niin pitkältä.
Ja sitten hän kovasti pelkäsi, että joku tapaisi hänet!
"Vihdoinkin! Tuossa on lehtimaja!" Hän riensi sisään.
Siellä seisoi Eerik.
Magdaleena tuli kovin hämilleen.
Hän oli ehkä juossut liian kovaa; nyt tuntui siltä, kuin henkeä salpaisi.
"Magdaleena!" sanoi Eerik.
Ei koskaan hänen nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. Hän koetti nostaa silmänsä Eerikkiin.
"Mitä tahdot, Eerik?"
"Sitä vielä kysyt?"
"Mistä sen tietäisin…". Hänen poskiaan poltti; ehkäpä Eerik tiesi, että hän valehteli!
"Anna minulle kätesi!"
Epäillen hän teki sen.
Hyväillen tarttui Eerik siihen. "Katso nyt minuun!"
"Luuletko, että olen unohtanut miltä näytät", vastasi tyttö hämillään naurahtaen.
"En, mutta tahdon nähdä, ilmaisevatko ehkä silmäsi sydämesi salaisuuden."
"Oh!" Hän tahtoi vetää kätensä pois.
"Ei, nyt et pääse minusta; äsken tulleiden nuorien ritarien joukossa on yksi, joka ylvästelee sillä, että kaunis Magdaleena Sture katsoo häntä suopein silmin."
"Voi semmoista rohkeutta! Kuka hän on, Eerik? Sano hänen nimensä!"
"Tahdotko, että minä taistelen hänen kanssaan?"
"Et sinä, mutta joku toinen."
"Mutta jos minä kernaasti antaisin henkeni sinun tähtesi."
"Sen sanon sinulle, Eerik, että sitä et saa tehdä. Minä en pidä verenvuodatuksesta."
"Se ansainnee toki rangaistuksen?"
"Hirveän rangaistuksen!"
"Jos hän ei ole voittanut sinun vastarakkauttasi."
"Minä vakuutan sinulle, Eerik, etten minä välitä mitään heistä, paitsi…"
"Paitsi kenestä? Kas, siinä oli sittenkin jotain!"
"Voi Eerik, nyt sinä olet oikein ilkeä. Minä sanon sinulle, että jos he menisivät matkoihinsa kaikki tyynni, en minä siitä vähääkään välittäisi."
"Tahdotko, että minäkin lähden?"
"Sinäkö, eihän se liene tarpeellista."
"Mutta ajatteleppa nyt, että minä olisin tuo rohkea ritari, joka luulottelee, että Magdaleena Sture ei ele hänestä välinpitämätön ja joka ansaitsee hirveän rangaistuksen, niinkuin olet sanonut. No hyvä!" hän veti miekkansa tupestaan ja ojensi sen tytölle itse langeten polvilleen. "Rankaise nyt minua ansioni mukaan."
Tyttö heitti miekan pois. "Ilkeä Eerik, kuinka niin voit peljättää minua."
"Minä odotan tuomiotani."
"Nouse heti siitä!"
"En ennenkuin olet tuomiosi langettanut."
"Mitä tahdot minun sanomaan?" kysyi hän tuskaisesti ja hämillään.
"Että tahdot rangaista minua."
"Rakas Eerik, enhän minä tiennyt, että se olit sinä."
"Olisiko tuomiosi silloin tullut toisenlaiseksi?"
"En uskalla enää olla kauempaa." Taas hän tahtoi vetäytyä irtiEerikistä.
Mutta tämä pidätti häntä. "Minä olen lukenut sydämesi salaisuuden", sanoi hän, "salli minun vuorostani sanoa sinulle, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, ja että niin on ollut niin kauan kuin muistan ja on oleva niin kauan kuin elän."
"Mutta äiti hyvä sanoo, että minä olen vain lapsi", sanoi Magdaleena hämillään.
"Sano minulle, että rakastat minua, se on ainoa, mitä haluan tietää."
Hän epäröi. "En voi, Eerik!"
Tämä sulki hänet syliinsä. "Sano minun jäljestäni: Eerik, minä rakastan sinua!"
"Mi… ei, mitä äiti siitä sanoisi!"
"Magdaleena!" kuului ääni kaukaa.
"Oi taivas, laske minut, laske!"
"En laske, vaikka he tulisivat joka ainoa."
"Rakas Eerik, minä lemmin sinua!" kuiskasi Magdaleena.
Eerik suuteli sanat hänen huuliltaan, ja tyttö lensi tiehensä. Eerik lähti kiireesti jäljestä.
Lehtokujan keskipalkoilla hän näki Anna Bielken; Magdaleena oli kietonut kätensä tämän kaulaan ja ilmaissut rakkautensa.
Kun nuori herra oli saavuttanut molemmat sisaret, huudahti hän vuorostaan:
"Onnitelkaa minua, serkkuni; Magdaleena on antanut minulle sydämensä."
"Teillä on ollut liian kiire pyytämään sitä", vastasi Anna rouva."Magdaleena on vain 15-vuotias."
"Minä odotan kaksi, kolme, viisikin vuotta, enempää ei toki pyydettäne."
"Ajatelkaa myöskin, että olette serkuksia."
"Entäs Kustaa Vaasa?"
"Te ette tunne meidän ankaraa äitirouvaamme."
"Eihän hänellä toki ole sydäntä erottaa meitä, ja minä puolestani vannon: Magdaleena tai ei kukaan!"
"Rakas sisar", kuiskasi tyttö itkien, "etkö tahtoisi puhua asiasta äidille."
"Sen teen kyllä, kun se aika tulee; kiiruhda nyt kotiin, hän on jo kysellyt sinua."
Magdaleena pyyhki silmänsä ja poskensa ja kiirehti joutuisasti linnaan.
Anna rouva ja Eerik herra kävelivät kauan ja keskustelivat.
"Ei liene vaikeata saada isämme suostumusta", sanoi edellinen; "hän ei voi koskaan kieltää meiltä mitään. Mutta Märta rouva pitää avioliittoa kahden niin läheisen sukulaisen kesken mitä suurimpana syntinä, ja häntä, pelkään minä, ei ole helppo taivuttaa."
"Eikö sittenkään, jos saan kuninkaan puoltolauseen?"
"Se parantanee asiaa hyvin vähän; minun neuvoni on, että odotatte sopivaa aikaa."
Nuoren herran täytyi lopulta luvata mukautua tähän sekä olla sanoillaan tai katseillaan ilmaisematta sitä liekkiä, joka uhkasi polttaa hänet, kuten hän sanoi.
Luokaamme nyt vähän tarkempi silmäys tämän suuren ja mahtavan perheen oloihin.
Svante Sture oli aikakautensa rikkaimpia herroja. Se seikka, että hän oli Kustaa Vaasan lanko, saattoi tuskin hänen arvoansa lisätä; Sture-nimen maine oli tahraton ja eli vielä kansan keskuudessa niin suuressa arvossa, että Eerikin sen suhteen yhä kasvava pelko ei suinkaan ollut aiheeton.
Talon vieraanvaraisuus oli sen rikkauden ja arvon mukainen.
Tervehdyskäynnit kestivät siellä useinkin viikkoja, kuukausiakin.
Samanmieliset tunsivat tarvetta keskustella toistensa kanssa, ja kun vaivalloiset, useinkin raivaamattomat tiet ja pitkät matkat herraskartanoiden välillä tekivät matkustuksen kaikkea muuta kuin mukavaksi, pidettiin parempana kokoontua joukolla sellaiseen paikkaan, missä häiritsemättä saatiin tuumia asioista.
Etenkin herättivät kuninkaan aikeet tähän aikaan paljon uteliaisuutta.
Yleisenä keskustelualueena oli Juhana herttuan tottelemattomuus, hän kun ei piitannut mitään veljensä käskyistä. Jättäisikö kuningas asian tähän, vai puhkeaisiko tuo salainen, mutta kaikille hyvin tuttu veljesviha nyt ilmituleen?
Entäs Kaarle herttua, kummalle puolelle hän asettuisi?… Toisinaan hän käyskenteli hiljaa ja varovasti, tähystellen viisailla silmillään ympärillensä, toisinaan hän otti osaa hurjiin leikkeihin; hänessä oli toimintakykyä ja lannistumatonta rohkeutta, mutta hän ei pitänyt ensinkään Eerikistä eikä Juhanasta; hän näytti aikovan käydä omaa tietänsä.
Ja herrat Hörningsholmassa keskustelivat kuninkaallisten veljesten elämänvaiheista, mutta kukaan ei voinut aavistaa niitä semmoisiksi, jommoisiksi ne sitten muodostuivat.
Oli itsestään selvää, että niin hyvin Sturen perheessä kuin hänen ystäviensä ja omaistensa kesken vertailtiin entisiä ja nykyisiä oloja toisiinsa. Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen oli tuo kansalle iäkäs nimi käynyt vieläkin sointuisammaksi. Eerikin tuhlailevaa elintapaa ja hänen kruunauksensa ylellisyyttä moitittiin yleiseen, jopa kuiskailtiin siitäkin, että loistavassa kunnossa olevasta valtiorahastosta oli käytetty paljon muihinkin tarkoituksiin kuin valtakunnan hyväksi.
Mutta hyväsydäminen ja tunnollinen Svante Sture torjui aina semmoiset syytökset. Hän oli vannonut uskollisuudenvalansa kuninkaalle, sanoi hän, ja tahtoi uhrata henkensä ja verensä hänen ja isänmaan puolesta, jos niin vaadittaisiin.
Vieläpä hän usein saattoi lisätä: "Olen omaan asemaani täysin tyytyväinen. Minun hartiani ovat liian heikot hallituskuormaa kantamaan, ja minä tiedän, että Niilo, rakas vanhin poikani, ajattelee samoin kuin minäkin."
Ennenkuin menemme edemmä, täytyy meidän vähäsen puhua hänestä.
Niilo Sturen tuttavuutta kannattaa kyllä tehdä.
Kustaa Vaasan historian viime ajoilta tunnemme hänen nuoren rakkautensa Ceciliaan.
Tämäkin rakasti häntä, mutta Niilo matkusti pois ja Cecilia teki uusia tuttavuuksia; sitten tulivat sisaren häät, oleskelu Vadstenassa ja hänen häväistyksensä, josta tuli hyvin kiitollinen juorun aihe.
Mutta Niilo Sturea se kohtasi kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta.
Hän rakasti Ceciliaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja ennen kaikkea hän luotti häneen.
Hänelle olivat uskollisuus ja rakkaus sama asia, toista ei voinut olla ilman toista.
Hänen oma äitinsä kertoi hänelle aivan peittelemättä mitä oli tapahtunut.
Märta rouva oli jo ennen mietiskellyt, eiköhän avioliitto serkusten kesken liene synti; nyt hän oli täysin vakautunut tuossa mielipiteessään ja samalla hän kiitti Jumalaa, että hänen Niilonsa oli "päässyt vapaaksi", sekä vannoi pyhän valan, ettei hänen suvussaan saisi semmoista milloinkaan tapahtua.
Kesti kauan, ennenkuin Niilo herra toipui tuosta huumaavasta iskusta.
Hänen surunsa oli yhtä syvällistä kuin hänen rakkautensakin oli ollut, ja ainoastaan yhtämittainen työskentely voi antaa hänelle viihdytystä; unohtaa hän ei voinut.
Hän tahtoi kaikin voimin riistää Cecilian kuvan sydämestään, ja hänen äitinsä auttoi häntä tässä suhteessa tavalla, joka vain teki tuskat tuimemmiksi.
Kaikissa kirjeissään puhui Märta rouva siitä, että "prinsessa lohduttautuu", tai että on "niin ilkeitä juttuja liikkeellä hänestä, etten voi niitä kertoakaan", ja muita semmoisia.
Niilo palasi samaan aikaan kuin kuningas Kustaa kuoli; hänen aikomuksensa oli siirtyä ulkomaille, ja hän matkusti kotiin saadakseen isänsä suostumuksen siihen.
Mutta tämä rukoili ja pyysi häntä, ettei hän jättäisi isänmaatansa. Olihan jokaisen Ruotsin miehen velvollisuus pyhittää sille kaikki voimansa.
"Jos olet lemmenasioissasi pettynyt, rakas poikani", sanoi hurskas isä, "niin tapahtuuhan semmoista hyvin usein ja kuitenkin voi tulla onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", lisäsi hän tukehuttaen huokauksensa.
Isän elämänvaiheet kuvastuivat elävästi pojan mieleen; voisiko hän nyt saattaa vanhemmillensa surua sentähden, että itse kärsi.
"Minä jään", sanoi hän.
Silloin saapui kiireellinen viesti kuningas Eerikiltä, että Niilo herran tuli hänen lähettiläänänsä matkustaa Englantiin jatkamaan keskusteluja kuningatar Elisabetin kanssa.
"Kuinka minä voisin onnistua, kun Juhana herttua ja Niilo Gyllenstjerna, tuo terävä valtiomies, eivät ole onnistuneet", väitti hän.
Kreivi Svantekin myönsi, että se oli joutava yritys.
Mutta milloinpa ei herättäisi äidin ylpeyttä se seikka, että hänen poikansa tulee huomatuksi?
Märta rouva arveli, että se, mikä ei ollut onnistunut valtakunnan korkeimmille, varmaankin onnistuu hänen rakkaalle Niilolleen, ja hän pyysi ja rukoili, että poika ottaisi vastaan tuon kunniakkaan toimen.
"Se hyvä puoli asiassa on, että pääset taas ulkomaille", myönsi isä.
Niilo matkusti Tukholmaan saamaan kuninkaan määräyksiä ja sieltä suoraa päätä Elfsborgiin, jossa laivat odottivat.
Hän oli iloinen siitä, ettei ollut nähnyt Ceciliaa eikä kuullut mitään juoruja hänestä; uusissa olosuhteissa hän ehkä pian unohtuisi.
Mahdotonta, Cecilian kuva oli kuin poltettu hänen sydämeensä.
Oikullisen naisen voittaminen oli yhtä mahdoton tehtävä Niilolle kuin kenelle muulle tahansa, ja hän valmistautui jo paluumatkalle, kun sai kirjeessä Märta rouvalta tietää, että Cecilia vihdoinkin oli saanut kosijan.
Badenin rajakreivi oli jo pyytänyt hänen kättänsä ja saanut suosiollisen vastauksen.
"Mitä minä hänestä huolin", kirjoitti Märta rouva, "mutta sinun tähtesi ilahuttaa minua, että hän joutuu maasta pois, jotta sinä pääset näkemästä häntä ja kuulemasta puhuttavan hänestä."
"Onkohan mahdollista, että hän jo on voinut rakastua toiseen?" sanoiNiilo itsekseen. "Tämä on jo kolmas."
Mutta kaikenmoisilla verukkeilla hän siirsi lähtöänsä tuonnemmaksi, kunnes kuningatar lopuksi antoi varmasti kieltävän vastauksen.
Suureksi kummastuksekseen sai Niilo tähän aikaan kiihkeän ja hehkuvan kirjeen Cecilialta. Tämä kirjoitti, ettei koskaan ollut unhottanut ensi lempeänsä ja että tuli olemaan kuolemaansa asti uskollinen sille. Salaisten voimain kautta oli hän saanut tietää, että Niilon sydän yhä vielä kuului hänelle, ja sentähden hän toivoi, että Niilo palajaisi pyytämään hänen jalkojensa juuressa anteeksi sitä rikosta, ettei jo kauan sitten ollut tuota hänelle tunnustanut.
Mikä hävyttömyys!… Niilo tuskin uskoi silmiänsä; tuollaisenko kirjeen hänen Ceciliansa voisi kirjoittaa! Ei, se ei ollut enää hänen lempensä esine, vaan langennut, kurja nainen!
Hän tuli kyllä kohtelemaan häntä hänen ansionsa mukaan.
Pian senjälkeen hän palasi Ruotsiin ja Tukholmaan, antoi kuninkaalle kertomuksen toiminnastaan ja kiiruhti Hörningsholmaan.
Siellä hänet otettiin avosylin vastaan, ja hän taisteli miehuullisesti voittaakseen "heikkoutensa", jota hänen nyt itsekin täytyi kirota.
* * * * *
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Syyskuu oli puolillaan. Lempeät, suloiset syyspäivät houkuttelivat ulkoilmaan, ja liiteleväin perhosten tavoin kuljeksivat nuoret Hörningsholman puistossa ja puutarhoissa, sillaikaa kuin vanhemmat etenkin herra Pietari Brahen tultua jatkoivat neuvottelujaan ja keskustelujaan.
Suuri hälinä nousi, kun sanansaattaja vaahtoisella hevosella karahutti pihaan ja toi kiireellisen kirjeen kreivi Svantelle.
Sen oli kuningas itse armollisesti ja omakätisesti kirjoittanut; hän sanoi suurine seurueineen tahtovansa vierailla Hörningsholmassa, ja he olivat jo nousseet laivoihin, kun sanansaattaja lähetettiin maanteitse.
Nyt sai Märta rouva tilaisuuden näyttää kykyänsä; Hörningsholmaan mahtui kyllä paljon vieraita, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka monta kuninkaalla oli mukanaan, ja talo oli ennestään melkein täynnä.
Mutta nyt ei auttanut; lähimmät sukulaiset ja ystävät siirrettiin lähitaloihin, tyttäret ja muu nuoriso pantiin toimimaan kukin alallansa, mutta kukaan ei ruvennut lähtöhommiin, se vain olisi loukannut isäntäväkeä.
Isäntä ja hänen miehiset vieraansa tähystelivät innokkaasti merelle päin nähdäkseen, milloin laivat lähenivät, ja tornissa oltiin aina vahdissa.
Vastaanotto oli saatava niin juhlalliseksi, kuin niukka aika suinkin myönsi, ja siinä saatiin kyllä havaita, että Märta rouvalla oli erinomainen kyky niin hyvin panemaan kaikki voimat toimintaan kuin myöskin saamaan ne toimimaan niin, että siitä jotakin syntyi.
Aivan kuin taikavoimalla valmistui vihreitä kunniaportteja ja kukkasköynnöksiä porttien ja ovien yläpuolelle, ja kaikkialla loistivat Eerikin nimikirjaimet punaisista, valkoisista, sinisistä tai keltaisista kukista kiedottuina.
Itse valvoi Märta rouva näitä ulkohommia, mutta hänen monilukuiset palvelijattarensa saivat kyllä huomata, että hän piti huolta myöskin sisäaskareista.
Jo toisena päivänä oli kaikki valmista juhlalliseen vastaanottoon, mutta vieläkään ei aluksia näkynyt.
Svante kreivi arveli, että heitä luultavasti oli kohdannut vastatuuli, mutta Märta rouva tuumaili, ettei heidän pitäisi odotuttaman itseänsä, kun hän kerran oli niin paljon vaivaa nähnyt.
Hörningsholma on Södermanlannissa erään Itämeren lahdelman rannalla. Se on rakennettu korkeille perustuksille ja komeasti, on nelikerroksinen, vahvat tornit nurkissa.