Neljäntenä päivänä ilmoitti pitkäveteinen torven toitotus eräästä tornista, että kaleerit olivat näkyvissä.
Tästä nousi yleinen hälinä.
Mutta kaikki oli ennakolta valmiina.
Kanuunat olivat jo ladatut, ja kaksi miestä kiiruhti kunkin luo ampuakseen merkin saatuansa tervehdyslaukauksen.
Kellotapulissa olivat soittajat valmiina.
Kaikista lähiseudun mökeistä tulvaili kiireesti juhlapukuihinsa pukeutunutta rahvasta, vihreät oksat kädessä.
Eräs Märta rouvan uskotuista palvelijoista oli saanut käskyn antaa heille merkin, milloin heidän tuli huutaa:
"Eläköön kuningas!"
Mutta voi sitä, joka ei kirkunat täyttä kurkkua! Hän joutui tekemisiin armollisen rouvan kanssa.
Nyt alkoivat kellot soida.
"Hyvät herrat, rientäkäämme vastaanottamaan kuningasta", sanoi Svante kreivi.
Miehissä he lähtivät laiturille.
Luotuaan vielä silmäyksen kuninkaalle varattuihin huoneisiin lähti Märta rouvakin pää pystyssä, tyttäriensä, naissukulaistensa ja ystäviensä sekä lukuisan juhlapukuisen palvelija joukon seuraamana samoin alas laivasillalle.
Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei oltukaan pantu paikalleen mattoa, jolle kuninkaan piti astuman; silmät tulta iskien hän kääntyi ja viittasi.
Lähimmät palvelijat kiiruhtivat paikalle.
Pari korvapuustia kajahti, ja kirvelevin poskin kiiruhtivat palvelijat täyttämään mitä oli laiminlyöty.
Itse hän määräsi, miten alustalaisten ja palvelusväen tuli sijoittua, ja asettui sitten naisineen laiturin vasemmalle puolelle, kreivin ja muiden herrojen seisoessa oikealla.
Jo saattoi paljain silmin nähdä molemmat laivat, jotka myötätuuleen lähenivät, eikä kestänyt kauan, ennenkuin voi ensimäisessä laivassa tuntea kymmenkunnan herran ympäröimän kuninkaan.
Toisessa kaleerissa näkyi vain naisia.
"Jos hän aikoo tuoda jalkavaimonsa tänne, niin minä majoitan heidät saunaan; linnaan he eivät saa tulla", sanoi Märta rouva jotenkin kovalla äänellä.
"Varokaa, rakas äiti, joku saattaa kuulla", kuiskasi Anna Bielke.
Ei mitään vastausta. Märta rouva vain tähysteli jälkimäiseen laivaan.
Nyt pamahtivat ensimäiset tervehdyslaukaukset.
Kaikki hatut lensivät päästä.
Kuningas vastasi tervehdykseen.
"Se on prinsessa Cecilia", kuiskasi taas Anna.
"Hänen rakastajattariensa joukossa… se sopiikin mainiosti!"
"Äiti, äiti, te saatatte meidät kaikki onnettomuuteen!"
"Ole levollinen, kyllä minä voin olla viekaskin, jos niin tarvitaan."
Hän astui muutaman askeleen lähemmäksi.
Ensimäinen laiva laski rantaan, ja kuningas nousi maalle.
Taas paukkuivat kanuunat.
Kellojen soitto kuului yhtämittaa.
Kansa huusi täyttä kurkkua:
"Eläköön Eerik neljästoista!"
Valtakunnan etevimmät herrat ja aateliset kumartuivat maahan asti ottaessaan vastaan korkeata vierasta.
Aurinko oli korkealla taivaalla, ilma lämmin ja luonto pukeutunut rikkaimpiin ja kirjavimpiin väreihinsä.
Kuningas Eerik luuli luonnollisesti, että kaikki oli hänen kunniaksensa.
Hän olikin paraimmalla tuulellaan, hymyili ystävällisesti kokoontuneelle kansalle, syleili isäntää ja nuorta Niilo herraa ja pudisti muiden kättä lausuen jokaiselle muutamia ystävällisiä sanoja.
Senjälkeen hän kääntyi Märta rouvaan syleillen häntäkin.
"Oletteko minulle pahoillanne, kun tulen teille vaivaksi, Märta rouva?" kysyi hän.
"Mitä tekee rakastetuinta varten, sitä ei lue vaivaksi", vastasiMärta rouva ivallisesti hymyillen ja syvään niiaten.
Eerik otti kaiken täydeksi todeksi, eikä kukaan huomannut niitä vaanielevia haukansilmiä, jotka aivan kuninkaan takana tyystin tarkastelivat kaikkia läsnäolevia.
"Sallikaa minun nyt tervehtiä tyttäriänne; rouva Anna Bielke on ainoa heistä, jonka tunnen."
"Jos teidän armonne suvaitsee: Sigrid, Magdaleena. Margareeta."
Nuoret neitoset niiasivat syvään, sen mukaan kuin heidät esitettiin kuninkaalle.
"Kaikkien pyhimysten nimessä, kauneus näyttää majailevan teidän perheessänne!"
Varsinkin Magdaleena veti hänen huomiotansa puoleensa. "Jalo neiti, sallikaa minun katsoa kirkkaisiin silmiinne", sanoi hän mielistelevästi pitäen kiinni hänen kädestään.
Punastuen neito nosti silmänsä, joissa kuvastui säälinpyynnön ilme.
Eerik sitävastoin luuli huomaavansa niissä herääviä taipumuksia, ja sentähden hän pudisti kovasti hänen pientä kättänsä, ennenkuin laski sen irti.
Täällä oli useitakin tervehdittäviä, ja nyt laski toinenkin laiva laituriin.
Silloin kaikui hopealta helähtävä nauru, ja kevyenä kuin lintu hypähti Cecilia laiturille; mutta siihen hän pysähtyi suorana ja jäykkänä odottaen tulevansa arvonsa mukaan vastaanotetuksi.
Svante kreivi kiiruhti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa.
Cecilia näytti hajamieliseltä, ja hänen katseensa harhailivat ylt'ympäri.
Silloin hän näki Niilo herran ja punastui kovin.
Samassa tervehti Märta rouva häntä. Tervehdys oli Cecilian puolelta hyvin hätäinen; kiireellisesti hän sanoi: "Niinkuin näette, en minä tule yksin; mutta omalle varalleni on minulla mukanani ainoastaan kaksi palvelijatarta. Kuningas ja Elisabet saavat vastata muista."
Se oli Märta rouvan sisarentytär, joka rohkeni puhutella häntä näin. Ankara rouva seisoi äänettömänä ja tuijotti ihmetellen kaunista prinsessaa.
Mutta tämä ei enää välittänyt hänestä, vaan kääntyi ritariin.
"Tiedättekö ehkä, serkkuseni, että olen tullut tänne teidän tähtenne", sanoi hän armollisesti.
Tämä vain kumarsi.
"Niin, älkää nyt kuvitelko mitään mielessänne; minä tahdon kuulla uutisia Englannista ja sallin puolestani teidän miellytellä itseäni niin kauan kuin rakastettu herra veljeni suvaitsee viipyä täällä."
"Valtiokanslerilla on paljon parempi kertomiskyky kuin minulla."
"Jättäkää se minun arvosteltavakseni; kas niin, tarjotkaa nyt käsivartenne."
Niilo totteli, ja Cecilia seurasi heti kuninkaan seuruetta muista välittämättä.
Hetkisen kuluttua hän kuiskasi kiihkoisesti: "Niilo!"
"Prinsessa!"
"Etkö tahdo sanoa minua Ceciliaksi?"
"En."
"Sitten olet vielä vihainen minulle?"
"Minä surkuttelen teitä."
"Oi, jospa tietäisit, mitä minä olen kärsinyt!"
"Kärsimykset puhdistavat."
"Miksi et vastannut kirjeeseeni?"
"Alamaisesti onnittelemallako teitä rajakreivin kanssa aikomanne avioliiton johdosta?"
"Ai, sinä olet mustasukkainen!" huudahti Cecilia nauraen hämillään."Sitä parempi!"
Tällä välin oli Märta rouva kuiskannut tyttärellensä: "Juokse heidän jälkeensä, Anna! Ikuisen autuutensa tähden täytyy Niilon päästä vapautumaan hänestä."
Anna rouva totteli.
"Suvaitsetteko, prinsessa, että osoitan teille huoneenne?" kysyi hän lempeästi.
"Tehkää niin!" Vastaväitteitä tekemättä hän irtautui Niilon käsivarresta tarttuakseen Annaan ja seuratakseen häntä.
Elisabet näytti olevan pahalla tuulella, mutta tervehti kohteliaasti "rakasta tätirouvaansa", sanoen tarvitsevansa ainoastaan yhden huoneen; kun vain toinen oli siinä lähellä "Kaarinaa ja pikku Virginiaa varten".
"Eivätkö he kuulu palvelijoihin?" kysyi tuima rouva.
"Mitä te ajattelettekaan! Siitä kuningas olisi pahoillansa!"
Nuori prinsessa tarttui serkkunsa Margareetan käsivarteen, ja he kiiruhtivat pois.
"Hänen jalkavaimonsa luullakseni", jupisi Märta rouva.
"Lapsihan tuo on, rakas äiti", lausui Sigrid.
"Kyllä hän kasvaa. Toimita sinä heille huone parhaasi mukaan; minä en voi nähdä heitä."
Märta rouva poikkesi yksin erääseen toiseen lehtokujaan; hänen piti koota ajatuksiansa.
Kaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei juolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta; hän kuului kuninkaan seurueeseen.
Sigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi hienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin kamarin vieressä.
Kun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko tuo Cecilia hänet taas valtoihinsa… ottaisiko Niilo puolisokseen toisen jalkavaimon ja oman serkkunsa… sehän olisi kaksinkertainen häväistys.
Keskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi hänelle kunnioittavasti.
"Jalo rouva Märta Sture", sanoi hän.
"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään", vastasi hän ylpeästi; "kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä."
"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän kannatusta kuin jalo Sturen nimi."
"Sen aika on jo mennyt."
"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä vastaan."
Märta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: "Mikä on nimenne?"
"Yrjö Pietarinpoika, kuninkaan prokuraattori." Hän kumarsi vieläkin kerran.
"Vai niin", sanoi rouva pitkäveteisesti. "No, sitten tiedätte myöskin, ettei kukaan voi syyttää ketään perheeni jäsentä siitä, että hän olisi ollut osoittamatta sitä kunnioitusta, johon olemme velvolliset laillista kuningastamme kohtaan."
He olivat saapuneet rappusien luo, mies kumarsi taaskin kunnioittavasti ja käveli sitten miettiväisenä pitkät ajat ulkona.
Märta rouvalla oli päivällishuolensa, mitä hän välitti YrjöPietarinpojasta!
Ja kuulkaa, kuulkaa! Ruokasalista kuului iloisia ääniä. Kuningas nauroi ja laski leikkiä, hän oli paraimmalla tuulellaan ja sanoi tahtovansa tänään heittää mielestään kaikki synkät ajatukset sekä nauttia vain ystävyydestä, ihanuudesta ja hyvin katetusta pöydästä.
Varsinkin oli hän puuhassa talon nuorien tyttärien kanssa. Hän kertoi heille ilottomasta nuoruudestaan, unelmistaan ja tulevaisuudentoiveistaan.
Magdaleenalle hän puhui etupäässä siitä, miten hän rakasti soitantoa ja laulua ja miten hän halusi saada itselleen morsiamen, joka ymmärtäisi ja rakastaisi häntä.
Märta rouva näki sen ja myhäili mielessään, mutta hän näki myöskin Yrjö Pietarinpojan hiipivän ylt'ympäri herättääkseen kuninkaan huomiota.
Vihdoin oli tämä saapunut niin lähelle, että saattoi kuiskata jotakin hänen korvaansa.
Kuningas vavahti ja kääntyi.
"Pois täältä!" huudahti hän ankarasti. "Täällä ei ole sinulla eikä sinun kaltaisillasi mitään tekemistä."
"Sanansaattaja Suomesta."
"Ota se vastaan ja anna minun olla rauhassa."
Säälien katseli moni Eerikkiä tällä hetkellä, ja hän sanoi:
"Minä soitan ja laulan teille; luuttuni on varmaankin matkassa, se on mukanani kaikkialla."
Kohta senjälkeen hän sanoi kreivi Svantelle:
"Totta on, että olen tullut puhumaan teidän ja muiden hyväin herrain ja valtakunnan miesten kanssa maan asioista, mutta ne jätän ainakin huomiseksi; tänään tahdon ainoastaan nauttia elämästä… hyvien ystävien keskuudessa ja nähdessäni ympärilläni niin paljon nuoruutta ja kauneutta."
Samassa hän katsoi ihastuneena Magdaleenaa, jonka isä itsekseen tuumaili, tulisikohan tytöstä kerran Ruotsin kuningatar.
Kun runsas päivällinen oli syöty, jatkettiin leikkipuheita ja pakinaa koko päivä.
Märta rouva unohti pian kaikki närkästyksensä; hän oli yhtä tarkkanäköinen kuin miehensäkin, ja jos nyt kävisi niinkuin hän uneksi, niin kylläpä Yrjö Pietarinpoika ja muu "roskajoukko", jota hänen nyt oli pakko ottaa vastaan taloonsa, saisi laputtaa tiehensä ja lähteä muille markkinoille. Hän kyllä heille kyydin antaisi.
Me emme saa unohtaa Ceciliaa.
Hän oli nuori, kaunis, loistava ja yleisen ihailun esineenä. Hänellä näytti tänään olevan yksi tarkoitusperä, jonka hän oli päättänyt saavuttaa ja jonka tähden hän ei säästänyt keinoja, vaan teki kaikki voitavansa ihastuttaakseen ja tenhotakseen.
Sekä vanhemmat että nuoremmat ritarit hyörivät hänen ympärillään, ja kaikille hän hymyili ja lausui ystävällisiä mairitteluja.
Hän oli kuin kynttilä, jonka ympärillä perhoset leijailevat; kaikki palasivat siipirikkoina, kaikki paitsi Niilo Sture.
Turhaan koetti Cecilia vetää häntäkin puoleensa; hän pysyi tyynenä ja kylmänä. Hän ei väistänyt tuon ihanan tenhottaren läheisyyttä, mutta tämän taikavoima ja veikistelyt eivät näyttäneet vaikuttavan häneen mitään.
Iloista seurustelua jatkui yöhön asti. Sitten meni kuningas huoneisiinsa. Siellä hän kohtasi Yrjö Pietarinpojan, mutta käski hänen läsnäolijain suureksi huviksi mennä tiehensä.
Suosikki totteli, mutta vannoi sydämessään kostoa, tuhatkertaista kostoa.
"Mikä tästä tulee lopuksi?" kysyi Märta rouva mieheltään.
"Näyttää siltä, kuin kuninkaalliset sisarukset tahtoisivat naida meidän perheestämme", vastasi Svante hymyillen. "Ei Niilo mene naimisiin Cecilian kanssa."
"Mutta ehkäpä hän rakastaa häntä."
"Cecilia se on rakastunut; Niilo halveksii häntä, siitä olen varma."
Juuri kun Niilo Sture oli menemäisillään huoneeseensa, pistettiin hänen käteensä pergamenttiliuska.
Siinä oli sana: "Parvekkeella."
Hän tiesi, keneltä se oli, ja kiiruhti sinne.
Cecilia odotti häntä.
"On totta", virkkoi tämä kiihkeästi, "että Badenin rajakreivi on pyytänyt kättäni, mutta minä en rakasta ketään muuta kuin sinua, ja minä tiedän, minä tunnen, ettet sinä koskaan voi temmata sydäntäsi minulta."
Niilo katsoi häneen. Cecilia oli puoleksi riisuutuneena, viehättävämpänä kuin milloinkaan ennen, mutta Niilo vastasi kylmästi ja tyynesti:
"Niin, Cecilia, minä olen rakastanut sinua rajattomasti ja rakastan ehkä vieläkin, mutta minä pidän kunniastani sittenkin enemmän, ja meidän sukuumme ei ole koskaan otettu vastaan häväistyä naista."
Cecilia huudahti. Vihan tuli leimusi hänen silmissään.
"Nyt olen tullut parannetuksi hullumaisesta rakkaudestani", läähätti hän, "mutta voi teitä, tämä on tuleva teille kalliiksi!"
Hän läksi. Niilo pysähtyi siihen hetkiseksi ja tuijotti tähtitaivaan kirkkauteen. Ehkäpä hän huomasi, että tämä hetki oli turmiollinen eikä voinut jäädä seurauksitta.
Jo samana yönä hän kertoi vanhemmillensa mitä oli tehnyt; ääneti he kuuntelivat häntä, mutta Märta rouva laski kätensä ylpeästi hänen olalleen sanoen:
"Niilomme on menetellyt oikein. Kukaan Cecilian tapainen ei saa tulla meidän sukuumme."
Seuraavana päivänä oli ankaran rouvan pää mahdollisesti vielä enemmän kenossa kuin ennen. Olipa hän melkein heittänyt senkin toiveensa, että Magdaleena tulisi kuningattareksi.
Hän piti kyllä varmana, että Cecilia tulee kostamaan, mutta vielä oli tuo ylpeä neiti tätirouvansa vallassa, eikä tämä ajatellut hevin hellittää oikeuksistaan.
Palvelijaansa kautta hän oli saanut tietää, että Cecilia neiti edellisenä iltana oli tullut makuukamariinsa hyvin kiihottuneessa mielentilassa, oli heittäytynyt vuoteellensa ja saanut ankaria väristyskohtauksia; suurella vaivalla he olivat saaneet hänet levolle.
Kotiapteekista oli tuotu rohtoja ja hajusuolaa. Sääliväisenä perheenemäntänä katsoi hän velvollisuudekseen ottaa selvää korkean vieraansa terveydentilasta ja lähti sentähden suoraa päätä prinsessain huoneisiin. Mutta jo ovella hän kohtasi palvelijattaren, joka sanoi, että prinsessa makasi.
"Eikö neiti ota vastaan vuoteessaankin?" kysyi Märta rouva pistävästi. "Ilmoita minut!"
Mutta kun hän kohta senjälkeen kuuli prinsessan sanovan: "Sano sille vanhalle viurulle, että makaan päästäkseni näkemästä häntä", löi hän oven kiinni jälkeensä niin että kaikui. Samassa kuului hänen korviinsa iloisia lapsen ääniä, olihan siellä yksi jalkavaimo ja toisen tytär. Semmoisia kirottuja olentoja oleskeli hänen talossaan, ja hänen täytyi kärsiä sitä.
Hänen sydämensä kuohui harmista. Mitä niillä oli tekeillä, ja mitä he rohkenivat nauraa?
Hän aukaisi oven ja astui sisään.
Seitsenvuotias Virginia ei ollut vielä puettu, hän makasi matolla ja kieriskeli nauraen sinne-tänne huomaamatta sisääntulijaa.
Kaarinan tuli tänään pukea päällensä uusi puku, jonka kuningas oli antanut hänelle. Siihen kuului keltaisesta silkkidamastista tehty alushame, jonka hän oli vastikään saanut päällensä ja jota hän hypisteli ihastuksissaan kääntyen milloin sinne, milloin tänne; huudahdellen lapsellisesta mielihyvästä hän kävi tahi oikeammin sipsutteli takaperin, kunnes huomaamattaan astui Märta rouvan varpaalle.
Tämä huudahti, ja Kaarina sai kelpo korvapuustin, josta Virginia täyttä kurkkua kirkumaan. Yhtäkkiä oli huone täynnä palvelijoita; siinä tunkeiltiin ja kyseltiin, mitä oli tapahtunut.
Tapansa mukaan seisoi Märta rouva jäykkänä ja selkä kenossa, enemmän tuomarin kuin syyllisen näköisenä.
Kaarina oli heittäytynyt pitkälleen Virginian viereen; hän puhutteli lasta tyynnytellen ja hyväillen, ja kun tämä sitten nousi, sanoi hän, ettei mitään ollut tapahtunut, he vain olivat leikkineet ja Virginia oli kirkunut ilosta.
Neiti Elisabet oli kuullut melun omaan huoneeseensa ja tuli myöskin siihen. Nähdessään Kaarinan hän huudahti:
"Koko poski on turvoksissa, joku on lyönyt sinua!"
"Se on hammassäryn tähden", vastasi tyttö. "Minä pyydän, ettei kukaan huoli siitä sen enempää, ei se haittaa mitään."
Hän katsoi rukoillen ensin talon rouvaan, sitten muihin läsnäolijoihin.
Kun molemmat tytöt sitten olivat kahden, sanoi Kaarina Virginialle:
"Lupaathan olla puhumatta asiasta mitään?"
"Mutta näinhän minä, että hän löi sinua."
"Ei se tehnyt mitään, enkä minä tahdo, että hänelle tulisi mitään harmia minun tähteni."
Sitten hän hautoi ahkerasti poskeansa kylmällä vedellä ja jatkoi senjälkeen pukeutumistaan.
Koko aamupäivän oli Märta rouva innokkaasti taloushommissaan; aamuisista seikkailuistaan hän ei puhunut kenellekään.
Melkein väkivallalla oli Yrjö Pietarinpoika lopultakin tunkeutunut kuninkaan luo; tämä sanoi nukkuneensa hyvin eikä tahtovansa mitään Jobin postia.
"Täällä on tärkeitä kirjeitä Suomesta."
"Veljeni kosimisestako? Minä toivotan hänelle onnea."
"Vieläkö sittenkin, jos hän aikoisi tehdä Suomen itsenäiseksi ja sen lisäksi tulla Puolan kuninkaaksi?"
"Kautta Pyhän Eerikin, sitä hän ei uskalla!"
Kuningas hypähti sängystään.
"Hän uskaltanee vastedes vieläkin enemmän."
"Todistukset, anna minulle todistukset!"
"Tässä on kirje Henrik Hornilta ja Herman Flemingiltä. Molemmat ovat yksimielisiä siitä, että herttuan liittoutuminen Puolan kanssa on tähdätty Ruotsia vastaan; verinen veljessota on puhkeamassa."
"Sitten lähetän urhoolliset mieheni petturia vangitsemaan. Teczin on luvannut toimittaa Puolan kruunun käsiini Sigismundin jälkeen, ja palkinnoksi tästä olen luvannut hänelle Cecilian; Juhana ei ennätä ennen minua."
"Ellei hän vaan ole jo ennättänyt."
"Onko hän jo nainut?"
"Ainakaan emme ehtine sitä estämään."
"Voi tuota valkeata tukkaa, aina näen sen Ruotsin kruunun alla! Minä en voi kärsiä valkeita hiuksia, ja semmoiset on Niilo Sturellakin."
"Prinsessa Ceciliaa ne miellyttävät paremmin."
"Jumal'avita, luuletko, että hän?… Hm! Suloinen Susannamme vaihtelee usein armastelijoita."
"Kerran on hänelläkin täysi tosi mielessä, vaihteen vuoksi."
"Kehenkään Stureen hän ei saa rakastua, sen tahdon sanoa hänelle."
"He ovat kyllä kaikki mielin-kielin, mutta ahdistappa heitä."
"Oletko kuullut jotakin?"
"Ruotsin kruunu ei ole niin vakavalla perustalla, että he olisivat ehtineet unhottaa vanhat muistonsa ja toiveensa."
"Se on totta, se on totta… jos voisin ottaa heiltä hengen kaikilta yhdellä iskulla, niin tekisin sen… luuletko, etten huomaa kateutta, petollisuutta ja juonia kaikissa heidän toimissaan, mutta minä olen liian viisas heille, minua he eivät petä."
"Kuinka kauan kuninkaani aikoo viipyä täällä?"
"Minä lähden jo tänään; tähdistä ehkä saan selityksen, mitä minun on odottaminen Juhanalta. Oi, että kuningasta niin kovasti koetellaan!"
"Käskenkö panemaan laivat lähtökuntoon?"
"Tee niin; me lähdemme iltapäivällä. Odotahan, mutta silloin tulee pimeä! Onko nyt kuutamoa?"
"Ei, nyt on loppukuu."
"Sitten lähdemmekin heti aamiaisen jälkeen. Myrskyääkö?"
"On aivan tyyni."
"Niinkuin sanottu, heti aamiaisen jälkeen."
Kun kuningas vähän myöhemmin tapasi herrat, kertoi hän heille uutisensa Suomesta, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Juhana oli menetellyt petollisesti veljeänsä, kuningasta vastaan, ja päätettiin heti komentaa osasto liiviläisiä estämään herttuaa palaamasta Suomeen.
Kun tämä valtiota koskeva asia oli ratkaistu, käytiin pöytään, mutta jonkinlainen mielien painostus vaivasi läsnäolijoita; ajatus sisällisen sodan syttymisestä, jos Juhanan onnistuisi nostattaa aseisiin suomalaiset, ja mahdollisuus, että niin hyvin Tanska kuin Venäjäkin käyttäisivät tilaisuutta sameassa vedessä kalastamiseen, tuntui varsin uhkaavalta eikä sopinut ensinkään siihen rattoisaan leikinlaskuun, jommoista vieraspidoissa tarvitaan.
Tänään eivät kuninkaan silmät enää tähystelleet nuoruutta ja kauneutta; elämän vakavuus oli tunkeutunut häneen. Ne ajatukset, joita hän tähän asti oli hautonut aivoissaan, tulivat nyt esiintymään teoissa ja toimissa; nyt hän tuli saamaan todellisuudessakin eikä vain unelmissaan masentaa vihatun veljensä.
Sellainen oli hänen tarkoitusperänsä, mutta hänessä tuntui jotakin herpaantumista, josta hän turhaan koetti päästä; rauhoittuakseen tarvitsi hänen saada muidenkin suusta kuulla, että herttua oli petturi, että yhteinen perimys oli onnettomuus valtakunnalle ja että sitä pitäisi vielä enemmän rajoitettaman.
Kuningas Eerik ei tällä hetkellä ajatellut, että herrat puhuivat omaan pussiinsa, toivoivat aatelisvallan lisääntymistä. Hän uneksi ainoastaan kuningasvallan vahvistamista.
Näin he pettivät toisiaan, ja seuraukset tulivat kyllä aikoinaan esiin.
Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin. Cecilia neiti oli syönyt aamiaista omassa huoneessaan ja senjälkeen naisineen jäähyväisiä sanomatta lähtenyt laivaan.
Sen kannelle valmistettiin vuode, ja siinä hän makasi jo kun kuningas seurueineen tuli laivaansa.
"Onko prinsessa sairas?" kysyivät kaikki.
"On, mutta jokainen, joka tahtoo, saa tulla sanomaan hänelle jäähyväisensä."
"Onpa se koko piru keksimään", mutisi Märta rouva antaen salaisia määräyksiään tyttärillensä.
Eerik katseli näytelmää hymysuin, mutta sitten hänen silmänsä kohtasivat Elisabetin, joka kiiruhti laivaan sanottuansa lyhyesti jäähyväiset Märta rouvalle.
Hän lähetti kutsumaan Kaarinan luokseen.
"Onko sinulla ollut hauskaa, pienoiseni?"
"On!" Hän katsoi kirkkailla sinisilmillään kiitollisesti ja ihastuneena kuninkaaseen.
Mutta Eerikin katse synkistyi. "Onko joku lyönyt, sinua?" kysyi hän vihasta vavisten.
"Minulla on ollut hammassärkyä", vastasi Kaarina melkein arasti.
"Voi sitä, joka kädellänsä koskee sinuun!" Kaarina tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä. "Heti kun tulemme kotiin, menet sinä lintuhuoneeseen, jossa me tapaamme toisemme ja sinä saat kertoa kaikki, mitä sinulle on tällä matkalla tapahtunut."
"Sen teen mielelläni."
"Saat kertoa kenestä pidät ja kenestä et."
"Minä pidän kaikista."
"Se osoittaa, miten vähän tunnet maailmaa."
"Minähän olen hyvin oppimaton."
"Niin, pienoiseni, mutta sen voi auttaa."
Herrojen jäähyväiset prinsessalle olivat suoritetut, nyt tuli naisten vuoro. Mutta Märta rouva tyttärineen ja vieraineen teki vain syvän kumarruksen liehutellen sitten valkeita käsiliinojaan. Laiva lähti rannasta, eikä kukaan huomannut, miten harmin puna nousi prinsessan poskille; hän oli tahtonut nöyryyttää heidät kaikki, mutta nainen, yhtä viisas kuin hän itsekin, oli voittanut hänet.
Kuningas Eerik viittasi jäähyväisensä, tuuli täytti purjeet, pian olivat laivat näkymättömissä, ja kuninkaallinen käynti, joka alussa oli synnyttänyt niin ylpeitä toiveita, oli kohta jo kuin unelmana.
Myrskyn tavoin oli se käynyt yli Hörningsholman ja saanut paljon häiriöitä aikaan.
Niilo herra käyskenteli useita päiviä synkkänä ja harvapuheisena.
"Ethän katune, että puhuit suusi puhtaaksi?" kysyi äiti. "En, mutta pelkään seurauksia, en itse puolestani, vaan teidän kaikkien tähden."
"Voitkosinäparemmin välttää vaaroja?"
"Hm, soturin kohtalo on melkein ennakolta määrätty."
"Ajatteletko, että annat ampua itsesi kuoliaaksi?"
"Kyllä niin käy rukoilemattakin."
Märta rouva oli muutamia silmänräpäyksiä ääneti. "Ja sinulla on sydäntä sanoa…" Ääni tyrehtyi kurkkuun.
"Olettehan te viisas nainen?"
"Ihmisellä voi olla sydän, vaikka se ei riipu ulkopuolella. Ei sinun tarvitse panna itseäsi maalitauluksi."
"Muut voivat tehdä sen."
"Tarkoitatko ehkä?…" Äiti katsoi levottomasti poikaansa.
"Että jätämme sen asian Herran haltuun."
"Tietysti, mutta joka tapauksessa…"
"Tahdotko sinä sanoa sanasi Hänen neuvonpiteissään?"
Kreivi Svanten huolet olivat toista laatua, mutta silti yhtä vakavia. Kuningas oli jäähyväishetkellä sanonut hänelle, että hänen täytyi olla valmiina matkustamaan Suomeen muutamien viikkojen kuluttua ja ottamaan vastaan kuvernöörin viran Liivinmaassa sekä valvomaan, ettei herttua tehnyt mitään hullutuksia.
Kun hän tunsi kuninkaan epäilevän luonteen ja hyvin tiesi, että Yrjö Pietarinpoika oli hänen salainen vihollisensa, sekä ajatteli, mitä nämä molemmat vaikuttimet yhteisesti saisivat aikaan, pusertui hänen rinnastaan raskaita huokauksia. Hän oli jo muutaman vuoden yli viidenkymmenen sekä luonteeltaan hellä ja tunteellinen; useita kertoja oli hän ottanut osaa taisteluihin sekä maalla että merellä, mutta se oli aina tapahtunut velvollisuudentunteesta eikä sodanhimosta. Hän rakasti rauhallista kotiansa, puolisoansa, poikiansa ja tyttäriänsä sekä maataloustoimia.
Koko Sture-suvussa vallitsi se yhteinen usko, että jos he eivät istuneet peräsimessä, piti heidän kuitenkin olla mukana ohjaamassa.
Svante kreivi ei ollut mikään voimakas luonne; hän taipui olosuhteiden mukaan, missä hänellä ei ollut mitään varmaa mielipidettä, ja hän olisi helposti joutunut taitavan ja tunnottoman puoluemiehen uhriksi.
Nyt saattoi matka Suomeen hänen mielensä levottomaksi. Hän ei saisi viettää joulua omaistensa seurassa. Totta kyllä, että hän tuolla kaukana tuli maaherrana saman kunnioituksen esineeksi kuin kuningas itse, mutta vastuunalaisuus oli paljon suurempi, koska hän oli riippuvainen muiden mielivallasta.
Ja sitten sota kahden veljeksen välillä. Saisiko hän vielä ehkä toimekseen ottaa Juhanan hengiltä? Sitä hän ei voisi ja hän toivoi, ettei Eerik sitä vaatisikaan.
Hänen harmaantuva päänsä kävi näissä suruisissa mietteissä yhä enemmän kumaraan. Silloin avattiin äkkiä ovi.
"Eerik Stenbock! Tervetuloa!"
"Häiritsenkö?"
"Etpä suinkaan. Etkö ollut mukana seurassa eilen?"
"Olin hetkisen; sitten lähdin pois."
"Miksi niin?"
"En voinut nähdä…"
"Nähdä?… Mitä?"
"Kuningasta… Magdaleenaa…"
"Hm, kuinka niin?"
"Nyt on kuningas rakastunut häneen."
"Se on mahdollista."
"Jalkavaimokuningas, lupauksensa rikkoja!…"
"Vaiti, hullu poika, seinilläkin on joskus korvat, ja puheesi voimme saada maksaa hengellämme molemmat."
"Minä toivon kuolemaa."
"Suonet toki minun sentään elää."
"Jospa saisin kuolla teidän puolestanne!"
"Mutta sano ensin mitä tämä merkitsee."
"Minä… minä lemmin Magdaleenaa!"
"Vai niin, entä hän?"
"Hänkin rakastaa minua!"
"Mistä ajasta alkaen?"
"Eilis-aamusta…"
"Oikeinpa tuoretta; tietääkö hänen äitinsä?"
"Ei… minä tulin tänne sitä varten, että…"
"Eikö ole ketään uskottua?"
"Rouva Anna Bielke."
"Se minun olisi pitänyt arvatakkin."
"Kaikki hätääkärsivät kääntyvät hänen puoleensa", huudahti EerikStenbock kiihkeästi.
"Luulen sen. Mutta kuulehan nyt, Magdaleena on vielä lapsi, naiminen ei voi moneen vuoteen tulla kysymykseen."
"Niin sanoi Anna rouvakin."
"No, sitten voit luottaa minuun. Kuningas kosiskelee sekä Englannissa että Skotlannissa. Sen, mitä hän täällä näki, on hän jo aikaa sitten unohtanut; vaikeampana esteenä on sukulaisuutemme."
"Anna rouva sanoi…"
"Annappas kuulla, mitä hänen älynsä on keksinyt."
"Hän arveli, ettei Märta rouva koskaan suostuisi."
"Se riippuu siitä…"
"Oi rakas sukulaiseni, annatte minulle elämäni takaisin, jos…"
"Poika, poika, pitääköhän nyt hullaantua yhdestä kauniista silmäparista! Kuinka vanha olet?"
"Kahdeksantoista."
"Sen voi kuullakin; ei siitä tule valmista viiteen vuoteen."
"Niin sanoi Anna rouvakin."
"No, hänhän näyttää tehneen minut tässä aivan tarpeettomaksi, mutta yksi valtti on minulla sittenkin!"
"Yksi valtti?"
"Se on samantekevä, kuule nyt, mitä minä tahdon. Sinä ilmoitatMagdaleenalle mitä olemme keskustelleet."
"Tänä päivänä!"
"Anna rouvan läsnäollessa."
"Vai niin." Se tuli hieman pitkäveteisesti. "Mitään kahdenkeskisiä keskusteluja ei saa tästälähin tulla kysymykseen teidän kesken."
Nuorukaisen pää painui suruisena alas. "Sen sijaan lupaan minä toimittaa asiat sille tolalle, että minun viiden vuoden perästä sallitaan yhdistää teidän kätenne ja siunata liittonne."
"Toinen isäni ja hyväntekijäni, kuinka voisin kiittää teitä niinkuin tahtoisin ja niinkuin minun tulisi?"
Svante herra syleili nuorukaista. "Tekemällä hänet onnelliseksi", vastasi hän.
Mutta jalo herra oli tehnyt pienen virheen laskuissaan; ankara rouva oli taipumaton.
"Se on Jumalan lakia ja kirkkoa vastaan", sanoi hän; "minä en koskaan suostu siihen."
"Mutta Kustaa kuningas?"
"Eikö arkkipiispa selittänyt, että hänen avioliittonsa ei ollut Jumalalle otollinen, ja tokkohan nuorella leskellä on juuri iloisimmat päivät?"
"Siinä oli niin suuri ikäerotus. Mutta voisikohan erottaa kahta nuorta ihmistä, jotka ovat samassa yhteiskunnallisessa asemassa ja rakastavat toisiaan."
"Meidän pitää ennen kaikkea totella Jumalan tahtoa."
"Minä puhun arkkipiispan kanssa."
"Mutta vastauksen pitää olla kirjallinen; minä kirjoitan itse kysymyksen niin, ettei jää mitään epäilyksiä."
"Eerik tulee edelleenkin käymään perheessämme…"
"Enpä tiedä, onko…"
"Se on jo päätetty; minä olen luvannut sen hänelle", vastasi kreivi, ja sillä oli asia ratkaistu.
"Sinä pikku naimavälittäjä", sanoi hän sitten suudellen Anna rouvaa otsalle. "Sano Eerikille ja Magdaleenalle, että heidän asiansa on minun huostassani, mutta että heillä pitää olla kärsivällisyyttä."
7.
Se pilvetön taivas, joka kirkkaana hymyili nuorelle herttuaparille heti kun he olivat saapuneet Turkuun, vetäytyi pian pilveen. Rahvaan ihastelu muuttuu helposti "ristiinnaulitsemiseksi"; kaikki riippuu johtajista, jotka kyllä silloin olivat Juhanalle suosiolliset, mutta joiden sijaan pian voi tulla Eerikin puoluelaisia, etenkin jos näillä oli enemmän rahaa.
Kaikella on hintansa, eikä uskollisuus vallanpitäjiä kohtaan ole koskaan ollut korkeassa arvossa. Jos etenkin kurjuus ja nälkä ovat olleet vallitsemassa, on moni Esau myynyt vakaumuksensa halvasta hernekeitosta.
Tähän aikaan oli Suomessa vielä enemmän kuin Ruotsissa ihmisen olemassaolo niin kovasti sidottuna kaikenmoisiin puutteisiin, että jokainen, joka kuului varsinaiseen rahvaaseen, oli miltei jalkoihin poljetun ruohonkorren arvoinen. Nelijalkainen luontokappale oli useinkin korkeammassa hinnassa kuin kaksijalkaiset, jotka kelpasivat ainoastaan "kanuunan ruuaksi" tai joita käytettiin samalla tavoin kuin koneita nykyaikaan.
Tylsänä ja välinpitämättömänä istui talonpoika takan ääressä savustuneessa pirtissään, vaimon keittäessä lientä kaarnasta, sammalista ja sienistä, onnellisena jos hänellä oli siihen lisätä jokunen sipuli ja hyppysellinen suolaa, sekä suuren lapsijoukon nälkäisenä ja ahnaana riidellessä vellistä. Kuinka paljon olisivatkaan vanhemmat voittaneet, jos olisivat voineet vaihtaa lapsiparvensa lampaaseen, porsaaseen tai vaikkapa kanaan. Älkää sanoko, että he olivat kovasydämisiä tai että äidinrakkaus ei olisi sitä myöntänyt. Kahdeksan kymmenestä näki sikiönsä kuolevan nälkään; jos olisi löytynyt joku, joka olisi tahtonut ottaa lapsiraukat huolenpitonsa alaisiksi, niin he eivät koskaan olisi voineet tulla huonompaan hoivaan kuin kotona. Mutta voi, mihin he olivat joutuneet, siinä he saivat olla, nähdä nälkää ja elää, jos se oli mahdollista, tai kuolla nälkään, jos muu ei auttanut.
Kellä oli pahainen hevoskoni, hän valjasti sen auran eteen, kun maa oli kynnettävä. Jos juhtaa ei ollut, saivat isä tai äiti itse käydä valjaisiin, toinen tavallisesti työnsi jäljestä; mutta sodan aikana ei kannattanut kyntää, ja milloin Suomessa ei ollut sotaa? Maa sai sentähden enimmäkseen olla viljelemättä.
Kaupungeissa eivät asiat olleet paljon paremmin, mutta olivat ne kuitenkin kermana tuossa sinervän happamessa maidossa.
Mutta kun herrat joutuivat riitaan, silloin rahvaskin merkitsi jotakin. Arvottomallakin oli silloin hintansa; se, joka enimmän tarjosi, sai ostaa hänet puolelleen.
Vielä oli Juhana herttua mahtavimpana. Se loisto ja komeus, joka häntä ympäröitsi, oli ikäänkuin enteenä siitä, että täällä maailmassa voidaan parempiakin päiviä nähdä. Sentähden se kimalteli kullalta katsojain silmiin, siinä hurrattiin ja huudettiin.
Ruotsista saapuneet tiedot osoittivat, että vanha lapsuudenaikainen viha nyt puhkesi ilmiliekkiin, ja Juhana tiesi, että hän sai pelätä kuninkaallisen veljensä puolelta mitä tahansa. Oli siis viisainta turvata asemansa, sitä parempi kuta pikemmin.
Myöskin hänen puolisonsa kehotti häntä tähän. Se vaikutus, jonka Katariina heidän avioliittonsa alussa oli saavuttanut, säilyi hänellä edelleenkin, ja Katariina Jagellotar oli ja pysyikin Juhanan ainoana uskottuna. Mutta joskin Katariina seurasi miestänsä juonikkaan ja verisen politiikan pimeihin eksytyssokkeloihin, täytyi tämän puolestaan antaa hänelle vasta uhriksi lapsuutensa usko, se oppi, jonka hänen isänsä äskettäin oli maahan tuonut.
Miehuullinen esiintyminen ja vetoaminen aatelistoon ja papistoon pidettiin välttämättöminä, ja kesämarkkinoilla, jolloin maapäivät kokoontuivat Turkuun, herttua piti laajan suomenkielisen puheen, jossa hän arastelematta teki ankaria valheellisia syytöksiä kuningasta vastaan. Hän muka oli muun ohessa kosinut Katariinaa ja saanut rukkaset, josta hän nyt oli suutuksissaan sekä tälle että Juhana herttualle. Lisäksi ei Eerikillä ollut mitään oikeuksia Liivinmaahan, joka kuului Puolan kuninkaalle. Hän oli kiihottanut venäläisiä jotka luultavasti ensi vuonna tekevät verisen hyökkäyksen Suomeen, ja sentähden, jatkoi herttua, "olen koettanut, saada aikaan mahtavan liiton Puolan kanssa voidakseni auttaa onnetonta isänmaatani. Kuningas Eerik", lisäsi hän "halveksii kokeneita herroja ja pitää ympäristössään ainoastaan räätäli- ja nokipoikia". Sentähden herttua pyysi, että kunnon suomalaiset antaisivat hänelle voimakasta apuansa kuningas Eerikin vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan.
Suomalaisia ei yleensä helposti saada mielipidettään muuttamaan, mutta Juhanan kaunis ja miehekäs ryhti sekä jalo ulkomuoto voitti kaikki epäilykset, ja yksimielisesti suostuivat kaikki hänen pyyntöönsä. Hänelle vannottiin uusi uskollisuudenvala ja tämä vahvistettiin avonaisella kirjelmällä. Täten oli taisteluhansikas heitetty.
Tarpeellisiin varokeinoihin ryhdyttiin heti.
Turun linnaa vahvistettiin, sotaväkeä ja elatustarpeita hankittiin, Puolasta ja Preussista pyydettiin apua ja, kansaa kiihotettiin kaikin tavoin Eerikkiä vastaan.
Juoniakaan ei kammottu.
Herttuan pienessä hovissa oli nuori hovijunkkari Eerik Sture eräsSvante kreivin ja Märta rouvan nuorempia poikia.
Hän oli hyvin kasvatettu ja miellyttävänmuotoinen, jonkatähden hän olikin herttuattaren ja hänen naistensa suuressa suosiossa. Ei kukaan ollut niin taitava pallonheitossa ei kukaan osannut tepasteluttaa hevostaan niin hyvin kuin ritarillinen herra Eerik Sture.
Hämärähetkinä takkavalkean ääressä, johon herttuatar tavallisesti kokosi pienen hovinsa, hän kertoili heille Hörningsholmasta ja niistä rikkaista muistoista, joita hänellä oli lapsuutensa ajoilta suuresta siskopiiristään, ja mihin omat muistot eivät ulottuneet, siinä hän kuvaili heille mitä oli isältään kuullut.
Sture-nimeen on liittynyt paljon rakkautta ja romanttisuutta; isänmaan kunniakkaimmat muistot ovat kietoutuneet siihen, ja kun tapauksia kerrottiin, niinkuin nyt, lämmöllä ja innolla, joka on nuoruudelle ominaista ja erittäinkin sopii sille, joka itse on renkaana tuossa kunniakkaassa ketjussa, on melkein itsestään selvää, että kuulijapiiri nautti niistä ihastuksella ja mielihyvällä.
Matta ylpeän nimen ennen loistava tähti oli laskeumassa, ja sentähden tuotti nyt surua ja alennusta se, mikä ennen oli tuottanut onnea ja kohoamista.
Herttuattaren naisien joukossa oli nuori puolalainen nimeltäänLeszinska.
Päinvastoin kuin ympäristönsä oli hän tummaverinen, hänen silmänsä olivat mustat ja säkenöivät, ja, hänen suustaan näkyi usein kaksi valkeata helmiriviä, sillä kaunis Leszinska nauroi aina hyvin tietäen, että se kaunisti häntä.
Eerik Sture rakastui häneen melkein kohta. Hänelle hän kertoili, hänelle hän lauloi, mutta lemmestään hän ei uskaltanut puhua.
Mutta Eerik olikin vain 17-vuotias.
Nauraen kertoi herttuatar puolisolleen tuosta pienestä lemmenjutusta, jota leikittiin hänen silmiensä edessä. "Poika on rakastunut hupsu", sanoi hän, "mutta siitä on ehkä hyötyä meille."
"Millä tavalla?"
"Ei sitä edeltäpäin tiedä; pitää ottaa tilaisuudesta vaarin."
"Sinä olet viisas kaikissa asioissa, Katariina."
"Uskontoni vaikuttaa sen."
"Niinpä alan luulla."
"Sentähden tahtoisin, että sinäkin tunnustaisit sitä."
"Mutta ajatteleppa, isäni!"
"Hän on kyllä jo tullut toiseen mielipiteeseen."
"Jospa sen uskoisin."
"Siitä tulet kyllä vakuutetuksi, kuta enemmän opit uskomaan minua."
"Minä tahtoisin olla vahva niinkuin sinä."
"Minun väkevyyteni on minun uskoni."
Ahkerasti tehtiin tähän aikaan työtä linnan vahvistamiseksi. Sota oli puhkeamassa, ja nuori Eerik olisi heti matkustanut kotiin, jollei tuollaista vahvaa magneettia olisi ollut häntä pidättämässä.
Eräänä päivänä tuli Leszinska hyvin kiihottuneena herttuattaren luo.
"Ruotsista on tullut matkustaja tuoden kirjeen herra Eerik Sturelle", sanoi hän.
"Tiedätkö keneltä?"
"Hänen isältään, sanoo kirjeen tuoja."
"Mitä hän pyytää?"
"Saada tavata Eerik herraa."
"Etkö voisi saada kirjettä käsiisi."
"En tiedä, tokko…"
"Käske kestitsemään kirjeen tuojaa hyvästi; sano, että Eerik herra ei ole tavattavana, mutta että sinä pidät huolta siitä, että kirje tulee hänen käsiinsä?"
"Mutta kun Eerik herra saa tietää…"
"Jätä se minun huolekseni."
Hetkisen kuluttua Leszinska toi kirjeen herttuattarelle ja sai ankaran käskyn olla puhumatta siitä mitään ei herra Eerikille eikä kenellekään muulle. Mitä palvelijaan tuli, niin hänestä kyllä pidettäisiin huolta.
Kirje jätettiin herttualle, jota sen aukaiseminen ei ensinkään arveluttanut.
Se oli niinkuin arveltiinkin Svante herralta, joka hellästi huolehtien pyysi poikaansa heti palaamaan isänmaahansa. "Jäämällä sinne sinä vain panet alttiiksi henkesi, joka on vanhemmillesi ja sisaruksillesi hyvin rakas", kirjoitti hän. "Tule siis heti."
"Sture-nimellä on hyvä maine täällä Suomessa", sanoi herttua hetkisen mietittyään.
"Tarkoitus pyhittää keinot", sanoi herttuatar. "Mitähän vaaraa olisi tällä nuorella miehellä tänne-jäämisestään?"
"Ei mitään minun nähdäkseni."
"Kirjeen pistämme kai piiloon?"
"Niin, vastaiseksi."
"Mutta entäs palvelija?"
"Lähetetään rajan taakse."
"Taikka jossakin jahdissa Ruotsiin. Jos hänet saadaan hyvin laivaan tukkihumalassa, niin hän saa kotiin tultuaan tekaista minkälaisen kertomuksen haluaa."
"Mutta voiko Leszinskaan luottaa?"
"Jos sanon hänelle, että tahdotaan erottaa Eerik hänestä, pitää hän kyllä itse huolen rakastajastaan."
"Onko poika sitäkin?"
"Ei, eikä tulekkaan."
Mutta tämän jälkeen Eerik sai monta ystävyyden osoitusta. Leszinska loi häneen silmäyksiä, jotka saivat veren nousemaan päähän; hän rakasti ensi kertaa, ajatukset kotimatkasta häipyivät pois, ja isänsä kirjettä hän ei saanut.
Ruotsista tuli uhkaavia uutisia. Yrjö Pietarinpoika oli vanginnut ja saattanut syytteeseen useita Juhanan palvelijoita. Kidutuskeinojakin oli käytetty heitä kuulusteltaessa, ja lopulta oli yksi heistä tunnustanut, että "Juhana herttuan tarkoituksena oli syöstä Eerik valtaistuimelta", sen hän oli itse kuullut herttuan suusta.
Sitten saapui tieto, että säädyt olivat kutsutut kokoon ensi päiväksi kesäkuuta.
"Saahan nähdä", huudahti Juhana, "eikö hän ole tehnyt tätä syyttääkseen minua, veljeänsä, kavalluksesta!"
Niin olikin asianlaita. Juhana herttua tuomittiin "valtion kavaltajana menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas Eerik erityisestä suosiosta ja armosta tahtonut tässä suhteessa armahtaa häntä".
Saman tuomion saivat myöskin hänen Ruotsissa oleskelevat palvelijansa; nämä vietiin Södermalmille ja mestattiin.
Tämä synnytti suurta alakuloisuutta Turussa; tuntuipa melkein kuin kuolemantuomio olisi uhkaavana väikkynyt kaupungin yllä, ja tuskaisina odotettiin mitä seuraisi.
Kauan ei tarvinnutkaan odottaa.
Useita hyvinvarustettuja sotalaivoja saapui satamaan. Niitä seurasiHogenskild Bielke rauhanvälittäjänä. Antti Sigfridinpoika Rålamb jaJaakko Henrikinpoika Hästesko olivat sotavoiman päällikköinä.
Pyydettiin päästä keskusteluihin herttuan kanssa ja siihen suostuttiin heti.
Juhana oli nähtävästi hätääntynyt, mutta hänen rinnallaan seisoi Katariina ylevänä ja ylpeänä, katsoen kylmästi ja rohkeasti tulijoita silmiin.
Kaninkaan nimessä lupasi herra Hogenskild, että herttua, jos hän vastustamatta antautuu, saa pitää henkensä, mutta joutuu elinkaudekseen vankeuteen.
Herttua kiitti tarjouksesta, mutta vastasi pitävänsä puolustautumisen parempana.
Pitempiin keskusteluihin hän ei ryhtynyt, lyhyesti ja päättävästi hän lähetti luotansa lähettiläät.
Mutta kun kaikki olivat poissa ja hän Katariinan kanssa kahden suuressa linnansalissa, peitti hän kasvonsa käsillään ja puhkesi epätoivoon.
"Nyt olemme pakotetut luottamaan omiin voimiimme; suretko sitä?" kysyi Katariina melkein nuhdellen.
"Oi Katariina, minä en ole niin vahva kuin sinä, ja minusta näyttää toivottomalta se taistelu, johon olemme antautuneet. Kuolema ja perikato ovat tulossa."
"Parempi niinkin kuin pelkurimaisesti väistyä."
"Entä sinun ylpeät unelmasi?"
"Mitä ovat tähtienselittäjät ennustaneet sinulle?"
"Surua ja pilkkaa ja sitten kultainen kruunu."
"Eikö tämä ole juuri niin?"
"Voihan sen selittää kuolemaksikin ja…"
"Epäilijä!… Heitä pelkosi, se ei ole arvosi mukaista, sanon minä!"
"Sitten tahdon taistella, taistella epätoivon vimmalla viimeiseen mieheen."
"Taistella viisaana päällikkönä, joka kerran saa suuremman sotajoukon johdettavakseen. Mahdottomia sinun ei pidä tekemän, ei paneman alttiiksi kenenkään henkeä, mutta osoittaman, että olet taitava päällikkö, jota kannattaa palvella."
"Katariina, mistä sinä saat sanasi?"
"Sydämestäni."
"Niin pitää tapahtuman kuin sinä tahdot. Jos voitan, olet sinä koko elämäni johtotähti, jos kaadun…"
"Ei, Juhana", huudahti Katariina pontevasti; "sinä et kaadu, minäkin olen tutkinut tähtiä."
"Oletko? Milloin ja missä?"
"Sen saat tietää toisella kertaa! Rohkeutta! Mutta nyt he tulevat saamaan käskyjäsi."
"Menetkö sinä pois?"
"Menen, jotta ei näyttäisi siltä, kuin minä olisin toimiesi määrääjä."
"Hän on oikeassa, tuhat kertaa oikeassa", jupisi Juhana katsoen hänen jälkeensä, "mutta minä olen arka samoin kuin Eerik… meissä on paljon yhtäläisyyttä. Hänkin voi olla urhoollinen, ja minä tahdon näyttää, ettei hän ole minua miehuullisempi! Nyt toimeen, käyköön syteen tai saveen!"
Piiritys alkoi kohta senjälkeen, ja Juhana johti itse puolustusta; hän osoitti siinä suurta urhoollisuutta ja hänen onnistuikin kahdesti pakottaa hyökkääjät vetäytymään takaisin, mutta kolmas rynnäkkö, joka tehtiin kaksi kuukautta ensimäisen jälkeen, oli niin ankara ja äkkiarvaamaton, että kaikki vastustus oli turhaa.
Apuväkeä oli toivottu, mutta sitä ei saapunut ennenkuin se jo oli myöhäistä.
Kuultuaan, että vihollinen oli tunkeutunut linnaan, oli herttua kuin kivettynyt. Hän oli nyt siis julman veljensä vallassa.
Samassa syöksyi Hogenskild Bielke usean herran seuraamana vangitsemaan häntä; heidän joukossaan oli eräs Antti Niilonpoika Sabelfana, joka vastikään oli tullut aateloiduksi. Paljastettu väkipuukko kädessä hän juoksi antamaan herttualle kuoliniskua, mutta Klaus Boye työnsi hänet takaisin pelastaen Juhanan, joka heti antautui.
Tämä tapahtui elokuun 12 p:nä 1563.
Valmistukset Ruotsin-matkaa varten olivat jo tehdyt ja herttua puolisoineen, palvelijoineen vietiin laivaan.
Ennen piiritystä oli Katariina jo lähettänyt pois etevimmät naisensa; häntä liikutti hyvin vähän se, että hän täten erotti kaksi lempivää sydäntä.
"Enkö koskaan enää saa nähdä häntä?" kysyi Eerik Sture syvästi liikutettuna.
"Kyllä, jos voitamme."
Hänetkin vietiin vankina samaan laivaan, johon korkea herrasväkikin.
Koko matkalla herttuatar pysyttäytyi puolisonsa likeisyydessä koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä. Mutta ensi kerran näytti siltä, kuin hänen sanansa eivät olisi vaikuttaneet mitään herttuaan. Äänettömänä ja toivottomana hän tuijotti eteensä; olipa kuin hän olisi nähnyt pyövelin miekan riippuvan päänsä päällä.
Aivan lähellä Vaxholmaa näytettiin herttuattarelle erästä laivaa; siinä oli Yrjö Pietarinpoika ja muutamia muita kuninkaan kätyreitä.
Herttuatar poistui heti kannelta mennen taakseen katsomatta hyttiinsä.
Pian senjälkeen ankkuroitiin laiva, ja äsken mainitut nousivat siihen.
Yrjö Pietarinpoika meni suoraa päätä herttuan luo ja rupesi häntä herjaamaan; mutta tämä ei näyttänyt kuulevan eikä käsittävän mitään, niin ankaran mielenliikutuksen vallassa hän oli. Vasta vähitellen hän palasi tajuntaansa, mutta samalla heräsi hänessä myös oman arvonsa tunteminen ja viha.
"Minua ja minun asioitani tuomitsevat keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, mutta et sinä, senkin papinkakara!" huudahti herttua suuttuneena.
"Te olette jo tuomittu", kirkui Yrjö, "ja olette nyt vankina kuninkaan mielivallan alaisena. Kukaan ei voi teitä enää auttaa! Eikä sitä kukaan koettanekkaan."
Juhana kysyi, mihin häntä vietiin.
"Gripsholmaan", kuului vastaus, "yhden ainoan palvelijan seuraamana."
Senjälkeen käskettiin kaikkien siirtyä toiseen laivaan ja herttuaa varten tuotiin kahleet.
Nähdessään ne hän purskahti itkuun. "Tämän ovat muut saaneet aikaan! Sanokaa suoraan, oletteko tulleet surmaamaan minua nyt heti vai viivytelläänkö siinä toistaiseksi?"
"Minä vain tottelen kuninkaani käskyjä ja pyydän hänen puolestaan heti päästä ruhtinattaren puheille."
Juhana katsoi häneen terävästi. "Tule", sanoi hän ja meni edellä herttuattaren hyttiin.
Yrjö kumarsi syvään ja selitti tulleensa kuninkaan valtuuttamana esittämään hänelle kaksi ehtoa. Toinen oli se, että hän kaikkine hovinaisineen saisi asianmukaisen ylläpidon jossakin kuninkaan linnassa. Jos hän sitävastoin tahtoi seurata herttuata, sai hän vankilaan ottaa mukaansa ainoastaan kaksi palvelijatarta.
Katariina tarkasti häntä terävästi hänen puhuessaan; kun hän oli lopettanut, veti hän kihlasormuksen sormestaan ja piti sitä hänen silmiensä edessä sanoen: "Lukekaa!"
"Ei muu kuin kuolema", luki Yrjö. "Se on minun päätökseni", vastasi hän, mutta vaipui samassa tainnoksiin.
Herttua nosti hänet itkien ylös.
Aluksen viereen oli laskenut pursi; siihen täytyi ruhtinaallisen parin siirtyä Yrjö Pietarinpojan anastaessa kaikki heidän kirstunsa kalleuksineen, kirjeineen ja asiakirjoineen. Matka suunnattiin Gripsholmaa kohden, mutta kun purren oli kuljettava Söderströmin kautta, käskettiin herttuan istua kannella. Katariina seurasi häntä.
Lukemattomia ihmisjoukkoja näkyi rannalla kaikkialla; oli levinnyt huhu, että herttua oli murhattu ja joku toinen pantu kahleisiin hänen sijaansa.
Se seikka, että nyt nähtiin herttua todellakin ja hänen rinnallaan kalpea ruhtinatar, joka elottomasti tuijotti eteensä, vaikutti yhtä liikuttavasti. Mutta osanotto oli äänetön; olisipa ollut vaarallistakin antaa sen puhjeta sanoiksi.
Vielä kerran täytyi purren laskea laivan viereen, ja koko kansanjoukon silmien edessä pantiin uudelleen tarkastus toimeen; tällä kertaa tarkastettiin ruokatavarat, tavattiinpa myös muutamia arkkuja, joissa oli koristuksia. Senjälkeen annettiin käsky matkan jatkamiseen.
Kun pursi sitten saapui Riddarholman selälle, näkyi Skinnarvikin vuoren huipulla useita mestauslavoja ja pyöriä; onneton Juhana Hästesko, herttuan uskollisin ystävä, ja hänen palvelijansa olivat siellä naulittuina.
Kyyneleet virtailivat Juhanan silmistä. "Uskolliset ystäväni!" huudahti hän kääntyen pois tuosta surullisen kauheasta näystä.
Matkaa jatkettiin senjälkeen yhtä menoa Gripsholmaan.
Vankihuone oli ajan tavan mukaan hyvin varustettu ja maalattu, ja siitä oli näköala kauniille Gripsholman lahdelle, mutta lattia oli paksuista lankuista ja ikkunoissa oli vankat rautaristikot.
Vangit saivat kirjoja, mustetta ja kyniä sekä yleensä kaikkea, mitä tarvitsivat terveytensä säilyttämiseksi ja aikansa kuluttamiseksi. Ruhtinatar sai luvan oleskella puutarhassa, kuitenkin valvonnan alaisena, herttuan sitävastoin täytyi pysyä huoneessaan.
Heidän vastaisesta kohtalostaan ei annettu minkäänlaisia selvityksiä. Kuningas oli maan eteläosassa käymässä sotaa tanskalaisia vastaan, ja kaikki riippui hänestä.
Ensimäiseen kovaan iskuun näytti herttuatar menehtyneen, mutta naissielussa on joustavuus, joka pitemmän vastoinkäymisen aikana pikemmin vaikuttaa kiihottavasti kuin masentavasti, ja niin oli Katariinankin laita.
Juhanaa sen sijaan vaivasi toisinaan epätoivo, toisinaan hän taas heittäytyi tylsään välinpitämättömyyteen. Katariina teki kaiken voitavansa palauttaakseen hänen rohkeutensa.
Vähitellen hän sai hänet kuuntelemaan sitä hengellistä lohdutusta, jota hän antoi, ja lopulta ottamaan osaa hänen rukouksiinsakin. Sillä välin täytyi Juhanan kertoa Katariinalle Eerikistä, vieläpä pienimpiin yksityisseikkoihin saakka. Hän punnitsi kaikkia mahdollisia seikkoja, jotka olivat heidän puolestaan ja heitä vastaan, ja etenkin halusi hän tietää, mitä maailmassa tapahtui.
Hän sai kyllä kirjoittaa, mutta kukapa rohkenisi antaa hänelle tietoja tapahtumista?
Se saattoi käydä laatuun ainoastaan käyttämällä juonia — ja kultaa.
Onneksi olivat hänen kallisarvoisimmat koristeensa olleet hänellä pukimissaan, eikä Yrjö Pietarinpoika ollut uskaltanut ryhtyä persoonalliseen tarkastukseen; näitä saattoi hän nyt käyttää avukseen.
Palvelijattaret olivat helposti lahjotut; kumpaisellakin oli veli ja sulhanen sodassa, ja Katariina sanoi heille, että he päällystön kautta voisivat saada tietoja heistä.
Itse hän kirjoitti kirjeet, joissa mainittiin, että he olivat onnettoman herttuattaren palveluksessa Gripsholman linnassa. He eivät tienneet mitä linnan ulkopuolella tapahtui, mutta he tahtoivat kernaasti tietää, mitenkä heidän rakkaat omaisensa voivat; missä he itse oleskelivat, se oli jo sanottu.
Ei ollut paljon toivoa saada vastausta tällaiseen kirjeeseen; kaikki riippui siitä, minkälaisiin käsiin se joutui, ja oliko herttua Juhanalla, niinkuin hän itse väitti, todellakin ystäviä ja puoluelaisia aatelistossa.
Katariina oli jo heittänyt melkein kaiken toivon vastauksen saamisesta, kun kaksi kuukautta senjälkeen annettiin hänelle suuri kakku, jonka sisästä sitä halkaistaessa löytyi useita tiheästi kirjoitettuja papereita ilman osoitetta ja allekirjoitusta.
Katariina saattoi tuskin hillitä iloansa; hän sanoi palvelijattarille, että hänen ensin täytyi yksin tavaella kirjeet, sitten hän vasta tekisi heille selkoa niistä.
Kun hän tuli sisälle herttuan luo, hämmästyi tämä niin hänen ulkomuodostaan, että kysyi: "Mitä on tapahtunut?"
Katariina laski paperit hänen käteensä, ja he lukivat.
Niissä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kertomus sodan vaiheista, ilman liioittelua, mutta koko sen kauhistava todellisuus, Sodan syynä oli, että Tanskan kuningas oli ottanut vaakunaansa kolme kruunua, ja kun hän ei tahtonut luopua siitä, oli kuningas Eerik panettanut sekä Tanskan että Norjan vaakunat sinettiinsä. Lisäksi olivat Ruotsin lähettiläät, jotka olivat lähetetyt Eerikin puolesta kosimaan Hesseniin, pidätetyt Kööpenhaminassa.
Uskoteltiin, että laivasto sitten oli varustettu morsianta noutamaan, mutta se kohtasikin Tanskan laivaston Bornholman luona. Riitaisuuksista tervehdyslaukauksien suhteen syntyi taistelu, jossa amiraali Jaakko Bagge anasti Tanskan amiraalilaivan ja kaksi muuta alusta. Tämän johdosta palkitsi kuningas Eerik häntä juhlakulkueella, jossa tanskalaiset vangit kuninkaan hovinarrin johtamina kulkivat sidottuina ja päät paljaiksi ajeltuina.
Vastaukseksi tähän tuli sodanjulistus Tanskasta ja Lyypekistä, jolta Eerik oli kieltänyt kaupan Narvassa tahtoessaan siirtää Venäjän kaupan Rääveliin.
Tanskalaiset olivat alottaneet sodan piirittämällä Elfsborgin, jonka he pian valloittivatkin, kun sitä huonosti puolustettiin.
Kuningas Eerik oli senjälkeen hyökännyt Hallantiin ja piirittänyt Halmstadia, mutta kuultuaan, että kuningas Fredrik II oli lähestymässä, oli hän heti jättänyt leirin antamatta minkäänlaisia määräyksiä, ja tanskalaiset olivat lyöneet Ruotsin joukot, jotka peräytyessään olivat hajaantuneet.
Siitä huolimatta oli kuningas kansalle toimittamassaan kirjelmässä ilmoituttanut, että "sen rykmentin urhoollisuuden tähden, jonka hän itse oli opettanut ja harjoittanut, tämä peräytyminen oli päättynyt voittoon".
Kirjeen kirjoittaja lisäsi: "Niin pian kuin jokin tappio kohtaa kuninkaallisen majesteetin sotajoukkoa, on huhu siitä heti tukahutettava, mutta vihollisista saavutettu voitto on heti saatettava kaikkien tietoon."
"Kaikki on nyt poltettuna, hävitettynä ja tuhottuna Sölvesborgiin asti, ja" — niin päättyi kertomus — "me olemme paluumatkallamme lähettäneet muutamia huoviosastoja polttamaan ja hävittämään molemmin puolin sitä tietä, jota kuljemme." Siihen kirje päättyi.
"Hän on mielipuoli!" virkkoi herttuatar kauhistuen.
"Jos hän unohtaa meidät, niin asia menee itsestään", mutisi herttua toiveiden hänessä taas herätessä.