"Ja sitten, Juhana?"
"Kostoa!"
8.
Meidän on palaaminen useita kuukausia taaksepäin kertomuksessamme.
Onnistumaton merimatka ei ollut säikähyttänyt Eerikkiä; nyt hän aikoiTanskan, Saksan ja Alamaiden kautta matkustaa Englantiin.
Hänen ministerinsä saivat käskyn hankkia hänelle luvan siihen ja keskustella panttivangeista hänen persoonansa turvaamiseksi, ja valtakunnan aatelin piti saapuman Jönköpingiin seuratakseen häntä rajalle.
Samaan aikaan hän kirjoitti Gyllenstjernalle, että tämä koettaisi lahjoa englantilaisen neuvoston lupaamalla heille eläkkeitä, ja jos joku voisi poistaa päiviltä kuningattaren rakastetun, Leicesterin herttuan, niin kuningas ei paljoksuisi 10,000 taaleria.
Mutta vieläkin enemmän: hän käski Gyllenstjernan sanoa herttualle, että Ruotsin kuningas omassa korkeassa persoonassaan tarjoutui julkiseen taisteluun hänen kanssaan joko Skotlannissa tai Ranskassa.
Vielä tähänkään ei tuo kuninkaallinen hupsu ollut tyytyväinen. Hän kysyi neuvoston mielipidettä, eikö olisi syytä ryhtyä naimahommiin myöskin muilla suunnilla.
Omin päin hän lähetti erään uskottunsa Skotlantiin katsomaan, oliko kuningatar Maria "niin herttainen kuin kaikki sanoivat", ja pian senjälkeen täytyi Pietari Brahen matkustaa sinne häntä kosimaan.
"Jos se tulisi tiedoksi Englannissa", tuumaili Eerik, "niin voisihan sanoa sen olleen vain sitä varten, että Elisabet viimeinkin antaisi suostumuksensa Ruotsin kuninkaalle."
Kaiken tämän ohessa työskenteli Eerik ahkerasti ystävänsä ja uskottunsa Yrjö Pietarinpojan kanssa.
Ei liene niin huonoa hallitusta, ettei jotain hyvääkin olisi sen aikana toimitettu, ja Eerikin hallituskauden alkupuolelta on mainittava useita hyviä asetuksia.
Rahvaan vapauttamiseksi matkusta jäin väkivaltaisuuksista uudistettiin asetus kestikievareista eli majataloista, joissa jokainen oli velvollinen maksamaan mitä oli tarvinnut.
Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin ja monia jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja poistettiin.
Yrjö Pietarinpoika ei laiminlyönyt myöskään sitä, mikä oli hänen hyörimisensä ja pyörimisensä tärkeimpänä päämääränä.
Aateliston ja mahtavien masentaminen oli hänen ajatuksissaan päivällä, unissaan yöllä.
Heidän ylpeydestään ja röyhkeydestään, heidän vallanhimostaan, heidän etuoikeuksien väärinkäyttämisestään ja siitä tunnottomasta sydämettömyydestä, jolla he kohtelivat alustalaisiansa, sai Yrjö rauhoitusta tunnolleen kostonhimossaan, jota hän ei voinut tyydyttää vähemmällä kuin kokonaan masentamalla ja musertamalla heidät.
Suurella taitavuudella hän oli tehnyt suunnitelmansa, johon Eerik heti suostui.
Erityinen korkein tuomioistuin, jota nimitettiin "kuninkaan lautakunnaksi", perustettiin.
Jäsenten luku siinä määrättiin kahdeksitoista; kuitenkin voitiin tärkeissä tapauksissa kutsua siihen lisäjäseniksi aatelisia, porvareja ja pappejakin.
Varsinaisesti istui siinä kuninkaan valitsemia luottamusmiehiä.
Kuninkaallisen lautakunnan piti joka kolmas vuosi kulkeman ympäri suuremmissa kaupungeissa, etenkin suurien markkinain aikana, ja tuomitseman "kuninkaan tuomioita".
Tämä oikeusistuin sai pian, samoin kuin tähtikamari Englannissa, verituomioistuimen luonteen, joka tuomitsi hengiltä joukoittain ihmisiä n.s. valtiorikoksista tai pienemmistäkin hairahduksista, ei Ruotsin lain, vaan kuninkaan mielivallan mukaan.
Mutta siinä olikin Yrjö Pietarin poika alituisena syyttäjänä. Laitos oli juuri hänen mielensä mukainen, ja hänen syytöksensä olivat niin ankaria, että lautakunta harvoin rohkeni tuomita vapaaksi ketään, jonka hän oli syylliseksi sanonut.
Eerikin kohtuuton tuhlaavaisuus oli uskomattoman pian lopettanut kaiken rahan "Eskilin kamarista", ja muutamia kuukausia kruunauksensa jälkeen hän kirjoitti Juhanalle pyytäen rahaa lainaksi, koska sitä nyt ei ollut käsillä, ennenkuin jäljellä oleva hopea oli ehditty lyödä rahaksi.
Heti senjälkeen saapui tieto Juhanan naimisesta sekä samalla kertaa huhu, että herttua oli langollensa lainannut perimänsä suuren hopeavaraston saaden pantiksi seitsemän linnaa Liivinmaassa.
Avioliittosopimuksen ehdot pidettiin salassa; oli siis selvää, että herttua tahtoi anastaa itselleen itsenäisen aseman Suomessa.
Silloin Eerik vimmastui; Puolaa vastaan julistettiin sota, ja Suomen aateli sai käskyn täysinvarustettuna lähteä Liivinmaahan.
Juhana itse haastettiin oikeuden eteen Tukholmaan; mutta herttua vangitsi kuninkaan lähettiläät ja kehotti suomalaisia puolustukseen; lopun me jo tiedämme.
Sitä ennen olivat jo kuninkaan syytöksen johdosta säädyt tuominneet Juhana herttuan kuolemaan kapinallisuudesta, ellei kuningas tahtoisi käyttää armoa oikeuden asemesta.
Mutta tällä ei ollut rohkeutta panna tuomiota täytäntöön; tuska ja pelko täyttivät hänen mielensä, eikä hän voinut tehdä mitään päätöstä.
Yrjö Pietarinpoika puhui kyllä "vaaleista hiuksista" arvellen, että kuningas pani alttiiksi oman henkensä.
Äitipuoli ja sisarukset taas rukoilivat häntä, ettei hän suostuisi tekoon, jota hän sekä ajassa että iankaikkisuudessa saisi katua.
Ah, Eerik sekä tahtoi että oli tahtomatta! Viisaus käski panemaan tuomion täytäntöön, mutta omatunto kielsi.
Arkuus, pelko siitä, mitä maailma sanoisi, pidätti murhaavaa kättä.
Hän kysyi neuvoa tähdiltäkin, ja ne ennustivat hänelle vain tuhoa.
Kun hän tunsi sydämensä surun ja huolien painostamaksi, meni hän pikku Kaarinan luo. Hänet nähdessä tyyntyi aina levottomuus hänen sydämessään.
Mutta eräänä päivänä, kun hän tuli Kaarinan luokse, istui tämä eräässä nurkassa kumarassa ja itki.
"Mikä sinun on, Kaarina?" kysyi hän.
Mutta itkultaan ei tämä kyennyt puhumaan mitään.
"Voi sitä, joka on tehnyt sinulle pahaa!"
"Ei sitä ole kukaan tehnyt."
"Ja kuitenkin itket."
"Hän on kuollut!" nyyhkytti Kaarina.
"Kuka hän?"
"Rakas veljeni!"
"Mutta olenhan minä sinulla; minä en tahdo, että sinä huolit kenestäkään muusta", sanoi kuningas kietoen käsivartensa hänen ympärillensä.
"Eikö sinullakin oli veljiä, kuningas Eerik? Etkö sinäkin surisi, jos joku heistä kuolisi? Minulla on vain tämä ainoa, ja hän on minulle rakkaampi kuin kukaan muu!"
"Rakkaampi minuakin?"
"Täällä on sijaa teille molemmille", sanoi Kaarina laskien kätensä sydämelleen.
"Kuka on sanonut, että hän on kuollut?"
"Tohtori."
"Lörpöttelijä!"
"Miksi hän puhuisi minulle toisin kuin asia on? Sitäpaitsi tiesin sen jo ennenkin."
"Mistä?"
"Näin hänet unissani… Uh", lisäsi hän vavisten, "se oli kauheaa!"
"Mikä?"
"Minä näin hänet merellä pienessä veneessä; eräs vanha mies oli hänen kanssaan… niin, minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta en muista missä… en tiedä mistä syystä vene kallistui ja Jens putosi mereen… hän tuli kohta taas ylös aikoen tarttua veneeseen, mutta silloin tuo ilkeä mies löi häntä airolla… ja niin hän vaipui tulematta enää näkyviin."
Kalpein poskin ja silmät kyynelissä tyttö kertoi tämän.
"Ja sen sinä olet uneksinut?"
"Niin, mutta uskon sen todeksi."
"Minkätähden sinä uskot sen?"
"Onhan hän kuollut!"
"Mutta ei sillä tavalla; minä tiedustelen sitä."
"Sitten olen tuumaillut, kuningas Eerik, että olisi parasta, että lähtisin täältä."
"Tahdotko hyljätä minut?"
"Minä kaipaan sinua kyllä paljon, mutta isäni ja äitinikin ovat minulle rakkaat."
"He saavat tulla sinun luoksesi."
"Kiitoksia. He kertovat minulle Jensistä, ja me kaikki kolme itkemme häntä yhdessä."
"Mutta yksi asia sinun täytyy luvata minulle."
"Mikä se on?"
"Älä koskaan puhu, että jätät minut. Sinä et tiedä, Kaarina, kuinka paljon sinusta pidän."
"Minäkin pidän sinusta hyvin paljon, kuningas Eerik."
"Sinä saat kärsiä hyvin paljon herjausta minun tähteni."
"En, leskikuningatar on hyvin hyvä."
"Mutta entä prinsessat?"
"He eivät kyllä huoli minusta."
"Eikö prinsessa Annakaan?"
"Hän vähemmin kuin muut."
Kaarinan luona kuningas kirjoitti kirjeen, jossa hän määräsi, ettäKaarinan vanhemmat seuraavana päivänä oli tuotava tyttärensä luo.Suureksi ilokseen sai Kaarina itse kirjeen haltuunsa lähettääksensäsen kenen mukana tahtoi.
Kun kuningas tuli huoneeseensa, lähetti hän heti kutsumaan Beureusta.
Tämä tuli tavattoman kalpeana ja liikutettuna.
Eerik katsoi häneen tutkivasti.
"Onko se totta?" mutisi hän.
"On, teidän armonne."
"Simon mestariko se…"
"Niin."
"Hän ei saa koskaan enää näyttäytyä täällä!"
"Ei, ei koskaan enää."
"Kuinka hän saattoi…"
"Se oli ihme."
"Mutta oliko se välttämätöntä?"
"Jos hän olisi kohdannut Kaarinan…"
"Sitä hän ei saanut."
"Simon on estänyt sen."
"Kaarina kyllä pian lohduttautuu; minä en tahdo, että hänen sydämensä on kiintynyt keneenkään muuhun kuin minuun."
"Minä tahdon tästäpuolin vartioida häntä."
"Tarkemminko kuin ennen?" kysyi Eerik hymyillen.
"Hän on kuin karitsa susien keskellä."
"Siinä olet oikeassa."
"Tahdon antaa henkeni suojellakseni häntä."
"Et saa antaa hänen tietää…"
"En, en, hänen tietämättömyytensä on hänen onnensa."
"Hänen tähtensä annan Juhanan elää. Etpä usko, kuinka kauniisti hän puhui sisaren rakkaudesta."
"Niin, hänen oppinsa on rakkaus kaikkia kohtaan."
"Jumala tietää, mistä hän saa tämän oppinsa; minä en ole koskaan sitä oppinut."
Vaikuttivatko sen ehkä tunnonvaivat, mutta Eerik ei käynyt Kaarinan luona useaan päivään. Hän tahtoi, että tällä olisi aikaa lohduttautua, ja sentähden hän saikin pitää äitinsä luonaan kokonaisen viikon, jonka jälkeen tämä lähti Ångermanlantiin, mihin hänen miehensä oli siirretty.
* * * * *
Olemme tähän asti hyvin vähän puhuneet prinsessa Annasta, joka oli kolmas Kustaan tyttäristä.
Hänestä ei yleensä olekkaan paljon mainittavaa. Ollen sisaruksista vähimmin kaunis vetäytyi hän itsestään enemmän erilleen maailmasta.
Cecilian onnettomuuden jälkeen pyysi hän niin innokkaasti saada seurata sisartansa Katariinaa Itä-Frieslandiin, että kuningas lopuksi suostui hänen pyyntöönsä.
Sentähden hän ei ollutkaan läsnä isänsä kuolinvuoteella eikä veljensä kruunauksessa.
Hänestä saapui harvoin tietoja, hän oli kuin unohdettu.
Silloin tuli kuningas Eerikille kirje Reinin rajakreiviltä YrjöJuhanalta, ja siinä tämä pyysi prinsessa Annan kättä.
Häneltä itseltään seurasi kirje samassa.
Siinä hän mainitsi antaneensa sydämensä rajakreiville ja toivoi, ettei hänen rakkaalla veljellään olisi mitään heidän liittoansa vastaan.
Mutta hän ei tahtonut viettää häitänsä muualla kuin Tukholmassa, jonne hän toivoi saapuvansa jo syyskuussa, ja hänen sulhasensa piti tulla sinne tapaamaan häntä.
Uutinen oli yhtä odottamaton kuin vastenmielinenkin kaikille muille paitsi leskikuningattarelle.
Jokaisella oli omat toivomuksensa, joita ei kukaan tahtonut saattaa julkisuuteen, ja vaikka Anna oli perheen jäsen, oli hän jo ehtinyt vieraantumaan omaisistansa.
Hän tuli yhtä yksinkertaisena kuin oli lähtenytkin ja otti paikkansa perheessä niin luonnollisesti, kuin ei koskaan olisi sitä jättänytkään.
Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat vähää ennen tehneet surullisen matkansa Ruotsin saariston halki; kaikki puhuivat vielä kauhistuksella siitä, mutta Anna ei näyttänyt tietävän mitään. Matkallaan hän oli tavannut Eerikin Halmstadissa; tämä oli toivottanut hänet tervetulleeksi ja sanonut aikovansa pian tulla Tukholmaan.
Cecilian kihlaus Badenin maakreivin kanssa oli nyt lopullisesti päätetty, mutta prinsessa oli niin oikullinen, että Anna ihmetteli, miten maakreivi voi sietää sitä.
Tämä kuitenkin vain hymyili, mutta milloin hän ei luullut kenenkään huomaavan, saattoi havaita halveksimistakin niissä silmäyksissä, joita hän loi kauniiseen morsiameensa.
Mikä oli kaikkeen tähän syynä?
Anna ilmaisi epäilyksensä ja pelkonsa leskikuningattarelle.
"Minä luulen, että maakreiviä viehättävät hänen suuret myötäjäisensä", vastasi Katariina.
"Onko mahdollista, että Cecilia rakastaa häntä?"
"Sitä en usko."
"Miksi hän sitten menee naimisiin?"
"Cecilialla on hyvin kevytmielinen luonne", vastasi Katariina vältellen.
Anna oli vaiti hetkisen.
"Minun täytyy puhua hänen kanssaan", virkkoi hän sitten; "mutta myöskin Sofia ja Elisabet ovat muuttuneet."
"Se onkin tätä nykyä suurin suruni."
"Etkö tiedä syytä siihen?"
"He eivät luota minuun."
"Voitko arvata syytä?"
"Luulen voivani."
"Olen kyllä nykyään vain vieras teidän keskellänne, mutta lähimmät omaiseni ovat kysymyksessä ja katson oikeudekseni saada tietää sen."
"Se vain tuottaisi surua sinulle."
"Minä voin pakottaa heidät luottamaan minuun", huudahti Anna kiihkeästi.
"Jos oikein arvaan, ovat he liiaksi sidotut siinä suhteessa", vastasi kuningatar kauhistuen.
"Mutta puhu, Katariina, puhu taivaan tähden!" rukoili Anna hellästi.
"No sitten sanon sinulle mitä en ole kenellekään ilmaissut, mutta ensiksi täytyy minun kertoa, mitä itse olen kokenut."
Ja hän kertoi Romanan surullisen tarinan ja salaovien löytämisen.
Hän lopetti sanoen: "Aivan epäilemättä prinsessat ovat saman vaikutuksen alaisia."
"Etkö ole puhunut heidän kanssaan?"
"He vastaavat, että minun vaikutusvaltani on loppu, heillä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Ainoastaan maailman tähden olemme vastaiseksi yhdessä."
Kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan, kun hän poispäin kääntyneenä sanoi tämän.
Anna syleili häntä hellästi.
"Anna anteeksi isälleni, että hän anasti sinulta nuoruutesi onnen! Anna anteeksi meille, hänen lapsilleen, että kylminä, tympeinä olentoina olemme lisänneet kiviä kuorman päälle!"
Katariina syleili häntä vuorostaan, ja he itkivät molemmat yhdessä.
"Sano minulle", kysyi taas Anna, "onko se Bellini?"
"Hänestä kaikki on lähtöisin, mutta se ase, jota hän käyttää apunaan, on tätä nykyä paljon vaarallisempi."
"Kuka se on?"
"Lecoeur, esilukija."
"Hänet voi lähettää pois."
"Ei vielä."
"Mikä estää?"
"Molemmat rakastavat häntä."
"Sofiako?… Elisabetko?"
"He voivat ehkä salata sen muilta, mutta eivät minulta."
"Mutta Saksin herttuahan on saanut Sofian suostumuksen."
"Luulen, että Lecoeur on hänet taivuttanut siihen."
"Mitä tarkoitusta vartan?"
"Saadakseen hänet täältä pois ja kokonaan valtaansa."
Anna istui voimattomana. "Herttua ei minua miellytä", sanoi hän viimein.
"Hän on tuhlari, turhamainen ja kevytmielinen ihminen; Sofia huomaa sen kyllä."
"Ja suostuu kuitenkin."
"Hän on antanut lupauksensa, sanoo hän."
"Se on kauheata! Mutta mitä Elisabet sanoo?"
"Minä luulen, että molemmat sisaret tietävät toistensa rakkauden; he ovat vihanneet toisiansa, mutta nyt he itkevät toistensa sylissä."
"Mikä tulee tästä lopuksi?"
"Ranskan ministeri on kysynyt, eikö Elisabet tahtoisi mennä naimisiin kuningas Henrik III:n kanssa. Eerik ihastui kovin, mutta Elisabet kirkui alussa: Ei, ei, minä en mene koskaan naimisiin."
"Eikö hän sanonut mitään syyksi?"
"Seuraavana päivänä hän selitti olevansa siihen taipuvainen; se oli muka suurempi kunnia kuin hän ansaitsikaan."
"Mikä sai tämän mielenmuutoksen aikaan?"
"Lecoeur, luullakseni. Kuka tietää, eikö koko tuuma liene jesuiittain alkuunpanoa; he tahtovat tärvellä koko Kustaa Vaasan perheen."
"Minun ja sisareni Katariinan suhteen ei se ainakaan onnistu", huudahti Anna; "yrityksiä on kyllä tehty, mutta hyvin pian torjuttu."
"Pysykää uskollisina."
"Sen teemme."
"Suokoon Jumala, että voisit tehdä jotakin Juhanan hyväksi."
"Voiko Eerikin aikomus olla ottaa hänet hengiltä?"
"Jos Yrjö Pietarinpoika saa määrätä, niin kyllä siten käy."
"Totteleeko hän häntä kaikessa?"
"Useimmiten."
Molemmat istuivat hetkisen ääneti. "Eerik parka!" sanoi Anna. "Sinä säälit häntä?"
"Paljon enemmän kuin Juhanaa."
Katariina ojensi hänelle kätensä. "Niin minäkin", sanoi hän.
"Aina tuosta onnettomasta iskusta asti, jonka hän sai päähänsä, ei hän ole ollut täysin tasapainossa."
"Mutta hallitsee kuitenkin maata ja valtakuntaa."
"Oi kurja, kurja synnyinmaani, mitä kohtaloja kohden kuljetkaan!"
"Jumala sitä suojelkoon!"
"Entä Maunu, miten on hänen laitansa?"
"Hän elää unelmissaan."
"Ne eivät ainakaan viene turmioon."
"Säännötön elämä tekee sen. Maunu jäi aikaisin itsekseen."
"Eikä hänellä ollut vastustusvoimaa… Niin, niin, niin se on; sentähden onhänjoutunut turmioon."
"Turmiolla hän ei ole, mutta se johtuu siitä…"
"Miksi vaikenet?"
"En tahdo enempää saattaa sinua levottomaksi."
"Eikö minun oikeuteni ja velvollisuuteni ole tyhjentää surumalja pohjaan asti; älä peittele minulta mitään."
"Sinun tulee ehkä saada tietää se. Eerik ei saa tuomita Juhanaa kuolemaan ilman veljiensä suostumusta. Kaarle on vielä alaikäinen, Maunu on jäljellä."
"Hän ei siihen koskaan suostu."
"Hänet voi siihen vietellä."
"Eerikkö?"
"Ei, vaan Yrjö Pietarinpoika."
"Sen voi estää."
"Minä olen kirjoittanut hänen hoitajattarilleen, etteivät he saa koskaan laskea häntä näkyvistään, mutta prokuraattori ymmärtää paremmin kuin kukaan muu ottaa vaarin ajasta."
"Silloin Maunu menettää järkensä."
"Minä pelkään sitä."
"Mutta Kaarle, hän näyttää niin hiljaiselta."
"Niin hän onkin."
"Jo kolmentoistavuotiaana?"
"Hänen nuoressa päässään on kyllä vakavia ajatuksia."
"Vaikuttaneeko se, että hänen katseensa toisinaan on niin synkkä?"
"Niin luulen."
"Jospa hän tahtoisi avata sydämensä minulle."
"Sitä hän ei tehne kenellekään."
"Mutta on kauheata ajatella, ettei Kustaa Vaasan pojista kukaan astu isänsä jälkiä."
"Kaarle enimmän kunnioittaa hänen muistoansa."
"Miksi hän on niin harvoin täällä?"
"Hän arvelee olevansa velvollinen oleskelemaan siinä läänissä, jonka hänen isänsä on antanut hänelle, enkä minä uskokkaan, että hän enää viihtyisi täällä."
"Ei, täällä on niin toisenlaista kuin autuaasti nukkuneen isäni aikana."
"Minä toivon pian pääseväni täältä", sanoi Katariina lopuksi, "ennenkuin rakkaat muistoni käyvät nykyisen todellisuuden tahraamiksi".
* * * * *
Anna ei viivytellyt, vaan kävi pian puheisiin Cecilian kanssa.
Mutta, vastaukseksi tämä puhkesi soimauksiin ja solvauksiin. Mitä hänen sisarellaan muka oli tekemistä hänen kanssaan; hän sekä voi että tahtoi hoitaa itse asiansa. Itsestäänkö Anna oli tullut, vai oliko joku hänet lähettänyt?
Entisestä suloisesta ja rakastettavasta Ceciliasta ei enää ollut jälkeäkään; hänestä oli tullut ihana kostotar, joka raivoili muita vastaan, niinkuin ennen oli raivoillut itseään vastaan.
Anna oli hämillään, hän saattoi ainoastaan sydämensä kyllyydestä huudahtaa:
"Cecilia!"
Mutta äänessä oli täytynyt olla hyvin paljon sydämellisyyttä, koska se vaikutti tuohon onnettomaan niin, että hän purskahti valtavaan itkuun sanoen, ettei sitten isän kuoleman kukaan ollut huolinut hänestä, ja että nyt, kun hänen uskollinen imettäjänsäkin oli mennyt, hänen elämänsä oli aivan sietämätöntä.
"Senkötähden sinä menet naimisiin?"
"Sinä luulet kai, etten tee sitä rakkaudesta?" kysyi hän korskasti.
"Miksi muuten sitten?"
"En tiedä itsekään, mutta toivon, luulen, että se tuottaa tuskaa eräälle toiselle, ja siksi teen sen."
"Cecilia, minä en enää tunne sinua!"
"Luuletko, että itse tunnen itseäni? Miten he kaikki matelijatkaan jalkojeni edessä ja kerjäsivät silmäystä kauniista silmistäni ja hymyilyä pieniltä punahuuliltani! Jos toivomuksenkaan lausuin, miten kilpailivatkaan kaikki saadakseen täyttää sen! Miten kadehdittu olikaan se, joka sai viedä minut tanssiin, jalanjälkien pölyäkin suudeltiin, minä olin jumalatar, jota kaikki rukoilivat, ja nyt, nyt!…" Hän ratkesi ankaraan, puistattavaan itkuun.
Anna nojausi säälien häntä kohden. "Toivohan, rakas sisareni!"
Mutta Cecilia ei kuullut häntä.
"Pois annoin nuoren sydämeni, ja joskin kerran viehätyin huvien ja viettelysten pyörteeseen, en toki koskaan ollut uskoton. Aina uneksin rakastetustani; hän sanoi antaneensa anteeksi ja rakastavansa minua yhtä hellästi kuin ennenkin, ja minun nuori sydämeni sykki rajattomasta ihastuksesta. Minä halusin tulla suljetuksi hänen syliinsä, halusin tuntea hänen suutelonsa polttavan huulillani…" Hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten katkonaisesti: "Kallio ei ole kovempi kuin hän… ei jää kylmempi… ei kuolema katkerampi kuin hänen sanansa… mutta minä tahdon kostaa… kauheasti kostaa… yöt-päivät minä olen hautonut kostoa, nyt olen sen keksinyt… minä olen viisaampi, kekseliäämpi, juonikkaampi kuin kukaan on luullut tai aavistanutkaan."
"Älä tee mitään, jota kadut, Cecilia."
"Kadunko? — Sitä vain suren, etten ole keksinyt mitään vielä pahempaa."
"Tietääkö maakreivi, sulhasesi, tästä?"
"Hän hoitaa asioitansa ja minä omiani! Me sovimme yhteen kuin tuli ja vesi."
"Ja kuitenkin, Cecilia…"
"Juuri sentähden menemme naimisiin. Nyt olet saanut tietää mitä tahdot, mene nyt kertomaan sitä."
"En minä ilmaise perheemme häpeätä maailmalle", vastasi Anna, joka kalmankalpeana oli kuunnellut kauheaa tunnustusta.
Cecilia silmäili häntä. "Kuinka kalpea sinä olet; tuossa pöydällä on maalia, värjää poskesi ja huulesi punaisiksi. Niin minä teen, ennenkuin menen päivällispöytään. Saatpa nähdä, miten rakastettava voin olla. Varo vaan, kun sulhosi tulee, etten vie hänen sydäntänsä sinulta."
Cecilia piti sanansa; pöydässä hän oli säteilevä niinkuin tavallisesti, ja hopeanhelakkana kaikui hänen iloinen naurunsa. Hän laverteli ja laski leikkiä maakreivin ja Saksin herttuan kanssa, jotka hänen tähtensä katselivat toisiansa viistoon ja laskivat toisistaan kompasanoja.
Mutta se ei liikuttanut häntä enempää kuin Sofiaakaan; tämä näytti tarkkaavasti kuuntelevan, mitä valtiokansleri Niilo Gyllenstjernalla oli kerrottavaa, samalla kuin hän levottomasti silmäili Elisabetia, joka innokkaasti keskusteli italialaisen diplomaatin Bellinin kanssa.
"Ovatkohan nuo samaa mielipidettä", ajatteli Anna, "sen saan huomenna tietää."
Miten taitavasti he osasivatkaan väistää häntä! He suutelivat ja hyväilivät rakasta sisarta, puhuivat ilostaan, että hän taas oli heidän parissaan, mutta omista asioistaan he eivät käyneet puhumaan.
"Maunu herttua sai isäni suostumuksen", sanoi Sofia, "mutta minä olin silloin vain kolmentoistavuotias, ja hän arveli, että minä saisin odottaa häitäni, kunnes olen yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen; jos herttua siksi malttaa, en minä tahdo ottaa kättäni häneltä."
"Entä sinä, Elisabet?"
"Ranskan kuningas ei tahtone mennä naimisiin neljäntoista vuotiaan tytön kanssa, joten minulla on kyllä miettimisaikaa", vastasi hän teeskennellen hilpeyttä, samalla kuin hänen hienot, rakastettavat kasvonsa äkkiä kalpenivat.
Tuli sitten puhe Ceciliasta, ja sisarukset itkivät hänen kohtaloansa.
Badenin maakreivi oli raaka, epäsäädyllinen ihminen, ja jokainen voi kyllä ymmärtää, että Cecilia tulisi onnettomaksi hänen kanssaan.
"Minä en nähnyt isämme raamattua hänen yöpöydällään", sanoi Anna.
Molemmat sisaret loivat tietämättäänkin silmäyksen omille yöpöydilleen ja punastuivat.
Mutta Anna vaihtoi heti keskustelualuetta.
"Minä katselin eilen teidän esilukijaanne", sanoi hän. "Hän on viehättävän näköinen."
"Niin, eikö ole!" huudahti Elisabet vilkkaasti.
Sofia loi häneen varoittavan silmäyksen. "Hän on aivan erinomainen henkilö", sanoi hän.
"Oletteko kauankin tunteneet hänet?"
"Jo useita vuosia."
"Hän on myöskin meidän kielenopettajamme", huomautti Elisabet.
"Mitä kirjoja te luette?"
Molemmat punastuivat ja katsoivat toisiinsa.
"Legendoja", vastasi Sofia kiireesti.
"Minun täytyy hankkia tarkempia tietoja hänestä", sanoi Anna.
"Miksi niin?"
"Tiedättekö, onko hän jesuiitta?"
"Kyllä hän kuuluu Jeesuksen 'pyhään veljeskuntaan'."
"Siinä tapauksessa minä Itä-Frieslandin leskikreivittären puolesta tarjoan hänelle hyvin vaikutusvaltaisen paikan."
"Hän ei ota sitä vastaan!" huudahti Elisabet liekehtivin poskin.
"Hänen asemansa täällä on kyllä vaatimaton", huomautti Sofia, "mutta hän ei jätä sitä."
"Se riippuu hänen esimiehistään eikä hänestä itsestään."
"Me emme salli sitä, me emme salli sitä!" huudahti Elisabet kyynelsilmin.
Vavisten kietoi Sofia käsivartensa hänen ympärillensä.
"Tyynny, rakas sisareni! Me puhumme tästä Bellinin kanssa; ei kukaan, ei kukaan saa viedä häntä pois."
Sofia oli ainoastaan kuudentoistavuotias. Lapsiraukkoihin oli tämä vaikuttanut liika kiihkeästi; sentähden aukenivat heidän sydämiensä ovet selkoselälleen ja salaisimmatkin ajatukset pääsivät ilmi.
"Meiltä ei saa ryöstää ainoata ystäväämme, ainoata, joka ymmärtää meitä ja pitää meistä", nyyhkytti Elisabet. "Eikö totta, Sofia, ethän sinä salli sitä?"
"En koskaan, en koskaan!" vaikeroi tämä.
Anna kääntyi toisaalle, mutta kuunteli tarkkaavasti.
"Jos he antavat hänelle määräyksen, luuletko, että hän lähtee luotamme?"
"Hän ei voi, hän ei saa mennä", vastasi Sofia; "minä kiellän häntä."
"Niin teen minäkin", voihki Elisabet. "Hän on itse sanonut, että meillä on molemmilla yhtä suuri vaikutus häneen; eikö hän ole niin sanonut?"
"Huomenna tahdon puhua kahdenkesken hänen kanssaan."
"Ei, minä tahdon olla saapuvilla."
"Se on mahdotonta!"
"Te olette luvanneet ja vannoneet, ettette salaa mitään minulta", kirkui Elisabet aivan mielettömänä. "Ehkäpä tahdotte pettää minua molemmat!"
Lapsirakka heittäytyi lattialle ja kiemuroi kuin ankarissa tuskissa.
Mutta nyt Anna kääntyi.
"Ylös, Elisabet!" sanoi hän ankarasti.
Tämä totteli heti silmäillen arasti Annaa ja Sofiaa.
Viimemainittu oli vaipunut sohvaan kätkien päänsä tyynyihin.
Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa hetken ajan.
Sitten Anna lähti verkalleen ovea kohden.
Sofia hypähti ylös ja asettui hänen tielleen.
"Mitä aiot tehdä?"
"Kirjoittaa arkkipiispalle, että hän tulee heti tänne."
"Minkätähden?"
"Tahdon sanoa hänelle, että kaksi Kustaa Vaasan tyttäristä on jo luopunut isänsä uskosta, että kavala jesuiitta on kietonut heidät verkkoonsa ja että hänen velvollisuutensa on pelastaa heidät ja saattaa ovela viettelijä mitä ankarimpaan rangaistukseen."
Anna oli puhunut hyvin voimakkaasti.
Sofia oli kalmankalpea; hän oli langennut polvilleen ja tarttui molemmin käsin sisareensa.
"Älä mene, älä mene!" huohotti hän.
Elisabet itkeä nyyhkytti.
"Minä tahdon seurata häntä kuolemaan asti!" sopersi hän.
"Sinä kai tahdot tehdä samoin?" kysyi Anna polvistuneelta Sofialta.
"Hän ei tiedä mitä hän puhuu", vastasi tämä harmistuneena.
"Minä luulen, että hän lausuu teidän molempain sydämen ajatukset."
"Niin teenkin", sanoi Elisabet itsepäisesti. "Kuinka monta kertaa oletkaan sanonut samoin!"
Sofia hypähti pystyyn huudahtaen:
"Vaiti!… Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi", lisäsi hän hiljaa.
Mutta nyt tarttui Anna kumpaistakin käteen ja veti heidät istumaan viereensä. "Tahdotteko kärsivällisesti kuunnella minua?"
He tahtoivat.
"Oletteko kuulleet Romanan historian?"
"Siinä ei ole sanaakaan totta."
"Vai niin, onko hän saanut teidät luulemaan niin?"
"Leskikuningattareen ei voi luottaa."
"Ei kai voine korkeaan isäämmekään luottaa?"
"Hän oli luopio!" huudahti Elisabet.
Sofia peitti silmänsä ja itki.
"Mitä te molemmat sitten olette, kun hylkäätte sen uskon, jonka puolesta isänne taisteli ja jota hurskas äitinne niin syvästi rakasti! Oletteko unohtaneet, mitenkä istuimme piirissä heidän ympärillään, miten isämme luki meille pyhää raamattua ja miten sitten kaikki yhdessä lauloimme 'Jumala ompi linnamme'? Sitten hän otti meidät syliinsä toisen toisensa perästä, suuteli ja siunasi meitä sanoen, että lasten suusta oikea Jumalan ylistys kaikuu."
"Sen olen unohtanut, unohtanut kaikki!" huudahti Elisabet melkein epätoivoisena.
Mutta Sofia oli kalmankalpea; hän ei voinut lausua sanaakaan.
"Eikö katolinen sano, että protestantti on ikuisesti kirottu?Voitteko uskoa semmoista?"
"En, minä peruutan lupaukseni, minä en tahdo tulla katoliseksi!" huudahti Elisabet. "Minä sanon hänelle sen."
"Hän sitä tahtoi."
"Meidän piti kääntymän, ennenkuin joutuisimme naimisiin."
"Tuliko hänen pitää teistä huolta siihen asti?"
"Tuli, hänen piti opettaman meitä ja aina menettelemän yhtäläisesti meidän suhteemme."
Taaskin hän loi epäilevän silmäyksen Sofiaan.
"Pyhä neitsyt, miten kalpea hän on!"
"Joudu, riennä, Elisabet, minun huoneessani on yöpöydällä hajusuolaa, nouda heti tänne sitä!"
Elisabet kiirehti ulos.
"Miten on laitasi?" kysyi Anna hellästi.
"Älä kysy!"
"Rakastatko häntä?"
"Äärettömästi!"
"Muista Ceciliaa!"
"Pelasta minut hänestä ja itsestäni!"
"Tahdotko luottaa minuun?"
"Täydelleen!"
Nopeasti oli Anna voittanut voittonsa, eikä hän laskenut sitä käsistään. Seuraavana päivänä hän antoi prinsessain läsnäollessa Lecoeurille eron hänen toimestaan.
Tämä tapahtui niin odottamatta, niin yllätyksenä, että Lecoeur mielettömänä vetosi oppilaihinsa; mutta silloin oli Sofiassa kylliksi lujuutta sanomaan, samassa kuin hän tarttui Elisabetin käteen:
"Se on meidän tahtomme. Te ette saa koskaan tulla silmiemme eteen."
Masennettuna, voimattomana hän lähti sieltä.
Anna asui yhdessä sisariensa kanssa sen ajan, mikä vielä oli häihin.
Sofia aukaisi hänelle nuoren, raadellun sydämensä; se oli ollut kaikkien niiden tuskien alaisena, joita mustasukkaisuus, mieletön rakkaus ja heräävä epäilys voivat aikaansaada.
"Minä olen ollut äärettömän onneton", sanoi hän, "enkä suinkaan vähimmin senvuoksi, että vedin Elisabetia mukanani turmioon."
"Miksi et luottanut kehenkään?"
"Minä olin ylpeä! Minä häpesin!"
Sisarukset palausivat entisiin tapoihinsa. Yhdessä he lukivat raamattuansa, väliaikoina haastellen menneistä ajoista. Heidän ja leskikuningattaren väli tuli paremmaksi kuin ennen; olipa kuin olisi auringonsäde menneiltä päiviltä vielä kerran valaissut Vaasan sukua.
Marraskuun ensi päivinä palasi kuningas Eerik, ja hänen seurassaan oli sulhanen, Reinin rajakreivi.
Tämä oli komea, ritarillinen herra, joka moitteettomalla käytöksellään pian voitti kaikkien suosion.
Häät määrättiin vietettäviksi joulukuun 12 p:nä kaikessa yksinkertaisuudessa Tukholman linnassa.
Eerik tahtoi panna toimeen karusellia ja ritarileikkejä, mutta Anna kielsi sen.
"Se sopisi huonosti näin surullisiin perheseikkoihin", sanoi hän.
Eerik antoi jyrkästi kieltävän vastauksen hänen pyyntöönsä saada käydä Gripsholmassa, ja huomatessaan, mitenkä se pahoitti veljen mieltä, luopui Anna siitä heti.
Häät vietettiin määrättynä päivänä. Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen ja puhui tilaisuudessa Salomon sanojen johdosta, että hurskas vaimo on huoneensa siunaus.
Vastanaineet jäivät Ruotsiin kuukauden loppuun asti ja viettivät joulua Tukholman linnassa, mutta ensi päivinä vuotta 1564 he matkustivat sieltä.
Suuren tyhjyyden Anna jätti jälkeensä; lyhyen oleskelunsa aikana hän oli vaikuttanut niin paljon. Mutta muistoksi hänen käynnistään jäi sydämellisempi suhde molempien nuorempien tytärpuolien ja hyljeksityn leskikuningattaren välille.
9.
Hän oli muuttanut Vadstenasta ja asui nyt Kungsbrossa Itägöötanmaalla, siinä missä Motalajoki laskee Roxenjärveen, luonnonihanassa, metsäisessä herraskartanossa.
Naiset ja viini olivat heikontaneet hänen jo ennenkin horjuvan olemuksensa, ja jokeltaen kuin lapsi vietti Maunu herttua yksinäisiä hetkiään pullon ääressä, luuttu kädessä, milloin lehdossa, milloin linnan huoneissa.
Hän puhui alati kauniista merenneidosta, joka oli luvannut täyttää kaikki hänen toivomuksensa, jos hän vain antaisi hänelle rakkautensa.
Mutta hän asui syvällä aalloissa ja tahtoi, että hän seuraisi häntä sinne.
Ja kun järvi oli rauhaisa ja tyyni, seisoi hän tuijottaen tuonne alas. Hän näki komeita saleja ja ihmeen kauniita aallottaria, kultakanteleet kädessä. He viittailivat hänelle, ja tuhansittain tähtiä kimalteli heidän ympärillään.
Miten viehättävää, miten viettelevää… hän viittoili takaisin ja tahtoi, että he tulisivat hänen luokseen.
Silloin he suuttuivat; aallot alkoivat käydä vinhasti, eikä hän voinut nähdä enää mitään.
Suruisena ja alakuloisena hän palasi linnaan. Miksi he eivät voineet täyttää hänen toivomustansa? Eihän herttualta saanut kieltää mitään, olihan hän korkea herra ja Kustaa Vaasan poika.
Seuraavana päivänä alkoi sama leikki, ja yhä mahtavammaksi tuli merenneidon vaikutus. Ei, ei, hän ei myönny!
Silloin saapui tärkeä viesti kuninkaalta. Oi, eikö siis koskaan saa olla rauhassa!
Tulijat olivat prokuraattori Yrjö Pietarinpoika ja Beureus, molemmat hyvin salaperäisinä.
Viinejä, väkeviä, tulisia viinejä, joista herttua paljon piti, tuotiin esille, ja kaikki kolme istuivat pöydän ääreen, jolle levitettiin suuria papereita.
Juhana herttua oli menettänyt perintöosuutensa, ja nyt tahtoi kuningas siirtää sen veljelleen Maunulle, ja sitten hän naittaisi hänelle ihmeenihanan kuningattaren Maria Stuartin, jonka Eerik ensin itse oli aikonut ottaa puolisokseen, mutta jonka hän nyt luovutti rakkaalle veljelleen.
Maunu oli hurmaantunut, ihastunut; sellaista onnea hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.
Mutta tuota ei saanut aivan ilmaiseksi; oli siinä esteitäkin tiellä, ja kumarteleva, mielistelevä supattelija Yrjö Pietarinpoika sekä rohkea uskalikko Beureus olivat tulleet niitä yhteisesti voittamaan.
He sanoivat Maunulle, että niin pahasti kuin Juhana herttua oli menetellytkin, olisi kuningas kuitenkin antanut armon käydä oikeudesta, mutta hänen täytyi oman turvallisuutensa vuoksi saada kuolemantuomio vahvistetuksi, ja siihen tarvittiin Maunu herttuan allekirjoitus. Kauhistuen kääntyi tämä pois. Ei koskaan, koskaan hän sitä allekirjoita! Beureus sanoi, että se oli vain muodon vuoksi; kaikki tapahtui vain näön vuoksi. Maunu itkeä nyyhkytti. Beureus kastoi kynän. Yrjö pani sen hänen käteensä. Hän heitti sen luotansa ja juoksi ulos.
Ensi kerralla parempi onni.
Mutta silloin ei puhuttu Juhana herttuasta, vaan naisista ja viinistä. Lasien kilinää säestettiin hauskoilla kertomuksilla; prinssi vilkastui pian, häntä viehätti tämä ala, ja viini oli tavattoman kiihottavaa.
Tuli sitten puheeksi Kaarina Maununtytär.
"Lapsi", sanoi Beureas.
"Joka on saanut suuren vallan kuninkaan yli", lisäsi Yrjö, "mutta se ei kestä kauan."
"Minäkin pidän hänestä", sanoi Maunu.
"Tuo pienokainen suree veljeänsä, josta ei kukaan tiedä, mihin hän on joutunut", huomautti Yrjö.
"Hän oli saanut tietoonsa liian paljon semmoista, joka ei kuulunut häneen; sentähden hän joutui kalanruuaksi", sanoi Beureus nauraen ja tyhjensi lasinsa.
Näin avomielinen hän ei ollut selvänä, mutta juomaveikkojen kesken se ei merkinnyt mitään.
"Vai niin", sanoi Pietarinpoika, "niinkö se kävi."
"Veljet voivat toisinaan olla tiellä", sanoi Beureus.
"Kertokaa Maria Stuartista", pyysi Maunu.
Ja Yrjö kertoi, ja suonet paisuivat prinssin otsassa; hän oli aivan kiihkossaan.
"Ja sinä sanot, että hän voi tulla omakseni?"
"Jos herttua niin tahtoo."
"Mitä minun pitää tekemän?"
"Totteleman kuningasta, herraanne."
Ja paperi pantiin hänen eteensä, kynä uudestaan hänen käteensä, hekumallisia sanoja kuiskattiin hänen korvaansa, ja hän allekirjoitti veljensä kuolemantuomion.
Hetkisen tuijotti hän paperiin; hän oli tullut mielipuoleksi.
Raivokkaasti huutaen hän tahtoi temmata pergamentin takaisin ja repiä sen rikki, mutta hänen vastustajansa olivat liian vahvat, ja hän vaipui tainnoksiin pitkäksi aikaa.
Kun hän heräsi, oli hän unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut; hän oli taaskin prinssi, joka oli hullaantunut merenneitoon, ja hän harhaili edestakaisin Roxenjärven rannoilla valittaen, kun neito ei näyttäytynyt.
Eräänä kirkkaana kuutamoyönä hän heräsi luullen neitonsa soittavan ulkopuolella.
Hän hypähti ylös, aukaisi ikkunan, ja kas, tuolla alhaalla kimaltelevissa aalloissa hän huomasi hänen solakan vartalonsa; kultakantele oli neidolla kuten ainakin kädessään, ja hän nousi liidellen Maunua kohden.
Kiihkeän ilon hurmaamana Maunu tahtoi kohdata häntä jo puolitiessä ja heittäytyi riemusta kirkaisten alas.
Seuraavana päivänä palvelijat löysivät hänet maasta vähissä hengin.
Heti lähetettiin tieto Tukholmaan.
Leskikuningatar oli ainoa, joka matkusti sinne.
Surullinen näky kohtasi häntä.
Henkiin herttua kyllä jäi, mutta elämän korkein osa, järki ja ymmärrys, oli ainiaaksi hävinnyt.
Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.
Alussa ilmaantui vielä muistiin joitakin välkähdyksiä menneisyydestä.Silloin hän vääntelehti tulisissa tuskissa sanoen:
"Minä olen Kain, veljenmurhaaja, ja Aabelin veri huutaa minua haudasta."
Mutta pian hän tuli kokonaan mielipuoleksi ollen silloin hiljainen ja tyyni kuin lapsi. Luuttu oli hänen ainoa ystävänsä; sen säestyksellä hän lauleli suruansa ja kaipaustansa, kun oli kadottanut rakkaan merenneitonsa.
Ennenkuin palasi Tukholmaan, piti Katariina huolta siitä, että hän sai tarpeellista ja sopivaa hoitoa.
Useasti jälkeenpäinkin hän matkusti Maunun luokse, mutta yhä synkemmäksi kävi tuon onnettoman järjen pimeneminen; kauan ei hän enää tuntenut Katariinaakaan.
Tämän huolenpidosta siirreltiin häntä vuoroin Vadstenaan, vuoroinNorrbyhusiin, mutta hänen mielensä tila oli ja pysyi samana.
Kauan senjälkeen kuin veljessota oli saanut surullisen loppunsa, hän kuoli Kungsbrossa kesäkuun 21 p:nä 1595 ja haudattiin Vadstenan vanhaan luostarikirkkoon, johon komea muistomerkki pystytettiin hänelle.
* * * * *
Mutta kansa oli erityisellä mieltymyksellä kiintynyt onnettomaan ruhtinaaseen, ja hänestä sekä hurmaavasta merenneidosta sepitettiin lauluja. Muuan niistä on tämäntapainen:
Pyhäaamuna kerran, kun aikaiseen jo ennen laulua leivon käy Maunu herttua puistolleen, sävel kaikuvi näin merenneidon:
"Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!
Tuon sinikaavun teille ma kauneimman, mitä sankari konsanaan kantoi, sen jalokivihohtavan, uljaimman, min aartehen aaltonen antoi.
Ja säihkyvän säilänkin uuden myösvoin antaa ma kultavöineen;sen taistelussa kun paljastanee,suo voiton se sankaritöineen."
"Sun, neitoni, kyllä mä kihlaisin,jos oisit sa kristitty nainen,mut peikkona merta sa harhailet,miss' ulvovat myrskyt vainen."
"Oi Maunu herttua, mietihän vain, niin pöyhkeenä ällös sä ärjy; mua kullakses kun et kihlanne, siis houruna päiväsi värjy.
Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!"
10.
Se vastaus, jonka kuningas Eerik sai Maria Stuartilta Pietari Brahen kautta, oli sensuuntainen, että hän osaksi oli riippuvainen omaisistaan, osaksi vasta niin äsken jäänyt leskeksi, ettei vielä voinut ajatella naimista.
Mutta ennenkuin tämä vastaus saapui, oli joku suunnannut Eerikin ajatukset Lothringin prinsessaan, Renataan; hän oli Kristian II:n tyttärentytär ja perinyt hänen oikeutensa pohjoisiin valtakuntiin.
Mitä etuja sellainen liitto tuottaisikaan!
Samaan aikaan tuli kirje Niilo Gyllenstjernalta, että HesseninKristiina oli arvokkain morsian, minkä Ruotsin kuningas voisi valita.
Heti lähetettiin kirjeitä lähettiläille Saksaan, että he hankkisivat tietoja Hessenistä ja samalla kuvailisivat kuninkaalle lothringilaisen prinsessan persoonan, "oliko hän terve, sorea ja kaunisvartaloinen, ei kovin laiha ja hintelä, vaaleaverinen ja puhdasvärinen; joskin tukka hieman vivahtaisi mustaan, ei se haittaisi, kun hän vain muuten miellyttäisi mainituissa suhteissa, olisi hyväntapainen ja -luontoinen, ei röyhkeä, vaan rattoisa".
Sten Eerikinpoika Lejonhufvud määrättiin v. 1563 matkustamaan Hesseniin pitämään prinsessaa silmällä. Hän matkusti Tanskan kautta, mutta hänet pidätettiin Kööpenhaminassa sillä verukkeella, että hänen passinsa ei muka ollut kunnossa; ja kun hän lopulta väkisin tahtoi päästä vapauteensa, pantiin hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen ja pidettiin siellä kaksi vuotta.
"Tämän vääryyden tähden tulee monta tuhatta miestä kaatumaan", oli hän tällöin huudahtanut, ja tämä osoittautui pian todeksi.
Vankien matkakapineita tarkastettaessa joutui Tanskan kuninkaan käsiin kirje, joka oli osoitettu kuningatar Elisabetille.
Se oli kuningas Eerikin omakätisesti kirjoittama sekä sisälsi, että hän puolestaan ei täydellä todella kosinutkaan Hessenin prinsessaa.
Kuningas Fredrik ei ainoastaan murtanut sinettiä ja ottanut selvää sisällöstä, vaan myöskin lähetti sen Hesseniin, tehden siten lopun koko naimahankkeista.
Eerik vimmastui.
Tässä oli sodansyytä kylliksi.
Vanhat riitakapulat kaivettiin esiin. Tanskan kuningas oli ottanut kolme kruunua vaakunaansa.
Eerik otti omaansa sekä Tanskan että Norjan vaakunat.
Maasota alkoi jo 1563.
Tanskalaiset valloittivat ja varustivat Elfsborgin.
Molemmissa maissa puuhailtiin innokkaasti laivaston varustamisessa; Ruotsin laivastoon kuului kaksitoista sotalaivaa, jotka lähetettiin, kuten sanottiin, tuomaan kuninkaallista morsianta. Mutta Jaakko Bagge, jonka muistamme Suomen sodasta, sai kuninkaalta salaisen käskyn etsiä Tanskan laivaston ja ahdistaa sitä.
Tämä kohtasi Baggen toukokuun 30 p:nä Bornholman luona JoachimBrockenhusenin johdolla.
Amiraalilaiva Herkules, joka kulki etumaisena, ampui tervehdykseksi kolme kovaa laukausta.
Yksi niistä repi purjeet eräästä ruotsalaisesta aluksesta, ja semmoista tervehdystä ei hyväksytty.
Bagge ei ollut hidas vastaamaan niin, että Herkules menetti suurmastonsa.
Taistelu kävi yleiseksi ja sitä käytiin viisi tuntia hurjalla vimmalla.
Jaakko Bagge osoitti ansainneensa maineensa; suurella taitavuudella hän johti taistelua ja säästeli ruotsalaisia niin paljon kuin voi.
Kolme tanskalaista linjalaivaa valloitettiin, niiden joukossa amiraalilaivakin; kaksi muuta sai niin pahoja vammoja, että töintuskin pääsivät pakoon.
Itse amiraali, Tanskan valtiomarsalkka Otto Krumpe, sekä monta arvokasta miestä joutui vangiksi.
Jaakko Bagge jatkoi senjälkeen matkaansa, purjehti koko laivastoineen, valloittamansa alukset mukanaan, Warnemündeen ja laski Hesseniin menevät lähettiläät maihin.
Itse hän odotteli väylällä heidän palaamistaan.
Monta tanskalaista laivaa kulki sillaikaa Lyypekkiin ja sieltä poisJaakko Baggen estämättä niitä.
"En ole tullut tänne Tanskaa ahdistamaan", sanoi hän. "Bornholman luona taistelin ainoastaan puolustautuakseni mahtavia ahdistajia vastaan."
Kahden viikon kuluttua lähettiläät tulivat Hessenistä ilman morsianta, ja Bagge palasi Tukholmaan.
Avoimin sylin otti kuningas Eerik hänet vastaan, ja samalla kertaa kunnioittaakseen amiraaliansa sekä nöyryyttääkseen Tanskaa hän antoi Baggen panna toimeen voittokulkueen Skeppsbrolta Rautatorin kautta linnaan.
Kultavitjoilla koristettuna kävi voittaja edellä, ja hänen jäljessään tulivat muut ruotsalaiset ylimykset muhkeissa varustuksissa ja valloitettuja lippuja kantaen.
Senjälkeen tulivat vangit, päät ajeltuina ja valkoiset sauvat kädessä.
Amiraali Brockenhusen kävi edellä, hänen jäljessään seitsemän tanskalaista ylimystä ja viimeksi 600-lukuinen miehistö toisiinsa kytkettyinä.
Heidän edellänsä kulki kuninkaan hovinarri Herkules viulua soittaen.
Molemmin puolin heitä ja heidän jäljessään oli ruotsalaisia suljetuin rivein.
Tätä menettelyä ei hyväksytty Ruotsissakaan, mutta että se Lyypekissä ja Tanskassa herätti mitä kiihkeintä harmia, on itsestään selvää.
Kummaltakin taholta julistettiin sota Ruotsia vastaan, Lyypekin puolelta etenkin sentähden, että Eerik oli kieltänyt heidän kauppansa Narvassa.
Bagge purjehti Gotlantiin, nousi siellä maihin ja hävitteli.
Sitten hän suuntasi kulkunsa Ölantiin, missä kohtasi Tanskan jaLyypekin laivastot, yhteensä kolmekymmentä laivaa.
Itse ei Baggella ollut enempää kuin kahdeksantoista.
Nyt hän sai koetella voimiaan mainion merisankarin Pietari Skramin kanssa.
Tämä oli jo seitsemänkymmenenvuotias, mutta ei ollut Jaakko Baggekaan mikään nuorukainen.
He hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja taistelua kesti aamusta iltaan.
Silloin aikoivat ruotsalaiset vetäytyä saaristoon, mutta kun he näkivät tanskalaisten seuraavan, niin he kääntyivät, ja taistelu alkoi uudestaan.
Paljon kaatui molemmin puolin.
Tanskan amiraalilaiva kärsi pahoja vaurioita, ja ala-amiraali FransBilde ammuttiin.
Pimeys erotti laivastot, eikä kumpikaan voinut kehua voittaneensa.
Ruotsin laivasto oli kärsinyt paljon, ja Bagge tahtoi välttämättömiä korjauksia varten viedä laivat talviteloille, mutta se ei ollut kuningas Eerikin mielipide.
Hän käski, että Bagge pantaisiin kalasumppuun tai muuhun semmoiseen kuljetuslaitokseen ja otettaisiin pilkalla ja ivalla vastaan sekä että hänen lipunkantajiltaan rangaistukseksi pidätettäisiin heidän palkkansa.
Tämä aiottu häväistys tuli torjutuksi, ja toukokuun 28 p:nä 1564 Bagge taas lähti merelle laivastoineen, jossa oli 35 sotalaivaa, paremmin varustettuina kuin koskaan ennen.
Uudessa Mars-nimisessä amiraalilaivassa oli 175, muutamien mukaan 200 kanuunaa.
Bagge teki ihmeitä urhoollisuudellaan, mutta tällä kertaa ei onni ollut hänelle suosiollinen. Ruutikamari syttyi, ja komea laiva lensi ilmaan.
Amiraali ja hänen lähimmät miehensä ehtivät hädintuskin juosta tanskalaiseen Engeln laivaan ja antautua vangiksi.
800 ruotsalaista, 300 saksalaista ja suuri joukko tanskalaisia joutui aaltojen saaliiksi.
Urhea merisankari vietiin Kööpenhaminaan, missä hän koetti pelottaa tanskalaisia liioitelluilla kertomuksillaan kuningas Eerikin mahtavuudesta.
"Kuitenkin", lisäsi hän, "lienee Ruotsin merivoima tästäpuolin vähemmän arvoinen."
Turhaan koetettiin Ruotsin puolelta saada häntä lunastetuksi; hän pysyi vankina kuolemaansa asti.
Kirjeissään hän koetti yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti lohduttaa puolisoansa.
"Rakas Annani", kirjoitti hän, "käyttäydy varovasti tänä vaarallisena aikana ja ennen kaikkea pidä huolta lasten kurituksesta ja kasvatuksesta."
Me tiedämme jo, että tanskalaiset valloittivat Elfsborgin.
Mutta Eerik hyökkäsi ruotsalaisella sotajoukolla Hallantiin ja piiritti Halmstadia.
Odottamatta saapui tieto, että kuningas Fredrik itse oli tulossa häntä vastaan.
Niin yhtäkkiä jätti Eerik silloin leirinsä, että hänen väkensäkin äkkiä säikähtyneenä hajaantui, ja kun päällystö taas sai sen kootuksi, löivät tanskalaiset sen, kun se oli leiriin palaamassa.
Jo sitä ennen oli Eerik valmistuttanut itselleen jonkinlaisen sotaneuvoston mietinnön, jossa muun ohessa mainittiin, että kun Tanskan kuningasta odotetaan suurine sotavoimineen, olisi onnetonta, että kuninkaallinen majesteetti itse olisi saapuvilla, jos täytyisi lähteä pakoon.
Norjaan tehtiin hyökkäys, sittenkuin Jämtlanti ja Härjedal olivat valloitetut.
Knut Haraldinpoika Soop nimitettiin Norjan maaherraksi ja hänelle annettiin määräys ottaa muutamia etevimpiä norjalaisia panttivangeiksi ja lähettää Ruotsiin sekä, sittenkuin norjalaiset olivat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan, käyttää oikeutta Ruotsin lain mukaan ja karkoittaa "juuttilaispuolue" maasta.
Mutta Soop joutui pian epäsuosioon, ja hyökkäys Norjaan uskottiin kuninkaan suosikille, ranskalaiselle Claude Collartille.
Tämä valloitti Eerikille melkein koko Trondhjemin hiippakunnan, mutta eli sitten linnassa hyvin irstaasti, antoi ruotsalaisen sotavoiman mennä matkaansa ja joutui sen sotajoukon vangiksi, jonka Tanskan kuningas oli lähettänyt Norjaa puolustamaan.
Tätä kostamaan lähetettiin syksyllä 1564 Matti Törne Norjaan, ja hän hävitti ja poltti siellä Eerikin käskystä neljäkymmentä pitäjää.
Samoin meneteltiin Aggerhusissa.
Hammerin ja Opslon kaupungit poltettiin, ja jokainen, joka teki uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle, sai ostaa turvakirjan päälliköltä Juhana Siggenpojalta.
Moni käyttikin tätä hyväkseen, mutta on itsestään selvää, että uskollisuus oli sen mukaista.
Bohusin ja Elfsborgin piirityksissä ei saatu mitään aikaan; Eerik muutti niin usein päällikköä, ettei lopulta kukaan uskaltanut ottaa sitä tointa vastaan, etenkin kun hänen tapansa oli huoveille valitella päälliköistä.
Sotaretken onnistumisesta ja sekä päällikköjen että sotamiesten mielipiteistä olemme jo tehneet selvää siinä kirjoituksessa, jonka Juhana herttua leivän sisässä sai Gripsholman linnaan, ja nyt käymme tapaamaan kuningasta Tukholmaan.
Hän oli viivytellyt mikäli mahdollista paluumatkaansa päästäkseen tulemasta Juhanan läheisyyteen.
Yrjö Pietarinpoika puuhaili kuolemantuomion toimeenpanoa; sitä tahtoiEerikkin, mutta hän pelkäsi, pelkäsi omia ajatuksiansa.
Ja sitten sisarten ja äitipuolen rukoukset, huokaukset ja kyyneleet! Eivätkö he voineet käsittää, että häntä itseäänkin kalvoi epäilys ja levottomuus; miksi he eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan?
Lisäksi tulivat vielä hänen uskollisimmat ystävänsä, niiden joukossa Kaarle de Mornay, sanomaan, että herttuan kuolema suututtaisi koko hänen mahtavaa sukuansa ja himmentäisi hänen kuninkaallista kunniaansa. Tämä viimeinen syy vaikutti enimmän. Voisihan hän antaa hänen elää alituisessa vankeudessa hyvin vartioituna.
Silloinhan kaikkien olisi pakko tunnustaa hänen lempeytensä ja ihailla sitä.
Mitään salahankkeita ei kuulunut. Oli siis luultavaa, että vangit kärsivällisesti olivat alistuneet kohtaloonsa iloisina siitä, että olivat saaneet suosiosta ja armosta pitää henkensä. Olikohan maailmassa ketään niin onnetonta kuin hän; kaikki hänen naimayrityksensä olivat menneet myttyyn toinen toisensa perästä!
Elisabet oli katunut rukkasiansa, sen hän tiesi. Entäs Maria Stuart?Niin, hän ei ollut koskaan mitään varsinaista vastausta antanutkaan.
Hessenin Kristiina olisi mielellään lähtenyt mukana Warnemündeen, mutta se jäi tanskalaisten juonien tähden. Kirotut tanskalaiset!
Lothringin Renata oli jäljellä. Häntä kyllä ihastutti päästä Ruotsin kuningattareksi; paremman puutteessa sai ehkä tyytyä häneen.
Mutta kävi miten kävi, tulevaisuus näytti Eerikistä synkältä ja uhkaavalta.
Jospa hän voisi tähdistä lukea kohtalonsa!
Niistä hän koetti etsiä vastausta ja valoa elämänsä synkkään arvoitukseen, ja yön toisensa perästä hän tutki niitä yhä kasvavassa tuskassa.
Dionysius Beureus oli hänen neuvonantajansa ja melkein ainoa uskottunsa.
Häneltä oli Eerik oppinut jakamaan taivaan kahteentoista eri osaan. Riippui sitten siitä, minkä tähtisikerön vallitessa ihminen oli syntynyt.