Saturnus, Mars ja Venus ennustivat onnea.
Merkurius oli epämääräinen.
Aurinko, kuu ja Jupiter tuottivat onnettomuutta.
Mutta Venus saattoi myöskin erityisissä olosuhteissa merkitä suuria aavistamattomia tuloja, ulkonaista arvoa ja odottamatonta ylennystä.
Saturnus merkitsi tavallisesti naimista, mutta saattoi merkitä salaisia vihollisia.
Mars antoi usein onnettomuutta, uskottomia palvelijoita, panettelua, kivulloisuutta ja vankeutta.
Oli muitakin taivaankappaleita, jotka tuottivat vahinkoa.
Kun nämä lähestyivät Eerikin tähdistöä, tuli hänen olla hiljaa, kunnes ne olivat ohi; silloin oli vaarakin siksi kertaa mennyt.
Toisinaan tapahtui myöskin suuria tähdenlentoja; se merkitsi, että jokin suuri henki maan päällä oli vapautunut vihollisistaan.
Selittämään ja järjestämään kaikkia näitä "taivaan ihmeitä" tarvittiin terävämpää päätä kuin Eerikin. Ne tanssivat hänen hämmentyneissä aivoissaan täyttäen hänen sielunsa alituisella pelolla ja tuskalla.
Usein hän epätoivoissaan löi päähänsä huudahtaen:
"Kaikkialla on ympärilläni saatanan kavaluutta ja juonia!"
Tämän mahtavan valtiaan kanssa oli hänellä aina paljon tekemistä. Joka paikassa, kotona ja ulkona, hän luuli olevansa pahanhengen vainooma. Se kuiskutteli hänen korvaansa päivällä ja herätti hänet yöllä. Se tahtoi aina vietellä häntä käyttämään valtaansa, mutta hän taisteli ja kiisteli vastaan.
Semmoisen kuninkaan kanssa voi Yrjö Pietarinpoika tehdä mitä tahansa.
Ja hänen tekonsa osoittavat, millainen hänen tahtonsa oli.
Äärettömän vallanhimoisena hän vihasi ja halveksi ihmiskuntaa. Aatelisto katseli puolestaan häntä halveksien. Hän oli kuitenkin tietojensa puolesta paljon korkeammalla kuin monet heistä, ja sydämessään hän vannoi, että he saivat maksaa halveksimisensa.
Kaikkia muita kohtaan hän menetteli sen mukaan, miten he milloinkin olivat hänen tiellänsä tai avustajina hänen tuumissaan.
Edelliset raivattiin pois — samantekevä miten — jälkimäisiä hän suojeli.
Kaikki keinot, jotka veivät päämaaliin, olivat hyviä, ja paras niistä oli kuningas Eerik. Sentähden Yrjö heittäysi hänen jalkoihinsa, nuoleksi hänen käsiänsä ja puhalteli myrkkyänsä tuon onnettoman hupsun korviin.
Yrjön avioliitto oli, niinkuin kyllä voimme kuvitellakin, mitä lähimmässä yhteydessä niiden olosuhteiden kanssa, joissa se oli syntynyt.
Nainen oli juonillaan voittanut hänet, sen hän kyllä huomasi, mutta oli liian viisas tunnustamaan sitä.
Hänen vaimonsa saattoi kyllä olla hänelle hyödyksi, mutta Yrjö ei luottanut häneen.
He eivät tosin olleet erilaatuisia mielipiteiltään, mutta Anna kävi omia teitänsä ja ainoastaan silloin kun se häntä huvitti tai tuotti hänelle itselleen etuja, hän mukautui Yrjön toivomuksiin.
Heidän välillään tapahtui usein kauheita, väkivaltaisia perhekohtauksia; he vihasivat ja kammosivat toisiaan, mutta kumpainenkin oli valmis vetämään kasvoillensa naamarin, jonka taakse he salasivat sydämensä ajatukset, ja niin he olivat yhtä hyviä ystäviä taas.
Aluksi näytti Yrjö vaikutusvaltaansa "kuninkaan lautakunnassa".
Kiduttavia kuulusteluja pantiin toimeen ja paljaita ajatuksia luettiin valtiorikoksiksi.
Eräs tallirenki Eskil Pietarinpoika tuomittiin kuolemaan siitä, että hän muutamaan porttiin Norrmalmilla oli maalannut kuninkaallisen majesteetin ja Ruotsin vaakunan kolmine kruunuineen ylösalaisin ja siten loukannut kuninkaallisen majesteetin arvoa ja korkeutta ja kuninkaallista hallitusta.
Kahta kuninkaan henkivartijaa syytettiin siitä, että he olivat panneet kolme keppiä ristiin, minkä kuninkaallinen majesteetti luuli noituudeksi, vaikka he tiesivät, ettei kuningas kärsinyt teillään mitään kuusenhavuja, olkia, lastuja tai muuta, vaan oli semmoisten sirotteleminen kuoleman uhalla kielletty.
Molemmat tuomittiin kuolemaan ja kärsivät rangaistuksensa.
Vuodesta 1562, jolloin lautakunta alotti toimensa, vuoteen 1563 oli se langettanut 57 sellaista tuomiota; niistä koski 32 Juhanan palvelijoita ja ystäviä.
Lokakuuhun 1567, jolloin asiakirjat loppuvat, oli se tuominnut kuolemaan kaikkiaan 232 henkilöä [Geijerin mukaan], harvoja poikkeuksia lukuunottamatta joko valtiorikoksista tai myöskin hairahduksista, joista Ruotsin laki ei määrää kuolemanrangaistusta, mutta kyllä kuningas Eerikin hoviartikkelit tai myöskin hänen mielivaltansa. Eräs senaikuinen kirjailija Sven Olavinpoika sanoo, että oli surkeata nähdä sitä mestaamista ja teilaamista.
Mutta kaikki tiesivät, että joskin kuninkaan käsi oli allekirjoittanut kuolemantuomiot, niin oli kuitenkin Yrjö Pietarinpojan käsivarsi johtanut sitä, ja sentähden hän oli mahtavin ja pelätyin mies valtakunnassa.
Juuri sitä hän tahtoikin ja hieroi tyytyväisenä käsiänsä. Nyt vasta saivat kaikki oppia tuntemaan hänet.
Semmoiseen ihmissieluun kuiskii piru kavalia vehkeitään, ja sentähden saattoi Yrjö Pietarinpoika ehdottaa kuningas Eerikille, että Venäjän tsaaria pitäisi lepyttää tarjoamalla hänelle herttuatar Katariinaa, Juhana herttuan puolisoa; se kyllä torjuisi sodan ja vainon sekä Liivinmaasta että Suomesta.
Ehdotuksensa hän teki kerran, kun Eerik oli hyvin synkkämielisenä, ja tämä suostui siihen heti.
Mutta kenen hän saisi ottamaan toimekseen tuon tukalan tehtävän!
Kreivi Niilo Gyllenstjerna oli kuninkaansa uskollinen ystävä ja palvelija.
"Lähetä heti kutsumaan häntä!"
Tuo hieno valtiomies esteli kyllä, mutta asia oli pidettävä salassa ja hän ei voinut kieltäytyä noudattamasta kuninkaan tahtoa.
Ja niin matkusti tuo ylhäinen herra tekemään häpeällistä ehdotustaan ja otettiin avosylin vastaan. Eihän korppi korpin silmää puhkaise.
Oleskellessaan Tukholmassa kävi Eerik harvoin leskikuningattaren luona; tämä näet rupesi aina puhumaan Juhanasta.
Sisariensa kanssa hän seurusteli vieläkin vähemmän. Badenin maakreivi halusi jo häitä. "Minä puhun Cecilian kanssa", vastasi Eerik. Hän kutsutti Cecilian luokseen.
Ihmetellen hän katseli sisartaan. Tämän piirteisiin oli tullut jotakin ankaraa ja kylmää; Eerik tuskin enää tunsi häntä.
"Mene naimisiin maakreivin kanssa", sanoi Eerik. "Ehkäpä yhdellä ehdolla."
"Mikä se on?"
"Että saan samanlaisen palkinnon kuin Herodia tanssittuaan kuninkaan edessä."
"Kenenkä päätä sinä pyydät?"
"Niilo Sturen."
"Halveksiiko hän sinua?"
"Minä vihaan häntä kuolemaan asti!"
"Samoin minäkin koko hänen sukuansa."
"Ja kuitenkin…?"
"Kärsivällisyyttä, Sten on äskettäin kaatunut sodassa saatuaan kuulan otsaansa; toiset tehnevät hänelle seuraa toinen toisensa perästä."
"Se on hyvä!"
"Niiloa pelkään enimmin, hänellä on vaalea tukka."
"No toimita hänet päiviltä pois!"
"Lain ja oikeuden mukaan, ymmärräthän… minä odotan sopivaa tilaisuutta."
"Minä soisin, että hän saisi kärsiä katkerinta häväistystä."
"Sitä hän kyllä saa."
"Sano sitten maakreiville, että minä suostun."
"Pidetäänkö suuret häät?"
"Ei, hän ei saa perintöäni."
"Voineeko tuota estää?"
"Pane se ehdoksi."
"Korotko siis ainoastaan?"
"Muu olkoon omassa vallassani."
"Minä en tahtoisi sinua puolisokseni, Cecilia."
"Enkö ole kaunis?"
"Olet kyllä."
"Muisteletko Vadstenan-matkaa?"
"Mitäpä siitä?"
"Siellä tulin portoksi. Jos silloin olisit syössyt puukon rintaani, silloin, veljeni Eerik, olisin ollut pelastettu, mutta sitä et tehnyt. Koko Ruotsi nauroi minua, ja minä tulin siksi, miksi sinä olit minut tehnyt; nyt sen tiedät."
"Kaikki on vain minun syyni!"
* * * * *
Kuningas Eerikkiä ympäröivät ainoastaan petolliset ystävät ja liehakoitsijat; nyt hän hiipi pois jättäen heidät kaikki mennäkseen siihen osaan linnaa, missä Kaarina nykyään oleskeli. Tämä oli ainoa, johon Eerik luotti, ainoa, joka voi tyynnyttää hänen synkät aatoksensa.
Koettakaamme esittää hänet.
Köyhästä ja alhaisesta kodista hänet siirrettiin epäsiveellisen hovin ylelliseen komeuteen; nälästä, puutteesta ja kieltäymyksistä hän joutui asemaan, jossa hänen ainoastaan tarvitsi lausua toivomuksensa saadakseen sen täytetyksi.
Hänet oli vallannut ihmettely ja uteliaisuus, jotka ensin kiintyivät ulkonaisiin esineisiin, sitten ihmisiin, näihin onnellisiin, joilla oli kaikki maailman aarteet.
Mutta miksi he itkivät ja surivat, aivan niinkuin hänen kotonaan ja hänen tuttujensa keskuudessa tehtiin.
Kuinka usein olivatkaan tuon aina niin ystävällisen leskikuningattaren silmät itkusta punaiset; ei koskaan kuullut hänen nauravan ja laskevan leikkiä, aniharvoin hän edes hymyili.
Prinsessa Cecilia käyttäytyi niin kummallisesti; ilostako vai surustako, sitä ei tiennyt. Hän itki ja nauroi vuorotellen. Toisillakin prinsessoilla oli huolensa, vaikka he eivät niistä puhuneet.
Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut niin onneton kuin kuningas. Tämä kertoi, että isänsä jo lapsena oli vihannut häntä ja että hän oli ollut vähällä menettää kruunansa; nyt punottiin juonia hänen turmioksensa.
Hänen vihollisensa olivat liittoutuneet paholaisen kanssa; hän oli pahojen henkien ympäröimä, jotka olivat tavalla tai toisella päättäneet tuhota hänet; hän oli alituisessa taistelussa niitä vastaan, eikä kukaan auttanut häntä.
Oppimaton Kaarina, joka ei ollut saanut mitään kasvatusta, kuunteli hämmästyksellä ja kauhulla hänen kertomuksiansa. Miten olisikaan hän voinut erottaa todellisuutta sairaalloisten aivojen luomista mielikuvituksista.
Hän kietoi heikot käsivartensa Eerikin kaulaan. Ah! Hän olisi niin mielellään tahtonut auttaa ja suojella häntä.
Peläten kuningasta olivat kaikki hovissa pitävinään häntä arvossa, mutta ei kukaan osoittanut hänelle ystävyyttä eikä rakkautta, ei kukaan muu kuin kuningas luottanut häneen.
Köyhästä kodistaan oli Kaarina tuonut mukanansa aarteen, jota ei voi ostaa hopealla eikä kullalla ja jota harvoin tavataan hovisaleissa, nimittäin lämpimän, rakastavan sydämen. Hänet oli temmattu siitä maaperästä, jossa hän oli syntynyt, mutta nuorien, vahvojen juurien täytyi uudelleen juurtua voidakseen antaa kasville voimaa viheriöimään ja kukkimaan.
Viattomuus ja puhtaus eivät ole itsetietoisuutta vailla, ne ovat sovinnaisia ja riippuvat kasvatuksesta. Ennenkuin kehitys oli muodostanut synti-käsitteen, ei kukaan tiennyt mitä synti oli.
Kaarina tuli kuninkaan rakastajattareksi käsittämättä, että se tuli hänen omaksi häpeäkseen.
Että semmoinen kuin Kaarinan rakkaus tuli onnettoman Eerikin osaksi, oli epäilemättä ainoa auringonsäde hänen synkällä polullaan; se oli yksi niitä suuria armeliaisuustekoja, joiden syntyä emme voi seurata, mutta joiden vaikutukset me huomaamme käsittämättä niitä.
Ylhäisten ja alhaisten kesken liikkui huhu, että hän käytti loihtuja, ja perää siinä olikin tavallaan. Mikä kaikkivaltias taikavoima piileekään uskollisessa, uhrautuvassa rakkaudessa!
Huvittaakseen häntä koetti Eerik asettua hänen ajatus- ja katsantokannalleen; hän oli hänen kanssaan huvikävelyillä linnan puutarhassa ja hoiti itse niitä kukkia, joita hän rakasti. Hän rakennutti kalliin lintuhuoneen nauttiakseen Kaarinan hämmästyksestä, kun tämä kuuli satakielen laulavan tai näki kirjavat papukaijat.
Usein tehtiin matkoja Valdemarin saarelle (Eläintarhaan); siellä metsästettiin haukoilla tai ilman niitä tai leikittiin myöskin pallopeliä; usein soitteli kuningas luuttuaan ja lauloi rakkaudestaan sekä kaikesta siitä ilosta ja onnesta, jota hän tahtoi valmistaa Kaarinalle.
Hovijuhlissa Tukholmassa täytyi hänen aina olla mukana. Helmikuussa 1563 pantiin toimeen suuret kemut Tanskan lähetystölle. Kaarle herttua, prinsessat, valtakunnan neuvokset ja hovinaiset ottivat osaa niihin.
Milläpä tunteilla he näkivät tuon halpasukuisen keskuudessaan; alhainen syntyperä luonnollisesti heidän silmissään oli Kaarinan suurin rikos.
Kuningas Eerikillä oli oma soittokuntansa, johon kuului kuusi italialaista viuluniekkaa ja kuusitoista muuta soittajaa. Sitäpaitsi oli hänellä useita laulajia; hän tahtoi saada vuoroin soittoa, vuoroin tanssia. Laskiaisena hän itse esiintyi väliin venäläisessä puvussa, väliin naispuvussakin, ja katselijat nauroivat sekä pitivät häntä luonnollisesti erinomaisena.
Kaarinan varalle tuhlailtiin kalliita vaatteita ja koristuksia; taitavan opettajan hän sai Benedictus Olavinpojasta, jota tavallisesti nimitettiin "tohtoriksi". Tätä pidettiin taitavana tähdistä-ennustajana, ja sellaisena hän oli voittanut kuninkaan luottamuksen. Sitäpaitsi oli hän kerran parantanut Yrjö Pietarinpojan äidin vaarallisesta taudista ja oli sentähden hyvin suosittu joka puolella. Etenkin piti hänestä hänen nuori oppilaansa. Kaarina kiintyi häneen täydellisellä luottamuksella, ja he oleskelivat joka päivä useita tunteja toistensa seurassa; "tohtori" sanoi itse oppivansa Kaarinasta enemmän kuin tämä hänestä. Hän sai luoda silmäyksen ihmissydämeen, joka ajatteli ja eli ainoastaan muita varten, itseään tuskin muistaen. Maallista tietoa Kaarina sen sijaan saavutti ainoastaan hyvin vähän; hyvä sekin, että hän oppi piirtämään nimensä.
Kuninkaan hovinarri Herkules kävi usein Kaarinan luona huvittaen häntä hullutuksillaan.
Mutta Yrjö Pietarinpoika vei myöskin vaimonsa Annan Kaarinan luo. Hänellä ei ollut vielä mitään aavistusta siitä, että tämä "katulapsi" tulisi kuningas Eerikille olemaan enemmän kuin leikkikalu; olihan kuningas heittänyt luotansa monta sellaista, ja Kaarina sai varmaan kyllä vuorostaan seurata muita.
Yrjön oma luonne oli hyvin himokas; sentähden hän ei voinutkaan ymmärtää sellaista "lapsirakkautta", ja hän otti nyt vaimonsa mukaansa saamaan, jos suinkin, selvää siitä, oliko se luonnollista vai oliko siinä ehkä jotakin loihtujen vaikutusta.
Molemmat olivat hyvin taipuvaiset luulemaan sitä, ja Anna lupasi kyllä ottaa siitä selon.
Hän tuli ja meni useat kerrat ja oli aina yhtä viisas Kaarinan suhteen. Tällä ei ollut mitään salattavaa; yhtä avoimesti hän vastasi kaikkiin kysymyksiin.
Vanhemmistaan, siskoistaan, omaisistaan, ystävistään ei hänellä ollut mitään salattavaa.
Halusiko hän nähdä heitä?
Kyllä, ja kuningas oli luvannut, että hän saisi tervehtiä heitä vastedes.
Miksei nyt heti?
Sitä hän ei tiennyt.
Eikö hän tahtoisi pitää silmällä kuningasta?
Sitä hän ei tahtonut; olihan tämä niin hyvä hänelle ja pitää kyllä lupauksensa.
Mutta eikö Kaarinalla ollut muita tuttavia?
Ei, olivathan he tulleet niin kaukaa; sitä hän vain ei tiennyt, oliko hänen rakas isänsä palannut sinne takaisin. Oli käsittämätöntä, että hän niin yhtäkkiä oli kadonnut.
"Sitten hän ehkä tulee takaisin."
"Mutta ei yksin." Kaarina nauroi päätään nyökäyttäen.
"Kuka tulee hänen seurassaan?"
"Maks!"
"Kuka hän on?"
"Eräs poika, kaksi vuotta minua vanhempi."
"Pidätkö sinä hänestä?"
"Pidän."
"Mikä hän on?"
"Hän aikoi sotamieheksi."
"No, eikö hän tule tänne tapaamaan sinua?"
"Kyllä hänellä on halua siihen."
"Kai hän sitten tuleekin?"
"Isän kanssako? Sen kyllä luulen."
"Voineepa talla yksinkin."
"Sitten on isälle tapahtunut jotakin pahaa, enkä minä tulee enää koskaan iloiseksi."
"Kerrohan jotakin Maksista."
"Hän sanoi, että meistä tulee mies ja vaimo."
"Nyt se ei käyne laatuun."
"En tiedä", vastasi Kaarina epäillen.
"Kuningas ehkä pahastuisi siitä", jatkoi Anna mairitellen.
"Minä en tee koskaan hänen tahtoansa vastaan."
"Voineehan sinulla silti olla hyvä ystävä?"
"Niin minäkin luulen."
"Eihän hänen tarvitse kohdata kuningasta."
"Minä kysyn kuninkaalta. Sitten teen niinkuin hän tahtoo."
"Mutta eihän se liene tarpeen."
"Minä olen luvannut, etten koskaan salaa mitään."
"Tietääkö kuningas Maksista?"
"Monta, monta kertaa olemme puhuneet hänestä."
"No, mitä hän sanoo?"
"Että minä olen lapsi, ja sitten hän nauraa."
Anna teki kaiken voitavansa; hän sommitteli kysymyksiään kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Kaarina, joka ei epäillyt ketään, ihmetteli kyllä hiljaa sydämessään, miksi hän tahtoi niin tarkoin saada selvän kaikesta, mutta pitihän hänen olla kiitollinen, kun jokukaan välitti hänen asioistaan. Ja niin hän tyhjensi hänelle pienen sydämensä, jotta hän näkisi, mitä kaikkea siellä oli.
Anna oli vimmoissaan huonosta saaliistaan. Hän ja prokuraattori tuumailivat turhaan, mitenkä saisivat näin laihoista eväistä keitetyksi kokoon niin myrkyllisen sopan, että se tuottaisi tuolle kurjalle kakaralle surua, toivottomuutta ja lopuksi kuoleman.
Eerik sai kyllä pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoi. Yrjö itse piti huolta siitä, että niitä vaihdeltiin, sillä hänen harrastuksiinsa ei sopinut, että kukaan heistä olisi saanut kiinteämpää jalansijaa; mutta nyt tuli tuo pieni tyttö, ja näyttipä melkein siltä, kuin kuningas hänen tähtensä ajattelisi luopua kaikista muista.
Luonnollisella tavalla se ei ollut voinut tapahtua; jotakin pahanhengen vaikutusta siinä oli, vaikka niin syvällä, ettei hän voinut sitä keksiä.
Odota, odota! Hän ei voi sallia, että mikään Tukholman sivukaduilta tullut otus anastaisi hänen valtansa ja mahtavuutensa, ja kaikkien manalan henkien kautta, joiden nimet hän suinkin tiesi, vannoi hän, ettei huovintytär, Kaaarina Maununtytär, tule saamaan voittoa prokuraattori Yrjö Pietarin pojasta.
11.
Sotaa jatkettiin vaihtelevalla onnella.
Klaus Kristerinpoika Horn tuli amiraaliksi Jaakko Baggen jälkeen ja saattoi Tanskan laivastolle suuria tappioita.
Maalla eivät ruotsalaiset olleet yhtä onnellisia.
Kuningas Eerik kirjoitti itse Ruotsin rahvaalle kuninkaallisen majesteetin onnesta ja voitoista.
Hän alkaa kertomalla niistä liioitelluista huhuista, joita oli liikkeellä tanskalaisten maahan karkauksesta, mitenkä he muka olivat raivanneet itsellensä tien rajan yli Ruotsiin, niin leveän, että sitä voi kulkea viisitoista miestä rinnakkain.
Sentähden sanoi kuningas itse matkustaneensa sinne ja huomanneensa eripuraisuutta ja tauteja laivastossa sekä Ölannin tanskalaisten hävittämäksi.
Sitten oli kuningas lähettänyt Åke Bengtinpoika Ferlan edeltäpäin ja sen jälkeen itse hyökännyt koko sotavoima Haan Blekingeen, missä talonpojat olivat niin vimmattuja, että hirttivät jäljellejääneitä ruotsalaisia huoveja ja ratsumiehiä haarniskoineen miekkoineen puihin, jonkatähden kuningas määräsi, että Lyckebyn ja Rottnebyn välillä kaikki oli surmattava ja poltettava, ja siihen Jumala antoikin onnea niin, että tiellä ja metsässä tapettiin tuhansittain ihmisiä.
Silloin lankesivat talonpojat hänen jalkoihinsa, pyysivät armoa,lupasivat uskollisuuttansa ja apuansa sekä antoivat panttivankeja,.Sitten kun Lyckebyn linna oli valloitettu, määrättiin KaarleHolgerirpoika maaherraksi.
Kuningas vetäytyi sotapäällikköineen Rottnebyn kaupungin luo, jonka miehistöä ja porvaristoa vaadittiin antautumaan.
Nämä vastasivat korskeasti ja ivallisesti käskien kuninkaallista majesteettia vetäytymään Helmstadin luo, missä hän ennenkin oli osoittanut urhoollisuuttansa.
Tästä kuningas kiivastui niin, että tahtoi väkivalloin pakottaa heidät antautumaan.
Sotaväki tarjoutui hyökkäykseen, ja arvalla määrättiin, mitkä osastot ensiksi lähtisivät liikkeelle.
Alku ei onnistunut, vaikka kuningas olisi kuinka paljon heitä rohkaissut, mutta lopulta Gudmund Olavinpoika huoveineen nousi valleille ja, muut seurasivat jäljessä. Surmaaminen yltyi niin hirmuiseksi, että vesi virrassa oli veripunaista. Viholliset olivat niin typerryksissään, että heitä pistettiin kuoliaaksi kuin villisikoja.
Ei ketään säästetty, joten kaupungissa enemmän kuin 2,000 miestä menetti henkensä. "Näin olivat Rottnebyn asukkaat saaneet koston kaikesta siitä petollisuudesta, jota he olivat harjoittaneet Ruotsin valtakuntaa vastaan Dacken metelistä asti."
Suurempaa saalista ei kuninkaan aikana vielä koskaan oltu saatu, vaikka paljon paloikin kaupungin keralla.
Senjälkeen kuningas eteni aina Sölvesborgiin asti, jonka vihollinen itse sytytti tuleen, mutta herra Kaarle de Mornay oli polttanut kaikki, mitä on rajan ja Sölvesborgin välillä, "joten koko tuo maakunta nyt on poltettu, hävitetty ja ryöstetty."
Ja "itse olemme me" — niin lopettaa kuningas merkillisen kertomuksensa — "lähettäneet muutamia ruotuja huoveja polttamaan ja ryöstämään molemmin puolin sitä tietä, jota etenemme". Päällystölle kuningas antoi seuraavat määräykset:
"Mitä tulee siihen rahvaaseen, joka vielä on elossa Blekingessä, niin tahtoo kuninkaallinen majesteetti, että heidät kaikki sekä saarilta että mantereelta Ruotsin rajalta Sölvesborgiin asti kutsutaan kokoon muka uskollisuudenvalaa vannomaan, mutta niin pian kuin he ovat kokoontuneet yhteen joukkoon, sekä miehet että naiset ja lapset, on heidät kaikki lähetettävä Kalmariin ja sieltä jahdeissa ja veneissä Tukholmaan; mutta jos kaikki vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen eivät tule saapuville, pitää koko Blekinge poltettaman, hävitettämän ja surmattaman putipuhtaaksi, sillä parempi on, että se on autiona kuin vihollismaana."
Miltä Blekingessä näytti vuoden lopussa, siitä saa käsityksen eräästä kuninkaan kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ainoastaan muutamia harvoja talonpoikia on jäljellä, ja he pyytävät nöyrästi suojelusta; mutta kun kuninkaallinen majesteetti mieluummin tahtoo saada ruotsalaisen asutuksen maahan, kehotetaan smålantilaisia muuttamaan sinne ja ottamaan haltuunsa tilukset, jotka he saavat perinnölliseksi omaisuudekseen."
Palatessaan Tukholmaan pani Eerik toimeen loistavan voittokulkueen.
Sotaa jatkettiin samaan aikaan Ruotsissa ja Liivinmaassa; sotaväkeen otettiin ensin joka viides, sitten joka kolmas mies.
Ankaruus kiihtyi kiihtymistään. Vuonna 1565 tuomitsi kuninkaan lautakunta kaksikymmentä aatelismiestä, useat valtakunnan etevimmistä suvuista, puutteellisen ratsupalveluksensa vuoksi menettämään rälssioikeutensa.
V. 1566 tuomittiin eräs kuninkaan huovi teilattavaksi ja pyörälle sentähden, että hän Södermanlannissa oli ottanut naisia sotapalvelukseen ja sanonut saaneensa määräyksen siihen, kun ei miesväkeä enää ollut otettavissa.
V. 1568 oli sekä vihollisen etenemisen että sotaväenoton johdosta miesväki eräästä osasta Itägöötanmaata niin loppunut, että niiden puutteessa naisten täytyi kantaa hautaan Klaus Hvit, joka oli hoitanut piispan virkaa Linköpingissä ja kuoli Söderköpingin kirkkoherrana.
Yhtämittaa tuli valituksia täydellisestä sotakurin puutteesta, karkaamisista lippujen luota ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista.
Sotaväen tarpeita, myöskin mitä vaatetukseen ja aseisiin tuli, tyydytettiin verotuksilla, ja rajaseuduilla pantiin monta kihlakuntaa autioksi kuninkaan määräyksestä, jotta talonpoikien yhä kasvava tyytymättömyys tulisi rangaistuksi.
Molemmin puolin käytiin sotaa tavattomalla julmuudella. Tanskalaisten hävityksiä Smålannissa ja Länsigöötanmaalla seurasivat Eerikin raivoamiset Blekingessä ja Skånessa.
Koko maasodalla ei ollut mitään varsinaista merkitystä, lukuunottamatta Varbergin valloitusta syyskuun 15 p:nä 1565.
Kuningas Eerik tahtoi nytkin olla mukana ja eteni sentähden sotajoukkoineen Tanskan rajaa kohden.
Täällä hän sai kuulla, että kuningas Fredrik ei aikonut käydä sotaretkelle häntä vastaan, ja hän piti sentähden arvoansa alentavana olla itse saapuvilla.
Hän palasi takaisin Öreholmaan Länsigöötanmaalle, missä muutamia sotalaivoja oli ankkurissa ja missä useita kuninkaallisia naisia oleskeli.
Sinne piti kaikki tiedonannot lähetettämän.
Prinssi Kaarle oli nyt 15-vuotias; tähän asti ei oltu paljon kuultu hänestä, mutta nyt hän halusi koetella voimiaan ja pyysi saada johtaa tykistöä Varbergin piirityksessä. Niilo Boije oli päällikkönä.
Kuningas epäili ensin, mutta antoi lopulta suostumuksensa.
Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta Kaarle herttua rohkaisi ruotsalaisia sanoillaan ja esimerkillään, ja viiden tunnin ottelun jälkeen oli kaupunki valloitettu.
Kaikki sotakelpoiset miehet hakattiin maahan paitsi muutamia saksalaisia, skottilaisia ja ranskalaisia huoveja, jotka menivät Ruotsin palvelukseen. Näiden joukossa oli eräs päälliköistäkin, urhoollinen kapteeni Pontus de la Gardie.
Ihastuksissaan tästä menestyksestä tahtoi Eerik, että Jaakko Hästesko hyökkäisi Hallantiin ja avoimella kentällä kävisi tanskalaisten kimppuun.
Tämä totteli, mutta ei onnistunut sen paremmin kuin että tanskalainen päällikkö Daniel Rantzow Svarterån luona viidellätuhannella miehellään voitti ja hajoitti enemmän kuin kaksi kertaa niin vahvan Ruotsin armeijan.
Jaakko Hästesko pani tappion saksalaisten joukkojen syyksi, samalla myöskin syyttäen kuninkaallisen henkivartijaväen everstiä Niilo Sturea, vaikka hän yksityisessä kirjeessään tälle herralle sanoo:
"Niistä ritarillisista urotöistä, joita minä tänään olen nähnyt ja havainnut teidän tekevän, ja teidän miehuudestanne tahdon sopivan ajan sattuessa antaa lausuntoni."
Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin puhkeaa julkisuuteen tuo vainoaminen, mikä uhkaavan ukkospilven tavalla jo kauan oli vaaninut Sture-sukua.
Kreivi Svante Sture sai 1564 omasta pyynnöstään eron Liivinmaan maaherran virasta.
Kuningas Eerik syytti häntä 79 eri seikasta, jotka useimmat olivat aivan mitättömiä virheitä hänen hallituksessaan; mutta sovinto saatiin pian aikaan.
Hänen viidestä pojastaan olivat Kaarle ja Mauritz vielä lapsia. Me tiedämme, että Eerik oli ollut Juhana herttuan palveluksessa; kuninkaan armosta sai hän sitten ottaa osaa Tanskan sotaan, jossa hän pahoin haavoittui.
Sten kaatui kunniakkaassa taistelussa Tanskan laivastoa vastaan heinäkuun 7 p:nä 1563.
"Yksi käärmeen sikiöistä on poissa", riemuitsi prokuraattori. "Nyt on vaarallisimman vuoro."
Kuningas oli kuullut Jaakko Hästeskolta, että Svarterån tappelu menetettiin Niilo Sturen petoksen tähden.
Mitäpä enää tarvittiin? Nyt oli Niilo vihdoinkin hänen vallassaan!
Mutta hän ei tahtonut laskea epäilyksiänsä julkisuuteen; täytyi olla varovainen.
Niilo kutsuttiin Vadstenaan ja otettiin hyvin suosiollisesti vastaan. Kuninkaan puolesta jätti Yrjö Pietarinpoika hänelle kirjeen, jossa hänelle luovutettiin 200 taloa sekä luvattiin toiset 200, jos Niilo herra tahtoisi ottaa toimittaaksensa erään tärkeän tehtävän.
Tämä vastasi tahtovansa tehdä kaiken minkä voi ollakseen kuninkaan mieliksi.
Yrjö hymyili; tässä oli kysymyksessä ainoastaan oikeuden käyttäminen, ja olihan oikein hyökätä äkkiarvaamatta saksalaisen ratsuväen kimppuun, joka oli paennut Svarterån luona, ja hakata se maahan.
"Pyövelin tointa!" vastasi Niilo kalveten.
"Sitten haluaa ja käskee armollinen herramme teidän ylhäisyyttänne kiskomaan sakkoja niistä Länsigöötanmaan kihlakunnista, jotka ovat laiminlyöneet päivätyövelvollisuutensa Varbergin linnalle, ja jos he eivät tahdo sakkoja maksaa, poltettakoon heidän kylänsä ja hävitettäköön heidän maansa."
"Se olisi tunkeutumista teidän ammattiinne, herra YrjöPietarinpoika", vastasi Niilo Sture tukahutetulla harmilla.
Mutta tuo konna ei ollut huomaavinaan pistosta.
"Jos kuninkaani niin käskee", vastasi hän hyvin teeskennellyllä nöyryydellä.
Kuningas piti kätensä kasvojensa edessä. Hetkisen kuluttua hän sanoi:
"Sukulaiseni, herra Niilo Sture matkustaa Bohusiin auttamaan Boijea.Sinä, Yrjö, saat antaa toimesi jollekin toiselle."
"Tuo konna!" tuumi Niilo Sture itsekseen; "mutta minä täytän velvollisuuteni ja kärsin."
Hän tahtoi rikkomatta pitää isälleen antamansa lupauksen, ettei koskaan minkäänlaisissa suhteissa ole täyttämättä alamaisvelvollisuuksiansa.
Sture-nimi oli tahraton, ja sellaisena se tuli pysymäänkin, mikäli hänestä riippui.
Alakuloisena hän matkusti Bohusiin. Synkät ja kolkot aavistukset täyttivät hänen sielunsa; hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänen tekojansa seliteltäisiin väärin, olkootpa ne tehdyt kuinka isänmaallisessa tarkoituksessa ja kunniallisesti tahansa, ja hän päätti sentähden pysyttäytyä niin puolueettomana kuin suinkin.
Bohusin piiritys oli ensin annettu Pietari Brahen tehtäväksi, mutta ilman menestystä. Hän selitti, että huoveja ei voitu saada hyökkäämään hyvin varustettua linnaa vastaan, eikä hänen kykynsä riittänyt pakottamaan heitä siihen.
Eerik oli vihan vimmassa. Tuo kurja palkkajoukko piti ruoskalla pakotettaman siihen! Sitten hän teki uskotun palvelijansa kanssa juonikkaan suunnitelman, mitenkä olisi meneteltävä, että yrityksessä onnistuttaisiin.
Niskoitteleva miehistö olisi jollakin verukkeella viekoiteltava saarelle, jossa linna oli.
Heti senjälkeen lähetettäisiin veneet takaisin, ja kun huovit näin olisivat ilman ruokaa ja ilman suojaa linnan kanuunia vastaan, niin he nälän ja epätoivon pakottamina pitäisivät hyökkäyksen parempana.
Mielihyvissään teki kuningas itse selvää oivallisesta tuumastaan.
Mutta Pietari Brahe kiitti kunniasta, joutui epäsuosioon ja sai virkaeron.
Niilo Boije kutsuttiin saapuville. Hän ei vastustellut, vaan lähti heti.
Hänen onnistui todellakin ampua yksi Bohusin linnan torneista rikki, mutta jo ensimäisen hyökkäyksen jälkeen hänen täytyi vetäytyä takaisin; tanskalaiset olivat kaivaneet salakaivannon, täyttäneet sen ruudilla, ja suuri joukko ruotsalaisia räjähytettiin ilmaan.
Jos joku joutui syytteeseen valppauden puutteesta, niin se tietysti oli ylin päällikkö; mutta Niilo Boije tiesi, että kuninkaalla oli salakaunaa Sturea vastaan, ja sentähden hän puolustelihe raportissaan mainiten, että "Niilo Sture koko ajan oli käyttäytynyt, niinkuin hän tahallaan olisi tahtonut estää Ruotsin aseiden menestystä".
Nyt oli mitta täynnä.
Niilo Sture kutsuttiin kuninkaan luo Svartsjöhön.
Mitään epäilemättä hän matkusti sinne ilman vastaväitteitä.
Eerik otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, pyysi häntä jäämään päivällisille ja joi hänen maljansa.
Päivällispöydässä oli puhe myöskin Svarterån tappelusta; Niilo Sture kertoi, mitenkä hän, kun ratsuväki oli nurjimmassa paossa, oli repäissyt lipun irti tangosta säilyttääkseen ainakin sen vihollisilta.
Hänen mieleensä juolahti yhtä vahva oman urheutensa ylistäminen kuin päällystön syyttäminen virheellisistä toimenpiteistä. Hän kertoi ainoastaan yksityiskohtia puolustautuakseen perättömiä syytöksiä vastaan, ja kuningas Eerik kuunteli tarkkaavasti, hymyillen ystävällisesti ja rohkaisevasti.
Mutta hän näki edessään "vaalean tukan". Veljeänsä ei hänen enää tarvinnut pelätä, vaan Niilo Sturea.
Voiko tämä tai tahtoiko edes vastustaa kiusauksia, kun vanhat muistot, yhä edelleenkin suuri kansansuosio ja hänen korkea arvonsa ehdottomasti muka kehottivat häntä kapinoimaan?
Illalla, ennenkuin he erosivat, pyysi Niilo herra lupaa käydäTukholmassa; hänen tarvitsi hankkia itselleen uusia vaatteita.
Pyyntöön suostuttiin heti, ja mitä paraina ystävinä he erosivat.
* * * * *
Kuka voisi epäillä, että Niilo Sture tähän aikaan kärsi katkeraa surua.
Cecilian häät olivat äskettäin vietetyt, ja Niilon oli täytynyt olla saapuvilla niissä.
Ei ollut prinsessa koskaan näyttänyt suloisemmalta, ei koskaan paremmin muistuttanut entistä puhdasta, viatonta ja rakastavaa Ceciliaa.
Hän puhui ja laski leikkiä Niilon kanssa niinkuin ennenkin ja naisellisella kekseliäisyydellä hän sai tilaisuuden olla muutamia silmänräpäyksiä kahden hänen kanssaan.
Mutta silloin hänen muotonsa muuttui, ja epätoivoisena hän sanoi:
"Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään, ja sinä olet työntänyt minut luotasi; nyt olen hukassa, mutta syy on sinun. Muista jokaisessa vastoinkäymisessä, että se on oikeudenmukainen rangaistus siitä, ettet ojentanut kättäsi auttamaan minua. Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."
Hän tempasi pienen valkean silkkisormikkaan kädestään, heitti senNiilolle ja poistui.
Niilo Sture jäi melkein kuin kauhusta rampautuneena seisomaan ja tuijottamaan hänen jälkeensä.
Aika ei parantanut haavaa; silkkisormikkaan hän kätki, sillä rakkauttansa hän ei voinut unhottaa, ja tuo epäoikeutettu nuhde imi hänestä kaiken elämänilon.
Muutamia kuukausia senjälkeen kuin oli matkustanut Ruotsista, kirjoitti Cecilia Niilolle, lähetti terveisiä mieheltään ja pyysi, että Niilo kävisi heitä tervehtimässä Badenissa. Rakas sukulainen otettaisiin avosylin vastaan.
Useita sellaisia kirjeitä saapui. Niilo ei vastannut niihin, mutta hän ymmärsi, että Cecilia tahtoi pitää haavan verta vuotavana, ja hän soi sen hänelle. Olihan hänessä paljon syytä, mutta hän oli menetellyt kunnian vaatimuksia noudattaen eikä saanut katua. Ilolla hän olisi antanut henkensä, jos sillä olisi voinut sovittaa rikoksensa häntä vastaan, jota oli rakastanut ja jota ei koskaan lakannut rakastamasta.
Tätä muistellen hän saattoi kärsivällisesti kestää vääryyksiä Eerikin puolelta.
Hän sai maksaa veljelle, mitä sisar oli hänen tähtensä kärsinyt.
Ritarillisempaa mielenlaatua kuin Niilo Sturen ei historiassa tavata.
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Niilo herra oli saanut äidiltään muutamia tehtäviä, joita hän hetiTukholmaan saavuttuaan kiiruhti toimittamaan.
Hänen ystävänsä ja sukulaisensa kilpailivat saaduksensa hänet vieraakseen, mutta hän kieltäytyi siitä sanoen olevansa niin huonosti puettu, ettei voinut esiintyä seuroissa, ja kun tämä syy oli poistettu, täytyi hänen heti palata kuninkaan luo ollakseen hänen käytettävänänsä.
Näin kului kolme päivää.
Neljäntenä päivänä aamulla aikaisin saapui sana prokuraattori Yrjö Pietarin pojalta, että tällä oli kuninkaan puolesta tärkeätä asiaa herra Niilo Sturelle.
"Ilmoittakaa prokuraattorille että hän tulkoon mihin aikaan hyvänsä", vastasi Niilo, "minä olen kotona koko päivän."
Palvelijat saivat käskyn ostaa viiniä ja valmistaa vieraalle juhla-aterian.
Mutta päivällisaika tuli eikä häntä kuulunut.
Rupesi jo ilta lähenemään, ja Niilo herra oli kiintynyt lukemaan erästä kirjaa, jonka hänen sukulaisensa Pietari Brahe äskettäin oli kirjoittanut. Sen nimi oli: "Miten nuoren aatelisen tulee oikein käyttäytyä."
Silloin tuli eräs palvelija kiireesti hänen luoksensa, kauhun ilme kasvoillaan, ja saattoi ainoastaan sopertaa: "Armollinen herra!"
"Mitä on tekeillä?" kysyi tämä tyynesti.
"Airuet ratsastavat pitkin katuja; ne sanovat…"
Ääni tyrehtyi itkuun.
"Eihän toki mitään minusta?" lisäsi Niilo hymyillen.
"He sanovat, että herra Niilo Sture on kavaltaja!"
"Sitä heidän lienee vaikea todistaa!" Niilo sitoi heti miekkansa vyölleen.
Samassa avautuivat ovet ja Yrjö Pietarinpoika astui sisään saksalaisen ratsumiesjoukon seuraamana.
Hänen pöhöttyneet kasvonsa olivat tavallista punakammat, ja hänen pienet, tirkistävät silmänsä kiilsivät ilkeästi hänen katsoessaan uhriansa.
"Miksi tulette niin mieslukuisina?" kysyi tämä.
"Te saatte valita, herra Niilo", kirkui Yrjö. "Joko saavutte Tukholmaan olkikruunulla kruunattuna kuormakonilla ratsastaen häpeällisessä kulkueessa tahi vastaatte oikeudessa kaikkiin niihin syytöksiin, joita minä kuninkaan puolesta teen teitä vastaan, ja kärsitte sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin teille näistä määrää!"
"Minä luonnollisesti vaadin laillista tutkintoa ja tuomiota", vastasiNiilo tyynesti ja arvokkaasti.
Tuo roisto oli ehkä luullut, että ritari heti lankeaisi hänen jalkoihinsa. Veristävin silmin hän kääntyi sotamiehiin ja käski heidän asettua kahteen riviin, jotta vanki saisi kulkea heidän välissään.
Kauhistuneina olivat Sturen palvelijat kiiruhtaneet sinne, kalmankalpeita kasvoja näkyi ovessa, kaikki olivat kuin kuolontuskissa siitä, mikä tulisi heidän rakkaan herransa kohtaloksi.
Mutta tämä näytti tyyneltä, joskin kalpealta; hän hymyili heille lempeästi ja käski erästä tuomaan hänen hattunsa.
"Lautakuntaan!" kirkui prokuraattori, ja jono lähti liikkeelle.
Perille päästyä hän käski huovien vartioida ovea; ketään vierasta ei saanut olla saapuvilla.
Hämmästyksekseen näki Niilo Sture, että Antti Rålamb ja Niilo Boije istuivat syytettyjen penkillä.
Tavallisuuden mukaan esiintyi Yrjö Pietarinpoika syyttäjänä.
Kaikkia kolmea syytettiin heidän sodan aikana etenkin Svarterån tappelussa ja Bohusin piirityksessä tekemistään virheistä.
Kuulustelua kesti kaksi päivää.
Kukin syytetyistä todisti viattomuutensa.
Boijen ja Rålambin todistukset hyväksyttiin. Molemmat saivat anteeksi erehdyksensä ja vapautettiin.
Toisin oli Sturen laita; hänet tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa.
Eerik oli palannut pääkaupunkiin; hän sulkeutui huoneisiinsa, eikä kukaan päässyt hänen puheilleen.
Hän hiiviskeli kuin pahantekijä omissa suojissaan, hän säikähti jokaista rasahdusta ja tuumaili mielessään, mitähän nyt tapahtuisi. Nyt oli hänellä tuo "valkotukkainen" vallassaan… luultiinko ehkä, että hän laskisi sen irti? Ei koskaan, ei koskaan! — Ehkäpä hän juonitteli nytkin — vankilassa…? Ja Yrjö Pietarinpoika, joka ei tullut…!
Tuo kuninkaan uskollinen palvelija tuli, niin pian kuin se oli mahdollista.
Ja hyviä tietoja hän toikin.
Totta kyllä, että Niilo Sture piti päätänsä yhtä pystyssä kuin ennenkin, mutta tuomio oli langetettu, ja nyt he kyllä taivuttavat sen pään vaikka kuinka kumaraan.
Riippuihan asia kuninkaan armosta.
Kuinka he nyt nauroivatkaan keskenään ja tuumailivat, millaiseksi tuomio tehtäisiin.
Yrjö Pietarin pojalla oli asia jo selvänä. Hän ajatteli kuninkaansakin puolesta, jotta tämän ei tarvinnut vaivautua. Ehdotus oli valmiina ja alistettiin alamaisimmasti kuninkaan tarkastettavaksi.
"Hyvin, Yrjöseni, oikein hyvin!" sanoi kuningas nauraen ja käsiään hykertäen. "Mistä voisin kenenkään huomaamatta katsella sitä?"
Siihenkin suosikki tiesi keinon, ainahan hänellä oli neuvo valmiina.
Ritaria säilytettiin vankilassa.
Niilo pelkäsi enimmin sitä, että hänen vanhempansa tai sisaruksensa sekaantuisivat asiaan.
"Se olisi vain vahingoksi heille hyödyttämättä minua", ajatteli hän itsekseen.
Kylmänä, mutta kirkkaana talvipäivänä, tammikuun 15 p:nä 1566, kutsuiYrjö Pietarinpoika saksalaiset huovinsa kokoon.
Ankarin sanoin hän ilmoitti heille, että kavaltaja Niilo Sture nyt tuli saamaan rangaistuksensa, ja että jokainen, joka otti häntä puolustaaksensa, tuli menettämään henkensä.
Senjälkeen komennettiin kaksi ruotua huoveja heti päivällisen jälkeen viemään ritari Eteläportin ulkopuolelle.
Niilo herra seurasi ilman vastaväitteitä.
Siellä oli odottamassa vanha laihtunut hevoskoni.
"Istukaa selkään!" ulvoivat huovit puolijuopuneina.
Aiottu häväistys oli silmänräpäyksessä selvinnyt hänelle, ja hän kääntyi pois.
"En, en koskaan!" sanoi hän.
Silloin huovit tunkeutuivat hänen ympärilleen, voimakkaat käsivarret nostivat hänet ylös ja heittivät satulaan. Siinä annettiin iskuja niin, että nenästä vuoti verta ja hattu lensi päästä.
Hän tahtoi pyyhkiä veren pois, mutta huovit pitivät kiinni hänen käsistään.
Sitten alkoi kulkue liikkua Eteläportilta Rautatorille.
Molemmin puolin oli asetettu huoveja.
Edellä kulki pitkä jono kerjäläisämmiä ja puolialastomia lapsimukuloita kaksittain ja torviin puhaltaen. Näiden jälkeen tuli vanha, valkea hevoskoni vetäen halkorekeä, johon oli latvastaan kiinnitetty kaksi kuusennärettä niin, että tyvet laahasivat perässä. Nämä muka lakaisivat katua kavaltajalle.
Mutta kaikista ikkunoista ja luukuista tirkisteli kalpeita, kauhistuneita kasvoja.
Lähinnä seinävieriä tunkeili tuijottavia ihmisjoukkoja; muutamat surkuttelivat, toiset itkivät, tuskin oli ketään, joka olisi ivaillut.
Entä itse tämän ansaitsemattoman häväistyksen uhri?
Hän istui liikahtamatta kurjan konin selässä, hiukset hajallaan, kasvot kalmankalpeina. Hänen silmänsä olivat melkein tavallistansa suuremmat, ja surullisen vakavasti hän katseli ympärilleen.
Nenästä vuoti verta vahvasti; sitä tippui kaulukselle ja siitä rinnoille.
Oli jotakin niin syvästi vaikuttavaa tässä näyssä, että ympäriltä alkoi kuulua itkua ja nyyhkytyksiä.
Sieltä kuului hiljainen sorina… se kasvoi.
"Mitä hän on tehnyt?"
"Näin kohdellaan Sturea!"
"Hänen isoisänsä oli valtionhoitaja!"
"Kaikki pitivät hänestä!"
"Me pidämme kaikki Stureista!"
"Tuo on väärin!"
"Onko se kuninkaan tointa?"
"Vai Yrjö Pietarinpojanko?"
"He vetävät yhtä köyttä!"
"Jospa vain uskaltaisi…"
"Ja tulisi päätänsä lyhyemmäksi…"
"Hyi noita sotamiehiä!"
"He ovat saksalaisia!"
"Sen kyllä huomaa!"
"Tule, rientäkäämme jäljessä, niin saamme nähdä mitenkä se päättyy!"Ja niin lähdettiin.
Kyynelsilmin ja voivotellen seurasivat Sturen palvelijat herraansa.
Eräs palvelijoista oli vihdoinkin saanut käsiinsä hänen hattunsa. Hän saavutti kulkueen ja lupaa pyytämättä, rangaistusta pelkäämättä hypähti hevosen selkään, painoi hatun rakastetun herransa päähän, työnnettyänsä ensin hänen hiuksensa pois otsalta, pyyhki veren hänen kasvoiltaan ja suuteli nopeasti hänen takkinsa hihaa.
Kaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta ja nopeasti, että palvelija jo seisoi maassa, verinen nenäliina kädessä, ennenkuin pyövelit olivat ehtineet ajatellakkaan estää hänen yritystään.
Silmänräpäyksen kestävä liikutus näkyi ritarin kasvoilla; hänen silmäkulmissaan kimalteli jotakin, mutta hetkisen kuluttua ei sitä enää näkynyt.
Nyt oli kulkue saapunut Rautatorille.
Siellä se pysähtyi Yrjö Pietarinpojan asunnon edustalle.
Eväs hänen kätyreistään, Jaakko Teist, tuli sieltä ulos, toisessa kädessään olkikruunu, toisessa arkki puhdasta paperia.
Eräs huoveista sai käskyn asettaa kruunun vangin päähän.
Senjälkeen Teist asetti paperin hänen eteensä satulalle huutaen kovalla äänellä:
"Tässä, Niilo Sture, senkin kavaltaja, on se komea kunnianosoitus, jonka olet ansainnut, ja tässä luettelo niistä tiluksista, jotka sinulle luvattiin."
Vahvalla ja selvällä äänellä Niilo vastasi:
"Sinä ansaitsisit paremmin niiniköyden kaulaasi kuin minä tämän.Totta tosiaan olisin ansainnut kuninkaalta toisenlaista kohtelua."
Sitten hän kääntyi huoveihin jatkaen: "Te voitte sen kyllä todistaa, jotka olitte kanssani sodassa."
Silloin puhkesi melu.
"Niilo herra on käyttäytynyt kuin kunniallinen ruotsalainen vihollista vastaan", huusi eräs majoitusmestari kovalla äänellä.
"Niin onkin", säestivät useat.
"Häntä ei voi syyttää mistään."
"Hän on jalo ritari!"
"Urhea soturi!"
Meteli ja huudot yltyivät.
Yrjö Pietarin poika oli tähän asti seisonut porttinsa takana nauttiakseen näytelmästä, jonka itse oli pannut toimeen, mutta kuullessaan huovien huudot hän huomasi, että vaara oli tarjona.
Hävyttömyydellään oli hän monta kertaa saanut oikeutetut asiat masennuksiin; sentähden kirkui hän hyökäten ulos portista:
"Mitä, Niilo Sture, herjaatko sinä, senkin kavaltaja, kuningasta; sen saat päälläsi maksaa!"
Tämä pysyi yhtä tyynenä ja kylmänä.
"Minä en ole puhunut mitään kuningasta vastaan", sanoi hän selvällä, miehekkäällä äänellään, "sen voitte te kaikki, jotka olette saapuvilla, tietää ja todistaa."
"Hän ei ole sanonut mitään."
"Sture on viaton!"
"Kuka häntä syyttää?"
"Hänellä on vihollisia!"
"Niiden pitäisi saada rangaistus!"
Nyt Yrjö menetti malttinsa.
"Te hullut lörpöttelijät, ettekö tiedä, että minä voin musertaa teidät kaikki", ulvoi hän melkein ilkeyden tukahuttamana.
Siitä tuli meteli vielä pahemmaksi.
"Tule tänne, papinkakara, me kyllä parannamme tuon taudin sinusta!"
"Hän on roisto!"
"Kurja pelkuri!"
"Sture pois ja hänet sijaan!"
Mutta silloin Yrjö pelästyi, juoksi sisään, sulki portin ja antoi sieltä merkin, että torvien toitotuksen taas tuli alkaa.
Huumaavalla voimalla se alkoikin, ja kulkue lähti liikkeelle.
Mutta väkijoukot kasvoivat yhä suuremmiksi, sitä äänekkäämpiä paheksumishuutoja kuului, kuta kauemmaksi tultiin, ja Läntisen pitkänkadun, Suurtorin ja Kauppiaskadun kautta kulki saatto ritarin asunnolle, johon se pysähtyi. Kun sitten huomattiin, että häntä oli kohdeltu niin pahasti, jotta hän vain muiden avulla saattoi laskeutua hevosen selästä, kaikui yleinen valitushuuto.
Sairaana ja surkuteltavassa tilassaan täytyi hänen heti paneutua vuoteelle. Mutta mitään lääkäriä ei kutsuttu, hän kieltäytyi ottamasta ketään vastaan; sielun kidutus oli ollut ylen suuri. Hän makasi liikkumattomana, horroksissa.
Seuraavana yönä hänet herätettiin 2:n ja 3:n välillä.
Vieraat huovit sanoivat kuninkaan käskystä vievänsä hänet heti pois.
Hänen palvelijansa mielivät tehdä vastarintaa, mutta hän sanoi tahtovansa seurata.
Hänelle ei suotu edes aikaa täysin pukeutua; hänet vietiin veneeseen.
Hänen tiedusteluihinsa, mihin häntä vietiin, vastattiin lopulta:
"Örbyhusiin vankeuteen."
"Elämäni ei ole tästä lähtien suuren arvoinen", sanoi hän väsyneenä ja nojautui veneeseen.
Sillä välin oli tämä tapaus herättänyt ääretöntä huomiota. Stureilla oli paljon vihollisia, mutta nämäkin pitivät tätä väkivaltana; kun sellainen häväistys saattoi kohdata Sturea, kuka voi silloin olla varma hengestään ja jäsenistään?
Jaakko Hästesko oli Niilon persoonallinen vihollinen, mutta kuultuaan mitä oli tapahtunut kiiruhti hän linnaan.
Hänen ei ollut helppo päästä Eerikin puheille. Tämä oli panettanut linnan portit kiinni; kukaan aatelismies ei saanut tulla sisään. Lopulta Hästesko onnistui pääsemään.
"Armollinen herra", sanoi hän, "älkää Jumalan tähden antako Yrjö Pietarinpojan menetellä Ruotsin miesten suhteen miten häntä haluttaa; siitä ei ole mitään hyviä seurauksia."
Eerik oli olevinaan aivan tietämätön Sturen poisviemisestä. Kapinaa peläten hän ei tunnustanut itse sitä käskeneensä.
Kuitenkin antoi hän nyt heti määräyksensä, ja kahden päivän kuluttua oli Niilo Sture taas kaupungissa.
Sekä leskikuningatar että prinsessat olivat kauheassa tuskassa; heille oli kyllä tunnettu asia, että Niilo oli kuninkaalle vastenmielinen, ja he tiesivät, että hänen henkensä oli vaarassa niin kauan kuin hän oli vihollisensa lähistössä. Mutta miten saada hänet pois?
Eerik kieltäysi kerran toisensa perästä ottamasta vastaan äitipuoltaan ja sisariansa; hallitustoimet vaativat hänen aikansa, vastedes, sopivan ajan sattuessa hän lupasi käydä tapaamassa heitä.
"Mitä hän meiltä kieltää, siihen hän suostuu, jos Kaarina Maununtytär sitä pyytää", sanoi Katariina. "Kukapa tahtoisi tässä puhutella häntä?"
"Minä teen sen!" Kaarina Maununtyttärellä oli viime aikoina ollut oma hovinsa.
Hän asui edelleen linnassa; kuninkaalliset naiset eivät nähneet häntä; hän väisti heitä.
Nyt tuli leskikuningatar tervehtimään — häntä.
Hän joutui niin hämilleen, ettei ymmärtänyt mitään.
Katariina ei ollut pitkään aikaan nähnyt Kaarinaa; aivan hän nyt hämmästyi, niin suuri muutos oli hänessä tapahtunut.
Hoikasta tytöstä oli tullut korkeavartaloinen, solakka nainen, jolla oli tavattoman pienet kädet ja korkearintaiset jalat. Pää oli pieni, mutta sanomattoman kaunis; liikuttava sulous asui hänessä.
Kaarina seisoi kädet ristissä, silmät maahan luotuina.
Katariina ojensi hänelle kätensä.
"Lapsi raukka!" sanoi hän.
Tämä lankesi polvilleen ja suuteli nöyrästi hänen kättään. Kirkkaat kyyneleet valuivat pitkin hienoja poskia.
"Älkää halveksiko minua", rukoili hän, "minä tiedän nyt olevani suuri syntinen."
"Jumala yksin tuomitsee", vastasi kuningatar voimatta pidättää kyyneleitään. "Nouse, Kaarina Maununtytär, minä tahdon puhua kanssasi."
Hän totteli heti.
"Istu tähän!"
Kuningatar asettui sohvaan.
Kaarina istui jakkaralle hänen jalkainsa juureen.
"Oletko ajatellut, mitä velvollisuuksia sinulla on herraasi kohtaan?"
"Olla kaikessa hänelle kuuliainen ja alamainen."
"Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia myöskin Jumalaa kohtaan?"
"Tietysti", vastasi hän viivytellen.
"Mutta jos nyt Jumala ja herrasi ovat erimieliset, ketä tulee sinun silloin totella?"
Hän mietti kysymystä.
"Eikö herrallasi ole sama Jumala kuin sinullakin?"
"On, on kyllä!" Nyt hän taas oli selvillä.
"Mutta eikö sinun tule pitää huolta siitä, että maallinen herrasi täyttää taivaallisen isäsi tahdon?"
"Jospa sen voisin?"
"Kyllä sinä voit, jos vakavasti tahdot."
"Mitä minun sitten pitää tekemän?"
"Otaksukaamme, että kuningas joutuu pahojen ja ilkeiden ihmisten valtaan, jotka tahtovat houkutella häntä vaaraan, ja että sinä seisot hänen vieressään. Vedätkö sinä häntä takaisin?"
"Sen minä teen!" huudahti hän iloisesti.
"Mutta miten sinä nyt tahdot menetellä?"
"Minä sanon hänelle, että hän on tekemäisillään suuren synnin."
"Se on oikein, silloin olet täyttänyt velvollisuutesi Jumalaa kohtaan ja näyttäytynyt maalliselle herrallesi hyväksi avuksi."
"Onko varmaa, että hän luottaa minuun?"
"Jos hän rakastaa sinua."
"Minä luulen, että hän rakastaa", vastasi Kaarina onnellisesti hymyillen.
"Olet ehkä kuullut, mitä tänään on tapahtunut?"
"Herra Niilo Sturelle", sanoi hän kauhistuen; "tohtori meni äskettäin täältä, me itkimme sitä molemmat."
"Ajatteleppa hänen vanhempiansa ja sisariansa."
"Minun on niin paha ollakseni heidän tähtensä."
"Tiedätkö myöskin, että se tapahtui vääriin syytöksiin perustuen?"
"Yrjön puolelta! — Niin tohtori arveli."
"Hän viettelee kuninkaan semmoiseen vääryyteen!"
"Kuningas parka!"
"Joka on tehnyt syntiä Jumalaansa vastaan."
"Niin." Kaarina katseli hämillään ylös. Hetkisen kuluttua kuningatar kysyi: "Sinullahan on tytär, Kaarina Maununtytär!"
Hänen nuorista kasvoistaan säteili äidinilo. "Hän on niin kuninkaan näköinen", sanoi hän. "Oi pientä lapsi raukkaa!"
"Raukkaa? Miksi niin? Tahtooko joku…" Ääni vapisi tuskasta ja pelosta.
"Ei rouva Märta Sturekaan uskonut minkään pahan kohtaavan poikiansa, ja nyt hän on jo menettänyt yhden, Niilo herrasta tulee toinen."
"Hänet voi vielä pelastaa."
"Ei, jos prokuraattori saa vallita."
"Joku voi sanoa kuninkaalle…"
"Hän ei luota keneenkään."
"Kyllä, leskikuningattareen."
"Minä en pääse hänen luokseen."
"Hän tulee tänne pian."
"Etkö luule, että hänessä heräisi epäluulo, jos hän näkisi minut täällä?"
"Se voisi kyllä tapahtua", sanoi Kaarina liikutettuna. "Nykyisessä mielentilassaan hän on hyvin epäluuloinen."
"Silloin hän taipuu ainoastaan rakkaudesta ja sen vaikutuksesta, jota hän rakastaa enemmän kuin itseänsä."
"Hän on sanonut rakastavansa minua enemmän."
"Nyt voit koetella."
Kaarina oli pitkän ajan vaiti. "Ei", sanoi hän viimein, "ei minun tähteni, vaan sentähden, että velvollisuus Jumalaa kohtaan vaatii antamaan hyvitystä Märta rouvalle, täytyy hänen taipua." Kyyneleet olivat melkein tukehuttaa hänet, kun hän lisäsi: "Minäkin olen tehnyt syntiä, kun en ole estänyt herraani pahasta; siitä saamme kärsiä molemmat."
Kun Katariina senjälkeen jätti hänet, tunsi hän sydämessään, ettäKaarina voi olla lohdutukseksi ja avuksi monelle.
Kuningas Eerikissä olivat tähän aikaan pahat vaikuttimet vallalla. Kaikkialla hän silloin näki ympärillään kavaltajia ja vakoojia, ja joka yö hän kutsui astrologinsa tulkitsemaan taivaan salaisia ihmeitä; itsekin hän aukaisi ja sulki astrolabionsa kerran toisensa perästä. Alati uudistui sama ennustus, että hänen vihollisensa masentavat hänet, että hän kuolee väkivaltaisen kuoleman, että hänen jälkeläisensä hävitetään maan päältä ja että hänen muistoansa kirotaan.
Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika ja kuiskasi, että jos hän voisi tuhota vihollisensa, niin hän saisi hallituksensa tyynemmäksi. Kuningas tarttui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen; hän tulisi hyväksi, voimakkaaksi ja onnelliseksi, kunhan hänen vain ei tarvitsisi pelätä vihollisten juonia ja kavalia ansoja.
Niilo Sture oli hänen tiellänsä; Niilo Sture täytyi saada pois!
Mutta kun hän kuuli puhuttavan kansan nureksimisesta ja herrojen tyytymättömyydestä, että prinsessat, leskikuningatar, kaikki olivat häntä vastaan, tuli hän vimmoihinsa. Mitä heillä oli tämän asian kanssa tekemistä?
Sitten hän alkoi pelätä. Oli kuin olisi joku Sture irvistellyt häntä vastaan joka nurkasta. Mitähän ne puhuvat hänestä, miten herjannevat häntä? Jospa hän vain tietäisi, ketkä olivat hänen vihollisiansa, niin hän tekisi heidät kaikki päätänsä lyhyemmiksi. Kysyisikö hän Yrjöltä? Se roisto tiesi kyllä sen; mutta hän haisi vereltä jo pitkän matkan päästä, ja se iletti kuningas Eerikkiä.
Yksi ystävä hänellä oli, jota perkeleet eivät voineet ottaa häneltä; heillä ei ollut mitään valtaa Kaarinaan. He häpesivät häntä ja piiloutuivat häneltä. Hän oli itse nähnyt sen. Yrjökin pelkäsi häntä, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.
Hän halveksi kaikkia muita naisia. Menisikö hän naimisiin Kaarinan kanssa? Olihan hänellä säätyjen suostumus ottaa puolisokseen kenen tahtoi.
Silloin ei pahoilla hengilläkään olisi enää valtaa häneen. Kaarina pitäisi ne kyllä loitolla.
Miten iloiseksi Kaarina tulisikaan! Menisikö hän heti sinne? Kohta pakenivat kaikki surulliset ja synkät ajatukset; oli kuin olisi tullut sydäntalvesta keskelle kesää.
Kaarina piti tyttöä sylissään. Nähdessään kuninkaan hän hypähti ylös ja heittäysi hänen jalkoihinsa.
"Älä anna niiden ottaa lastamme meiltä pois!" huudahti hän kyynelsilmin.
Kuningas horjui kauhistuen taaksepäin. "Ottaa lastamme…Sigridiämme", änkytti hän.
Kaarina näki, miten liikutettu kuningas oli; hän hillitsi itsensä, nousi ja talutti kuninkaan sohvaan. "Istu", sanoi hän, "minä sanon…"
"Kuka se on, Kaarina, joka uhkaa lapsemme henkeä?" kysyi hän kuiskaten ja pidättäen hänet luonansa.
"Ei kukaan nykyään", vastasi hän, "mutta ehkäpä vastedes; sehän olisi vain oikeudenmukainen kosto, kuningas Eerik!"
"Älä kiihotu, puhu levollisesti."
"Sitä en voi, kun lapseni on kysymyksessä."
"Oikeudenmukainen kosto!… Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan herra Niilo Sturea." Kuningas vavahti, mutta jäi istumaan."Kuinka sinä voit olla niin julma? Ajatteleppa, että hän olisi ollutSigridimme. Mitä silloin tekisimme syvässä surussamme?"